tiistai 26. maaliskuuta 2019

148. KKO 2010:9. Väittämistaakka. Prosessinjohto. Prekluusio. Sopimuksen sovittelu

1. Edellisessä blogikirjoituksessa nmero 147 oli kysymys väittämistaakasta ja oikeustoimen kohtuullistamisesta. Nämä kysymykset ovat esillä myös ennakkopäätöksenä julkaistussa ratkaisussa KKO 2010:9, jota on niin ikään syytä kommentoida; en ole aiemmin sitä blogissani kommentoinut.

Mistä tapauksessa on kysymys?

2. Kiinteistökaupan ehdon mukaan myyjä (KM) oli pidättänyt itselleen elinikäisen asumisoikeuden kiinteistöllä.  Koska asumisoikeusehto oli tullut muuttuneiden olosuhteden takia kohtuuttomaksi, osata (RH) vaati myyjää vastaan nostamassaaan kanteessan kauppasopimuksen sovittelemista niin, että asumisoikeusehto jätetään huomiotta kumotaan eli kumotaan. Vastauksessaan KM kiisti kanteen vaatimatta kauppasopimuksen muuta sovittelua siltä varalta, että kanne hyväksytään.

3. Salon käräjäoikeus hyväksyi RH:n kanteen ja  sovitteli  oikeustoimilain (OikTL) 36 §:n nojalla sopimusta siten, että KM:n asumisoikeutta koskeva ehto jätettiin huomioon ottamatta.

4. KM valitti tuomiosta ja vaati Turun hovioikeudessa ensisijaisesti RH:n kanteen hylkäämistä ja toissijaisesti, jos asumisoikeutta koskeva ehto jätetään huomiotta, että koko kauppasopimus puretaan eli määrätään raukeamaan, koska sanotun ehdon  raukeamisen myötä koko sopimus muuttuisi KM:n kannalta kohtuuttomaksi. Hovioikeus jätti KM:n vaatimuksen kaupan purkamisesta vasta hovioikeudessa tehtynä tutkimatta eikä muuttanut pääasian osalta käräjäoikeuden tuomion lopputulosta.

5. Korkeimmassa oikeudessa oli kysymys siitä, tuliko KM:n  vasta hovioikeudessa  esittämä toissijainen vaatimus tutkia. Korkeimman oikeuden enemmistö (äänestys 3-2) vastasi kysymykseen myöntävästi, vähemmistö puolestaan kieltävästi.

KKO:n ratkaisuseloste

Mihin ratkaisu perustuu?

6. Korkeimman oikeuden enemmistön perustelut ovat hieman hämmentävät, sillä  ratkaisu on perustettu säännöksiin ja niiden tulkintaan, jotka eivät näyttäisi voivan tulla tapauksessa kysymykseen. KKO:n enemmistön ja vähemmistön perustelut ja soveltamat oikeusnormit, poikkeavat yllättävän paljon tosistaan. Tämä on aika epätavallista.

7.Yhteistä enemmistön ja vähemmistön perusteluissa näyttäisi olevan vain lähtökohta, josta tapauksessa on kysymys. OikTL 36 §:n 1 momentin mukaan tuomioistuin voi vaadittaessa  sovitella oikeustoimen ehtoa tai jättää sen  huomioon ottamatta, jos ehto on kohtuuton tai sen soveltaminen johtaisi kohtuuttomuuteen. Saman pykälän 2 momentin nojalla tuomioistuin voi sovitella muiltakin osin tai määrätä sen raukeamaan, jos sopimuksen jäämistä muilta osin voimaan ei voida sovitellun ehdon vuoksi pitää kohtuullisena.

8. Tämän toteamiseen yhtäläisyydet enemmistön ja vähemmistön perusteluissa sitten päättyvätkin. Enemmistö on pohtinut jutun alkuperäisen vastaajan eli KM:n vasta hovioikeudessa esittämän koko kaupan purkamista koskevan vaihtoehtoisen vaatimuksen sallittavuutta yksinomaan kanteen muuttamista koskevien OK 14 luvun 2 §:n säännösten valossa. (KM:n valituksessaan esittämä vaatimus ”koko kaupan purkamisesta” on tulkittu sopimuksen sovittelua koskevaksi vaatimukseksi). Todettakoon, että ennakkopäätöksen otsikossa ei mainita lainkaan asiasanaa kanteen muuttaminen, vaikka juuri siitä enemmistön perusteluissa on  ollut kysymys.

9. Korkeimman oikeuden enemmistön kanta, jonka mukaan OK14 luvun 2 §:n säännöksiä kanteen muuttamisesta voidaan ”periaatteina” soveltaa myös vastaajaan, on yllättävä. Tällaista analogiaa ei ole oikeuskirjallisuudessa tiettävästi esitetty. Olisi ollut mielenkiintoista  tietää tarkemmat perustelut tälle kannanotolle, mutta niitä ei ole ratkaisussa ilmoitettu. Perusteluissa ei ole nimetty edes sitä ”periaatetta”, jota  enemmistö on tapaukseen soveltanut.

10. OK 14 luvun 2 §:n säännökset koskevat, kuten lain sanamuodostakin selkeästi ilmenee, yksinomaan kantajan kannetta, vastaajan vastaukseen niitä ei voida soveltaa edes analogian nojalla. Kanteenmuutoskiellon ideana on oikeudenkäynnin keskittäminen ja prosessin kohteen laajentamisen ja ”rönsyilyn” estäminen tai ainakin minimoiminen. OK 14:2:n säännösten soveltaminen vastaajan vastineeseen on tarpeetonta, koska vastauksessa  pitää luonnollisesti keskittyä vastaamaan ainoastaan kantajan kanteessa esitettyihin vaatimuksiin ja niiden perusteisiin. Jos vastaaja haluaa esittää kanteen johdosta omia vaatimuksiaan, hänen tulee nostaa kanne alkuperäistä kantajaa vastaan, jolloin tämän vastakanteen muuttamisen mahdollisuuksia tarkastellaan OK 14 luvun 2 §:n perusteella.

11. OK 14 luvun 2 momentin säännöksiä kanteen muuttamisen sallittavuudesta voida soveltaa vastaajaan vastineeseen. Lisäksi on otettava huomioon seuraavat seikat.

12. OK 14 luvun 2 :n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitettu kanteen muuttaminen, jonka analogiseen soveltamiseen korkeimman oikeuden enemmistö on ratkaisunsa perustanut, on periaatteessa  sallittua missä oikeudenkäynnin vaiheessa tahansa, siis vielä muutoksenhakuasteessakin. Tällöin tulisi kuitenkin havaita, että  vaatimukseen vaihtamiseen oikeuttava uusi  asianhaara tai peruste on kanteen lisäperusteena muutoksenhakumenettelyssä (samoin kun alioikeuden pääkäsittelyvaiheessa) noudatettavien prekluusiojärjestelyjen alainen. Tämän vuoksi kantaja – po. tapauksessa  myöskään vastaaja (jos po. OK 14:2:n säännöksen katsottaisiin soveltuvan myös vastaajaan) – ei voi enää dispositiivisen riita-asian muutoksenhaussa vedota uusiin seikkoihin, ellei hän saata todennäköiseksi, ettei hän ole voinut vedota niihin aikaisemmin tai että hänellä on ollut pätevä aihe olla tekemättä niin (OK  25:14.2). Jos kantajan (vastaajan) oikeus vedota olosuhteiden muutokseen tai uuteen seikkaan on jo prekludoitunut silloin, kun hän yrittää vaatimuksen muuttaa, kanteenmuutosta ei voida ottaa tutkittavaksi. Tähän seikkaan KKO:n enemmistö ei ole perusteluissaan kiinnittänyt minkäänlaista huomiota.

13. Korkeimman oikeuden enemmistö (oikeusneuvokset Raulos, Välimäki ja Esko) on katsonut, että käräjäoikeuden tuomion mukainen vaikutus kauppasopimuksen ehtoihin on sellainen oikeudenkäynnin aikana tapahtunut olosuhteiden muutos, jota OK 14 luvun 2 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitetaan. Tämänlaatuista tuomion lopputulokseen perustuvaa prosessuaalisen tilanteen tai olosuhteiden muutosta ei sanotussa lainkohdassa  ole kuitenkaan tarkoitettu. Olosuhteiden muutoksella tarkoitetaan tässä yhteydessä yksinomaan ns. ulkoprosessuaalisten olosuhteiden muuttumista oikeudenkäynnin aikana.

14. Tapaus olisi ollut ratkaistava, kuten korkeimman oikeuden vähemmistön perusteluista ilmenee, väittämistaakkaa (OK 24:3.2), tuomarin prosessinjohtoa (OK 6:2a ja  26:25) ja uuden aineiston prekluusiota (OK 25:17.1) koskevien säännösten nojalla. On yllättävää, että korkeimman oikeuden enemmistön perusteluissa nämä relevantit kysymykset ja säännökset on tyystin sivuutettu.

15. Tuomioistuin ei voi sovitella tai kohtuullistaa oikeustointa tai sen ehtoa viran puolesta, vaan asianosaisen tulee vaatia sovittelua ja vedota sellaisiin konkreettisiin seikkoihin, joihin hän  sovitteluvaatimuksensa perustaa. Kysymys on siitä, oliko jutun vastaaja (KM) jo käräjäoikeudessa vaatinut tai tosiasiallisesti tarkoittanut vaatia omalta osaltaan kauppasopimuksen sovittelua ja oliko hän vedonnut tai tarkoittanut vedota sellaisiin perusteisiin, joiden vuoksi RH:n kanteessa vaadittu lopputulos johtaisi hänen kannaltaan kohtuuttomaan lopputulokseen. Tässä on selostettavan tapauksen ydinkohta ja -kysymys.

16. Korkeimman oikeuden vähemmistön perusteluissa selostetaan tarkemmin, mitä vaatimuksia ja perusteita asianosaiset olivat käräjäoikeudessa esittäneet. Selosteesta ilmenee, että KH  oli tehnyt käräjäoikeudessa vastapuolelleen jopa nimenomaisen sovintotarjouksen, joka oli ollut voimassa pääkäsittelyyn asti ja jossa hän oli esittänyt kaupan purkamista. Korkeimman oikeuden enemmistö on kuitenkin katsonut, että KM ei ollut vaatinut koko kaupan purkamista eikä esittänyt  vaatimukselleen asianmukaisia perusteita.

17. Tällaisessa tilanteessa käräjäoikeuden puheenjohtajan olisi  tullut käyttää pääkäsittelyssä materiaaliseen prosessinjohtoon kuuluvaa kyselyoikeuttaan ja tiedustella, kun sovintotarjouksessa oli nimenomaan esitetty koko kaupan purkamista, mitä KM itse asiassa halusi vaatia ja millä perusteilla. Toisin sanoen, oliko KM:n tarkoituksensa vaatia OikTL 36 §:n 2 momentin nojalla vaatia koko kauppasopimuksen raukeamista siinä tapauksessa, että  asiassa päädyttäisiin kantajan (RH) vaatimuksen hyväksymiseen. Näin ei kuitenkaan ollut käräjäoikeudessa tehty.

