200. KKO 2020:51. Syyte - Syytesidonnaisuus - Kavallus

1. Syytesidonnaisuus on periaate tai juridinen käsite, jossa on kysymys siitä, millä tavalla rikosasian ratkaiseva tuomioistuin on sidottu asiassa esitettyyn syytteeseen. Sen mukaan tuomioistuin saa tuomita syytetyn eli rikosasian vastaajan vain siitä teosta, josta häntä on syytetty. 

2. Syytesidonnaisuutta koskeva säännös otettiin lakiin vasta vuonna 1997 rikosprosessiuudistuksen yhteydessä (ROL 11:3). Aikaisemmin sääntöä noudatettiin tavanomaisen oikeuden nojalla, mutta tuomioistuinten normia koskeva tulkintakäytäntö vaihteli melko paljon.

3. ROL 11:3:n mukaan tuomioistuin saa tuomita vain siitä teosta, josta rangaistusta on vaadittu. Teolla tarkoitetaan tässä yhteydessä syytteen teonkuvauksessa yksilöityä tekoa. Sen sijaan tuomioistuin ei ole sidottu syytteessä mainittuun  rikosnimikkeeseen eikä lainkohtaan, jonka nojalla syyttäjä on rangaistusta vaatinut.

4. Korkein oikeus on antanut lukuisia syytesidonnaisuutta koskevia ennakkopäätöksiä, joiden avulla alempien tuomioistuinten ratkaisukäytäntöä on pyritty ohjaamaan. Viimeksi näin tapahtui viime viikolla annetussa korkeimman oikeuden ratkaisussa, joka on julkaistu ennakkopäätöksenä KKO 2020:51.

5. Aikaisemmin ja vielä 1970-luvulla tuomioistuimet noudattivat syytesidonnaisuusnormin tulkinnassa professori Tauno Tirkkosen oppikirjoissaan esittämää kantaa. Sen mukaan tuomioistuimella on oikeus tutkia syyttessä tarkoitettu teko kokonaisuudessaan eli kaikkine syytteessä kuvattuun tekoon liittyvine ja oikeudenkäynnin aikana selvitettyine tunnusmerkistötekijöineen, vaikka syytteessä vm. seikkoihin ei olisikaan nimenomaan vedottu. Ratkaisevaa oli siis syytteessä tarkoitetun teon identiteetti, ei syytteessä esitetty teonkuvaus. 

6. Klassinen esimerkkitapaus. Jos vastaajaa syytetään varkaudesta, saa tuomioistuin Tirkkosen ja aiemman oikeuskäytännön mukaan tuomita hänet varastetun tavaran kätkemisestä, jos anastustekoa ei ole näytetty toteen, mutta anastettu omaisuus on tavattu syytetyn hallusta. Vaasan hovioikeuden presidenttinä tuomarin uransa päättänyt Paavo Alkio oli samoilla linjoilla kuin Tirkkonen (Näkökohtia syytteestä, LM 1964).

7. Vuonna 1974 Lakimies -lehteen kirjoittamani artikkeli Ne eat judex ultra petita partium (LM 1974 s. 25-43) on luultavasti ensimmäinen syytesidonnaisuutta käsittelevä esitys, jossa Tauno Tirkkosen edustama ja tuomioistuinten noudattama tulkinta todettiin erityisesti syytetyn puolustusintressiä ajatellen kohtuutomaksi ja virheelliseksi. Kannatin kirjoituksessa tulkintaa, jonka mukaan tuomioistuin on ratkaisua tehdessään sidottu syytteessä esitettyyn teonkuvaukseen, eli niihin oikeustosiseikkojen asemassa oleviin ja rikoksen objektiiviisia ja subjektiivisia tunnusmerkistötekijöitä vastaaviin konkreettisiin tosiseikkoihin, joihin syyttäjä on rangaistusvaatimuksensa tueksi vedonnut. Teolla, johon tuomioistuin on sidottu, tarkoitetaan siten syytteessä esitettyä ja oikeudenkäynnissä vedottua teonkuvausta. Vaikka teon identiteetti ei muuttuisi, tuomioistuin ei voi perustaa ratkaisuaan sellaiseen tosiseikkaan, johon syyttäjä (tai asianomistaja) ei ole vedonnut.

