1. Julkisuudessa on viime aikoina toistuvasti käyty keskustelua seksuaalirikostuomioista ja niihin liittyvästä rangaistusten mittaamisesta. Kritiikki on kohdistunut liian lieväksi koettuun rangaistuskäytäntöön. Vähemmälle huomiolle on jäänyt väkivaltarikollisuus, joka sekin muodostaa mielenkiintoisen aihealueen niin menettelyn kuin seuraamusten kannalta. Omat kokemukset perheväkivaltajutuista niin syyttäjänä kuin tuomarina ovat tuottaneet pohdintoja siitä, minkälaisia prosessuaalisia reunaehtoja liittyy tapausten hoitamiseen. Suomessa huomion arvoista on myös se, että perusmuotoisesta pahoinpitelystä (rikoslaki 21:5) vähimmäisrangaistus on sakko. Vertailun vuoksi voi todeta, että Ruotsissa perusmuotoisesta pahoinpitelystä tuomitaan vankeusrangaistus (brottsbalken 3:5), ellei kysymys ole vähäisestä teosta, jolloin on mahdollista tuomita sakkoa.
2. Tällä erää ei ole tarkoitus syventyä pahoinpitelyrikosten seuraamuksiin lähemmin vaan keskittyä perheväkivaltajuttuihin liittyviin todistelun ongelmiin. Kiinnostavan esimerkin näistä tarjoaa heinäkuussa 2018 annettu Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisu N.K., joka koski Saksaa. Tapaus osoittaa, että perheväkivalta on valitettavasti yleismaailmallinen ilmiö ja sitä koskevia juttuja joudutaan käsittelemään eri maiden tuomioistuimissa.
3. Tapaus N.K. sisälsi vakavanlaatuista parisuhdekumppaniin kohdistunutta väkivaltaa. Asianomistajaa oli kuulusteltu tutkintatuomarin johdolla siten, että teosta epäillyn oikeus olla läsnä kuulustelussa oli evätty, koska muuten oli vaarana, että asianomistaja ei todistaisi tai kertoisi totuutta. Epäilty oli pidätetty ja hänelle oli määrätty puolustaja. Oikeudenkäynnissä asianomistaja oli kieltäytynyt todistamasta, jolloin hänen sijastaan oli kuultu tutkintatuomaria sekä sellaisia todistajia, jotka olivat tehneet asianomistajasta havaintoja.
4. Alioikeus oli tuominnut N.K:n kuuden vuoden ja kuuden kuukauden vankeusrangaistukseen teosta, joka oli sisältänyt asianomistajan polttamista savukkeella, päähän lyömistä, puisella kävelysauvalla hakkaamista, potkimista, kuristamista sekä pakottamisen kirjoittamaan kirjeen asianomistajan entisen rakastajan vaimolle. N.K. oli lisäksi pakottanut asianomistajan seksuaalisiin tekoihin. N.K. oli aikaisemmin tuomittu useita kertoja silloisiin kumppaneihinsa kohdistuneista pahoinpitelyistä. Asianomistaja oli päässyt pakenemaan asunnolta, jolloin oikeudessa todistajina kuullut olivat tehneet hänestä havaintoja tuoreeltaan.
5. Alioikeuden tuomio oli perustunut tutkintatuomarin ja todistajien kuulemiseen. Lisäksi todistajina oli kuultu niitä poliiseja, jotka olivat puhuttaneet asianomistajan välittömästi asunnolta pakenemisen jälkeen. Reaalitodisteena oli esitetty tunnustuskirje, jonka N.K. oli pakottanut asianomistajan kirjoittamaan. N.K. ei ollut halunnut oikeudessa lausua asiasta mitään.