18. Korkeimman oikeuden vähemmistö (oikeusneuvokset Häyhä ja Mansikkamäki) katsoi, että prosessinjohtoon eli kyselyoikeuden käyttämiseen ei  ollut ollut aihettakaan, koska KM:ää oli käräjäoikeudessa edustanut lainoppinut avustaja. Oikeuskirjallisuudessa on kuitenkin yksimielisesti katsottu, että tuomarin kyselyoikeuden käyttäminen ei rajoitu ainoastaan tilanteisiin, jossa asianosainen esiintyy oikeudessa ilman lainoppinutta avustajaa (ks. esim. Jyrki Virolainen, Materiaalinen prosessinjohto, 1988 s.154-159, Juha Lappalainen,  Vahingonkorvausvaatimuksesta rikosjutussa (1986) s. 413-413 ja Antti Jokela, Oikeudenkäynti II, 2002 s. 326).  Myöskään kirjoitetusta laista (OK 6:2a) ei saada tukea käsitykselle, jonka mukaan tuomarilla ei olisi velvollisuutta esittää asian selvittämistä koskevia kysymyksiä, jos asianosaista avustaa tai edustaa lainoppinut avustaja tai asiamies. Se, onko asianosaisella avustaja tai asiamies oikeudenkäynnissä, voi vaikuttaa ainoastaan siihen tapaan, jolla kyselyoikeutta ja materiaalista prosessinjohtoa yleensäkin harjoitetaan (ks. Virolainen mt. s. 155).

19. Korkeimman oikeuden vähemmistö on päätynyt siihen, että KM:n vasta hovioikeudessa esittämä vaatimus sopimuksen sovittelemisesta ja kaupan purkamisesta oli prekludoitunut OK 25:17.1:n nojalla. Omasta puolestani päädyn siihen, että käräjäoikeuden prosessinjohdossa tapahtunut edellä mainittu laiminlyönti on sellainen OK 25:17.1:ssa tarkoitettu peruste, jonka vuoksi KM ei ole voinut käräjäoikeudessa vedota niihin seikkoihin, joiden takia RH:n kanteen mukainen ratkaisu johtaisi hänen kannaltaan kohtuuttomaan lopputulokseen eikä vaatia koko kaupan purkamista. Näin ollen hänellä oli oikeus esittää sanottu vaatimus ja sen perusteet vasta hovioikeudessa.


Mitä ratkaisusta seuraa?

20. Korkeimman oikeuden ratkaisun lopputulos on toki koko sopimuksen purkamista vaatineen asianosaisen kannalta oikea ja kohtuullinen, sillä nyt hän sai jutun palauttamisen myötä hovioikeudessa uuden tilaisuuden vaatimuksensa tutkimiseksi. Mutta ennakkopäätöksiä, joiden tarkoituksena on ennen kaikkea oikeuskäytännön ohjaaminen ja selkeyttäminen, on luonnollisesti tarkasteltava siltä kannalta, onko mainitussa ohjaamistehtävässä onnistuttu.

21. Korkeimman ratkaisun perustelut eivät valitettavasti vakuuta eikä niillä tule ilmeisestikään rsin olemaan toivottua ohjausvaikutusta. Päin vaston näyttää siltä, että niukat ja sekavilta  vaikuttavat perustelut, joissa on sivuutettu itse asiassa lähes kaikki kyseiseen tapaukseen soveltuvat oikeuskysymykset (väittämistaakka, prosessinjohto ja prosessuaalinen prekluusio) ja kiinnitetty huomiota vain kanteen muuttamiseen, joka ei kuitenkaan tapaukseen sovellu, ovat omiaan vain hämärtämään oikeustoimen kohtuullistamisen jo ennestään vaikeaselkoista prosessuaalista problematiikkaa (ks. esim. edellä blogikirjoituksessa numero 147 kommentoitua ratkaisua KKO 2008:77).

22. Korkeimman oikeuden vähemmistön perustelut menevät  asian ytimeen, mutta arvostelua perusteluissa herättää se, että  vähemmistö on pitänyt  tuomarin selventävää prosessinjohtoa tarpeettomana sillä perusteella, että asianosaista on edustanut oikeudessa lainoppinut avustaja. Kyselyoikeuden käyttö ja materiaalinen prosessinjohto yleensäkin on kuitenkin oikeutettua ja tuomarilla on siihen asian selvittämiseksi usein aihetta myös ns. asianajajaprosessissa.

sunnuntai 24. maaliskuuta 2019

147. KKO 2008:77. Välitystuomion moitekanne. Väittämistaakka

1. Olen kommentoinut tässä Rule of law -blogissa (aiemmin nimeltään Prosessioikeusblogi) sekä sitä edeltäneessä Virolainen -blogissa useita korkeimman oikeuden (KKO) ennakkopäätöksiä eli prejudikaatteja, lähinnä prosessioikeuden alalta. Niiden joukossa myös ratkaisuja, jotka herättävät enemmän kritiikkiä kuin hyväksyntää, joko lopputuloksen tai perustelujen suhteen.

2. Ajattelin uudelleen lämmittää joitakin Virolainen -blogissa julkaistuja oikeustapauskommmentteja ja muita kirjoituksia ja esittää niitä Rule of law -blogissa jälkihuomautuksilla tarvittaessa varustaen.  KKO:n ennakkopäätökset eivät ajan kulumisen myötä menetä yleensä merkitystään - jollei ao. lainsäädännössä ole tapahtunut muutoksia - sillä niitä annetaan vastaisen varalle eli tulevan oikeuskäytännön ohjaamisen tarkoituksessa.

3. Aloitan ko. ennakkopäätösten kommentoinnin korkeimman oikeuden vuonna 2008 antamalla ratkaisulla KKO 2008:77, joka koskee välitystuomion moite- tai kumoamiskanteen edellytyksiä. Olen kommentoinut tätä ratkaisua aiemmin kahdessa osassa, ensin 6.8.2008 ja sitten kaksi päivää myöhemmin 8.8.2008 otsakkeilla "KKO 2008:77 - arveluttava ennakkopäätös 1 ja II". 

4. Jotta lukijat pääsisivät jyvälle, mistä ratkaisussa oikeastaan on kysymys, esitän aluksi KKO:n ratkaisun otsikon, josta asia lyhyesti ilmenee:

Kantaja oli välimiesoikeudessa viitaten kauppaedustajia koskeviin säännöksiin vaatinut jälleenmyyntisopimuksen korvausta koskevan rajoitusehdon julistamista mitättömäksi tai pätemättömäksi ja kohtuullisen hyvityksen tuomitsemista sopimuksen irtisanomisen vuoksi. Välimiehet katsoivat, että rajoitusehto oli pätevä, mutta tulkitsivat ja kohtuullistivat sopimusehtoa varallisuusoikeudellisista oikeustoimista annetun lain 36 §:n nojalla siten, että kantaja sai kohtuullisen korvauksen, jonka määrässä otettiin huomioon vastapuolen tuotteiden laatu- ja toimitusongelmien aiheuttamat taloudelliset menetykset. Välimiehet eivät varanneet osapuolille tilaisuutta lausua mainitun lainkohdan soveltamisesta.


Välimiesten ei katsottu menneen välimiesmenettelystä annetun lain 41 §:n 1 momentin 1 kohdan tarkoittamalla tavalla toimivaltaansa ulommaksi eikä heidän katsottu laiminlyöneen varata 4 kohdan tarkoittamalla tavalla asianosaisille tarpeellista tilaisuutta ajaa asiaansa. Välitystuomiota ei kumottu. - KKO:ssa äänestys 3-2.

KKO:n julkaisema ratkaisuseloste 

5. Helsingin käräjäoikeus ja Helsingin hovioikeus olivat sitä vastoin päätyneet asiasssa toisenlaiseen lopputulokseen. Ne katsoivat, että välimiehet olivat välimiesmenettelystä annetun lain (VML) 41 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla menneet toimivaltaansa ulommaksi eivätkä olleet saman momentin 4 kohdassa tarkoitetulla tavalla varanneet vastaajalle riittävää tilaisuutta asiansa ajamiseen. Tämän vuoksi alemmat oikeudet olivat kumonneet välitystuomion.

Kommenttini  6.8.2008 eteni näin:

Välitystuomion kumoamisperusteista

6. Ennakkopäätöksessä KKO 2008:77 selostetussa tapauksessa, jota koskeva korkeimman oikeuden päätös on annettu 2.7.2008, on kysymys välitystuomion kumoamiskanteesta. Kaupallisissa riita-asioissa asianosaisten toimesta erikseen kuhunkin juttuun ratkaisijoiksi valittujen välimiesten antama välitystuomio on heti lainvoimainen, joten tuomioon ei saa hakea valittamalla muutosta; sitä vastoin esimerkiksi käräjäoikeuden tuomioon saadaan aina hakea muutosta valittamalla hovioikeuteen. Välimiesmenettelyn keskeisimpiä tavoitteista ova menettelyn joustavuus ja nopeus sekä tuomion sitovuus ja kanteen hyväksyvän tuomion joutuisa täytäntöönpantavuus. Näihin tavoitteisiin ei päästäisi, jos välitystuomioon saataisiin vapaasti hakea muutosta.

7. Välitystuomiota saa kuitenkin moittia ja vaatia sen kumoamista kanteella yleisessä tuomioistuimessa. Moitekanne voi kuitenkin perustua vain välimiesmenettelystä annetussa laissa (VML) mainittuihin seikkoihin, joissa on kyse välimiesprosessissa sattuneista vakavanluonteisista menettelyvirheistä (41 §). Tällaisina menettelyvirheinä mainitaan lainkohdassa mm. välimiehille kuuluneen toimivallan ylittäminen ja välimiesten laiminlyönti varata asianosaisille tarpeellinen tilaisuus ajaa asiaansa. Jälkimmäisen perusteen osalta asia ilmaistaan yleisissä tuomioistuimissa usein niin, että menettelyssä ei ole noudatettu asianosaisten kuulemisperiaatetta (audiatur et altera pars), jolloin ratkaisu, johon asianosaiset eivät ole voineet varautua, on tullut asianosaisille ja erityisesti jutun hävinneelle osapuolelle yllätyksenä.

8. Kommentoitavassa tapauksessa välitystuomion moitekanne on perustettu juuri mainittuihin perusteiseen eli 1) toimivallan ylitykseen ja 2) kuulemisperiaatteen rikkomiseen. Tarkemmin sanottuna moitekanteen Helsingin käräjäoikeudessa nostanut sveitsiläinen yhtiö Polar Electro Europe (jälj. Polar) väitti, että välimiehet olivat perustaneet tuomionsa sellaiseen välittömästi relevanttiin tosiseikkaan, johon välimiesoikeudenkäynnissä kantajana ollut itävaltainen yhtiö Werfen Austria (jälj. Werfen) ei ollut kanteensa tueksi vedonnut. Tämä virhe eli juridisen kielenkäytön mukaan väittämistaakkasäännön rikkominen toteutti Polarin mukaan VML 41 §:ssä mainituista moiteperusteista sekä toimivallan ylityksen että kuulemisperiaatteen rikkomisen.

