maanantai 22. helmikuuta 2021

224. KKO 2021:12. Asunto-osakeyhtiön osakkeen lunastaminen. Yhtiöjärjestys. Lain pakottava säännös

 1. Korkein oikeus (KKO) antoi tänään asunto-osakeyhtiön osakkeen lunastamista koskevan ennakkopäätöksen KKO 2021:12.

2. Ratkaistussa asiassa asunto-osakeyhtiön yhtiöjärjestykseen sisältyi lunastuslauseke, jonka mukaan lunastusvaatimus tuli esittää 14 päivän kuluessa siitä, kun hallitus oli ilmoittanut lunastusoikeudesta osakkeenomistajille.

3. Korkeimman oikeuden ratkaisussa katsottiin, ettei lunastusvaatimuksen esittämisen määräaikaa voitu yhtiöjärjestyksessä määrätä alkamaan muusta ajankohdasta kuin asunto-osakeyhtiölain 2 luvun 5 §:n 2 momentin 5 kohdassa (1599/2009) tarkoitetusta osakkeiden siirtoa koskevasta ilmoituksesta. Yhtiöjärjestyksen lunastuslauseke oli siten lain pakottavan säännöksen vastainen ja lunastusmenettelyyn sovellettiin asunto-osakeyhtiölain säännöstä.

 Asian taustaa

4. Ko. tapauksessa A oli 31.10.2016 päivätyllä kauppakirjalla ostanut asunto-osakeyhtiön yhtiön osakkeet nrot 1470–1569. Isännöitsijä oli yhtiön hallituksen nimissä 1.11.2016 päivätyssä osakkeenomistajille lähettämässään kirjeessä ilmoittanut osakkeiden siirtymisestä yhtiön ulkopuolisen tahon omistukseen. Kirjeessä oli lisäksi todettu, että yhtiön osakkeenomistajilla oli oikeus yhtiöjärjestyksen 16 §:n mukaisesti lunastaa kysymyksessä olevat osakkeet ja että lunastusaika päättyi 1.12.2016.Yhtiön osakkeenomistaja B oli 29.11.2016 päivätyllä kirjeellä ilmoittanut yhtiölle lunastavansa osakkeet.

 Käräjäoikeuskäsitely

5. A vaati Varsinais-Suomen käräjäoikeudessa kanteessaan vahvistettavaksi, että B:llä ei ollut oikeutta lunastaa kyseisiä osakkeita. Kanteen perusteena A vetosi siihen, että B oli esittänyt lunastusvaatimuksensa yhtiöjärjestyksessä määrätyn 14 päivän määräajan jälkeen ja siten myöhässä. Osakkeenomistajille lähetetyssä kirjeessä lunastusvaatimukselle ilmoitettu määräaika 1.12.2016 oli yhtiöjärjestyksen vastainen ja yhtiöjärjestyksen lunastusaikaa koskevat määräykset olivat ensisijaisia suhteessa asunto-osakeyhtiölain lunastusta koskeviin yleisiin määräyksiin.

6. B vaati vastauksessaan kanteen hylkäämistä. Hän oli määräajassa ilmoittanut käyttävänsä lunastusoikeutta ja ilmoitus oli ollut yhtiöjärjestyksen ja asunto-osakeyhtiölain mukainen ja pätevä. B:n mukaan yhtiöjärjestyksen mukainen 14 päivän määräaika ei ollut lainkaan alkanut kulua, koska osakkeiden siirtymisestä ja mahdollisuudesta käyttää lunastusoikeutta ei ollut ilmoitettu osakkeenomistajille yhtiöjärjestyksen edellyttämällä tavalla. Yhtiön osakkeenomistajalla oli kuitenkin ollut oikeus luottaa lunastusaikaa koskevaan kirjeeseen, jossa oli ilmoitettu, että lunastusaika päättyi 1.12.2016. Toissijaisesti B vetosi siihen, että asunto-osakeyhtiölain 2 luvun 5 §:n 2 momentin 5 kohdan (1599/2009) mukaan lunastusvaatimus on esitettävä yhtiölle tai yhtiön käyttäessä lunastusoikeuttaan osakkeen saajalle kuukauden kuluessa siitä, kun osakkeen siirtymisestä on ilmoitettu hallitukselle. Tässä tapauksessa kauppa oli tehty 31.10.2016. Kun lunastusoikeuden käyttämisestä oli ilmoitettu yhtiölle 29.11.2016, oli tämä ilmoitus tehty myös asunto-osakeyhtiölain mukaisessa määräajassa. Kun yhtiön yhtiöjärjestyksessä ei ollut asunto-osakeyhtiölain 2 luvun 5 §:n 3 momentissa tarkoitettua lyhyempää yhteismitallista määräaikaa, joka alkaisi osakkeiden siirtoa koskevasta ostajan ilmoituksesta, tuli joka tapauksessa sovellettavaksi lain mukainen pakollinen määräaika eli yksi kuukausi ostajan ilmoituksesta. Yhtiöjärjestyksen mukainen lunastusvaatimuksen esittämisen määräaika, joka alkoi lainsäännökseen nähden eri ajankohdasta, ei siten tullut sovellettavaksi.

7. Käräjäoikeus katsoi tuomiossaan 17.11.2017, että yhtiön osakkeenomistajille 1.11.2016 toimittama kirje oli täyttänyt yhtiöjärjestyksessä asetetun edellytyksen siitä, että hallituksen oli viipymättä tarjottava osake yhtiön osakkeenomistajien lunastettavaksi, mikäli se ei tahtonut käyttää lunastusoikeutta yhtiön hyväksi. Käräjäoikeuden mukaan asiaa arvioitaessa ei ollut merkitystä sillä, että lunastusoikeudesta oli ilmoitettu osakkeenomistajille tavallisella kirjeellä.

Käräjäoikeus katsoi, että B:n lunastusvaatimus oli tehty myöhässä, kun hän oli ilmoittanut halustaan lunastaa osakkeet vasta 29.11.2016 eli myöhemmin kuin 14 päivää sen jälkeen, kun yhtiö oli 1.11.2016 ilmoittanut osakkeenomistajille lunastusoikeudesta. Käräjäoikeus totesi, että kun lunastusaika oli lähtökohtaisesti yhtiöjärjestyksessä määrätty aika, ei isännöitsijän kirjeessä ilmoitetulla lunastusajalla ollut asiassa merkitystä. Käräjäoikeus vahvisti, että B:llä ei ollut oikeutta lunastaa kyseisiä osakkeita.

Hovioikeuskäsittely 

8.  B valitti käräjäoikeuden tuomiosta Turun hovioikeuteen.

9. Hovioikeus katsoi, 8.5.2019 antamassaan tuomiossa että yhtiö oli isännöitsijän 1.11.2016 lähettämällä kirjeellä täyttänyt asunto-osakeyhtiölain 2 luvun 5 §:n 2 momentin 4 kohdassa säädetyn velvollisuutensa ilmoittaa osakkeen siirtymisestä lunastukseen oikeutetuille kirjallisesti kahden viikon kuluessa siitä, kun osakkeen siirtymisestä oli ilmoitettu hallitukselle. Hovioikeuden mukaan yhtiöjärjestyksen tiukemmat edellytykset ilmoitukselle eivät tulleet sovellettaviksi, koska mainittu säännös oli tältä osin pakottava.