6. Ihmisoikeustuomioistuin sovelsi tapaukseen ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 3(d) kohtaa, joka koskee syytetyn oikeutta kuulla syyttäjän todistajia. Tapauksessa N.K. muodostui vastakuulusteluoikeuden toteutumisen kannalta ongelmalliseksi, että N.K. ei ollut voinut kuulustella tapahtumista kertonutta asianomistajaa missään oikeudenkäynnin vaiheessa. EIT totesi ratkaisussaan, että tutkintatuomarin ja poliisien kuulemiselle oli hyväksyttävä peruste eikä menettely ollut mielivaltaista. Asianomistajan tutkintatuomarin luona antama kertomus ei myöskään ollut ainut näyttö syytteen tueksi, vaan se sai tukea muiden todistajien kertomuksista. Todistajat olivat tehneet havaintoja asianomistajan psyykkisestä tilasta ja vammoista heti pahoinpitelyn jälkeen. Tapausta ratkaissut alioikeus oli lisäksi perustellut asianomistajan kertomusta koskevan arviointinsa huolellisesti. Syytetyllä oli ollut oikeus vastakuulustella todistajana kuultu tutkintatuomari oikeudenkäynnissä.
7. Johtopäätöksenään EIT totesi, että sopimuksen 6 artiklan 1 ja 3(d) kohtia ei ollut loukattu, vaikka N.K. ei ollut voinut esittää kysymyksiä asianomistajalla missään oikeudenkäynnin vaiheessa. Merkitystä ei ollut silläkään, että kansalliset viranomaiset eivät olleet määränneet N.K:lle puolustajaa asianomistajan kuulusteluja edeltävästi. EIT totesi tästä, että kansalliset viranomaiset olivat ottaneet riskin, koska asianomistajan kieltäytyminen todistamasta oikeudessa oli ennakoitavissa. Toisin kuin EIT:n suuren jaoston tapauksessa
Schatschaschwili v. Saksa (2015) tämä ei kuitenkaan ollut vaikutukseltaan ratkaisevaa syytetyn oikeuksien kannalta. Schatschaschwilissa ongelmaksi nimittäin muodostui, että epäillylle ei ollut määrätty puolustajaa, joka olisi hänen puolestaan voinut osallistua todistajien kuulusteluihin esitutkintavaiheessa.
8. EIT on soveltanut tapauksessa N.K. arviointikriteereitään siitä, missä olosuhteissa on hyväksyttävissä, että syytetty ei ole voinut vastakuulustella syyttäjän ns. avaintodistajaa. Kriteereitä on kehitetty EIT:n suuren jaoston tapauksessa
Al Khawaja ja Tahery v. Yhdistynyt kuningaskunta (2011) sekä edellä mainitussa tapauksessa Schatschaschwili. Arviointikriteereistä ensimmäinen koskee vastakuulusteluoikeuden rajoittamisen syytä. Yleensä kysymys on niistä perusteista, joiden vuoksi todistajaa ei voida kuulla oikeudessa vaan todisteena joudutaan käyttämään hänen esitutkintakertomustaan. Syynä voi olla todistajan kuolema kuten tapauksessa Al Khawaja tai tavoittamattomissa oleminen ulkomaille siirtymisen vuoksi (Schatschaschwili). Asianomistajan kuuleminen tapauksessa N.K. puolestaan estyi siksi, että asianomistaja käytti hänelle laissa suotua oikeutta kieltäytyä todistamisesta. Toinen arviointikriteeri liittyy todistajan kertomuksen merkitykseen osana kokonaisnäyttöä. Mitä keskeisemmästä todisteesta on kysymys, sitä pidättyvämmin tulee suhtautua vastakuulusteluoikeuden rajoittamiseen. Kolmantena kriteerinä arvioidaan tasapainottavia tekijöitä, jotka kompensoivat vastakuulusteluoikeuden rajoittamista. Nämä voivat liittyä avustajaa koskevan oikeuden toteuttamiseen, huolelliseen näytönarviointiin ja ratkaisun seikkaperäiseen perustelemiseen, mutta myös niihin toimiin, joihin tuomioistuin on ryhtynyt pyrkiessään ensisijaisesti toteuttamaan vastakuulusteluoikeuden oikeudenkäynnin kuluessa.
