Rule of law -blogi: helmikuuta 2023

tiistai 28. helmikuuta 2023

373. Tuomarinohjeet - neuvoja tuomareille oikeudenkäynnin kehittämistyössä

Matti Norri (toim.): Olavus Petrin Tuomarinohjeet. Lakimesliiton Kustannus 1987

1. Oikeustapauksia blogissa, kirjoissa tai artikkeleissa kommentoidessani olen joutunut usein kiinnittämään huomiota erityisesti kahteen asiaan, joissa esiintyy epäkohtia ja puutteita. Ne ovat tuomarin prosessinjohto ja tuomion perusteleminen. Olen kirjoittanut mainituista asioista juridisissa aikakausilehdissä ja käsitellyt niitä myös muutamissa kirjoissani.

2. Toimiessani itse 1976-1990 kihlakunnantuomarina oikeudenkäynti perustui niin sanottuun suullis-pöytäkirjalliseen menettelyyn, juttujen toistuviin lykkäyksiin ja käsittelyn pikkutarkkaan pöytäkirjaamiseen. Menettelyssä eivät toteutuneet oikeudenkäynnin suullisuus, välittömyys eikä keskitys. Valmistavaa käsittelyä ei ollut, vaan oikeudenkäynti aloitettin suoraan pääkäsittelystä; lykkäysten johdosta puheenjohtaja saattoi usein vaihtua. Tuomarin aineelliseen prosessinjohtoon ei kiinnitetty riittävää huomiota. Tuomion perustelut olivat yleensä niukkoja, sillä käsittelyn ja todistelun pöytäkirjaamista pidettiin tärkeämpänä kuin ratkaisun perusteluja. Todistelun välittömyys ei toteutunut, sillä lykätyissä jutuissa todistelua esitettiin ja otettiin vastaan useassa eri istunnossa.

3. Maan alioikeustuomareilla ei tuntunut olevan kovin suurta innostusta prosessin oma-aloitteiseen kehittämiseen, ja kauan valmisteilla ollut alioikeusuudistus viipyi viipymistään. Kirjoitin artikkelin "Tuomioistuin oikeudenkäyntimenettelyn kehittäjänä, joka julkaistiin Defensor Legis -lehden numerossa 1-2/1989 s. 56-77. Siinä samoin kuin eräissä muissakin kirjoituksissa käsittelin keinoja, joiden avulla tuomarit voisivat vapaaehtoisesti kehittää menettelyä omatoimisesti ilman lainsäädännön muuttamista.

4. Ikaalisten tuomiokunnassa otettiin 1980-luvun puolivälin jälkeen käyttöön tulossa olevaan menettelyuudistukseen kuuluneita keinoja. Kehotin puheenjohtajia menettelyn suullisuuden, välittömyyden ja keskityksen lisäämiseen, kirjelmien torjumiseen ja ennen kaikkea lykkäysten välttämiseen. Juttujen toistuvat lykkäykset hidastivat ratkaisunsaantia, aiheuttivat asianosaisille suuria kustannuksia ja estivät todistelun välittömyyden toteutumista. Riita-asioissa otettiin käyttöön valmistelua tarkoittavia keinoja. Lainsäädännössä riita-asian valmistelu toteutui vasta 1.12.1993, jolloin alioikeusuudistus tuli voimaan.

5. Kihlakunnantuomarina laadin muistion asioista, joiden avulla erityisesti riita-asian oikeudenkäyntiä voitiin järkevöittää ja kehittää tulossa olevan uudistuksen suuntaviivojen mukaisesti. Lähetin muistion myös eräille muille alioikeuksille ja esittelin ohjeiden pääkohtia oikeusministeriön alioikeustuomareille järjestämissä prosessinjohtoseminaareissa. Ohjeet herättivät huomiota myös lehdistössä, esimerkiksi Helsingin Sanomissa 9.10.1988, Aamulehdessä ja Etelä-Suomen Sanomissa puhuttiin "Ikaalisten mallista".

6. Olen julkaissut nyt puheena olevat ja alla olevat ohjeet jo aiemmin Oikeudenkäyntejä ja tuomioistuimia -blogissani joulukuussa 2013. Sattuneesta syystä kaivoin ne taas esille ja esittelen asiasta kiinnostuneille lukijoille, kas tässä:

Tuomarinohjeita alioikeuden puheenjohtajille

(1) Tuomarin tärkeimmät tehtävät oikeudenkäynnissä ovat

* prosessin johtaminen ja

* päätöksen perusteleminen

Keskity siis erityisesti niihin.

(2) Prosessinjohdossa tärkeintä on huolehtia asian perusteellisesta, mutta samalla sen joutuisasta käsittelystä (= materiaalinen prosessinjohto). Siihen oikeudella lain mukaan on aina jutun laadusta riippumatta nimenomainen velvollisuus.

(3) Asia voi tulla perusteellisesti käsitellyksi ja selvitetyksi vain, jos ratkaisua varten koottu aineisto (= tosiseikat ja todisteet) on mahdollisimman selkeä ja täydellinen. Tuomarin tehtävänä on valvoa, että näin myös käytännössä tapahtuu.

(4) Paras tuomarin käytettävissä oleva keino asian selvittämiseksi on kyselyoikeuden käyttö. Siihen puheenjohtajalla on sekä riita- että rikosasiassa lain mukaan myös velvollisuus. Tuomarin kysymysten, huomautusten, informointien yms. keinojen avulla asianosaiset voidaan saada tehokkaasti selvittämään asiaa.

(5) Materiaalisen prosessinjohdon tarkoituksena ei ole, että tuomari selvittäisi viran puolesta, mitä vaatimuksia asiassa voitaisiin esittää, tai mihin tosiseikkoihin taikka todisteisiin vaatimukset olisi mahdollista perustaa. Prosessinjohdon tarkoituksena on selvittää, mikä on asianosaisten tarkoitus eli mihin edellä mainittuun aineistoon he itse haluavat ratkaisun perustuvan, sekä saada asianosaiset toimimaan tämän mukaisesti.

(6) Vaadi heti oikeudenkäynnin alussa asianosaisilta, käytännössä heidän asiamiehiltään tai avustajiltaan, tarkka selvitys heidän vaatimuksistaan ja niiden perusteista. Tämä koskee kanteen lisäksi myös vastaajan vastinetta. Selvitä, mihin seikkoihin vastaajan kanteen vastustaminen perustuu, eli kiistääkö vastaaja kanneperusteiden olemassaolon vai vetoaako hän siihen, ettei kanne perustu lakiin (oikeusväite) tai onko vastaajan tarkoituksena vedota johonkin vastatosiseikkaan. Vaadi selvitys erikseen jokaisen kanneperusteen ja sen jälkeen jokaisen vastaajan mahdollisesti esittämän vastatosiseikan osalta.

(7) Asianosainen on yleensä aina jutun paras tietolähde. Älä siis unohda oikeuden istunnossa asianosaisten henkilökohtaista kuulemista ja kuulustelua, vaikka asianosaisilla olisi oikeudenkäynnissä avustaja. On virhe, jos annat asianosaisen istua tuppisuuna avustajansa vieressä koko oikeudenkäynnin ajan.

(8) Lykätessäsi jutun lisäselvitystä varten velvoita pääsäännön mukaan asianosaiset saapumaan jatkokäsittelyyn henkilökohtaisesti, ellei heitä ole jo kuultu. Tähän tuomioistuimella on oikeus. Kokemuksen mukaan asianosaisten henkilökohtainen kuuleminen on tehokas keino selvittää asian faktapuolta.

(9) Muista, että olet oikeuden istunnossa, et millään "lukukinkereillä." Vältä siis lukemasta oikeudelle jätettyjä asiakirjoja äläkä salli muidenkaan niitä lukemalla esittää, ellei siihen ole jonkin asiakirjan tai sen tietyn kohdan osalta erityistä syytä. Et ole käräjillä osoittamassa sisälukutaitoasi, vaan se, mistä sinulta odotetaan näyttöä, on prosessin johtaminen ja asian ratkaiseminen oikein. Asiakirjojen lukeminen ei ole prosessinjohtoa eikä muutoinkaan oikeuden puheenjohtajan arvovallalle sopivaa toimintaa.

(10) Riita-asiassa kantajan avustajan tai asiamiehen tehtävänä on esittää haastehakemukseen perustuva kanne.Tämä voi tapahtua vapaamuotoisesti haastehakemusta lukematta. Puheenjohtajan tehtävänä ei ole lukea haastehakemusta eikä kertoa, mitä kantaja vaatii ja millä perusteilla.

(11) Rikosasiassa esitutkintapäytäkirjan ja sen liitteiden lukeminen oikeudessa on tarpeetonta työtä ja osoitus oikeudenkäynnin kehittymättömyydestä. Esimerkiksi asianomistajan ja syytetyn poliisikuulustelussa antamien kertomusten lukeminen on turhaa työtä, koska mainitut asianosaiset ovat henkilökohtaisesti oikeudessa saapuville ja voivat siten esittää lausumansa suoraan oikeudelle. Esitutkinta-asiakirjat voivat kyllä olla istunnossa esillä, jolloin niistä voidaan seurata, kertovatko asianosaiset ja todistajat samalla tavalla kuin he ovat kertoneet esitutkinnassa.

(12) Älä lue itse myöskään muita oikeudelle esitettyjä ja annettuja asiakirjoja, vaan kehoita asiakirjan oikeudelle antavaa asianosaista ta tämän avustajaa selostamaan niiden sisältöä vapaamuotoisesti. Älä salli, että asianosaiset tai avustajat taikka asiamiehet vain antavat oikeudelle nipun asiakirjoja, jotta puheenjohtaja ryhtyisi niitä lukemaan ja selvittämään, vaan kehota heitä itse selostamaan asiakirjojen sisältöä.

(13) Jos kuitenkin jonkin asiakirjan esittäminen lukemalla osoittautuu tarpeelliseksi, niin anna tehtävä asiakirjan esittäneelle syyttäjälle tai asianosaisen avustajalle/asiamiehelle taikka notaarille. Keskity itse seuraamaan asianosaisten esityksiä ja heidän reaktioitaan, pohtimaan riitakysymyksen selvittämistä ja valmistautumaan tarvittavien kysymysten esittämiseen asianosaisille tai heidän avustajilleen.

(14) Älä salli asianosaisten, avustajien tai asiamiesten lukea istunnossa oikeudenkäyntikirjelmiä ja jättää niitä oikeuden luettavaksi. Kirjelmien lukeminen eivät toteuta suullista ja välitöntä menettelyä tai asian tehokasta selvittämistä, vaan johtavat usein jutun lykkäämiseen. Muista, että "paperit eivät punastele", sen sijaan asianosaisten ja heidän edustajiensa suullisista lausumista voidaan tehdä johtopäätöksiä esitysten uskottavuuden suhteen. Oikeudenkäyntikirjelmiin perustuva oikeudenkäynti on vanhanaikaista prosessia, jollaista ei muissa maissa ei ole enää pitkiin aikoihin harrasteettu.

(15) Riita-asiassa kantajan tulee esittää vaatimuksensa ja niiden perusteet jo haastehakemuksessa. Jos katsot kirjallisen vastineen esittämisen tarpeelliseksi, pyydä, että vastaajaa toimittaa vastineensa ja kantajan asiamiehelle tuomiokunnan kansliaan jo ennen oikeuden istuntoa, jolloin vastinetta ei esitetä vasta istunnossa. Jos lisäkirjelmien vaihto on laajassa tai vaikeassa jutussa tarpeen, sovi asianosaisten kanssa siitä, että kirjelmät puolin ja toisin toimitetaan em. tavalla ennen istuntoa tuomiokunnan kansliaan. Pääsääntönä tulisi pitää, että asianosaiset ilmoittavat kaikki todistajansa ja kirjalliset todisteensa jo haastehakemuksessa ja sen johdosta annetussa vastineessa.

(16) Muista, että asian istunto on asianosaisten välistä keskustelua, jota sinä johdat ja johon osallistunut omilla puheenvuoroillasi. Asianmukaista keskustelua ei synny, jos vain luet oikeudelle jätettyjä asiakirjoja tai sallit asianosaisten taikka heidän avustajiensa ja asiamiestensä lukea kirjelmiä. Asiakirjojen ja kirjelmien lukemiseen perustuvan istunnon eli eräänlaisten "käräjäkinkereiden" seuraaminen tuntuu paitsi asiaan osallisten myös paikalla mahdollisesti olevan yleisön kannalta ikävystyttävältä ja antaa masentavan kuvan koko oikeudenkäynnistä.

(17) Esitutkintapöytäkirjaan merkittyjen todistajankertomusten lukeminen istunnossa on ainoastaan poikkeustapauksissa luvallista. Pääsäntönä on mainittujen kertomusten lukemiskielto, jonka rikkominen voi olla jopa oikeudenkäyntivirhe. Kehota sen vuoksi todistajaa esittämään kertomuksensa suullisesti, vaikka todistaja valittelisi muistamattomuuttaan tai haluaisi jostakin muusta syystä vältellä kertomuksen esittämistä tai vain viitata siihen, mitä hän on esitutkinnassa kertonut.

(18) Istuntopöytäkirjan pitäminen on tuomarin prosessinjohtoon verrattuna sekundääristä toimintaa. Voit antaa pöytäkirjan pitämisen notaarin tai käräjäsihteerin tehtäväksi. Pikkutarkasta pöytäkirjan pitämisestä huolehtiminen ei ole tuomarin arvovallan mukaista, vaan saattaa antaa aika oudon kuvan tuomarin päätehtävistä istunnossa. Puheenjohtajan tehtävänä on vain valvoa, että pöytäkirjaa pidetään hänen antamiensa ohjeiden mukaisesti.

(19) Tuomarin muodolliseen prosessinjohtoon kuuluu huolehtia mm. käsittelyn suullisuudesta, välittömyydestä, joutuisuudesta ja julkisuudesta, samoin kuin siitä, että riidan osapuolten oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin toteutuu ja heitä kuullaan toistensa esityksistä ja koko prosessiaineistosta. Puheenjohtajana sinulla on velvollisuus valvoa, että asian käsittelyssä noudatetaan selvyyttä ja järjestystä eikä asiaan sekoiteta mitään sellaista, joka ei siihen kuulu, mutta etteivät asianosaiset tai heidän avustajansa taikka asiamiehensä toisaalta sorru ns. ohipuhumiseen.

(20) Puheenjohtajan aineelliseen (materiaaliseen) prosessinjohtoon puolestaan kuuluu huolehtia siitä, että asia tulee asianmukaisesti ja perusteellisesti käsitellyksi. Tuomarin tulee kyselyjen ja huomautusten avulla pyrkiä selvittämään, mitä asianosaiset lausumillaan tarkoittavat, sekä poistamaan asianosaisten vaatimuksia, perusteita tai väitteitä rasittavat puutteet, epäselvyydet tai ristiriitaisuudet. Tuomari on velvollinen selvittämään, mihin mainitsemiinsa tosiseikkoihin osaiset haluavat vedota vaatimustensa välittöminä perusteina eli ns. oikeustosiseikkoina ja mihin puolestaan vain todisteina. - Ks. tuomarin materiaalisesta prosessinjohdosta tarkemmin Virolaisen artikkelia Lakimies-lehdessä 1983 s. 148-173) ja kirjaa Materiaalinen prosessinjohto (1988).