10. Hovioikeus totesi, että yhtiöjärjestyksessä oli määrätty laissa säädettyä lyhyempi aika lunastusvaatimuksen esittämiselle. Hovioikeuden mukaan yhtiöjärjestyksen mukaista lunastusaikaa oli siten noudatettava. Lunastusaika oli näin ollen alkanut siitä, kun isännöitsijä oli 1.11.2016 lähettänyt ilmoituksen, ja päättynyt 14 päivän kuluttua siitä.

11. Hovioikeus katsoi, että B oli esittänyt lunastusvaatimuksensa yhtiöjärjestyksessä määrätyn lunastusajan jälkeen ja siten liian myöhään, vaikka vaatimus olikin esitetty isännöitsijän ilmoittaman lunastusajan puitteissa. Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomion lopputulosta.

12. Asian ovat ratkaisseet hovioikeudenneuvokset Katariina Sorvari ja Atso Sinervo sekä asessori Sanna Mäkelä. Esittelijä Julia Casagrande lausui mietinnössään, että asunto-osakeyhtiölain 2 luvun 5 §:n 2 momentin 5 kohdassa lunastusvaatimuksen esittämiselle säädettyä määräaikaa voitiin yhtiöjärjestyksen määräyksellä lyhentää, mutta sen alkamisajankohdasta ei voitu yhtiöjärjestyksessä pätevästi määrätä säännöksestä poikkeavalla tavalla. Kysymyksessä olevaa yhtiöjärjestystä ei voitu myöskään tulkita niin, että siinä olisi määrätty säännöksessä mainitusta ajankohdasta alkavasta 14 päivän määräajasta. Kun yhtiöjärjestyksen lunastusajan alkamisajankohtaa koskeva määräys oli pakottavan lainsäännöksen vastainen, määräytyi lunastusaika asunto-osakeyhtiölain 2 luvun 5 §:n 2 momentin 5 kohdan mukaisesti. B:llä oli siten oikeus lunastaa osakkeet.

 

KKO-käsittely  

13.  Korkein oikeus myönsi valitusluvan oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n 2 momentin 2 kohdan nojalla rajoitettuna koskemaan kysymystä siitä, miten osakkeenomistajan lunastusoikeus on määräytynyt tilanteessa, jossa asunto-osakeyhtiön yhtiöjärjestyksen määräykset lunastusajasta ja sen alkamisajankohdasta ovat poikenneet asunto-osakeyhtiölain osakkeiden lunastamismenettelyä koskevista säännöksistä.

14. B vaati valituksessaan, että hovioikeuden tuomio kumotaan. A vastasi valitukseen ja vaati sen hylkäämistä.

15. KKO totesi perusteluissaan ensiksi, että asiassa on kysymys siitä, sovelletaanko yhtiön osakkeiden lunastusmenettelyyn yhtiöjärjestyksen lunastusvaatimuksen esittämisen määräaikaa koskevaa määräystä vai onko siihen sovellettava asunto-osakeyhtiölain 2 luvun 5 §:n 2 momentin 5 kohdan (1599/2009) säännöstä, jonka mukaan lunastusvaatimus on esitettävä yhtiölle kuukauden kuluessa siitä, kun osakkeen siirtymisestä on ilmoitettu hallitukselle.

16. Asunto-osakeyhtiölain 1 luvun 8 §:n 1 momentin mukaan osake voidaan rajoituksitta siirtää kaupan, vaihdon, lahjoituksen, perinnön, osituksen tai testamentin perusteella tai muulla tavoin, jollei yhtiöjärjestyksessä määrätä toisin. Lain 2 luvun 4 §:n 1 momentin mukaan yhtiöjärjestyksessä voidaan rajoittaa oikeutta siirtää osake vain 5 §:n mukaisesti, jollei muussa laissa toisin säädetä.

17. Asunto-osakeyhtiölain 2 luvun 5 §:n 1 momentin mukaan yhtiöjärjestyksessä voidaan määrätä, että osakkeenomistajalla, yhtiöllä tai muulla henkilöllä on oikeus lunastaa osake, kun omistusoikeus osakkeeseen siirtyy toiselle muulta omistajalta kuin yhtiöltä. Lunastusoikeuden muusta sisällöstä ja lunastusmenettelystä on säädetty pykälän 2 momentissa, jonka nyt kysymyksessä olevien osakkeiden siirtymisen aikana voimassa olleen ja tähän asiaan sovellettavan 5 kohdan (1599/2009) mukaan lunastusvaatimus on esitettävä yhtiölle kuukauden kuluessa siitä, kun osakkeen siirtymisestä on ilmoitettu hallitukselle.

18. Asunto-osakeyhtiölain 2 luvun 5 §:n 3 momentin mukaan yhtiöjärjestyksessä voidaan määrätä 2 momentin 1–3 ja 6 kohdassa säädetystä lunastuksen ehdosta toisin sekä 2 momentin 4, 5 ja 7 kohdassa säädettyä lyhyemmästä määräajasta.

19. Asunto-osakeyhtiölain säätämiseen johtaneesta hallituksen esityksestä (HE 24/2009 vp s. 40 ja 61–66) ilmenee, että lunastuslausekkeiden käyttöä on pyritty selkeyttämään ja yhdenmukaistamaan. Lunastuslausekkeeseen perustuvan lunastusoikeuden yksityiskohtaisesta sisällöstä on otettu olettamasäännöksiä lain 2 luvun 5 §:n 2 momentin 1–3 ja 6 kohtaan. Olettamasäännökset tulevat sovellettaviksi, jos yhtiöjärjestyksessä ei määrätä toisin tai jos yhtiöjärjestyksen määräykset ovat vastoin lain pakottavia säännöksiä. Lunastusmenettelyä on myös vakioitu siten, että yhtiöjärjestyksessä ei voi poiketa asunto-osakeyhtiölaista menettelyn osalta. Menettelyä koskevat pakottavat säännökset sisältyvät mainitun 2 momentin 4, 5 ja 7 kohtaan. Hallituksen esityksessä on pidetty tärkeänä, että osakkeen saaja voi mahdollisimman helposti ennakoida mahdolliset lunastustilanteet ja niihin liittyvät määräajat.

20. Lunastusvaatimuksen esittämistä koskevaa asunto-osakeyhtiölain 2 luvun 5 §:n 2 momentin 5 kohtaa on sittemmin nyt kysymyksessä olevien osakkeiden siirtymisen jälkeen muutettu lisäämällä säännökseen viittaus lakiin huoneistotietojärjestelmästä (1330/2018). Säännöksen mukaan lunastusvaatimus on esitettävä kuukauden kuluessa siitä, kun hallitus on saanut huoneistotietojärjestelmästä annetun lain 10 §:n 3 momentissa tarkoitetun tiedon osakkeen siirtymisestä. Säännöksen perustelujen (HE 127/2018 vp s. 83–84) mukaan osakehuoneistorekisteriin siirtyminen ei edellytä lunastusta koskevien aineellisten säännösten muuttamista. Lunastusoikeuden käyttöä koskevat määräajat lasketaan siitä, kun hallitus on saanut lunastusilmoituksen toimittamiseksi tarvittavat tiedot.