9. Tapauksessa N.K. vastakuulusteluoikeuden rajoitus kohdistui ainoaan välittömään todisteeseen perheväkivaltatilanteesta, joten kysymys oli epäilemättä ratkaisevasta todisteesta. Vaikka asianomistajan kuulustellut tutkintatuomari oli kuultavana oikeudenkäynnissä, hänen kertomuksensa oli ainoastaan kuulopuhetodistelua siitä, mitä asianomistaja oli hänelle kertonut kuulustelutilanteessa. Syytetyn kannalta tutkintatuomarin vastakuulustelu ei siten ollut kovin merkityksellinen tapa kompensoida vastakuulustelun rajoittamista. Toisaalta vastakuulusteluoikeuden rajoittamiselle oli hyväksyttävä peruste, koska asianomistaja oli kieltäytynyt todistamisesta. Asianomistajan kertomus sai merkittävästi tukea muusta todistelusta, joka oli ristiriidatonta asianomistajan kertomaan. Voidaan arvioida, että ilman asianomistajan kertomuksesta riippumatonta todistelua, jolla oli itsenäistä näyttöarvoa asiassa, syyte olisi kansallisesti voitu hylätä tai ainakaan menettelyn ei olisi katsottu olleen linjassa ihmisoikeussopimuksessa turvattuihin oikeuksiin. Tapaus N.K. edustaa asianmukaista punnintaa, kun asianomistajan kieltäytymisoikeuden käyttäminen on tosiasiassa rajoittanut mahdollisuuksia todistelun esittämiseen.
10. Tapaus N.K. on mielenkiintoinen myös siitä näkökulmasta, että Suomessa on uudistettu todistelua koskevaa lainsäädäntöä 1.1.2016 lukien. Lainsäätäjä on pyrkinyt eräillä tavoilla turvaamaan perheväkivaltajuttujen asianomistajan asemaa ja rikosvastuun toteutumista. Perheväkivaltajutuille on tyypillistä, että syytetylle läheinen asianomistaja ei halua oikeudenkäynnissä todistaa ja vetoaa laissa hänelle suotuun kieltäytymisoikeuteen (OK 17:17.1). Kieltäytymismahdollisuus voidaan kuitenkin murtaa, jos on syytä epäillä, että asianomistaja ei ole käyttänyt oikeuttaan vapaaehtoisesti (OK 17:18.2). Mahdollisuus kieltäytymisoikeuden murtamiseen ja esitutkintakertomuksen käyttämiseen on lain sanamuodon mukaan ainoastaan silloin, kun asianomistaja ei ole esittänyt oikeudenkäynnissä vaatimuksia. Tähän liittyy uuden lainsäädännön ongelmakohta, koska ei ole mitenkään tavatonta, että asianomistaja esittää vaatimuksia ja samanaikaisesti kieltäytyy todistamisesta. Tuomioistuin joutuu siis hankalaan tilanteeseen punnitessaan sitä, voidaanko kieltäytymisoikeus murtaa. Tästä kysymyksestä jopa prosessioikeuden tutkijat ja lainvalmistelijat ovat esittäneet keskenään eriäviä kannanottoja.
11. Lainsäädäntöön liittyvien ongelmien ohessa perheväkivaltajuttujen näyttöasetelma on yleisesti ottaen haasteellinen. Väkivaltatilanteelle ei juuri koskaan ole silminnäkijöitä – harvoin edes sellaisia välittömästi tilanteen jälkeen havaintoja tehneitä kuin tapauksessa N.K. Ainoat varmuudella totuuden tietävät ovat siten syytetty ja asianomistaja. Syytetyllä ei ole velvollisuutta todistaa eikä käytännössä edes pysyä totuudessa, joten ainut käytettävissä oleva edes jollakin tavalla luotettava kertomus on asianomistajan. Jos hän kieltäytyy oikeudenkäynnissä todistamisesta, joudutaan käyttämään joko esitutkintakertomusta tai hylkäämään se todisteena, jos siihen on OK 17:18.2:sta johtuva peruste. Selvää on, että esitutkintakertomuksen hylkääminen todisteena johtaa myös syytteen hylkäämiseen, ellei muuta välitöntä näyttöä tapahtumista ole.