(21) Tuomarin velvollisuuksiin kuuluu tarvittaessa informoida asianosaisia sellaisista tapaukseen mahdollisesti soveltuvista oikeusnormeista, joihin asianosaiset eivät itse ole itse huomanneet vedota tai kiinnittää riittävää huomiota, sekä kehottaa heitä lausumaan yleensä käsityksensä sovellettavista oikeussäännöksistä. Lain soveltamista koskeva jura novit curia -periaate ei estä tuomaria harjoittamasta informatiivista prosessinjohtoa. Asianosaisen kuulemisen periaate suorastaan edellyttää, että istunnossa keskustellaan myös lain soveltamista ja tulkintaa koskevista kysymyksistä. Tavoitteena on myös oikeuskysymysten eli lainsoveltamisen osalta pidettävä sitä, ettei tuomioistuimen ratkaisu saa tulla asianosaisille yllätyksenä.

(22) Ennen todistajien kuulemiseen ryhtymistä on tärkeätä selvittää mahdollisimman tarkasti ne teemat, joista kutakin todistaja on tarkoitus kuulla. Tämän selvityksen avulla voidaan muun muassa arvioida, onko todistajan kuuleminen kaikista ilmoitetuista seikoista lainkaan tarpeen. Pyydä riita-asiassa asianosaisia ilmoittamaan kutakin todistetta koskevat teemat jo haastehakemuksessa ja sen johdosta annettavassa kirjallisessa vastineessa.

(23) Pidä mielessä OK 17:7:n säännös, jonka mukaan tuomioistuin ei saa sallia sellaisen todisteen esittämistä, joka koskee seikkaa, joka on asiaan vaikuttamaton tai jo selvitetty tahi josta näyttö on huomattavasti vähemmällä vaivalla tai kustannuksilla saatavissa. Kahdesta tai useammasta käytettävissä olevasta todistuskeinosta asianosaisen tulee valita paras eli se, jonka voidaan arvioida olevan luotettavin. Tarpeettoman todistelun epäämisessä on kysymys tuomarin prosessiaineistoa rajoittavasta prosessinjohdosta.

(24) Muista toisaalta OK 17:8:n säännökset, joiden mukaan tuomarilla on tietyin edellytyksin ja rajoituksin oikeus määrätä omasta aloitteestaan hankittavaksi todisteita. Rikosasiassa tuomari ei kuitenkaan saa ryhtyä selvittämään syytettä tukevien todisteiden hankkimista tai esittämistä. Riita-asiassa tuomarin on puolestaan syytä rajoittua selvittämään, miten asianosaiset itse suhtautuvat mahdollisten uusien todisteiden esittämiseen.

(25) Muista ratkaisua tehdessäsi tuomioistuimen tutkimisvaltaa rajoittavat säännökset, joita ovat väittämistaakka riita-asioissa (ks. siitä Virolainen, Väittämistaakasta vähäsen, LM 1985, s. 973-1006) ja syytesidonnaisuus rikosasiassa (ks. Virolainen, LM 1974 s. 25-43). Tuomioistuimella ei ole lupa ulottaa tutkintaansa riidan kohteen tai syytteessä mainitun teonkuvauksen ulkopuolelle, vaan ratkaisussa tulee pysyä asianosaisten vaatimusten ja niiden perusteiksi vetoamien oikeustosiseikkojen puitteissa. Toisaalta tuomiossa on annettava lausunto kaikista asianosaisten esittämistä vaatimuksista ja väitteistä.

(26) Perustele ratkaisu niin seikkaperäisesti, selkeästi ja avoimesti, että asinosaiset ja heidän avustajansa sekä asiamiehensä ymmärtävät, millä perusteilla lopputulokseen on päädytty (Ks. tuomion perustelemisesta lähemmin Virolainen, LM 1986 s. 889-917). Perusteluvelvollisuus, joka koskee myös vasta-argumenttien (contra-perustelut) ilmoittamista, palvelee osaltaan asianosaisten kuulemisperiaatteen toteutumista. Perusteluissa tulee ilmoittaa, millä perusteella jonkin riitaisen seikan on katsottu tulleen näytetyksi tai jääneen näyttämättä.

(27) Tuomio on perusteltava myös oikeuskysymysten osalta. Älä siis tyydy ilmoittamaan vain lain soveltamisen lopputulosta, vaan kirjoita näkyviin, mihin seikkoihin juridinen päättelysi perustuu. Vältä "on katsottava" -tyyppistä argumentointia. Kirjoita lainkohtien lisäksi perusteluissa näkyviin myös oikeuskysymyksen ratkaisuun vaikuttaneet muut oikeuslähteet eli lakien esitöissä, oikeuskäytännössä (ennakkopäätöksisssä) sekä oikeuskirjallisuudessa esitetyt kannanotot. Ratkaisuun vaikuttaneiden reaalisten näkökohtien eli asia-argumenttien ilmoittaminen on myös hyödyllistä. Suositeltavaa on myös ratkaisun lopputulosta vastaan puhuvien contra-peristeiden esittäminen perusteluissa.

(28) Kohtele asianosaisia sekä heidän avustajiaan ja asiamiehiään, todistajia sekä käsittelyyn osallistuvia muita henkilöitä tasapuolisesti, ystävällisesti ja kärsivällisesti. Vältä antamasta vaikutelmaa, jonka mukaan käsiteltävä asia olisi rutiininluontoinen tai yhdentekevä. Johda prosessia tehokkaasti ja joutuisasti, mutta toisaalta asianmukaisesti ja käsittelyä tarpeettomasti kiirehtimättä.

(29) Ole, kuten tuomarinvalassa edellytetään, "rehellinen ja totinen tuomari" (OK 1:7), huumoriakaan silti kokonaan unohtamatta.

(30) Nämä ohjeet eivät ole ristiriidassa lakikirjan alkulehdille painettujen Olaus Petrin vanhojen tuomarinohjeiden kanssa, joita voidaan edelleen soveltuvin osin noudattaa.

8.8.1988/JV
------
Jälkisanoina haluan esittää nyt 28.2.2023 seuraavaa:

7. Oikeudenkäyntimenettelyä koskeva lainsäädäntö on uudistettu lähes kokonaan, mutta käytäntö ei vastaa läheskään aina kunnon lainkäytölle asetettavia laatuvaatimuksia. Riita-asian pääkäsittelyä edeltää valmistelu, joten samanlaista lykkäysruljanssia kuin aikaisemmin ei enää esiinny. Toisaalta valmistelu etenee mm. materiaalisen prosessinjohdon passiivisuudesta ja asianajajien huonosta valmistautumisesta johtuen usein kovin hitaasti. Pääkäsittelyjäkin siirretään usein istunnosta toiseen ja ne saattavat kestää viikkoja tai jopa kuukausia. Oikeudenkäynnin kokonaiskesto ei ole lyhentynyt, vaan päin vastoin pidentynyt. Ratkaisuja annetaan pääsäännön mukaan kansliatuomioina, vaikka lain mukaan pääsääntönä on tuomion julistaminen välittömästi pääkäsittelyn päättymisen jälkeen. Kansliatuomion antamisessa ei noudateta laissa säädettyä kahden viikon määräaikaa, vaan tuomiot annetaan usein vasta monen viikon tai kuukauden kuluttua pääkäsittelystä.

8.Tuomion perustelut ovat toki laajentuneet ja osin myös niiden laatu on parantunut, mutta näyttöä selostetaan usein tarpeettoman laajasti; sen sijaan näytön arvioinnin pohdinta on usein puutteellista. Aikaisemmin todistajien kertomukset otettiin pöytäkirjaan, nyt ne kirjoitetaan usein pitkinä selostuksina tuomion perusteluihin. Tällainen pöytäkirjamalli tai -metodi ei ole tietenkään ollut lainsäätäjän tarkoitus. Oikeuskysymyksiä eli lain soveltamista ja tulkintaa perusteellaan yleensä liian niukasti eikä oikeudellisessa päättelyssä tukeuduta tarvittavissa määrin lakien esitöihin, ennakkopäätöksiin tai oikeuskirjallisuuden kannanottoihin. Valitusoikeutta hovioikeuteen on rajoitettu jatkokäsittelyluvalla, vaikka hovioikeuksiin tehtävien valitusten määrät ovat vuosi vuodelta vähentyneet.

9. Oikeusministeriö, lainvalmistelijat ja ylioikeuksien päällikkötuomarit puhuvat jatkuvasti tarvittavista säästöistä, vaikka esimerkiksi jatkokäsittelyluvan soveltamisalan laajennus perustuu yksinomaan hovioikeuksien ja korkeimman oikeuden työn keventämiseen. Lainkäyttöä koskevia asioita tarkastellaan yksinomaan tuomioistuinten työn sujuvuuden, eli käytännössä työn keventämisen ja minimoinnin, ei asianosaisten oikeusturvan kannalta. Tuomioistuinten ja tuomareiden työ kevenee, mutta asianosaisten oikeusturva ja pääsy oikeuteen ja oikeuksiin heikkenee. Tuomareiden osaamistaso vaihtelee suuresti eikä tuomarinuran avaamisessa ole päästy asetettuihin tavoiteisiin, vaikka tästäkin asiasta on puhuttu jo reilut 30 vuotta. Ylimmät oikeusasteet eli korkein oikeus ja korkein hallinto-oikeus täydentävät yhä edelleen itse itseään, ja niiden jäsenten usein "vinkkaamiseen" perustuva rekrytointitapa on yhtä salamyhkäistä ja sisäänlämpiävää kuin aikaisemminkin. Korkeimman oikeuden ennakkopäätösten lukumäärä on ollut jo vuosia selvässä laskusuunnassa.

10. Tuomioistuinprosessia rasittavien epäkohtien ja puutteiden määrä ei näytä vähenemisen merkkejä, vaikka lainsäädäntöä onkin uudistettu, usein tosin huonompaan ja oikeusturvaa kaventavaan suuntaan. Lainkäytön ja tuomitsemisen tasoa ei voida edes ratkaista yksinomaan lainsäädännön muutoksilla, vaan ratkaisevassa asemassa on oikeuskäytäntö, johon taas vaikuttavat ennen muuta omaksutut menettelytavat sekä tuomareiden ammattitaito ja -etiikka.

11. Kriitikoilla olisi edelleen paljon arvostelun aiheita ja työtä prosessimenettelyä koskevien korjausehdotusten tekemisessä. Tuntuu kuitenkin siltä, että kriitikkoja ei valtakunnasta enää löydy, beuvottomuus ja appatia vallitsee. Oikeusteoriassa on lanseerattu käsite kriittinen oikeuspositivismi, mitä sillä sitten tarkoitetaankin. Selvää on, että lainkäytön laadun parantamiseksi tarvittaisiin kriittistä prosessioikeutta, jonka kannattaja ja harjoittaja olen itse aina ollut. Nykyisin viroissa olevilla prosessioikeuden tutkijoilta ja professoreilta ei kuitenkaan tunnu löytyvän kriittistä otetta, vaan he ovat kaikki enemmän tai vähemmän jees -naisia ja -miehiä, joille tuntuu riittävän lainsäädännön ja oikeusperiaatteiden pikkutarkka selostaminen ja tiukasti lakien esitöihin perustuvien oppikirjojen laatiminen. Krititikkiä ei esitetä tai jos esitetään, se tehdään niin varovaisesti, ettei juuri kukaan sitä huomaa ja noteeraa.

Kalevalanpäivän iltana 28.2.2023/JV

maanantai 27. helmikuuta 2023

372. Muistoja oikeuselämän poluilta, osa I

I Alkutaipaleelta

1. Kerron tässä juttusarjassa, miten minusta tuli juristi ja tuomari ja miten tein toisen uran yliopistossa lainkäytön tai prosessioikeuden professorina. Muisteluni ovat henkilökohtaisia, mutta otan niissä kantaa myös siihen, miten prosessioikeus ja lainkäyttö yleisissä tuomioistuimissa on kehittynyt, mitä puutteita menettelystä löytyy ja miten oikeudenkäyntiä tulisi edelleen kehittää.

2. Valmistuin juristiksi eli oikeustieteen kandidaatiksi Helsingin yliopistosta kaksi ja puoli vuotta kestäneiden opintojen jälkeen 20.12.1965. Tiedekunnan publiikin jälkeen Lakimiesliitto tarjosi valmistuneille iltapalaa ja juotavaa Hotelli Helsingin baarissa.

3. Opiskeluajasta sen verran, että oppiaineista minua kiinnostivat eniten siviilioikeuden yleinen osa, vahingonkorvausoikeus, kauppaoikeus, valtiosääntöoikeus, rikosoikeus ja prosessioikeus. Gradun eli tutkielman tein siviilioikeuden yleisestä osasta aiheesta ”Sopimussakon kohtuullistaminen”. Luennoilla en paljon käynyt, sillä opintojen alkuvaiheissa päätin valmistua mahdollisimman nopeasti. Tiedekunnan professorikunnassa oli sellaisia tunnettuja nimiä kuin Matti Ylöstalo, Veli Merikoski, Paavo Kastari, Simo Zitting, Erik Castrén, Yrjö Blomstedt, Inkeri Anttila, Jouko Halila, Tauno Tirkkonen sekä Tauno ja Reino Ellilä. Rikosoikeuden peruskurssin piti lakitieteen lisensiaatti Kaarlo Ståhlberg ja prosessioikeuden peruskurssin lakitieteen lisensiaatti Jorma S. Aalto. Tiedekunnan kirjastonhoitajana oli Kauko Sipponen.

4. Olin valmistuessani 22-vuotias ja 11 kuukautta kestänyt sotaväkikin oli käyty. Edessä oli työpaikan haku. Tähtäimessä oli tuomioistuinharjoittelu, jota kutsuttiin auskultoinniksi, ja sen myötä varatuomarin tittelin saaminen. Siihen oli kuitenkin vielä aikaa, sillä tuolloin voimassa olleiden määräysten mukaan tuomiokunnan notaarina tai ns. päätoimisena apulaisena toiminut hovioikeudenauskultantti oli kelpoinen istumaan kihlakunnanoikeuden puheenjohtajana arvonimeen tarvittavia käräjiä vasta 25 vuotta täytettyään. Vuoden 1965 loppupuolella olin tiedustellut mahdollisuutta päästä valmistumisen jälkeen notaariksi Janakkalan tuomiokuntaan Riihimäelle. Kihlakunnantuomari Niilo Lahti ei varovaisena miehenä luvannut mitään, vaan jaaritteli narisevalla äänellään niitä näitä, mutta ei tyrmännyt ajatustani.

5. Olin kiinnostunut prosessioikeudesta ja oppiaineen kirjallisesta tentistä sain toiseksi korkeimman pistemäärän, joka olisi riittänyt arvosanaan erinomaiset tiedot (et). Edessä oli kuitenkin vielä professorin suullinen tentti. Jouduin professori Tauno Tirkkosen kuulusteluun kahden muun opiskelijan kanssa. Olin samaan aikaan jo pari viikkoa lukenut täyttä päätä jonkin toisen oppiaineen tenttiin, joten prosessioikeuden knopit olivat pari viikko kirjallisen tentin jälkeen päässeet jo hieman unohtumaan. Lisäksi tiedossa oli Tirkkosen maine ankarana tenttijänä, mikä nosti jännitystä. Niin kävi, että jouduin tyytymään arvosanaan ht eli hyvät tiedot. Tirkkonen tokaisi minulle tentin loppupuolella, että ”ettehän te tiedä paljon mitään”! Tämä nolotti aika lailla, mutta ajattelin, että kyllä minä vielä näytän, mitä todella osaan! Myöhemmin itse lainkäytön professorina ollessani saatoin hieman hymähtäen muistella tuota suullista tenttiä, kun pystyin osoittamaan kohtia, joissa Tauno Tirkkonen oli mielestäni erehtynyt.

