46. Klaus Viitanen: Riitaprosessin kulujen jatkuva kasvu – mikä neuvoksi?

                Klaus Viitasen kirja asianajopalkkioista ilmestyi vuonna 2011

1. Kukaan riita-asioiden oikeudenkäyntejä viimeisen neljännesvuosisadan seurannut ei ole voinut olla huomaamatta sitä poikkeuksellisen rajua nousua, jonka kohteena ovat olleet asianosaisten oikeudenkäyntikulut. Kulujen jatkuva kasvu on todella huolestuttava yhteiskunnallinen ilmiö, sillä käytännössä se merkitsee sitä, että riita-asioissa tuomioistuintie on suljettu valtaosalta tavallisia kansalaisista. Perustuslain 21§:ssä säädetty kansalaisten oikeus saada asiansa tuomioistuimen käsiteltäväksi on nykyään enää pelkkää sanahelinää.

2. Oikeudenkäyntikulujen voimakas kasvu alkoi meillä heti vuoden 1993 alioikeusuudistuksen jälkeen. Samoihin aikoihin arvonlisäverotus ulotettiin koskemaan myös palveluita. Hovioikeuksien osalta kuluja kasvatti vuoden 1998 uudistus, joka lisäsi suullisten pääkäsittelyiden määrää hovioikeuksissa. Nämä asianajajien työmäärää ja kustannuksia lisänneet uudistukset selittävät osan kulujen kasvusta ennen vuosituhannen vaihdetta. Ne eivät kuitenkaan voi enää selittää tällä vuosituhannella jatkunutta kulujen voimakasta kasvua, vaan selityksiä sille pitää hakea muista syistä. 

3. Kilpailuviranomaisten painostuksen alla tapahtunut Asianajoliiton palkkio-ohjeen erityisen osan kumoaminen, asianajajien siirtyminen käyttämään pääsääntöisesti tuntiveloitusta sekä täyden korvauksen periaatteen käyttöönotto vuoden 1993 alioikeusuudistuksen yhteydessä tapahtuneen OK 21 luvun kulusääntöjen uudistamisen yhteydessä ovatkin näitä muita syitä, jotka selittävät varsin pitkälle sitä onnetonta tilannetta, missä nyt ollaan.  

4. Olisiko jo korkea aika tehdä oikeudenkäyntikulujen kasvulle jotakin? Oikeusministeriö on ollut varsin vaisu asiassa kun otetaan huomioon, että ongelma on ollut yleisessä tiedossa jo lähes kaksi vuosikymmentä.  Nykyään jo pelkästään yhden asianosaisen kulut ylittävät helposti riidan kohteena olevan intressin arvon ja hävinneen asianosaisen maksettavaksi päätyvät molempien osapuolten yhteenlasketut kymmeniin tuhansiin euroihin nousevat kokonaiskulut ylittävät hävinneen osapuolen maksukyvyn. Häviöstä riita-asian oikeudenkäynnissä on tullut tavallisille ihmiselle taloudellinen katastrofi, josta selviytyminen edellyttää pahimmassa tapauksessa perheen asunnon myyntiä.

5. Oikeudenkäyntikuluihin voidaan yrittää vaikuttaa kahdella tavalla, jotka eivät ole toisiaan poissulkevia. Ensinnäkin voidaan pyrkiä vaikuttamaan itse kulujen syntymiseen pyrkimällä estämään se, että asianosaisten omat kulut kasvavat kohtuuttoman korkeiksi. Kysymys on siten puuttumisesta asianajopalkkioiden muodostumiseen. Toiseksi voidaan pyrkiä vaikuttamaan siihen, miten kulut jakautuvat asianosaisten ja mahdollisesti muiden tahojen kesken oikeudenkäynnin päätyttyä. Tämä on puolestaan mahdollista OK 21 luvun kulusääntöjä uudistamalla ja erilaisten julkisten ja yksityisten oikeusapujärjestelmien avulla.

6. Tarkastelen tässä blogikirjoituksessa erityisesti keinoja oikeudenkäyntikulujen laskemiseksi. Kuluthan koostuvat meillä käytännössä asianajopalkkioista. Samoin kulujen kasvu on seurausta nimenomaan palkkioiden kasvusta. Sen vuoksi tehokkain tapa laskea oikeudenkäyntikuluja on pyrkiä puuttumaan asianajopalkkioihin. Tuomioistuinten perimät oikeudenkäyntimaksut ovat Suomessa edelleen varsin edullisia kun niitä vertaa oikeuskäsittelystä yhteiskunnalle aiheutuviin kustannuksiin. 