21. KKO totesi, että asunto-osakeyhtiölain 2 luvun 5 §:n 3 momentin säännöksessä on säädetty yhtäältä mahdollisuudesta määrätä yhtiöjärjestyksessä lunastuksen ehdoista toisin kuin 2 momenttiin sisältyvissä olettamasäännöksissä (momentin 1–3 ja 6 kohdat) ja toisaalta määrätä lyhyemmistä määräajoista kuin sanotun momentin muutoin pakottavissa menettelysäännöksissä (momentin 4, 5 ja 7 kohdat) on säädetty. Korkein oikeus katsoo, että 3 momentin säännöstä on perusteltua tulkita sanamuotonsa mukaisesti siten, että yhtiöjärjestyksessä voidaan 2 momentin 5 kohdan osalta määrätä ainoastaan yhtä kuukautta lyhyemmästä lunastusvaatimuksen määräajasta eikä siten määräajan alkamisesta muusta ajankohdasta kuin siirtoilmoituksen tekemisestä hallitukselle. Perusteltua on katsoa myös, että 5 kohdan säännöstä sovelletaan yhtiöjärjestyksen vastaavan määräyksen asemesta kokonaisuudessaan, jos yhtiöjärjestyksen määräys on joltain osin siinä pakottavaksi säädetyn menettelyn vastainen. Tällaista 3 momentin tulkintaa puoltaa erityisesti lain tarkoitus selkeyttää ja yhdenmukaistaa lunastuslausekkeiden käyttöä sekä vakioida lunastusmenettelyä.

22. Yhtiön yhtiöjärjestyksen 16 §:n mukainen 14 päivän lunastusvaatimuksen esittämisen määräaika on asunto-osakeyhtiölain 2 luvun 5 §:n 2 momentin 5 kohdassa (1599/2009) tarkoitetusta siirtoilmoituksesta poiketen määrätty alkamaan siitä ajankohdasta, kun yhtiön hallitus on antanut lunastusoikeudesta tiedon kaikille osakkeenomistajille. KKO katsoi, että yhtiöjärjestyksen lunastusvaatimuksen esittämisen määräaikaa koskeva määräys on asunto-osakeyhtiölain pakottavan säännöksen vastainen. A:lle siirrettyjen osakkeiden lunastamiseen sovelletaan siten yhtiöjärjestyksen määräyksen sijaan asunto-osakeyhtiölain 2 luvun 5 §:n 2 momentin 5 kohdan (1599/2009) säännöstä, jonka mukaan lunastusvaatimus on esitettävä yhtiölle kuukauden kuluessa siitä, kun osakkeen siirtymisestä on ilmoitettu hallitukselle.

23. B on esittänyt lunastusvaatimuksensa yhtiölle 29.11.2016, eli kuukauden kuluessa osakkeiden siirtymisestä A:lle 31.10.2016 ja siten myös kuukauden kuluessa siitä, kun osakkeiden siirtymisestä oli ilmoitettu hallitukselle. KKO totesi, että B:n lunastusvaatimus on näin ollen esitetty asunto-osakeyhtiölain 2 luvun 5 §:n 2 momentin 5 kohdan (1599/2009) mukaisessa määräajassa. 

24. KKO kumosi hovioikeuden tuomion ja hylkäsi A:n kanteen.

 ----

25. Asia on ollut melko selvä. Lunastuksen esittämisen määräaikaa ei voitu asunto-osakeyhtiön yhtiöjärjestyksessä määrätä alkamaan muusta ajankohdasta kuin asunto-osakeyhtiölain ao. säänöksessä, joka on luoteeltaan pakottava, on määrätty eli osakkeiden siirtoa koskevasta ilmoituksesta. Yhtiöjärjestykseen sisältyvä lunastuslauseke, jonka mukaan sanottu määräaika alkoi jo siitä, kun yhtiön hallitus on ilmoittanut lunastusoikeudesta osakkeenomistajille, oli näin ollen jätettävä huomioon ottamatta. 

26. Alemmat tuomioistuimet  - hovioikeuden esittelijä on toki ollut toisella kannalla - eivät ole ilmeisesti havainneet, että vaikka yhtiöjärjestyksessä voidaan määrätä yhtä kuukautta lyhyemmästä lunastusvaatimuksen määräajasta, siinä ei voida kuitenkaan määrätä muusta määräajan alkamisajankohdasta kuin siirtoilmoituksen tekemisestä yhtiön hallitukselle.

27. Ratkaisun julkaiseminen ennakkopäätöksenä on ollut oikeuskäytännön ohjaamisen kannalta perusteltua etenkin kun alemmat tuomioistuimet ovat olleet asiasta toisella kannalla kuin KKO.

28.  Varsin hitaasti ovat oikeuden myllyt myös tässä tapauksessa jauhaneet. Osakekauppa tapahtui vuoden 2016 loppupuolella, mutta käräjäoikeuden tuomio saatiin vasta vuoden kuluttua siitä. Tästä kului puolitoista vuotta hovioikeuden tuomioon ja siitä vielä lähes kaksi vuotta ennen kuin KKO oli valmis antamaan oman ratkaisunsa. 

Mutta parempi toki myöhään kuin ei milloinkaan!


maanantai 1. helmikuuta 2021

223. Oikeusneuvos Jorma Rudangon väitöstilaisuus

 

Vasemmalta lukien väittelijä Jorma Rudanko, kustos Dan Frände ja vastaväittäjä Timo Saranpää

1. Viime parjantaina 29. tammikuuta tarkastetiin Helsingin yliopistossa oikeustieteen lisensiaatti Jorma Rudangon väitöskirja Näkökohtia todistusharkinnasta. Väitöstilaisuuden kustoksena oli professori Dan Frände ja virallisena vastaväittäjänä dosentti, oikeustieteen tohtori Timo Saranpää Lapin yliopistosta; Saranpää toimii hovioikeudenneuvoksena.

2. Jorma Rudanko on eläkkeellä oleva 67 -vuotias tuomari, joka on työskennellyt tuomarina Vaasan hovioikeudessa ja sen jälkeen vuosina 2009-2017 korkeimman oikeuden jäsenä ja oikeusneuvoksena. Timo Saranpää väitteli vuonna 2010 todistusoikeuden alaan kuuluvalla väitöskirjallaan Näyttöenemmyysperiaate riiita-asiassa. Tämä oli Saranpään kolmas kerta vastaväittäjänä.

3. Jorma Rudanko suoritti oikeustieteen kandidaatin tutkinnon 1978 ja oli sen jälkeen oikeuskanslerinviraston esittelijänä 1978-79 ja vuosina 1980-1984 Helsingin yliopiston prosessioikeuden assistenttina ja amanuenssina. Tämän jälkeen hän siirtyi Vaasan hovioikeuteen esittelijäksi. Vuosina 1981-82 Rudanko suoritti tuomioistunharjoittelun Kauhajoen tuomiokunnan notaarina ja sai 1982 varatuomarin arvon. Oikeustieteen lisensiaatin tutkinnon Rudanko suoritti 1988. Hänen serkkunsa on Aalto-yliopiston siviilioikeuden professori Matti Rudanko, joka jäi eläkkeelle 2018.