5a. Joulukuussa 1965 kävin kokeilemassa onnea päästä erään melko tunnetun helsinkiläisen asianajotoimiston lakimieheksi. Toimisto sijaitsi lähellä Porthaniaa Kluuvikadulla, jossa minua haastatteli toinen toimiston kahdesta osakkaasta. Miellyttävä tilaisuus sinänsä, mutta arvasin toki pian, ettei minulla työkokemuksen puuttuessa ollut mahdollisuutta saada paikkaa. Siihen valittiin tunnettuun lakimiessukuun kuuluva lakimies, joka oli valmistunut minua vuotta tai paria aikaisemmin. Hän ei kuitenkaan jäänyt asianajajan uralle, vaan siirtyi melko pian tuomioistuinlaitoksen palvelukseen.

6. Ensimmäinen työpaikka löytyi pian Turun ja Porin lääninhallituksesta. Kysymyksessä oli lääninsihteerin viransijaisuus, jossa aloitin tammikuun toisella viikolla 1966. Työhön kuului toimia lääninhallituksen yhteydessä toimivan lääninoikeuden esittelijänä. Vuonna 1955 toimintansa aloittaneet lääninoikeudet eivät olleet hallinnollisesti itsenäisiä tuomioistuimia, vaan lääninhallituksen osastoja, mutta toimivat kuitenkin hallintoasioissa muutoksenhakuasteena ja olivat siten nykyisten alueellisten hallinto-oikeuksien edeltäjiä; niiden toiminta päättyi vuonna 1999. Lääninoikeuden päätöksistä voitiin valittaa korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Lääninoikeuden puheenjohtajana toimi lääninneuvos tai lääninkamreeri ja jäseninä lääninasessori sekä esittelevänä jäsenenä se lääninhallituksen virkamies, useimmiten lääninsihteeri, jolle kyseisen asian esittely lääninhallituksessa kuului.

7. Veroasiat olivat lääninoikeuksien suurin asiaryhmä ja niiden kanssa jouduin Turussa itsekin askartelemaan. Oppiaine, jota myös finanssioikeudeksi kutsuttiin, ei kuulunut yliopistossa lempiaineisiini. Olin seurannut muutaman kerran virkaansa juuri nimitetyn finanssioikeuden professorin Olli Ikkalan luentoja, mutta nekään eivät juuri innostaneet. Lähinnä tulo- ja omaisuusverotuspäätöksistä tehtyjen valitusten tutkiminen ja esitteleminen lääninoikeudessa ei siten ollut kovinkaan innostavaa työtä. Mutta jostain nuoren juristin oli uransa aloitettava, ja lääninoikeuden esittelijänä pääsin näkemään ja kokemaan, millaista tuomioistuimen, olkoonkin ”vain” hallintotuomioistuimen, työ ja kirjallinen prosessi olivat. Varsin pian kuitenkin päätin, että minun paikkani ei ole hallintotuomioistuimessa, vaan yleisissä tuomioistuimissa, joissa käsitellään ja ratkaistaan elävää elämää lähellä olevia asioita.

8. Turussa ilmoittauduin 10. tammikuuta 1966 lääninneuvos Yrjö Aliharmille hänen lääninhallituksesta katsottuna toispuol jokke sijaitsevassa tyylikkäässä kodissaan. Itse asuin alivuokralaisena Vähä-Hämeentien varrella olevassa kerrostalossa, joka oli puolen kilometrin päässä lääninhallituksesta.Turun nähtävyydet ja muutamat ravintolat tulivat pian tutuiksi. Kotimatkalla töistä ja joskus iltaisin käväisin oluella lähellä lääninhallitusta Hämeenkadulla sijaitsevassa Hämeenportti-nimisessä mukavassa ravintolassa, jonka asiakaskunta oli varsin monipuolista. Netistä huomasin, että Hämeenportti oli lopettanut toimintansa Caramba-nimisenä vuoden 2004 lopussa.

9. Lääninhallitus sijaitsi 1800-luvun alkupuolella perustetussa Akatemiatalossa, jonne vuonna 1623 perustettu Ruotsi-Suomen toiseksi vanhin hovioikeus siirtyi vuonna 1830; sinne muuttivat myös Turun tuomiokapituli ja lääninhallitus. Talo sijaitsee Turun tuomiokirkkoa vastapäätä. Hovioikeuden tilat olivat talon etelä- ja lääninhallituksen pohjoispäädyssä, yllä olevassa valokuvassa pääsisäänkäynnin oikealla puolella. Läääninhallitus muutti hovioikeudentalosta Turun uuteen virastotaloon 1967, joten ehdin vielä työskennellä hovioikeudentalon tiloissa. Jaoin talon ensimmäisessä kerroksessa olleen tilavan työhuoneen kolmen muun juristin kanssa, joista kaksi eli vakinainen lääninsihteeri Teuvo Heljö Huotari ja minua aikaisemmin lääninhallituksen tullut Ilkka Veso olivat yleensä paikalla, kun taas varatuomari Jorma Lähde hoiti tehtäväänsä sivutoimisesti.

10. Jorma Lähteestä ja Ilkka Vesosta tuli aikanaan hovioikeudenneuvoksia, mutta Teuvo Huotari (1933-2017) pysyi uransa loppuun asti uskollisesti lääninhallituksen ja sittemmin itsenäisen lääninoikeuden ja hallinto-oikeuden palveluksessa. Hän jäi eläkkeelle vuonna 2000 hallinto-oikeuden jaoston puheenjohtajana toimineen hallintotuomarin virasta. Huotari oli monipuolisesti sivistynyt juristi, joka harrasti kielitieteitä ja toimi Venäjän kielen virallisena kääntäjänä. Hän oli myös sienineuvoja ja toimi aktiivisesti useissa lähinnä vasemmistolaisissa kulttuuririennoissa.

11. Työhuoneen ikkunoista oli hyvä näkyvyys Akatemiatalon edustalla olevaan hovioikeudenpuistikkoon, jossa seisoo Suomen kenraalikuvernöörinä 1660-luvulla toimineen Pietari Brahen patsas. Sen jalustaan on kirjoitettu hieman mahtipontiselta vaikuttava lause, joka suomeksi käännettynä kuuluu näin: ”Minä olin maahan, ja maa minuun hyvin tyytyväinen”.

12. Kun olin hovioikeuskaupungissa käytin tilaisuutta hyväkseni ja ilmoittauduin hovioikeudenauskultantiksi Turun hovioikeuteen. Mielessäni oli auskultointi eli notaarin virka jo mainitussa Turun hovioikeuden tuomiopiiriin kuuluvassa Janakkalan tuomiokunnassa. Riihimäki oli tuttu paikkakunta, sillä olin käynyt kouluni sen naapurikunnassa Hausjärvellä ja edustanut yleisurheilua harrastessani Riihimäen Kiskoa.

13. Vannoin tuomarinvalan hovioikeudessa 1. helmikuuta 1966; päivämäärän olen tarkistanut nimikirjanotteestani. Valan otti plenumsalissa vastaan hovioikeuden presidentti Filip Jaatinen; lisäksi saapuvilla oli hovioikeudensihteeri, muttei hovioikeudenneuvoksia. Presidentti Jaatinen oli jämerän näköinen mies ja, kuten minusta näytti, jo aika vanha, vaikka itse asiassa hän oli ”vasta” 68-vuotias; tuohon aikaan tuomareiden eroamisikä oli 70-vuotta. Valaa oli antamassa myös eräs toinen nuori juristi, jonka nimeä en painanut mieleeni. Hovioikeuden ylivahtimestari opasti meitä siitä, miten saliin mennessä ja sieltä poistuessa tuli toimia kumarruksineen ja takaperin kävelyineen. Annoimme vahtimestarille vaivan palkaksi käytännön taksan mukaisen maksun (tipin).

14. Sivuhyppäyksenä tulkoon mainituksi, että seuraavan kerran kävin Turun hovioikeudessa 32 vuotta myöhemmin 1999, jolloin hovioikeus toimitti suullisen istunnon (pääkäsittelyn) törkeää pahoinpitelyä koskevassa jutussa, jossa avustin valituksen tehnyttä Erkki-nimistä Ikaalisista olevaa asianomistajaa. Myös vastaaja oli istunnossa saapuvilla. Alioikeutena jutun oli ratkaisut Ikaalisten käräjäoikeus, jonka puheenjohtajana oli toiminut silloinen Tuula-vaimoni käräjätuomarina; en ollut avustanut Erkkiä käräjäoikeuden istunnossa. Käräjäoikeus oli hylännyt syytteen, mutta hovioikeus oli eri kannalla, kumosi käräjäoikeuden tuomion ja tuomitsi vastaajan 7 kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen ja velvoitti hänet suorittamaan Erkille korvauksia. Erkki esiintyi hovioikeuden istunnossa asiallisesti. Hovioikeuden jaoston puheenjohtajana toimi hovioikeudenneuvos Pasi Aarnio, joka nimitettiin vuonna 2001 korkeimman oikeuden jäseneksi. Hovioikeus julisti tuomion ja sen pääperustelut tunnin verran ratkaisuaan pohtien. Ratkaisu oli Erkille ja avustajalle varsin mieluinen. Erkki oli hieman viinaan menevää sorttia, joten olin varannut aamulla Ikaalisista reissuun lähtiessä autoon pullon Koskenkorvaa, mutta en kertonut asiasta Erkille; hän sai avata pullon vasta paluumatkalla.

15. Toimin avustajana Turun hovioikeuden istunnossa myös eräässä toisessa jutussa paria vuotta myöhemmin, mutta sillä kertaa emme onnistuneet saamaan muutosta käräjäoikeuden tuomioon. Tultuani nimitetyksi Lapin yliopiston lainkäytön professorin virkaan 1990 harjoitin muutaman vuoden harvakseltaan sivutoimista asianajoa. Tieteenharjoittajan, jonka leipälajina on prosessioikeus, ei näet sovi unohtaa käytännön lainkäyttöä ja oikeussalissa toimimista! Esiinnyin avustajana joskus myös Ikaalisten käräjäoikeudessa.

16. Hovioikeudenpresidentti Filip Jaatinen oli aloittanut virassa vuonna 1949. Sitä ennen hän oli toiminut neljä vuotta korkeimman oikeuden jäsenenä. Hänellä oli kaksi juristipoikaa, joista Heikki toimi viimeksi oikeusministeriön hallitusneuvoksena ja Martti maan ensimmäisenä apulaisvaltakunnansyyttäjänä. Martti oli paria vuotta ennen minua Janakkalan tuomiokunnan notaarina.

17. Kun edellä mainitusta valatilaisuudesta oli kulunut 11 päivää, presidentti Filip Jaatinen kuoli yllättäen virkahuoneessaan. Turun hovioikeuden uudeksi presidentiksi nimitettiin tunnettuun virkamies-, liike-elämä- ja kulttuurisukuun kuulunut korkeimman oikeuden jäsen Lars-Henrik Lilius (1908-1997). Hän aloitti uudessa virassaan toukokuun alusta 1966. Näin lääninhallituksen työhuoneen ikkunasta, miten presidentti Lilius asteli ryhdikkäästi hovioikeudenpuistikon käytävällä pitkässä päällystakissaan, knallihattu päässään ja kävelykeppiä heiluttaen. Lilius erosi presidentinvirasta jo vuonna 1972. Hänen Helsingin Sanomissa julkaistussa nekrologissaan 1997 mainitaan, että 1960- ja -70-luvun vaihteessa ”maassamme syntyi poliittisten nimitysten sarja, jonka lonkeroita pyrittiin ulottamaan myös oikeuslaitokseen. Nämä seikat Lilius koki suurina rasitteina viranhoidossa ja siirtyi eläkkeelle 63-vuotiaana erinomaisessa henkisessä ja fyysisessä kunnossa”.

18. Tasavallan presidentti Urho Kekkonen oli hyökännyt Lakimies-lehdessä vuonna 1970 julkaistussa 70-vuotishaastattelussaan voimakkaasti vanhoillisena pitämäänsä tuomioistuinlaitosta ja erityisesti korkeinta oikeutta vastaan. Kolme SDP:n tunnettua lakimiestä, oikeusneuvos Olavi Heinonen, lainsäädäntöneuvos Henrik Grönqvist ja professori Aulis Aarnio esitti Oikeuslaitostoimikunnan mietinnössä vuonna 1971, että tuomioistuimet oli saatettava ”kansanvaltaisen kontrollin” piiriin (KM 1971:B 112). Presidentti Kekkonen oli nimittänyt vuonna 1970 vastoin korkeimman oikeuden esitystä 31-vuotiaan Olavi Heinosen oikeusneuvoksen virkaan ja vuonna 1972 oli Henrik Grönqvistin vuoro saada nimitys samaan virkaan.

19. Siirryin kesäkuun alusta 1966 Helsinkiin ja olin vuoden verran ensin KELA:n sairausvakuutuslautakunnan ja sen jälkeen Liikevaihtoverokonttorin esittelijänä; valitusinstansseja kumpikin, mutta minulle ne olivat vain tilapäisiä työpaikkoja notaarikauden alkua odotellessa. Kerroin lääninhallituksesta lähdöstäni ukkotuomari Niilo Lahdelle, joka arvosteli minua siitä, että olin luopunut hyvästä virasta ilman mitään syytä; lääninhallitusta arvostettiin siihen aikaan paljon. Lahti ei luvannut minulle työtä tuomiokunnasta, en uskaltanut sitä enää kysyäkään, vaan ajattelin, että no niin, nyt tämäkin homma on sitten ryssitty. Kuukauden kuluttua kuluttua Lahti kuitenkin soitti leppyneenä ja marisi, että ”mihin kummaan oikein hävisit, kun sinusta ei ole kuulunut mitään”! Hän tarjosi yhden kuukauden pestiä tuomiokunnan päätoimisena apulaisena lokakuussa 1966, mikä sopi minulle oikein hyvin. Lahti varmaankin ajatteli, että katsotaan nyt, mikä mies tämä Virolainen oikein on, ja pystyykö se hoitamaan tuomiokunnan tehtäviä edes yhtä kuukautta!

20. Yksityiselämässä minulla meni oikein hyvin, sillä Turusta Helsinkiin muutettuani rohkenin soittaa lukiossa luokkatoverina olleelle kivalle Liljalle, johon olin koulussa ihastunut. Teimme treffit, ja niinhän siinä hommassa kävi, että jo puolen vuoden kuluttua Viattomien lasten päivänä 28.12.1966 meidät vihittiin avioliittoon ja lokakuun lopulla seuraavana vuonna vaimoni synnytti pojan ja siitä kahden vuoden kuluttua ihanat kaksostytöt. Jos opiskeluaika oli sujunut nopeasti, niin samaa voi hyvällä syyllä sanoa myös perheen perustamisesta.

21. Keväällä 1967 muutimme Riihimäelle, jossa aloitin kesäkuun alusta seitsemän kuukautta kestäneen notaarikauden Janakkalan tuomiokunnassa. Siitä, mitä silloin ja käräjiä vuonna 1968 istuessani sekä sen jälkeen tapahtui, kerron juttusarjan jatko-osissa.

371. Veropetos. Tahallisuus. KKO 2023:15

Veropetosta koskevien juttujen käsittely korkeimmassa oikeudessa (KKO) ei ole kovin yleistä. Tänään KKO kuitenkin antoi veropetosta ja tahallisuutta koskevan ennakkopäätöksen KKO 2023:15.

Helsingin Sanomat on kertonut tänään KKO:n ratkaisusta näkyvästi raflaavalla otsikolla "Korkein oikeus tuomitsi verokarkurit veropetoksista - väitetty tietämättömyys ei vapauttanut rangaistuksesta"

https://www.hs.fi/talous/art-2000009419984.html

Katsotaan siten ihmeessä, mistä moisessa tapauksesta oikeastaan on kysymys!