7. Kilpailuviraston vaatimuksesta Suomen Asianajajaliitto joutui vuonna 1992 kumoamaan palkkio-ohjeidensa erityisen osan, joka sisälsi pääasiassa toimenpidekohtaisia enimmäispalkkioita koskevia suosituksia. Ohjeet tarjosivat selkeitä raameja sille, mitä oikeudenkäyntiavustaja saattoi tehtävistään enintään veloittaa. Kilpailuviraston vaatimukset perustuivat varsin epärealistiseen käsitykseen siitä, että muutos olisi johtanut eri palvelun tarjoajien välisen hintakilpailun syntymiseen. Todellisuudessa näin ei tapahtunut jo yksistään siitä syystä, että potentiaalisten asiakkaiden on käytännössä mahdotonta kerätä kattavaa ja vertailukelpoista hintainformaatiota.   

8. Palkkio-ohjeista luopumisen jälkeen asianajajat siirtyivät käyttämään pääasiassa tuntiveloitusta, jonka ongelmat ovat yleisesti tunnettuja. Tuntiveloitus ei kannusta tehokkuuteen, sillä jokainen tehty lisätunti nostaa palkkiota. Myöskään palvelun tarjoajien välisten hintojen vertaileminen ei ole mahdollista, sillä etukäteen ei ole tiedossa, montako työtuntia toimeksiannon suorittamiseen kultakin potentiaaliselta toimeksisaajalta menee. Samasta syystä johtuen tämä palkkioperuste ei myöskään mahdollista koko työstä perittävän kokonaispalkkion ennustettavuutta. Tieto kokonaiskustannuksista olisi kuitenkin asiakkaalle elintärkeä hänen arvioidessaan, onko kuluriski järkevässä suhteessa riidan kohteena olevaan intressiin sekä hänen oman taloudelliseen maksukykyynsä verrattuna.

9. Vuoden 1993 alioikeusuudistuksen yhteydessä muutettiin myös oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuutta koskevia OK 21 luvun säännöksiä siten, että oikeudenkäynnin hävinnyt voitiin tuomita maksamaan voittaneen osapuolen kulut pääsääntöisesti siitä riippumatta, kuinka epäselvä asia on ollut oikeudenkäyntiin ryhdyttäessä. Tällaisen kulukorvaussäännöstön ja tuntiveloituksen yhdistelmä on käytännössä tuhoisa. Palkkioperuste, jossa toimeksisaajan palkkiolle ei ole selkeää ylärajaa, johtaa täyden korvauksen periaatteelle rakentuvien kulusääntöjen vallitessa aina vain korkeampiin ja korkeampiin palkkiolaskuihin ja kuluvaatimuksiin. Asianosaisethan luottavat siihen, että omat kulut saadaan siirrettyä hävinneen vastapuolen maksettavaksi, mikä tietysti vähentää heidän kiinnostustaan valvoa omien kulujen kasvua. Lisäksi häviöstä seuraava kulujen korvausvelvollisuus kannustaa panostamaan jutun voittamiseen ja nostaa myös kustannuksia.

10. Selvästi enemmän kulujen kuittaukselle perustuvissa järjestelmissä asianosaiset joutuvat puolestaan ottamaan huomioon, että omat kulut jäävät joko kokonaan tai osaksi heidän itsensä maksettaviksi. Näin ollen heillä on aivan erilainen intressi valvoa sitä, kuinka korkeiksi heidän omat kulunsa muodostuvat oikeudenkäynnin aikana. 

11. Tämä havainto yhdistää kulujen kasvun ja niiden korvausvelvollisuutta koskevat säännökset toisiinsa mielenkiintoisella tavalla. Siten vuoden 1993 menettelyuudistuksen yhteydessä tapahtunut palkkio-ohjeiden kumoaminen ja sitä seurannut siirtyminen aikaveloitukseen samaan aikaan kiristyneen kulujen korvausvelvollisuuden kanssa ovat keskeisimpiä syitä sille, miksi kulut nousivat niin voimakkaasti alioikeusuudistuksen jälkeen ja erityisesti sille, miksi kulut jatkavat edelleen kasvuaan.   