8. Artikkelini julkaisemisen aikoina kuvittelin, että nyt tämä melko "simppeli" asia on sitten tällä selvä, eli tuskinpa asiasta enää edes ennakkopäätöksiä juuri tarvitaan. Mutta toisin kävi, sillä tämän jälkeen syytesidonnaisuusta koskevia ennakkopäätöksiä vasta alettiinkin antaa!.Oikeuskäytäntö alkoi vähitellen muuttua edustamani syytesidonnaisuusnormin tiukan tulkinnan mukaiseksi. Toisaalta erilaisia ylilyöntejä ja virheellisiä ratkaisuja annettiin aina korkeinta oikeutta myöten. Tuomarit olivat opiskeluaikanaan päntänneet päähänsä "Tirkkosen oppeja" eivätkä olleet seuranneet, mitä oikeuskirjallisuudessa oli Tirkkosen kirjojen jälkeen esitetty.

9. Selkeä virhe tapahtui vuonna1984, jolloin korkein oikeus antoi ennakkopäätöksen edellä kohdassa 5 mainitusta klassisesta tapauksesta. Ratkaisussa KKO 1984 II 154 korkein oikeus hyväksyi (ään. 4-1) hovioikeuden kannan, jonka mukaan varkaussyytteen perusteella syytetty voitiin tuomita syytteessä mainitun ja syytetyn hallusta tavatun anastetun esineen (pistoolin) kätkemisestä, vaikka näyttöä siitä, että syytetty olisi itse esineen anastanut, ei ollut, mutta hänellä aseen kertomallaan tavalla tuntemattomalta mieheltä ostaessaan oli ollut syytä varoa aseen saantoa laittomaksi. Ratkaisu, jonka tekemiseen osallistui mm. presidentti Curt Olsson,  on selkeästi syytesidonnaisuusnormin vastainen, sillä mainittujen rikosten tekotavat ovat erilaiset eikä syytteessä vastaajalle vaadittu toissijaisesti rangaistusta kätkemisrikoksen tai -rikkomuksen perusteella. Kommentoin KKO:n ratkaisua kriittisesti eri yhteyksissä (ks. esim. LM 1985 s. 247-251 ja kirjassani Materiaalinen prosessinjohto, 1988, s. 385-388).

10. Vuonna 1993 korkein oikeus vihdoin myönsi virheellisen tulkintansa ja muutti  kantaansa katsoen, että koska varkaussyyte ei sisältänyt kätkemisrikoksen tunnusmerkistöön kuuluvia tekijöitä eikä syytetyllä ollut siten aihetta lausua mahdollisesta syyllistymisestään kätkemisrikokseen, häntä ei voitu tuomita varkaussyyteen perusteella kätkemisrikoksesta (KKO 1993:98, vahvennettu eli seitsemän jäsenen jaosto). Kommentoin ratkaisua tuoreeltaan hyväksyvässä mielessä (DL 1993), vaikka oudoksuin hieman perustelujen niukkuuttaa ja sitä, ettei perusteluissa viitattu lainkaan KKO:n aiempaan eli vuonna 1984 antamaan täysin erilaiseen ennakkopäätökseen, kuten olisi tietenkin pitänyt tehdä.

11. 90-luvulla korkein oikeus antoi syytesidonnaisuudesta - sanaa syytesidonnaisuus ei tosin aina mainittu ratkaisun otsikossa tai perusteluissa -  ainakin viisi muuta ennakkopäätöstä. Sama tahti on jatkunut myös 2000-luvulla, jolloin asiasta on annettu toistakymmentä ennakkopäätöstä; ks. esim. KKO 2011:103, 2014:81, 2015:67 ja 2017:7. Olen kommentoinut ratkaisua KKO 2014:81 Virolainen -blogissa 3.11.2014 numero 891 ja ennakkopäätöstä KKO 2017:7 Rule of law -blogissa

12.Syytesidonnaisuuden tulkinnassa noudatetaan nykyisin, kuten oikein onkin, tiukkaa linjaa, eli ko. normia (RL 11:3) tulkitaan tavalla, jota suosittelin ja kehoitin vuonna 1974 tuomioistumia noudattamaan. Tuomioistuinta sitoo syytteessä esitetty rikoksen objektiivisia ja subjektiivisia tunnusmerkistötekijöitä vastaava konkreettinen teonkuvaus, jonka ulkopuolelle tuomiossa ei ole lupa mennä. Syyttäjällä on rangaistusvaatimuksen perusteita koskeva väittämistaakka. Syyttäjän tehtävää helpottaa se, että hän voi jo alun perin haastehakemuksessaan vedota rangaistusvaatimuksen tueksi vaihtoehtoisiin teonkuvauksiin (vaihtoehtoinen syyte) sekä tarkistaa oikeudenkäynnin aikana syytettä ROL 5:17.2:ssa mainitulla tavalla. Jos teonkuvaus on ilmaistu syytteessä epäselvästi tai puutteellisesti, tuomarilla on oikeus prosessinjohdon eli kyselyoikeuden avulla pyrkiä selventämään asiaa (ROL 6 luv. 5 §:n 2 momentti).