4. Tutustuin Rudankoon vuonna 1980 Helsingin yliopiston prosessioikeuden laitoksella hoitaessani Jouko Halilan eläköitymisen jälkeen avoimeksi tullutta prosessioikeuden professorin virkaa yhden lukukauden. Ajattelin, ettei auskultointi olisi Rudangolle pahitteeksi, sillä prosessioikeus on, kuten professori Tauno Ellilä luennoillaan usein teroitti, "käytännön ruljanssioppia°, siis varsin käytännönläheinen oppiaine ja oikeudenala. Niinpä otin 1981 Rudangon notaariksi Kauhajoelle, jossa olin kihlakunnantuomarina. En voinut tuolloin kuvitella, että Rudangosta tulisi joskus oikeusneuvos tai että hän väittelisi tohtoriksi vasta 40 vuotta myöhemmin. Joulukuun 1981 jälkeen en ole Rudankoa tavannut. Tähän nähden tuntui mukavalta, kun hän mainitsee väitöskirjansa esipuheessa myös minut ja vieläpä kahteen otteeseen.

5. Kauhajoki oli ja on varmaan nytkin monessa suhteessa vireä ja mukava paikkakunta, minulle jopa eräänlainen "Villi Länsi". Olin siellä kolme vuotta, ajanjaksosta jäi miellyttävät muistot, joita on vanhana kiikkustuolissa mukavaa muistella.  

6. Tuomiokunnan kanslia oli kirkonkylän keskustassa osoitteessa Topeeka 45 uudehkon talon kolmannessa kerroksessa. Toisessa kerroksessa oli kunnan kirjasto ja alimmassa kerroksessa Kantakrouvi, myös se tuli tutuksi. Käräjiä istuttiin Kauhajoen lisäksi Kurikassa, Teuvalla ja Isojoella,  Viimeisen käräjäpäivän istuin joulukuussa 1981 Isojoella, jonne notaari Jorma Rudangon kanssa matkasimme autollani. Läksiäislahjaksi sain Kauhajoen lautamiehiltä Iisakki Järvenpää Oy:n kahdella puukolla, pikkupuukkoolla (jungilla) ja isolla eli pitopuukkoolla, varustetun pohojalaisen helavyön.

7. Kauhajoki liittyy kiinteästi myös vastaväittäjä Timo Saranpäähän, sillä hän on syntynyt ja käynyt koulunsa siellä. Timo haki Lapin yliopistoon opiskelemaan oikeustiedettä, kiinnostui prosessioikeudesta ja toimi valmistumisensa jälkeen muutaman vuoden lainkäytön assistenttina ennen kuin muutti Vaasaan ja aloitti työt hovioikeuden esittelijänä. Saranpää nimitettiin hovioikeudenneuvokseksi 36 -vuotiaana vuonna 2017. Hän ei aivan onnnistunut rikkomaan "ennätystäni", sillä minä olin kyseisen viran aikonaan saadessani 33 -vuotias. Jorma Rudanko nimitettiin hovioikeudenneuvoksen virkaan kypsässä  46 vuoden iässä. 

8. Väittelijä ja vastaväittäjä ovat siis kumpikin toimineet tuomareina samassa hovioikeudessa, Saranpään kohdalla viranhoito jatkuu edelleen. Rudanko ehti olla hovioikeudessa esittelijänä ja tuomarina hieman yli 20 vuotta. Minun kauteni hovioikeudessa kesti vain kaksi vuotta, mutta siinäkin ajassa opin paljon hovioikeuden työstä ja tutustuin moniin mielenkiintoisiin ihmisiin.

9. Tämän esipuheen jälkeen voimme palata viime perjantain väitöstilaisuuteen. Se pidettiin Porthanian luentosalissa III, jossa oikeustieteelliset väitökset lähes aina tapahtuvat. Itse väittelin samassa salissa 1977, ja vuonna 1998 toimin siellä oikeustieteeen lisensiaatti Tatu Leppäsen vastaväittäjänä. 

10. Koronaepidemian takia salissa oli vain muutama väittelijän läheinen. Tilaisuus striimattiin ja sitä oli mahdollista katsella suorana verkossa. Itse tein näin ja voin sanoa, että väitöksen seuraaminen onnistui hyvin. Tilaisuus kesti kaksi tuntia  ja 20 minuuttia. 

12. Kello 12.15 saliin astelivat peräkanaa kustos, väittelijä ja vastaväittäjä. Herrat olivat pukeutuneet tummaan pukuun eivät frakkiin. Kaikilla oli maski kasvoillaan, jonka kustos ja vastaväittäjä ottivat pois paikalleen asetuttuaan. Luultavasti jännityksestä johtuen väittelijä ei tehnyt samoin, vaan piti lektionsa maski kasvoillaan; hän riisui  sen vasta tämän jälkeen. 

13. Kun kustos oli lausunut maagiset sanansa "Julistan väitöstilaisuuden avatuksi", väittelijä piti lektionsa, kuten tapana on, seisoviltaan ja paperista lukien. Hän kosketteli puheessaan tutkimuksensa yleisiä oppeja ja sen jälkeen lyhyesti todistusteorioita ja niiden vertailua. Hän nosti esiin mm. alkuperäistodennäköisyyden käsitteen ja kritisoi todistusharkinnan matemaattisia menetelmiä. Lopuksi väittelijä lausui muutaman sanan  todistusharkinnan todisteiden uskottavuudesta. Hän ilmoiti kannattavansa OK 17 luvun uudistamisen yhteydessä lakiin otettua säännöstä, jossa uskottavuus on otettu riita-asioiden näyttökynnyksen kriteeriksi. Yleisvaikutelmaksi jäi, ettei väittelijä halunnut vielä lektiossa paljastaa kaikkia korttejaan.

14. Tämän jälkeen vastaväittäjä Saranpää luki seisten oman alkupuheevuoronsa, jota väittelijä kuunteli myös seisoviltaan. Saranpään mukaan väittelijän tarkoituksena on ollut selvittää, mitkä oikeustieteen tutkimuksessa kehitellyt monet todistusharkintateoriat voisivat olla hyödyllisä, kun näyttökysymystä pohtiva  tuomari joutuu ratkaisemaan sen, mitä asiassa on pidettävä totena ja mitä ei. Vastaväittäjä nosti esiin väittelijän muutamia teesejä tai alakysymyksiä, joita väitöskirjassa on käsitelty  ennen todistusharkintateorioiden analyysiä; vastaväittäjä puuttui mm. todistustaakan ja näyttökynnyksen suhteeseen sekä siihen, koskevatko todistustaakka ja näyttökynnys oikeustosiseikkojen ohella myös  todistustosiseikkoja, kuten väitöskirjassa on esitetty. Vastaväittäjä loi myös katsauksen  todistusoikeudesta aiemmin Suomessa julkaistuihin väitöskirjoihin ja muihin monografioihin. 

