407. Todistustaakka. Näytön arvointi. Yksityinen pysäköinninvalvonta. KKO 2026:24

 

1. Yksityinen pysäköinninvalvonta tarkoittaa kiinteistönomistajien tai yritysten oikeutta valvoa pysäköintiä yksityisillä alueilla ja määrätä pysäköintiehtojen rikkomisesta valvontamaksu. Valvontaa harjoittavat pysäköintiyhtiöt liikekeskusten, taloyhtiöiden yms. yksityisten kiinteistönomistajien lukuun. Kunnallisessa pysäköinninvalvonnassa puolestaan on kysymys pysäköintiä koskevien säännösten valvonnasta yleisillä katualueilla, toreilla ja muilla vastaavilla paikoilla. 

2. Kunnallisesta  pysäköinnin valvonnasta säädetään lailla (727/2011), kun taas yksityinen pysäköinninvalvonta perustuu yksityisoikeudelliseen sopimusoikeuteen. Kunnallisessa valvonnassa laissa säädetty pysäköintivirhemaksu on tyypillisesti 60 euroa ja korkeimmillaan 80 euroa. Samaa suuruusluokkaa ovat myös yksityisen pysäköinnin valvontamaksut. Kunnallisen pysäköintivirhemaksun antaa kunnallinen pysäköinnintarkastaja tai poliisi, valvontamaksun puolestaan valvontaa harjoittava yritys. Näitä yrityksiä on noin 20 kaupungissa ja suurimpia niistä ovat valtakunnalliset ParkkiPate Oy ja Aimo Park Finland Oy.

3. Sopimussakon luonteinen valvontamaksu perustuu pysäköintiehtoja koskevan sopimuksen rikkomiseen. Kuten korkeimman oikeuden vuonna 2010 antamassa ennakkopäätöksessä KKO 2010:23  mainitaan, yksityiselle alueelle asetettujen opastetaulujen mukaisten ehtojen vastaisesti ajoneuvon pysäköineen ja pysäköinninvalvontaa alueella harjoittaneen yhtiön välille katsotaan syntyneen sopimus, jonka perusteella autoilija on velvollinen suorittamaan valvontayhtiölle ehtojen mukaisen valvontamaksun. Kun autoilija ajaa yksityiselle pysäköintialueelle, hänen katsotaan konkludenttisesti hyväksyneen kylteissä mainitut pysäköintiehdot, joissa on ilmoitettu myös ehtojen rikkomisesta aiheutuvan valvontamaksun suuruus. 

4. Yksityistä pysäköinninvalvontaa on Suomessa, toisin kuin esimerkiksi Ruotsissa ja muissa pohjoismaissa, vastustettu jo ennen ratkaisun KKO 2010:23 antamista ja myös sen jälkeen väittämällä, että valvontamaksussa olisi kyse rangaistuksenluonteisesta seuraamuksesta, jonka voi määrätä vain viranomainen, koska  pysäköinninvalvonta olisi myös yksityisillä alueilla julkisen vallan käyttöä (PL 124 §). Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Korkein oikeus hylkäsi vuonna 2011 hakemuksen, jolla tapauksessa KKO 2010:23 valvontamaksun saanut autoilija vaati ratkaisun purkamista, koska tuomio perustui ilmeisesti väärään lain soveltamiseen sen vuoksi, että siinä oli sovellettu lakia perustuslakivaliokunnn lausunnon vastaisesti (KKO 2011:43). Korkein oikeus ei yhtynyt näkemykseen vaan hylkäsi purkuhakemuksen katsoen, ettei perustuslakivaliokunnan lausunnolla ollut vaikutusta asiassa.

5. Itse kerroin jo vuonna 2008 eli ennen korkeimman oikeuden kyseistä ratkaisua julkaistussa blogissa numero 49/27.11.2008, että yksityinen "parkkisakko" on laillinen:

https://jyrkivirolainen.blogspot.com/2008/11/yksityinen-parkkisakko-on-laillinen.html 

6. Yksityisestä pysäköinnistä on yritetty säätää kahteen eri otteeseen lakia, mutta siinä ei ole onnistuttu lähinnä valtiosääntö- ja hallinto-oikeusoppineiden perustuslakivaliokunnalle perustulain 124 §:n tulkinnasta antamien osin harhaanjohtavien asiantuntijalausuntojen takia. Katso HE 223/2010 vp ja PeVL 57/2010 vp.

7. Yksityinen pysäköinninvalvonta voi ilman lainsäädäntöäkin hyvin ja sitä harjoitetaan tehokkaasti. Autoilijan oikeusturvasta on huolehdittu muun muassa siten, että hän voi reklamoida valvontamaksusta parkkiyhtiölle, jos valvontamaksu on hänen mielestään aiheeton. Toimintaa vastustavat soraäänet ovat vähitellen vähentyneet, mutta käytännössä esiintyy edelleen joitakin tulkinnanvaraisia tilanteita, joissa autoilijat yrittävät välttää valvontamaksun suorittamisen. 

8. Yleisin reklamaation ja erimielisyyden aihe on se, kuka pysäköityä autoa on ajanut, sillä pysäköintiä koskeva sopimus sitoo vain ajoneuvon kuljettajaa, ei suoraan auton omistajaa tai haltijaa, ellei tämä ole itse ollut kuljettajana. Auton omistaja tai haltija voi kiistää ajaneensa ja väittää, että todistus- tai näyttötaakka ajoneuvon kuljettajasta on parkkiyhtiöllä. Parkkiyhtiöt ovat toisella kannalla ja katsovat, että auton omistajan tai haltijan on esitettävä näyttö siitä, ettei ole itse autoa pysäköinyt. Käräjä- ja hovioikeuksissa asiasta on annettu viimeisten 15-20 vuoden aikana erilaisia ratkaisuja.

9. Sallittakoon minun hieman omahyväisesti mainita, että olen itse alusta saakka ollut muun muassa blogikirjoituksissa (Virolaisen prosessioikeusblogi) sillä kannalla, että todistustaakka kysymyksestä kuuluu ajoneuvon kuljettamisen kiistäneelle auton omistajalle tai haltijalle, ei parkkiyhtiölle. Katso esimerkiksi blogeja numero 316 "Todistustaakkaoppia parkkimaksuasioissa"; julkaistu 15.9. 2010, ja numero 489 "Todistustaakka parkkimaksuasiassa, kuluttajariitalautakunnalta virheellinen suositus"; julkaistu 6.10.2011.

https://jyrkivirolainen.blogspot.com/2010/09/316-todistustaakkaoppia.html 

10. Nyt asiasta on viimeinkin saatu korkeimman ennakkopäätös eli julkaistu ratkaisu, jonka Finlex-numero on KKO 2026:24. Sen otsikossa mainitaan ainoastaan asia, josta tapauksessa on kysymys, mutta ei ratkaisun pääsisältöä ja oikeusohjetta. Ratkaisun otsikossa on kolme asiasanaa: todistelu, näytön arviointi ja todistustaakka. Puutteena on pidettävä sitä, että asia- tai hakusanana ei mainita yksityistä pysäköinninvalvontaa, joka tosin ilmenee otsikon tekstiosasta. Otsikko kuuluu näin:

Yksityistä pysköinninvalvontaa harjoittava yhtiö vaati kanteessaan ajoneuvon haltijaksi rekisteriin merkityltä henkilöltä niin sanottuja yksityisoikeudellisia valvontamaksuja pysäköintialueen ehtojen vastaisen pysäköinnin perusteella. Rekisteriin merkitty haltija kiisti kuljettaneensa ajoneuvoa kanteessa tarkoitetuna aikana. Kysymys näytön arvioinnista (Ään.) 

 KKO 2026:24

11.Tapauksessa auto, jonka rekisteriin merkitty haltija oli naishenkilö B, oli kesäkuussa 2020 ja toisen kerran kesäkuussa 2021 pysäköity Ulvilantiellä Helsingissä sijaitsevalle yksityiselle pysäköintialueelle. Yksityistä pysäköinninvalvontaa alueella harjoittava ParkkiPate Oy vaati Helsingin käräjäoikeudessa B:n velvoittamista maksamaan sille valvontamaksut, yhteensä 120 euroa, koska pysäköinti oli molemmilla kerroilla ollut pysäköintialueella vallitsevien ehtojen vastaista. B vastusti kannetta, koska hän ei ollut kuljettanut autoa mainittuina ajankohtina.

12. Helsingin käräjäoikeus, yhden tuomarin (käräjäoikeusnotaarin) kokoonpanossa, hylkäsi kanteen tuomiolla 25.5.2022 katsoen, että näyttötaakka ajoneuvon kuljettajasta kuului lähtökohtaisesti parkkiyhtiölle. Helsingin hovioikeus, jonne ParkkiPate Oy valitti, sen sijaan hyväksyi kanteen 3.9.2024 annetulla tuomiolla. Hovioikeuden mukaan B ei ollut esittänyt mitään todistelua auton pysäköineestä henkilöstä, vaikka hänellä olisi ollut paremmat mahdollisuudet siihen kuin parkkiyhtiöllä.

13. Näyttökynnys ilmaisee sen, mitä oikeusjutussa voidaan pitää riittävänä näyttönä tietystä juridisesti merkittävästä seikasta (oikeustosiseikasta).  Riita-asiassa näytttökynnys ylittyy, jos asianosainen on esittänyt seikasta uskottavan näytön. Todistustaakka puolestaan määrittelee, kumpi asianosaisista kärsii haitallisen seuraamuksen siitä, että jokin oikeustosiseikka on jäänyt vaille riittävää näyttöä. 

14. Korkein oikeus myönsi B:lle valitusluvan. B vaati valituksessaan, että hoviokeuden tuomio kumotaan ja asia jätetään käräjäoikeuden kanteen hylkäävän tuomion varaan. ParkkiPate Oy vaati vastauksessaan, että valitus hylätään. 

15. Korkein oikeus totesi perusteluissaan ensinnäkin, että sopimusperusteisten valvontamaksujen perimistä koskevissa asioissa näyttötaakkaa ja -kynnystä koskevaan arviointiin soveltuvat todistelua riita-asioissa yleisesti koskevat säännökset (perustelujen kohta 6). Lähtökohtana on siis OK 17 luvun 2 §:n 1 momentin mukainen todistustaakan jakautuminen ja pykälän 2 momentin mukainen uskottavaa näyttöä koskeva vaatimus. Ensiksi mainitun lainkohdan mukaan riita-asiassa asianosaisen on näytettävä ne seikat, joihin hänen vaatimuksensa ja vastustamisensa perustuu. Jälkimmäisen momentin mukaan seikan asettaminen tuomion perustaksi edellyttää, että asianosainen on esittänyt siitä uskottavan näytön.