9. Toissijaisesti Polar vetosi siihen, että välimiesten olisi tullut joka tapauksessa informoida asianosaisia ja erityisesti Polaria siitä, että tuomio voitiin perustaa myös sellaiseen seikkaan, johon Werfen ei ollut itse nimenomaisesti vedonnut. Oikeudellisen terminologian mukaan tässä virheessä oli kyse välimiehille kuuluvan prosessinjohdon laiminlyönnistä. Kyseinen menettelyvirhe toteutti Polarin mukaan VML 41 §:ssä mainituista välitystuomion kumoamisperusteista kuulemisperiaatteen rikkomisen.

Prosessi välimiesoikeudessa

10. Werfen ja Polar (Polar Electro Finlandian tehdas sijaitsee Kempeleessä), olivat sopineet, että Werfen toimii Polarin valmistamien sykemittareiden ja niiden lisävarusteiden yksinomaisena jakelijana Itävallassa. Yhtiöt olivat vuonna 1998 tehneet jakelusopimukseksi nimetyn jälleenmyyntisopimuksen, jonka erään kohdan (10.5) mukaan jakelijalla eli Werfenillä ei ollut oikeutta sopimuksen irtisanomisen hetkellä tai sen jälkeen mihinkään korvaukseen jakelusuhteen menettämisen tai muun syyn perusteella. Polar oli joulukuussa 2001 irtisanonut sopimuksen päättymään vuoden 2002 lopussa.

11. Jakelusopimukseen sisältyneen välityssopimuksen mukaan sopimuksen tulkintaa ja soveltamista koskevat riidat tuli käsitellä välimiesoikeudessa. Werfenin nostettua kanteen valitsivat asianosaiset välimiehikseen, Werfen OTT Veijo Heiskasen ja Polar OTT, asianajaja Timo Eskon. Heiskanen ja Esko valitsivat välimiesoikeuden puheenjohtajaksi asianajaja Olavi Ylängön (Asianajotoimisto Roschier & Holmberg). Kaikki kolme ovat tunnettuja ja kokeneita välimiehiä. Välityssopimuksen mukaan välimiesmenettelyssä noudatettiin Suomen lakia.

12. Werfen vaati kanteessaan, että Polar velvoitettaisiin suorittamaan sille hyvitystä jakelusopimuksen rikkomisen perusteella, oikeastaan sopimuksen päättämisen johdosta, 2 163 800 euroa. Kyse ei siis ollut aivan mitättömästä pikkujutusta; jostakin syystä korkein oikeus on kuitenkin jättänyt ratkaisuselosteessaan ilmoittamatta vaaditun hyvityksen määrän.

13. Kanteen perusteena Werfen vetosi siihen, että sopimuksen 10.5 kohta, jonka mukaan Werfeniltä siis oli evätty oikeus hyvitykseen sopimuksen päättyessä, oli Itävallan ja Suomen kauppaedustajia koskevien lakien pakottavien säännösten vastaisena mitätön taikka pätemätön. Kanteessa nojauduttiin Itävallan asianomaisen lain sekä Suomen kauppaedustajista ja myyntimiehistä annetun lain 28 §:n säännösten analogiseen soveltamiseen. Lisäksi Werfen vetosi siihen, että Polar oli selvästi vahvemman neuvotteluasemansa vuoksi taivuttanut Werfenin hyväksymään sanotun sopimusehdon.

14. Werfenin mukaan edellä mainitun suomalaisen lain 28 §:n mukaiset edellytykset hyvityksen suorittamiselle sopimuksen päättymisen vuoksi täyttyivät tässä tapauksessa. Tätä Werfen perusteli sillä, että se oli hankkinut Polarin tuotteille uusia ostajia ja kasvattanut Polarin goodwilliä. Vaatimansa hyvityksen suuruutta Werfen perusteli mm. sillä, että Polarin toimittamissa tuotteissa oli vuonna 2001 ollut tiettyjä laatuongelmia, minkä vuoksi yhtiön tuotteiden menekki oli Werfenistä riippumattomista syistä vähentynyt ja Werfenin Polarin tuotteiden myynnistä saamat tulot olivat vastaavasti pienentyneet.

15. Vastaaja Polar vaati kanteen hylkäämistä kokonaisuudessaan. Polar vetosi siihen, että asianosaisten välinen sopimus oli laillinen ja osapuolia sitova. Polar kiisti, että sopimuskohta 10.5 olisi mitätön tai pätemätön tai että Polar olisi painostanut Werfeniä hyväksymään kyseisen ehdon. Polar kiisti myös Werfenin väittämät laatuongelmat ja sen, että Werfen olisi luonut väittämäänsä goodwilliä Polarin eduksi.

Välitystuomio

16. Välimiehet antoivat asiassa tuomion 14.6.2004. Yksimielisessä ratkaisussaan välimiehet totesivat ensiksikin, ettei asiassa ollut perusteita kauppaedustajista ja myyntimiehistä annetun lain 28 §:n hyvityssäännöksen soveltamiselle eikä jakelusopimuksen 10.5 kohta siten ollut sanotun pakottavan lainsäännöksen johdosta mitätön. Riittävää näyttöä ei ollut siitä, että Polar olisi painostanut Werfeniä hyväksymään sanotun sopimusehdon 10.5. Sopimus ei siten ollut myöskään tällä perustella pätemätön.

17. Välimiehet katsoivat kuitenkin, että Werfenin jakelusopimukseen perustuvat tulot olivat jääneet selvästi pienemmiksi kuin mitä yhtiö olisi voinut perustellusti odottaa ja että tämä oli johtunut pääasiassa Polarin tuotteiden valmistuksessa ja kokoamisessa vuosina 2001 ja 2002 ilmenneistä ongelmista sekä niistä johtuvista asiakkaiden takuuvaatimuksista eikä Werfenin toimista tai laiminlyönneistä. Välimiehet päättelivät, ettei sopimuskohtaa 10.5 voitu näissä olosuhteissa kohtuullisesti tulkita siten, että se osoittaisi Werfenin luopuneen oikeudestaan korvaukseen. Yhtiö oli siis oikeutettu sellaiseen kohtuulliseen korvaukseen, jossa se olisi sopimuksen päättyessä ollut ilman Polarin tuotteissa ilmenneitä laatuongelmia.

18. Välimiehet siis päätyivät siihen, että sopimuskohta 10.5 oli periaatteessa pätevä ja osapuolia sitova, mutta sen soveltaminen ilman kohtuullistamista johtaisi Werfenille kohtuuttomaan lopputulokseen mainittujen muuttuneiden olosuhteiden vuoksi eli siis siksi, että Polarin tuotteissa kahtena viimeisenä sopimusvuotena ilmenneet valmistus- ja kokoamisvirheet olivat pienentäneet Werfenin myyntituloja huomattavasti. Sopimusta tulisi siis kohtuullistaa (sovitella) oikeustoimilain yleisen kohtuullistamissäännöksen nojalla (OikTL 36 §).

19. Mutta välimiehet toki hoksasivat, ettei Werfen ollut vaatinut kanteessaan sopimuksen kohtuullistamista tai vedonnut kohtuullistamista tarkoittaviin perusteisiin. Werfenin kokenut advokaatti ei ollut välimiesoikeudenkäynnin missään vaiheessa edes maininnut OikTL 36 §:ää saati siihen vedonnut. Mikä siis neuvoksi?

20. No joo, välimiehet päättivät yksikertaisesti vain "katsoa" että Werfen oli "esittänyt myös toissijaisen vaatimuksen sanotun sopimus kohtuullistamisesta". Sen vuoksi välimiehet katsoivat, että Werfen oli oikeutettu sopimuksen päättämisen perusteella korvaukseen, joka vastasi Polarin tuotannon vaikeuksista Werfenille aiheutuneita tulonmenetyksiä.

21. Välimiehet siis itse asiassa tulkitsivat Werfenin kannetta siten, että siinä olisi esitetty - oikeastaan olisi ollut tarkoitus esittää ("hiljaisesti") - sopimuskohtaa koskevan nimenomaisen mitättömyysvaatimuksen ohella toissijainen vaatimus sopimuskohdan kohtuullistamisesta.

22. Näillä perusteilla välimiehet velvoittivat Polarin suorittamaan Werfenille kohtuulliseksi arvioituna korvauksena 1 200 000 euroa sopimuksen päättämisen johdosta; "jostakin syystä" KKO:n ratkaisuselosteessa ei mainita myöskään tuomittua summaa.

23. Lisäksi Polar velvoitettiin korvaamaan kantajayhtiön oikeudenkäyntikuluista 2/3 eli maksamaan kuluja reilut 220 000 euroa. Ehkäpä välimiehet ajattelivat, että koska he olivat joutuneet kohtuullistamaan sopimusta viran puolesta, eli tavallaan auttamaan kantajaa, oli kohtuullista, että kantaja, jonka asiana olisi ollut kohtuullistamista vaatia, sai pitää osan kuluista omana vahinkonaan. Jutun osapuolet velvoitettiin yhteisvastuullisesti maksamaan kolmelle välimiehelle palkkioina ja kuluina yhteensä reilut 100 000 euroa.

Moitekanne

24. Polar Electro oli luonnollisesti tyytymätön välimiesoikeuden tuomioon. Yhtiötä jutussa asiamiehenä edustanut asianajaja kääntyi puoleeni pyytäen minulta asiantuntijalausuntoa. Asiamies kertoi, että välimiesten ratkaisu kohtuullistaa sopimusehtoa 10.5 oli tullut hänelle täydellisenä yllätyksenä, koska Polar oli tuomittu maksamaan korvausta sellaisella perusteella, jolla Werfen ei ollut korvausta vaatinut.

25. Asianajajan mukaan välimiehet olivat poimineet omasta aloitteestaan oikeudenkäyntiaineistosta ilmi tulleen seikan eli Werfenin väittämät Polarin toimittamien tuotteiden laatuongelmat tuomitsemansa korvauksen perusteeksi, vaikka Werfen ei ollut mainittuihin laatuongelmiin vedonnut korvausperusteena. Kyseiset laatuongelmat olivat olleet prosessissa esillä vain pohdittaessa mahdollisen vahingonkorvauksen määrää ja tässä mielessä Polar oli näitä ongelmia myös prosessissa kommentoinut. Näin ollen vastaaja Polarille ei ollut annettu välimiesoikeudessa VML:ssa edellytettyä tilaisuutta ajaa asiaansa eli argumentoida laatuongelmista korvausvaatimuksen perusteina ja esittää näyttöä kyseisestä seikasta.