1. A ja B olivat verovuosina 2013–2015 saaneet pääomatuloja tililtään yhdysvaltalaisessa varainhoitoyrityksessä. Tuloja ei ollut huomioitu Verohallinnon A:lle ja B:lle toimittamissa esitäytetyissä veroilmoituksissa. A oli palauttanut esitäytetyt veroilmoitukset, joihin hän oli tehnyt muita kuin pääomatuloja koskevia korjauksia ja täydennyksiä. B oli verovuodelta 2013 palauttanut esitäytetyn veroilmoituksen, johon hän ei ollut tehnyt veron määräämiseen vaikuttavia muutoksia. Verovuosilta 2014–2015 B ei ollut palauttanut esitäytettyjä veroilmoituksia.

2. Syyttäjä, jonka syytteeseen Verohallinto yhtyi, vaati Helsingin käräjäoikeudessa A:lle ja B:lle rangaistusta törkeästä veropetoksesta sillä perusteella, että he olivat veroilmoituksissaan verovuosilta 2013–2015 jättäneet ilmoittamatta kysymyksessä olevat pääomatulot ja siten välttäneet veroa kumpikin yhteensä 18 221 euroa.

3. Käräjäoikeus hylkäsi 2.7.2021 antamallaan tuomiollaan syytteet. Käräjäoikeus ratkaisi asian yhden tuomarin kokoonpanossa.

4. KKO myönsi syyttäjälle ja Verohallinnolle valitusluvan ennakkopäätösvalitukseen (OK 31 A luku).

5. Syyttäjä ja verohallinto vaativat valituksissaan, että A ja B tuomitaan rangaistukseen veropetoksesta; alkuperäisestä vaatimuksesta tuomita syytetyt törkeästä veropetoksesta oli siis KKO:ssa jostakin syystä luovuttu. A ja B vaativat vastauksessaan ensisijaisesti, että syytteet jätetään tutkimatta ne bis in idem -kiellon eli oikeusvoimavaikutuksen perusteella, ja toissijaisesti, että valitukset hylätään.

6. Korkein oikeus katsoi ensinnäkin, että vaikka verotuspäätöksissä on todettu asian jääneen veronkorotuksen osalta tutkimatta, verotusmenettelyssä ei ole käytetty veronkorotusta koskevaa päätösvaltaa. Ne bis in idem -kielto ei siten estänyt syytteen nostamista, vaan syytteet veropetoksesta voitiin tutkia (perustelukappaleet 4-10).

7. Pääasian osalta KKO katsoi, että A oli verovuosina 2013–2015 ja B verovuonna 2013 salannut verotusta varten annetussa ilmoituksessa veron määräämiseen vaikuttavan seikan. Lisäksi B oli verovuosina 2014–2015 laiminlyönyt verotusta varten säädetyn ilmoitusvelvollisuuden, jolla on merkitystä veron määräämiselle. Kerrotulla menettelyllään A ja B olivat aiheuttaneet veron määräämisen liian alhaiseksi; kumpikin oli välttänyt yhteensä 18 221 euroa. Korkein oikeus katsoi A:n ja B:n toimineen tahallisesti ja syyllistyneen veropetokseen.

8. Rangaistuksen määräämisen osalta KKO totesi, että A:n ja B:n menettely on tullut ilmi heidän omasta aloitteestaan heidän tehtyään verotuksen oikaisuvaatimuksen. A ja B ovat sittemmin maksaneet kaikki heille määrätyt verot. KKO katsoo, että rikoksella aiheutettujen vahinkojen korvaaminen ja menettelyn selvittäminen voidaan ottaa huomioon rangaistusta lieventävänä (ks. esim. KKO 2011:93). Oikeudenmukaisena rangaistuksena lieventämisperusteen soveltaminen huomioon ottaen KKO piti tuntuvaa sakkorangaistusta (perustelukappale 40).

9. KKO kumosi käräjäoikeuden tuomion. A:n syyksi KKO luki veropetoksen (tekoaika 31.10.2014–31.10.2016), josta tuomitsi hänet 100:aan 28 euron päiväsakkoon eli maksamaan sakkoa 2 800 euroa. - B:n syyksi KKO luki myös veropetoksen (tekoaika 31.10.2014–31.10.2016), josta tuomitsi hänet 100:aan 8 euron päiväsakkoon eli maksamaan sakkoa 800 euroa.

Ratkaisuseloste KKO 2023:15

10. KKO:n tuomio ja oikeudellinen päättely on laajasti ja yksityiskohtaisesti perusteltu, kuin oikeustieteellinen tutkielma ikään. Erona ja puutteena on kuitenkin se, että KKO ei tässäkään ratkaisussa viittaa lainkaan oikeuskirjallisuuden kannanottoihin; oikeustieteilijät sen sijaan viittaavat varsin innokkaasti KKO:n ennakkopäätöksiin! KKO:n valitsema tapa ei ole omiaan edistämään hyödyllistä vuovovaikutusta tai -puhelua lainkäyttäjän ja oikeustieteen välillä. Valitettavasti.

11. Käräjäoikeudessa törkeää veropetosta koskeva juttu on käsitelty, ei kolmen ammattituomarin, vaan yhden lainoppineen jäsenen kokoonpanossa. Kun kyseessä on vakava rikos, olisi ollut perusteltua viedä juttu kolmen tuomarin kokoonpanoon.

370. Puoli vuosisataa kriittistä prosessioikeutta tutkijana, tuomarina ja professorina

Tämä on syyskuussa 2021 ilmestyneeseen COMIn kustantamaan kirjaan Sata vuotta prosessioikeutta kirjoittamani artikkeli "Puoli vuosisataa kriittistä prosessioikeutta tuomarina, tutkijana ja blogistina". Vuonna 2021 tuli tuli kuluneeksi 100 vuotta ensimmäisen suomenkielisen prosessioikeuden professorin viran perustamisesta Helsingin yliopistoon.

Prologi

1. Mikä on suhteeni prosessioikeuteen? Mitä
prosessioikeus on antanut minulle? Mitä minä olen antanut
prosessioikeudelle? Olenko prosessioikeuden kuluttaja vai
myös tuottaja? Missä olin ja mitä tein, kun
alioikeusuudistus, rikosprosessilaki tai
todistusoikeusuudistus tuli voimaan? Mitä
prosessioikeuden uudistuminen on vaikuttanut minuun?
Olenko itse vaikuttanut prosessioikeuden kehitykseen
jotenkin?

2. Näitä kysymyksiä vasten peilaten tarkastelen
esityksessäni satavuotista prosessioikeutta. Olkoon
mottonani sananlasku ”Siinä näkijä missä tekijä”.

Alkutaipaleelta

3. Valmistuin ylioppilaaksi pienen Hausjärven kunnan
lukiosta vuonna 1962; koulun ensimmäisinä muuten. Päätin
ryhtyä lukemaan lakia, koska se tuntui kätevältä
ratkaisulta. Olin näet onnistunut saamaan kirjoituksista
yleisarvosanan laudatur, jolla portit tiedekuntaan
aukesivat ilman  valintakoetta. Vanhempi veljeni Pertti,
joka oli poliisina Helsingissä, patisteli minua
juridiikan opiskeluun.

4. Aloitin opinnot syksyllä 1962. Minulla oli päätavoitteena mahdollisimman nopea valmistuminen, sillä ajattelin että tarkemmin eri oikeudenaloihin ehtii kyllä tutustua myöhemminkin. Tavoite toteutui, sillä suoritin oikeustieteen kandidaatin tutkinnon joulukuussa 1965; tuohon ajanjaksoon sisältyi myös 11 kuukautta kestänyt varusmiespalvelu. Sen jälkeen kului viisi vuotta erilaisissa valtion ja kunnan viroissa. Auskultoin Janakkalan tuomiokunnassa Riihimäellä legendaarisen kihlakunnantuomarin Niilo Lahden opissa.1 Varatuomarin tittelin sain 25-vuotiaana joulukuussa 1968.

1 Niilo Lahti oli professori Raimo Lahden setä.

5. Työn ohessa aloitettujen jatko-opintojen tavoitteena
oli aluksi lisensiaatin tutkinnon suorittaminen.
Prosessioikeus alkoi kiinnostaa tuomioistuinharjoittelun
aikana. Istuin auskultanttikäräjät, yhteensä 30 päivää,
kahdessa jaksossa; tuohon aikaan oikeuden istuntoja
pidettiin myös lauantaina.

Tuomarinuralle ja tiedekuntaan

6. Minut otettiin ylimääräiseksi viskaaliksi Helsingin
hovioikeuteen vuoden 1970 alussa, olin  tehtävässä vajaat
kaksi vuotta. Minulla oli samaan aikaan sivutoimi
Helsingin metrotoimiston lakimiehenä. Hovioikeuden
presidenttinä oli maineikas ja ainakin minun silmissäni
suorastaan karismaattinen oikeusoppinut Y.J.Hakulinen,
jonka hieman vaikeaselkoista ja käsitelainopin metodilla
kirjoittamaa oppikirjaa Velvoiteoikeus I olin
opiskeluaikana päntännyt siviilioikeuden yleisen osan
tenttiin. Hakulinen oli hovioikeuden herra ja hidalgo,
auktoriteetti, jolla oli oma lakikirja ja kanttia
kritisoida  myös korkeimman oikeuden ratkaisuja.

7. Suoritin oikeustieteen lisensiaatin tutkinnon vuonna 1970 ja hakeuduin vuoden 1971 lopulla KKO:n esittelijäksi. Samaan aikaan toimin yliopistossa prosessioikeuden eli tarkemmin sanottuna professori Jouko Halilan assistenttina reilun kahden vuoden ajan siihen saakka, kunnes keväällä 1973 sain nimityksen KKO:n nuoremman oikeussihteerin vakinaiseen virkaan. Minulla oli lisäksi pari vuotta sivutoimi Helsingin raastuvanoikeuden rikosasiainnotaarina ja apujäsenenä.2 Minun jälkeeni Halilan assistentiksi tuli Juha Lappalainen.

8. Lisensiaattitutkimuksen tein professori Tauno
Ellilälle maksamismääräysmenettelystä. Aihe ei ollut
teoreettisesti kovin kiinnostava, mutta pääasia oli, että
sain työn valmiiksi ja arvosanaksi täyden kympin.
Sivulaudaturin suoritin rikosoikeudesta.

Väitöskirjasta vähäsen

2 Tämäkin vaihe oli tuomariksi kouluttautumisen kannalta varsin hyödyllistä. Sain tilaisuuden tutustua erilaisiin tuomaripersooniin ja prosessinjohtajiin. Enimmän ajan olin oikeusneuvosmies Jorma Pelkosen johtamassa jaostossa, jossa syyttäjänä toimi itse ”Rouva syyttäjä” eli myöhemmin huumesyyttäjänä mainetta niittänyt kaupunginviskaali Ritva Santavuori. Pelkonen nimitettiin myöhemmin työtuomioistuimen presidentiksi.

9. Väitöskirjan teemaksi valitsin reformatio in pejus
-kiellon (”huonontamiskiellon”), josta  lakikirjassa ei
ollut mitään säännöksiä, mutta jonka olin huomannut
aiheuttavan hovioikeudessa aika usein päänvaivaa
neuvoksille. Korkeimman oikeuden esittelijänä minulla oli
tilaisuus tutustua teemaa koskeviin julkaisemattomiin
ratkaisuihin sekä jäsenten laatimiin ei-julkisiin
lausumiin eli ns. lappuihin.

10. Väitöskirjatutkijoille ei tuolloin määrätty ohjaajaa,
enkä oman tutkimuksen aikana keskustellut työn
etenemisestä seminaareissa tai edes oppiaineen
professoreiden kanssa. Kun työ oli valmis, lähetin sen
esitarkastajiksi määrätyille Jouko Halilalle ja
apulaisprofessori Irma Lagerille. Kun heillä ei ollut
käsikirjoituksen suhteen huomauttamista, oli tutkimustyö
asiallisesti ottaen sillä selvä.

11. Väitöskirjan laatimista varten anoin ja sain Suomen
Kulttuurirahastolta, tarkemmin sanottuna Walfrid ja Helmi
Nuutilan -rahastolta,  yhden apurahan, suuruudeltaan 4
000 markkaa. Siitä suurin osa kului  porakaivon
tekemiseen Janakkalan Punkan kylässä sijaitsevalle
entiselle koulukiinteistölle, jonka olin vaimoni kanssa
70 -luvun alkupuolella hankkinut perheemme asunnoksi.
Muutimme siis pääkaupungista maalle, mikä siihen aikaan
oli trendikästä.

12. Väitöstilaisuus pidettiin  toukokuussa 1977 Porthania
III:ssa, vastaväittäjänä oli apulaisprofessori Irma Lager
ja kustoksena Jouko Halila. Karonkkaa en järjestänyt,
vaan väitöstilaisuuden jälkeen kävelimme kustoksen ja
vastaväittäjän kanssa Seurahuoneelle, jossa tarjosin
kunnon pihvit ja asiaan kuuluvat punaviinit ja konjakit.
Konjakki oli Remy Martinia, jolloin Jouko Halilan katse
kirkastui, kun hän muisteli, että sama merkki oli ollut
myös Tauno Tirkkosen lempikonjakkia. Ajattelin, että no,
on minulla ja Tirkkosella sentään edes jotakin yhteistä!

Hovioikeuteen ja ukkotuomariksi

13. Tuomarinura oli kuitenkin edelleen päällimmäisenä
mielessä. Olin hakeutunut jo  vuonna 1975
käräjätuomariksi Toijalan käräjäoikeuteen, jossa
siirryttiin tuolloin ns. kokonaispalkkaukseen ja
kihlakunnantuomari sai avukseen kolme käräjätuomaria.
Olin tehtävässä vain reilut puoli vuotta, sillä vuoden

1976 alusta aloitin oikeusministeriön
lainsäädäntöneuvoksena. Kuten sanotaan, ruokahalu kasvaa
syödessä, ja niinpä siirryin jo saman vuoden joulukuussa
Vaasan hovioikeuden hovioikeudenneuvoksen virkaan; olin
tuolloin 33-vuotias. Hovioikeuden työ oli
mielenkintoista ja kehittävää, vaikka tuohon aikaan ei
pidetty juuri lainkaan suullisia käsittelyjä.

14. Joulukuun alussa 1978 siirryin Kauhajoen tuomiokunnan
kihlakunnantuomariksi; olin 35-vuotias eli
ukkotuomariksi varsin nuori iältäni. Pidin tehtävästä ja
etelä-pohjalaisista ihmisistä kovasti. Vuoden 1982 alusta
minut nimitettiin Ikaalisten tuomiokunnan
kihlakunnantuomariksi; samaa virkaa oli  1960- ja -70-
luvuilla hoitanut lakitieteen tohtori ja aiemmin
professorina ja oikeusneuvoksena toiminut Martti
Rautiala, jonka tapasin Ikaalisissa. Käväisin itsekin
vuonna 1983 korkeimman oikeuden ylimääräisenä
oikeusneuvoksena. Kirjoittelin artikkeleja Lakimieheen ja
Defensor Legis -lehteen - pari kertaa jopa
ruotsinkieliseen JFT:hen -  ja pidin yhteyttä
prosessioikeuden opetukseen myös hoitamalla kaksi kertaa
lyhyen ajan prosessioikeuden professorin virkaa Helsingin
tiedekunnassa. Prosessioikeuden dosentiksi sain nimityksen
1979.

Alioikeusprosessia kehittämässä

15. 1980-luvulla alioikeuksissa odotettiin hartaasti,
milloin sangen pitkään valmisteilla ollut
oikeudenkäyntimenettelyn uudistus vihdoin toteutuisi.
Jotkut tuomarit odottivat uudistusta, jonka suuntaviivat
olivat toki tiedossa, pelolla, mutta useimmat
tuntemistani käräjätuomareista kuitenkin  innolla.
Suullis-pöytäkirjallinen ja toistuviin lykkäyksiin
perustuva riita-asioiden oikeudenkäynti oli tuomarista
jokseenkin tympeää ja tuskastuttavan hidasta.