16. KKO jatkoi, että OK 17 luvun 2 §:n 4 momentista ilmenevin tavoin asian laatu voi antaa aiheen poiketa edellä mainituista pääsäännöistä (kohta 7). Asian laatua arvioitaessa huomioon voidaan ottaa muun ohella kokemusperäinen todennäköisyys, asianosaisten näyttömahdollisuudet ja asianomaisen lainsäädännön toimivuus. Vakiintuneen käsityksen mukaan sillä, joka vetoaa sopimukseen vaatimustensa tueksi, on todistustaakka sopimuksen syntymisen edellytyksistä. Yksityistä pysäköinninvalvontamaksua koskevassa asiassa ei KKO:n mukaan ole syytä asian laadun vuoksi poiketa tästä OK 17 luvun 2 §:n 1 momentin pääsäännön mukaisesta todistustaakan jakautumisesta. Asian laatu ei anna aihetta poiketa myöskään näytöltä vaadittavaa vahvuutta koskevasta saman pykälän 2 momentin säännöksestä. KKO:n mukaan todistustaakka valvontamaksun suorittamiseen velvoittavan sopimuksen syntymisen edellytyksenä olevista seikoista on siten valvontamaksua vaativalla kantajalla, jonka on kyseisten seikkojen ollessa riitaisia esitettävä uskottava näyttö muun muassa siitä, että juuri vastaaja on pysäköinyt ajoneuvon. - Tiukka linja siis - lähtökohtaisesti - mutta tämän jälkeen seuraa ratkaisun kannalta varsinainen pääpointti.

17. KKO nimittäin totesi, että näyttökynnyksen ylittymistä ja vastapuolelle syntyvää velvollisuutta esittää vastatodistelua on kuitenkin arvioitava tapauskohtaisesti (kohta 8). Näyttötaakka voi riita-asioissa käytännössä siirtyä väitteen esittäjän vastapuolelle suhteellisen varhaisessa vaiheessa, jos väitteen tueksi on esitetty varteenotettavaa näyttöä ja vastapuolella on selvästi paremmat mahdollisuudet esittää näyttöä riitaisesta kysymyksestä. Mikäli vastapuoli ei tällöin täytä omaa todistustaakkaansa, voidaan uskottavan näytön kynnyksen yleensä katsoa ylittyneen. Päänäyttöä horjuttavalta vastanäytöltä ei toisaalta lähtökohtaisesti vaadita vastaavanlaista todistusvoimaa kuin lähtökohtaisesti riittäväksi katsottavalta päänäytöltä.

18. KKO lausui, että yleisen kokemussäännön mukaan ajoneuvon haltijaksi rekisteriin merkitty luonnollinen henkilö usein joko kuljettaa ajoneuvoa itse tai ainakin tietää, kenen muun käytössä ajoneuvo tiettynä aikana on. Ajoneuvon tällaisella haltijalla on myös yleensä selvästi paremmat mahdollisuudet esittää näyttöä hallitsemansa ajoneuvon kuljettajasta pysäköintihetkellä kuin yksityistä pysäköinninvalvontaa harjoittavalla taholla. KKO:n mukaan nämä kokemusperäistä todennäköisyyttä ja asianosaisten näyttömahdollisuuksia koskevat näkökohdat on otettava huomioon, kun arvioidaan näyttökynnyksen ylittymistä ja todistustaakan siirtymistä todistelun kohdistuessa siihen, kuka on kuljettanut ajoneuvoa pysäköinnin ajankohtana (kohta 9).

19. Edellä minittujen näytön harkintaa koskevien "yleisten oppien" jälkeen KKO siirtyi käsittelemään nyt puheena olevaa tapausta (perustelukappaleet 10-13). KKO:n mukaan asiassa on riidatonta, että valvontamaksun parkkiyhtöltä saanut (B) on kysymyksessä olevan ajoneuvon rekisteriin merkitty haltija ja ettei asiassa ole edes väitetty, että rekisteriin olisi ajoneuvon haltijaksi merkitty ketään muuta B:n ohella. Ottaen huomioon edellä muun muassa kokemusperäisestä todennäköisyydestä ja asianosaisten näyttömahdollisuuksista lausuttu KKO katsoi, että tällaisessa tilanteessa voidaan lähtökohtaisesti pitää uskottavana, mikäli merkittävää vastanäyttöä ei esitetä, että juuri B on kuljettanut ajoneuvoa, kun se on pysäköity kanteessa tarkoitetulle pysäköintialueelle.

20. Kyseisessä tapauksessa B on kiistänyt kuljettaneensa ajoneuvoa kyseisinä ajankohtina, eikä hänellä väittämänsä mukaan ole tietoa siitä, kuka ajoneuvoa on tuolloin kuljettanut. B on väittänyt, että hänen perheessään on neljä henkilöä, joilla on ajo-oikeus, ja useita autoja, joita perheenjäsenten lisäksi on satunnaisesti käyttänyt myös useampi perheen ulkopuolinen henkilö. Lisäksi B on vedonnut siihen, että hän on reklamoinut valvontamaksuja koskevista maksumuistutuksista. Korkeimmassa oikeudessa B on vielä väittänyt, että hänen tyttärensä ystävä asuu kyseisen pysäköintialueen läheisyydessä. ParkkiPate Oy on kiistänyt B:n väitteiden todenperäisyyden muuten kuin maksumuistutuksista tehtyjen reklamaatioiden osalta.

21. KKO totesi, että B ei ole esittänyt edellä mainittujen parkkiyhtiön riitauttamien väitteiden tueksi minkäänlaista todistelua. Häntä itseään ei esimerkiksi ole kuultu todistelutarkoituksessa, jolloin hän olisi voinut kertoa kyseisistä seikoista ja jolloin hänen kertomuksensa uskottavuutta näyttönä olisi voitu arvioida. Näin ollen B:n ei voida katsoa horjuttaneen sitä näyttöä, joka on edellä lähtökohtaisesti katsottu riittäväksi osoittamaan, että hän on itse kuljettanut ajoneuvoa, kun se on pysäköity kanteessa tarkoitetulle pysäköintialueelle.

22. Siitä, että B oli pysäköinyt ajoneuvon kanteessa väitetyn mukaisesti, oli KKO:n mukaan esitetty sellainen uskottava näyttö, että kyseinen seikka voidaan asettaa tuomion perustaksi. Näin ollen KKO ei muuttanut Helsingin hovioikeuden tuomiota, jolla ParkkiPate Oy:n kanne 120 euron suuruisten valvontamaksujen suorittamisesta oli hyväksytty.  

23. KKO:ssa äänestys 4-1. Oikeusneuvos Ilveskero hylkäsi ParkkiPate Oy:n kanteen, koska pelkästään se seikka, että B oli auton haltija, ei muodostanut uskottavaa näyttöä siitä, että hän oli pysäköinyt auton kanteessa tarkoitetulla tavalla; oikeusneuvoksen perustelut eivät ole blogistia vakuuttaneet.

----- 

24. Korkeimman oikeuden ennakkopäätös selkiyttää epäselvää - sellaiseksi tarkoituksella tehtyä - tilannetta. Ratkaisu saanee myös siviilioikeuden tutkijat vihdoin kiinnittämään huomiota siihen, että todistustaakan jakautumisessa on todistusteorioiden ohella otettava huomioon myös tietyt arkijärkeen perustuvat reaaliset ja käytännölliset näkökohdat. 

25. Prosessualisteille on jo vanhastaan ollut selvää, että riita-asiassa todistustaakan jako liittyy kiinteästi näyttökynnyksen ylittymiseen ja että kumpaankiin niitä arvioitaessa tulee ottaa huomioon juuri korkeimman oikeuden ratkaisussa mainitut tekijät eli (a) yleisen elämänkokemukseen perustuva alkuperäistodennäköisyys, (b) asianosaisten erilaiset mahdollisuudet varautua näytön esittämiseen sekä (c) tapaukseen sovellettavan aineellisen normiston tavoitteet. Tällaista todistustaakan joustavuutta on korostettu jo Jouko Halilan vuonna 1955 ilmestyneessä kirjassa Todistustaakan jaosta sekä  myöhemmin sen jälkeen julkaistuissa todistelua riita-asiassa käsittelevissä oppi- ja väitöskirjoissa. 

26. Vaikka valvontamaksun suorittamista koskevassa jutussa pysäköintiyhtiön on lähtökohtaisesti esitettävä näyttö muun muassa siitä, että juuri vastaaja oli pysäköinyt ajoneuvon, näytöksi tästä riittää, että vastaaja on merkitty rekisteriin ajoneuvon haltijaksi. Tämän jälkeen todistustaakka siirtyy vastaajalle, koska yleisen elämänkokemuksen mukaan on pidettävä uskottavana, että nimenomaan ajoneuvon haltija on kuljettanut autoa, kun se oli pysäköity yksityiselle alueelle. Vastaajana olevalla auton haltijalle on myös parkkiyhtiötä selvästi paremmat mahdollisuudet esittää näyttöä auton käytöstä ja kuljettajasta pysäköintiaikana. Tämä on perusteltua myös siksi, että todistustaakan sälyttäminen kokonaan valvontayhtiölle tekisi pysäköinninvalvonnasta hankalaa ja kallista, nostaisi valvontamaksujen suuruutta ja vaikeuttaisi yksityisten kiinteistöjen käyttöä.

27. Kuten KKO:n ratkaisun perusteluista ilmenee, näyttökynnyksen taso ei ole kaikissa riita-asioissa vakio, vaan voi tietyissä juttutyypeissä ja toisinaan myös jonkin oikeustosiseikan kohdalla laskevasti tai nostavasti vaihdella, jolloin puhutaan näyttökynnyksen joustavuudesta. Tämä johtaa todistustaakan uudelleen arviointiin ja siirtymiseen (kääntymiseen) tietyn seikan kiistäneelle osapuolelle.    

28. Selostetussa tapauksessa vastaaja B ei näytön esittämiseen kyennyt, joten hän hävisi oikeusjutun. Lehtitietojen mukaan B joutui 120 euron suuruisten valvontamaksujen lisäksi korvaamaan ParkkiPate Oy:lle muistutus- ja perintäkulut sekä yli 2 000 euron suuruiset oikeudenkäyntikulut (Helsingin Sanomat 17.3.)

406. Tuomion perusteleminen, jutun palauttaminen, KKO 2020:40

  

Tuomion perustelemisen keskeisiä kysymyksiä on tarkasteltu Jyrki Virolaisen ja Petri Martikaisen kirjoittamassa 300 sivuisessa kirjassa Pro & contra vuodelta 2003.

