1. Edunvalvojan
määräämistä heikentyneen terveydentilan perusteella koskevan asian
käsittely oli jäänyt Helsingin käräjäoikeudessa vuonna 2015 sillensä sen vuoksi, että hakija (A) oli peruuttanut vuonna 2011 tekemänsä hakemuksen sen jälkeen kun edunvalvontaan haetun (B) antama edunvalvontavaltuutus oli
vuonna 2014 vahvistettu Helsingin maistraatissa.
2. Helsingin käräjäoikeus (2.7.2015) ja sen jälkeen Helsingin hovioikeus (19.8.2016), jonne A valitti, velvoittivat A:n korvaamaan B:n oikeudenkäyntikulut asiassa.
3. Korkein oikeus, jonne A:n lupahakemus ja valitus saapuivat lokakuussa 2016, myönsi A:lle vuonna 2017 valitusluvan oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuuden osalta.
4. KKO tutki valituksen ja katsoi tänään (16.7.2019) antamallaan ratkaisulla, ettei asiassa ollut erityistä syytä poiketa OK 21 luvun 7 §:n 2 momentista ilmenevästä pääsäännöstä, jonka mukaan hakemuksensa peruuttanut hakija on velvollinen korvaamaan vastapuolensa oikeudenkäyntikulut asiassa. KKO ei näin ollen muuttanut hovioikeuden ratkaisua.
5. Mitä tästä olisi sanottava? Huomio kiinnitty ensinnäkin oikeudenkäynnin suorastaan sietämättömältä tuntuvaan hitauteen ja kokonaiskestoon. Katsotaanpa lähemmin.
6. A toimitti edunvalvojan määräämistä koskevan hakemuksensa käräjäoikeudelle jo 7.4.2011., siis yli kahdeksan vuotta sitten. Edunvalvojaksi A esitti asianajaja X:ää. Hakemus perustui siihen, että A:n isä B oli sairauden eli Alzheimerin taudin takia kykenemätän huolehtimaan taloudellisista ja henkilökohtaisista asioitsaan.
7. B vastusti hakemusta, koska hän kykeni sairaudestaan huolimatta huolehtimaan asioitaan. Lisäksi hän sai tarvittaessa apua tyttäreltään (C). B vetosi myös siihen, että hän oli oikeudenkäynnin aikana 16.6.2011 edunvalvontavaltuutuksella oikeuttanut asianajaja Y:n hoitamaan taloudellisia ja henkilökohtaisia asioitaan siinä tapauksessa, että hän tulisi sairauden tms. syyn vuoksi kykenemättömäksi niistä huolehtimaan.
8. Helsingin käräjäoikeus hylkäsi A:n hakemuksen 9.12.2011 ja velvoitti A:n korvaamaan B:n oikeudenkäyntikulut.
9. A valitti päätöksestä Helsingin hovioikeuteen, joka 17.12.2012 kumosi käräjäoikeuden ratkaisun, koska käräjäoikeus ei ollut asiassa toimivaltainen (tuomionvoipa). Ilmeisesti asian oli käräjäoikeudessa käsitellyt ja ratkaissut käräjänotaari. Hovioikeus palautti asian käräjäoikeuteen uudellen käsiteltäväksi.
10. Tämän jälkeen Helsingin maistraatti vahvisti 13.6.2014 edellä kappaleessa 7 mainitun edunvalvontavaltuutuksen ja määräsi asianajaja Y:n B:n valtuutetuksi.
11. Tämän jälkeen aikaa kului kahdeksan kuukautta, jolloin A ilmoitti käräjäoikeudelle peruuttavansa edunvalvontaa koskevan hakemuksen. Sitten odoteltiin vielä viisi kuukautta, kunnes käräjäoikeus (käräjätuomari Maria Ahlström) vihdoin 3.7.2015 päätti jättää A:n hakemuksen sillensä ja velvoitti A:n korvamaan B:n oikeudenkäyntikulut; KKO:n ratkaisuselosteessa ei mainita kulujen määrää.