16. Oikeudenkäynnin uudistus antoi kuitenkin edelleen
odottaa itseään. Tämän vuoksi muutamissa
käräjäoikeuksissa alettiin ikään kuin omin päin eli
vapaaehtoisuuden pohjalta nopeuttaa ja muutenkin kehittää
lähinnä riita-asioiden käsittelyä tulossa olevan
uudistuksen mukaiseksi.  Näin tehtiin esimerkiksi Markku
Arposen johtamassa Rovaniemen  tuomiokunnassa ja Gustav
Möllerin isännöimässä Toijalan tuomiokunnassa.

17. Pisimmälle  tässä suhteessa mentiin kuitenkin
Ikaalisten käräjäoikeudessa. Annoin juttuja
käräjäoikeudessa ajaville lähiseutujen asianajajille
kirjalliset ohjeet siitä, miten oikeudessa käsiteltävää
asiaa voitaisin valmistella ja menettelyä kehittää niin,
että lykkäyksiin ja kirjelmien lukemiseen perustuvista
istunnoista voitaisiin vähitellen päästä eroon.
Ehdottomasta kirjelmien kiellosta ei ollut kysymys, vaan
siitä, että asianajajat valmistautuisivat jo ennen asian
oikeuteen tuloa asiaan ja sen käsittelyssä tarvittavaan
aineistoon niin hyvin, ettei kirjelmiä eikä jutun
lykkäyksiä enää tarvittaisi siinä määrin kuin mihin oli
totuttu. Kaikki asianajajat tai tuomarit eivät
suhtautuneet tähän kehitystyöhön suopeasti, mutta ohjeeni
saivat ainakin jossakin määrin aikaan myönteistä
kehitystä ja tunnettavuutta jopa niin, että siitä
esimerkiksi Helsingin Sanomien 9.10.1988
oikeudenkäyntiä käsittelevässä jutussa käytettiin
sanontaa ”Ikaalisten tyyli" tai malli.

18. Toijalan käräjäoikeudessa tuolloin käyttöön otetusta
uudistuksesta, joka tähtäsi kirjelmien vähentämiseen,
kanneltiin eduskunnan oikeusasiamiehelle. Kantelusta
pyydettiin lausunto Suomen Asianajajaliitolta. Liitto
katsoi, että vallinnut kirjelmien lukemiseen perustuva
käytäntö perustui tavanomaiseen oikeuteen ja että
asianajajilla tulisi ollaa oikeus päättää kirjelmän
käytöstä. Oikeusasiamies Olavi Heinonen, jolle asian
esitteli esittelijäneuvos Lauri Lehtimaja,  ei kuitenkaan
yhtynyt liiton käsitykseen,  vaan totesi, että tuomarilla
oli viime kädessä valta päättää, missä muodossa
asianosaisten tulee oikeuden istunnossa esittää
lausumansa.

19. Kannatin kirjoituksissani tulossa olevaa riita-
asioiden ”Ruotsin mallin” mukaista menettelyuudistusta ja
yritin  saada tuomareita jo ennen uudistuksen
voimaantuloa kehittämään  ja tehostamaan käsittelyä niin,
että muutokseen voitaisiin siirtyä joustavasti. Tässä
tarkoituksessa kirjoitin Defensor Legis -lehdessä 1989
julkaistun artikkelin otsikolla ”Tuomioistuin
oikeudenkäyntimenettelyn kehittäjänä (sivut 56-77) ja
myöhemmin samana vuonna pienemmän kirjoituksen
otsikolla ”Kommmentteja alioikeusprosessin kehittämisestä
käytyyn keskusteluun” (DL 1989 sivut 567-578) sekä
Lakimiehessä  vuonna 1986 julkaistun artikkelin ”
Alioikeusuudistus alioikeustuomarin näkökulmasta” (sivut
998-1026). Käsittelin menettelyn epäkohtia myös
sanomalehtien (Helsingin Sanomat ja Aamulehti)

mielipidesivuilla. Otin kirjoituksissani myös laajemmin
kantaa oikeudenkäynnin uudistuksen suuntaviivoihin
(Lakimies 8/1976, s. 688-708), samoin
hovioikeusuudistukseen (Lakimies 5/1978 s. 453-476).

Professoriksi Lappiin

20. Kun alioikeusuudistus ja riita-asian menettelyuudistus edelleen viipyivät, päätin kokeilla uran vaihtoa ja hain siinä tarkoituksessa Lapin yliopiston lainkäytön professorin virkaa. Hoidin kyseistä virkaa ensin neljä vuotta kihlakunnantuomarin virkani ohella ja laadin respiittikirjaksi tarkoitetun vuonna 1988 ilmestyneen teoksen Materiaalinen prosessinjohto, joka sai käytännön tuomareilta suopean vastaanoton. Minut nimitettiin mainittuun professorin virkaan elokuun alusta 1990. Hoidin virkaa yhtäjaksoisesti - koko ajan matkalaukkuprofessorina - kunnes helmikuun lopussa 2011 siirryin eläkkeelle. Varsin pitkä rupeama siis yliopiston palveluksessa, vuodesta 1986 vuoteen 2011 saakka.3

21. Aika Lapin tiedekunnassa oli monessa suhteessa
mukavaa ja kehittävää. Luentojen pitämisestä en ole
koskaan  erityisemmin pitänyt, tutkimustyöstä ja kirjojen
kirjoittamisesta sitäkin enemmän; siihen professorin työn
tarjosi hyvän mahdollisuudet. Ohjasin muutamia
väitöstutkijoita ja prosessioikeudesta valmistui neljä
väitöskirjaa. Nyt emerituksena on hauskaa seurata  Lapin
tiedekunnasta valmistuneiden juristien etenemistä
ammatissaan ja urallaan. Joistakin on tullut
oikeusneuvoksia, hovioikeuden presidenttejä ja onpa
joukossa myös yksi   oikeuskanslerikin.  Yllättävän moni
Lapin tiedekunnasta valmistunut lakimies työskentelee
tuomarina, syyttäjänä tai asianajajana.

22. En malta olla kertomatta, että Lapin tiedekunnan
ensimmäinen prosessioikeuden syventävien opintojen
projekti, jota johdin,  teki vuoden 1987 keväällä ns.
projektimatkan, ei suinkaan Pohjois-Suomen ja yleensä
kotimaan kohteeseen, vaan Tallinnaan. Tutustuimme siellä
pintapuolisesti - Viro ei nimittäin ollut vielä

3 Tiedekunta julkaisi 60-vuotissyntymäpäiväni kunniaksi vuonna 2003 juhlakirjan nimeltään ”Matkalla pohjoiseen” - keksin kirjan nimen itse. Hankin osan kirjassa olevien artikkelien kirjoittajista itse ja kirjoitin kirjan loppuun muistelmani. Kirjassa on myös luettelo kirjallisesta tuotannostani vuosilta 1972-2003. Kirjalla oli hyvä menekki, myyntitulot sai tiedekunta.

itsenäistynyt -  paikalliseen alioikeuteen ja toisen
asteen tuomioistuimeen.

23. Vuonna 1997 teimme prosessioikeuden projektimatkan Vaasan hovioikeuteen, jossa presidentti Erkki Rintala ja eräät muut hovioikeuden tuomarit, joihin olin tutustunut 20 vuotta aikaisemmin talossa ollessani, esittelevät meille laajasti hovioikeuden toimintaa, tiloja, hovioikeuden presidenttien muotokuvia ja perinnehuoneen aarteita.4

Käytännön ja teorian vuorovaikutus

24. Kuten edellä olevasta ilmenee, olen urani aikana palvellut tavallaan ”kahta herraa”, jos niin voisi sanoa: käytäntöä ja teoriaa (law in books ja law in action).Olen ollut tuomarina soveltamassa lakia konkreettisissa asioissa ja toisaalta harjoittanut oikeustieteellistä tutkimusta ja toiminut yliopiston opettajana. Tämä on sopinut minulle ja käsitykseni mukaan se sopii yleensäkin prosessualisteille hyvin mm. sen vuoksi, että prosessioikeudella on käytännönläheisenä oikeudenalana läheinen kosketuspinta lainkäyttöön, ei vain tuomarin toimintaan, vaan myös asianajoon ja syyttäjien tehtäviin. Prosessioikeus ja lainkäyttö ovat kiinteässä ja hyödyllisessä vuorovaikutussuhteessa keskenään.

25. Varsin monet prosessioikeudesta väitelleet tohtorit
ovat hakeutuneet tuomareiksi, asianajajiksi ja
syyttäjiksi. Esimerkkeinä tästä voidaan mainita vaikkapa
Suomen prosessioikeuden isäksi kutsuttu R.A.Wrede, joka
oli vv. 1898-1909 Helsingin yliopiston
siviiliprosessioikeuden, roomalaisen oikeuden ja lainopin
ensyklopedian professorina, mutta toimi vv. 1905-1909
myös korkeimman oikeuden edeltäjän eli senaatin
oikeusosaston jäsenenä ja varapuheenjohtajana. Toisena
esimerkkinä voidaan mainita korkeimman oikeuden nykyinen
presidentti Tatu Leppänen,  jonka väitöskirjaa ”Riita-
asian valmistelu todistelun osalta” 1998 tarkastettaessa
toimin virallisena vastaväittäjänä.

4 Presidentti Erkki Rintalan 80-vuotissyntymäpäivän johdosta laadittiin Talentumin kustantama juhlakirja ”Isännän ääni”, johon kirjoitin artikkelin. Kuten kirjan esipuheessa mainitaan, idea juhlakirjan laatimisesta tuli minulta ja että minä keksin myös kirjalle nimen; olen näköjään aika etevä keksimään kirjojen nimiä! Nimi kuvaa hyvin Erkki Rintalan johtajanominaisuuksia ja hänen osoittamaansa ja edelleen jatkuvaa huolenpitoa hovioikeuden kehittämisestä.

26. Osin "pako yliopistolta" johtuu yliopistollisten virkojen
vähyydestä, osin taas siitä, että  oikeudenkäynti ja
lainkäyttö yleensä on varsin mielenkiintoinen ala, joka
kiinnostaa myös jatko-opintoja suorittaneita juristeja.

Opiskeluajoista tarkemmin

27. Palaan vielä takaisin 1960-luvulle, jolloin itse
opiskelin oikeustieteellisessä tiedekunnassa.  Kirjassa ”
Miten meistä tuli oikeustieteen tohtoreita” (2003,
toimittajina Heikki Halila ja Pekka Timonen) monet tuohon
aikaan opiskelleet ja myöhemmin väitelleet lakimiehet
ovat moittineet 1960 - ja 70-luvun luento-opetuksen
tasoa. Toki opetuksen taso vaihteli suuresti. Jotkut
professorit  luennoivat lukemalla pitkiä jaksoja omista
väitöskirjoistaan tai muista julkaisuistaan ja joidenkin
muiden luennoitsijoiden opetuskyky oli muuten hieman
heikkolaatuista. Toisaalta eräiden professoreiden luennot
olivat mielenkiintoisia ja jopa sytyttäviä, vaikka joskus
ehkä hieman vaikeaselkoisia nuorille opiskelijoille.

28. Kävin itse luennoilla aika harvoin, eikä minulla ole
prosessioikeudessa luennoiden professorien ja muiden
opettajien pitämien luentojen suhteen moittimista.  Tauno
Tirkkosen luennoilla en tosin juuri käynyt, vaan
keskityin lähinnä Tauno Ellilän ja Jouko Halilan antamaan
opetukseen. Tauno Ellilä oli luennoillaan  lähes yhtä
värikäs kuin rikosoikeutta opettanut Reino-veljensäkin;
ei siis mitään moittimista. Halila oli vakavampi, mutta
hänen luennoillaan oppi paljon hyödyllisiä asioita;
Halilasta huomasi, että hän oli toiminut aiemmin
tuomarina Helsingin raastuvanoikeudessa.  Olin seurannut
hänen luentojaan ja oikeustapausharjoituksiaan jo
siviilioikeuden yleisen osan yhteydessä ja jatkoin sitä
myöhemmin, kun tuli prosessioikeuden vuoro. Sain siviili
I:n tentistä erinomaiset tiedot ja suorin siitä myös cum
laude -tentin. Tein opintojen loppuvaiheessa Jouko
Halilalle siviilioikeudesta aika nopeassa tahdissa myös
tutkielman, joka käsitteli sopimussakon
kohtuullistamista.

29. Prosessioikeuden peruskurssin tenttiä varten olin
kuunnellut lakitieteen lisensiaatti Jorma S.Aallon
pitämän luentosarjan.  Aalto hallitsi asiansa erittäin
hyvin. Yleisurheilua itsekin nuorempana harrastaneena
tiesin, että kilpakentillä Aallon leipälajina oli ollut
moukarinheitto, jossa hän oli saavuttanut jopa akateemisten

Suomen mestaruuden; Aallon moukariennätys oli himan alle 45 metriä. Aalto kohosi urallaan aina oikeuskansleriksi asti, joten siinä mielessä oli hyvä, ettei hän jatkanut moukarinheiton harrastustaan enää 60- luvulla.5

30. Tauno Tirkkosen assistentteina toimivat Irma Lager ja
Tapio Takki. Hieman myöhemmin oppiaineen assistenteksi
tuli Lauri Hormia. Ennen minua prosessioikeuden
assistenttina toimi jonkin aikaa OTL Olavi Parikka, joka
ei kuitenkaan väitellyt, vaan siirtyi Tampereen
raastuvanoikeuden tuomariksi. Lauri Hormia väitteli 1978
eli vuotta minua  myöhemmin erinomaisella
todistamiskieltoja koskevalla tutkimuksellaan. Hormian
väitöskirjan merkitystä ei  vielä 1970-luvun lopulla
oikein osattu arvostaa, vaan tämä tapahtui vasta 20-30
vuotta myöhemmin, jolloin erilaiset todistamiskiellot
nousivat Suomessa näkyvämmin esille.

31. Minkäänlaista graduohjausta ei tuohon aikaan
tiedekunnassa ollut, tohtorikoulutuksesta puhumattakaan.
Jatko-opintojen harjoittamiseen ei opettajakunnan taholta
mitenkään erityisesti patisteltu, vaan jatko-opinnot
jäivät jokaisen oman innostuksen varaan.

32. Prosessioikeudesta väiteltiin tuolloin todella
harvoin. 1950 -luvulla oli kolme väitöstä. Jouko Halila
väitteli vuonna 1950  tunnustamista koskevalla
väitöskirjallaan; vastaväittäjänä oli Tauno Tirkkonen.

33. Itse tutustuin tarkemmin Veikko Reinikaisen
(1920-1998) väitöskirjaan ”Jutun palauttamisesta”
vuodelta 1956. Se on perusteellinen tutkimus, jota varten
väittelijä oli käynyt läpi muun muassa suuren määrän
korkeimman oikeuden jutun palauttamista koskevia
julkaisemattomia ratkaisuja. Kahta vuotta myöhemmin
Reinikainen julkaisi vielä toisen kirjan, joka käsitteli
prosessinedellytyksiä.  Koska professorin vakansseja ei
ollut, kielitaitoinen Reinikainen siirtyi pian
kansainvälisen liike-elämän  palvelukseen, jossa menestyi
erittäin hyvin kohoten suurten lääkeyritysten
johtotehtäviin asti.

