229. Vastavalitus. Reformatio in peius -kielto. KKO 2021:25

 1. Korkein oikeus (KKO) antoi eilen prosessioikeuden kannalta merkittävän ennakkopäätöksen KKO 2021:25 kieltämättä hieman kimurantissa tapauksessa. 

2. Ratkaisu koskee hovioikeudessa tehdyn vastavalituksen tutkimista ja toisaalta reformatio in peius -kiellon soveltamista. Hieman outoa, että ratkaisun otsikkoon hakusanaksi on otettu vain vastavalitus, muttei mainintaa peius -kiellosta. 

3. KKO:n viisijäseninen kokoonpano on joutunut asiassa äänestämään, sillä ratkaisuun liittyy oikeusneuvos Mika Huovilan laajasti perustelema eriävä mielipide. 

4. Blogijutussa ei ole mahdollista kommentoida ratkaisua yksityiskohtaisesti - se voi tapahtua myöhemmin vaikkapa asianajajaliiton  Defensor Legis -lehdessä - joten tyydyn käsittelemään tässä ratkaisua ainoastaan pääpiirteittäin. Jokainen voi lukea päätöksen seikkaperäiset perustelut KKO:n kotisivuilla olevasta ratkaisuselosteesta.

Ratkaisuseloste KKO 2021:25

5. Katsotaanpa, mistä vastavalituksessa yleensä ja KKO:n nyt ratkaisemassa asiassa on kyysmys. 

 Mikä on vastavalitus?

6. Vastamuutoksenhaulla tai vastavalituksella tarkoitetaan asianosaisen oikeutta hakea muutosta käräjäoikeuden ratkaisuun varsinaisen valitusajan jälkeen, jos hänen vastapuolensa on hakenut siihen ensin yksin muutosta.

7. Vastavalitus tuli Suomessa mahdolliseksi vuonna 2003. Siitä säädetään oikeudenkäymiskaaren (OK)  25 luvun 14a §:n 1 momentissa. Vastavalitus koskee sekä rikos- että rikosasioita. Varsinainen valitusaika hovioikeuteen on 30 päivää, kun taas vastavalitus on tehtävä 14 päivän kuluessa valitusajan päättymisestä. Vastavalituksen mahdollisuutta ei ole, kun hovioikeuden ratkaisuun haetaan muutosta korkeimmassa oikeudessa. 

8. Vastavalitus on suhteessa päävalitukseen aksessorinen, sillä  OK 25 luvun 14b §:n mukaan vastavalitus raukeaa, jos päävalitus peruutetaan, raukeaa tai jätetään tutkimatta taikka valittajalle ei myönnetä jatkokäsittelylupaa. Vastavalitus ei kuitenkaan raukea, jos vastavalitus peruutetaan vasta hovioikeuden pääkäsittelyssä.

9. Vastavalituksen soveltamisala on antanut käytännössä aihetta erilaisiin tulkintoihin, minkä vuoksi KKO on joutunut antamaan oikeuskäytännön ohjaamiseksi asiasta joukon ennakkopäätöksiä. Tällaisia ratkaisuja ovat KKO 2006:2, KKO 2006:22, KKO 2008:97, KKO 2009:55, KKO 2010:83 ja KKO 2018:6.  

Nyt esillä oleva tapaus

10. Tämän jälkeen siirryn käsittelemään KKO:n eilen ratkaisemaa asiaa. 

11. Etelä-Pohjanmaan käräjäoikeus (käräjätuomari Juha Niemi-Pynttäri ja lautamiehet) oli 3.4.2017 tuominnut A:n vuosina 2009-2011 tehdystä törkeästä velallisen epärehellisyydestä ehdolliseen vankeusrangaistukseen. Lisäksi käräjäoikeus oli velvoittanut A:n suorittamaan konkurssipesälle korvausta rikoksella aiheutuneesta vahingosta noin 45 000 euroa; konkurssipesä oli vaatinut vahingonkorvaista 102 000 euroa.  

12. Syyttäjän valitti käräjäoikeuden tuomiosta Vaasan hovioikeuteen syyksilukemisen ja rangaistuksen mittaamisen osalta. Konkurssipesä tyytyi käräjäoikeuden tuomioon.

13. A ei ole valittanut käräjäoikeuden tuomiosta. Hän teki kuitenkin vastavalituksen ja vaati, että syyte törkeästä velallisen epärehellisyydestä hylätään ja että hänet vapautetaan kaikesta korvausvelvollisuudesta konkurssipesälle.

14. Vaasan hovioikeus, jonka kokoonpanoon kuuluivat presidentti Vasama sekä hovioikeudenneuvokset Nordström ja Kinnunen, tutki syyttäjän valituksen lisäksi A:n tekemän vastavalituksen myös siltä osin, kuin vastavalitus kohdistui hänen konkurssipesälle maksettavaksi tuomittuun vahingonkorvaukseen.

15. Hovioikeus katsoi 25.1.2019 antamassaan tuomiossa, että A:n ilman hyväksyttävää syytä luovuttamien varojen määrä oli ollut 35 000 euroa ja että A:n teko ei ollut kokonaisuutena arvioiden ollut törkeä. Koska syyteoikeus perusmuotoisesta velallisen epärehellisyydestä oli vanhentunut, hovioikeus on hylännyt syytteen. Hovioikeus on kuitenkin katsonut, että A oli velvollinen korvaamaan menettelyllään konkurssipesälle aiheuttamansa vahingon 35 000 euroa, ja alentanut tuomitun vahingonkorvauksen tähän määrään. 

 Kysymys valitusluvan rajoittamisen sitovuudesta

16. KKO myönsi A:lle valitusluvan koskemaan vain kysymystä  siitä, onko hovioikeuden pitänyt tutkia konkurssipesän vaatiman vahingonkorvauksen vanhentuminen ja onko konkurssipesän oikeus vahingonkorvaukseen vanhentunut.  A vaati valituksessaan, että hänet vapautetaan konkurssipesälle kokonaan. Konkurssipesä vaati vastauksessaan A:n valituksen hylkäämistä.

17. Valituksen tutkimisen yhteydessä KKO havaitsi että vahingonkorvausvelan vanhentumista ja vanhentumisväitteen käsittelyä koskevia valituslupakysymyksiä voidaan arvioida vain edellyttäen, että hovioikeus on saanut tutkia, onko käräjäoikeuden tuomitsemaa vahingonkorvausvelvollisuutta muutettava. Tämän vuoksi asiassa oli ensin ratkaistava kysymys siitä, onko A:lla ollut vastavalituksessaan oikeus esittää vahingonkorvausta koskevia muutosvaatimuksia. 

18. KKO  ei siis pitänyt aiemmin  valitusluvan myöntämisen yhteydessä tekemäänsä ratkaisua valitusluvan rajoittamisesta sitovana. Kanta on perusteltu, koska muutoksenhakuoikeus on ehdoton posessinedellytys, jonka tuomioistuin on velvollinen ottamaan viran puolesta huomioon. Tämä koskee myös vastavalitusoikeuden laajuutta. Oikeuneuvos Huovila oli eri mieltä ja katsoi KKO:n ratkaisuselosteesta ilmenevillä perusteilla, ettei asiaa ollut aihetta tutkia valituslupapäätöksessä rajoitettua laajemmin; ts. mainittu rajoitus oli sitova. Huovilan kantaa ei voida pitää perusteltuna.

 A:n vastavalitusoikeus konkurssipesän osalta

19. KKO jätti A:n hovioikeudelle tekemän vastavalituksen vahingokorvausvelvollisuuden muuttamisen osalta tutkimatta, koska se kohdistui käräjäoikeuden tuomioon tyytyneeseen konkurssipesään eikä alkuperäisen valituksen tehneeseen syyttäjään. Ratkaisua on perusteltu seikkaperäisesti 18 kappaleen verran (perustelujen kohdat 9-27). Minusta perusteluissa olisi ollut tiivistämisen varaa.

20. Asia on loppujen lopuksi melko yksinkertainen. Kuten KKO totesi (perustelujen kohta 11) vastavalitus on ensinnäkin lain esitöiden mukaan mahdollinen vain alkuperäisen valituksen tehnyttä asianosaista vastaan (HE 91/2002 vp s. 36). Lakiesityksen perustelujen mukaan se, ketkä ovat toistensa vastapuolia, määräytyisi tarkemmin KKO:n vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan ilman, että asiasta nimenomaan säädettäisiin laissa. Yksityiskohtainen sääntely ei tilanteiden moninaisuuden takia ole ajateltavissa.