12. Mistä sitten löytyisi vaihtoehtoinen palkkioperuste paljon parjatulle tuntiveloitukselle? Olen käsitellyt vaihtoehtoisia palkkiomalleja varsin laajasti vuonna 2011 julkaistussa teoksessani: ”Asianajopalkkiot - kilpailu vai sääntely?”. Aika- ja toimenpideperusteisten palkkiojärjestelmien lisäksi voidaan käyttää myös intressi- ja tulosperusteisia palkkiojärjestelmiä sekä niiden yhdistelmiä. Kaikilla palkkioperustejärjestelmillä on omat hyvät ja huonot puolensa. 

13. Varsin mielenkiintoinen on Saksassa käytössä oleva, asetukseen perustuva palkkiojärjestelmä, jossa riidan kohteena oleva intressi vaikuttaa keskeisesti palkkion suuruuteen. Siinä alioikeus-käsittely on jaettu useampaan eri vaiheeseen, joista kustakin avustaja on oikeutettu intressin suuruuden perusteella määräytyvään palkkioon edellyttäen, ettei asian käsittely pääty prosessin alkuvaiheissa esimerkiksi sovintoon. Avustaja voi kylläkin sopia päämiehensä kanssa, että palkkio määräytyy palkkioasetuksesta poikkeavalla tavalla. Tällaisen sopimuksen tekemistä pyrittiin kuitenkin aiemmin vaikeuttamaan edellyttämällä, että sitä koskevaa sopimusmääräystä ei voitu liittää toimeksiantosopimukseen, vaan siitä oli tehtävä erillinen kirjallinen sopimus. Käytännössä palkkio määräytyykin yleensä palkkioasetuksen mukaan silloin kun päämies on yksityishenkilö.

14. Saksan järjestelemän ehdottomana etuna on oikeudenkäyntikulujen ennakoitavuus. Heti kun tiedetään riidan kohteena olevan intressin suuruus, jonka mukaan myös tuomioistuimen perimät oikeudenkäyntimaksut määräytyvät, voidaan laskea omien kulujen enimmäismäärä. Heikkona kohtana on se, että intressi ja jutun työläys eivät välttämättä aina korreloi keskenään. 

15. Saksassa käytössä oleva järjestelmä perustuu perinteiseen hintasääntelyyn. Siinähän julkinen valta päättää markkinamekanismin asemesta ylimmän sallitun palkkiotason. Meillä hintasääntely oli käytössä pitkään sotien jälkeen ja siitä tuli myöhemmin osa tulopolitiikkaa. Hintasääntelyä ryhdyttiin kuitenkin vähitellen purkamaan sillä perusteella, että sen katsottiin toimivan hintojen sääntelyn sijaan käytännössä hinnankorotusautomaattina. Monilla aloilla näin varmasti olikin, mutta jollain aloilla hintasääntelyllä voidaan katsoa olevan edelleen tärkeä tehtävä suojaamassa asiakkaita kohtuuttomalta laskutukselta. Esimerkiksi takseja koskevan hintasääntelyn poistamisen voidaan olettaa johtavan samanlaisiin lieveilmiöihin kuin Ruotsissa aikanaan.

16. Kun poliittinen ilmapiiri on kuitenkin aika vahvasti kaikenlaista hintasääntelyä vastaan, on melko turhaa lähteä ehdottamaan sellaisen käyttöönottoa. Sen vuoksi päädyinkin ehdottamaan mallia, joka olisi yhdistelmää vanhaa ja uutta. Tässä modernissa hintasääntelyssä sääntelyn kohteena olisivat vain hinnoitteluperusteet. Kaikkien oikeudellisia asiantuntijapalveluita riita-asiain oikeudenkäynneissä tarjoavien tulisi laatia hinnastonsa saman mallin mukaan. Lähtökohtana olisi hieman Saksan mallia muistuttava toimenpideveloitus, jossa oikeudenkäynti olisi jaettu oikeusasteittain 3-4 osakokonaisuuteen. Näistä kustakin avustaja olisi oikeutettu hinnastonsa mukaiseen palkkioon. 