5 Prosessioikeudesta väitelleillä tohtoreilla on ollut kysyntää maan ylimpiä laillisuudenvalvojia valittaessa. Jaakko Jonkka on toiminut eduskunnan apulaisoikeusasiamiehenä, valtioneuvoston apulaisoikeuskanslerina ja lopuksi oikeuskanslerina. Petri Jääskeläisestä puolestaan tuli oikeusasiamies ja Pasi Pölösestä apulaisoikeusasiamies.

34. 1960-luvulla prosessioikeudesta oli vain yksi väitös
Jorma S. Aalto väitellessä 1965 rikosprosessilain
asiallista sovellutusalaa koskevalla tutkimuksellaan.
Miksi prosessioikeudesta väiteltiin niin harvoin? On
sanottu, että  professori Tauno Tirkkosen  ”tuhatsivuiset
kirjat”, toisin sanoen hänen kaksi massiivista teostaan
sekä siviili- että rikosprosessioikeudesta, ja niiden
puuduttava ulkoluku olisi tappanut kiinnostukseen
prosessioikeuteen. Väitteessä lienee toki jotain perää ja
ehkä asia oli myös niin, etteivät  prosessioikeuden ”
Suuret Taunot” (Tirkkonen ja Ellilä) oikein välittäneet
kantaa riittävästi huolta prosessioikeuden jälkikasvusta.

35. Niin tai näin, mutta 1970-luvulla prosessioikeudesta
väittelivät Irma Lager, Erkki Havansi,  Jyrki Virolainen
ja Lauri Hormia, sekä 1980-luvulla Juhani Walamies, Antti
Jokela, Juha Lappalainen ja Tuula Linna. Prosessioikeuden
professoreiksi myöhemmin nimitetyistä tutkijoista P.O.
Träskmanin väitöskirja 1977 käsitteli rikosoikeutta ja
Risto Koulun väitös 1987 esineoikeutta.

Tutkimusteemoista

36. Kiinnostuin lähinnä konstruktiivista käsitelainoppia
edustaneen Tauno Tirkkosen teoksia enemmän ruotsalaisen
P.O.Ekelöfin kirjoista ja hänen teleologisesta
tulkintametodistaan ja yleensä pohdiskelevasta
esitystavastaan lähinnä oppikirjaksi tarkoitetussa
Rättegång-sarjassa, jota myös käytännön tuomarit
Ruotsissa ahkerasti lukivat. Skandinaavista realismia
edustanut Ekelöf kuuluu pohjoismaisen modernin
todistusoikeuden guruihin; hän tuli tunnetuksi
kehittämänsä todistusarvometodin puolesta puhujana.  Myös
Ekelöfin käsitys prosessin ja etenkin siviiliprosessin
funktiosta yhteiskunnallisen sanktiomekanismin osana teki
minuun suuren vaikutuksen. Ekelöfin oppilaan  Robert
Bomanin väittämistaakkaa (Om åberopsbörda, 1960)
käsittelevällä erinomaisella  väitöskirjalla sekä Lars
Welamsonin teoksilla oli myös vaikutusta omaan
kirjalliseen tuotantooni.

37. Aloin 1970-luvulla tutkia tuomarin ja asianosaisten välistä työnjakoa, tarkemmin sanottuna heidän prosessitoimiensa välistä suhdetta oikeudenkäynnissä. Tässä tarkoituksessa julkaisin Lakimies-lehdessä 1974 artikkelin Ne eat judex ultra petita partium, näkökohtia syytteen ja tuomion välisestä suhteesta; käsitettä syytesidonnaisuus en tosin huomannut artikkelissa

lanseerata, mikä on jälkeenpäin hieman harmittanut.
Tulkitsin syytesidonnaisuuden sisältöä tiukemmin kuin
Tauno Tirkkonen oli tehnyt ja puutuin myös  vallalla
olleeseen käsitykseen syytesidonnaisuuden, syytteen
tarkistamisen sekä  rikostuomion oikeusvoiman
objektiivista ulottuvuutta koskevaan suhteeseen.

38. Mielestäni onnistuin aiheen käsittelyssä hyvin, joten
ajattelin artikkelin julkaisemisen jälkeen, että no niin,
tulipa tämäkin asia ja ongelma nyt selvitetyksi, tuskinpa
tästä kysymyksestä enää jatkossa aiheutuu käytännössä
kovin suuria ongelmia. Optimistinen käsitykseni
osoittautui kuitenkin pian virheelliseksi,  sillä
artikkelini julkaisemisen jälkeen muutkin tutkijat
innostuivat kirjoittamaan kyseisestä teemasta. Korkein
oikeus on antanut syytesidonnaisuudesta tähän mennessä jo
reilut 30 ennakkopäätöstä.

39. Siviiliprosessin puolella runsaasti  koulutustarvetta
tuomareille ja asianajajille aiheutti riita-asioiden
menettelyuudistuksen (1993) yhteydessä väittämistaakan
soveltamisen ja siihen liittyen  oikeustosiseikan ja
todistustosiseikan käsitteiden erottaminen. Juha
Lappalainen, Gustaf Möller ja minä kirjoitimme
aihepiiristä  muutamia artikkeleja. Itse tein näin
ensimmäisen kerran Lakimies-lehdessä  8/1985 julkaistussa
artikkelissa ”Väittämistaakasta vähäsen” (sivut
973-1006). Tarkistimme myös kanteenmuutoskiellosta ja
siviilituomion oikeusvoiman objektiivisesta
ulottuvuudesta Tauno Tirkkosen kaudella omaksuttuja
oppeja; näiden kysymysten selvittelyssä ratkaiseva
merkitys oli Juha Lappalaisen ansiokkailla oppikirjoilla
ja artikkeleilla. Korkein oikeus hyväksyi ratkaisuissaan
varsin pian uudet näkemykset ja tulkinnat.

40. Kihlakunnantuomarina ollessani  huomasin pian , miten
tärkeä merkitys tuomarin aktiivisen prosessinjohdolla on
riita-asian käsittelyssä. Tämä ei koskenut ainoastaan
muodollista prosessinjohtoa eli menettelyn ulkoisen kulun
järjestämistä, vaan ennen kaikkea materiaalista
(aineellista) prosessinjohtoa. Kysymys on siitä,
minkälaisissa asioissa, miltä osin ja kuinka aktiivisesti
tuomari voi ja hänen pitääkin etenkin
valmisteluvaiheessa, puuttua kysymyksillään ja
huomautuksillaan  oikeudenkäyntiaineiston selventämiseen,
rikastamiseen ja rajoittamiseen. Materiaalinen
prosessinjohto oli yleisesti ottaen varsin passiivista.

Prosessinjohdosta ja rooliperiaatteista

41. Materiaalisesta prosessinjohdosta oli 1900 -luvun alkupuolella julkaistu professori Otto Hj. Granfeltin ruotsinkielinen teos, josta oli vuonna 1930 otettu toinen painos. Tauno Tirkkonen oli oppikirjoissaan käsitellyt aineellista prosessinjohtoa verrattain niukasti. Tämän vuoksi oli korkea aika laatia uusi ja ajantasainen kirja prosessinjohdosta, jossa otettiin huomion lainsäädännössä ja oikeuskäytännössä tapahtuneet muutokset ja jossa ennen muuta omaksuttiin tuomareita entistä selvästi aktiivisempaan prosessinjohtoon kannustava ote.6

42. Tuomarintyön ohessa kirjan tekeminen ei ollut kovin
helppo tehtävä, mutta sain kuitenkin kirjan valmiiksi
vuonna 1988. Se käsittelee materiaalista prosessinjohtoa
sekä riita- että rikosjutuissa. Kirjaan sisältyy myös
monia peruskäsitteitä, kuten esimerkiksi
väittämistaakkaa, koskevia jaksoja. Tein kirjaa varten
sadalle alioikeuden tuomareille suunnatun empiirisen
kyselyn, jonka tuloksia selostin ja kommentoin kirjan
asianomaisissa kohdissa.

43. Olin itse tyytyväinen kirjaan, joka sai myös
käytännön tuomareiden keskuudessa aika myönteisen
vastaanoton. Otaksun, että tuomarit tai ainakin osa
heistä, alkoivat kirjan luettuaan suhtautua entistä
aktiivisemmin materiaalisen prosessinjohdon ja etenkin
kyselyoikeuden  käyttämiseen. Lainsäädännön muuttumisen
johdosta kirjasta olisi toki pitänyt laatia jo kauan
sitten uusi ja täydellisesti tarkistettu painos tai
kirjoittaa ”koko homma” uudelleen, mutta minulla ei ole
ollut siihen enää  voimia.

44. Tässä kohtaa on syytä todeta myös yksi terminologinen seikka. Lanseerasin Materiaalinen prosessinjohto -kirjassa prosessioikeuteen uuden käsitteen, nimittäin rooliperiaatteet. Se koskee tuomarin ja asianosaisten - käytännössä heidän asiamiestensä - prosessitoimien suhdetta mitä tulee prosessiaineiston hankintaan, esittämiseen ja selvittämiseen. Aikaisemmin samaa asiaa tarkoittaen on yleensä käytetty käsitettä

6 Jaoin aineellisen prosessinjohdon viiteen eri osaan, eli aineistoa selventävään, täydentävään, rikastavaan, rajoittavaan ja informoivaan prosessinjohtoon. Tämän jaottelun ovat muut tutkijat ja kirjoittajat sittemmin hyväksyneet. Uusimmassa eli Dan Heleniuksen ja Tuula Linnan varsin mainiossa teoksessa Siviili- ja rikosprosessioikeus (2021) esitetään täysin samanlainen jaottelu kuin olin vuonna 1988 itse tehnyt (mt. s. 90-91). On miellyttävää huomata, että olen tässä(kin) asiassa onnistunut varsin hyvin.

työnjakoperiaatteet, mutta mielestäni rooliperiaateet on
paljon iskevämpi ja myös helpompi muistaa. Ilokseni olen
todennut, että nykyisin kaikki muutkin prosessualistit
käyttävät nimenomaan termiä rooliperiaatteet; jos he
vielä muistaisivat vaikkapa alaviitteessä mainita, että
mainitun periaatteen tai käsitteen on lanseerannut
Virolainen, niin olisin tosi tyytyväinen!

45. Olen yrittänyt kirjoissani ja artikkeleissani
korostaa sitä, että käytännön riita-asian
oikeudenkäynnissä on syytä omaksua yhtäältä tiukka
väittämistaakkaa koskeva tulkinta, mutta toisaalta tämän
vastapainoksi tuomarin aktiivinen materiaalinen
prosessinjohto. Liiallisuuksiin tuomari ei tietenkään voi
aktiivisessa prosessinjohdossa mennä, mutta varsinkin
asianosaisten esityksiä selventävä prosessinjohto on aina
perusteltua.

46. Erään toisenkin käsitteen olen onnistunut ujuttamaan prosessioikeudelliseen terminologiaan. Tarkoitan käsitettä vaatimistaakka, josta säädetään OK 24 luvun 3 §:n 1 momentissa. Käsite tarkoittaa tuomioistuimen kannalta tarkasteltuna asianosaisten vaatimusten sitovuutta niin, ettei tuomiossa saa tuomita muuta tai enempää kuin mitä on vaadittu. Asianosaisen tulee siten huolehtia siitä, että hän esittää oikeudenkäynnissä laadultaan ja määrältään oikean ja riittävän vaatimuksen.

47. Kihlakunnantuomarina laadin tuomioistuinharjoittelua
suorittaville notaareile ja käräjätuomareille ohjeet,
joiden alkulause kuului: Tuomarin tärkeimmät tehtävät
käräjillä ovat 1)  aktiivisesta materiaalisesta
prosessinjohdosta huolehtiminen ja 2)  ratkaisun
asianmukainen ja ymmärrettävä perusteleminen.

Tuomion perusteleminen, pro et contra -metodi

48. Olin huomannut jo hovioikeuden ja korkeimman oikeuden
esittelijänä ollessani ja myöhemmin tuomarina
toimiessani, miten tärkeä merkitys tuomion perusteluilla
on, ei vain asianosisten, vaan myös suuren yleisön ja
koko lainkäytön uskottavuuden kannalta. Toisaalta
julkisessa keskustelussa ja oikeuskirjallisuudessa
valitettiin jatkuvasti tuomioiden ja päätösten liian
suppeita ja niukkoja perusteluja. Päätin, että tilanteen
korjaamiseksi kirjoitan joskus kirjan tuomion
perustelemisesta. Tavoitteen toteutuminen kesti, mutta

tulipahan tuokin työ aikanaan tehdyksi ja vieläpä kahtena eri kirjana.

49. Aloitin kirjoittamalla vuonna 1986 Lakimies-lehden
Jouko Halilan 70-vuotisjuhlan kunniaksi omistetussa
numerossa julkaistun tuomion perustelemista käsittelevän
artikkelin (sivut 889-917). Pohdin siinä myös
perustelemisessa havaittujen puutteiden syitä ja
mainitsin jo tuolloin kannattavani pääsyiden tai
-argumenttien ohella myös  vastasyiden eli  ratkaisun
lopputulosta vastaan puhuvien ns. contra-argumenttien
ilmoittamista tuomiossa.

50. Vuonna 2003 julkaisin yhdessä entisen oppilaani OTL
Petri Martikaisen kanssa Talentumin kustantaman reilut
300 sivua käsittävän kirjan, jolle annoin nimen ”Pro et
contra. Tuomion perustelemisen keskeisiä kysymyksiä”.
Kirja, josta professori Aulis Aarnio kirjoitti
Aamulehdessä suorastaan kiittävän arvostelun, on jo ajat
sitten loppuunmyyty.

51. Lanseerasin mainitussa kirjassa pro et contra -perustelumetodia koskevan käsitteen; rooliperiaatteiden lisäksi nyt siis toinen tärkeä prosessioikeudellinen käsite! Tarkoituksena olin nimittäin muun ohella osoittaa, että perustelujen avoimuuteen kuuluu, ei vain tuomion lopputulosta puoltavien, vaan myös sitä vastaan puhuvien seikkojen ja perusteiden ilmoittaminen sekä punninta siitä, miksi pro perusteet ovat tuomarin käsityksen mukaan olleet vastasyitä painavammat. Näin tapahtuu lähes kaikkien muiden maiden tuomioistuimissa ja etenkin niiden ylimmissä oikeuksissa.

52. Professori Tauno Tirkkonen oli oppikirjoissaan
nimenomaan esittänyt, että tuomiossa säännönmukaisesti
riittää  vain lopputulosta tukevien perusteiden
esittäminen, ja että vasta-argumenttien viittaaminen on
tarpeellista vain silloin, kun se pääsyiden esittämisen
kannalta osoittautuu välttämättömäksi. Tämä johti siihen,
ettei vastaperusteluja käytännössä juuri milloinkaan
otettu perusteluihin. Me pyrimme osoittamaan, että
vastasyiden mainitseminen ja niiden punninta - ei siis
pelkkä viittaaminen contra-argumentteihin -
pääperusteiden kanssa on ratkaisutoiminnan avoimuuden
kannalta tarpeen etenkin joko näytön arvioinnin tai
oikeusnormin  tulkinnan kannalta epäselvissä tai
vaikeissa jutuissa.

53. Pro et contra -kirjamme käsitti itse asiassa vasta perustelututkimuksen yleisen osan. Laajemmin ja perusteellisemmin pureuduimme Petri Martikaisen kanssa perustelemisen maailmaan sekä fakta- että normiperusteiden osalta vuonna 2010 ilmestyneessä Tuomion perusteleminen -nimisessä 600 sivua käsittävässä kirjassamme. Puolsimme kirjassa muun ohella oikeuskirjallisuuteen viittaamisen merkitystä etenkin korkeimman oikeuden perusteluissa. Käräjä- ja etenkin hovioikeudet olivat jo muutama vuosi aiemmin alkaneet viitata oikeuskirjallisuuteen.7

54. Tuomion perustelemisen tärkeyden korostaminen on
kannattanut, sillä  tämän vuosituhannen puolelle ja
erityisesti 2010-luvulle tultaessa tuomion perustelujen
laadussa on tapahtunut meillä selvää kohennusta. Tämä
ilmenee etenkin korkeimman oikeuden ennakkopäätösten
oikeudellisesta päättelystä, joka on todella
seikkaperäistä pro et contra -näkökohtien monipuolista ja
ymmärrettävällä kielellä laadittua argumentointia ja
punnintaa. Korkein oikeus on alkanut vähitellen viitata
myös oikeuskirjallisuuden kannanottoihin, joka tietenkin
tyydyttää suuresti  vanhaa kriitikkoa.