12. A valitti päätöksestä oikeudenkäyntikulujen osalta Helsingin hovioikeuteen, joka 19.8.2016 pysytti käräjäoikeuden ratkaisun ja velvoittiA:n korvaamaan B:n oikeudenkyntikulut myös hovioikeuskäsittelyn osalta.
13. A jatkoi prosessia valittaen hovioikeuden ratkaisusta KKO:een, jolta heltisi valituksen tutkimiseen tarvittava valituslupa syksyllä 2017. Tämän jälkeen kului vielä lähes kaksi vuotta ennen kuin KKO oli valmis antamaan asiassa ratkaisunsa. Se tapahtui tänään 16.7.2019.
Ratkaisuseloste KKO 2019:63
14. Koko prosessi kesti 8 v 4 kk. Tosin A oli luopunut edunvalvojan määräämistä koskevasta hakemuksestaan jo helmikuussa 2015, mutta sen jälkeen oikeudenkäymti jatkui vielä 4 v 6 kk oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuuden osalta.
15. Onko tässä mitään laitaa? Kysyn, vaikka tiedän, että vastausta ei tulla antamaan. Kysymyksessä ei ollut mikä vaikea tai laja asia, vaan päin vastoin jokseenkin yksinkertainen ja selvä tapaus. Sitä käsiteltiin kuitenkin eri asteissa lähes 8,5 vuotta.
16. Toiseksi voidaan perustellusti kysyä, oliko asiassa tarpeen myöntää lainkaan valituslupaa. Olivathan jo sekä käräjäoikeus että hovoikeus päätynyt kumpikin siihen, että A:n tuli korvata B:n oikeudenkäyntikulut OK 21 luvun 7 §:n 2 momentin nojalla.
17. Mainittu lainkohta on selvä eikä sen tulkinnassa pitäisi olla vaikeuksia. Nyt oli kyseessä tosin ns. indispositiviinen asia, eli edunvalvojan määräämistä koskeva asia, jossa sovinto ei ole salittu, vaan joka on aina ratkaistava tuomioistuimen päätöksellä.
18. Oikeuskäytännössä on kuitenkin jo aiemmin katsottu, että tapaukseen sovellettava OK 21 luvun 7 §:n 2 momentti koskee myös indispositiivisia riita-asioita. Näin on todettu ennakkopäätöksessä KKO 2006:106, joka koski tuomioistuimessa vireillä olevaa lapsen huollosta annetun päätöksen muuttamista koskevaa asiaa. Mainittu asia oli jätetty sillensä sen vuosi, että hakija oli peruuttanut hakemuksensa. Oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuuden katsottiin tapauksessa määräytyvän OK 21 luvun 7 §:n 2 momentin mukaan.
19. Nyt esillä oleva asia on hyvin samankaltainen kuin KKO:n vuonna 2006 ratkaisema asiakin. Molemmat ovat luonteeltan indispositiisia ja kummassakin asiassa hakija on peruuttanut hakemuksensa. Tällöin hakija on on OK 21 luvun 7 §:n 2 momentin nojalla velvollinen korvaamaan vastapuolensa kulut, jollei ole erityistä syytä toisin määrätä.
20. Tässä tapauksessa oli selvää, kuten KKO:n perusteluista (kohdat 17 ja 18) ilmenee, ettei tuollaisia erityisiä syitä ollut. Ei myöskään ollut sellaisia kohtuusyitä, jotka olisivat OK 21 luvun 8 b §:n mukaan oikeuttaneet tuomioistuinta alentamaan hakijan maksettavaksi tuomittavien kulujen määrää.