 

Perusteluvelvollisuuden laiminlyönti jutun palauttamisperusteena

Artikkeli on julkaistu aiemmin teoksessa Vaasan hovioikeus - Vasa Hovrätt 1776-2026, sivut 329-350 

 

1. Prologi

 

Vaasan hovioikeus on minulle tuttu paikka. Minut nimitettiin sinne alemman palkkausluokan hovioikeudenneuvoksen virkaan 33-vuotiaana 1.12.1976 lukien. Vaasan hovioikeus oli samana vuonna täyttänyt 200 vuotta. Vaikka olin talossa vain kaksi vuotta – siirryin sieltä kihlakunnantuomariksi - opin hovioikeuden työstä monia hyödyllisiä asioita ja tutustuin siellä taitaviin tuomareihin ja esittelijöihin, joista useimpien nimet muistan vieläkin.[1] Olen aina pitänyt Vaasan hovioikeutta maan ykkösluokan hovioikeutena.

 

Kun hovioikeus nyt 50 vuotta myöhemmin täyttää 250 vuotta, on kunnia saada kirjoittaa artikkeli hovioikeuden juhlajulkaisuun. Kirjoituspyynnön minulle esitti hovioikeudenpresidentti Sakari Laukkanen, joka toimi prosessioikeuden assistenttina 1990-luvulla Lapin yliopistossa, jossa itse olin reilut 20 vuotta lainkäytön professorina. Olin Suomen ensimmäinen ja samalla viimeinen lainkäytön professori, sillä minun jälkeeni tehtävän nimike muutettiin Lapinkin tiedekunnassa prosessioikeuden professorin viraksi.

 

Olen pitänyt yhteyttä muutamiin Vaasan hovioikeuden jäseniin, joista monet ovat valmistuneet juristiksi Lapin yliopistosta, myös yliopistouralle siirtymisen jälkeen. Johtamani prosessioikeuden syventävien opintoihin osallistunut opiskelijaryhmä teki huhtikuussa 1997 kaksipäiväisen projektimatkan Vaasan hovioikeuteen, jossa presidentti Erkki Rintala esitteli yhdessä muutaman jäsenen kanssa hovioikeuden tiloja ja kalustoa, muotokuvia, arvokasta perinnehuoneistoa sekä hyvin hoidettua laajaa kirjastoa.[2] Erkki Rintalan 80-vuotisjuhlajulkaisu vuonna 2015 syntyi minun ideani pohjalta ja kirjan toimituskunta hyväksyi oitis teokselle ehdottamani nimen ”Isännän ääni”. Kirjoitin juhlakirjaan artikkelin.

 

 

2. Perustelemisvelvollisuudesta                              

 

Olen valinnut kirjoitukseni aiheeksi tuomion perustelemisen, joka on tuomarin tärkeimpiä tehtäviä oikeudenkäynnissä. Olen kirjoittanut perustelemisesta usein, ja ilokseni olen todennut, miten tuomioiden ja päätösten perustelut ovat kehittyneet kaikissa tuomioistuimissa. Tarkastelen nyt erityisesti kysymystä siitä, voiko hovioikeus ja yleensä muutoksenhakutuomioistuin palauttaa asian alempaan tuomioistuimeen uudelleen käsiteltäväksi, jos sen perustelut eivät täytä lain vaatimuksia eli ne eivät ole riittävän kattavia tai niissä on muita puutteita.

 

Tuomioistuimella on lakiin perustuva perustelemisvelvollisuus (OK 24:4 riita-asiassa, ROL 11:4 rikosasiassa ja HOL 87 § hallintoprosessissa). Oikeus saada perusteltu päätös mainitaan perustuslaissa käsittelyn julkisuuden, kuulemisperiaatteen sekä muutoksenhakuoikeuden ohella oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin kulmakivenä (PL 21.2 §). Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisujen mukaan myös oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä koskeva ihmisoikeussopimuksen 6 artikla asettaa tuomioistuimelle velvollisuuden perustella päätöksensä.

Perustelut voidaan jakaa faktaperusteluihin ja oikeudellisiin perusteluihin. Fakta- eli tosiasiaperusteluista ilmenee, minkä sisältöiseen tapahtumainkulkuun ja oikeustosiseikastoon ratkaisun lopputulos perustuu. Oikeudelliset perustelut puolestaan sisältävät tuomioistuimen kannanoton siitä, miten tuota oikeustosiseikastoa on suhteessa kanteessa tai syytteessä esitettyihin vaatimuksiin lain nojalla arvioitava.

Perusteluissa on myös mainittava, millä perusteella jokin riitainen oikeustosiseikka on tullut näytetyksi tai jäänyt näyttämättä; tällöin puhutaan näyttökysymyksen perustelemisesta. Jos asianosaiset ovat olleet näytön osalta erimielisiä, eli kun esimerkiksi syyte on kiistetty, tuomioistuin joutuu perustelemaan todistusharkintansa lopputuloksen ja ilmoittamaan, miksi näyttökysymys on ratkaistu tuomiolauselmasta ilmenevällä tavalla. Perusteluissa tulee ilmoittaa, miten asianosaisten esittämiä ristiriitaisia todisteita on punnittu eli millainen todistusvoima niille on annettu, ja miten todisteita on verrattu keskenään. Ei siten riitä, että perusteluissa vain luetellaan toisiaan vastaan puhuvia todisteita, joista on sitten päädytty tiettyyn lopputulokseen, vaan perusteluista tulee käydä ilmi todisteiden keskinäisen painoarvon määrittely ja yleensä todistusharkintaa koskeva päättely. Tuomiossa joudutaan toisinaan perustelemaan myös todistustaakan jakoa sekä näytön riittävyyttä eli näyttökynnyksen ylittymistä koskevia kysymyksiä.

Oikeuskysymysten osalta laki velvoittaa tuomioistuinta tuomaan perusteluissaan julki, mihin juridiseen päättelyyn (argumentointiin) ratkaisu perustuu. Selvissä tapauksissa riittää viittaus sovellettuihin lain säännöksiin ja muihin oikeuslähteisiin. Jos asianosaiset ovat olleet lain soveltamisen osalta erimielisiä tai jos oikeuskysymys on osoittautunut jutussa tulkinnanvaraiseksi, on tarpeen, että tuomioistuin selostaa perusteluissaan tarkemmin oikeudellista päättelyään. Perusteluissa voidaan viitata oikeusohjeina lain säännösten ohella myös yleisiin oikeusperiaatteisiin, lakien valmistelutöihin, ylimmän oikeuden ennakkopäätöksiin ja oikeuskirjallisuuden kannanottoihin. Perusteluissa on usein tarpeen tuoda lopputulosta puoltavien pro-argumenttien ohella esiin myös vasta-argumentteja (contra-argumentit) ja mainita, miksi pro-argumenteille on annettu punninnassa niitä suurempi painoarvo. Perusteluilta edellytetään seikkaperäisyyttä, selkeyttä, avoimuutta ja ymmärrettävyyttä.

Tuomion perusteluilla on merkitystä ennen muuta jutun asianosaisille, sillä he ja varsinkin jutun hävinnyt osapuoli haluaa tietää, mitkä syyt ovat johtaneet jutun lopputulokseen. Perustelujen perusteella asianosaisille osoitetaan, että heitä ei ole oikeudenkäynnissä vain kuultu, vaan heidän esityksensä ja mielipiteensä on myös otettu huomioon. Erityisen tärkeätä tuomion perusteleminen on rikosasiassa silloin, kun vastaaja tuomitaan kiistämisestään huolimatta syylliseksi rikokseen. Perustelujen avulla jutun hävinnyt asianosainen kykenee arvioimaan, kannattaako hänen hakea muutosta ja mihin seikkoihin ja kysymyksiin hänen tulisi valituksessaan kiinnittää huomiota. Tuomion perusteluilla muutoksenhakutuomioistuin arvioi valituksen kohteena olevan ratkaisun oikeellisuutta.[3]

Perustelut auttavat tuomareita kontrolloimaan ratkaisuperusteiden oikeellisuutta. Perustelujen avulla riski siitä, että ratkaisu perustuisi vain jonkinlaiseen intuitiiviseen tai epämääräiseen yleisnäkemykseen, vähenee. Ylimpien oikeusasteiden ennakkopäätösten merkitys vastaisen oikeuskäytännön ohjaajana riippuu paljon siitä, miten seikkaperäisesti ja ymmärrettävästi päätökset on onnistuttu perustelemaan.

Perusteluvelvollisuudella on tärkeä merkitys lainkäytön nauttiman luottamuksen kannalta. Perustelujen avulla tuomioistuinten vallankäyttöä voidaan valvoa tehokkaasti. Luottamus tuomioistuimiin ei synny itsestään, vaan tuomioistuinten on se ansaittava. 

Tuomioistuinten perustelujen taso on viimeisen 10-15 vuoden aikana parantunut. Varsinkin ylinten tuomioistuinten perusteluissa pyritään jatkuvasti seikkaperäisyyteen, avoimuuteen ja perustelujen ymmärrettävyyden lisäämiseen. Pro et contra -perustelutapa on yleistynyt myös alemmissa oikeusasteissa, mutta oikeuskysymysten perusteluissa on vielä usein kohentamisen varaa. Toisaalta huomiota tulisi kiinnittää siihen, etteivät perustelut paisuisi tarpeettoman laajoiksi, mikä haittaisi niiden ymmärrettävyyttä.[4] Näytön pikkutarkasta eli ns. pöytäkirjamallisesta selostuksesta ei ole vieläkään päästy kaikkien tuomareiden tai kokoonpanojen kohdalla eroon, vaikka todistusharkinnassa tärkeintä olisi, ei todisteiden yksityiskohtainen selostaminen, vaan niiden keskinäisen painoarvon määrittely ja näytön riittävyyden punnintaa.

Jos perustelut eivät täytä laissa asetettuja vaatimuksia on kysymyksessä oikeudenkäynti- eli menettelyvirhe.[5] Perusteluvelvollisuuden laiminlyönti tai perustelujen puutteellisuus saattaa, jos tuomioon haetaan muutosta, muodostaa jutun palauttamisperusteen. Korkein oikeus on vuodesta 1980 lähtien antanut useita ennakkopäätöksiä, joissa etenkin faktaperustelujen puutteellisuus ja näytön perustelematta jättäminen on johtanut jutun palauttamiseen. Perusteluvelvollisuuden laiminlyöntiä on oikeuskäytännössä pidetty jopa sellaisena OK 31 luvun 1 §:n 1 momentin 4 kohdassa tarkoitettuna menettelyvirheenä, jonka voidaan otaksua vaikuttaneen jutun lopputulokseen ja jonka johdosta lainvoiman saanut ratkaisu voidaan purkaa (KKO 1999:84).

 

Tuomio, jossa ei ole lainkaan perusteluja tai jonka perustelut ovat puutteelliset, on epätäydellinen, eivätkä asianosaiset tiedä, miksi ja millä perusteilla tuomioistuin on ratkaissut jutun tuomiolauselmasta ilmenevällä tavalla. Perustelujen laiminlyönti tai puutteellisuus voi ilmetä esimerkiksi ratkaisun perusteena olevan oikeustosiseikan ilmoittamatta jättämisenä, todistusharkinnan tai näytön riittävyyden perustelujen laiminlyöntinä taikka oikeudellisen päättelyn puuttumisena.