13. Tämän "esipuheen" jälkeen muutama sana KKO:n viime torstaina eli 25. kesäkuuta antamasta ratkaisusta KKO 2020:51, jonka yksityiskohtaista selostamista ja kommentointia en pidä tässä yhteydessä aiheellisena. 

14.  Syyttäjä vaati Pirkanmaan käräjäoikeudessa A:lle rangaistusta RL  28 luvun 4 §:n 1 momentin nojalla kavalluksesta 11.11.2015–15.5.2016. Syytteen teonkuvauksen mukaan A oli anastanut hallussaan olevia varoja käyttämällä tilillään olevia asianomistaja B:n rahoja omiin tarkoituksiinsa. B oli siirtänyt A:n tilille 10 000 euroa. B:n pyytäessä rahojaan takaisin A oli palauttanut niitä yhteensä noin 3 000 euroa, mutta enempää A ei ollut pyynnöstä huolimatta B:n varoja palauttanut. Syytteen mukaan A oli anastanut haltuunsa saamia B:n varoja yhteensä noin 7 000 euroa käyttäen varat omiin tarkoituksiinsa.

15. A kiisti syytteen ja sen, että hänen hallussaan olleet varat olivat olleet B:n. A:n mukaan asianosaiset olivat sopineet siitä, etteivät varat olleet enää B:n tämän pyrkiessä välttämään mahdollista tasingonmaksuvelvollisuuttaan avioerossa. Kysymys ei ollut lainan antamisesta A:lle.

16. Käräjäoikeus katsoi 22.5.2017 tuomiossaan että rahat olivat olleet B:n omaisuutta, vaikka ne olivat olleet A:n pankkitilillä. Käräjäoikeus on lukenut A:n syyksi sen kavalluksen, mistä syyttäjä hänelle oli vaatinut rangaistusta.

17. A valitti Turun hovioikeuteen vaatien syytteen hylkäämistä. Valituksessaan A kiisti anastaneensa B:n omaisuutta ja väittänyt tehneensä B:n kanssa sopimuksen rahojen luovuttamisesta A:lle. A oli tämän jälkeen palauttanut B:lle osan rahoista, koska B oli irtisanonut kyseisen sopimuksen tai koska A oli tehnyt B:n kanssa uuden sopimuksen rahojen palauttamisesta. B oli irtisanonut sopimuksen myös 6 800 euron osalta, mitä määrää A ei ollut pystynyt palauttamaan B:lle.

18.  Syyttäjä ei ollut oikeudenkäynnissä tarkistanut syytettä tai esittänyt vaihtoehtoista rangaistusvaatimusta. Hovioikeuden pääkäsittelyn pöytäkirjan mukaan syyttäjä on jättänyt hovioikeuden harkintaan, onko asiassa kysymys rikoslain 28 luvun 4 §:n 1 vai 3 momentissa tarkoitetusta kavalluksesta.

19.  Hovioikeus katsoi 21.6.2018 antamasssaan tuomiossa, että varat olivat A:n tilillä sekoittuneet A:n varoihin ja menettäneet siten yksilöitävyytensä. Varat olivat näin ollen siviilioikeudellisesti muuttuneet A:n omaisuudeksi, eikä A ollut siten voinut varat käyttäessään syyllistyä rikoslain 28 luvun 4 §:n 1 momentissa tarkoitettuun kavallukseen. Hovioikeus katsoi kuitenkin A:n ja B:n sopineen, että A:lla ei ollut oikeutta käyttää hänen tililleen talletettuja varoja ja että A:n oli B:n pyynnöstä tilitettävä varojen arvo takaisin B:lle. Koska A oli oikeudettomasti varat käyttänyt eikä ollut B:n pyytäessä pystynyt tilittämään B:lle varojen arvoa, hovioikeus katsoi A:n syyllistyneen rikoslain 28 luvun 4 §:n 3 momentin mukaiseen kavallukseen.

20. Korkein oikeus myönsi A:lle valitusluvan.  KKO:ssa oli kysymys siitä, onko hovioikeus tuominnut A:n muusta teosta kuin siitä, mistä hänelle on vaadittu rangaistusta, ts. oliko ROL 11:3:ssä säädettyä syytesidonnaisuutta rikottu. 