21. Vastapuoliasetelmaa koskeva vaatimus on ollut esillä mm. ennakkopäätöksessä KKO 2009:55. Tapauksessa vakuutusyhtiö oli ollut käräjäoikeudessa vastaajan vastapuolena useassa syytekohdassa, joista yksi oli hylätty. Koska vakuutusyhtiöllä ei ole asianomistajan syyteoikeutta, vakuutusyhtiö ei enää hovioikeudessa ollut vastaajan vastapuoli, kun vastaajan valitus oli koskenut vain rangaistusta. Vakuutusyhtiöllä ei siksi ollut oikeutta vastavalituksella vaatia vahingonkorvausta hylätyn syytekohdan perusteella.

22. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2018:6 (kohta 14) todennut tiivistetysti, että lainsäädännön ja oikeuskäytännön perusteella vastavalitusoikeuden laajuutta rajoittaa se, että vastavalitus on mahdollinen vain alkuperäisen valituksen tehnyttä asianosaista vastaan. Tätä edellytystä tulkittaessa tulee ottaa huomioon muun muassa vastavalitusjärjestelmän taustalla olevat prosessuaaliset tarkoituksenmukaisuusnäkökohdat. Vastavalituksen tutkiminen ei saisi laajentaa asiaa sellaiseen kysymykseen, jolla ei ole riittävää liityntää itse päävalitukseen.

23. Olen kommentoinut ratkaisua KKO 2018:6 Rule of law -blogissani

Blogikirjoitus 7.2.2018/87

24. Nyt esillä olevassa asiassa käräjäoikeuden tuomiosta on valittanut vain syyttäjä. Syyttäjän valitus on koskenut syyksilukemista, rangaistusseuraamusta sekä valtiolle tuomittavaa rikoshyötyä. A on syyttäjän valituksen nojalla tehnyt vastavalituksen, jossa on vaadittu paitsi syyksilukemisen myös rikokseen perustuvan vahingonkorvauksen kumoamista.

25. Vahingonkorvausvaatimuksen osalta asianosaisia olivat A ja hänen konkurssipesänsä. Syyttäjä ei tämän vaatimuksen osalta ole ollut käräjäoikeudessakaan A:n vastapuoli. Vastavalituksessa esitetty vaatimus vahingonkorvauksesta vapauttamisesta ei siten ole kohdistunut valituksen tekijään.

26. KKO totesi, että vastavalitusoikeuden laajuus ei suoraan ilmene oikeudenkäymiskaaren 25 luvun 14 a §:n sanamuodosta. Edellä kuvatulla tavalla lain esitöissä ja oikeuskäytännössä on kuitenkin yhdenmukaisesti katsottu, että vastavalitus voidaan tehdä vain alkuperäisen valituksen tehnyttä asianosaista vastaan.

27. Näillä ja muilla ratkaisuselosteesta ilmenevillä perusteilla KKO  katsoi, että A:lla ei ole ollut oikeutta vastavalituksellaan laajentaa muutoksenhakua koskemaan käräjäoikeuden konkurssipesälle tuomitsemaa vahingonkorvausta. Koska vahingonkorvauksesta ei ole valitettu, käräjäoikeuden tuomio on tältä osaltaan tullut lainvoimaiseksi. Hovioikeuden olisi siten tullut jättää A:n vastavalitus tutkimatta siltä osin kuin se on koskenut hänen vahingonkorvausvelvollisuuttaan konkurssipesälle. 

28. Oikeusneuvos Mika Huovila, joka on aiemmin toiminut mm. Vaasan hovioikeuden hovioikeudenlaamannin virassa (vuosina 2010-2013),  oli kuitenkin eri mieltä. Hän katsoi kantaansa sangen laajastim perustellen 16 kappaletta), että hovioikeus oli saanut tutkia A:n vastavalituksen myös siltä osin kuin se on koskenut hänen vahingonkorvausvelvollisuuttaan kokurssipesälle. 

29. KKO:n enemmistön perustelut ovat minusta vakuuttavammat kuin oikeusneuvos Huovilan esittämät perusteet. Vaasan hovioikeudelle näyttä sattuneen selkeä moka (virhe) kun se on tutkinut A:n konkurssipesään kohdistaman vaastavalituksen, vaikka hänen vastapuolenaan hovioikeudessa oli vain syyttäjä.  Kenties Huovila on äänestänyt ja puoltanut hovioikeuden omaksumaa kantaa osin siksi, ettei hovioikeudessa tapahtunut virhe näyttäisi kovin pahalta.

 Reformatio in peius -kieltoa soveltamista koskeva kysymys

30. Hovioikeus oli tutkinut A:n vastavalituksen kokonaisuudessaan ja alentanut hänen maksettavakseen määrättyä vahingonkorvausta. Kun ainoastaan A haki muutosta KKO:ssa, KKO joutui vielä ratkaisemaan, estikö nreformatio in peius -kielto hovioikeuden tuomion oikaisemisen A:n vahingoksi.

31. Kuten KKO on todennut, reformatio in peius -kiellolla eli huonontamiskiellolla tarkoitetaan periaatetta, jonka mukaan tuomiota ei saa muuttaa muutoksenhakijan vahingoksi ja vastapuolen eduksi, jos vastapuoli ei ole hakenut muutosta. Kiellon yleisenä tarkoituksena on turvata asianosaisen mahdollisuus hakea muutosta ilman vaaraa siitä, että hänen oma muutoksenhakunsa voisi johtaa hänen kannaltaan huonompaan lopputulokseen. KKO totesi, että reformatio in peius -kiellon tarkempi sisältö ja soveltaminen erilaisissa muutoksenhakutilanteissa ovat sääntelemättä ja oikeuskäytännön varassa (ks. KKO 2011:109 kohta 20, KKO 2016:81 kohdat 11 ja 12, sekä KKO 2019:72 kohta 13). 

32. Väittelin reformatio in peius -kiellosta vuonna 1977; kirja koskee kiellon soveltamista sekä riita- että rikosprosessissa. Tuolloin kiellosta ei ollut olemassa laissa mitään säännöksiä. Riita-asian oikeudenkynnin osalta tilanne on edelleen sama. Rikosasian hovioikeusmenettelyn osalta lakiin otettin vuonna 2002 säännös (OK 26:2.1), jonka mukaan hovioikeus voi muutaa kääjäoikeuden rangaistusvaatimuksesta antamaa tuomiota vastaajan eduksi silloinkin, kun vain virallinen syyttäjä on hakenut siihen muutosta. Kielto ei siten ole voimassa syyttäjän eduksi.  Itse katsoi jo vuonna 1977 - kantaani tietenkin tulevasti perustellen - ettei reformatio in peius -kielto koske tilanneta, jossa syyttäjä yksin hakee muutosta syytetyn vahingoksi. Aiemmin esimerkiksi Tauno Tirkkonen oli sen sijaan esittänyt, että kielto on pääsääntöisesti koskee myös syyttäjän ollessa yksi valittajana.

33.  Poikkeuksena reformatio in peius -kiellon soveltamisalasta ovat ehdottomat prosessinedellytykset ja menettelysäännöt, jotka tuomioistuin on velvollinen ottamaan huomioon  viran puolesta vielä muutoksenhakuvaiheessakin. Tämän mukaisesti korkein oikeus on ennakkopäätöksessään KKO 2011:109 (kohta 22) todennut, että säännönmukaisessa muutoksenhaussa tuomioistuimen on tutkittava omasta aloitteestaan, täyttyvätkö ehdottomat prosessinedellytykset ja onko asian aikaisemmassa tuomioistuinkäsittelyssä noudatettu oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin keskeisiä sääntöjä. Muutoksenhakija ei voi omilla toimillaan rajoittaa tätä menettelyn laillisuuden tutkimisen alaa. 

34. Ennakkopäätöksessä KKO 2014:46 (kohta 34) puolestaan on todettu, että tuomioistuin saa omasta aloitteestaan ottaa huomioon paitsi ehdottoman prosessinedellytyksen puuttumisen myös esimerkiksi syyteoikeuden vanhentumisen. Näissä tilanteissa tutkimisvallan edellytyksenä ei ole, että muutoksenhaku olisi kohdistunut siihen rikosoikeudellisen vastuun edellytykseen, jonka tuomioistuin katsoo puuttuvan. Esimerkiksi syyttäjän vaatiessa rangaistuksen korottamista hovioikeus voi todeta rikosoikeudellisen vastuun edellytysten puuttuvan. Tutkimisen edellytyksenä on tällöinkin, että käräjäoikeuden ratkaisu on tältä osin muutoksenhaun kohteena eikä ole tullut osittain lainvoimaiseksi.

35. Ko. asiassa KKO oli edellä kerrotulla tavalla todennut,  että hovioikeus ei olisi saanut ottaa A:n vastavalitusta vahingonkorvausvelvollisuuden osalta tutkittavakseen ehdottoman prosessinedellytyksen eli vastavalitusoikeuden puuttumisen vuoksi. KKO:n mukaan hovioikeus ei siten myöskään olisi saanut alentaa vahingonkorvauksen määrää siitä, mitä käräjäoikeus oli tuominnut. KKO päätyi katsomaan, että hovioikeuden tuomio tuli tältä osalta poistaa, jolloin vahingonkorvausta koskeva suoritusvelvollisuus jäi käräjäoikeuden tuomion varaan.