 

Asianosaisilla on tilaisuus reagoida perustelujen puutteellisuuteen hakemalla muutosta tuomioon. Jutun hävinnyt asianosainen voi perustaa valituksensa paitsi siihen, että tuomio ja sen perustelut ovat asiallisesti virheelliset, myös siihen, että tuomio on puutteellisesti perusteltu. Tällöin asianosainen yleensä väittää, että perustelujen puutteellisuus on vaikuttanut olennaisesti siihen, että tuomion lopputulos on muodostunut asiallisesti virheelliseksi.

 

Muutoksenhakutuomioistuin voi myös omasta aloitteestaan puuttua tuomion puutteellisiin tai sekaviin perusteluihin, sillä perustelemisessa on kyse tärkeästä oikeudenkäyntiä koskevasta kysymyksestä, jonka kontrollointi kuuluu muutoksenhakutuomioistuimen velvollisuuksiin. Lisäksi tuomion oikeellisuuteen ja sitä vastaan valituksessa esitettyjen väitteiden paikkansapitävyyteen on vaikea puuttua, jollei muutoksenhakuinstanssi tiedä ratkaisun antaneen tuomioistuimen perusteluja.

 

Jos muutoksenhakutuomioistuin hyväksyy valittajan perustelujen puutteellisuutta koskevan väitteen tai katsoo omasta aloitteestaan perustelujen olevan puutteelliset, se voi täydentää tuomion perusteluja tai ratkaista asian siltä pohjalta, onko alemman tuomioistuimen valituksenalaista tuomiota muutettava tai kumottava kokonaan asiallisesti virheellisenä vai voidaanko tuomion lopputulos pysyttää. Toisaalta muutoksenhakutuomioistuin voi kumota ja poistaa alemman oikeuden tuomion ja palauttaa asian alempaan oikeuteen uudelleen käsiteltäväksi, jolloin alemman tuomioistuimen on laadittava ratkaisulle uudet perustelut.[6]

 

 

3. Palauttamisesta puutteellisten perustelujen takia

 

Jutun palauttaessaan muutoksenhakutuomioistuin ei ota asiaa lopullisesti ratkaistavakseen, vaan siirtää sen alemmalle tuomioistuimelle uudelleen käsiteltäväksi. Palauttamisen syynä on joko prosessiaineiston puutteellisuus tai muuttumismahdollisuus taikka oikeudenkäyntivirhe eli esimerkiksi alemmassa oikeudessa tapahtunut asian virheellinen tutkimatta jättäminen tai muunlainen menettelyvirhe, jota ei voida korjata muutoksenhaussa, tahi kun muutoksenhakutuomioistuimessa esitetty uusia todisteita tai muuta uutta oikeudenkäyntiaineistoa. [7]

 

Siitä, voidaanko juttu palauttaa takaisin alempaan tuomioistuimeen, jos sen ratkaisun perustelut ovat puutteelliset eivätkä siten täytä laissa perusteluille asetettuja vähimmäisvaatimuksia, voidaan esittää näkökohtia pro et contra, kuten oikeuskäytännöstä ja prosessioikeudellisesta kirjallisuudesta ilmenee. Korkein oikeus on viimeksi vuonna 2020 antamassaan ratkaisussa KKO 2020:40 käsitellyt mainittua kysymystä. Ratkaisu, jossa jutun palauttamista ei pidetty näytön perustelematta jättämisen vuoksi tarpeellisena, antaa - kuten jäljempänä ilmenee - aihetta tiettyihin kriittisiin näkökohtiin.

 

Ennen mainitun ratkaisun analysointia on syytä selostaa, miten oikeuskirjallisuudessa ja oikeuskäytännössä eli lähinnä korkeimman oikeuden ja hovioikeuksien ratkaisuissa on suhtauduttu jutun palauttamiseen perustelujen laiminlyönnin tai puutteiden vuoksi.

 

Jutun palauttamisesta ja sen edellytyksistä ei ole edelleenkään laissa säännöksiä. Palauttaminen sekä sitä koskevat oikeusohjeet perustuvat oikeuskäytäntöön ja oikeuskirjallisuudessa esitettyihin kannanottoihin. Palauttamista koskevassa arvioinnissaan tuomioistuin joutuu muun ohella harkitseman palauttamisratkaisun tarkoituksenmukaisuutta (KKO 2012:80, kohta 6). Palauttaminen on prosessiekonomian kannalta sikäli epäedullinen menettely, että se johtaa lopullisen ratkaisun viipymiseen ja oikeudenkäyntikulujen kasvuun. Palauttaminen tulee sen vuoksi kysymykseen vain pätevillä perusteilla silloin, kun asian ratkaiseminen valitusinstanssissa ei olisi mahdollista tai tarkoituksenmukaista.

 

Aikaisemmin oikeuskäytännössä ja -kirjallisuudessa suhtauduttiin sanotulla perusteella tapahtuvaan palauttamiseen torjuvasti. Tämä ilmenee Veikko Reinikaisen vuonna 1956 jutun palauttamista käsittelevästä väitöskirjasta, joka perustuu oikeuskirjallisuuden ohella runsaaseen hovioikeuksien ja korkeimman oikeuden sekä sen edeltäjän senaatin oikeusosaston oikeustapausaineistoon. Reinikainen käsittelee mainitun aineiston pohjalta erilaisia käytännössä havaittuja palauttamisperusteita. Aineistoon ei kuitenkaan sisälly tapauksia, joissa juttu olisi palautettu tuomion perusteluissa olevien laiminlyöntien tai puutteiden takia.[8] Reinikainen ei näytä edes ottaneen huomioon, että juttu olisi mahdollista palauttaa perustelemisessa olevien puutteiden vuoksi. Tämä käsitys näyttää vielä 1950- ja -60-luvuilla olleen vallalla myös hovioikeuksissa ja korkeimmassa oikeudessa.[9]

 

Toisaalta ratkaisun perusteluihin ei Reinikaisen väitöskirjan ilmestymisen aikoihin eikä vielä ennen 1980-lukuakaan kiinnitetty suurempaa huomiota, vaan rikosjutuissakin näyttökysymyksiä ja näytön riittävyyttä edes langettavissa rikostuomioissa ei juuri koskaan perusteltu; myös oikeuskysymyksiä koskevat perustelut olivat usein sangen niukat. Kysymys jutun palauttamisesta puutteellisten perustelujen takia ei siten käytännössä edes aktualisoinut.

 

 

4. Näkökohtia pro et contra

 

Puutteelliset perustelut ovat haitallisia asianosaisten ja muutoksenhakutuomioistuimen toiminnan kannalta. Valituksenalainen tuomio kuuluu jutun keskeiseen oikeudenkäyntiaineistoon. Jos alemman tuomioistuimen perustelut ovat puuteelliset tai ristiriitaiset, valittajan samoin kuin hänen vastapuolensa sekä muutoksenhakuinstanssin käytettävissä oleva oikeudenkäyntiaineisto on ilmeisen puutteellinen.

 

Jutun palauttamisen edellytykset näyttäisivät siten periaatteessa olevan olemassa, jos alemman tuomioistuimen tuomio ei täytä fakta- tai normiperusteluille laissa asettuja vaatimuksia. Jokaisessa tapauksessa joudutaan kuitenkin aina erikseen harkitsemaan, onko palauttaminen välttämätöntä vai olisiko juttu sanotusta virheestä huolimatta kuitenkin mahdollista tai tarkoituksenmukaista, kuten vakiintunut sanonta kuuluu, ”viivästyksen välttämiseksi”, ratkaista ja perustella asia uudelleen muutoksenhakuasteessa.

 

Perustelujen puutteellisuus saattaa olla laadultaan niin vähäinen ja epäolennainen, että palauttaminen olisi siitä aiheutuvan ajanhukan, ratkaisun viipymisen ja kustannusten vuoksi prosessiekonomisesti turhan raskas prosessitoimi. Jutun palauttamista puutteellisten tuomionperustelujen vuoksi onkin oikeuskirjallisuudessa vastustettu juuri tällä perusteella.[10

 

Perustelemisvirheet ovat mainitussa suhteessa eri asemassa sikäli, että oikeuskysymyksen perusteluissa esiintyvät puutteet ovat yleensä helpommin korjattavissa ylemmässä oikeusasteessa kuin faktaperusteluissa olevat virheet, eivätkä normiperustelujen virheet yleensä merkitse samanlaista prosessiaineiston puutteellisuutta kuin faktaperustelujen puutteellisuus.

 

Toisaalta on otettava huomioon, että jos hovioikeus menettelyvirheestä huolimatta ei palauta juttua, vaan ottaa asian välittömästi ratkaistavakseen, valittaja menettää muutoksenhakumahdollisuuden käyttämisen. Jos juttu palautetaan alioikeuteen, valittajalla on oikeus hakea uudelleen muutosta hovioikeudelta. Jos sen sijaan hovioikeus ratkaisee jutun välittömästi, hovioikeuden tuomioon voi hakea muutosta vain pyytämällä ratkaisuun valituslupaa korkeimmalta oikeudelta. Palauttamatta jättäminen kaventaa näin ollen asianosaisen muutoksenhakuoikeutta

 

Palauttamisen tueksi voidaan vedota myös perustelujen keskeiseen merkitykseen oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin takeena sekä ylempien tuomioistuinten velvollisuuteen valvoa ja ohjata alempien oikeuksiin lainkäyttöä. Ei voida pitää asianmukaisena ja instanssijärjestyksen periaatteen kanssa sopusoinnussa olevana järjestelynä, että esimerkiksi hovioikeus joutuu itse asiassa ensimmäisenä instanssina laatimaan lain vaatimukset täyttävät perustelut käräjäoikeuden ratkaisuun. Kun hovioikeuden velvollisuutena on lain mukaan valvoa käräjäoikeuksien, ja korkeimman oikeuden lisäksi hovioikeuksien lainkäyttöä, on edellytettävä, että niillä on käytettävissään riittävän tehokkaat keinot valvonnan toteuttamiseksi. Jutun palauttaminen on tehokas keino tehostaa sanottua valvontaa, ohjata perustelemiskäytäntöä ja kiinnittää alempien tuomioistuinten huomiota perustelemisvelvollisuuden asianmukaiseen täyttämiseen.[11]

 

Perustelujen puutteellisuuden vuoksi tapahtuva jutun palauttaminen ei ole prosessiekonomisesti yhtä raskas toimenpide kuin muihin menettelyvirheisiin tai uuden aineiston esittämiseen perustuva palauttaminen. Tämä johtuu siitä, että jutun tultua palautetuksi oikeuden ei yleensä tarvitse toimittaa uutta pääkäsittelyä ja ottaa vastaan jo aikaisemmin vastaanotettua todistelua ja asianosaisten lausumia, vaan useimmiten ns. suppea pääkäsittely riittää. Olennaista on palautuksen syy eli perustelujen puutteellisuus ja se, että alempi tuomioistuin antaa uuden tuomion, jossa perusteluja on täydennetty.[12]Aiemmin valituksen tehnyt asianosainen saa hakea täydennettyyn tuomioon uudelleen muutosta, jos uudenkaan tuomion perustelut eivät vakuuta häntä ratkaisun oikeellisuudesta.