21. KKO on perustellut ratkaisuaan seikkaperäisesti monelta eri kantilta, kuten asiaan kuuluukin. Tyydyn tässä yhteydessä viittaamaan vain perustelukappaleeseen 25, joka sisältää perustelujen yhteenvedon:

Syytesidonnaisuuden tarkoituksena on erityisesti turvata vastaajan puolustautumismahdollisuudet oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin edellyttämällä tavalla. Tältä osin on huomattava, että asianosaisilla on edellä todetulla tavalla ollut mahdollisuus lausua siitä, onko teonkuvauksen mukaisessa menettelyssä kysymys rikoslain 28 luvun 4 §:n 1 vai 3 momentin mukaisesta kavalluksesta. A on lisäksi oikeudenkäynnin aikana ottanut kantaa 3 momentissa säädettyihin tunnusmerkistötekijöihin, jolloin hän on muun muassa todennut, että hänellä on ollut velvollisuus palauttaa tilille siirretyt varat mutta ei ollut kyennyt palauttamaan loppuosaa. Korkein oikeus katsoo, että A:n menettelyn oikeudellinen arviointi 3 momentin mukaisena saatavan kavalluksena ei ole ollut yllätyksellistä eikä se ole vaarantanut hänen puolustusmahdollisuuksiaan. Teonkuvauksen ja oikeudenkäynnissä esitetyn perusteella A ei ole voinut puolustuksessaan lähteä siitä, että hänen menettelyään ei voitaisi tuomioistuimessa tutkia myös rikoslain 28 luvun 4 §:n 3 momentin mukaisena saatavan kavalluksena.

22. Näillä perusteilla KKO katsoi, että se teko, mistä A on tuomittu, on ollut asianmukaisesti oikeudenkäynnin kohteena. Oikeudenkäyntimenettelyä kokonaisuutena arvioiden A:n syytesidonnaisuuden suojaamaa puolustautumismahdollisuutta ei ole loukattu. A:lla on ollut tilaisuus lausua kaikista hovioikeuden hänen syykseen lukeman teon tunnusmerkistön täyttymisen kannalta olennaisista seikoista, jotka ovat riittävällä täsmällisyydellä ilmenneet syytteen teonkuvauksesta. A:ta ei siten ollut tuomittu muusta teosta kuin mistä rangaistusta on vaadittu. KKO pysytti hovioikeuden tuomion lopputuloksen.

Ratkaisuseloste KKO 2020:51 

23. KKO:n ratkaisu on perusteltu. Ko. tapauksessa hovioikeus ei ollut mennyt syytteessä esitetyn teonkuvauksen ulkopuolelle, vaan kyse oli siitä, että hovioikeus oli arvioinut tekoa juridisesti hieman toisin ja eri lainkohdan nojalla kuin syytteessä oli tehty. 

24. KKO:n ratkaisuselosteessa ei mainita rangaistusta, johon A oli tuomittu. Näin siksi, että KKO:ssa oli kysymys vain teon syyksilukemisesta. Minusta olisi kyllä selvyyden vuoksi paikallaan, että ratkaisuselosteessa mainittaisiin myös tuomittu rangaistus, vaikka siitä ei olekaan KKO:ssa ollut suoranaisesti kysymys. 

25. KKO:n perusteluissa mainitaan ne seikat ja juridiset näkökohdat, joihin syytesidonnaisuus perustuu ja jotka on myös prosessioikeudellisessa kirjallisuudessa asiaa käsiteltäessä tuotu esiin. KKO:n kokoonpanoon kuulunut oikeusneuvos Pekka Koponen on kirjoittanut syytesidonnaisuudesta mm. kahdessa Lakimies -lehdessä julkaistussa artikkelissaan (LM 1997 s. 255--290 ja LM 2003 s.183-200 ja 375-397).

196. Syytteen yksilöinti. Vaasan hovioikeus 2020:2.

1. Hovioikeudet julkaisevat ratkaisujaan Finlexissä hyvin säästeliäästi, ts. erittän harvoin. Tämä on selvä puute, jota on valiteltu lainopillisessa kirjallisuudessa ainakin 50 vuotta. Tästä huolimatta kohennusta asiassa ei ole tapahtunut.

2. Selvästi eniten Finlex-ratkaisuja on nykyisin Helsingin hovioikeudella. Muut neljä hovioikeutta julkaisevat kukin keskimäärin vain noin neljä tai viisi ratkaisua vuodessa.  Turun hovioikeuden ratkaisujen julkaisutoiminta on kuitenkin parin viime vuoden aikana selvästi piristynyt. Voidaan todeta, että hovioikeudet, Helsingin hovioikeutta lukuun ottamatta, julkaisevat Finlexissä yleensä ratkaisuja, jotka koskevat melko selviä ja yksinkertaisia asioita. Poikkeuksiakin toki löytyy.