36. Tältä osin KKOn ratkaisu on yksimielinen, sillä myös oikeusneuvos Huovila katsoi, että hovioikeuden sivuuttaessa ehdottoman prosessinedellytyksen, hovioikeuden tuomio voitiin reformatio in peius -kiellon estämättä kumota ja jättää KKO:ssa yksin muutosta hakeneen A:n kannalta epäedullisemman käräjäoikeuden tuomion varaan. 

37. Summa summarum. A joutui maksamaan konkurssipesälle vahingonkorvausta, ei hovioikeuden tuomitsemia 35 000 euroa, vaan käräjäoikeuden tuomitsemat 45 482,74 euroa.

38. Tapauksen käsittelyltä KKO:ssa olisi vältytty, jos hovioikeus olisi huomannut, ettei A:lla ollut oikeutta tehdä vastavalitusta vahingonkorvausvelvollisuuden osalta.

 

 

 

 

 

 

 

87. KKO 2018:6. Vastavalitus

1. Vastamuutoksenhaulla tai vastavalituksella tarkoitetaan asianosaisen oikeutta hakea muutosta käräjäoikeuden ratkaisuun varsinaisen valitusajan jälkeen, jos hänen vastapuolensa on hakenut siihen ensin yksin muutosta.

2. Vastavalitus tuli Suomessa mahdolliseksi vasta vuonna 2003. Siitä säädetään oikeudenkäymiskaaren (OK)  25 luvun 14a §:n 1 momentissa. Vastavalitus koskee sekä rikos- että rikosasioita. Varsinainen valitusaika hovioikeuteen on 30 päivää, kun taas vastavalitus on tehtävä 14 päivän kuluessa valitusajan päättymisestä. Vastavalituksen mahdollisuutta ei ole, kun hovioikeuden ratkaisuun haetaan muutosta korkeimmassa oikeudessa. 

3. Vastavalitus on suhteessa päävalitukseen aksessorinen, sillä  OK 25 luvun 14b §:n mukaan vastavalitus raukeaa, jos päävalitus peruutetaan, raukeaa tai jätetään tutkimatta taikka valittajalle ei myönnetä jatkokäsittelylupaa. Vastavalitus ei kuitenkaan raukea, jos vastavalitus peruutetaan vasta hovioikeuden pääkäsittelyssä.

4. Vastavalituksen soveltamisala on antanut käytännössä aihetta erilaisiin tulkintoihin, minkä vuoksi KKO on joutunut antamaan oikeuskäytännön ohjaamiseksi asiasta joitakin ennakkopäätöksiä. Tällaisia ratkaisuja ovat KKO 2006:2, 2006:22, 2008:97, 2009:55 ja 2010:83. Viime viikon perjantaina KKO antoi vastavalituksesta jälleen uuden prejudikaatin (KKO 2018:6).

5. OK 25 luvun 14 a §:n 1 momentin mukaan valittajan vastapuoli voi tyytymättömyyttä ilmoittamatta valittaa osaltaan käräjäoikeuden tuomiosta (vastavalitus). Säännöksen sanamuodosta ei ilmene, a) rajoittuuko oikeus tehdä vastavalitus vain siihen osaan käräjäoikeuden tuomiota, josta valituksessa on kysymys, b) vai onko riittävää, että vastavalittaja on valituksen perusteella hovioikeudessa joltakin osalta asiaa valittajan vastapuoli. Käytännössä joudutaan näin ollen ratkaisemaan, onko säännöstä tulkittava suppeasti vai laajasti. Kyse on siitä, millaista liityntää alkuperäisen valituksen (päävalituksen) ja vastavalituksen välillä edellyttään, jotta vastavalitus voidaan tutkia.

6. Lainkohdan säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä (HE 91/2002 vp s. 36) on todettu, että vastavalitus voisi yleensä koskea tuomion muutakin osaa kuin varsinainen valitus, esimerkiksi eri syytekohtaa. Lakiesityksen mukaan vastavalituksen tällainen kohdentuminen vapaasti asianosaisten välillä esitettyihin vaatimuksiin on menettelyn tarkoituksenmukaisen hyödyntämisen kannalta eduksi. Esityksessä on kiinnitetty huomiota myös siihen, että muutoksenhaun kohteena oleva tuomio on usein eri vaatimuksia koskeva kokonaisuus ja tällöin on tarpeen voida vastavalituksella puuttua muuhunkin asiakohtaan kuin varsinaisessa valituksessa. Tällaisesta vastavalituksen käytettävyydestä ei nähty olevan haittaa myöskään varsinaiselle valittajalle, joka muutoksenhakemuksensa peruuttamalla saa koko asian raukeamaan hovoikeudessa. Nämä lausumat viittaavat
siihen, että vastavalitusta koskevalla säännöksellä olisi laaja soveltamisala.

7. Korkein oikeus otti ensimmäisen kerran ratkaisussa 2006:2 kantaa kysymykseen vastavalitusoikeuden laajuudesta. Tuossa tapauksessa valitus käräjäoikeuden kiinteistön kauppahinnan alentamista ja asumiskustannusten korvausta koskevassa asiassa antamasta tuomiosta koski vain oikeudenkäyntikuluja ja niihin verrattavia kuluja. KKO:n mukaan vastavalituksella voitiin vaatia myös hinnanalennuksen ja asumiskustannusten korvauksen korottamista. KKO:ssa äänestys 3 - 2, vähemmistö katsoi, ettei vastavalitusta voitu tutkia.  

8. Olen ko. tilanteessa itse vähemmistön kannalta. Minusta tulkinnassa on menty liian pitkälle, jos hovioikeus voi vastavalituksen perusteella tutkia käräjäoikeuden ratkaiseman pääasian, vaikka alkuperäinen valitus koskee ainoastaan sivuvaatimusta eli esimerkiksi juuri oikeudenkäyntikuluja.

9. Mainitussa ennakkoratkaisussaan KKO 2006:2 korkein oikeus on todennut muun muassa, että mahdollisuutta tehdä vastavalitus voidaan perustella useilla näkökohdilla. Vastavalituksen mahdollistama vastamuutoksenhaku oli omiaan edistämään aineellista oikeudenmukaisuutta. Muutoksenhakuaste voi näet vastavalituksen johdosta saada tilaisuuden tarkastella asiaa yhtä laajasti kuin alioikeus eikä vain alkuperäisen valituksen kannalta. Vastavalitusmahdollisuutta on ratkaisussa perusteltu myös yleisellä tarpeella hillitä muutoksenhakua ja erityisesti välttää sellaisia tilanteita, joissa valittaja toimii yllätyksellisesti ja jopa vastapuolelle annettuja lupauksia rikkoen. Laajakin vastavalitus oli torjuttavissa niin, että alkuperäinen valitus peruutetaan (ks. OK 25:14b). KKO päätyi ko. asiassa äänestyksen jälkeen siihen lopputulokseen, että vastavalitus oli lähtökohtaisesti sallittu silloinkin, kun se koski muuta osaa tuomiosta kuin alkuperäinen valitus.

10. On syytä huomata, että vastavalitus liittyy kiinteästi muutoksenhakumenettelyssä voimassa olevaan reformatio in peius -kieltoon; nyt kommentoivan ratkaisun (KKO 2018:6)  perusteluissa korkein oikeus tosin ei ole tuonut tätä selkeästi  esiile. Peius -kielto tarkoittaa sitä, että muutoksenhakuinstanssi ei saa muuttaa valituksenalaista alemman oikeuden ratkaisua yksin muutosta hakeneen asianosaisen vahingoksi ja tämän vastapuolen eduksi; voidaan siiis puhua myös "huonontamiskiellosta". Vastavalitusoikeus estää ratkaisuun tyytyneen asianosaisen vastapuolta hyödyntämästä reformatio in peius -kieltoa erityisesti sellaisissa tapauksissa, joissa asianosaiset ovat osin voittaneet ja osin hävinneet jutun, jolloin kummallakin osapuolella olisi tarvittava intressi valittaa tuomiosta. Vastavalituksen ideana on välttää valituksia, jotka on tehty siltä varalta, että vastapuoli valittaa päätöksestä.