17. Keskeinen ero Saksan järjestelmään olisi siinä, että kukin toimisto voisi edelleen vapaasti päättää omasta hintatasostaan kunkin osakokonaisuuden osalta. Ne olisivat ainoastaan sidottuja käyttämään kaikille samaa palkkioperusteen ilmoittamisjärjestelmää. Tämän palkkiojärjestelmän keskeisimpänä etuna olisi se, että se tekisi kaikkien toimistojen hinnastot keskenään vertailukelpoisiksi. Mikäli tämä vertailukelpoisuus yhdistettäisiin vielä hintainformaation parempaan saatavuuteen esimerkiksi oikeusministeriön tai Asianajajaliiton ylläpitämän sähköisen palkkiorekisterin kanssa, voitaisiin sanoa, että hintakilpailulle olisi ensimmäistä kertaa luotu mahdollisuus toimia. 

18. Potentiaalinen asiakas löytäisi nopeasti tiedon siitä, mitkä toimistot hänen kotipaikkakunnallaan ovat edullisia, ja mitkä puolestaan kalliita. Tällä olisi selvä hintakilpailua lisäävä vaikutus, sillä niiden toimistojen välillä, joita asiakas pitää laadullisesti suurin piirtein samantasoisina, hän yleensä päätyisi valitsemaan edullisemman. Uuden verkkorekisterin avulla asiakas pystyisi helposti laskemaan myös oikeudenkäynnin kokonaiskustannukset omalta osaltaan laskemalla yksinkertaisesti kustakin osakokonaisuudesta perittävät palkkiot yhteen. Tämä helpottaisi myös sen arvioimista, onko oikeudenkäyntiin ryhtyminen ylipäätään taloudellisesti mielekästä.

19. Vaikka päähuomio taloudellisen prosessikynnyksen laskemiseksi tulisikin kohdistaa asianajopalkkioiden kohtuullisuuteen, voidaan kulujen määrään vaikuttaa välillisesti myös kulusääntöjen avulla. Kuten edellä todettiin, täyden korvauksen periaate on omiaan eri syistä nostamaan asianosaisten kustannuksia kuittausperiaatetta enemmän, mikä puoltaisi myös nykyisten kulusääntöjen muuttamista. OK 21 lukuun lisättiinkin jo 1990-luvun loppupuolella muutamia säännöksiä, joiden tarkoituksena oli lieventää hävinneen korvausvelvollisuuden laajuutta tietyissä tilanteissa. Näiden säännösten käyttö on kuitenkin jäänyt oikeuskäytännössä vähäiseksi, kuten Satu Saarensola osoittaa tuoreessa väitöskirjassaan. 

20. Perusongelmana näissä säännöksissä on kuitenkin se, että asianosainen ei pysty laskemaan niiden varaan oikeudenkäyntiin ryhtymistä harkitessaan. Mikäli säännös tarjoaa lievennystä täyden korvauksen periaatteesta, sillä on taloudellista prosessikynnystä laskeva vaikutus ainoastaan, mikäli asianosainen voi luottaa sen soveltamiseen. Prosessikynnystä laskevalta kulusäännöltä tarvitaan siten ennakoitavuutta. Tällainen olisi tietysti kulujen kuittauksen ottaminen pääsäännöksi Yhdysvaltojen tapaan. Se ei kuitenkaan olisi mielekästä, sillä tuomioistuimissa on meillä liikaa juttuja, joissa kanneperuste on varsin heikko ja kuluriskin poistaminen voi vain lisätä niitä. 

21. Parhaan vaihtoehdon tarjoaisivat kulukorvaustaulukot, jotka sääntelisivät sitä, kuinka paljon hävinnyt asianosainen voi enimmillään joutua maksamaan voittaneelle osapuolelle. Esimerkiksi Tanskassa kilpailuviranomaisten puututtua asianajajien palkkiotaulukoihin ja asianajajien siirryttyä sielläkin pitkälti tuntiveloitukseen, tuomioistuimet käyttivät edelleen palkkiotaulukoita ohjenuorana hävinneen korvausvastuun suuruudesta päättäessään. Toinen vaihtoehto olisi käyttää kaavamaisempia kulukorvaustaulukoita. Voitaisiin esimerkiksi säätää, ettei hävinnyt voitaisi tuomita alioikeuskäsittelyn jälkeen maksamaan vastapuolen kuluja 10 000 euroa enempää. Tämä pakottaisi asianosaiset oikeudenkäynnin aikana harkitsemaan, mitkä toimenpiteet ovat todella tarpeellisia oikeudenkäyntiin ryhdyttäessä. Samoin potentiaaliset asianosaiset tietäisivät jo etukäteen, kuinka paljon he enimmillään joutuisivat maksamaan voittaneen kuluja.