55. Perustelujen kehittyminen ei toki ole yksinomaan minun ansioitani, ei suinkaan, sillä prosessioikeuden oppikirjoissa on yleensä ainakin huomautettu siitä, että perusteluissa on toivomisen varaa. Itse olen ottanut kuitenkin ko. epäkohdan useimmin ja kaikista tiukimmin esille ja kirjoittanut asiasta säännöllisesti lähes 25 vuoden ajan. Olen hieman jopa ylpeä, että hoksasin lanseerata juridiseen terminologiaan pro et contra -perustelumetodia tarkoittavan käsitteen ja panna sen vuonna 2003 ilmestyneen kirjani nimeksi.8

56. Ratkaisujen perusteluissa on itse asiassa menty viime
aikoina äärimmäisyydestä toiseen. Kun vielä 15-20 vuotta
sitten  minulla oli mielestäni jatkuvasti perusteltua
aihetta  puuttua tuomioistuinten - myös korkeimman
oikeuden - liian niukkoihin perusteluihin, on tilanne nyt se,
että olen alkanut toppuutella myös korkeinta oikeutta
liian laajoista ja seikkaperäisistä perusteluista.

7 Ks. myös artikkeliani Oikeuskirjallisuus oikeuslähteenä ja tuomion perusteluissa, LM 2012, s. 3-32.

8 Dan Heleniuksen ja Tuula Linnan edellä jo mainitussa oppikirjassa Siviili- ja rikosprosessioikeus käsitellään tuomion perustelemista aika vähän. Minusta on yllättävää, etteivät kirjoittajat mainitse tässä yhteydessä lainkaan pro et contra -perustelumetodia, jota itse pidän tärkeänä periaatteena.

Ennakkopäätöksiin tutustuvat ihmiset eivät jaksa kunnolla
ja ajatuksella perehtyä tarpeettoman seikkaperäisiin tai
yksityiskohtaisiin perusteluihin, niistä kärsii
luettavuuden ohella myös perustelujen ymmärrettävyys.
Perustelujen loppuun olisi usein aihetta laatia
tiivistelmä eli keskeisiä perusteluja koskeva yhteenveto.

57. Oppikirjojeni ja yleisesitysteni suhteen viittaan lyhyesti vain kirjoihin Alioikeusuudistus I (4. painos 1993), Lainkäyttö (1995), Rikosprosessioikeus I (1998), Rikosprosessin perusteet (RP I, 2003,Rikosprosessin osalliset (RP II, 2004).9 Kaksi viimeksi mainittua teosta olen kirjoittanut yhdessä eduskunnan apulaisoikeusasiamiehenä nykyisin olevan OTT Pasi Pölösen kanssa.10

Minun metodini

58. Jos kirjallista tuotantoani, joka ei toki rajoitu
yksinomaan rikosprosessioikeuteen,  halutaan luonnehtia,
niin sanoisin, että metodini on alusta lähtien ollut
sopivalla tavalla kriittinen. En ole esittänyt kritiikkiä
pelkästä kritisoinnin halusta, vaan olen pyrkinyt
kiinnittämään huomiota, en ainoastaan lainsäädännössä,
vaan myös tuomioistuimien toiminnassa ja yleensä
lainkäytössä esiintyviin puutteisiin ja epäkohtiin, jotta
ne tunnistettaisiin, niistä keskusteltaisiin avoimesti
niihin ja saataisiin aikaa myöten korjatuiksi.

59. Tämä kriittinen lähestymis- ja esitystapa ilmenee
ehkä selvimmin kirjassa Lainkäyttö (1995), mutta itse
asiassa, kun nyt jälkeenpäin palautan mieleen koko
tuotantoani, myös kaikissa muissakin kirjoissani; myös
artikkeleissani on aina enemmän tai vähemmän kriittinen
lähestymistapa ja ote.

60. En ole pyrkinyt miellyttämään lainsäätäjää tai
lainvalmistelukuntaa, en myöskään tuomioistuimia -
korkeimmasta oikeudesta puhumattakaan -  vaan olen
pyrkinyt aina avoimesti ja rehellisesti kertomaan, missä

9 Alioikeusuudistus -kirjan kustansi Lapin tiedekunta ja se möi niin hyvin, että tiedekunta osti myynnistä saaduilla varoilla uuden kopiokoneen, joka ristittiin Jyrki I:ksi. Itse hankin kirjasta saaduilla tekijänpalkkioilla kunnon moottoriveneen, joka on edelleen käytössä ja toimii hyvin.

10 Ks. myös Alma Talentin kustantamaa oikeuden perusteokset -sarjassa ilmestyvää Prosessioikeus-kirjaa, johon olen kirjoittanut n. 200 sivua käsittävän johdantoluvun prosessioikeuden keskeisistä kysymyksistä. Kirjasta ilmestyy tänä vuonna jo kuudes täydennetty painos.

asioissa on menty pieleen ja millä tavoin ja mitkä asiat
olisi syytä korjata. Toivoisin, että myös muut
prosessioikeuden professorit ja tutkijat ylipäätään
voisivat noudattaa  samantapaista kriittistä otetta
omassa tuotannossaan.

61. Yleisessä oikeustieteessä puhutaan kriittisestä oikeuspositivismistä, josta esimerkiksi Kaarlo Tuori on kirjoittanut vuonna 2000 ilmestyneen laajan teoksen. Lainaan tuosta käsitteestä sanan kriittinen ja kutsun omaa tutkimusmetodiani sanoilla kriittinen prosessioikeus. Sitä olen harjoittanut kohta 50 vuoden ajan, sillä ensimmäinen prosessioikeutta käsittelevä artikkelini julkaistiin Lakimies-lehdessä vuonna 1972.11

62. Olen pitänyt kirjallisessa toiminnassani silmällä
systematisoinnin ja  prosessioikeuden teorioiden ja
yleisten oppien ohella myös  käytännön lainkäytön
tarpeita ja sitä, että kirjoituksista olisi hyötyä myös
tuomareiden ja muiden lainkäyttäjien työssä.  Tässä
kohtaa muistuu usein mieleen professori Tauno Ellilän
luennoillaan esittämä tokaisu prosessioikeuden
käytännönläheisyydestä: ”Prosessioikeus on käytännön
ruljanssioppia”. Jotkut tutkijat katsovat, että
oikeustieteen harjoittajan tehtäviin ei kuuluisi
tulkintasuositusten esittäminen.

63. Olen itse tutkijanakin enemmän pragmaatikko kuin
teoreetikko, vaikka en toki halua mitenkään aliarvioida
teoreettisesti ajattelevia tutkijoita tai heidän työtään.
Tämän takia en  ole pitänyt tulkintasuositusten
esittämistä minään ”mörkönä”, jota tulisi välttää, vaan
olen usein pyrkinyt esittämään mahdollisimman perustellun
näkemykseni myös siitä, miten jokin tärkeä
tulkintaongelma olisi syytä ratkaista tai miten tai millä
asenteella tuomareiden tulisi suhtautua esimrkiksi
aineelliseen prosessinjohtoon tai tuomion
perustelemiseen.

64. Prosessioikeuteen kuuluvien säännösten tulkinnassa
olen sekä tuomarina että tutkijana pyrkinyt noudattamaan
lähinnä P.O.Ekelöfin omaksumaa teleologista metodia,
muitakaan metodeja toki unohtamatta.  Sen mukaan
tulkitsija selvittää ensiksi, mitä tavoitteita tai arvoja

11 Artikkeli käsitteli syyttäjän muutoksenhakuoikeutta syytetyn eduksi; tästä kysymyksestä oli aiheutunut käytännössä epätietoisuutta. Päädyin siihen, että syyttäjän ko. valitusoikeus tulisi hyväksyä laajemmin kuin Tauno Tirkkonen oli oppikirjassaan esittänyt. Olen siis ollut aika monessa asiassa toisella kannalla kuin Tirkkonen!

säännöksellä on tarkoitus edistää, minkä jälkeen hän
pohtii, miten kysymykseen tulevat eri vaihtoehtoiset
ratkaisuvaihtoehdot toteuttaisivat mainittuja
tavoitteita. Tulkinnassa päädytään vaihtoehtoon, joka
vaikutusten kannalta parhaiten vastaa säännöksen
tavoitteita.

65. Vaikka kuulun kriittisen prosessoikeustutkimuksen
edustajiin, haluan toisaalta tehdä yhden asian selväksi.
En suinkaan ole kritisoinut kaikkea, mikä ”
prosessioikeudessa liikkuu”, vaan  arvostan suuresti
monia prosessioikeuden alalla aikaan saatuja
lainsäädännön uudistuksia. Niihin kuuluvat esimerkiksi
riita- ja rikosasioiden oikeudenkäyntiuudistukset,
hovioikeusuudistus, syyttäjälaitoksen kehittyminen,
esitutkinta- ja pakkokeinolait sekä todistusoikeutta
koskeva uudistus. Ratkaisujen perustelut ovat parantuneet
valtavasti ja suullisia käsittelyjä pidetään nyt
runsaasti myös hovioikeudessa ja korkeimmassa oikeudessa.

66. Suurimmat epäkohdat liittyvät oikeudenkäynnin
hitauteen. Tämä ei johdu suinkaan vain lainsäädännössä
olevista puutteista, vaan  parantamisen varaa olisi tässä
suhteessa paljon myös lainkäyttäjillä ja tuomareilla.
Laajemmissa jutuissa oikeudenkäynti toistetaan  lähes
sellaisenaan, kun käräjäoikeuden tuomioon on haettu
muutosta hovioikeudesta, eivätkä käräjä-ja hovioikeudet
noudata  kansliatuomion antamisesta laissa säädettyjä
määräaikoja.

67. Hovioikeuskäsittelyn keventämiseksi  on valmisteilla
uudistus käräjäoikeudessa todistelutarkoituksessa
kuultujen henkilöiden kertomusten videoinnista ja
videotallenteiden vastaanottamista todisteina
hovioikeuden pääkäsittelyssä.  Tämänkin sangen
tarpeellisen hankkeen valmistelu on edennyt
oikeusministeriössä varsin hitaasti.

Prosessioikeutta blogistina

68. Eläkkeelle vuonna 2011 siirtymisen jälkeen en ole
lähes kymmeneen vuoteen julkaissut kirjoja tai
artikkeleita juridisissa aikakausilehdissä. Tämä ei
tarkoita sitä, että olisin lopettanut juridiikasta ja
prosessioikeudesta kirjoittamisen ja julkaisemisen. Ei
sinne päinkään!

69. Syksyllä 2008 aloitin netissä, siis sosiaalisessa mediassa, pitää oikeudellisen elämän ilmiöitä ja ajankohtaisia kysymyksiä käsittelevää blogia. Olen julkaissut siinä 1150 artikkelia, joista suurin osa käsittelee tuomioistuinlaitosta, oikeudenkäyntimenettelyä ja yleensä lainkäyttöä.12 Vuonna 2016 aloin pitää toista blogia, jonka nimesin aluksi - kuinkas muutenkaan - prosessioikeusblogiksi. Pari vuotta sitten vaihdoin blogin nimeä, ja nyt blogini on juhlallisesti Rule of law -blogi, jossa olen tähän mennessä julkaissut 230 kirjoitusta.13 Näissä blogeissa olen muun muassa kommentoinut tuoreeltaan toista sataa korkeimman oikeuden vuosina 2008-2021 antamaa ennakkopäätöstä. Rule of law -blogissa olen julkaissut myös muiden juristien laatimia kirjoituksia ajankohtaisista aiheista. Blogijuttuja on kommentoitu innokkaasti ja monet tuomarit, asianajajat ja tutkijat näyttävät seuraavan Rule of law -blogia ahkerasti. Joihinkin blogikirjoituksiin on viitattu jopa eräissä prosessioikeutta koskevissa väitöskirjoissa.14

70. Viimeisin villitykseni on Twitter, jossa keskustelen
päivittäin varsinkin juridiikkaa ja oikeudenhoitoa
koskevista ajankohtaisista kysymyksistä. Se on ollut
emeritukselle mielenkiintoinen kokemus, ja  uskoakseni
voinut voinut myös sen avulla siellä selventää
keskustelukumppaneille hieman epäselviksi jääneitä
oikeudenkäynnin periaatteita tai käytännön lainkäyttöön
liittyviä kysymyksiä.

71. Voin kokemusteni perusteella suositella tutkijoille,
tuomareille, asianajajille ja syyttäjille  blogin
pitämistä ja Twitter-tilin avaamista.  Jotkut heistä ovat
toki ovat jo Twitterissä, mutta suurin osa lähinnä
passiivisina seuraajina, eivät aktiivisina
keskustelijoina.

72. Lainkäyttöä tai yleensä juridiikkaa koskevista asioista keskusteleminen näyttää muutenkin olevan Suomessa edelleen melko vaatimatonta. Muutama vuosi sitten meillä perustettiin Suomen Prosessioikeusyhdistys

12 Ks. http://jyrkivirolainen.blogspot.com
13 Ks. http://jyrkivirolainen-oikeus.blogspot.com

14 Siirtyessäni vuonna 2011 eläkkeelle Lapin oikeustieteiden tiedekunta kustansi Blogikirja-nimisen teoksen, joka sisältää 45 vuosina 2008-2011 kirjoittamaani blogijuttua. Kirjassa on 340 sivua, joka tarkoittaa sitä, että yhden blogijutun keskimääräinen pituus on noin kahdeksan sivua. Tästä voi päätellä, että laatimistani 1350 blogijutuista voisi saada tekstiä noin 6 000 painosivun verran. Blogeja on käyty lukemassa noin 5 miljoonaa kertaa ja kirjoituksiin on tullut 12 000 kommenttia.

(SPOY), jonka johtopaikoilla ovat olleet tuomarit, yliopistotutkijoiden ja opettajien panos yhdistyksen toiminnassa on ollut vähäistä. Yhdistykseltä voisi kohtuudella odottaa hieman aktiivisempaa otetta, sillä sen toiminta on tähän mennessä rajoittunut lähinnä vain yhden keskustelutilaisuuden pitämiseen vuosittain. Yhdistys voisi perustaa oman lehden tai ainakin blogin, jossa oppiaineen harrastajat ja muutkin lakimiehet keskustelisivat ja ottaisivat kantaa juridiikan ja yleensä oikeudellisen elämän ajankohtaisiin kysymyksiin.