11. Ratkaisun 2009:55 perusteluissa KKO puolestaan totesi, että vastavalitusoikeuden käyttöalan salliminen kaikissa tilanteissa, joissa valittaja ja vastavalittaja ovat olleet käräjäoikeudessa toistensa vastapuolina ja ovat sitä valituksen perusteella joltakin osin myös hovioikeudessa, voi johtaa eräissä tapauksissa, joissa valitus ei koskekaan koko asiaa, siihen, että etäännytään kokonaan vastavalitusjärjestelmän taustalla olevista prosessuaalisista tarkoituksenmukaisuusnäkökohdista. Esimerkiksi laajassa useita eri syytekohtia käsittävässä rikosasiassa voi syntyä tilanne, jossa valitus yhdestä vähäisestäkin rikoksesta tuomitusta sivuseuraamuksesta, kuten ajokiellosta, avaa vastavalituksen johdosta koko rikosasian tutkittavaksi. Tätä ei voitaisi KKO:n mukaan pitää vastavalituksen tarkoituksenkaan mukaisena. 

12. Vastavalituksen tärkeimpänä etuna voidaan KKO:n mainitun ratkaisun (2009:55) mukaan pitää sitä, ettei muutoksenhakutuomioistuimen tutkittavaksi saatetun riitakysymyksen ratkaiseminen jää riippuvaiseksi valituksesta johtuvista rajoituksista - esimerkiksi juuri edellä mainitusta reformatio in peis -kiellosta - vaan muutoksenhakutuomioistuin voi asiaa käsitellessään ja harkitessaan ottaa huomioon myös vastavalituksessa esitetyt vaatimukset. Tämä etu toteutuu KKO:n mukaan parhaiten silloin, kun vastavalitus kohdistuu siihen osaan asiaa, josta valituksessa esitettyjen vaatimusten perusteella on kysymys. Asian riitainen osa ei tällöin vastavalituksen johdosta laajenisi, vaan vastavalituksen liitännäinen luonne valitukseen säilyisi.

13. KKO:ssa on siten esiintynyt ratkaisuja, joissa on tapauksesta riippuen puollettu joko säännöksen soveltamisalaan suppeaa (KKO 2009:55) tai laajaa tulkintaa (KKO 2006:2). Nämä kaksi ratkaisua esitellään myös nyt kommentoitavana olevan päätöksen perusteluissa, joten tässä mielessä perustelut täyttävät pro et contra -perustelumetodin vaatimukset. Pro et contra -punninta olisi kyllä voinut selvempi ja perusteluissa olisi ollut syytä mainita vastavalituksen liityntä reformatio in peius -kieltoon.

14. Nyt esillä olevassa tapauksessa syytetty A:n syyksi oli Pohjois-Savon käräjäoikeuden tuomiossa luettu 21.3.2017 törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö ja kaksi lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä sekä sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan kuvan levittäminen (syytekohdat 1 - 4). Hänet tuomittiin näistä rikoksista yhteiseen kolmen vuoden vankeusrangaistukseen sekä suorittamaan korvausta asianomistajille. SEn sijaan käräjäoikeus hylkäsi A:ta vastaan ajetun syytteen törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä (syytekohta 5). Mainituilla teoilla oli useita uhreja (asianomistajia).

15. Syytekohdan 5 asianomistaja valitti Itä-Suomen hovioikeuteen ja vaati A:n tuomitsemista rangaistukseen myös kohdan 5 mukaisesta teosta ja A:lle tuomitun rangaistuksen korottamista. A teki vastavalituksen ja vaati, etä hänelle tuomittua yhteistä rangaistusta alennetaan ja se määrätään ehdolliseksi. Hovioikeus jätti vastavalituksen tutkimatta, koska  syytekohdan 5 osalta ei ollut olemassa sellaista tuomion lopputulosta, josta A olisi voinut valittaa. Koska syyttäjä tai syytekohtien 1 - 4 asianomistajat eivät olleet valittaneet, A:n vastavalitus rangaistuksen mittaamisen osalta oli jätettävä tutkimatta. Hovioikeus siis katsoi, ettei A:lla ollut tarvittavaa muutoksenhakuintressiä, koska häntä vastaan kohdassa 5 ajettu syyte oli hylätty.

16. Kuten korkein oikeus on perustelukappaleessa 16 todennut, hovioikeuden kanta siitä, ettei syytetyllä ollut tarvittavaa intressiä muutoksenhakuun, ei pidä paikkaansa. Se, että A oli tyytynyt käräjäoikeuden tuomioon lopputulokseen, ei poistanut hänen tarvettaan saada jo tuomittu yhteinen rangaistus kokonaisuudessaan arvioitavaksi, jos hänen syykseen luettaisiin hovioikeudessa myös asianomistajan valituksen kohteena oleva syytekohdassa 5 mainittu rikos.

17. Vastavalituksen asiallisen soveltamisalan osalta korkein oikeus katsoi, että A.n vastavalituksella oli riittävä liityntä itse päävalitukseen, sillä hovioikeus joutuisi joka tapauksessa mittaamaan yhteisen rangaistuksen uudelleen, jos se hyväksyisi asianomistajan valituksen syytekohdassa 5. Kysymystä ei ollut aihetta arvioida toisin myöskään siinä tapauksessa, ettei asianomistajan tekemä päävalitus menestyisi, jolloin yhteisen rangaistuksen määrääminen tulee vastavalituksen johdosta arvioitavaksi vain syytekohtien 1 - 4 osalta.

KKO 2018:6

18. KKO:n ratkaisu on sinänsä perusteltu. Toisaalta tapauksesta ilmenee, miten hankaliin tilanteisiin vastavalituksen soveltamisalan määrittelyssä voidaan joutua, jos OK 25 luvun 14 a §:n 1 momentin säännöstä tulkitaan laajasti. Tämän vuoksi minusta parempi vaihtoehto olisi alun perin ollut, että ko. säännöstä olisi tulkittu suppeasti eli niin, että oikeus tehdä vastavalitus rajoittuu vain siihen osaan käräjäoikeuden tuomiota, josta päävalituksessa on kysymys.  Kun vastavalituksen soveltamisalasta on kymmenen vuoden aikana ehditty antaa useita säännöksen laajaa tulkintaa puoltavia ratkaisua, käytäntöä lienee vaikea muuttaa.

Kirjallisuutta:

Jokela, Antti: Hovioikeusmenettely (2. painos 2010), sivut 149-156
Frände ym.: Prosessioikeus (5. painos 2017), sivut 1145-1147
Virolainen, Jyrki: Vastavalituksesta, teoksessa Erityiskysymyksiä, juhlajulkaisu Antti Jokela (2005) sivut 277-293
Virolainen, Jyrki: Reformatio in pejus -kiellosta (1977), sivut 339-353


 

77. KKO 2018:1. Muutoksenhaku, valitusaika

Kirjoituksessa ihmetellään myös KKO:n käsittelyjen hitautta ja ratkaisujen viipymistä

1. Korkein oikeus (KKO) antaa laadultaan varsin erilaisia ennakkopäätöksiä. Joillakin ratkaisuilla saattaa olla huomattavaa yhteiskunnallista merkitystä. Toisaalta on lukuisia ennakkopäätöksiä (prejudikaatteja), joilla ei ole sanotunlaista merkitystä, vaan joissa on kysymys lähinnä melko teknisluonteisista asioista. Tällaisia asioita ovat esimerkiksi tuomioistuinten menettelytapoja koskevat kysymykset. Kuitenkin myös näillä nippelikysymyksiä koskevilla ratkaisuilla saattaa olla merkitystä alempien tuomioistuinten käytännön ohjaamisen kannalta. Tällaisesta tapauksesta on kysymys KKO:n tänään antamassa vuoden 2018 ensimmäisessä ennakkopäätöksessä.

KKO 2018:1

2.  Tapaus koskee valitusajan noudattamista tilanteessa, jossa käräjäoikeus oli asettanut pyynnöstä yhdelle asianosaiselle (A) eli rikosasian vastaajalle (syytetylle) valituksen tekemiselle hovioikeuteen uuden määräajan ja lähettänyt päätöksensä tiedoksi myös hakijan vastapuolelle eli asianomistajalle (C). Tällöin C, joka ei ollut pyytänyt oman valituksensa tekemiselle uutta määräaikaa, oli toimittanut hovioikeudelle osoittamansa valituksen käräjäoikeudelle vasta alkuperäisen valitusmääräajan jälkeen, mutta kuitenkin A:lle asetetun uuden määräajan kuluessa. 

3. Etelä-Savon käräjäoikeus (käräjätuomari Mari Huttunen) jätti C:n valituksen myöhään tehtynä tutkimatta. C valitti päätöksestä hovioikeudelle ja selitti ymmärtäneensä, että myös hänelle oli myönnetty uusi määräaika. Itä-Suomen hovioikeus (Juha Haljoki, Eija Pitkänen, Marjo Leppänen) totesi, että käräjäoikeuden asettama uusi määräaika oli koskenut pelkästään  A:ta ja että C:n valitus on siten toimitettu käräjäoikeudelle myöhään. Hovioikeus otti kuitenkin C:n valituksen tutkittavaksi A:n valituksen johdosta tehtynä vastavalituksena, koska A.lle myönnetty valituksen märäajan pidentäminen oli siirtänyt myös A:n vastapuolten vastavalituksen määräaikaa eteenpäin.