26. Annoin Polarin asiamiehelle oikeudellisen asiantuntijalausunnon, jossa päädyin siihen, että välimiehet olivat ylittäneet toimivaltansa perustaessaan tuomionsa sellaiseen seikkaan, johon kantaja ei ollut itse lainkaan kanteensa perusteena vedonnut eli kohtuullistaessaan sopimuskohtaa 10.5 ja tuomitessaan sillä perusteella korvausta. Tämä oli vastoin alumpana mainittua väittämistaakkanormia, joka on yksi riita-asiain prosessin keskeisimmistä asioista, itse asiassa yksi siviiliprosessin kivijaloista. Väittämistaakan on vakiintuneesti katsottu olevan voimassa myös välimiesmenettelyssä, vaikka VML:ssa ei olekaan siitä nimenomaista säännöstä. Katsoin lausunnossani lisäksi, että välimiesten sanottu väittämistaakkanormin vastainen menettely toteuttaa myös toisen välitystuomion kumoamisperusteen eli sen, ettei asianosaiselle ole välimiesten toimesta varattu tarpeellista tilaisuutta ajaa asiaansa eli esittää em. vasta-argumentteja ja todisteita.

27. Lukija saattaa kysyä, että onko allekirjoittanut kenties jäävi kommentoimaan ja kritisoimaan välimiesten ja KKO:n ratkaisuja, koska olen tavallaan ollut asiassa "osallisena" antaessani mainitun lausunnon. Mielestäni minulla ei ole estettä kommentoida ratkaisua, vaikka olen ottanut lausunnossani kantaa yleisen laintulkinnan ohella myös nyt kysymyksessä olevaan tapaukseen. Lausuntoni perustui niihin kannanottoihin, joita olen esittänyt väittämistaakan soveltamisesta ja tulkinnasta runsaan 20 vuoden aikana, varmaankin parissakymmenessä julkaisussa, ensimmäisen kerran jo vuonna 1984. Kannanottoni, jotka olen mielestäni aina perustellut seikkaperäisesti, ovat siten suomalaisille tuomareille ja asianajajille tuttuja - ainakin niiden pitäisi olla. Olen havainnut, että myös KKO on omaksunut ne näkemykset ja tulkinnat, joita minä ja eräät kollegani olemme esittäneet väittämistaakasta; tämä ilmenee monista KKO:n siviiliprosessia koskevista ennakkopäätöksistä.

28. Polarin asianajajalle antamassani lausunnossa en siis oikeastaan tuonut väittämistaakasta esiin mitään sinänsä oikeudellisesti uutta. Kysymys oli lähinnä siitä, voidaanko väittämistaakasta yleisessä siviiliprosessissa omaksuttuja oppeja ja tulkintoja soveltaa analogisesti myös välimiesmenettelyssä. Päädyin lausunnossani mielestäni perustellusti siihen, että kyllä voidaan ja hyvällä syyllä sitä paitsi.

29. Polarin asiamies pyysi asiantuntijalausunnon lisäksi eräältä kollegaltani ja hänen lausuntonsa oli samansuuntainen kuin minunkin. Eikä Werfen jäänyt tässä suhteessa "pekkaa pahemmaksi", sillä myös sen asiamies pyysi asiantuntijalausunnot kahdelta muulta prosessioikeuden asiantuntijalta. Niissä päädyttiin - yllätys yllätys (?) - toisenlaiseen kannanottoon.

30. Polar nosti moitekanteen ja vetosi välimiesten väittämistaakan vastaiseen menettelyyn, jolloin nämä siis olivat ylittäneet toimivaltansa ja laiminlyöneet varata Polarille tarpeellisen tilaisuuden asiansa ajamiseen. Kanteessa vedottiin myös siihen, että välimiesten olisi tullut joka tapauksessa prosessinjohtoteitse informoida asianosaisia asian käsittelyssä siitä, että jakelusopimusta voitaisiin mahdollisesti kohtuullistaa OikTL 36 §:n nojalla ja tuomita korvausta tällä perusteella.

Käräjäoikeuden ja hovioikeuden tuomiot

31. Helsingin käräjäoikeus hyväksyi Polarin kanteen ja kumosi välitystuomion kanteessa esitetyillä perusteilla (tuomio 19.12.2005). Käräjäoikeus lausui perusteluissa mm., että koska Werfen ei ollut välimiesoikeudessa vedonnut kanteensa perusteeksi sopimuksen kohtuuttomuuteen, oli tämä osoitus siitä, ettei Werfen ollut pitänyt kohtuuttomuusväitteen esittämistä perusteltuna, ja että Polarille olisi tullut prosessissa varata tilaisuus lausua mielipiteensä sopimuksen kohtuullistamisesta.

32. Helsingin hovioikeus, jonne Werfen valitti käräjäoikeuden ratkaisusta, antoi tuomionsa 27.6.2006. Hovioikeus pysytti käräjäoikeuden tuomion ja katsoi kuten käräjäoikeuskin, että välimiehet olivat perustaneet ratkaisunsa vaatimukseen, jota Werfen ei ollut esittänyt sekä perusteisiin, joita Werfen ei ollut myöskään esittänyt ja joita ei ollut näytetty toteen. Mainitun menettelyn seurauksena Polarille ei ollut ollut tilaisuutta VML 22 §:ssä tarkoitetulla tavalla ajaa asiaansa ja välimiehet olivat ylittäneet toimivaltansa.

KKO:n ratkaisu 2.7.2008

33. Werfen Austria ei tyytynyt hovioikeuden tuomioon vaan valitti korkeimpaan oikeuteen, joka myönsikin asiassa valitusluvan. Valituksessaan Werfen vaati Polarin moitekanteen hylkäämistä. Polar vastasi valitukseen ja vaati sen hylkäämistä.

34. Asia ratkaistiin korkeimmassa oikeudessa äänestyksen jälkeen. KKO:n viisijäsenisen jaoston enemmistö, johon kuuluivat oikeusneuvokset Mikko Tulokas (jaoston puheenjohtajana), Juha Häyhä ja Hannu Rajalahti, kumosi hovioikeuden tuomion ja hylkäsi Polar Electron moitekanteen; välimiesten antama välitystuomio jäi siten pysyväksi. Kahdesta eri mieltä olleista jäsenistä toinen eli oikeusneuvos Soile Poutiainen hylkäsi niin ikään Polarin kanteen, mutta hieman eri perusteluilla kuin enemmistö. Lopputuloksen suhteen eri mieltä oli ainoastaan oikeusneuvos Pasi Aarnio, sillä hän päätyi esittämillään perusteilla siihen, ettei ollut syytä muuttaa hovioikeuden päätöksen lopputulosta.

35. Ratkaisun perusteluista tulee vielä tarkemmin puhe myöhemmin, mutta jo tässä kohdin totean, että enemmistön perustelut ovat laadultaan melko muodolliset ja ikään kuin toteavat; pohdiskeleva eli resonoiva ote puuttuu. Enemmistö näyttäisi halunneen ikään kuin "julistaa omaa oikeuttaan", mutta ei kerro tarkemmin, mihin tämä oikein perustuu. Enemmistö on lähtenyt kerimään ratkaisua kokoon VML:ssa mainittujen kumoamisperusteiden kautta, mutta siltä näyttäisi jääneen tavallaan huomaamatta, että Polarin moitekannetta ajettiin tietenkin niiden konkreettisten seikkojen eli väittämistaakan rikkomisen ja prosessinjohdon laiminlyönnin perusteella, jotka sitten konstituoivat laissa mainitut kumoamisperusteet.

36. Väittämistaakkaa, joka ko. oikeustapauksen ehdoton "pointti", ei mainita enemmistön perusteluissa edes nimeltä. Yhtä hämmentävää on se, että KKO ei missään kohdin selosta Polarin moitekanteen sisältöä eli kerro, millä perusteella Polar oikeastaan ajoi kannettaan. Tämän vuoksi lukija, joka ei ole allekirjoittaneen tavoin perehtynyt itse tapaukseen ja sen faktoihin, ei voi saada täysin oikeata kuvaa ja käsitystä siitä, mistä jutussa itse asiassa oli kyse. (Tämä on yksi syy, minkä vuoksi olen katsonut aiheelliseksi kommentoida KKO:n ratkaisua).

37. Enemmistö katsoi siis, että välimiehet eivät olleet ylittäneet toimivaltaansa eivätkä liioin laiminlyöneet varata asianosaisille tarpeellista tilaisuutta ajaa asiaansa. Edellisen perusteensa osalta enemmistö totesi mm., että tuomitessaan korvausta välimiehet olivat tulkinneet ja kohtuullistaneet sopimusta. Tuomitessaan sopimuksen päättämisen perusteella korvausta välimiehet eivät olleet tuominneet enempää mitä Werfen oli kanteessaan vaatinut eikä välitystuomiota oltu perustettu seikkaan, johon se ei olisi vedonnut ja johon Polarilla ei olisi ollut tilaisuutta vastata.

38. KKO:n enemmistö totesi lisäperusteluksi, että "joissakin tilanteissa" ratkaisu voidaan perustaa OikTL 36 §:ään, vaikkei asianosainen ole nimenomaisesti vaatinut sovittelua tai vedonnut kohtuuttomuuteen. Tällainen tilanne voi enemmistön mukaan syntyä esimerkiksi silloin, kun vaatimus on perustettu sopimuksen mitättömyyteen tai pätemättömyyteen sellaisen seikan nojalla, joka voi muodostaa myös sovitteluperusteen. Välimiehet eivät muutoinkaan ole olleet enemmistön mielestä sidottuja niihin oikeudellisiin näkökohtiin, joihin asianosaiset ovat perustaneet vaatimuksensa.

39. Nämä perustelut eivät kuitenkaan vakuuta, sillä oikeuskirjallisuudessa ko. kysymyksistä on esitetty myös toisenlaisia näkökantoja; palaan niihin myöhemmin. Tässä yhteydessä voin kuitenkin todeta, että pro et contra -tyyppinen perustelutyyli, jota nykyisin yleisesti pidetään suositeltavana argumentointitapana, puuttuu enemmistön samoin kuin perusteluista eri mieltä olleen oikeusneuvos Poutiaisen perusteluista tyystin. Vaikka toisenlaista lopputulosta tai johtopäätöstä olisi voitu perustella vähintään yhtä vahvoilla argumenteilla, enemmistö ei tuo niitä esiin, jolloin lukija saa tietenkin helposti vaikutelman, jonka mukaan KKO:n johtopäätös ja ratkaisu on ehdottomasti ainoa oikea. Pidän tätä puutteena, sillä onhan nyt kysymys maan ylimmän oikeussateen ratkaisusta, jonka perusteluilta voidaan odottaa avoimuutta.

40. KKO:n enemmistö tyrmäsi perusteluissaan myös Polarin kanteen toisen perusteen, jonka mukaan välimiesoikeus ei materiaalisen prosessinjohdon avulla varannut yhtiölle mahdollisuutta lausua kantaansa sovittelusta ja tuoda esiin sovittelua vastaan puhuvia seikkoja. Enemmistö lausuu lakonisesti vain, että Polarilla oli ollut välimiesoikeudessa tilaisuus lausua lausua kaikista niistä seikoista, jotka voivat johtaa sopimuksen kohtuullistamiseen ja että Polar olikin hyvitysvaatimusta vastustaessaan myös viitannut kohtuusnäkökohtiin. KKO:n käsityksen mukaan ratkaisu ei siten ollut voinut tulla Polarille yllätyksenä.