22. Julkiset ja yksityiset oikeusapujärjestelmiä ovat toisinaan olleet esillä, kun on pohdittu keinoja laskea kansalaisten prosessikynnystä. Julkisen vallan leikatessa jatkuvasti menojaan olisi kuitenkin varsin epärealistista olettaa, että julkisia varoja ohjattaisiin vaikkapa sosiaali- ja terveyspalveluista asianajajien palkkioihin käytettäväksi. Julkinen oikeusapu pysynee jatkossakin järjestelmänä, jolla avustetaan toisaalta syytettyjä vakavissa rikosjutuissa ja toisaalta vähävaraisia perhe- ja perintöoikeudellisissa asioissa. Oikeusturvavakuutus yksityisenä oikeusapujärjestelmänä mahdollistaisi periaatteessa asianosaisten nykyistä tehokkaamman tukeminen, mutta on otettava huomioon, että paremmat etuudet näkyisivät myös selvästi nykyistä korkeampina vakuutusmaksuina. Sen jälkeen kun oikeusturvavakuutus tuli mahdolliseksi erottaa kotivakuutuksesta, tällaisten räätälöityjen, nykyistä parempaa suojaa maksavien vakuutusten suosio on varmasti vähäinen. Kuka on valmis maksamaan useita satoja euroja vuodessa siitä, että saa parempaa taloudellista tukea mahdollisessa oikeusriidassa?

23. Kaikkein radikaalein keino pyrkiä alentamaan oikeudenkäynneistä tavallisille kansalaisille aiheutuvia kustannuksia olisi ottaa meilläkin käyttöön alun perin common law -maissa kehitetty yksinkertaistettu oikeudenkäyntimenettely sellaisissa riidoissa, joiden intressi alittaisi esimerkiksi 15 000 euroa. Nyttemmin tämä menettely on käytössä myös Tanskassa ja Norjassa. Tavoitteena on yksinkertaistaa riita-asian oikeudenkäyntimenettelyä siinä määrin, että asianosaiset pystyisivät itse hoitamaan riita-asiaansa ilman tarvetta kalliin oikeudenkäyntiavustajan palkkaamiseen. Kun asianajopalkkiot muodostavat käytännössä yleensä yli 90 prosenttia oikeudenkäyntikuluista, merkitsisi yksinkertaistetun oikeudenkäyntimenettelyn käyttöönotto varsin perustavan laatuista muutosta suomalaiseen riita-asiain oikeudenkäyntiin. Tanskan ja Norjan kokemuksia kannattaisi nyt pyrkiä hyödyntämään ja katsoa, mitä sieltä voisi oppia.

43. Väitös oikeudenkäyntikulujen kohtuullistamisesta

1.Oikeustieteen kandidaatti Satu Saarensola esittää väitöskirjansa Oikeudenkäyntikulut ja kohtuullisuus. Tutkimus kulujen jakautumisesta taloudellisesti tai muutoin eriarvoisten asianosaisten kesken julkisesti tarkastettavaksi Turun yliopistossa huomenna lauantaina 13.5.2017 klo 12. Virallisena vastaväittäjänä toimii dosentti, hovioikeudenneuvos Timo Saranpää ja kustoksena prosessioikeuden professori Tuomas Hupli Turun yliopistosta. 

2.  Satu Saarensola tutkii väitöskirjassaan oikeudenkäyntikulujen jakautumista riita-asian oikeudenkäyntimenettelyssä. Tiedekunnan sivuilla julkaistun väitöstiedotteen mukaan häviäjä maksaa -periaate on vuonna 1993 tapahtuneen riita-asian oikeudenkäyntimenettelyn uudistamisen jälkeen juurtunut tiukasti suomalaiseen oikeuskulttuuriin. Tämän vuoksi erityisesti taloudellisesti tai muutoin heikommassa asemassa olevien yksityishenkilöiden tuomioistuimeen ja oikeuksiin pääsy on usein vaakalaudalla. Korkea kuluriski voi saada yksityishenkilön karttamaan asiansa tuomioistuinkäsittelyä, todetaan jo väitöstiedotteen otsikossa.