4. KKO myönsi C:lle valitusluva. Valituksessaan C vaati, että hänen käräjäoikeuden tuomiosta tekemänsä valitus tutkitaan. Vastauksessaan A, jonka käräjäoikeus oli tuominnut rangaistukseen mm. törkeästä velallisen epärehellisyydestä sekä suorittamaan vahingonkorvausta C:lle, sekä toinen syytetty B, jota vastaan ajettu syyte ja C:n häneen kohdistama vahingonkorvausvaatimus oli käräjäoikeudessa hylätty, vastustivat C:n vaatimusta ja vaativat valituksen hylkäämistä.

5. KKO katsoi päätöksessään, että koska käräjäokeuden päätöksestä, jolla A:lle siis oli myönnetty pidennystä valituksen tekemiselle, ei selvästi käynyt ilmi, että uusi määräaika ei koskenut A:n vastapuolia, käräjäoikeuden olisi tullut tutkia alkuperäisen valitusmääräajan jälkeen saapunut asianomistaja C:n valitus.  

6. KKO lausui perusteluissaan (kappaleet 9-16), että OK 25 luvun 13 §:ssä säädetyt perusteet uuden määräajan asettamiselle ovat asianosaiskohtaisia. Laintulkinnan kannalta on KKO:n mukaan selvää, ettei yhdelle asianosaiselle myönnetty uusi määräaika koidu muiden asianosaisten hyväksi muuten kuin niin, että myös vastavalitusaika pitenee vastaavalla tavalla. KKO katsoi, ettei asianosaisten yhdenvertaisuutta loukkaa se, että muutoksenhakuaikaa pidennetään vain lisäaikaa tarvitsevan asianosaisen osalta.

7. KKO:n mukaan muutoksenhaku käräjäoikeuden päätökseen on sellaista lailla säädeltyä menettelyä, joka ei ole maallikolle helppoa ymmärtää ja soveltaa. Tämän vuoksi muutoksenhakua koskevalla tuomioistuimen ohjauksella on asianosaisen oikeusturvan kannalta tärkeä merkitys. Muutoksenhakuoikeuden tehokkaan käyttämisen edellytyksenä on, että muutoksenhakija on saanut asianmukaisen ja yksiselitteisen tiedon siitä, milloin valitusaika päättyy ja miten hänen on valituksen tehdessään meneteltävä.

8. KKO totesi, että laissa ei ole säädetty siitä, tuleeko käräjäoikeuden saattaa valituksen uutta määräaikaa koskeva päätös muiden asianosaisten tietoon. Alkuperäinen valitusaika ja vastavalitusaika ilmenevät tuomioistuimen antamasta valitusosoituksesta, joka annetaan tyytymättömyytensä tuomioon ilmoittaneille asianosaisille. Kun yhdelle asianosaiselle myönnetty uusi määräaika vaikuttaa muille asianosaisille ilmoitettuun vastamuutoksenhaun päättymispäivään, voidaan pitää selkeyden kannalta perusteltuna, että päättymispäivän muuttumisesta ilmoitetaan myös muille valitusosoituksen saaneille asianosaisille, vaikka tuomioistuimella ei ole lakiin perustuvaa velvollisuutta tähän. Koska asianosaisten tulee lähtökohtaisesti voida luottaa paitsi OK 25 luvun 11 §:ssä säädettyyn valitusosoitukseen myös muihin muutoksenhakuaikoja koskeviin tuomioistuimen ilmoituksiin, uutta määräaikaa koskevan ilmoituksen tulee olla kaikkien vastaanottajien kannalta selvä ja yksiselitteinen.

9. Käräjäoikeuden uutta määräaikaa koskevassa päätöksessä on todettu, että hakemuksen on tehnyt A ja että uusi määräaika perustuu hänen esittämäänsä hyväksyttävänä pidettyyn syyhyn. Päätöksessä on kuitenkin asianosaisia yksilöimättä todettu, että uusi määräaika valituksen toimittamiselle on 16.11.2015. Päätöksen kohdassa ˮjakeluˮ on mainittu muiden ohella C. KKO:n mukaan perusteluissa ei siten ole yksiselitteisesti ilmaistu, että uusi määräaika koskee pelkästään A:n valitusta. C:lle ei ole päätöksessä tai muutenkaan erikseen ilmaistu sitä, missä tarkoituksessa päätös on lähetetty myös hänelle.

10. KKO totesi, että C:llä ei ole lainopillista koulutusta, ja hän on toiminut asian käräjäoikeuskäsittelyssä ilman lainopillista apua. Se A:n vetoama seikka, että C on ollut osallisena useassa muussakin oikeudenkäynnissä, ei KKO:n mukaan riitä osoittamaan C:n olleen tarkoin selvillä muutoksenhakua koskevasta sääntelystä.

11. KKO katsoi, että C on voinut käräjäoikeuden päätöksen sanamuodon ja jakelun johdosta olla perustellusti siinä käsityksessä, että uusi määräaika koskee myös hänen valitusaikaansa. C:n virheellisellä käsityksellä valituksen toimittamisen määräajasta on ollut merkittäviä oikeusvaikutuksia hänen muutoksenhakuoikeutensa kannalta. Käsitystä ei voida pitää perusteettomana eikä C:n toimintaa muutoinkaan huolimattomana. Käräjäoikeuden C:lle toimittama tieto on ollut hänen kannaltaan arvioituna siinä määrin harhaanjohtava, että käräjäoikeuden ei olisi tullut jättää C:n uuden määräajan puitteissa toimittamaa valitusta tutkimatta.

12. C:n esittämistä vaatimuksista ilmenee, että hänen tarkoituksenaan on ollut valittaa käräjäoikeuden tuomiosta eikä tehdä vain vastavalitusta A:n valituksen johdosta. Valituksen tulkitseminen vastavalitukseksi johtaisi siihen, että C:n syytetty B:hen kohdistuvia vaatimuksia ei voitaisi tutkia.

13. C:n valitus on toimitettu hovioikeudelle, joka on hyväksynyt käräjäoikeuden ratkaisun valituksen tutkimatta jättämisestä. Kysymyksessä oleva pääasia on A:n valituksen osalta tällä hetkellä vireillä hovioikeudessa. Näissä olosuhteissa KKO katsoi, että asia on perusteltua palauttaa hovioikeuteen, jonka on otettava C:n valitus tutkittavakseen. KKO kumosi hovioikeuden päätöksen ja palautti asian hoviokeuteen, jonka tulee ottaa  Etelä-Savon käräjäoikeuden antamaa tuomiota koskeva C:n  valitus käsiteltäväkseen.

14. KKO:n ratkaisu on järkevä ja kohtuullinen. On sangen ymmärrettävää, että C, joka on maallikko ja jolla ei ole ollut käräjäoikeudessa lainopillista avustajaa, on voinut päätellä, että A:lle myönnetty uuden valitusmääräajan asettaminen koskee myös häntä, sillä käräjäoikeuden "jakelussa" ei ole mainittu ja selvitetty, että ko. ajan pidennys koskee yksinomaan A:ta.

15. Minusta voitaisiin aivan hyvin harkita lain muuttamista siten, että yhdelle asianosaiselle myönnetty valitusmääräajan pidennys koskee myös muita asianosaisia, sillä merkitseehän ko. pidennys jo nyt "automattisesti" myös vastavalituksen pitenemistä vastaavalla tavalla. KKO lausui (kappale 9), ettei asianosaisten yhdenvertaisuutta loukkaa se, että valitusaikaa pidennetään vain lisäaikaa tarvitsevan asianosaisen osalta. En ole täysin vakuuttunut tämän lausuman oikeellisuudesta. Lisäksi menettelyn selkeys ja tarkoituksenmukaisuus edellyttäisivät ko. lainmuutosta. Yhdelle asiaosaiselle myönnetty valitusajan pidennys eli uusi määräaika valituksen tekemiselle pidentää samalla myös valitusinstanssin käsittelyaikaa.

16. Asia ratkaistiin KKO:ssa äänestyksen 4-1 jälkeen. Enemistöön kuuluivat oikeusneuvokset Bygglin, Jokela, Hirvelä ja Engstrand. Perustelujen osalta vähemmistöön jäänyt oikeusneuvos Mika Huovila katsoi, että samaan lopputulokseen olisi päästy siten, että C:lle olisi OK 31 luvun 17 §:n nojalla myönetty uusi määräaika valituksen tekemistä varten. Huovila korostaa lausumassaan, ettei käräjäoikeus ole tehnyt  asiassa menettelyvirhettä. 