41. Välimiesoikeus ei siis ollut enemmistön mielestä menettelyllään "sillä tavoin vaikuttanut Polar Electron mahdollisuuteen ajaa asiaansa, että välitystuomion kumoamiseen olisi VML 41 §:n 1 momentin 4 kohdan mukainen peruste", todetaan enemmistön perustelujen melkoisen mitäänsanomattomana loppukaneettina.

42.Tältäkin osin enemmistön perustelutapa on ylimalkaista, toteavaa ja sekavaa eikä sisällä alkuunkaan pohdiskelua pro et contra. Kaikki enemmistön esiintuomat perustelut voidaan helposti riitauttaa painavammilla perusteilla. Kun Suomen oikeudessa on voimassa subjektiivinen väittämistaakka, ei kannetta voida tietenkään hyväksyä sellaisella perustella, jonka ainoastaan vastaaja on tuonut oikeudenkäynnissä esiin perustellessaan sitä, miksi se paljoksuu vaaditun korvauksen määrää! Tämä aivan perusasioihin kuuluva seikka näyttää kuitenkin unohtuneen KKO:lta.

43. Ratkaisun lopputuloksen osalta eri mieltä olleen oikeusneuvos Aarnion perustelut ovat enemmistön perusteluihin verrattuna seikkaperäisempiä ja informatiivisempia. On merkille pantavaa, että Aarnio - samoin kuin perustelujen osalta eri mieltä ollut oikeusneuvos Poutiainenkin - eivät ole tyytyneet Werfenin kanteen ja välimiesoikeuskäsittelyn selostuksen osalta siihen, mitä KKO:n enemmistö on po. osin lausunut, vaan he ovat kertoneet eriävissä lausunnoissaan kumpikin erikseen, mistä kanteessa ja välimiesoikeuden ratkaisussa oikeastaan oli kysymys. Tämä on aika harvinaista, sillä KKO:n äänestysratkaisuissa ollaan yleensä aina yksimielisiä sentään siitä, mistä jutussa on ollut kysymys ja mitkä ovat siten olleet esimerkiksi kanteen perusteet. Näyttää ilmeiseltä, että nyt kommentoitavassa tapauksessa KKO:n jaosto ei ole "jostakin syystä" päässyt yksimielisyyteen kanteen sisällöstä ja nimenomaan kanteen perusteista eli ns. oikeustosiseikoista. Tämä on saattanut vaikuttaa osaltaan ja kenties jopa ratkaisevasti myös KKO:n ratkaisun lopputulokseen.

44. Eri mieltä lopputuloksesta ollut oikeusneuvos Aarnio analysoi perusteluissaan KKO:n enemmistöä ja myös oikeusneuvos Poutiaista paljon tarkemmin, mihin Werfen oikeastaan oli kanteensa perustanut ja mihin seikkoihin välimiesoikeus olisi siten saanut väittämistaakka huomioon ottaen tuomionsa perustaa. Aarnion mukaan Werfenin kanne oli perustunut siihen, että "sillä oli oikeus saada korvausta siitä markkinointityöstä ja goodwillistä, joka sopimuksen päättymisen vuoksi jäi Polarin hyödyksi". Välimiehet sitä vastoin olivat "sovitelleet sopimusehtoa 10.5 sen perusteella, että Werfen Austria oli sopimuksen voimassaoloaikana Polar Electron valmistus- ja kokoamisongelmien vuoksi menettänyt tuloja", ja tuominnut Werfenille korvausta, joka vastasi näiden ongelmien vuoksi vähentyneitä tuloja. Koska Werfen ei ollut vedonnut kanteensa välittöminä perusteina (siis oikeustosiseikkoina) sanottuihin Polarin tuotteissa väitettyihin ongelmiin, ei välimiesoikeus olisi saanut tuomiotaan näihin seikkoihin perustaa, Aarnio perusteli kantaansa.

45. KKO:n enemmistö sitä vastoin ei analysoi lainkaan, mihin seikkoihin Werfen oli vedonnut kanteensa perusteeksi eli ns. oikeustosiseikkoina ja mihin seikkoihin ainoastaan todisteina tulojensa menetyksestä. KKO:n enemmistölle ovat kelvanneet kanteen hyväksymisen perusteiksi kaikki seikat, jotka vain oli prosessissa jollakin tavalla tuotu esiin ja ilmenivät oikeudenkäyntiaineistosta, siis myös sellaiset seikat, jotka vastaaja Polar oli maininnut paljoksuessaan vaaditun korvauksen määrää! KKO:n olisi kannattanut pohtia ja katsoa vaikkapa oikeuskirjallisuudesta, mitä tosiseikkaan vetoamisella itse asiassa prosessioikeudessa tarkoitetaan. Tämä asia olisi selvinnyt myös korkeimman oikeuden aiemmasta ennakkopäätöksestä KKO 2003:4. Näyttäisi siltä, että oikeusneuvos Aarnio on osunut perusteluissaan aivan oikeaan ja KKO:n enemmistö on ollut väärässä. Itse asiassa olen tästä hyvin vakuuttunut.

46. Tämän varsin merkillisen ja merkittävän oikeustapauksen analysointi näyttää vaativan enemmän aikaa ja tilaa kuin alun perin osasin ennakoida. Jottei lukukokemus muodostuisi liian rasittavaksi, jatkan kommentoitia hieman myöhemmin. Kommenttini jatko-osassa aion analysoida hieman tarkemmin KKO:n ratkaisua ja sen perusteluja. Olisiko välimiesmenettelyssä voimassa jonkinlainen "kevennetty väittämistaakka", joka siis eroaisi jossakin suhteessa tuomioistuimissa noudatettavasta "tiukasta" väittämistaakasta? Entä miten on asian laita välimiesten prosessinjohdon osalta suhteessa tuomarin prosessinjohtoon tuomioistuinmenettelyssä? Pohdin myös tuomioistuinten perusteluja yleisemmältä kannalta, eli sitä, millaisia perusteluja tuomioistuimilta ja erityisesti KKO:lta voidaan kohtuudella odottaa. Täyttävätkö ratkaisun KKO 2008:77 perustelut ennakkopäätösten perusteluille asetettavat vaatimukset? Voidaanko KKO:n ratkaisusta ilmenevää oikeusohjetta suositella ohjenuoraksi tulevassa lainkäytössä? Sisältääkö KKO:n ratkaisu itse asiassa jonkin oikeus- tai ratkaisuohjeen?

47. Mitkä todelliset eli muut kuin perusteluihin näkyviin kirjoitetut seikat ja näkökohdat ovat mahdollisesti olleet KKO:n enemmistön ratkaisun taustalla ja ovatko ne kenties voineet vaikuttaa ratkaisun perusteluihin ja lopputulokseen?

48. Palaan tähänkin asiaan myöhemmin. Tämän kommenttiosuuden päätteeksi voidaan viittaan korkeimmassa oikeudessa pitkään esittelijänä toimineen Jukka Kemppisen toteamukseen, jonka mukaan KKO:n ennakkopäätöksillä on kahdet eri perusteet: ne, jotka kirjoitetaan tuomioon näkyviin, ja sitten ratkaisun todelliset perustelut, jotka ilmenevät vain KKO:n jäsenten salaisista muistioista eli ns. lapuista. Voisiko tuomioistuimen ratkaisujen taustalla olla myös sellaisia todellisia "syitä", joita ei tohdita kirjoittaa edes lapuille, mutta jotka silti voivat vaikuttaa ratkaisujen sisältöön?

Kommentin jatko 8.8.2008.

Mistä tapauksessa oli kysymys?

49. Välimiesmenettelyssä käydyssä jutussa kantaja Werfen Austria (jälj. Werfen) siis vaati vastaaja Polar Electrolta (jälj. vastaaja tai Polar) velvoittamista suorittamaan sille hyvitystä tai korvausta Polarin toimesta irtisanotun jälleenmyyntisopimuksen johdosta 2.1 milj. euroa. Sopimuksessa oli kutenkin ehto (10.5), jonka mukaan W.A:lla ei ollut sopimuksen päättyessä oikeutta mihinkään korvaukseen.

50. Werfenin piti siis saada tämä ehto kumotuksi, jotta sen korvausvaatimus voisi menestyä. Tässä tarkoituksessa kantaja vetosi vaatimuksensa perusteena siihen, että sopimusehto oli mitätön tai pätemätön. Tätä näkemystään kantaja perusteli, sillä tapaukseen tuli soveltaa analogisesti myyntimiehistä ja kauppaedustajista annetun lain 28 §:n pakottavaa säännöksiä, jonka mukaan sopimusehto, jolla ennen edustussopimuksen lakkaamista rajoitetaan mainitussa pykälässä säädettyä kauppaedustajan oikeutta saada edustussopimuksen lakkaamisen johdosta korvausta, on mitätön.

51. Kanteessaan Werfen vetosi lisäksi siihen, että se oli hankkinut Polarille uusia asiakkaita ja merkittävästi laajentanut Polarin tuotteiden menekkiä ja yhtiön goodwilliä. Kantaja väitti myös, että Polarin tuotteissa vuosina 2001-2002 ilmenneet laatuongelmat olivat vähentäneet tuntuvasti tuotteiden myyntiä ja kantajayhtiön myyntituloja. Kantaja vetosi näihin seikkoihin siksi, että juuri tämänlaatuisten seikkojen perusteella kauppaedustajalla on mainitun 28 §:n mukaan oikeus saada päämieheltään hyvitystä edustussopimuksen lakatessa. Näillä samoilla perusteilla kantaja perusteli myös vaatimansa hyvityksen määrää.

52. Välimiesoikeus kuitenkin päätyi tuomiossaan siihen, että kyseistä kauppaedustajista ja myyntimiehistä annettua lakia ei voitu analogisesti soveltaa tässä tapauksessa, joten asianosaisten välisen sopimuksen 10.5 kohta ei ollut mitätön. Werfenin kanteelta oli siten pudonnut peruste korvaukseen kokonaan pois. Kantajalla olisi ollut mahdollisuus vedota vaatimuksensa tueksi yleiseen sovittelusäännökseen eli oikeustoimilain (OikTL) 36 §:ään, jonka mukaan kohtuutonta oikeustoimen ehtoa voidaan tietyin laissa mainituin edellytyksin joko sovitella tai jättää se huomion ottamatta. Mutta tätä kantaja ei missään vaiheessa tehnyt eikä sen asiamies, kuten Polarin asiamies on allekirjoittaneelle ilmoittanut, välimiesmenettelyn aikana kertaakaan edes viitannut OikTL 36 §:ään.

Mitä väittämistakka edellyttää?

53. Väittämistaakkanormin kannalta asia on tällöin  selkeä: välimiesoikeus ei olisi saanut omasta aloitteestaan perustaa tuomiotaan siihen kantajan toimesta kokonaan vetoamatta jääneeseen seikkaan, että sopimuskohta oli kohtuuton ja sitä tuli sen vuoksi sovitella. Väittämistaakkaa koskevan normin mukaan tuomioistuin ei nimittäin saa perustaa tuomiota sellaiseen oikeustosiseikkaan, johon kantaja tai vastaaja ei ole vaatimuksensa tueksi vedonnut (OK 24:3.2). Suomessa on voimassa nimenomaan subjektiivinen väittämistaakka, joka edellyttää, että seikka voidaan ottaa huomion tuomion perusteena vain edellyttäen, että siihen vetoaa juuri se asianosainen, jonka eduksi kyseinen seikka koituu eli joka ilman seikkaan vetoamista häviäisi jutun.