15. Tämän jälkeen väittelijä ja vastaväittäjä istuutuivat ja herrat ryhtyivät vastaväittäjän johdolla tarkastelemaan tutkimuksen pääkysymyksiä ja joitakin  yksityiskohtia.

16. Tilaisuus sujui leppoisissa merkeissä, sillä siinä ei kiihdytty tai ryhdytty vinoilemaan. Käsittely oli hymyssä suin tapahtuvaa sivistynyttä keskustelua, jossa toisen osapuolen kannanotoille osoitettiin ymmärrystä.  Minua miellytti etenkin keskustelun alkuvaihe, jossa vastaväittäjä esitti tarkastuksen työjärjestyksen ja tiedusteli väittelijältä, sopiko se hänelle. Uutta minulle oli myös tapa, jolla vastaväittäjä ehdotti itseään liki 30 vuotta vanhemmalle väittelijälle sinunkauppoja, johon tämä oitis suostui. Tämän  jälkeen vastaväittäjä pyysi väittelijää kertomaan hieman koulutuksestaan ja työkokemuksestaan sekä lausumaan muutaman sanan tutkimus -ja kirjoittamisprosessistaan. Vastaväittäjä kiinnitti huomiota myös väitöskirjaan huomattavaan pituuteen, johon väittelijä vastasi, että hän on kyllä esitarkastuksen jälkeen karsinut käsikirjoituksesta 300-400 sivua. Tämän vaiheen päätteeksi vastaväittäjä esitti väittelijälle retorisen kysymyksen: "Miten tutkija Rudanko ja tuomari Rudanko eroavat toisistaan".

17. Tarkastuksen päätteeksi vastaväittäjä esitti loppulausuntonsa, jota väittelijä kuunteli seisomaan nousten. Vastaväittäjä totesi esittäneensä tutkimusta vastaan muutamia kriittisiä huomautuksia, jotka eivät kuitenkaan vähentäneeet väitöskirja ansioita, joita vastaväittäjä ilmoitti pitävänsä kiistattomina. Vastaväittäjän mukaan teos ilmentää huomattavaa ja jopa poikkeuksellista oppineisuutta sekä erittäin laajaa ja syvällistä perehtyneistyyttä prosessioikeuden ja todistusoikeuden kysymyksiin. Tämn vuoksi vastaväittäjä ilmoitti esittävänsä oikeustieteelliselle tiedekunnalle Jorma Rudangon väitöskirjan hyväksymistä oikeustieteen tohtorin tutkintoa varten.

18. Kun kellään paikalla olevilla ei ollut esittää kysymyksiä tai huomautuksia väitöskirjan osalta, kustos julisti väitöstilaisuuden päättyneeksi.

19. Entäpä siten väitöskirjan sisältö ja pääväittämät?  Niitä minulla olisi tarkoitus käsitellä myöhemmin erikseen, jos intoa ja voimia riittää. Pitänee ensin perehtyä hieman tarkemmin väitöskirjaan, siinä menee aikaa, kun teoksessa on 750 sivua. Väittelijän lektio ja vastaväittäjän tiedekunnalle antama lausunto julkaistaan aikanaan Lakimies-lehdessä.



torstai 28. tammikuuta 2021

222. Väitöskirja todistelunrajoitteista rikosprosessissa

                                                              

1. Kuten edellisessä blogijutussa mainitsin, oikeustieteen maisteri Jurkka Jämsän väitöstilaisuus pidettiin 22. tammikuuta Vaasan hovioikeudessa. Silloin esitettiin Helsingin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan suostumuksella tarkastettavaksi Jämsän väitöskirja Oikeudelliset todistelunrajoitukset rikosasiassa.

2. Väitöstilaisuus oli etätapahtuma, jota oli mahdollista seurata verkossa. Tilaisuus pidettiin hovioikeuden täysistuntosalissa, jossa oli ilmeisesti jonkin verran myös yleisiöä väitöstä seuraamassa. Virallisena vastaväittäjänä toimi oikeustieteen tohtori, dosentti ja Pirkanmaan käräjäoikeuden käräjätuomari Antti Tapanila, joka oli saapuvilla tilaisuudessa. Väitöstilaisuuden avannut ja kustoksena toiminut prosessioikeuden professori Tuula Linna sen sijaan osallistui tapahtumaan videoyhteyden välityksellä Helsingissä.

3. Tilaisuus oli järjestetty Vaasan hovioikeuteen siksi, että Jurkka Jämsä työskentelee hovioikeudessa; hänet nimitettiin hovioikeuden asessoriksi tämän vuoden alusta lukien. Jämsä on 31 -vuotias, mutta nuoresta iästään huolimatta hän on ennättänyt toimia lyhyitä aikoja myös ma. hovioikeudenneuvoksena. Löysin Jämsän kuvan netistä, se on tämän jutun alussa.

4. Väitöskirjan esipuheesta ilmenee, että Jurkka Jämsä on askarrellut todistamisrajoitteiden tai -kieltojen parissa jo aika kauan. Hänen mielenkiintonsa teemaa kohtaan heräsi nimittäin jo opiskeluaikana, jolloin hän osallistui todistusoikeuden seminaariin. Pohdinnat laajenivat maisterintutkielmaksi, joka julkaistiin vuonna 2015 Helsingin yliopiston Confict Management Instituutin julkaisusarjassa nimikkeellä Hyödyntämisrajoitusten vaikutus näyttöharkinnassa. Jämsä valmistui oikeustieteen maisteriksi vuonna 2014, Vaasan hovioikeudessa hän on työskennellyt esittelijänä muutaman vuoden.

5. Jämsän väitöskirja on keskimääräistä selvästi laajempi, sillä se käsittää melko tarkkaan 500 sivua.  Vastaväittäjä Antti Tapanila kiinnitti asiaan huomiota. Tutkimuksen laajuutta puoltaa todistamiskieltojen laaja ja monenlaisia tilanteita koskeva sääntely, jossa on tehty lukuisia poikkeuksia erityistilanteita silmällä pitäen. Oman lisänsä "soppaan" tuovat vielä todistamiskieltoihin liittyvät hyödyntämiskiellot.  Todistamiskieltojen tukinnassa on otettava huomioon myös korkeimman oikeuden ennakkopäätökset, joita on aihepiiristä annettu runsaasti, samoin Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) laajaksi paisunut ratkaisukäytäntö. Väittelijä olisi voinut keskittyä tutkimuksessaan vain tiettyyn tai joihinkin todistamiskieltoihin. Toisaalta todistamiskiellot muodostavat siinä määrin yhtenäisen kokonaisuuden, että tutkimuksen rajoittaminen tällä tavalla ei olisi ollut luonteva vaihtoehto.