17. KKO:n enemmistökään ei ole todennut asiassa suoranaista menettelyvirhettä, mutta on arvostellut käräjäoikeutta siitä, ettei sen perusteluissa ole yksiselitteisesti ilmaistu, että uusi määräaika koski ainoastaan A:n valitusta. Kenties Huovilan eriävä mielipide johtuu osaksi halusta puolustella käräjäoikeutta. Kyseessähän on Etelä-Savon käräjäoikeus, jonka tuomiopiiiriin kuuluu mm. Savonlinna. Mika Huovila on toiminut aiemmin melko pitkään käräjätuomarina nimenomaan Savonlinnan käräjäoikeuden. - Tästä huomaamme, että tuomitseminen on, paisi muuta, myös inhimillistä toimintaa.

18. KKO:n ratkaisuselosteen otsikkoon olisi tullut ottaa asiasanaksi termi valitusaika, sillä siitähän tapauksessa loppujen lopuksi on ollut kysymys. Asiasanana olisi ollut syytä mainita myös valitusajan pidentäminen. Asiasana oikeudenkäyntimenettely, jota KKO edelleen jostakin syystä yhä vain "viljelee", on sen sijaan täysin mitään sanomaton ja siksi siitä voitaisiin aivan hyvin luopua; tästä olen 20-30 vuoden aikana huomauttanut usein.  Milloinkahan KKO noteeraa asian? Todettakoon myös, että KHO:n ennakkopäätösten asiasanasto on paljon laajempi kuin KKO:n.

19. Huomio kiinnittyy tämänkin asian osalta myös siihen, että KKO on ratkaissut ko. jokseenkin yksinkertaisen ja selvän asian vasta vuosi ja yhdeksän kuukautta Itä-Suomen hovioikeuden 24.3. 2016 antaman päätöksen jälkeen. Mistähän moinen viivästyminen johtuu? Olen pannut merkille, että myös monisssa muissa asioissa, joissa KKO on myöntänyt valitusluvan, asiaratkaisua joudutaan odottelemaan usein kaksi tai joskus jopa kolme vuotta hovioikeuden antaman ratkaisun jälkeen. Kahdessa asiassa, joissa valituslupa on myönnetty vuonna  2014, odotellaan nyt eli vuoden 2018 alussa yhä KKO:n ratkaisua. En tiedä, missä vika on, mutta tosiasia on, että KKO:n ratkaisutoiminta on selvästi hitaampi kuin esimerkiksi Ruotsin högsta domstolenissa, vaikka siellä on vähemmän tuomareita kuin Suomen "korkissa". - Pitää ottaa asia ja epäkohta erikseen ruodittavaksi.



KKorkein oikeus toteaa, että oikeudenkäymiskaaren 25 luvun 13 §:ssä säädetyt perusteet uuden määräajan asettamiselle ovat asianosaiskohtaisia. Laintulkinnan kannalta on selvää, ettei yhdelle asianosaiselle myönnetty uusi määräaika koidu muiden asianosaisten hyväksi muuten kuin niin, että myös vastavalitusaika pitenee vastaavalla tavalla. Korkein oikeus katsoo, ettei asianosaisten yhdenvertaisuutta loukkaa se, että muutoksenhakuaikaa pidennetään vain lisäaikaa tarvitsevan asianosaisen osalta.

10. Muutoksenhaku käräjäoikeuden päätökseen on sellaista lailla säädeltyä menettelyä, joka ei ole maallikolle helppoa ymmärtää ja soveltaa. Tämän vuoksi muutoksenhakua koskevalla tuomioistuimen ohjauksella on asianosaisen oikeusturvan kannalta tärkeä merkitys. Muutoksenhakuoikeuden tehokkaan käyttämisen edellytyksenä on, että muutoksenhakija on saanut asianmukaisen ja yksiselitteisen tiedon siitä, milloin valitusaika päättyy ja miten hänen on valituksen tehdessään meneteltävä.

11. Laissa ei ole säädetty siitä, tuleeko käräjäoikeuden saattaa valituksen uutta määräaikaa koskeva päätös muiden asianosaisten tietoon. Alkuperäinen valitusaika ja vastavalitusaika ilmenevät tuomioistuimen antamasta valitusosoituksesta, joka annetaan tyytymättömyytensä tuomioon ilmoittaneille asianosaisille. Kun yhdelle asianosaiselle myönnetty uusi määräaika vaikuttaa muille asianosaisille ilmoitettuun vastamuutoksenhaun päättymispäivään, voidaan pitää selkeyden kannalta perusteltuna, että päättymispäivän muuttumisesta ilmoitetaan myös muille valitusosoituksen saaneille asianosaisille, vaikka tuomioistuimella ei ole lakiin perustuvaa velvollisuutta tähän. Koska asianosaisten tulee lähtökohtaisesti voida luottaa paitsi oikeudenkäymiskaaren 25 luvun 11 §:ssä säädettyyn valitusosoitukseen myös muihin muutoksenhakuaikoja koskeviin tuomioistuimen ilmoituksiin, uutta määräaikaa koskevan ilmoituksen tulee olla kaikkien vastaanottajien kannalta selvä ja yksiselitteinen.

12. Käräjäoikeuden uutta määräaikaa koskevassa päätöksessä on todettu, että hakemuksen on tehnyt A ja että uusi määräaika perustuu hänen esittämäänsä hyväksyttävänä pidettyyn syyhyn. Päätöksessä on kuitenkin asianosaisia yksilöimättä todettu, että uusi määräaika valituksen toimittamiselle on 16.11.2015. Päätöksen kohdassa ˮjakeluˮ on mainittu muiden ohella C. Perusteluissa ei siten ole yksiselitteisesti ilmaistu, että uusi määräaika koskee pelkästään A:n valitusta. C:lle ei ole päätöksessä tai muutenkaan erikseen ilmaistu sitä, missä tarkoituksessa päätös on lähetetty myös hänelle.

13. C:llä ei ole lainopillista koulutusta, ja hän on toiminut asian käräjäoikeuskäsittelyssä ilman lainopillista apua. Se A:n vetoama seikka, että C on ollut osallisena useassa muussakin oikeudenkäynnissä, ei riitä osoittamaan C:n olleen tarkoin selvillä muutoksenhakua koskevasta sääntelystä.

14. Korkein oikeus katsoo, että C on voinut käräjäoikeuden päätöksen sanamuodon ja jakelun johdosta olla perustellusti siinä käsityksessä, että uusi määräaika koskee myös hänen valitusaikaansa. C:n virheellisellä käsityksellä valituksen toimittamisen määräajasta on ollut merkittäviä oikeusvaikutuksia hänen muutoksenhakuoikeutensa kannalta. Käsitystä ei voida pitää perusteettomana eikä C:n toimintaa muutoinkaan huolimattomana. Käräjäoikeuden C:lle toimittama tieto on ollut hänen kannaltaan arvioituna siinä määrin harhaanjohtava, että käräjäoikeuden ei olisi tullut jättää C:n uuden määräajan puitteissa toimittamaa valitusta tutkimatta.

15. C:n esittämistä vaatimuksista ilmenee, että hänen tarkoituksenaan on ollut valittaa käräjäoikeuden tuomiosta eikä tehdä vain vastavalitusta A:n valituksen johdosta. Valituksen tulkitseminen vastavalitukseksi johtaisi siihen, että C:n B:hen kohdistuvia vaatimuksia ei voitaisi tutkia.

16. C:n valitus on toimitettu hovioikeudelle, joka on hyväksynyt käräjäoikeuden ratkaisun valituksen tutkimatta jättämisestä. Kysymyksessä oleva pääasia on A:n valituksen osalta tällä hetkellä vireillä hovioikeudessa. Näissä olosuhteissa Korkein oikeus katsoo, että asia on perusteltua palauttaa hovioikeuteen, jonka on otettava C:n valitus tutkittavakseen.orkein oikeus toteaa, että oikeudenkäymiskaaren 25 luvun 13 §:ssä säädetyt perusteet uuden määräajan asettamiselle ovat asianosaiskohtaisia. Laintulkinnan kannalta on selvää, ettei yhdelle asianosaiselle myönnetty uusi määräaika koidu muiden asianosaisten hyväksi muuten kuin niin, että myös vastavalitusaika pitenee vastaavalla tavalla. Korkein oikeus katsoo, ettei asianosaisten yhdenvertaisuutta loukkaa se, että muutoksenhakuaikaa pidennetään vain lisäaikaa tarvitsevan asianosaisen osalta.

10. Muutoksenhaku käräjäoikeuden päätökseen on sellaista lailla säädeltyä menettelyä, joka ei ole maallikolle helppoa ymmärtää ja soveltaa. Tämän vuoksi muutoksenhakua koskevalla tuomioistuimen ohjauksella on asianosaisen oikeusturvan kannalta tärkeä merkitys. Muutoksenhakuoikeuden tehokkaan käyttämisen edellytyksenä on, että muutoksenhakija on saanut asianmukaisen ja yksiselitteisen tiedon siitä, milloin valitusaika päättyy ja miten hänen on valituksen tehdessään meneteltävä.