3. Viime viikolla Finlexissä julkaistiin Vaasan hovioikeuden 20.4.2020 antaman tuomio, jossa on kyse syytteen yksilöinnistä rattijuopumusta koskevassa asiassa (VaaHO 2020:2). Tämäkään ratkaisu ei ole vaikeusasteeltaan mitenkään päätähuimaava. Asia käy selville hovioikeuden  ratkaisuselosteeseen otetusta kappaleesta ratkaisun keskeinen sisältö, josta ilmenee seuraavaa (tässä kappaleet 4-6):

4. Syyttäjä oli nostanut syytteen rattijuopumuksesta teonkuvauksella, jonka mukaan A oli kuljettanut 13.9.2018 Kokkolassa henkilöautoa käytettyään huumausainetta niin, että hänen veressään on ajon jälkeen ollut käytetyn huumausaineen vaikuttavaa ainetta tai sen aineenvaihduntatuotetta. Pohjanmaan käräjäoikeus oli kehottanut syyttäjää täydentämään haastehakemuksen teonkuvausta ilmoittamalla, mitä huumausainetta vastaajan veressä on ajon jälkeen ollut. Syyttäjä ei ollut täydentänyt teonkuvausta. Käräjäoikeus oli 18.11.2019 hylännyt syytteen, koska teonkuvaus oli puutteellinen.

5. Hovioikeus totesi perusteluissaan, että rikoslain 23 luvun 3 §:n 2 momentin mukaan rattijuopumuksesta tuomitaan se, joka kuljettaa moottorikäyttöistä ajoneuvoa käytettyään huumausainetta niin, että hänen veressään on ajon aikana tai sen jälkeen käytetyn huumausaineen vaikuttavaa ainetta tai sen aineenvaihduntatuotetta. Hovioikeus katsoi, että syyttäjän syyte on vastannut säännöksen tunnusmerkistöä.

6. Hovioikeus totesi, että teonkuvauksen aika ja paikka ovat olleet riittävästi yksilöidyt ja teonkuvauksesta ilmenee, että teko on suoritettu henkilöautoa kuljettamalla ja huumausaineen vaikutuksen alaisena. A on heti liikennevalvonnan pysäytyspaikalla tullut tietämään, että huumepikatesti oli antanut positiivisen tuloksen kannabiksesta ja hän on kertonut miten hän on nauttinut ainetta. Samassa haastehakemuksessa A:lle vaadittiin rangaistusta huumausaineen käyttörikoksesta liittyen mainittuun kannabikseen ja todisteluna viitattiin Keskusrikospoliisin rikosteknisen laboratorion lausuntoon. Hovioikeus katsoi, ettei ollut mitään epäilyä siitä, että A:n mahdollisuudet puolustautua syytettä vastaan olisivat olleet puutteelliset. Käräjäoikeuden ei olisi tullut hylätä syytettä mainitsemillaan perusteilla. Laki oikeudenkäynnistä rikosasioissa 5 luku 3 § 1/3
Euroopan ihmisoikeussopimus 6. artikla 3 a kohta.

7. Mitäpä tuohon oikeastaan olisi lisättävää. Asian on käräjäoikeudessa ratkaissut käräjänotaari, joten syytteen yksilöintiä koskeva tiukka tulkinta voitaneen lukea ratkaisijan kokemattomuuden piikkiin. Syyttäjän olisi ollut helppoa täydentää syytteen yksilöintiä, mutta sitä hän ei jostakin syystä tehnyt. Tämän kädenväännön seurauksena kiistaan jouduttiin hakemaan ratkaisua hovioikeudesta asti. Kannattiko hovioikeuden ratkaisu julkaista Finlexissä? Tuskin.

27. KKO 2017:7. Syytesidonnaisuus

1. Syytesidonnaisuus on juridinen käsite ja menettelyperiaate, jossa on kysymys siitä, millä tavalla rikosasian ratkaiseva tuomioistuin on sidottu jutussa esitettyyn syytteeseen. Syytesidonnaisuuden mukaan tuomioistuin saa tuomita syytetyn eli rikosasian vastaajan vain siitä teosta, josta häntä on syytetty. Ts. tuomioistuin ei saa lukea syytetyn syyksi sellaista tekoa, josta hänelle ei ole vaadittu jutussa rangaistusta. 