6. Jämsän mukaan todistelunrajoitteita on Suomessa käsitelty verrattain vähän. Itse kuitenkin sanoisin, että todistamiskieltoja on tutkittu ja niistä on kirjoitettu meillä melko paljon ja ulkomailla vielä enemmän. Teemasta on 1970 -luvun loppupuolella ilmestynyt kahtena niteenä ilmestynyt Lauri Hormian oivallinen väitöskirja Todistamiskielloista rikosprosessissa I (1978) ja seuraava vuonna suppeampi toinen osa; ensimmäisessä osassa on hieman yli 400 sivua. Hormia näyttää ollen aikaansa edellä, sillä vielä ilmestymisajankohtana hänen väitöstutkimuksensa ei saanut ansaitsemaansa arvostusta; väitöskirjan merkitys havaittiin vasta parikymmentä vuotta myöhemmin.

7. Pasi Pölösen väitöskirjassa Henkilötodistelu rikosprosessissa  (2003) on myös laaja todistamiskieltoja koskeva esitys. Vuonna 2015 ilmestyneessä Pasi Pölösen ja Antti Tapanilan kirjassa  Todistelu oikeudenkäynnissä on liki 120 sivun pituinen luku todistamis- ja hyödyntämiskielloista; samoja kysymyksiä on käsitelty myös Dan Fränden ja Jaakko Raution kirjassa Todistelu, oikeudenkäymiskaaren 17 luvun kommentaari (2016). Tieteellisistä artikkeleista on syytä mainita Juhana Riekkisen lähes satasivuinen kirjoitus Todisteiden hyödyntämiskiellot rikosprosessissa (2014), joka on julkaistu Oikeustiede-Jurisprudentia -kokoomateoksessa. Saksassa, Ruotsissa ja Britanniassa ja monissa muissakin maissa on ilmestynyt runsaasti todistamiskieltoja koskevia monografioita ja artikkeleja. Ruotsalaisen Ulf Lundqvistin väitöskirja Bevisförbud ilmestyi vuonna 1998.

8. Kuten edellisestä kappaleestakin ilmenee, termi todistamiskiellot on vakiintunut ja otettu yleiseen käyttöön niin Suomessa kuin muissakin vertailumaissa. Tähän nähden on hieman yllättävää, että Jurkka Jämsä on lanseerannut uuden käsitteen, sillä hän puhuu todistamiskieltojen sijasta todistelunrajoitteista. Hän on kyllä perustellut muutosta, mutta minusta perustelut eivät ole kovin vakuuttavia. Se, että kaikki todistamiskiellot eivät ole ehdottomia, vaan joustavia, ei ole perusteltu syy luopua käyttämästä termiä todistamiskiellot. Käsite todistelunrajoiteet voidaan sitä paitsi sekoittaa OK 17 luvun 8 §:ssä säädettyyn todisteiden torjumiseen, jossa on nimenomaan kysymys todistelun rajoittamisesta; niissä ei kuitenkaan ole kyse todistamiskielloista tai Jämsän lanseeraamista todistelunrajoitteista. 

9. Pysykäämme siis edelleen käsitteessä todistamiskiellot! Käsitettä todisteiden hyödyntämiskiellot Jämsä ei ole halunnut muuttaa ja kutsua niitä hyödyntämisrajoitteiksi. Sanan "oikeudelliset" olisi minusta voinut jättää väitöskirjan nimestä pois, sillä lukijat ymmärtävät kyllä muutenkin, että tutkimuksessa ei ole kyse tosiasiallisista, vaan nimenomaan oikeudellisista eli normatiivista todistamiskielloista tai -rajoitteista.

10. Väitöskirjassa käydään läpi, selostetaan sekä asiantuntevasti analysoidaan ja kommentoidaan suuri määrä KKO:n ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisuja. KKO:n ratkaisuja on noin 70 ja EIT:n ratkaisuja peräti 140 kappaletta. Lisäksi kirjassa mainitaan ja osin selostetaan myös hovioikeuksien sekä Ruotsin, Norjan, Yhdistyneen kuningaskunnan ja Yhdysvaltojen korkeimpien oikeuksien päätöksiä; näitä on yhteensä noin 50. Yksi selvä puute tässä suhteessa kuitenkin on. Nimittäin se, että oikeustapaushakemistossa ei mainita kirjan sivua tai sivuja, joissa kutakin ratkaisua on selostettu ja kommentoitu. 

11. Yksi esimerkki tästä. Väitöstilaisuuden alkupuolella väittelijä ilmoitti pitävänsä ennakkopäätöstä KKO 1995:66 jotenkin kyseenalaisena mainitsematta väitöskirjan  jaksoa tai sivua, jossa kyseistä ratkaisu on kommentoitu. Kun oikeustapaushakemistossa ei mainita sivumeroa, josta tämä ilmenee, minulta kesti aika kauan selailla kirjaa ennen kuin löysin mainiitut kohdat. Minusta ja monista muistakaan kirjoittajista kyseisen ennakkopäätös, joka on tehty KKO:n vahvennetussa jaostossa, ei ole lainkaan huono saati epäonnistunut, vaan päin vastoin hyvin perusteltu. Tämän olen maininnut myös kirjoissani ja parissa artikkelissa, mutta tätä väittelijä ei ole ilmeisesti havainnut.

11a. Lisätty 29.1.- Jurkka Jämsän kommentin johdosta löysin nyt myös jakson 6.4.4, jossa hän on aivan asianmkaisesti selostanut  ja analysoinut ennakkopäätöstä KKO 1995:66 sekä maininnut kirjoittajia, mm. minut ja Pasi Pölösen, jotka ovat ratkaisua hyväksyvässä mielessä kommentoineet (sivut 282-289), samoin ratkaisun KKO 2000:71 ja sen johdosta kirjallisuudessa käydyn monipuolisen keskustelun.

12. Tätä lyhyttä kirjoitusta ei ole tarkoitettu Jurkka Jämsän väitöskirjan arvioinniksi tai kritiikiksi, vaan lähinnä vain ilmoitukseksi uuden prosessioikeudellisen väitöskirjan on ilmestymisestä. Tieteellisen arvion väitöskirjasta saamme aikanaan lukea Lakimies -lehdessä julkaistavasta vastaväittäjä Antti Tapanilan lausunnosta. Minulla olisi toki muutakin  - lähinnä etenkin positiiivista - sanottavaa väitöskirjasta, mutta lyhyessä blogijutussa tämä ei ole mahdollista. Kaiken kaikkiaan pidän Jurkka Jämsän väitöskirjaa varsin korkeatasoisena todistusoikeudellisena tutkimuksena.

13. Annetaan lopuksi väittelijän itse kertoa, mistä hänen väitöskirjassaa lyhyesti sanottuna on kysymys. Tämä lausuma Helsingin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan verkkosivuilta:

”Oikeudelliset todistelunrajoitteet rikosasiassa” on oikeustieteellinen väitöstutkimus, jossa tarkennetaan todistusoikeuden käsitteistöä ja yleisiä oppeja jäsentämällä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännössä kehittyneitä periaatteita todistelunrajoitteista ja todisteen hyödyntämiskielloista suhteessa uudistettuihin, kansallisiin todistelua rajoittaviin säännöksiin. Keskeinen väite on, että riittävän kuvaavaa ei enää ole erottaa todistamiskieltoja ja todisteiden hyödyntämiskieltoja todistelun vapaudesta. 