11. Laissa ei ole säädetty siitä, tuleeko käräjäoikeuden saattaa valituksen uutta määräaikaa koskeva päätös muiden asianosaisten tietoon. Alkuperäinen valitusaika ja vastavalitusaika ilmenevät tuomioistuimen antamasta valitusosoituksesta, joka annetaan tyytymättömyytensä tuomioon ilmoittaneille asianosaisille. Kun yhdelle asianosaiselle myönnetty uusi määräaika vaikuttaa muille asianosaisille ilmoitettuun vastamuutoksenhaun päättymispäivään, voidaan pitää selkeyden kannalta perusteltuna, että päättymispäivän muuttumisesta ilmoitetaan myös muille valitusosoituksen saaneille asianosaisille, vaikka tuomioistuimella ei ole lakiin perustuvaa velvollisuutta tähän. Koska asianosaisten tulee lähtökohtaisesti voida luottaa paitsi oikeudenkäymiskaaren 25 luvun 11 §:ssä säädettyyn valitusosoitukseen myös muihin muutoksenhakuaikoja koskeviin tuomioistuimen ilmoituksiin, uutta määräaikaa koskevan ilmoituksen tulee olla kaikkien vastaanottajien kannalta selvä ja yksiselitteinen.

12. Käräjäoikeuden uutta määräaikaa koskevassa päätöksessä on todettu, että hakemuksen on tehnyt A ja että uusi määräaika perustuu hänen esittämäänsä hyväksyttävänä pidettyyn syyhyn. Päätöksessä on kuitenkin asianosaisia yksilöimättä todettu, että uusi määräaika valituksen toimittamiselle on 16.11.2015. Päätöksen kohdassa ˮjakeluˮ on mainittu muiden ohella C. Perusteluissa ei siten ole yksiselitteisesti ilmaistu, että uusi määräaika koskee pelkästään A:n valitusta. C:lle ei ole päätöksessä tai muutenkaan erikseen ilmaistu sitä, missä tarkoituksessa päätös on lähetetty myös hänelle.

13. C:llä ei ole lainopillista koulutusta, ja hän on toiminut asian käräjäoikeuskäsittelyssä ilman lainopillista apua. Se A:n vetoama seikka, että C on ollut osallisena useassa muussakin oikeudenkäynnissä, ei riitä osoittamaan C:n olleen tarkoin selvillä muutoksenhakua koskevasta sääntelystä.

14. Korkein oikeus katsoo, että C on voinut käräjäoikeuden päätöksen sanamuodon ja jakelun johdosta olla perustellusti siinä käsityksessä, että uusi määräaika koskee myös hänen valitusaikaansa. C:n virheellisellä käsityksellä valituksen toimittamisen määräajasta on ollut merkittäviä oikeusvaikutuksia hänen muutoksenhakuoikeutensa kannalta. Käsitystä ei voida pitää perusteettomana eikä C:n toimintaa muutoinkaan huolimattomana. Käräjäoikeuden C:lle toimittama tieto on ollut hänen kannaltaan arvioituna siinä määrin harhaanjohtava, että käräjäoikeuden ei olisi tullut jättää C:n uuden määräajan puitteissa toimittamaa valitusta tutkimatta.

15. C:n esittämistä vaatimuksista ilmenee, että hänen tarkoituksenaan on ollut valittaa käräjäoikeuden tuomiosta eikä tehdä vain vastavalitusta A:n valituksen johdosta. Valituksen tulkitseminen vastavalitukseksi johtaisi siihen, että C:n B:hen kohdistuvia vaatimuksia ei voitaisi tutkia.

16. C:n valitus on toimitettu hovioikeudelle, joka on hyväksynyt käräjäoikeuden ratkaisun valituksen tutkimatta jättämisestä. Kysymyksessä oleva pääasia on A:n valituksen osalta tällä hetkellä vireillä hovioikeudessa. Näissä olosuhteissa Korkein oikeus katsoo, että asia on perusteltua palauttaa hovioikeuteen, jonka on otettava C:n valitus tutkittavakseen.

13. KKO 2016:81. Reformatio in peius -kielto

1. Reformatio in peius -kielto on normi, joka sääntelee muutoksenhakutuomioistuimen tutkimisvallan rajoja. Kiellon mukaan muutoksenhaussa, siis valitusmenettelyssä,  on voimassa pääsääntönä, että valituksenalaista tuomiota ei saa muuttaa valittajan vahingoksi eikä vastapuolen eduksi, jos viimeksi mainittu ei ole hakenut muutosta. 

2. Oikeuskirjallisuudessa kiellosta käytetään toisinaan nimikettä huonontamiskielto, joka on suora käännös saksankielisestä ilmaisusta Verschlecterungsvebot; itse en pidä termiä huonontamiskielto kovin onnistuneena. Tätä nimikettä myös korkein oikeus (KKO) käyttää alla selostetussa tuomiossaan; puhun tässä yksinkertaisesti vain peius -kiellosta. Sen vastakohta on reformatio in melius -kielto, jonka mukaan tuomiota ei ole lupa muuttaa valittajan eduksi enemmälti tai muilta osin kuin tämä on vaatinut.

3. Peius -kieltoa sovellettaessa yksin valittava osapuoli voi luottaa siihen, ettei tuomio tulisi muuttumaan hänen vahingokseen, jolloin hän voi ilman mainittua vaaraa valittaa ja katsoa, saisiko hän ylemmästä instanssista aiempaa edullisemman tuomion. Siinä tapauksessa, että myös vastapuoli valittaa tai tekee vastavalituksen, reformatio in peius -kielto ei ole voimassa. 

4. Peius -kiellosta ei ole Suomen laissa  - vieläkään - yleistä nimenomaista säännöstä, mutta sitä noudatetaan vakiintuneen oikeuskäytännön perusteella eräin poikkeuksin sekä siviili- että rikosprosessissa. Olen kirjoittanut refomatio in peius -kiellon soveltamista käsittelevän väitöskirjan, joka ilmestyi 1977. Kirjan alaotsikon mukaan kysymyksessä on tutkimus tuomioistuimen tutkimisvallan laajuudesta yksipuolisessa muutoksenhaussa erityisesti rikosprosessia silmällä pitäen.

5. Rikosasiassa reformatio in peius -kiellolla on valituksen tekemistä harkitsevan ja langettavasta tuomiosta yksin valittavan syytetyn oikeusturvan kannalta tärkeä merkitys. Kielto ei koske virallisen syyttäjän tekemää valitusta, sillä tuolloin ylempi oikeus voi muuttaa alemman tuomioistuimen tuomiota rangaistusvaatimuksen osalta syytetyn eduksi (OK 26:2.2). Syytetyn yksin valittaessa syyttäjä voi kuitenkin vastavalitusoikeutta käyttämällä estää peius -kiellon soveltamisen. Rikosasiassa on hovioikeusprosessin osalta tavallista, että syytetty valittaa rangaistuksen mittaamisesta, jolloin syyttäjä voi katsoa tarpeelliseksi saattaa myös rangaistuksen koventamista puoltavat seikat ylemmän oikeuden tutkittavaksi ja vaatia rangaistuksen muuttamista. Tähän hänelle tarjoutuu mahdollisuus  vastavalituksen avulla.

6. Riita-asiassa peius -kiellon katsotaan perustuvan oikeusturvaseikkojen ohella asianosaisten määräämisperiaatteeseen, jonka mukaan tuomioistuin on sidottu asianosaisten esittämiin vaatimuksiin. Kiellolla on käytännössä merkitystä osavoittotilanteessa, jolloin asianosaiset ovat voittaneet ja hävinneet asian osittain ja heistä vain toinen hakee tuomioon muutosta. 

7. Korkein oikeus antoi toissa päivänä pitkästä aikaa reformatio in peius -kieltoa riita-asiassa koskevan ennakkopäätöksen (KKO 2016:81). Ratkaisu koskee kiellon soveltamista osakeyhtiön hallituksen jäsenen korvausvelvollisuutta koskevassa asiassa, jossa käräjäoikeuden tuomiosta valitti hovioikeuteen ainoastaan korvausvelvolliseksi tuomittu vastaaja A.

8. Konkurssipesä vaati käräjäoikeudessa, että A velvoitetaan yhteisvastuullisesti toisen henkilön kanssa suorittamaan konkurssipesälle 41 121,21 euroa korkoineen. Kanteen mukaan A oli yhtiön hallituksen jäsenenä vastuussa siitä, että yhtiön kirjanpito oli ollut asianmukaisesti hoidettu ja että yhtiön varoja oli käytetty liiketaloudellisten perusteiden mukaisesti. A oli vastoin osakeyhtiölain säännöksiä myötävaikuttanut siihen, että yhtiöstä oli jaettu varoja yhtiön vahingoksi. Kysymys oli yhtiön erityistilintarkastuksen selvittelytilille kirjatuista, pääosin luottokorttiveloituksista koostuvista eristä, joiden osalta kirjanpitoon ei ollut ollut liitetty selvitystä menojen yhteydestä liiketoimintaan. 