2. Lakiin syytesidonnaisuutta koskeva säännös otettiin lakiin vasta vuoden 1997 rikosprosessiuudistuksen yhteydessä (ROL 11:3). Aikaisemmin  sääntöä noudatettiin tavanomaisen oikeuden nojalla, mutta tuomioistuinten sitä koskeva tulkintakäytäntö vaihteli melko suuresti. 

3. ROL 11:3:n mukaan tuomioistuin saa tuomita vain siitä teosta, josta rangaistusta on vaadittu. Teolla tarkoitetaan lainkohdassa  syytteen teonkuvauksen mukaista tekoa. Sen sijaan oikeus ei ole sidottu syytteessä teosta käytettyyn rikosnimikkeeseen eikä lainkohtaan, jonka perusteella rangaistusta on vaadittu. Näiltä osin noudatetaan jura novit curia -periaatetta, jonka mukaan tuomioistuimen tehtävänä on soveltaa lakia viran puolesta, joten se ei ole sidottu asianosaisten, tässä tapauksessa siis lähinnä syyttäjän tai asianomistajan, vaatimuksiin tai käsityksiin rikoslain sisällöstä ja soveltamisesta.

4. Korkein oikeus on viimeisten 30 vuoden aikana antanut useita, itse asiassa hämmästyttävän monia, syytesidonnaisuutta koskevia enakkopäätöksiä, joiden avulla alempien tuomioistuinten käytäntöä on pyritty ohjaamaan. Viimeksi näin tapahtui viime viikolla ratkaisussa KKO 2017:7.

KKO 2017:7

5. Aikaisemmin ja vielä 1970-luvulla tuomioistuimet noudattivat syytesidonnaisuusnormin tulkinnassa professori Tauno Tirkkosen oppikirjoissaan esittämää tulkintaa. Sen mukaan tuomioistuimella on oikeus tutkia syyttessä tarkoitettu teko kokonaisuudessaan eli kaikkine syytteessä kuvattuun tekoon liittyvine ja oikeudenkäynnin aikana selvitettyine tunnusmerkistötekijöineen, vaikka syytteessä vm. seikkoihin ei olisikaan nimenomaan vedottu. Ratkaisevaa oli siis syytteessä tarkoitetun teon identiteetti, ei syytteessä esitetty teonkuvaus. 

6. Klassinen esimerkki: Jos vastaajaa syytetään varkaudesta, saa tuomioistuin Tirkkosen ja aiemman oikeuskäytännön mukaan tuomita hänet varastetun tavaran kätkemisestä, jos anastustekoa ei ole näytetty toteen, mutta anastettu omaisuus on tavattu syytetyn hallusta. Vaasan hovioikeuden presidenttinä tuomarin uransa päättänyt Paavo Alkio oli samoilla linjoilla kuin Tirkkonen (Näkökohtia syytteestä, LM 1964).

7. Vuonna 1974 eli 43 vuotta sitten Lakimies-lehteen kirjoittamani artikkeli Ne eat judex ultra petita partium (LM 1974 s. 25-43) on luultavasti ensimmäinen syytesidonnaisuutta käsittelevä esitys, jossa Tauno Tirkkosen edustama ja tuomioistuinten noudattama tulkinta todettiin erityisesti syytetyn puolustusintressiä ajatellen kohtuutomaksi ja virheelliseksi. Kannatin kirjoituksessa tulkintaa, jonka mukaan tuomioistuin on ratkaisua tehdessään sidottu syytteessä esitettyyn teonkuvaukseen, eli niihin oikeustosiseikkojen asemassa oleviin ja rikoksen objektiiviisia ja subjektiivisia tunnusmerkistötekijöitä vastaaviin konkreettisiin tosiseikkoihin, joihin syyttäjä on rangaistusvaatimuksensa tueksi vedonnut. Teolla, johon tuomioistuin on sidottu, tarkoitetaan siten syytteessä esitettyä ja oikeudenkäynnissä vedottua teonkuvausta. Vaikka teon identiteetti ei muuttuisi, tuomioistuin ei voi perustaa ratkaisuaan sellaiseen tosiseikkaan, johon syyttäjä (tai asianomistaja) ei ole vedonnut.

8. Artikkelini julkaisemisen aikoina kuvittelin, että nyt tämä melko "simppeli" asia on sitten tällä selvä, eli tuskinpa asiasta enää edes ennakkopäätöksiä juuri tarvitaan. Mutta toisin kävi, sillä tämän jälkeen syytesidonnaisuusta koskevia ennakkopäätöksiä vasta alettiinkin antaa. Oikeuskäytäntö alkoi vähitellen muuttua edustamani syytesidonnaisuusnormin tiukan tulkinnan mukaiseksi. Toisaalta erilaisia ylilyöntejä ja virheellisiä ratkaisuja annettiin aina korkeinta oikeutta myöten. Tuomarit olivat opiskeluaikanaan päntänneet päähänsä "Tirkkosen oppeja" eivätkä olleet seuranneet, mitä oikeuskirjallisuudessa oli Tirkkosen kirjojen jälkeen esitetty.