21. Sanoisin, että ratkaisun KKO 2019:63 ennakkopäätösarvo on melko vähäinen. Ratkaisu koskee tilannetta, joka on oikeuskäytännössä jokseenkin harvinainen. Koska samankaltainen tapaus on ratkaistu jo vuonna 2006 annetulla KKO:n ennakkopäätöksellä, ei valitusluvan myöntämiseen olisi ollut tarvetta. Valitusluvan myöntäminen ei toki ole koskaan väärin. Mutta jos valituslupa myönnetään, suhteellisen yksinkertainen ja selvä asia olisi toki kyettävä ratkaisemaan KKO:ssa joutuisasti. Ei siihen saisi lähes kolme vuotta mennä.
22. Lisäys edelliseen kapppaleeseen. Vaikka valitusluvan myöntäminen ei ole milloinkaan väärin tai virheellistä, tulee toisaaltaa ottaa huomioon se tosiasia, että KKO myöntää vuosittain aika tarkkaan yhtä paljon valituslupa. Jopa niin, että voisimme käyttää temiä valituslupakiintiö.; se liikkuu noin 130-140 valitusluvan puitteissa. Kun KKO myöntää, kuten olen havainnut, yllättävän usein valituslupia ns. simppeleissä kysymyksissä eli asioissa, jotka ovat aika yksinkrtaisia ja selviä ratkaista ja joissa ei yleensä muuteta alemien tuomioistuinten ratkaisua, jää valituslupia myöntämättä monissa vaikeammissa asioissa, joissa luvan myöntämiseen ja asian tutkittavaksi ottamiseen KKO:ssa olisi todella perusteltua aihetta.
2. Helsingin käräjäoikeus (2.7.2015) ja sen jälkeen Helsingin hovioikeus (19.8.2016), jonne A valitti, velvoittivat A:n korvaamaan B:n oikeudenkäyntikulut asiassa.
3. Korkein oikeus, jonne A:n lupahakemus ja valitus saapuivat lokakuussa 2016, myönsi A:lle vuonna 2017 valitusluvan oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuuden osalta.
4. KKO tutki valituksen ja katsoi tänään (16.7.2019) antamallaan ratkaisulla, ettei asiassa ollut erityistä syytä poiketa OK 21 luvun 7 §:n 2 momentista ilmenevästä pääsäännöstä, jonka mukaan hakemuksensa peruuttanut hakija on velvollinen korvaamaan vastapuolensa oikeudenkäyntikulut asiassa. KKO ei näin ollen muuttanut hovioikeuden ratkaisua.
5. Mitä tästä olisi sanottava? Huomio kiinnitty ensinnäkin oikeudenkäynnin suorastaan sietämättömältä tuntuvaan hitauteen ja kokonaiskestoon. Katsotaanpa lähemmin.
6. A toimitti edunvalvojan määräämistä koskevan hakemuksensa käräjäoikeudelle jo 7.4.2011., siis yli kahdeksan vuotta sitten. Edunvalvojaksi A esitti asianajaja X:ää. Hakemus perustui siihen, että A:n isä B oli sairauden eli Alzheimerin taudin takia kykenemätän huolehtimaan taloudellisista ja henkilökohtaisista asioitsaan.
7. B vastusti hakemusta, koska hän kykeni sairaudestaan huolimatta huolehtimaan asioitaan. Lisäksi hän sai tarvittaessa apua tyttäreltään (C). B vetosi myös siihen, että hän oli oikeudenkäynnin aikana 16.6.2011 edunvalvontavaltuutuksella oikeuttanut asianajaja Y:n hoitamaan taloudellisia ja henkilökohtaisia asioitaan siinä tapauksessa, että hän tulisi sairauden tms. syyn vuoksi kykenemättömäksi niistä huolehtimaan.
8. Helsingin käräjäoikeus hylkäsi A:n hakemuksen 9.12.2011 ja velvoitti A:n korvaamaan B:n oikeudenkäyntikulut.
9. A valitti päätöksestä Helsingin hovioikeuteen, joka 17.12.2012 kumosi käräjäoikeuden ratkaisun, koska käräjäoikeus ei ollut asiassa toimivaltainen (tuomionvoipa). Ilmeisesti asian oli käräjäoikeudessa käsitellyt ja ratkaissut käräjänotaari. Hovioikeus palautti asian käräjäoikeuteen uudellen käsiteltäväksi.