 

 

5. Oikeuskäytännön kehitys

 

Veikko Reinikaisen väitöskirjan ilmestymisen jälkeen oltiin yleisissä tuomioistuimissa kuitenkin vielä lähes 30 vuotta sillä kannalla, ettei jutun palauttaminen voinut tulla kysymykseen puutteellisten perustelujen takia. Tämän mukaisesti myös tuomionuudistusta pohtinut oikeusministeriön toimikunta katsoi vuonna 1966 mietinnössään, ettei jutun palauttaminen puutteellisten perustelujen vuoksi olisi tarkoituksenmukaista.[13]

 

Hallintolainkäytön puolella sen sijaan palauttamista puutteellisten perustelujen vuoksi käytettiin.[14] Ero on ilmeisesti johtunut siitä, että hallintolainkäyttö on ollut aiemmin kokonaan kirjallista, jolloin palauttamisen jälkeen tapahtuva prosessikaan ei ole ollut prosessiekonomisesti kovin hankalaa ja aikaa vievää.

 

Korkein oikeus antoi ensimmäiset tuomion ja tarkemmin sanottuna näytön perustelemista koskevat ennakkopäätöksensä vasta 1970-luvun alkupuoliskolla (KKO 1971 II 66, KKO 1973 II 49 ja KKO 1975 II 86). Näissä ratkaisuissaan korkein oikeus ei kohdistanut suoranaista arvostelua siihen, etteivät alemmat oikeudet olleet perustelleet näyttökysymystä. Korkein oikeus ei suoranaisesti pitänyt alempien oikeuksien ratkaisujen perustelemattomuutta oikeudenkäyntivirheenä, eikä pohtinut jutun palauttamisen mahdollisuutta.[15] Korkein oikeus ainoastaan totesi, että näyttökysymyksen arviointi oli jäänyt perustelematta ja perusteli itse ensimmäisenä ja samalla viimeisenä oikeusasteena näyttökysymyksen luettelemalla syytettä tukevat todistusaiheet. Mutta kuten edellä jo totesin, tällainen tapa ei ole riittävän tehokas keino alempien tuomioistuinten perustelemiskäytännön ohjaamiseksi, sillä näytön perustelemattomuus oli myös mainittujen ennakkopäätösten jälkeen edelleen yleistä.

 

Ensimmäisen kerran korkein oikeus palautti jutun perustelujen puutteellisuuden takia vuonna 1980 (KKO 1980 II 107). Palauttamisen syynä olivat puutteelliset faktaperustelut. Tapauksessa alemmat oikeudet olivat hyväksyneet velkomuskanteen selostamatta maksettavaksi tuomittujen määrien maksuperusteita sekä ilmoittamatta, millä perusteella ratkaisuun oli vastoin vastaajan kiistämistä päädytty. Perustelut olivat siten puutteelliset kahdessa suhteessa: niissä ei ollut ensinnäkään ilmoitettu niitä oikeustosiseikkoja, joihin tuomio oli perustunut, ja toiseksi perusteluissa ei ollut myöskään ilmoitettu, millä perusteella kanne oli katsottu näytetyksi. Nämä ovatkin ne kaksi yleisintä syytä, joiden vuoksi perustelujen puutteellisuus on myöhemminkin johtanut jutun palauttamiseen.

 

Lähinnä oikeustosiseikkojen ilmoittamatta jättäminen perusteluissa on johtanut jutun palauttamiseen myös ratkaisuissa KKO 1984 II 215, KKO 1985 II 139, KKO 1989:1, KKO 1997:35, KKO 1997:205, KKO 1998:40 ja KKO 1999:40.[16] Hovioikeudet ovat palauttaneet jutun mainitulla perusteilla esimerkiksi Finlexissä julkaistuissa ratkaisuissa HelHO p. 26.9.1984 taltio 639, I-SHO p. 12.2.1988 taltio 273, VaaHO 1993:19, KouHO 1994:1, RovHO 1995:2, RovHO 1995:4, I-SHO 1995:5, TurHO p. 29.11.1995 taltio 15418 ja HelHO 1996:5.[17]

 

Ratkaisussa KKO 1999:40 korkein oikeus totesi, että hovioikeuden tuomion sisältö jäi epäselväksi, koska hovioikeus ei ollut kumotessaan käräjäoikeuden antaman välituomion lausunut mitään jutussa kantajana olleen työntekijän väitetystä myötävaikutuksesta. Jutun palauttamista korkein oikeus perusteli sillä, että asian ottaminen välittömästi ratkaistavaksi ei ollut riittävästi perusteltavissa tarkoituksenmukaisuudesta johtuvilla näkökohdilla.

 

Erityisen tärkeätä tuomion perusteleminen rikosasiassa on silloin, kun syyte hylätään tai syytetty tuomitaan kiistämisestään huolimatta syylliseksi rikokseen. Näytön perustelematta jättämisen vuoksi korkein oikeus palautti ensimmäisen kerran jutun hovioikeuteen ratkaisussa KKO 1984:114. Jutussa alioikeus oli hylännyt varkaussyytteen toteennäyttämättömänä. Hovioikeus puolestaan katsoi syytetyn menetelleen syytteessä kerrotuin tavoin ja tuomitsi hänet vankeuteen perustelematta näyttöä mitenkään. Korkein oikeus totesi, että syytetyn kiistäessä syyteen näytöstä on tullut tuolloin voimassa olleen OK 24 luvun 3 §:ssä tarkoitettu, päätökseen selvästi pantava ratkaisun peruste. Hovioikeuden olisi siten tullut kirjoittaa päätökseensä näkyviin ne syyt, joilla se on tullut siihen tulokseen, että syytetty oli menetellyt syytteessä kerrotuin tavoin. Kun näin ei ollut tehty, korkein oikeus katsoi, että jutun käsittelyssä oli tapahtunut menettelyvirhe ja palautti jutun hovioikeuteen.[18]

 

Näytön perustelematta jättämisen tai sen puutteellisen perustelemisen takia korkein oikeus on määrännyt jutun palautettavaksi myös ratkaisuissa KKO 1994:107, KKO 1995:12 ja KKO 2016:91.[19] Viimeksi mainitussa ratkaisussa hovioikeus oli perustanut ratkaisunsa osinkosaatavien vanhentumista koskevassa asiassa riidattomana pitämäänsä seikkaan, vaikka se oli riitainen ja vaikka pelkästään sen perusteella kysymystä saatavien vanhentumisesta ei voitu arvioida. Lisäksi hovioikeus oli jättänyt lausumatta vanhentumiskysymyksen arvioinnin kannalta merkityksellisistä seikoista. Näiden menettelyvirheiden vuoksi hovioikeuden ratkaisu poistettiin ja asia palautettiin hovioikeuteen.

 

Hovioikeudet ovat sanotulla perusteella palauttaneet jutun esimerkiksi ratkaisuissa KouHO 1994:4, RovHO 1995:1, RovHO 1995:2, I-SHO 1995:5,[20] TurHO p. 5.12.1995 taltio 5090 ja TurHO p. 16.1.1996 taltio 154, samoin julkaisemattomassa ratkaisussa I-SHO p. 16.11.1995 taltio 1528.

 

Myös 2000-luvulla korkein oikeus on palauttanut asian perusteluvelvollisuuden laiminlyönnin takia. Ratkaisussa KKO 2008:104 selostetussa tapauksessa tapaturmavakuutusta koskeva asia palautettiin vakuutusoikeuteen, kun vakuutusoikeuden valituksenalaisesta päätöksestä ei ilmennyt, millä perusteella siihen oli päädytty.[21)Vakuutusoikeuden päätöksen perusteluista ei ilmennyt, millä asiallisilla ja oikeudellisilla perusteilla vakuutusoikeus oli päätynyt siihen, etteivät sen päätöksessä mainitut vammat olleet olleet tapaturman seurausta tai millä muulla perusteella valittaja ei ollut oikeutettu vaatimaansa korvaukseen. Korkeimman oikeuden mukaan perusteluista puuttuivat näin ollen kokonaan sen perusteena olevat seikat ja ratkaisuun johtanut oikeudellinen päättely.

 

Myös hovioikeuskäytännössä puutteelliset perustelut ovat 2000-luvulla johtaneet usein jutun palauttamiseen. Näin esimerkiksi ratkaisuissa TurHO 2005:26 ja TurHO 2005:27, joissa kummassakin tapauksessa juttu palautettiin käräjäoikeuteen osin faktaperustelujen ja osin näytön puutteellisen perustelujen takia.[22)

 

Itä-Suomen hovioikeus katsoi ratkaisussaan I-SHO 2019:3, että käräjäoikeuden tuomion perusteluista ei kohdassa 1 teon (pahoinpitely) osittainen kiistäminen sekä todistusaineiston ja teon laatu ja tuomittu ehdoton vankeusrangaistus huomioon ottaen riittävästi ilmene, mihin seikkoihin ja minkälaiseen henkilötodistelun arviointiin ja päättelyyn ratkaisu perustuu. Kohdassa 2 (vahingonteko) tuomion perusteluista olisi kiistämisen perusteisiin nähden ollut ilmettävä näyttöratkaisun perustelun lisäksi erityisesti se, millaiseen oikeudelliseen päättelyyn ratkaisu perustuu. Hovioikeuden mukaan käräjäoikeuden tuomion perustelut eivät täyttäneet kummankaan kohdan osalta ROL11 luvun 4 §:n vaatimuksia tuomion perustelemisesta. Hovioikeuden mukaan puutteellisesti perusteltu tuomio ei anna valittajille mahdollisuutta kyseenalaistaa tuomioistuimen tekemiä päätelmiä eikä arvioida sitä, mihin seikkoihin heidän tulisi kiinnittää huomiota valituskirjelmissään. Asianmukaisten perustelujen puuttumisen takia myöskään hovioikeus ei voi arvioida käräjäoikeuden ratkaisun oikeellisuutta, mikä on välttämätöntä valituksen käsittelyn valmistelemiseksi. Hovioikeus piti käräjäoikeuden tuomion perusteluja niin puutteellisina, ettei niiden korjaaminen hovioikeuden toimesta ollut soveliasta. Asia oli näin ollen palautettava käräjäoikeuteen uudelleen käsiteltäväksi.