9. Paha virhe tapahtui 1984, jolloin korkein oikeus antoi ennakkopäätöksen edellä kohdassa 5 mainitusta klassisesta tapauksesta. Ratkaisussa KKO 1984 II 154 korkein oikeus hyväksyi (ään. 4-1) hovioikeuden kannan, jonka mukaan varkaussyytteen perusteella syytetty voitiin tuomita syytteessä mainitun ja syytetyn hallusta tavatun anastetun esineen (pistoolin) kätkemisestä, vaikka näyttöä siitä, että syytetty olisi itse esineen anastanut, ei ollut, mutta hänellä aseen kertomallaan tavalla tuntemattomalta mieheltä ostaessaan oli ollut syytä varoa aseen saantoa laittomaksi. Ratkaisu, jonka tekemiseen osallistui mm. presidentti Curt Olsson,  on selkeästi syytesidonnaisuusnormin vastainen, sillä mainittujen rikosten tekotavat ovat erilaiset eikä syytteessä vastaajalle vaadittu toissijaisesti rangaistusta kätkemisrikoksen tai -rikkomuksen perusteella. Kommentoin KKO:n ratkaisua kriittisesti eri yhteyksissä (ks. esim. LM 1985 s. 247-251 ja Materiaalinen prosessinjohto, 1988, s. 385-388).

10. Vuonna 1993 korkein oikeus muutti ko. tapauksessa kantaansa ja katsoi, että koska varkaussyyte ei sisältänyt kätkemisrikoksen tunnusmerkistöön kuuluvia tekijöitä eikä syytetyllä ollut siten aihetta lausua mahdollisesta syyllistymisestään kätkemisrikokseen, häntä ei voitu tuomita varkaussyyteen perusteella kätkemisrikoksesta (KKO 1993:98, vahvennettu eli seitsemän jäsenen jaosto). Kommentoin ratkaisua tuoreeltaan hyväksyvässä mielessä (DL 1993), vaikka oudoksuin hieman perustelujen niukkuuttaa ja sitä, ettei perusteluissa viitattu lainkaan KKO:n aiempaan eli vuonna 1984 antamaan erilaiseen ennakkopäätökseen. 

11. 90-luvulla korkein oikeus antoi syytesidonnaisuudesta - sanaa syytesidonnaisuus ei tosin aina mainittu  ratkaisun otsikossa -  ainakin viisi muuta ennakkopäätöstä ja sama tahti on jatkunut myös 2000-luvulla, jolloin asiasta on annettu toistakymmentä ennakkopäätöstä; ks. esim. KKO 2011:103, 2014:81 ja 2015:67. Olen kommentoinut ratkaisua KKO 2014:81 blogissa numero 891/3.11.2014. 

12.Syytesidonnaisuuden tulkinnassa noudatetaan nykyisin, kuten oikein onkin, tiukkaa linjaa, eli ko. normia (RL 11:3) tulkitaan tavalla, jota suosittelin ja kehoitin vuonna 1974 tuomioistumia noudattamaan. Tuomioistuinta sitoo syytteessä esitetty rikoksen objektiivisia ja subjektiivisia tunnusmerkistötekijöitä vastaava konkreettinen teonkuvaus, jonka ulkopuolelle tuomiossa ei ole lupa mennä. Syyttäjällä on rangaistusvaatimuksen perusteita koskeva väittämistaakka. Syyttäjän tehtävää helpottaa se, että hän voi jo alun perin haastehakemuksessaan vedota rangaistusvaatimuksen tueksi vaihtoehtoisiin teonkuvauksiin (vaihtoehtoinen syyte) sekä tarkistaa oikeudenkäynnin aikana syytettä ROL 5:17.2:ssa mainitulla tavalla. 