​3. Perustuslain 21 §:n mukaan oikeuksiin pääsyn ensimmäinen edellytys on pääsy tuomioistuimeen. Pääsy tuomioistuimeen on taattu myös Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklassa. Tuomioistuimeen ja oikeuksiin pääsyä rajoittavat kuitenkin suuri kuluriski ja korkea prosessikynnys, Saarensola toteaa.

– Yksityishenkilöt eivät useiden kymmenien tuhansien eurojen kuluriskin pelossa uskalla aina tuoda asioitaan tuomioistuimen ratkaistavaksi. Ongelmallista tämä on erityisesti silloin, kun kysymys on muista kuin väärinkäyttötarkoituksessa nostetuista kanteista ja kun vaatimusten menestymismahdollisuudet perusteluiden valossa ovat vähäistä suuremmat, 

4.  OK 21 luvun 8b §:ssä olevsta kohtuullistamissäännöstä ei juurikaan ole apua, Saarensola väittää. Mainitun pykälän mukaan, jos asianosaisen velvoittaminen korvaamaan vastapuolen oikeudenkäyntikulut huomioon ottaen oikeudenkäyntiin johtaneet seikat, asianosaisen asema ja asian merkitys olisi kokonaisuutena arvioiden ilmeisen kohtuutonta, tuomioistuin voi viran puolesta (omasta aloitteestaan) alentaa asianosaisen maksettavaksi tuomittavien oikeudenkäyntikulujen määrää. 

5. Tällainen tilanne voi syntyä silloin, kun asianosaiset ovat taloudellisesti tai muutoin eriarvoisessa asemassa, esimerkiksi silloin, kun yksityishenkilön vastapuolena on yhtiö tai julkisyhteisö, ja kun asian merkitys yksityishenkilölle on suurempi kuin asian merkitys vastapuolena olevalle yhtiölle tai julkisyhteisölle. Tällaisesta on kysymys muun muassa silloin, kun vastakkain ovat työpaikkansa menettänyt työntekijä ja työsuhteen päättänyt työnantaja tai liikenneonnettomuudessa vammautunut vakuutettu ja vakuutuskorvausten maksamisesta kieltäytynyt vakuutusyhtiö.

6. Satu Saarensolan mukaan tuomioistuimet eivät kuitenkaan käytännössä aina alenna oikeudenkäyntikuluja tällaisissa tilanteissa. Syynä siihen on paitsi kohtuullisuussäännön tulkinnanvaraisuus, myös tuomioistuinten kulukysymyksissä omaksuma passiivinen rooli.

– Kun tilannetta ei hahmoteta oikeudellisesti asianmukaisesti tai kun säännön soveltaminen jää riippuvaiseksi siitä, osaako asianosainen tai asiamies vedota sääntöön, vaarana on, että säännön käytännön merkitys jää vähäiseksi. Näin on käynyt taloudellisesti tai muutoin heikommassa asemassa olevan yksityishenkilön suojaksi säädetyn kohtuullisuussäännön kanssa.

7. Saarensola toteaa, että yksityishenkilöiden asemaa voitaisiin parantaa lainsäädäntöä muuttamalla. Ratkaisuksi suuren kuluriskin ja korkean prosessikynnyksen kanssa kamppaileville yksityishenkilöille Saarensola esittää niin kohtuullisuussäännön kuin muunkin sääntelyn kehittämistä. Jotta kokonaiskulut pysyisivät yksittäistapauksessa kohtuullisina, Saarensola ehdottaa, että oikeudenkäymiskaareen (OK) otettaisiin uudet säännöt asian aktiivisesta hallinnoinnista sekä asianosaisten etukäteen laatimista ja tuomioistuimen hyväksymistä kustannusarvioista.  

8. Koska tämä ei yksinään ole riittävää, Saarensola ehdottaa, että kohtuullisuussääntö muotoillaan niin, että taloudellisesti tai muutoin heikommassa asemassa oleva yksityishenkilö ei asian hävitessään lähtökohtaisesti joudu täysimääräisesti vastuuseen taloudellisesti tai muutoin vahvemmassa asemassa olevan yhtiön tai julkisyhteisön oikeudenkäyntikuluista.

– Vain lainsäädäntöä muuttamalla voidaan parantaa taloudellisesti tai muutoin heikommassa asemassa olevien yksityishenkilöiden tuomioistuimeen ja oikeuksiin pääsyä, Saarensola korostaa.