12. Näyttöasetelman vaativuus edellyttää tuomioistuimelta huolellista näytönarviointia. Keskeistä tämän kannalta on se, onko asianomistajassa mahdollisesti todetuille vammoille muuta selitystä kuin syytteessä tarkoitettu teko. Tällöin puhutaan ns. vaihtoehtoisesta selityksestä, joka taas liittyy rikosasioiden tuomitsemiskynnykseen. Jos syyllisyydestä jää varteenotettava epäily, syyte on hylättävä. Useimmiten tällainen syytteelle vaihtoehtoinen tapahtumainkulku esitetään syytetyn puolustuksen taholta. Tuomioistuimen tehtävänä on arvioida, jääkö puolustuksen tarjoama selitys poissulkematta esitetyn näytön perusteella. Vaihtoehtoiselta tapahtumainkululta edellytetään sitä, että se on yleisesti ottaen järkevä ja saa tukea todistusaineistosta. Vaihtoehtoisen tapahtumainkulun on siten selitettävä näytöstä tehtäviä päätelmiä.
13. Jos tilanne on vaikkapa sellainen, jossa paikalle hälytetty poliisipartio havainnoi ja valokuvaa asianomistajan vammoja eikä paikalla ole epäillyn ja asianomistajan lisäksi muita henkilöitä, ainoa mahdollinen selitys väkivallan ohella on vammojen syntyminen tapaturmaisesti. Jos – ja toisinaan kun – epäilty tarjoaa selityksenä jonkin täysin epäuskottavan tapahtumainkulun, näyttöasetelma jo lähtökohtaisesti tukee merkittävällä tavalla asianomistajan kertomaa, jos hän on esitutkinnassa kertonut joutuneensa väkivallan kohteeksi. Tällaisessa tilanteessa esitutkintakertomuksen tueksi voi riittää jo se, että paikalle saapunutta poliisia kuullaan ja todisteena esitetään valokuvia tai lääkärinlausunto asianomistajan vammoista. Toki merkitystä on myös sillä, kuinka seikkaperäisesti ja johdonmukaisesti asianomistaja on esitutkinnassa kertonut tapahtuneesta.
14. Tapaus N.K. osoittaa konkreettisesti, minkälaisia näyttöön ja todistelumenettelyyn liittyviä ongelmia sisältyy perheväkivaltajuttuihin, jotka ovat edelleen valitettavan yleisiä tuomioistuimissa. Lainsäädännössä ei ole pystytty niihin varautumaan parhaalla mahdollisella tavalla, joten vastuu rikostapausten huolellisesta selvittämisestä, näytön keräämisestä ja oikeudessa esittämisestä sekä arvioimisesta on jäänyt pitkälti rikosprosessia hoitaville viranomaisille, niin poliisille, syyttäjälle kuin tuomioistuimille. Jokaisella niistä on merkittävä rooli siinä, että rikosvastuuta pystytään asianmukaisesti toteuttamaan tinkimättä kuitenkaan prosessuaalisista oikeusturvatakeista, joiden perimmäisenä tarkoituksena on estää syyttömien tuomituksi tuleminen.
15. Tapausta N.K. on tarkasteltu laajemmin samoin kuin muuta aihepiiriä koskevaa EIT:n ja kotimaista oikeuskäytäntöä
”Kontradiktorisuutta syytetyn oikeutena” käsittelevässä kirjassani, jonka Tietosanoma on julkaissut tammikuussa 2019. Kirja on tarkoitettu rikosprosessia hoitaville lakimiehille ja muille aiheesta kiinnostuneille. Pyrkimyksenä on ollut kuvata vastakuulusteluoikeuteen ja todistelumenettelyyn liittyviä ongelmakohtia sekä tarkastella uutta kotimaista lainsäädäntöä tältä kannalta. Omana toiveenani on, että lainkäytön ammattilaiset saavat kirjasta tukea työhönsä pyrkiessään hoitamaan tehtävänsä korkealla ammattitaidolla.
Antti Tapanila
OTT, käräjätuomari