54. Mitä seikkaan vetoamisella oikeudenkäynnissä  tarkoitetaan? Vetoamiseksi ei riitä pelkkä maininta seikasta, vaan vetoaminen on vaatimuksen luonteinen prosessitoimi, josta on selvästi käytävä ilmi, että asianosainen haluaa, että vedottu seikka tulisi panna tuomion perustaksi. Vain tällä edellytyksellä väittämistaakkavelvollisen asianosaisen vastapuoli saa tietää, mihin seikkoihin jutussa on vedottu nimenomaan kanteen tai vastineen perusteena ja millaista vasta-argumentointia ja näyttöä tämä sitten puolestaan häneltä edellyttää. Väittämistaakassa on ennen muuta kyse asianosaisten kuulemisperiaatteen toteutumisesta ja siitä, ettei ratkaisu tulisi asianosaisille yllätyksenä. Muutoin asianosainen ei saisi asianmukaisuutta mahdollisuutta ja tilaisuutta asian ajamiseen.

55. Oikeustoimen kohtuuttomuus on avoin ja arvostuksenvarainen käsite, juridisesti kvalifioitu, useista eri momenteista koostuva oikeustosiseikkakompleksi, jonka osalta oikeustieteessä ja -käytännössä tärkeän merkityksen omaavaa erottelua tosiseikka- ja oikeuskysymyksen välillä ei ole mahdollista tehdä, vaan mainitut kysymykset kietoutuvat toisiinsa. Ei ole mahdollista verifioida pelkästään empiirisesti, mitä sopimuksen kohtuuttomuus tarkoittaa.

56. Väittämistaakan kannalta tämä merkitsee kahta eri asiaa. Väittämistaakan täyttämiseksi ei ensinnäkään riitä, että asianosainen vetoaa ainoastaan yleisluonteisesti sopimuksen kohtuuttomuuteen, vaan hänen tulee perustella kohtuuttomuusväitettään ja vedota niihin sopimuksen sisältöä, sopijapuolten asemaa sekä sopimusta tehtäessä ja sen jälkeen vallinneita olosuhteita koskeviin konkreettisiin seikkoihin, jotka voivat konstituoida kohtuuttomuuden.

57. Toisaalta ei riitä, että esimerkiksi kantaja ainoastaan luettelee joukon konkreettisia seikkoja kuten Werfen nyt kommentoitavana olevassa tapauksessa siihen, että yhtiö oli edistänyt vastaajan tuotteiden menekkiä ja goodwilliä tai että vastaajan valmistamissa tuotteissa oli ilmennyt laatuongelmia, jotka vähensivät kantajan myyntituloja. Tällöin joudutaan tietenkin kysymään, missä tarkoituksessa mainittuja seikkoja tuodaan esiin. Halutaanko niillä kenties vain todistella kantajalle aiheutuneen vahingon suuruutta ja vaaditun korvauksen määrää. Oikeustoimen kohtuuttomuuteen viittaavia seikkoja ei voida asettaa tuomion perustaksi, jos asianosainen ei mainittujen seikkojen esittämisen ohella nimenomaisesti vetoa siihen, että nuo seikat konstituoivat sopimuksen kohtuuttomuuden.

KKO:n päättelyn kritiikkiä

58. Jotta kantajan voitaisiin katsoa vedonneen esittämiinsä seikkoihin nimenomaan oikeustosiseikkoina sopimuksen sovittelun tarkoituksessa, on siten edellytettävä, että kantaja vetoaa nimenomaisesti myös mainittuja seikkoja juridisesti yhdistävään lenkkiin eli siihen, sopimus on kyseisillä perusteilla kohtuuton. Kantaja W.A:n olisi puheena olevassa jutussa tullut siis nimenomaan väittää, että sopimuskohta 10.5 on yhtiön luettelemien konkreettisten seikkojen perusteella kantajan kannalta kohtuuton. Sopimuksen kohtuuttomuus on sellainen juridinen tosiseikka, johon asianosaisen on vedottava. Tätä käsityskanta puoltaa myös väittämistaakan idea eli se, että annettava ratkaisu ei saa tulla asianosaisille yllätyksenä.

59. Kun W.A. ei ole puheena olevassa jutussa vedonnut sopimuskohdan 10.5 kohtuuttomuuteen eikä edes viitannut OikTL 36 §:n kohtuullistamissäännökseen, ei vastaaja Polar ole voinut ennakoida ja ottaa huomioon, että välimiehet tulisivatkin perustamaan ratkaisunsa siihen.
Kun väittämistaakka on edellä mainitulla tavalla subjektiivinen, ei Polarilla ole ollut syytä edellyttää, että sen lausumia vaaditun korvauksen kohtuullisuudesta tulkittaisiin niin, että yhtiö olisi itse ottanut käsittelyssä puheeksi sopimuskohdan kohtuullisuuden ja että välimiehillä olisi tämän vuoksi ollut oikeus kohtuullista sopimusta. On ymmärrettävää, että välimiesten ratkaisu sovitella sopimusta viran puolesta ja ikään kuin ryhtyä kantajiksi kantajan sijaan, on tullut Polarille täydellisenä yllätyksenä; se ei ole voinut tähän mitenkään varautua eikä sillä siten ole ollut VML 41 §:ssä tarkoitetulla tavalla tilaisuutta ajaa asiaansa eli esittää sopimuksen sovittelua koskevia vasta-argumentteja ja todisteita.

60. Korkeimman oikeuden ratkaisu, jolla välimiesten sanottu virheellinen menettely on hyväksytty, tuntuu käsittämättöttömältä. Korkein oikeus on unohtanut tai joka tapauksessa sivuuttanut perusteluissaan edellä selostamani väittämistaakkaa koskevat yksinkertaiset perusasiat. KKO ei myöskään ole halunnut analysoida W.A:n välimiesoikeudessa ajaman kanteen tosiseikastoa eikä selvittää, mihin seikkoihin kantaja oli itse asiassa vedonnut oikeustosiseikkoina ja mihin ainoastaan todisteina. Korkein oikeus on hyväksynyt tosiseikkaan vetoamiseksi asianosaiset jutussa esittämät erilaiset lausumat kiinnittämättä huomiota niiden esittämistarkoitukseen. Korkein oikeus on poikennut subjektiivisesta väittämistaakasta katsoessaan, että seikkaan vetoamiseksi riitti se, että vastaaja oli käsitellyt - vaaditun korvauksen määrän paljoksumisen tarkoituksessa - korvausvaatimuksen kohtuullisuutta.

61. Itse asiassa KKO:n enemmistön perusteluissa on tehty lähestulkoon kaikki virheet, joita väittämistaakan tulkinnassa ja soveltamisessa ylipäätään voidaan tehdä. Eikä tässä vielä kaikki. Korkeimman oikeuden perusteluista ilmenevä käsitys, jonka mukaan sopimuksen sovittelussa OikTL 36 §:n nojalla olisi kysymys vain tuomioistuimelle ja välimiesoikeudelle kuuluvasta lain soveltamisvallasta ( jura novit curia), on virheellinen. Jotta sopimusta voidaan sovitella, on asianosaisen ensin vedottava sen kohtuuttomuuteen eikä tässä suhteessa riitä, kuten edellä kerron, että kantaja vain luettelee tiettyjä faktoja, mutta ei väitä sopimusta kohtuuttomaksi tai edes viittaa siihen. KKO:n ratkaisu on tältä osin ristiriidassa aiemmasta ennakkopäätöksestä KKO 1986:163 ilmenevän oikeusohjeen kanssa.

62. KKO:n enemmistön perustelujen 16. ja 17. kappaleesta ilmenevä, vaikka aika sekavasti ilmaistu kanta, jonka mukaan välimiesten ei ole tarvinnut prosessinjohdossaan kiinnittää asianosaisten huomiota siihen, että asiassa saattoi tulla kysymykseen sopimuksen sovittelu eikä varata Polarille mahdollisuutta lausua kantaansa sovittelusta ja tuoda esille mahdollisia sovittelua vastaan puhuvia seikkoja, on virheellinen. Tämä olisi nimittäin ollut vähintä, mitä välimiesten olisi tullut tehdä, jos he aikoivat tuomita korvausta sopimuksen sovittelun perusteella.

63. Siinäkin tapauksessa, että sopimuksen sovittelussa olisi (muka) ollut KKO:n enemmistön toteamin tavoin kyse vain lainsoveltamisesta, olisi välimiesten tullut informoida asianosaisia ja etenkin Polaria siitä, että tapauksessa mahdollisesti tultaisiin soveltamaan OikTL 36 §:ää. Tätä välimiehet eivät kuitenkaan tehneet, joten sanotun lainkohdan soveltaminen ja korvauksen tuomitseminen sovittelun perusteella tuli Polarille yllätyksenä.

64. Perusteluista voisi saada vaikutelman, että korkein oikeus ei olisi ollut edes tietoinen, mitä väittämistaakasta ja prosessinjohdosta on prosessioikeutta käsittelevässä kirjallisuudessa viimeisten parinkymmenen vuoden aikana kirjoitettu. Mutta vielä yllättävämpää on se, että korkein oikeus näyttäisi unohtaneen kokonaan omat aikaisemmat väittämistaakasta antamansa ennakkopäätökset. Välimiesmenettelyn osalta ei tosin ole aikaisemmin annettu väittämistaakka koskevia prejudikaatteja. Olisiko siis kysymys siitä, että välimiesmenettelyssä ei korkeimman oikeuden mielestä tarvitsisi noudattaa väittämistaakkaa yhtä ehdottomasti ja tiukasti kuin riita-asian oikeudenkäynnissä tuomioistumissa? Perusteluissa ei kuitenkaan tästä lausuta mitään.

65. Lähinnä siviilioikeudellisessa kirjallisuudessa on tosin toisinaan esitetty, että välimiesmenettelyssä olisi voimassa vain ns. "kevennetty" väittämistaakka, jolloin väittämistaakkaa sovellettaisiin, ei ehdottomana sääntönä, vaan periaatteena, jota voitaisiin noudattaa tapauksesta riippuen "enemmän tai vähemmän" eikä siis kaikissa tapauksissa yhtä tiukasti. Sitä, miten tämä kevennys ilmenisi käytännössä, ei ole kerrottu.