9. Saarensolan väitöstutkimuksesta kerrottiin tänään Ylen TV1:n uutislähetyksessä kello 18. Uutisjutussa Saarensola kertoi käyneensä läpi noin 250 Turun ja Helsingin hovioikeuden oikeustapausta. Yhdessäkään tapauksessa tuomioistuin ei ollut itse ehdottanut oikeudenkäyntikulujen kohtuullistamista. Tällä on ilmeisesti tarkoitettu sitä, ettei tuomioistuin ole omasta aloitteestaan kohtuullistanut kuluja OK 21 luvun 8b §:n nojalla. Joissakin tapauksissa kuluja on kohtuullistettu, jos hävinnyt osapuoli on sitä käsittelyn aika pyytänyt.

Ylen ko. uutisjuttu

9. Satu Saarensolan väitöskirja on julkaistu Suomalaisen Lakimiesyhdistyksen A-sarjassa numerolla 336. Tuossa sarjassa väitöskirjat useimmiten julkaistaan. Itse väittelin vuonna 1977, väitöskirjani on julkaistu A-sarjassa numerolla 120.

10. Satu Saarensola on valmistunut oikeustieteen kandidaatiksi Turun yliopistossa vuonna 1992. Hän sai tuolloin Lakimiesliiton stipendin parhain arvosanoin OTK-tutkinnon suorittaneelle. Hän työskentelee käräjätuomarina Pirkanmaan käräjäoikeudessa Tampereella. Aikaisemmin Saarensola on toiminut mm. viskaalina Turun hovioikeudessa ja lähes 10 vuotta KKO:n oikeussihteerinä sekä pari vuotta käräjätuomarina Ikaalisten käräjäoikeudessa. Saarensolalla on sivutoimi työtuomioistuimessa, hänen toimii vuosina 2016-2018 työtuomioistuimen varapuheenjohtajana. Saarensola on hakenut KKO:ssa parhaillaan avointa olevaa jäsenen eli oikeusneuvoksen virkaa. Kokemusta ja pätevyyttä Saarensolalla on siis runsaasti, joten ei olisi mikään kovin suuri yllätys, jos hän saisi nimityksen KKO:n jäseneksi.

11. Mielenkiinnolla jään odottamaan, millaisen vastaanoton ja kritiikin Saarensolan tutkimus saa vastaväittäjältä; itse en ole vielä väitöskirjaa nähnyt. Oikeudenkäyntikulut, niiden kasvu ja kulujen korvausvelvollisuuden sääntely herättävät jatkuvasti huomiota ja monenlaista kritiikkiä. Yksityiskohtiin ei ole tässä yhteydessä mahdollista mennä, mutta sen verran voidaan todeta, että meillä omaksuttu hävinneen asianosaisen korvausvelvollisuus, joka perustuu täyden korvauksen periaatteelle, ei ole suomalainen keksintö, vaan se on voimassa pääsääntönä useimmissa muissakin maissa. Sitä voidaan pitää niin kulusäännöstön preventiivisen kuin reparatiivisenkin funktion kannalta järkevänä perussääntönä. 

12. Hävinneen osapuolen kuluvastuu on omiaan vaikuttamaan preventiivisesti niin, että oikeussuhteen ja oikeusriidan osapuolet, samoin kuin heidän asianajajansakin, sekä pyrkivät välttämään tarpeettomia oikeudenkäyntejä että myös oikeudenkäynnin tultua vireille pidättäytyvät esittämästä perusteettomia vaatimuksia tai väitteitä taikka muuten tarpeettomasti pitkittämästä oikeudenkäyntiä. Reparatiivisen funktion kannalta katsoen hävinneen osapuolen maksettavaksi tuomittu kulukorvaus täydentää voittopuolen oikeussuojaa niin, että hänen oikeussuojansa periaatteessa toteutuu ilman häneltä itseltään vaadittavia rahallisia uhrauksia. 