Perustana ehdotetulle käsitteistölle on neljän kaikille todistelunrajoitteille tyypillisen ominaisuuden erottaminen. Todistelunrajoitteilla on jokin tarkoitus eli funktio sekä kohde. Lisäksi ne voivat olla eri tavoin joustavia tai ulottua todistelumenettelyn eri vaiheisiin. Näiden ominaisuuksien eli funktion, kohteen, joustavuuden ja ulottuvuuden perusteella voidaan kuvata todistelunrajoitteiden toimintatapaa. Rajoitteita voidaan erottaa toisistaan ja tyypitellä sen mukaan, miten niiden ominaisuudet eroavat toisistaan. 

Tutkimuksessa esitetään myös uudenlaista jäsennystapaa sen ratkaisemiseksi, voidaanko todiste ottaa huomioon asiaa ratkaistaessa. Muistisäännön omaisesti tämä on ilmaistu ”kolmen V:n mallina”: Ratkaisu riippuu todistelumenettelyssä tapahtuneen oikeudenloukkauksen vakavuudesta, vaikuttavuudesta ja vakauttamisesta. Esimerkiksi hyvin vakavalla loukkauksella saatua todistetta ei voida hyödyntää lainkaan, kun taas lievempien loukkauksien vaikutukset voivat jäädä vähäisiksi tai niitä voidaan riittävästi vakauttaa, jolloin todisteen hyödyntäminen on sallittua. 

Tutkimuksessa tarkastellaan erilaisia todistelua rajoittavia normeja. Näin pyritään osoittamaan ehdotetun käsitteistön käyttökelpoisuus ja tarpeellisuus. Tarkastelussa on painotettu Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännön merkitystä. Tutkimuksessa esitetäänkin monia siihen perustuvia tulkintakannanottoja, joilla on merkitystä uudistettujen kansallisten todistelusäännösten kannalta".

tiistai 26. tammikuuta 2021

221. Näytön arviointia seksuaalirikosjutussa koskeva ennakkopäätös (KKO 2021:5)

1. Kuten olen muun muassa 17.9.2019 julkaistussa blogikirjoituksessa numero 166 todennut, korkein oikeus (KKO) myöntää nykyisin usein valitusluvan näytön arviointia rikosasiassa koskevissa tapauksissa. Tämä koskee varsinkin seksuaalirikosjuttuja, kuten esimerkiksi raiskausta, ja erityisesti törkeää lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä koskevia tapauksia. Ko. blogikirjoituksessa oli kyse ratkaisusta KKO 2019:78, joka koski niin sanottua rappukäytäväraiskausta.

2. Tänään KKO antoi jälleen uuden ennakkopäätöksen, jossa on kysymys näytön arvioinnista seksuaalirikosasiassa, tarkemmin sanottuna taas törkeää lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä koskevasta asiasta (KKO 2021:5). KKO toimitti suullisen käsittelyn, jossa mm. syytettyä kuultiin videoyhteyden välityksellä. Valittajana asiassa oli, ei syyttäjä, vaan asianomistaja eli rikoksen uhri.

3. KKO:n julkaiseman ratkaisuselosteen otsikko kuuluu näin: 

Kysymys syyksi lukemiseen riittävän näytön arvioinnista törkeää lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä koskevassa asiassa, kun tekoaikana 8–9-vuotiaan lapsen kertomuksen tueksi ei ollut esitetty välillistä näyttöä. (Ks. KKO:2013:96)

Kysymys myös siitä, voitiinko asianosaisia kuulla Korkeimman oikeuden suullisessa käsittelyssä videoyhteyden välityksellä, ja poikkeusolojen merkityksestä.

Lisäksi kysymys siitä, voitiinko vastaaja velvoittaa korvaamaan valtiolle puolustajalleen valtion varoista alemmissa tuomioistuimissa maksetut palkkiot.

Ratkaisuseloste KKO 2021:5

Syyte ja vastine

5. A:lle on Etelä-Karjalan käräjäoikeudessa vaadittu rangaistusta törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä (tekoaika 4.11.2015–1.9.2016) sillä perusteella, että hän oli neljällä eri kerralla nostanut päälleen asianomistajan (B) eli tekoaikaan 8–9-vuotiaan tytön ja liikutellut tätä sukupuolielimensä päällä siten, että asianomistajalla oli ollut jalassaan vain alushousut. Syytteen mukaan alushousut ovat A:n toiminnan johdosta painuneet asianomistajan sukupuolielimeen. Mainitut seksuaaliset teot olivat olleet omiaan vahingoittamaan asianomistajan kehitystä. Rikos oli ollut omiaan aiheuttamaan asianomistajalle erityistä vahinkoa hänen ikänsä ja kehitystasonsa vuoksi sekä myös hänen A:ta kohtaan tuntemansa erityisen luottamuksen vuoksi. Rikosta oli hyväksikäyttötekojen lukumäärän sekä tekojen luonteen ja tekotavan perusteella pidettävä myös kokonaisuutena arvostellen törkeänä.

6. A on kiistänyt syytteen. Hän on todennut tytön tulleen oma-aloitteisesti hänen päälleen istumaan leikkien heppaleikkiä ja esitellen lelujaan A:n maatessa sängyssä selällään. Tilanteita oli ollut noin neljä eikä niissä ollut ollut mitään seksuaalista. A ei ollut mainituissa tilanteissa riisunut asianomistajaa eikä liikutellut tätä päällään.

 Käräjäoikeuden tuomio

7. Käräjäoikeus (käräjätuomari Lehmusjärvi ja lautamiehet) oli 13.2.2019 katsonut selvitetyksi, että A oli menetellyt syytteessä kerrotulla tavalla ja tuominnut hänet  törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä 2 vuoden 2 kuukauden vankeusrangaistukseen sekä velvoittanut hänet suorittamaan asianomistajalle korvausta kärsimyksestä vaaditut 10 000 euroa.

 Hovioikeuskäsittely

8. A on valittanut Itä-Suomen hovioikeuteen ja vaatinut, että syyte ja siihen perustuvat korvausvaatimukset hylätään. A:n kerrottua hovioikeuden pääkäsittelyssä viimeisen heppaleikkitilanteen ajoittumisesta tammikuulle 2017 syyttäjä on tarkistanut syytteen tekoajan päättymään 31.1.2017.

9. Itä-Suomen hovioikeus (tuomarit Rautsi, Heimonen ja Vauhkonen) on tuomiollaan 22.10.2019  hylännyt syytteen ja siihen perustuvat muut vaatimukset. Hovioikeus on katsonut, että asianomistajan kertomuksen syntyyn liittyi sellaisia piirteitä, jotka kokonaisuutena objektiivisesti arvioiden horjuttivat hänen kertomuksensa luotettavuutta. Tähän nähden A:n esittämä vaihtoehtoinen tapahtumainkulku oli siinä määrin todennäköinen, ettei sen olemassaoloa voitu riittävällä varmuudella poissulkea. A:n syyllisyydestä jäi siten varteenotettava epäily.