66. Mainittu näkemys perustunee siihen, että välimiesmenettely on tuomioistuinmenettelyyn verrattuna joustavampaa ja muotovapaampaa kuin melko yksityiskohtaisin säännöksin säännelty riita-asioiden tuomioistuinkäsittely. Asianosaiset voivat keskenään sopimalla poiketa VML:n menettelyä koskevista säännöksistä. Tämä sopimusvapaus ei kuitenkaan koske sellaisia ehdottomia menettelysäännöksiä kuin esimerkiksi kuulemisperiaate ("oikeus saada tarpeellinen tilaisuus ajaa asiaansa") eikä siten myöskään kuulemisperiaatteen ilmauksena olevaa väittämistaakkaa. Asianosaiset eivät tosin sanoen voi etukäteen sopia, että välimiehet voisivat perustaa ratkaisunsa sellaisen seikkaan, johon asianosainen ei ole vaatimuksensa tueksi vedonnut.

67. Väittämistaakkaa on siten syytä soveltaa välimiesmenettelyssä samalla tavalla ja yhtä tiukasti kuin tuomioistuimessakin. Kevennetyn väittämistaakan omaksuminen tai väittämistaakan soveltaminen tapauksesta riippuen "enemmän tai vähemmän" olisi omiaan johtamaan mielivaltaiseen lainkäyttöön ja epäyhdenmukaiseen käytäntöön.

68. Mitä taas tulee prosessinjohtoon, niin pohjoismaissa on saanut kannatusta näkemys, jonka mukaan välimiesten prosessinjohdon ja asian selvittämisvelvollisuuden tulee olla vähintään yhtä aktiivista kuin tuomioistuimenkin prosessinjohto. Itse asiassa välimiehiltä odotetaan tuomaria aktiivisempaa roolia prosessinjohdossa ja asian selvittämisessä. Tätä perustellaan sillä, että toisin kun tuomioistuinmenettelyssä, mahdollisuus asian tutkimiseen uudelleen eli oikeus muutoksenhakuun puuttuu välimiesmenettelyssä, sillä välitystuomio on lopullinen kertaratkaisu.

Välitystuomion pysyvyys contra oikeudenmukaisuus

69. Osaselitys korkeimman oikeuden ratkaisussa omaksumille ja edellä kritisoiduille näkemyksille löytynee perustelujen 10. kappaleesta. "Välimiesmenettelyn käyttökelpoisuus kaupallisten erimielisyyksien ratkaisemisessa riippuu olennaisesti välitystuomion sitovuudesta ja täytäntöönpantavuudesta", sanoo korkein oikeus. Siksi välitystuomiota voidaan moittia vain laissa nimenomaisesti mainituilla perusteilla ja "vain laissa mainitut selvät muotovirheet sekä verraten karkeat menettelyvirheet voivat aiheuttaa välitystuomion mitättömyyden tai kumoamiskanteen johdosta."

70. Nämä toteamukset pitävät sinänsä paikkansa, mutta epäselväksi jää, miksi korkein oikeus on halunnut kiinnittää niihin huomiota "heti kärkeen" ja ikään kuin jonkinlaisena ohjelmanjulistuksena sille, mitä myöhemmin perusteluissa tuleman pitää. Mainitut lausumat ovat jääneet täysin irrallisiksi ja perustelujen yleisen sekavuuden takia epäselviksi. Näyttäisi kuitenkin siltä, että korkein oikeus on halunnut korottaa lähinnä ulkomaalaisessa välimiesmenettelyä koskevassa oikeuskirjallisuudessa mainitun välitystuomion pysyvyyden periaatteen nyt myös Suomessa johtavaksi tulkintaperiaatteeksi tai -ohjeeksi. Toisin sanoen VML 41 §:ssä säädettyjä tuomion moiteperusteita on epäselvässä tapauksessa tulkittava siten, että välitystuomio voidaan pysyttää.

71. Välitystuomion pysyvyys on toki yksi varteenotettava tulkintaperuste, mutta se ei voi olla ainoa tulkinnassa huomioon otettava asia eikä edes painavin peruste. Kun on kyseessä nimenomaan välimiesmenettelyssä noudatetun menettelyn kontrolloitavuudesta, on johtavaksi tulkintaohjeeksi syytä asettaa oikeudenmukaisuus ja menettelyn asianmukaisuuden ja reiluun periaate (procedural justice). Välitystuomion moiteperusteita on tulkittava ennen muuta siltä kannalta, ovatko asianosaiset saaneet prosessissa tilaisuuden ajaa asiaansa asianmukaisesti ja onko heitä kuultu tasapuolisesti, reilusti ja asianmukaisesti. Kansainvälisesti tunnettu brittiläinen välimies ja asianajaja Sarosh Zaiwalla on ilmaissut asian osuvasti teema käsittelevän artikkelinsa otsikossa: Finality is good but Justice is better (Journal of International Arbitration, 2003, s. 199-204). Jos tämä olisi otettu huomioon ratkaisussa KKO 2008:77, olisi lopputulos todennäköisesti ollut toisenlainen.

Ratkaisun taustatekijöistä ja motiiveista

72. Jos tuomioistuimen ratkaisun perustelut ovat niukat, epäselvät tai ristiriitaiset eikä niistä saada selkeää vastausta kysymykseen, miksi lopputulokseen on itse asiassa päädytty, voidaan ehkä epäillä, että ratkaisuun ei olekaan kirjoitettu todellisia perusteita tai ainakaan kaikkia niistä, vaan kyse on jonkinlaisista kulissi- tai fasadiperusteluista. Mahdollista siis on, että todellisista perusteluista tai ainakin osasta niitä on haluttu jostakin syystä vaieta. Ja vaikka perustelut vastaisivatkin sitä, mitä tuomiosa on haluttu sanoa, ei perusteluissa silti aina kerrota kaikkia niitä motiiveja ja argumentteja, joilla tulkintaan on päädytty.

73. Tulkinnanvaraisen oikeuskysymyksen perusteluissa tuomarin ja välimiehen tulisi mainita soveltavien lainkohtien ohella myös muut oikeuslähteet, joista saadaan tarvittavaa tietoa siitä, miten oikeusnormia on tulkittava. Tällaisia lähteitä ovat lakien esityöt, ennakkopäätökset ja oikeuskirjallisuudessa esitetyt kannanotot. Nyt kommentoitavan korkeimman oikeuden perusteluissa ei kuitenkaan edes viitata sanotunlaisiin oikeuslähteisiin saatikka pohdita tulkintaa niiden avulla. Tämä on selkeä puute.

74. Tuomitsemistoiminta on inhimillistä toimintaa, johon voivat vaikuttaa myös erilaiset inhimilliset ja tuomarin yksityiselämään liittyvät tekijät. Amerikkalaiseksi realismiksi kutsutun juridisen oppisuunnan edustajat ovat esittäneet, että tuomarin ratkaisuun voivat vaikuttaa ehkä jopa ratkaisevasti sellaiset arkipäiväiset tekijät kuin esimerkiksi tuomarin istuntopäivän aamulla aviopuolisonsa käymä riita tai vaikkapa tuomarin ruuansulatuksessa ilmenneet häiriöt. Tässä ei ole toki tarkoituksena ryhtyä tonkimaan sanotunlaisia syitä, mutta voisimme silti kuitenkin hieman tutkailla, keitä korkeimman oikeuden enemmistöön kuuluneet oikeusneuvokset oikein ovat miehiään.

75. Oikeusneuvokset Mikko Tulokas ja Juha Häyhä ovat kumpikin Helsingin ylipistossa siviilioikeudesta väitelleitä oikeustieteen tohtoreita ja he ovat toimineet yliopistollisissa opetus- ja tutkimusviroissa. Tämä havainto on sikäli merkittävä, että korkeimman oikeuden perustelujen 13. kappaleessa mainittu lausuma, joiden mukaan ratkaisu voidaan "joissakin tilanteissa" perustaa OikTL 36 §:ään, vaikkei asianosainen ole nimenomaisesti vaatinut sovittelua tai nimenomaisesti vedonnut kohtuuttomuuteen, vastaa lähes sanatarkasti sitä näkemystä, jonka ovat oikeuskirjallisuudessa esittäneet kaksi johtavaa siviilioikeuden tutkijaa ja professoria. Tarkoitan Helsingin yliopiston professoreja Thomas Wilhelmssonia ja Mika Hemmoa, jotka ovat olleet sitä mieltä, että sopimuksen mitättömäksi tai pätemättömäksi koskevan vaatimuksen voidaan katsoa sisältävän toissijaisen vaatimuksen tai perusteen sopimuksen kohtuullistamisesta. Valitettavaa kuitenkin on, etteivät Wilhelmson ja Hemmo ole tarkemmin perustelleet kyseistä kantaansa.

76. Sivilistit näyttävät siis löytäneen sanotussa asiassa toisensa. Sen sijaan prosessioikeuden tutkijat, tämän kirjoittaja mukaan lukien, ovat olleet asiasta lähes yksimielisesti toisella kannalla. Olen itse muutamaan otteeseen mielestäni perustellusti kritisoinut kirjoituksissani Wilhelmssonin ja Hemmon sanottua näkemystä. Tulokkaan ja Häyhän johdolla korkein oikeus näyttää kuitenkin, lähteisiin viittaamatta, omaksuneen kritiikittömästi juuri tuon siviilioikeudellisen tulkinnan.

77. Voidaan lisäksi todeta, että Thomas Wilhelmsson on toiminut Helsingin yliopistossa 1990-luvulla Juha Häyhän väitöskirjan työnohjaajana. Merkittävämpi on kuitenkin havainto, jonka mukaan sekä professorit Wilhelmsson ja Hemmo että oikeusneuvokset Tulokas ja Häyhä ovat kaikki toimineet varsin usein välimiehinä oman toimensa ohella. Oikeusneuvos Tulokasta voidaan jopa pitää suomalaisten välimiesten jonkinlaisena "kinginä" ainakin sikäli, että hän on ansainnut välimiespalkkioina tuomareista selvästi eniten. Tulokkaan välimiestehtävistä ansaitsemien palkkioiden suuruutta on silloin tällöin käsitelty tiedotusvälineissä. Myös oikeusneuvos Rajalahdella on ollut välimiestehtäviä. Sitä vastoin lopputuloksesta eri mieltä ollut oikeusneuvos Aarnio ei ole tullut tunnetuksi välimiehenä.

78. Kun vielä otetaan huomioon, että jutussa välimiehinä toimineet asianajajat Olavi Ylänkö ja Timo Esko ovat tunnettuja välimiehiä ja että Timo Esko, joka on väitellyt tohtoriksi kansainvälisestä yksityisoikeudesta ja ollut Helsingin yliopiston viroissa, on vuodesta 2006 lähtien toiminut KKO:n jäseneän ja oikeusneuvokseksena ja oli siis vuonna 2008 Tulokkaan, Häyhän ja Rajalahden kollega maamme ylimmässä tuomioistuimessa, alkaa kuvio vähitellen hahmottua: koolla tai tapauksen "kimpusa" ovat olleet suomalaisen "välimiesverkoston" huippunimiin kuuluvat asianajajat, tuomarit ja professorit.

79. En toki väitä, että edellä mainitut seikat olisivat tehneet Tulokkaan, Häyhän tai Rajalahden jääveiksi tuomareina. Mutta vaikka muodollisesta jääviydestä ei olekaan kysymys, voivat mainitut kytkökset ja yhdistävät tekijät kuitenkin olla sellaisia taustatekijöitä, jotka ovat voineet vaikuttaa ratkaisussa omaksuttuun "siviili- ja välimiesoikeudelliseen" tulkintanäkemykseen ja siten KKO:n ratkaisun sisältöön.