Prosessioikeus oppiaineena

73. Oikeustieteen yliopisto-opetuksssa prosessioikeus on esiintynyt Suomessa perinteisesti itsenäisenä, siviili- ja rikosoikeudesta erillisenä oppiaineena. Hallintoprosessioikeutta on sen sijaan opetettu hallinto-oikeuden yhteydessä, mikä on johtunut siitä, että hallintolainkäyttöä on pidetty tavallaan hallintotoiminnan tai -menettelyn jatkeena. Eräissä muissa maissa siviiliprosessioikeuden ja ulosotto- oikeuden opetus sitä vastoin on kytketty siviilioikeuden ja rikosprosessioikeus taas rikosoikeuden opetukseen. Tämä johtuu lähinnä siitä, että kyseisissä maissa riita- ja rikosasian oikeudenkäynnit on järjestetty toisistaan huomattavasti poikkeavalla tavalla ja myös erilaisin säädöksin. Suomessa (ja Ruotsissa) siviili- ja rikosprosessi ovat sen sijaan järjestetty vanhastaan saman lain eli oikeudenkäymiskaaren (OK) säännöksillä, mistä johtuu, että mainitut prosessilajit eivät ole täällä eriytyneet läheskään siinä määrin kuin Keski- Euroopan maissa on tapahtunut. Tämä on myös heijastunut prosessioikeuden yliopisto-opetukseen.15

74. 1970-luvun alkupuolella tutkinnonuudistuksen
valmistelun yhteydessä edellä mainittuun käytäntöön
yritettiin saada aikaan muutosta. Oikeustieteellisten
opintojen uudistamiskomitea ehdotti mietinnössään (KM
1973:30), että prosessioikeuden opettaminen itsenäisenä
aineena lopetettaisiin ja että prosessuaalisia kysymyksiä
tarkasteltaisiin materiaalisten oikeussäännösten ja niitä

15 Tosin sama professori voi opettaa sekä rikos- että prosessioikeutta, kuten Turun ja Itä-Suomen tiedekunnissa on ollut asian laita. Myös siviili- ja siviiliprosessioikeuden opetus on voinut olla samalla professorilla. Tästä esimerkkeinä voidaan mainita vaikkapa R.A.Wrede ja Jouko Halila. Vm. toimi siviili- ja siviiliprosessioikeuden henkilökohtaisena ylimääräisenä professorina vuosina 1960-1967 ja siirtyi sen jälkeen prosessioikeuden professoriksi. Helsingin tiedekunnassa on vakiintuneesti ollut ruotsinkielinen rikos- ja prosessioikeuden professuuri.

koskevien oppiaineiden yhteydessä. Ehdotuksen eräänä
lähtökohtana pidettiin  prosessioikeuden väitettyä
ylikorostunutta asemaa oikeustieteen opetuksessa.

75. Useimmissa mietinnön johdosta annetuissa lausunnoissa korostettiin kuitenkin prosessioikeuden itsenäisen aseman säilyttämisen merkitystä.16 Korkeimman oikeuden lausunnossa pidettiin välttämättömänä, että lakimiehillä on riittävät tiedot myös niistä menettelyä koskevista seikoista, jotka vaikuttavat oikeusjutun kulkuun ja usein myös lopputulokseen. Korkeimman oikeuden lausunnon mukaan prosessioikeuden opetus tarjoaa lisäksi parhaan tilaisuuden kehittää opiskelijoissa lakimiehiltä edellytettävää objektiivista ja tasapuolista suhtautumistapaa.17

76. Prosessioikeus, tarkemmin sanottuna
siviiliprosessioikeus ja rikosprosessioikeus, on säilynyt
materiaalisesta oikeudesta erillisenä itsenäisenä
oppiaineena, mikä on luonnollisesti hyvä asia.
Hallintoprosessi sitä vastoin kuuluu edelleen hallinto-
oikeuteen, eikä siinä suhteessa ole lähiaikoina
odotettavissa muutosta. Kun hallintolainkäyttöä ei voida
enää pitää hallinnon jatkeena, vaan se kuuluu
hallintoviranomaisista riippumattomille ja itsenäisille
hallintotuomioistuimille, ja vastikään eli vuonna 2019 on
säädetty uusi ja ajanmukainen laki oikeudenkäynnistä
hallintoasioissa, olisi perusteltua, että
hallintoprosessin opetus siirrettäisiin prosessioikeuden
yhteyteen, johon se luontevasti kuuluisi.

Prosessioikeuden merkitys kasvanut

77. Prosessioikeuden merkitys on viimeksi kuluneiden 20-
30 vuoden aikana kasvanut muun muassa sen johdosta, että
oikeudenkäyntimenettelyä on voimakkaasti uudistettu eri
prosessilajien osalta. Viittaan tässä kohdin jo
mainittuihin 1990-luvulla toteutettuihin
alioikeusuudistukseen, riita-ja rikosasioiden menettelyn
sekä hovioikeusmenettelyn uudistamiseen.

78. Myös tuomioistuinten organisaatiossa on tapahtunut
tiettyjä muutoksia, ja tuomioistuimien hallinnosta
säädetään nyt kaikkien tuomioistuinten osalta  vuonna

16 Ks. Lausunnoista Lakimies 1974 s. 649-711 ja erityisesti Tauno Tirkkosen lausunnosta LM 1973 s. 637-654.

17 Ks. KKO 1973 III s. 252.

2019 voimaan tullessa tuomioistuinlaissa. Tuomioistuinten
keskushallinnosta vastaaminen ei kuulu enää
oikeusministeriölle, vaan sitä varten on perustettu
itsenäinen tuomioistuinvirasto, joka toimii tuomareista
koostuvan johtokunnan alaisuudessa. Tämä on vahvistanut
entisestään tuomioistuinten riippumattomuutta ja
oikeusvaltion merkitystä.

79. Suomen ratifioimat kansainväliset ihmisoikeussopimukset, joista on erityisesti mainittava Euroopan ihmisoikeussopimus, sekä liittyminen Euroopan unionin jäseneksi, ovat myös asettaneet lainkäytölle sekä tuomioistuimille ja muille lainkäyttöviranomaisille uudenlaisia laatuvaatimuksia. Ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan oikeudenmukaisen oikeudenkäynnille asettamat vähimmäisvaatimukset ja niiden soveltamista koskeva Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntö, samoin kuin perustuslain 21 §:n säännökset jokaiselle kuuluvista prosessuaalisista perusoikeuksista, ovat vaikuttaneet ratkaisevalla tavalla oikeudenkäynnin kehittymiseen ja avautumiseen. Oikeudenkäyntimenettelyltä edellytetään nyt varmuuden, joutuisuuden ja kohtuuhintaisuuden lisäksi oikeudenmukaisuutta (procedural justice), joka on noussut prosessin uudeksi johtotähdeksi.

80. Oikeudenkäyttöä koskevassa keskustelussa etualalle ovat nousseet sellaiset kysymykset kuin tuomioistuinten riippumattomuus ja sen vahvistaminen, tuomareiden puolueettomuus ja ammattietiikka, ihmisten tosiasialliset ja yhdenvertaiset mahdollisuudet saada asiansa tuomioistuimen tutkittavaksi eli lainkäytön saavutettavuus (access to justice), asianosaisten tosiasialliset mahdollisuudet tulla kuulluksi sekä oikeus saada huolellisesti ja ymmärrettävällä tavalla perusteltu ratkaisu.

81. Tuomioistuimet ja etenkin ylimmät oikeudet, korkein
oikeus ja korkein hallinto-oikeus, ovat yleisesti ottaen
selvinneet hyvin mainituista uudenlaisista odotuksista ja
haasteista. Korkein oikeus on ennakkopäätöksillään
onnistunut kehittämään alempien oikeuksien menettelyä
monilta osin nykyajan vaatimuksia vastaavalla tavalla.
Korkeimman oikeuden ennakkopäätöksistä runsas kolmannes
koskee nimenomaan prosessioikeudellisia kysymyksiä. Tässä
kohdin on lisäksi syytä mainita, että korkeimman oikeuden
presidenttinä on vuodesta 2019 lähtien toiminut
prosessioikeudesta oikeustieteen tohtoriksi väitellyt
Tatu Leppänen, joka on aiemmin toiminut tuomarina myös
hovi-ja käräjäoikeuksissa.

Prosessioikeuden tutkimuksesta

82. En käsittele tässä artikkelissa prosessioikeuden
opetusta, vaan totean vain, että se mennyt suurin
harppauksin eteenpäin niistä ajoista, jolloin itse olin
professorina. Prosessioikeuden tutkimus ja kirjallisuus
on minusta yleisesti ottaen pystynyt sekä klassisen
prosessioikeuden että insolvenssioikeuden kohdalla varsin
hyvin vastaamaan muun muassa uuden lainsäädännön mukanaan
tuomiin haasteisiin.

83. Oppikirjoja julkaistaan vähäiset resurssit huomioon
ottaen  kiitettävän ahkerasti. Yhtenä puutteena on
kuitenkin mainittava Juha Lappalaisen erinomainen
Siviiliprosessioikeus -teossarja, jonka  täydentäminen
uusilla osilla ja ajan tasalle saattaminen on ollut
keskeytyksissä, mutta tilanne tullee siltäkin osin
piakkoin korjaantumaan.

84. Prosessioikeuden perusteista on julkaistu viimeisten 20-30 vuoden aikana lukuisia kirjoja; lähes jokaiselta prosessorilta on ilmestynyt oma perusoppikirja, mikä on toki vain hyvä asia.18 Myös prosessioikeuden oppi- ja käsikirjoja julkaistaan runsaasti ja ne ovat paisuneet lähes aina 700-800 sivua käsittäviksi järkäleiksi, jollaisista jopa Tauno Tirkkonen olisi saattanut olla kateellinen! Alma Talentin Oikeuden perusteoksiin kuuluva Prosessioikeus -käsikirja on laajentunut lähes 1500 -sivuiseksi möhkäleeksi.

85. Väitöskirjoja prosessioikeudesta julkaistaan
tasaiseen tahtiin, mutta alan muita tieteellisiä
monografioita sen sijaan melko vähän. Todistusoikeutta
käsittelevät väitöskirja ovat olleet ilahduttavasti
lisääntymässä. Viimeisimmistä niistä tulevat mieleen tänä
vuonna ilmestyneet Jurkka Jämsän oivallinen

väitöskirja  ”Oikeudelliset todistelunrajoitteet
rikosasiassa” ja korkeimman oikeuden jäsenen virasta
kolmisen vuotta sitten eläköityneen Jorma Rudangon  yli
700-sivuinen väitöskirja ”Näkökohtia

18 Itse en saanut sellaista tehtyä, mutta tämän puutteen on korjannut lAlma Talentin kustantamaan laajaan (ja paksuun) Prosessioikeus-kirjaan kirjoittamani noin 200 sivua käsittävä luku ”Johdatus prosessioikeuteen”, jota professori Mikko Vuorenpää on teoksen kahdessa viimeisimmässä painoksessa täydentänyt. Teoksesta ilmestyy tänä vuonna jo kuudes täydennetty painos.

todistusharkinnasta”.19 Olen kirjoittanut molemmista väitöskirjoista arvioin Rule of law -blogissa.

86. Vaikka paremmaksi kaikki muuttuu, hyväksi ei
milloinkaan! Tämä lentävä lause pitää paikkansa myös
prosessioikeuden osalta. Tarkoitan tällä sekä
lainsäädännössä että oikeuskäytännössä olevia puutteita.
Kun juhlakirjassa julkaistavasta artikkelista on kyse, en
halua kuitenkaan ryhtyä kirjoituksen lopussa
tarpeettomasti synkistelemään tilannetta.

87. Mainitsen kuitenkin pari asiaa, joiden suhteen
olisi syytä toivoa pikaista muutosta. Yksi niistä
koskee  hovioikeuden jatkokäsittelylupajärjestelmää eli
ns. jkl-asioita, joista ei ole tyydyttävällä tavalla
laissa säädetty. Tämä on johtanut siihen, että lähes
puolet korkeimmalle oikeudelle tehtävistä
lupahakemuksista koskee jkl-asioita, jolloin korkein
oikeus on joutunut antamaan  vajaan kymmenen vuoden aika
yli 50 jkl-asioita koskevaa ennakkopäätöstä ja saman
verran muita päätöksiä. Tätä ei ei tietenkään voida pitää
hyvänä asiana, sillä siitä ilmenee, etteivät asianosaiset
luota hovioikeuksien jkl-asioissa antamiin kielteisiin
päätöksiin, joita ei lain mukaan tarvitse perustella
asiallisesti ottaen lainkaan.

88. Toinen epäkohta koskee aivan liian korkeiksi
kohonneita riita-asioiden oikeudenkäyntikuluja. Tämä on
johtanut siihen, etteivät keskituloiset kansalaiset
rohkene kuluvastuun pelon takia  nostaa kannetta ja
saattaa asioitaan käräjäoikeuden tutkittavaksi.  Kulu-
uudistusta on odotettu jo lähes 30 vuotta, mutta turhaan,
eikä nopeaa muutosta asiassa näytä edelleenkään olevan
tulossa. Tehokkain tapa minun mielestäni puuttua asiaan
olisi asioiden laatuun ja vaikeusasteeseen perustuvien
kulutaksojen ja -kattojen säätäminen, sillä noin 90
prosenttia kuluista koostuu oikeudenkäyntiasiamiesten
palkkioista.

89. Miten nämä ja monet muut käytännössä ilmenevät
epäkohdat ja puutteet liittyvät prosessioikeuden
tutkimukseen?  Kyllä ne liittyvät, sillä minusta
oikeustieteen harjoittajat eivät voi ummistaa silmiään
niiltä ja keskittyä vain voimassa olevan säännöstöjen
selostamiseen, systematisointiin ja tulkintaan.
Oikeustieteilijöillä jos keillä on asiantuntijoina

19 En malta olla tässä yhteydessä mainitsematta, että otin vuonna 1981 Jorma Rudangon notaariksi Kauhajoen tuomiokuntaan. Siitä Rudangon tuomarinura urkeni pikku hiljaa edelleen ja johti maan ylimmän tuomioistuimen tuomarinvirkaan asti.

tilaisuus havaita puutteet samoin kuin toimenpiteet,
joilla epäkohtia saataisiin korjatuiksi. Professorien ei
tulisi tyytyä esittelemään käsityksiään vain lehti- tai
tv-haastatteluissa, vaan heidän kannanottojaan
odotettaisiin myös kirjoissa ja artikkeleissa.

Epilogi

90. Yhteenvetona totean, että prosessioikeus on
vaikuttanut minuun uraani eri vaiheissa monilla eri
tavoilla. Olen itse pyrkinyt vaikuttamaan
prosessioikeuteen ja sen tutkimukseen  ja soveltamiseen
sekä tuomarina että tutkijana. Vuorovaikutus on ollut
hedelmällistä ja tuottanut tuloksia. Lukijat voivat toki
itse arvioida, olenko kenties liioitellut tai puhunut
niin sanotusti suulla suuremmalla.

91. Jossakin vaiheessa urani alkuaikoina ajattelin, että
esimerkiksi  kihlakunnantuomarin ja prosessioikeuden
professorin tehtävät oikeuden jakajana ja tutkijana ovat
aika jänniä ja niin mielenkiintoisia, että voisin itsekin
joskus olla jommassakummassa virassa.  Haaveeni ovat
toteutuneet tuplasti ja siitä olen tyytyväinen.

92. Jatkan prosessioikeuden seuraamista ja pienimuotoista tutkimista lähinnä blogijuttujen kirjoittamisen merkeissä; se pitää mielen virkeänä. Sain juuri valmiiksi kirjoituksen, joka koskee Ruotsin korkeimman oikeuden 21.4.2021 antamaa päätöstä siitä, voidaanko poliisin alustavassa puhuttelussa rikoksesta epäillyltä saamaa ja poliisin haalari- tai kehokameralle tallennettua raskauttavaa lausumaa käyttää oikeudessa syytettä tukevana todisteena, kun poliisi ei ollut informoinut epäiltyä nauhoituksesta, vaitiolo-oikeudesta tai oikeudesta avustajaan.20

93. Käykääpä siis, hyvät prosessualistit, lukemassa tuo
artikkeli Rule of law -blogista, jos kiinnostaa!

20 https://jyrkivirolainen-oikeus.blogspot.com/2021/04/231-poliisin-kehokameran- tallenne.html