Kysymyksenasettelu KKO:ssa

10. Korkeimmassa oikeudessa oli pääasian osalta kysymys asianomistajan kertomuksen arvioinnista ja siitä, oliko törkeää lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä koskevan syytteen tueksi esitetty riittävä näyttö, kun sen tueksi ei ollut esitetty välillistä näyttöä vai jäikö vastaajan syyllisyydestä vaihtoehtoinen selitys huomioon ottaen varteenotettava epäily. Esikysymyksenä asiassa oli otettava kantaa asianosaisten kuulemiseen videoyhteyden välityksellä ja lopuksi siihen, voitiinko syytetty velvoittaa korvaamaan valtiolle sen varoista hänen puolustajalleen määrätäty palkkiot.

Videokuuleminen

11. Asianomistaja on pyytänyt suullisen käsittelyn toimittamista ja nimennyt kuultavaksi äitinsä (C). Syytetty A on nimennyt itsensä kuultavaksi. A on lisäksi pyytänyt, että suullinen käsittely toteutettaisiin siten, että A ja hänen puolustajakseen määrätty asianajaja osallistuivat käsittelyyn videoyhteyden välityksellä Etelä-Karjalan käräjäoikeudesta.

12. KKO on perustellut videokuulemista koskevaa ratkaisuaan erittäin laajasti ja perusteellisesti (perustelukappaleet 1-29).  KKO on päätynyt siihen, että asianosaisten osallistumista oikeudenkäyntiin ja kuulemista videoyhteyden välityksellä voitiin pitää laissa ja sen esitöissä tarkoitetulla tavalla soveliaana. Asianomistajan äiti (C) ja syytetty A puolustajansa kanssa osalllistuivat videoyhteydellä KKO:n suulliseen käsittelyyn ja heitä kuultiin videoyhteyttä käyttäen.

13. Asianomistaja on ollut alle 15-vuotias, joten häntä ei ole kuultu henkilökohtaisesti tuomioistuimessa, ei siis myöskään KKO:ssa. Asianomistajaa on kuultu esitutkinnassa 30.6.2017 eli noin kuukausi rikosepäilyn syntymisen jälkeen. Toinen, vastakysymysten takia tehty täydentävä kuuleminen on tapahtunut 12.12.2017. Kuulemiset on poliisin pyynnöstä suorittanut Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin lasten ja nuorten oikeuspsykologian yksikkö. Asiassa on esitetty todisteena asianomistajan kuulemisista esitutkinnassa tehdyt videotallenteet ja haastattelujen litteroinnit.

KKO:n ratkaisu

14. KKO on selostanut ja arvioinut esitettyä näyttöä todella laajasti ja monipuolisesti tavalla, josta alempien oikeuksien olisi syytää ottaa opiksi. Näytön selostamista, todistusharkintaa ja näytön riittävyyden arviointia on käyty läpi kaikkiaan 78:ssa perustelukappaleessa (30-108). 

15. Yhteenvetona KKO toteaa, että asianomistajan kertomusta voitiin pitää sisältönsä perusteella vakuuttavana ja syntytapansa johdosta luotettavana. Syytetty A:n kertomusta ja vaihtoehtoista selitystä heppaleikistä, joka on ollut tietyiltä osin ristiriitainen ja epäuskottava, ei ole voitu sovittaa yhteen asianomistajan kertomuksen kanssa.

16. KKO päätyi näyttöä kokonaisuudessaan arvioituaan siihen, että asiassa ei jäänyt varteen otettavaa epäilyä siitä, että A on syytteessä kuvatulla tavalla neljällä eri kerralla liikutellut hajareisin päällään ollutta asianomistajaa sukupuolielimensä päällä siten, että asianomistajalla on ollut jalassaan vain alushousut. Asianomistajan alushousut ovat A:n toiminnan seurauksena painuneet asianomistajan sukupuolielimeen. Asianomistajan oma kertomus huomioon ottaen näyttämättä oli sen sijaan jäänyt, että A olisi syytteessä kerrotulla tavalla nostanut asianomistajan päälleen. 

17. KKO luki A:n syyksi törkeän lapsen seksuaalisen hyväksikäytön ja tuomitsi hänet siitä 1 vuoden 8 kuukauden vankeusrangaistukseen. Rangaistus on ehdoton.

KKO velvoitti A:n suorittamaan asianomistaja B:lle korvaukseksi loukkauksen aiheuttamasta kärsimyksestä 6 000 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine korkoineen 31.1.2017 lukien ja B:n äidille C:lle korvaukseksi asianosaiskuluista 450,24 euroa.

KKO velvoitti A:n korvaamaan valtiolle sen varoista hänen puolustajalleen alemmissa oikeuksissa maksetut määrät käräjäoikeudessa 4 262,57 euroa ja hovioikeudessa 2 550 euroa. A velvoitettiin korvaamaan valtiolle sen varoista asianomistajan avustajalle alemmissa oikeuksissa maksetut määrät käräjäoikeudessa 2 852,12 euroa ja hovioikeudessa 2 116,43 euroa laillisine korkoineen kuukauden kuluttua KKO:n tuomion antopäivästä lukien. 

-----

18. KKO:n ratkaisu on laajasti ja vakuuttavalla tavalla perusteltu eikä sen oikeellisuudesta jää varteen otettavaa epäilyä. Itse asiassa jo käräjäoikeus päätyi asiallisesti ottaen samanlaiseen lopputulokseen, sillä myös se luki A:n syyyksi ko. seksuaalirikoksen ja tuomitsi hänet ehdottomaan vankeusrangaistukseen. Syytetyn valituksesta hovioikeus hylksi syyteen, joten asianomistajan oli vietävä juttu KKO:n käsittelyyn.

19. Herää kysymys, miksi syyttäjä tyytyi näin merkittävässä asiassa hovioikeuden tuomioon, vaikka se erosi täysin käräjäoikeuden tuomiosta. Nyt asianomistaja joutui itse valittamaan hovioikeuden tuomiosta KKO:een. Syyttäjän olisi tullut saattaa kysymys valitusluvan hakemisesta valtakunnansyyttäjän harkittavaksi, koska lain mukaan tämä edustaa syyttäjistöä KKO:ssa. Valtakunnansyyttäjän olisi tullut huolehtia valitusluvan ja valituksen tekemisestä ja määrätä tuohon tehtävään valtionsyyttäjä. Ruotsissa valtakunnansyyttäjä laatii itse korkeimmalle oikeudelle tehtävät valituslupahakemukset ja valitukset ja ajaa asiaa korkeimmassa oikeudessa. Suomessa valtakunnansyyttäjä ei liene koskaan esiintynyt itse syyttäjänä KKO:ssa. Kerran kyllä syytettynä.

20. Voidaan pohtia myös sitä, miksi KKO ottaa niin usein tutkittavakseen näytön arviointia rikosasiassa koskevan kysymyksen. Näin tapahtuu etenkin seksuaalirikosasioissa ja varsinkin lapsen hyväksikäyttöä koskevissa tapauksissa. Ero Ruotsin korkeimman oikeuden käytäntöön on tässäkin kohtaa varsin selvä. Tämä on kysymys, joka ansaitsee tulla pohdituksi eri blogijutussa.