13. OK 21 luvussa on mainitun 8b §:n lisäksi joukko muitakin säännöksiä, joilla on pyritty keventämään hävinneen osapuolen kuuvastuuta. Siten korvattavia kuluja ovat vain sellaiset kohtuulliset kulut, jotka johtuvat asian ajamisen kannalta tarpeelliseksi katsotuista toimenpiteistä. Ns. osavoittotilanteissa pääsääntönä on kulujen kuittaus eli se, että kumpikin asianosainen kärsii omat kulunsa. Myös asian oikeudellinen ja ilmeinen epäselvyys voi johtaa siihen, että asianosaisten on vastattava kokonaan tai osaksi itse kuluistaan (OK 21:8a). Tällöin hävinneellä asianosaisella on ollut perusteltu syy oikeudenkäyntiin.

14. Oikeudenkäytikulujen kasvu on yksi suurimmista nykyiseen riita-asiain oikeudenkäyntiin liittyvistä ongelmista. Oikeussuojan toteutuminen on oikeusvaltiossa pyrittävä turvaamaan niin, etteivät oikeudenkäynnin kustannukset muodosta estettä kääntyä tuomioistuinlaitoksen puoleen (access to court). Kulujen kasvu on nykyisin heikentänyt erityisesti yksityishenkilöiden oikeuden saatavuutta (access to justice) riita-asioissa. Tähän on useita syitä. Oikeudenkäyntien kesto on pidentynyt vuoden 1993 menettelyuudistuksen jälkeen. Tämä ei ole lainsäätäjän vika, sillä  OK 5 ja 6 luvun säännökset ovat riittävän joustavia ja mahdollistavat kyllä joutuisan asian valmistelun ja pääkäsittelyn. 

15. Vika ei minusta ole niinkään säännöksissä ja laissa, vaan lähinnä lainkäyttäjissä eli tuomareissa ja asianajajissa, lupalakimiehiäkään unohtamatta. Jos tuomarin prosessinjohto ja valmistautuinen asian käsittelyyn ei olisi lepsua ja passiivista, vaan aktiivista ja innostunutta, ei asian käsittely tarpeettomasti pitkittyisi. Toisaaltaa myös asianosaisten avustajien ja asiamiesten tulisi valmistautua ja perehtyä asiaan huolelllisesti jo ennen sen oikeuteen viemistä; tässäkin suhteessa meillä on edelleen paljon puutteita.  

16. Oikeudenkäyntikulut muodostuvat valtaosin asianajopalkkioista, joka perustuvat meillä aika- eli tuntiveloitukseen ja toimenpideveloitukseen. Tämä järjestelmä on minusta kaikkein suurin syy oikeudenkäyntien tarpeettomaan pitkittymiseen ja kulujen tuntuvaan kasvuun. Siitä pitäisi päästä eroon. Asianajopalkkioissa tulisi siirtyä lähinnä Saksan mallin mukaiseen julkisen vallan sääntelyyn perustuvaan palkkioperustejärjestelmään, joka pohjautuu intressiperusteiseen veloitukseen. Intressiperusteisella veloituksella tarkoitetaan palkkioperustetta, jossa toimeksisaajan palkkio määräytyy toimeksiannon kohteena olevan taloudellisen intressin arvon perusteella. 

17. OTT, yliopistonlehtori Klaus Viitanen on kirjassaan Asianajopalkkiot - kilpailu vai sääntely? (2010) tarkastellut laajasti erilaisia malleja ja keinoja - mm. edellä mainittua saksalaista palkkioperustejärjestelmää ja intressiperusteita palkkioveloitusta -  joiden avulla asianajopalkkioita voitaisiin alentaa tai ainakin estää niiden nykyistä melko hallitsematonta kasvua. Suomessa eli oikeusministeriössä ja hallituksessa ei ole kuitenkaan tehty asian eteen juuri mitään. Meillä on tyydytty lähinnä vain voivottelemaan kulujen kasvua ja päivittelemään korkeasta kuluriskistä aiheutuvaa oikeuteen pääsyn ja oikeuden saatavuuden estymistä. Minusta prosessioikeudellisessa tutkimuksessa, oppikirjoissa ja ylipäätään kirjallisuudessa ko. asiaan ja epäkohtaan tulisi kiinnittää pontevaa huomioita. Tässäkin asiassa tarvittaisiin todellista kriittistä prosessioikeutta. Klaus Viitasen tutkimus on hyvä, mutta se on jäänyt aivan liian vähäiselle huomiolle. Sopii toivoa, että Satu Saarensolan väitöstutkimus herättäisi enemmän keskustelua ja johtaa myös hänen ehdottamaansa lainmuutokseen.