9. A kiisti kanteen ja totesi menojen kohdistuneen yhtiön liiketoimintaan. Hän oli toiminut hallituksen jäsenenä huolellisesti. A:n mukaan vahingonkorvausta tuli joka tapauksessa sovitella.

10. Helsingin käräjäoikeus totesi tuomiossaan A:n toimineen hallituksen jäsenenä tuottamuksellisesti. Vaaditusta korvaussummasta eli 41.121,21 eurosta 5.000 euron suuruinen luottokorttiveloituksiin liittyvä määrä oli käräjäoikeuden arvion mukaan kuitenkin  liittynyt yhtiön liiketoimintaan. Muilta osin selvittelytilillä mainitut varat oli nostettu vastoin osakeyhtiölain säännöksiä. Korvauksen sovittelulle ei ollut perustetta. Käräjäoikeus velvoitti A:n suorittamaan asiassa aikaisemmin korvausvelvolliseksi tuomitun henkilön kanssa yhteisvastuullisesti konkurssipesälle 36 121,21 euroa korkoineen.

11. A valitti yksin tuomiosta hovioikeuteen ja vaati, että käräjäoikeuden tuomio kumotaan ja konkurssipesän kanne hylätään 2 634 euroa ylittävältä osalta. Hänen mukaansa kaikki selvittelytilin menot 2 634 euron erää lukuun ottamatta olivat olleet liiketoimintaan liittyneitä kuluja.

12. Konkurssipesä ei valittanut käräjäoikeuden tuomiosta. Vastauksessaan se vaati valituksen hylkäämistä ja totesi hyväksyneensä käräjäoikeuden ratkaisun siltä osin kuin 5 000 euron oli katsottu liittyneen yhtiön liiketoimintaan. Konkurssipesä katsoi tämän riittävän vastuun rajoittamiseksi.

13. Helsingin hovioikeus katsoi 27.3.2105 antamassaan tuomiossa, että asiassa oli kysymys siitä, onko A velvollinen maksamaan konkurssipesälle yhtiön varoista käytetyt 41 121,21 euroa yhteisvastuullisesti aikaisemmin maksuvelvolliseksi velvoitetun toisen hallituksen jäsenen kanssa. Vaadittu määrä koostui hovioikeuden mukaan A:n ja muiden kortinhaltijoiden luottokorttiveloituksista sekä kolmesta "Sampo-kuittaukset", "052009 ei tositetta" ja "Smart" -nimisestä erästä.

14. Hovioikeus arvioi A:n itse käyttämän luottokortin veloitusten osalta hänen vastuutaan osakeyhtiölain varojenjakoa ja -palautusvelvollisuutta koskevien säännösten pohjalta ja katsoi hänen olevan velvollinen palauttamaan maksut. Muiden henkilöiden hallussa olleiden luottokorttien veloitusten osalta hovioikeus katsoi, että A on hallituksen jäsenenä velvollinen korvaamaan huolimattomasta menettelystään aiheutuneen vahingon. Perustetta korvauksen sovittelulle ei ollut. Muiden, yhteensä 9 620,78 euron suuruisten erien osalta ei ollut esitetty selvitystä siitä, että A olisi laiminlyönyt huolellisuusvelvoitteensa. Näillä perusteilla hovioikeus alensi A:n maksettavaksi tuomitun määrän 31 890,61 euroksi korkoineen. 

15. A vaati KKO:ssa, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja kanne hylätään 26 500,43 euron ylittävältä osalta. A:n mukaan käräjäoikeuden hylkäämä 5.000 euron määrä on koskenut nimenomaisesti yhtiön liiketoimintaan liittyneitä luottokorttilaskuja. Sen sijaan hovioikeudessa hylätyksi tullut 9.620,78 euron määrä on liittynyt muihin kuin luottokorttiveloituksiin. A:n mukaan hovioikeuden olisi tullut vähentää mainittu summa käräjäoikeuden tuomitsemasta määrästä eikä alkuperäisen kanteen tarkoittamasta määrästä. A:n mielestä hovioikeuden menettely on ollut selvästi virheellistä ja johtanut huonontamiskiellon, siis reformatio in peius -kiellon, vastaiseen lopputulokseen.

16. Vastauksessaan konkurssipesä vaati, että valitus tuli hylätä. Pesä katsoi, että hovioikeuden vähentämään määrään ovat sisältyneet käräjäoikeuden vähentämät 5 000 euroa. Hovioikeuden ratkaisu ei pesän mukaan ollut huonontamiskiellon vastainen.

17. KKO päätyi katsomaan, että konkurssipesän kanteessa ei ollut kyse useammasta itsenäisestä kannevaatimuksesta,  vaan  ainoastaan yhdestä  kannevaatimuksesta. Lähinnä tällä perustella se katsoi, ettei hovioikeus ollut rikkonut huonontamiskieltoa tuomiossaan, joka oli kokonaisuutena arvioiden ollut A:lle lopputulokseltaan käräjäoikeuden tuomiota edullisempi. Hovioikeuden tuomiota ei muutettu.

Ratkaisu KKO 2016:81  

18. Asiassa oli siis kysymys siitä, oliko käräjäoikeuden hylkäämää 5 000 euron suuruista erää pidettävä siten itsenäisenä, että peius -kieltoa tulisi arvioida sen osalta erikseen riippumatta siitä, että hovioikeuden ratkaisu on kokonaisuudessaan ollut A:lle edullisempi.

19. KKO:n jäsenistö katsoi, että kun mainittua käräjäoikeuden hylkäämää 5 000 euron erää ei ollut  pesän kanteessa vaadittu erikseen, vaan se oli sisältynyt muiden korvauserien tavoin vaadittuun noin 41 000 euron "könttäsummaan", hovioikeus ei ollut rikkonut peius -kieltoa sillä perusteella, että se alensi A:n maksettavaksi tuomitun kokonaiskorvauksen määrää. 

20. KKO:n kantaa ei voida suoranaisesti moittia virheelliseksi, vaikka asiassa olisi aivan hyvin voitu päätyä myös vastakkaiselle kannalle. Tämä käy ilmi esittelijä Ilkka Lahtisen seikkaperäisestä ja hyvin perustellusta mietinnöstä. KKO:n jäsenistön perustelut ovat  suppeat ja sisältävät minusta lähinnä muodollisia näkökohtia, joita ei voida reformatio in peius -kiellon soveltamisen kannalta pitää kovin merkityksellisinä. Perusteluissa korostetaan pariin otteeseen sitä, että asiassa on ollut kysymys siitä, onko A rikkonut OYL:n säännöksiä vai onko hänen katsottava toimineen kyseisen lain velvoitteiden mukaisesti. Näin jutussa toki on ollut asian laita vaatimusten perusteiden osalta, mutta peius -kiellon soveltamisen kannalta mainituilla perusteilla ei nähdäkseni ole ratkaisevaa merkitystä silloin, kun kysymys on korvauserien määristä ja niiden muuttamisesta. 

21. Vaikka kanteessa on muodollisesti ollut kysymys vain yhdestä vaatimuksesta, tuo vaatimus olisi voitu aika helposti jakaa tai erotella itsenäisiin vaatimuksiin, jotka ovat myös perustuneet useampaan itsenäiseen oikeustosisekastoon. Vaikka tätä erottelua ei tehty kanteessa, käräjäoikeus on itse asiassa menetellyt näin poimiessaan selvittelytileiltä erilleen 5 000 euron suuruisen erän, joka oli liittynyt edustuskuluina yhtiön liiketoimintaan. Sitä   muodollista näkökohtaa, miten pesä oli korvausvaatimuksen kanteessa yksilöinyt tai jättänyt yksilöimättä, ei minusta voida, vaikka KKO on näin tehnyt,  pitää reformatio in peius -kiellon soveltamisen kannalta ratkaiseva kriteerinä. Mainittua 5 000 euron erää ei ollut saatettu asianmukaisella tavalla hovioikeuden tutkittavaksi, vaan pesä oli päin vastoin vastauksessaan lausunut, että se hyväksyy ko. osin käräjäoikeuden ratkaisun. Näin ollen hovioikeus ei olisi saanut ottaa ko. erän osalta asiaa tutkittavaksi eikä katsoa, että A oli sen osalta korvausvelvollinen. Reformatio in peius -kieltoa voidaan siten perustellusti väittää rikotun, vaikka hovioikeus onkin kompensoinut A:n kärsimän "erätappion" alentamalla kokonaiskorvauksen määrää.