 

 

6. Jutun käsittelystä palauttamisen jälkeen

 

Palauttamisen perustuessa tuomion perustelujen puutteellisuuteen on käytännössä esiintynyt epäselvyyttä siitä, onko juttu käsiteltävä alemmassa oikeudessa uudelleen ja missä laajuudessa, vai riittääkö, että tuomioistuin vain antaa uuden ratkaisun, joka sisältää asianmukaiset perustelut.[23] Palauttamista on vastustettu usein siitä aiheutuvalla käsittelyn pitkittymisellä ja asianosaisille aiheutuvilla kuluilla ja muilla haitoilla. Toisaalta perustelujen puutteellisuuden merkitystä on arvioitava jutun hävinneen asianosaisen ja etenkin rikosasiassa vastoin kiistämistään rangaistukseen tuomitun vastaajan muutoksenhakuoikeuden toteutumisen kannalta. Lisäksi on otettava huomioon perustelujen keskeinen merkitys oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin toteutumisessa ja yleisön tuomitsemistoimintaan tunnetun luottamus.

 

Se, aiheutuisiko jutun palauttamisesta perustelujen puutteellisuuden takia aina oikeudenkäynnin kohtuutonta viivästystä, riippuu paljolti siitä, kuinka laajasti asiaa palautuksen jälkeen alemmassa tuomioistuimessa käsitellään. Korkein oikeus ei ole edellä selostetuissa palauttamispäätöksissään maininnut, millä tavalla jutun käsittelyn tulee palauttamisen jälkeen hovioikeudessa tapahtua. Kun kysymys on tuomioistuimen oikeudenkäyntivirheestä, on palauttamispäätöksissä kuitenkin mainittu, että hovioikeuden tulee ottaa asia omasta aloitteestaan uudelleen käsiteltäväkseen. Joissakin ratkaisuissa on todettu, että hovioikeuden tulee, huomioon ottaen palauttamisen syyn, menetellä uusintakäsittelyssä laillisesti (ks. esim. KKO 1998:40 ja KKO 2008:104). Myös hovioikeudet ovat palauttaneet juttuja puutteellisten perustelujen takia alioikeuteen ”ilmoituksetta uudelleen käsiteltäväksi” lausumatta tarkemmin palauttamisen jälkeisestä menettelystä; näin on tapahtunut myös 1990- ja 2000-luvuilla.[24]

 

Uuden täysimittaisen pääkäsittelyn toimittamiseen palautuksen jälkeen ei ole yleensä tarvetta, kun virhe koskee vain perustelujen puutteita. Tosiasiallisesti juttu palautetaan ainoastaan uuden ja tarkemmin perustellut ratkaisun antamista varten, ja siitä voidaan palautuspäätöksessä mainita. Tätä vaihtoehtoa on oikeuskirjallisuudessa suositeltu ja eräät hovioikeudet ovat alkaneet käyttää sitä.[25] Tällöin alioikeuden ei tarvitse järjestää pääkäsittelyä, sillä kysymyksessä ei ole itse asiassa koko jutun palauttaminen, vaan ainoastaan palautus perustelujen uudelleen laatimisen osalta.[26] Uusi päätösneuvottelu on kuitenkin järjestettävä, jos aiempi ratkaisu on tehty lautamieskokoonpanossa tai kolmen tuomarin kokoonpanossa.

 

Joissakin hovioikeuksien antamissa ratkaisuissa on käytetty sanontaa, että juttu käsitellään palautuksen jälkeen uudelleen siinä laajuudessa kuin alempi tuomioistuin katsoo olevan tarpeellista; ts. harkintavalta menettelyn laajuuden osalta jätetään tuomioistuimelle.[27] Käytännössä esiintyykin ratkaisuja, joissa juttu on tosin palautettu nimenomaan uuden tuomion antamista varten, mutta joissa hovioikeus on kuitenkin lisälausumanaan todennut, että käräjäoikeus saa myös omasta aloitteestaan tai asianosaisen pyynnöstä käsitellä asian kokonaan tai osaksi uudelleen.[28)Toisinaan palauttamispäätöksessä on vain lakonisesti todettu, että asia on palautettu käräjäoikeuteen ”laillisen menettelyn varalle”.[29)lausuma on itse asiassa tarpeeton, sillä tuomioistuimenhan tulee aina menetellä ja toimia laillisesti.

 

On selvää, ettei palauttaminen ratkaisun puutteellisten perustelujen johdosta aiheuta automaattisesti jutun uudelleen käsittelyä ja aineiston vastaanottamista eikä siten sellaista kohtuutonta viivästystä asiassa, jota usein näkee väitettävän. Päinvastoin voidaan lähteä siitä, että uudelleen käsittelyyn ei ole syytä, vaan kysymykseen tulee vain uuden ja asianmukaisesti perustellun ratkaisun antaminen, sillä juuri se eikä mikään muu on ollut palauttamisen syynä. Jos pääkäsittely asiassa on tarpeen, kysymykseen tulee yleensä normaalia pääkäsittelyä suppeampi käsittely.

 

 

 

7. KKO 2020:40

 

Ratkaisussa KKO 2020:40 selostetussa tapauksessa käräjäoikeus oli lukenut syytteen kiistäneen vastaaja A:n syyksi tämän 3-5 vuotiaaseen lapseen 1,5 vuoden aikana kohdistuneen vapaudenriiston ja pahoinpitelyn. Käräjäoikeus oli tuominnut A:n vapaudenriistosta ja pahoinpitelystä yhteiseen 40 päiväsakon rangaistukseen. A valitti Vaasan hovioikeuteen ja vaati ensisijaisesti asian palauttamista käräjäoikeuteen, koska käräjäoikeus oli puuteellisesti perustellut näytön arvioinnin. Toissijaisesti A vaati syytteen hylkäämistä tai rangaistuksen alentamista. Syyttäjä vaati vastauksessaan valituksen hylkäämistä ja piti jutun palauttamista tarpeettomana.

Vaasan hovioikeus oli 4.6.2019 antamassaan päätöksessä katsonut, ettei käräjäoikeus ollut perustellut tuomiota näytön arvioinnin osalta asianmukaisella tavalla, minkä vuoksi hovioikeus kumosi käräjäoikeuden tuomion ja palautti asian käräjäoikeuteen uudelleen käsiteltäväksi. Hovioikeus totesi, että vaikka käräjäoikeus oli varsin seikkaperäisesti selostanut näyttöä, se ei ollut perusteluissaan arvioinut näyttöä asianmukaisesti ja jättänyt syytettä vastaan puhuvan näytön kokonaan arvioimatta.

Syyttäjän valituksesta korkein oikeus katsoi ratkaisustaan ilmenevillä perusteilla, että käräjäoikeuden tuomiota ei ollut näytön arvioinnin osalta perusteltu oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 11 luvun 4 §:ssä edellytetyllä tavalla. Asiaa ei tässä tapauksessa tullut kuitenkaan palauttaa käräjäoikeuteen uudelleen käsiteltäväksi, vaan asian käsittelyä tuli jatkaa hovioikeudessa.[30]

Vaikka asiassa esitetty näyttö oli selostettu käräjäoikeuden tuomiossa perusteellisesti, näytön arvioinnissa koskevissa perusteluissa oli korkeimman oikeuden mukaan ilmeisiä puutteita. Korkein oikeus lausui perusteluissaan (kohdat 19-22) muun muassa, että näytön arviointi asiassa olisi edellyttänyt käräjäoikeuden tuomiossa toteutunutta monipuolisempaa ja erittelevämpää tarkastelua vastaajan syyllisyyttä puoltavista ja sitä vastaan puhuvista seikoista. Todisteita olisi tullut arvioida sekä yksittäin että kokonaisuutena. Käräjäoikeus oli kokonaan laiminlyönyt lausua syytettä vastaan puhuvana näyttönä esitetyn lapsen isoäidin todistajankertomuksen merkityksestä ja tämän kertomuksen uskottavuudesta.

Korkein oikeus katsoi kuitenkin, että käräjäoikeuden tuomio oli perustelujen puutteista huolimatta kelvannut oikeudenkäynnin perustaksi hovioikeudessa, sillä asiassa ei ollut epäselvyyttä siitä, mitkä teot vastaajan syyksi oli tuomiossa luettu eikä vastaajan oikeus hakea muutosta käräjäoikeuden tuomioon ollut vaarantunut. Korkein oikeus katsoi, että asian palauttamisesta aiheutuvat haitat olivat tapauksessa painavampia kuin palauttamista koskevat seikat, kun otettiin huomioon palauttamisesta yleisesti aiheutuvat ja tapauskohtaisesti asianomistajalle aihetuvat haitat (kohta 28). Korkein oikeus vetosi perusteluissaan myös siihen, että palauttamisen jälkeen käräjäoikeudessa otettaisiin uudelleen vastaan sama näyttö, jonka sisältö oli jo seikkaperäisesti kerrottu käräjäoikeuden tuomiossa (kohta 27)

Kuten ratkaisun KKO 2020:40 otsikossa ja perusteluissa todetaan, muutoksenhakutuomioistuin joutuu suorittamaan tapauskohtaista harkintaa, ovatko perustelujen puutteet niin olennaisia, että asia olisi palautettava alemman tuomioistuimen uudelleen käsiteltäväksi. Ratkaisun otsikossa todetaan, että ”tässä tapauksessa” palauttamiseen ei ollut aihetta. Korkein oikeus ei siis pitänyt jutun palauttamista puutteellisten perustelujen takia suinkaan aina virheellisenä menettelynä, vaan nimenomaan totesi, että palauttaminen tulee pääsääntöisesti kysymykseen, jos alemman oikeuden tuomion on niin puutteellinen, että se ei kelpaa oikeudenkäynnin perustaksi muutoksenhakutuomioistuimessa, tai jos asianosaisen muutoksenhakuoikeus muusta syystä vaarantuu (kohta 25).

Ratkaisun lopputuloksesta ja sen perusteluista voidaan kuitenkin olla perustellusti eri mieltä, sillä käräjäoikeuden perustelut eivät täyttäneet laissa näytön arvioinnille asetettuja vähimmäisvaatimuksia eikä vastaajalla ollut tietoa, mihin todisteisiin ja seikkoihin käräjäoikeus oli vastoin vastaajan kiistämistä näyttökysymystä koskevan langettavan kannanottonsa perustanut.

Niin kuin edellä on mainittu, korkein oikeus on vuodesta 1980 lähtien useissa ennakkopäätöksissään katsonut, että asia tulee palauttaa alempaan tuomioistuimeen, jos sen perusteluissa on olennaisia puutteita; tällaisia ennakkopäätöksiä on kymmenkunta.[31] Näistä päätöksistä eräät koskevat juuri tapauksia, joissa alempi oikeus ei ollut perustellut langettavan rikostuomion näyttöä asianmukaisella tavalla. Tähän nähden on aika yllättävää, ettei korkeimman oikeuden perusteluissa mainita näistä ratkaisuista kuin yksi (KKO 1998:40) ja sekin sulkeissa ja ikään kuin ohimennen (kohta 27).