80. Kenties tapauksessamme on ollut kyse jonkinlaisesta välimieskunnan kunnian puolustamisesta. Voidaan ajatella, että suomalaiselle välimiesverkoston maineelle ei olisi mairittelevaa, jos täkäläisten välimiesten kansainvälisissä riita-asioissa antamia välitystuomioita ryhdyttäisiin kumoamaan tuomioistuimissa tiettyjen menettelyyn liittyvien virheiden takia. Seurauksena saattaisi olla, että suomalaista välimiesmenettelyä ryhdyttäisiin karttamaan kansainvälisten kaupallisten riitaisuuksien ratkaisemisessa. Tämän estämiseksi olisi paikallaan, että kansainvälistä ulottuvuutta omaavat välitystuomiot saadaan välitystuomion "pysyvyyden periaatteen" nimissä perustelluista moitekanteista huolimatta jäämään voimaan.

81. On tietenkin ikävää ryhtyä kaivelemaan ratkaisun ja ratkaisijoiden taustalla olevia tekijöitä ja kytköksiä ja pohtimaan niiden merkitystä. Näin joutuu kuitenkin tekemään, jos ja kun ratkaisun perustelut eivät ole avoimia eivätkä muutenkaan vakuuta. Edellä esittämäni näkökohdat ovat toki vain spekulaatioita enkä tietenkään väitä ne olisivat - ainakaan ratkaisevassa määrin - vaikuttaneet ratkaisun lopputulokseen. Ehkä taustalla on ollut yksinkertaisesti vain se, että korkein oikeus on välimiesten tavoin pitänyt syntynyttä kompromissiratkaisua, jossa kantajalle on tuomittu noin puolet sen vaatimasta korvauksesta, kaikki asiassa ilmenneet olosuhteet huomioon ottaen kohtuullisena. Jotta tähän lopputulokseen on voitu päästä, on kantajan vaatimusta pitänyt "tulkita" siten, että siinä olisi vaadittu sopimuksen sovittelua. Sellaiset "muodolliset pikkuasiat" kuten väittämistaakka on tässä tuoksinassa pitänyt "aineellisen totuuden" nimissä syrjäyttää!

82. Ratkaisun lopputulos saattaa toki olla oikea ja kohtuullinen, mutta sitä, onko todella näin, emme voi tietää. Meillä ei nimittäin ole tietoa siitä, mitä argumentteja, vastatosiseikkoja ja todisteita Polarilla mahdollisesti olisi ollut välimiesoikeudessa esittää siltä varalta, että sopimusta tultaisiin vastoin kanteessa esitettyä sovittelemaan. Välimiesten ja korkeimman oikeuden tapauksessa sivuuttaman väittämistaakan ideana on osaltaan mahdollistaa, että asiassa annettava tuomio perustuisi mahdollisimman täydelliseen tosiasia-aineistoon, mikä puolestaan on oikean lopputulokseen pääsemisen edellytys.

83. Väittämistaakka ja muut prosessuaaliset normit eivät ole mitättömiä tai kiusallisia muotoseikkoja, vaan oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin tärkeitä elementtejä, joilla voidaan turvata oikeaan lopputulokseen pääsemisen ohella myös menettelyn asianmukaisuutta ja reiluutta. Tätä näkökohtaa korkein oikeus ei näytä tulleen lainkaan ajatelleeksi.

Ratkaisun merkityksestä prejudikaattina

84. Vallitsevan käsityksen mukaan ylimmän oikeusasteen ennakkopäätösten eli tulevan lainkäytön ohjaustarkoituksessa annettujen ratkaisujen prejudikaattivaikutus riippuu paljolti siitä, miten hyvin ennakkopäätökset on perusteltu. Ennakkopäätöksen sisältämän oikeus- tai ratkaisuohjeen sitovuus ja seurattavuus ei perustu yksinomaan ylimmän oikeuden asemaan tuomioistuinhierarkiassa, vaan myös ja ennen muuta siihen, että ennakkopäätökset ovat vakuuttavalla tavalla perusteltuja. Prejudikaattivaikutus edellyttää ylimmän oikeuden tuomioilta seikkaperäisiä, kaikki sovelletut oikeuslähteet ja tulkintaperusteet ilmoittavia avoimia perusteluja. Korkeimman oikeuden tuomioilta on edellytettävä rehellisiä, pro et contra -tyyppisiä keskustelevia perusteluja, joissa käsitellään ja punnitaan keskenään sekä lopputulosta puoltavia että sitä vastaan puhuvia seikkoja.

85. Minun tuskin tarvitsee ryhtyä tässä enää tarkemmin perustelemaan, miksi ratkaisun KKO 2008:77 perustelut eivät mielestäni täytä hyväksyttävältä ennakkopäätökseltä kohtuudella edellytettäviä perusteluja. Asia lienee tullut jo selväksi. KKO:sa vähemmistöön jääneen oikeusneuvos Aarnion omaksuma kanta ja sen perustelut sen sijaan vakuuttavat prosessioikeuden tutkijaa.

86. Hämäräksi jää, mikä itse asiassa olisi se oikeusohje tai -ohjeet, jotka ratkaisuun sisältyisivät ja joita välimiesmenettelyssä tulisi noudattaa. Jos löytyy, niin ne voitaisiin muotoilla vapaasti ehkä näin: 1) välimiesmenettelyssä tulee varautua siihen, että välimiehet voivat "ainakin joissakin tapauksissa" perustaa ratkaisunsa myös sellaiseen oikeustosiseikkaan, johon asianosainen ei ole vaatimuksensa tueksi vedonnut, se milloin näin voi tapahtua, riippuu "olosuhteista", ja 2) välimiehillä ei ole kaikissa tapauksissa velvollisuutta käyttää prosessinjohtovaltuuksiaan eikä informoida asianosaisia siitä, että tosiseikastoon voidaan soveltaa sellaista oikeussäännöstä, jota kumpikaan asianosaista ei ole käsittelyssä vedonnut tai edes maininnut.

87. Tällaisista oikeusohjeista voi olla seurauksena, että yhä useampi välimiesmenettelyssä annettava ratkaisu tulisi hävinneelle osapuolelle täydellisenä yllätyksenä, koska hän ei ole osannut siihen mitenkään käsittelyn aikana varautua. Tästä taas seuraisi, että välimiesmenettelyssä käsiteltävien asioiden määrä vähenisi, kun asianosaiset eivät voisi enää luottaa siihen, että heille todella varattaisiin välimiesten toimesta tarpeellinen tilaisuus asiansa asianmukaiseen ajamiseen. Tätä ahkerat välimiestuomarimme tuskin haluaisivat.

88. Suomalainen välimiesmenettely, jossa prosessuaalinen asiantuntemus näyttää aika usein olevan heikoissa kantimissa, kuten mm. passiivisesta prosessinjohdosta ilmenee, olisi kaivannut puheena olevassa tapauksessa oikeusohjeeksi ratkaisua, jolla välimiesten selkeästi väittämistaakka- ja kuulemisnormin vastainen menettely ja ratkaisu olisi kumottu ja jossa olisi samalla kiinnitetty huomiota välimiesten velvollisuuteen huolehtia asian selvittämiseksi aktiivisesta prosessinjohdosta. Tältä kannalta arvioiden ratkaisu KKO 2008:77 on epäonnistunut. Tämän vuoksi olisi toivottavaa, ettei sitä noudatettaisi ennakkopäätöksenä välimiesmenettelyssä eikä tuomioistuimissa.
------
Näin kirjoitin kommentissani 2008 ja olen yhä samalla kannalla.

Katson edelleen, ettei edes välimiesmenettelyssä ole tarvetta kevennetyn (tai "ohennetun") väittämistaakan (vetoamisvelvollisuuden) omaksumiseen, vaikka jotkut siviilioikeuden edustajat ovat niin esittäneet. Väittämistaakan oikeuspoliittiset perusteet edellyttävät kyseisen normin tiukkaa soveltamista. Tämän vastapainoinona on syytä painottaa välimiesten, samoin kuin tuomareidenkin, aktiivisen aineellisen prosessinjohdon merkitystä. Tuomarin ja välimiehen tulee epäselvissä tilanteissa selvittää, mihin kaikkiin oikeustosiseikkoihin asianosaisilla on tarkoitus vaatimustensa tueksi vedota.

Kommentoitavasta tapauksesta ilmenevä ongelma olisi voitu helposti poistaa, jos välimiehet ja erityisesti välimiesoikeuden puheenjohtaja olisi käyttänyt kyselyoikeuttaan ja pyrkinyt selvittämään, oliko kantajalla, käytännössä kantajayhtiön asiamiehellä, tarkoitus vedota toissijaisesti ko. sopimusehdon kohtuullistamiseen tai esittää sitä koskeva vaatimus. Esimerkiksi muodossa "kantaja ei siis halua vaatia sopimusehdon kohtuullistamista ja vaatia sopimuksen sovittelua". Tällöin asia olisi tullut selväksi. Materiaalinen prosessinjohto, josta kyselyjen esittäminen on keskeisessä asemassa, ei suinkaan ole poissuljettu myöskään välimiesmenettelyssä. Päin vastoin välimiesten olisi syytä käyttää kyselyoikeuttaan vielä aktiivisemmin kuin mitä tuomari käyttää sitä dispositiivisen riita-asian tuomioistuinkäsittelyssä. Tämän seikan on todennut myös oikeusneuvos Gustaf Möller. Näin sen vuoksi, että välitystuomioon ei voida hakea muutosta eikä kanteen tai vastineen tueksi siten ole enää tuomion jälkeen mahdollista vedota uusiin perusteisiin eli oikeustosiseikkoihin. Valitettavasti välimiehinä toimivilla asianajajilla tai siviilioikeuden professoreilla ei aina tunnu olevan aktiivisen prosessinjohdon käyttämiseen tarvittavia valmiuksia.

Olen kommentoinut ennakkopäätöstä KKO 2008:77 myös artikkelissa "Väittämistaakan keventäminen välimiesmenettelyssä ei ole perusteltua." Teoksessa Kovia aikoja: riitoja ja maksukyvyttömyyttä. Juhlakirja Risto Koulu 60 vuotta, Helsinki 2009, sivut 691-706.
Ks. myös artikkeleitani "Åberopsbörda och jämkning av avtalsvillkor", JFT 2006 ssivut 187-206 ja  "Väittämistaakasta välimiesmenettelyssä". Teoksessa Oikeudenkäyntejä ja tuomioistuimia. Juhlakirja Juha Lappalainen 60 vuotta, Helsinki 2007, sivut 563-584.

Ratkaisua KKO 2008:77 on kriittisessä sävyssä kommentoitu myös artikkelissa Jan Waselius - Tarja Jussila: Does the Adversarial Principle Prevail in Arbitration - An Analysis of Case KKO 2008:77, JFT 2011/4-5, sivut 712-731.