67. KKO 2017:62. Jatkokäsittelylupa

1.  Syyttäjä vaati Pirkanmaan käräjäoikeudessa A:lle rangaistusta väärennyksestä silä perusteella, että tämä oli käyttänyt teettämäänsä väärää yleisen kielitutkinnon tutkintotodistusta harhauttavana todisteena kansalaisuushakemuksen yhteydessä Maahanmuuttovirastolle. Teettäminen oli tapahtunut niin, että A oli laittanut kielikokeeseen sijaansa tuntemattomaksi jääneen henkilön ja että A oli näin saanut väärän tutkintotodistuksen.A kiisti syytteen.

2. Käräjäoikeus, jossa A kiisti syytteen, katsoi 9.5.2016 antamallaan tuomiolla näytetyksi, että A ei ollut itse osallistunut kielikokeeseen, josta hänelle oli myönnetty todistus. Käräjäoikeus katsoi, että kyseessä oli väärä todistuskappale, koska se oli ollut omiaan aiheuttamaan erehdyttävän kuvan alkuperästään eli siitä, että vastaaja oli itse kokeeseen osallistumalla saanut mainitunsisältöisen todistuksen. Kun A oli esittänyt tämän väärän asiakirjan Suomen kansalaisuutta hakiessaan, hän oli syyllistynyt väärennykseen (RL 33:1), mistä käräjäoikeus tuomitsi hänet 40 päiväsakkoon.

3. A valitti tuomiosta Turun hovioikeuteen, joka päätti 19.8.2016, ettei asiassa myönnetä jatkokäsittelylupaa.

4. Korkein oikeus (KKO) myönsi A.lle valitusluvan. Valituksessaan A vaati, että hovioikeuden päätös kumotaan ja syyte väärennyksestä hylätään. Syyttäjä vaati vastineessaan valituksen hylkäämistä.

5. KKO viittasi perusteluissaan väärennysrikoksia koskeviin rikoslain esitöihin (HE 66/1988 vp s. 119), joissa puolestaan on viitattu "kotimaiseen oikeustieteesen", tarkemmin sanottuna rikosoikeutta koskevaan oikeuskirjallisuuteen. Siinä on perinteisesti katsottu, että väärennyssäännösten tarkoitus on lähinnä suojata todistuskappaleiden ulkonaista luotettavuutta eli niiden oikeudellista aitoutta. Niiden varsinaisen sisällön totuudenmukaisuudella ei ole tässä suhteessa merkitystä. Asiakirjan on katsottu voivan olla väärä ainoastaan silloin, kun sen antajaksi on merkitty tai jollakin tavoin ilmaistu joku muu kuin sen todellinen antaja. KKO:n mukaan HE:ssä on pyritty vahvistamaan oikeustieteessä ja -käytännössä vakiintunut perusnäkemys siitä, että todistuskappaleen vääryys tarkoittaa sen omaa oikeaperäisyyttä koskevaa valhetta, ei sitä vastoin sen sisältämän todistusteeman muuta totuudenvastaisuutta.

6. KKO:n mukaan ko. asiassa on riidatonta, että A:n Maahanmuuttovirastolle esittämä kielitutkintotodistus on kielitutkintotoimikunnan puheenjohtajan allekirjoittama. Todistus on siten sen henkilön antama, joka on asiakirjassa merkitty todistuksen antajaksi.

7. Käräjäoikeus on asiassa esitetyn näytön perusteella katsonut, että A:n esittämä kielitutkintotodistus on väärä, koska se on ollut omiaan antamaan erehdyttävän kuvan alkuperästään sen vuoksi, että A ei ole itse osallistunut kielikokeeseen. Käräjäoikeus on siis katsonut, että asiakirja on väärä sen vuoksi, että sen sisältö ei vastaa totuutta. KKO totesi, että käräjäoikeus on näin ollen perustanut ratkaisunsa laintulkintaan, joka poikkeaa siitä, mitä edellä esitetyin tavoin lain esitöissä on katsottu todistuskappaleen vääryydellä tarkoitettavan.

8. Tämän vuoksi KKO katsoi, että asiassa ei ole selvää, että käräjäoikeuden oikeudellinen arviointi väärennysrikoksen tunnusmerkistön täyttymisestä olisi oikea. Käräjäoikeuden tuomion lopputuloksen oikeellisuutta oli siten aihetta epäillä oikeudenkäymiskaaren (OK) 25 a luvun 11 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla, ja hovioikeuden olisi tullut myöntää A:lle jatkokäsittelylupa lainkohdassa tarkoitetulla muutosperusteella.

9. KKO totesi, että tässä tilanteessa asiassa ei ollut  tarpeen erikseen arvioida sitä, olisiko jatkokäsittelylupa tullut myöntää myös muulla perusteella. Oikeusastejärjestyksestä johtuen asiaa ei voitu ottaa tutkittavaksi suoraan KKKO:ssa, minkä vuoksi KKO kumosi hovioikeuden päätöksen, myönsi A:lle jatkokäsittelyluvan ja palautti asian Turun hovioikeuteen, jonk tuli omasta aloitteestaan jatkaa A:n valituksen käsittelyä.

KKO 2017:62

10. Tapaus on harvinaisen selvä. Käräjäoikeudessa ja hovioikeudessa on sattunut todella paha kömmähdys. Jo rikosoikeuden yliopistollisella peruskurssilla on opetettu, että väärennysrikoksen tarkoittamassa mielessä asiakirja on väärä vain silloin, kun sen antajaksi on merkitty joku muu kuin sen todellinen antaja. Se, että asiakirjan sisältö ei vastaa totuutta, ei ole siis relevantti seikka eikä toteuta väärennyksen tunnusmerkistöä.  

11. KKO on, tapansa mukaan, viitannut lain lisäksi oikeuslähteenä hallituksen esitykseen. KKO olisi voinut viitata myös rikosoikeudellisessa kirjallisuudessa asiasta esitettyihin kannanottoihin, aina Jaakko Forsmanista ja Brynolf Honkasalon oppikirjoista lähtien. Myös hallituksen esityksessä 66/1988 viitataan, informaatiolähdettä tarkemmin ilmoittamatta, oikeuskirjallisuuden vakiintuneeseen kantaan.

12. Vaikka käräjäoikeuden tulkinta ja syyksilukeminen, jonka hovoikeus on hyväksynyt, on selvästi virheellinen, KKO ei kuitenkaan instanssijärjestyksen periaatteeseen viitaten ottanut asiaa suoraan tutkittavakseen, vaan palautti jutun takaisin hovioikeuteen, jonka tulee jatkaa valitusasian käsittelyä.  Syytteessä mainittu teko (teonkuvaus) toteuttaa ilmeisesti rikoslain 16 luvun 8 §:ssä kriminalisoidun teon eli väärän todistuksen antamisen viranomaiselle. Syyttäjällä tarjoutuu jatkokäsittelyssä tarkistaa rubrisoinnin osalta syytettään ja vaatia A:lle rangaistusta sanotusta rikoksesta. Tämän jälkeen A:lla on tilaisuus esittää oma näkemyksensä asiasta.