Lukijalle, joka ei ole tarkemmin perehtynyt asiaan, voi tällöin syntyä käsitys, että ratkaisussa olisi kysymys uudesta asiasta, josta ei ole aikaisemmin annettu ylimmän tuomioistuimen ennakkopäätöstä.[32) Perustelujen avoimuus olisi edellyttänyt, että niissä olisi selostettu oikeuskäytännön kehitystä ja mainittu, että korkein oikeus on lukuisissa ratkaisuissaan katsonut asian palauttamisen perustelluksi menettelyksi, jos alemman tuomioistuimen perustelut eivät täytä laissa säädettyjä edellytyksiä. Aikaisemmin annettujen palautusmyönteisten ennakkopäätösten sivuuttaminen on yllättävää myös siihen nähden, että korkeimmalla oikeudella on nykyisin säännönmukaisesti tapana selostaa ja analysoida perusteluissaan aiemmin samanlaisesta asiasta antamiaan ennakkopäätöksiä varsin laajasti. Näin olisi tullut tehdä myös ratkaisun KKO 2020:40 perusteluissa; pidän aiemmin annetuista ennakkopäätöksistä vaikenemista selkeänä puutteena etenkin siksi, että lähes kaikissa niissä on päädytty erilaiseen lopputulokseen kuin ratkaisussa KKO 2020:40.

Korkein oikeus on vedonnut perusteluissaan lähinnä siihen, että palauttaminen olisi johtanut todennäköisesti siihen, että käräjäoikeudessa otettaisiin uudelleen vastaan sama näyttö, jonka sisältö oli jo seikkaperäisesti kerrottu käräjäoikeuden tuomiossa. Tämä lausuma on hieman harhaanjohtava, sillä kuten edellä jaksossa 6 olen todennut, uutta käsittelyä ja aineiston uudelleen vastaanottamista ei olisi edes tarvittu, koska palauttamisen olisi perustunut yksinomaan näyttökysymyksen perustelematta jättämisen.[33] Toisin sanoen palauttamispäätöksessä olisi kumottu vain käräjäoikeuden tuomio, mutta ei sen toimittamaa pääkäsittelyä ja todistusaineiston vastaanottamista. Jutun palauttaminen perustelujen puutteellisuuden vuoksi ei siten ole prosessiekonomian ja menettelyn keston kannalta läheskään yhtä raskas toimenpide kuin esimerkiksi uuden aineiston esittämiseen tai tiettyyn alemman oikeuden tekemään oikeudenkäyntivirheeseen perustuva palauttaminen.

Korkein oikeus vetoaa ratkaisussaan myös siihen, että käräjäoikeuden ratkaisussa ei ollut epäselvyyttä siitä, mitkä teot oli luettu A:n syyksi ja miten syytettä oli oikeudellisesti arvioitu. Lisäksi tuomiosta ilmeni myös se, mikä oi ollut keskeinen syytettä tukeva näyttö asiassa. Näillä seikoilla ei kuitenkaan ole suurta tai ratkaisevaa merkitystä, sillä kuten korkeimman oikeuden tuomiossa todetaan, käräjäoikeuden tuomiosta puuttui näytön arviointi eli se, mihin seikkoihin käräjäoikeus oli perustanut kunkin todisteen näyttöarvon sekä näytön kokonaisarvioinnin. Tätä tarkoitetaan ROL 11 luvun 4 §:n 2 momentissa mainitulla näytön arvioinnilla, johon ei siis riitä pelkkä luettelo syyttäjän esittämistä syytettä tukevista todisteista. Tekojen syyksilukeminen ja todisteiden luetteleminen ei toisin sanoen suinkaan kompensoi tai korvaa todisteiden näyttöarvon harkintaa ja näytön riittävyyden arviointia.

 

8. Epilogi

 

Vaikka muutoksenhakutuomioistuimella on jutun palauttamisen suhteen tapauskohtaista harkintavaltaa alemman oikeuden tuomion perustelujen puutteellisuuden vuoksi, olisi palauttaminen ratkaisussa KKO 2020:40 selostetussa asiassa ollut perustellumpi päätös; virheellisenä ratkaisua ei toki voida pitää. Käräjäoikeus ei ollut itse asiassa arvioinut yksittäisiä vastaajan syyllisyyttä puoltavia ja sitä vastaan puhuvia yksittäisiä todisteita tai kokonaisnäyttöä lainkaan. Tämä on vakava oikeudenkäyntivirhe, joka on haitannut vastaajan mahdollisuutta näytön riitauttamisessa ja valituksen laatimisessa. 

Korkein oikeus on useissa vastaavanlaisissa tapauksissa viimeisten 30-40 vuoden aikana palauttanut jutun perusteluvelvollisuuden laiminlyönnin takia alempaan tuomioistuimeen uudelleen käsiteltäväksi eli uuden tuomion laatimista varten. Korkein oikeus on päätöksessään kuitenkin sivuuttanut mainitut ennakkopäätökset lähes kokonaan. Se on perustanut ratkaisunsa lähinnä siihen, että palauttamispäätös olisi johtanut todennäköisesti siihen, että käräjäoikeudessa olisi palautuksen jälkeen jouduttu ottamaan uudelleen vastaan sama näyttö, joka oli esitetty jo aikaisemmassa käsittelyssä. Tästä ei kuitenkaan olisi ollut kysymys, sillä kuten edellä olen todennut, palauttaminen perustuessa yksinomaan tuomion perustelujen puutteellisuuteen, asiaa ei tarvitse käsitellä eikä todistelua ottaa uudelleen vastaan, vaan alemman tuomioistuimen velvollisuutena on ”huomioon ottaen palauttamisen syy” – kuten palauttamispäätöksissä säännönmukaisesti lausutaan – ainoastaan uuden tuomion antaminen. Palauttaminen ei olisi näin ollen myöskään asianomistajan ja syyttäjän kannalta viivyttänyt ratkaisun saantia kohtuuttomasti.[34]

Ratkaisu- ja perustelemiskäytännön ohjaamisen kannalta hovioikeuden palauttamispäätöksen hyväksyminen olisi mielestäni ollut tehokkaampi ratkaisu kuin ainoastaan maininnan ottaminen perustelujen puutteellisuuksista korkeimman oikeuden päätöksen perusteluihin. Se olisi Finlexissä julkaistuna otettu alemmissa tuomioistuimissa huomioon ja ratkaisu olisi voinut osaltaan johtaa perustelemiskäytännön paranemiseen. Korkeimman oikeuden ratkaisu voi sitä vastoin johtaa siihen, että kaikki käräjäoikeuden tuomarit eivät ehkä edelleenkään suhtaudu riittävän vakavasti perustelemisvelvollisuuteen ja perustelujen kehittämien. He saattavat katsoa, ettei perustelujen laadulla ole kovin suurta merkitystä, sillä perusteluissa olevat puutteet eivät johtaisi ainakaan asian palauttamiseen.

Korkeimman oikeuden ratkaisua ei ole kuitenkaan tarkoitettu jutun palauttamisen täystyrmäykseksi, vaan hovioikeuden tulee, kuten korkein oikeus on päätöksessään lausunut (kohta 25), jokaisessa tapauksessa erikseen harkita, onko palauttamiseen aihetta puutteellisten perustelujen takia. Tämä näkökohta olisi ollut syytä tuoda päätöksen perustelluissa selvemmin esiin ja siitä olisi voitu ottaa lausuma myös ennakkopäätöksen otsikkoon.

Palautuspäätöksen harkinnanvaraisuus ilmene esimerkiksi ratkaisua KKO 2020:40 kahta vuotta myöhemmin Vaasan hovioikeuden törkeää ryöstöä ynnä muta koskevan jutussa 11,.11.2021 antamasta julkaisemattomasta päätöksestä 21/147892, asianumero R 21/780. Selostettuaan ratkaisussaan ensin laajasti ennakkopäätöstä KKO 2020:40 hovioikeus päätyi siihen, että kysymyksessä olevassa asiassa käräjäoikeuden tuomion perustelut olivat muun muassa näytön arvioinnin ja näytetyksi katsottujen seikkojen oikeudellisen arvioinnin osalta niin puutteelliset, etteivät ne täyttäneet ROL 11 luvun 4 §:ssä edellytettyjä vaatimuksia. Sen vuoksi hovioikeus kumosi käräjäoikeuden tuomion ja palautti asian käräjäoikeuteen, jonka tuli ottaa asia uudelleen käsiteltäväkseen ja huomioon ottaen palauttamisen syyn siinä laillisesti menetellä.

Hovioikeuden mainittu ratkaisu on perusteltu myös oikeudenkäynnin tavoitteen kannalta. Kun tavoitteeksi on asetettu, että oikeudenkäynnin painopiste on entistä enemmän käräjäoikeuksissa, ei ole johdonmukaista, että asianosaisten tulisi valittaa hovioikeuteen saadakseen ratkaisulle laissa edellytetyt asianmukaiset ja riittävät perustelut. Tämän vuoksi käräjäoikeuden velvollisuutena on itse korjata ja täydentää ratkaisunsa perusteluissa olevat puutteet.

Tässä kohtaa on syytä mainita myös Itä-Suomen hovioikeuden päätös 27.1.2026 numero 1041 7708. Siinä hovioikeus katsoi, että tuomion perustelujen puutteiden vuoksi käräjäoikeuden tuomio ei täyttänyt perusteluille laissa asetettuja vähimäisvaatimuksia ja palautti asian sen vuoksi käräjäoikeuteen.Ratkaisusta on julkaistu seloste hovioikeuden verkkosivulla. 

Lopuksi totean, että jutun palauttamisesta olisi viimeinkin otettava lakiin (OK ja ROL) palauttamisen edellytyksiä koskevat säännökset; ehkä ne löytyvät laista silloin, kun Vasan hovioikeus vuonna 2076 täyttää 300 vuotta. Tuomion ja päätöksen perustelemista koskevia säännöksiä ei ole tarpeen muuttaa, mutta muun muassa hovioikeuksien tulee huolehtia siitä, että niiden omien ratkaisujen lisäksi myös käräjäoikeuksien perustelujen taso säilyy korkeana ja tässä suhteessa havaittuihin puutteisin ja epäkohtiin puututaan tarvittaessa myös palauttamalla asia käräjäoikeuteen uudelleen perusteltavaksi.

Toivotan Vaasan hovioikeudelle sekä sen tuomareille ja esittelijöille työniloa ja menestystä oikeusvaltiomme parhaaksi.