13. Nyt kommentoitava ratkaisu KKO 2017:7 on faktoiltaan sen verran komplisoitu, että korkein oikeus ei ole antanut prejudikaatin otsikossa oikeus- tai ratkaisuohjetta, vaan on tyytynyt laatimaan fråga on -tyyppisen otsikon, eli mainitsemaan, että tapauksessa on kysymys syytesidonnaisuudesta. Tapaus koski varsin tyypillistä rikosasiaa, jossa kaksi syytettyä (A ja B) on päättänyt antaa kahdelle muulle miehelle (X ja Y) ns. turpiin. Hovioikeus on tuominnut syytetty A:n rangaistukseen X:ään kohdistuneesta törkeästä pahoinpitelystä. Hovioikeus on lukenut A:n syyksi ne pahoinpitelyt, jotka hän oli syytteen mukaan itse kohdistanut X:ään, ja lisäksi A:n ja B:n yhteisen pahoinpitelysuunitelman nojalla myös puisella lipastolla ja puisella tuolilla lyömällä tai heittämällä tehdyn väkivallan, vaikka tämän teon oli syytteen mukaan tehnyt yksin syytetty B. Hovioikeus on täten rikkonut selkeästi syytesidonnaisuusnormia, sillä se on lukenut A:n syyksi sellaisen teon, joka ei ole sisältynyt A:ta koskevan syytteen teonkuvaukseen. Sangen yllättävä virhe hovioikeudelta. Korkein oikeus on korjannut hovioikeuden virheen ja lukenut tältä osin A:n syyksi vain syytteessä mainitun nyrkeillä tapahtuvan pahoinpitelyn, joka ei ole täyttänyt törkeän pahoinpitelyn tunnusmerkistöä.

14. Korkein oikeus on korostanut aivan oikein perusteluissaan (kohta 17), että syytesidonnaisuuden tarkoituksena on turvata ensisijaisesti vastaajan puolustautumismahdollisuudet oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin edellyttämällä tavalla. Minusta perusteluissa olisi voitu lisäksi mainita, että hovioikeuden menettely on rikkonut myös toista oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin keskeistä periaatetta eli asianosaisen kuulemisperiaatetta, jonka seurauksena hovioikeuden syytteen teonkuvauksen ulkopuolelle ulottunut tutkinta ja syyksilukeminen on tullut A:n puolustukselle yllätyksenä, johon A ei ollut voinut ennakolta varautua.

15. Korkeimman oikeuden perusteluissa olisi voitu pohtia lähemmin myös sitä, mitä seikkaan vetoamisella syytesidonnaisuuden eli syyttäjän väittämistaakan yhteydessä tarkoitetaan. Näyttää siltä, että tuomioistuimilla, syyttäjillä ja asianajajilla on yhä edelleen hieman erilaisia käsityksiä asiasta. Vetoaminen on prosessitoimi, josta ilmenee asianosaisen, tässä tapauksessa siis syyttäjän, tarkoitus tuoda seikka esiin nimenomaan vaatimuksensa perusteena, jotta tuomioistuin panisi seikan tuomion perusteeksi eikä ottaisi seikkaa huomioon ainoastaan todisteena tai jonkinlaisena taustailmiönä. Oikeustosiseikkaan vetoamiseksi ei riitä, että syyttäjä (tai asianomistaja) vain mainitsee seikan ikään kuin ohimennen tai se ilmenee todistajan kertomuksesta tai todisteena esitetystä asiakirjasta. Tätä on oikeuskirjallisuudessa korostettu jo 30-40 vuoden ajan.

16. Syytesidonnaisuuden lisäksi korkein oikeus on pohtinut perusteellisesti myös yhteisen rangaistuksen määräämistä ja mittaamista A:n viaksi luetuista kolmesta pahoinpitelystä. Kuten perusteluissa todetaan (kohta 26), rangaistuksen mittaamisen lähtökohdaksi on syytä ottaa rangaistuskäytäntöä koskevista tilastotiedoista ilmenevä keskipituus eli ns. normaalirangaistus, joka ao. rikoksesta on käytännössä tuomittu. Korkein oikeus on aikaisemmin katsonut, että pahoinpitelystä tuomittavan vankeuden keskipituus on noin kolme ja puoli kuukautta (KKO 2014:6). Tässä tapauksessa korkein oikeus päätyi siihen, että oikeudenmukainen rangaistus A:n syyksi jutussa luetuista kolmesta eri pahoinpitelystä on 8 kuukautta vankeutta, joka on määrätty ehdolliseksi. Käräjäoikeus ja hovioikeus olivat tuominneet A:n törkeästä pahoinpitelystä ja kahdesta pahoinpitelystä  2 vuoden 2 kuukauden ja 10 päivän ehdottomaan vankeusrangaistukseen. 

17. Korkein oikeus muutti siis merkittävällä tavalla hovioikeuden ratkaisua. Toivoa sopii, että käräjä- ja hovioikeudet ottaisivat korkeimman oikeuden ratkaisun opikseen sekä syytesidonnaisuuden että rangaistuksen mittaamisen osalta.