 

---

[1] Tutustuin hovioikeudessa myös ”suoraan publiikista” hovioikeuteen viskaaliksi otettuun viehättävään Tuulaan, josta tuli myöhemmin vaimoni ja joka eteni urallaan käräjäoikeuden laamanniksi.

[2] Vierailustamme on kerrottu julkaisussa Vaasan hovioikeuden perinnehuoneen opas (2014) s, 25.

[3]Ks. perustelujen merkityksestä KKO 2020:40 kappale 12, jossa korkein oikeus on viitannut myös oikeuskirjallisuuteen eli teoksiin Jyrki Virolainen – Petri Martikainen Tuomion perusteleminen, 2010, s. 29-49 ja Juha Lappalainen -  Tuomas Hupli teoksessa Prosessioikeus, 2017, 5. painos, s.745-746. Lisäksi voidaan viitata teoksiin Mika Huovila, Periaatteet ja perustelut (2003), Sakari Laukkanen, Selvä ja täsmällinen tuomio, oikeusministerin julkaisuja 2002:2 sekä Jyrki Virolainen – Petri Martikainen, Pro et contra - tuomion perustelemisen keskeisiä kysymyksiä (2003).

[4]Kuten Vaasan hovioikeudessa elämäntyönsä tehnyt Paavo Alkio on ohjenuorana tuomareille todennut, tuomioon ”ei saa panna liian vähän muttei toisaalta mitään liikaakaan”, ks. Alkio Tuomarin tehtävistä käräjillä (1948) s.235. 

[5]Tämä on todettu eräissä korkeimman oikeuden perusteluvelvollisuuden laiminlyöntiä koskevissa ratkaisuissa (esim. KKO 1980 II 107, KKO 1984:114 ja KKO 1999:84).

[6]. Muutoksenhakutuomioistuin voisi periaatteessa vaatia alemmalta oikeudelta selityksen tuomion puutteellisista perusteluista, mutta käytännössä näin ei toimita eivätkä tuomion täydentämistä riita-asiassa koskevat säännökset edes koske ratkaisun perustelujen täydentämistä (OK 24:11-12 ja 19). Perustelujen laiminlyönnistä tai niiden puutteellisuuksista voidaan myös kannella ylimmille laillisuusvalvojille.

[7] Ks. Reinikainen Jutun palauttamisesta (1956) s. 58-66, Tirkkonen SP II 1977 s. 356–361, Leppänen – Välimaa Muutoksenhaun pääpiirteet (1998) s. 96 ja Jokela Hovioikeusmenettely (2010) s. 459-46.

(8] Reinikainen mt. s. 65. Ks. myös Tirkkonen SP II 1977 s. 357, jossa ei liioin lausuta mitään perustelujen puutteellisuudesta palauttamisperusteena.

[9] Ruotsissa Högsta domstolen oli eräässä 1890-luvun alkupuolella antamassaan ratkaisussa (NJA 1892 s. 426) palauttanut kirjanpitorikosta koskevan jutun alioikeuteen sillä perusteella, etteivät alioikeus ja hovioikeus olleet päätöksissään ilmoittaneet, missä suhteessa konkurssivelallisen kirjanpito oli ollut virheellistä tai puutteellista. Alemmat oikeudet eivät siis olleet selostaneet sitä tapahtumainkulkua, jonka ne olivat katsoneet syyksilukemisessa selvitetyksi. Ne olivat vain lain sanamuodon mukaisesti katsoneet selvitetyksi, että velallinen oli pitänyt kirjanpitoa sekä virheellisesti että puutteellisesti.

[10] Ks. Lappalainen Siviiliprosessioikeus II 2001 s. 366 ja Lauri Melander, Menettelyvirheiden vuoksi palautetun riitajutun käsittelystä käräjäoikeudessa, DL 1997 s. 66.

[11] Jutun palauttavalla ylemmällä tuomioistuimella on valta antaa palautuspäätöksessään alempaa oikeutta sitovia tarkempia ohjeita ja määräyksiä siitä, miten jutun jatkokäsittelyssä on meneteltävä.

[12] K. Virolainen – Martikainen Tuomion perusteleminen 2010 s. 529. Tekstissä mainittuun seikkaan ei ole kiinnitetty huomiota myöhemmin tarkasteltavassa ratkaisun KKO 2020:40 perusteluissa.

[13] Ks. KM 1966:B 27 s. 62; tarkempia perusteluja toimikunta ei kielteiselle kannalleen kuitenkaan esittänyt.

[14] Ks. ratkaisuja KHO 1960 I 6, KHO 1962 II 519, KHO 1978 A II 60 ja KHO 1979 A 61.

[15] Ratkaisua KKO 1973 II 49 esittelijänä toiminut nuorempi oikeussihteeri Jyrki Virolainen ehdotti mietinnössään, että juttu, joka koski tappoa, tulisi palauttaa hovioikeuteen, koska alempien oikeuksien ratkaisut olivat epätäydelliset niiden jätettyä näyttökysymyksen kokonaan perustelematta, vaikka syytetty oli kiistänyt surmanneensa uhrin. Ehdotus ei kuitenkaan saanut kannatusta. Ks. mainitusta ratkaisusta ja esittelijän mietinnöstä Virolainen Tuomion perustelemisesta LM 1986 s. 911. – Esittelijöiden eriäviä mietintöjä ja ratkaisuehdotuksia ei vielä 1970-luvulla otettu korkeimman oikeuden vuosikirjassa oleviin selosteisiin.

[16] Joissakin muissa vastaavalla tavalla puutteellisten perustelujen tapauksissa korkein oikeus ei ole sitä vastoin palauttanut juttua, vaan on ottanut viivytyksen välttämiseksi jutun välittömästi ratkaistavakseen. Tällaisia ratkaisuja ovat KKO 1984 II 7, KKO 1985 II 59, KKO 1995:72 ja KKO 1995:121.

 [17) Juttu ratkaistiin hovioikeuden vahvennetussa kokoonpanossa äänestyksen jälkeen (4–3).

[18]Ks. ratkaisusta Virolainen – Martikainen, Tuomion perusteleminen (2010) s 524.

[19) Sitä vastoin julkaisemattomassa ratkaisussa KKO 6.2.1997 taltio 477, jossa todettiin, etteivät alempien oikeuksien ratkaisut täyttäneet OK 24:3:ssä (573/1948) tuomion perustelemiselle säädettyjä vaatimuksia, koska alemmat oikeudet eivät olleet perustelleet syyksilukemistaan, juttua ei palautettu, vaan se otettiin viivytyksen välttämiseksi välittömästi tutkittavaksi

[20] Ks. ratkaisusta Melander DL 1997 s. 70.

[21] Ks. Virolainen Pekka Timonen (toim.) KKO:n ratkaisut kommentein II/2008 s. 232–235, jossa ratkaisua on kommentoitu.

[22) Ratkaisussa KKO 2009:77 korkein oikeus totesi, että alemmat tuomioistuimet eivät olleet rangaistusta määrätessään ottaneet huomioon ehdotonta vankeusrangaistusta alentavana seikkana RL 7:6:ssä tarkoitettua aikaisempaa rangaistusta. Perustelujen laiminlyöneet ROL 11:4:n mukaisen perusteluvelvollisuutensa. Koska ”asia ei sietänyt viivytystä”, korkein oikeus määräsi rangaistuksen uudelleen palauttamatta asiaa hovioikeuteen.

[23]  Ks. tästä myös Lappalainen SP II 2001 s. 367.

[24) Ks. esim. HelHO p. 26.9.1984 taltio 639, I-SHO p. 12.2.1988 taltio 273, KouHO 1994:4, TurHO p. 5.12.1995 taltio 5090 ja RovHO 1995:2.

25] Ks. Virolainen LM 1986 s. 913 ja Alioikeusuudistus I 1993 s. 334–335. Hovioikeuskäytännöstä voidaan mainita ratkaisut RovHO 1995:4, I-SHO 1995:5 ja I-SHO p. 16.11.1995 taltio 1528. Toisinaan hovioikeus ei ole ottanut palauttamispäätöksessään kantaa siihen, mihin käsittelyvaiheeseen käräjäoikeudessa asia palautetaan, jolloin käräjäoikeudella on mahdollisuus itse harkita, miten jatkokäsittely tapahtuu. Näin esimerkiksi ratkaisussa HelHO 1996:5.

[26) Ruotsin prosessioikeudessa on katsottu, että palauttamisen jälkeen asia voidaan ratkaista uutta pääkäsittelyä toimittamatta tai rajoittamalla uusi käsittely vain siihen kysymykseen, joka on ollut palauttamisen perusteena. Estettä ei ole kuitenkaan nähty sille, että käräjäoikeudessa toimitetaan uusi pääkäsittely, jos aiemmasta pääkäsittelystä on kulunut liiaksi aikaa. Ks. Welamson Rättegång VI 1994 s. 129–130.

[27) tästä Lappalainen SP II 2001 s. 367.

[28] Näin on tehty ratkaisuissa RovHO 1995:2 ja TurHO p. 16.1.1996 taltio 154.

29] Näin ratkaisussa KouHO 1994:1.

[30) Korkeimman oikeuden kokoonpanon puheenjohtajana asiassa oli presidentti Tatu Leppänen. Kuriositeettina mainittakoon, että toimin Tatu Leppäsen väitöstilaisuudessa toukokuussa 1998 virallisena vastaväittäjänä. Leppänen väitteli aiheesta Riita-asian valmistelu todistusaineiston osalta.

[31]Ks. esimerkiksi edellä mainitut ratkaisut KKO 1984 II 114, KKO 1994:107, KKO 1995:12, KKO 1998:40, KKO 2008:104 ja KKO 2016:91.

[32]Hovioikeuskäytännössä on annettu runsaasti julkaistuja ratkaisuja, joissa juttu on palautettu alioikeuteen puutteellisten perustelujen takia.

[33]Ks. tästä Virolainen – Martikainen, Tuomion perusteleminen (2010) s.534-536.

34]Asianomistaja ei ole valittanut hovioikeuden päätöksestä, vaan valituslupaa haki ja valituksen teki vain syyttäjä. Voidaan kysyä, onko syyttäjällä ollut asiassa tarvittava muutoksenhakuintressi, sillä hovioikeuden palauttamispäätöstä käytännössä ainoastaan perustelujen uudelleen laatimista varten tuskin voidaan pitää syyttäjälle vastaisena päätöksenä. Vertailun vuoksi todettakoon, että päätökseen, jolla esimerkiksi hovioikeus on julistanut asian käräjäoikeudessa ratkaisseen tuomarin esteelliseksi, ei saa valittaa (OK 16:3.2). Toisin sanoen määräys asian uudelleen käsittelemisestä ei anna syyttäjälle ja muille asianosaisille tarvittavaa muutoksenhakuintressiä.