10. Tämän jälkeen Helsingin maistraatti vahvisti 13.6.2014 edellä kappaleessa 7 mainitun edunvalvontavaltuutuksen ja määräsi asianajaja Y:n B:n valtuutetuksi.
11. Tämän jälkeen aikaa kului kahdeksan kuukautta, jolloin A ilmoitti käräjäoikeudelle peruuttavansa edunvalvontaa koskevan hakemuksen. Sitten odoteltiin vielä viisi kuukautta, kunnes käräjäoikeus (käräjätuomari Maria Ahlström) vihdoin 3.7.2015 päätti jättää A:n hakemuksen sillensä ja velvoitti A:n korvamaan B:n oikeudenkäyntikulut; KKO:n ratkaisuselosteessa ei mainita kulujen määrää.
12. A valitti päätöksestä oikeudenkäyntikulujen osalta Helsingin hovioikeuteen, joka 19.8.2016 pysytti käräjäoikeuden ratkaisun ja velvoittiA:n korvaamaan B:n oikeudenkyntikulut myös hovioikeuskäsittelyn osalta.
13. A jatkoi prosessia valittaen hovioikeuden ratkaisusta KKO:een, jolta heltisi valituksen tutkimiseen tarvittava valituslupa syksyllä 2017. Tämän jälkeen kului vielä lähes kaksi vuotta ennen kuin KKO oli valmis antamaan asiassa ratkaisunsa. Se tapahtui tänään 16.7.2019.
Ratkaisuseloste KKO 2019:63
14. Koko prosessi kesti 8 v 4 kk. Tosin A oli luopunut edunvalvojan määräämistä koskevasta hakemuksestaan jo helmikuussa 2015, mutta sen jälkeen oikeudenkäymti jatkui vielä 4 v 6 kk oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuuden osalta.
15. Onko tässä mitään laitaa? Kysyn, vaikka tiedän, että vastausta ei tulla antamaan. Kysymyksessä ei ollut mikä vaikea tai laja asia, vaan päin vastoin jokseenkin yksinkertainen ja selvä tapaus. Sitä käsiteltiin kuitenkin eri asteissa lähes 8,5 vuotta.
16. Toiseksi voidaan perustellusti kysyä, oliko asiassa tarpeen myöntää lainkaan valituslupaa. Olivathan jo sekä käräjäoikeus että hovoikeus päätynyt kumpikin siihen, että A:n tuli korvata B:n oikeudenkäyntikulut OK 21 luvun 7 §:n 2 momentin nojalla.
17. Mainittu lainkohta on selvä eikä sen tulkinnassa pitäisi olla vaikeuksia. Nyt oli kyseessä tosin ns. indispositiviinen asia, eli edunvalvojan määräämistä koskeva asia, jossa sovinto ei ole salittu, vaan joka on aina ratkaistava tuomioistuimen päätöksellä.
18. Oikeuskäytännössä on kuitenkin jo aiemmin katsottu, että tapaukseen sovellettava OK 21 luvun 7 §:n 2 momentti koskee myös indispositiivisia riita-asioita. Näin on todettu ennakkopäätöksessä KKO 2006:106, joka koski tuomioistuimessa vireillä olevaa lapsen huollosta annetun päätöksen muuttamista koskevaa asiaa. Mainittu asia oli jätetty sillensä sen vuosi, että hakija oli peruuttanut hakemuksensa. Oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuuden katsottiin tapauksessa määräytyvän OK 21 luvun 7 §:n 2 momentin mukaan.
19. Nyt esillä oleva asia on hyvin samankaltainen kuin KKO:n vuonna 2006 ratkaisema asiakin. Molemmat ovat luonteeltan indispositiisia ja kummassakin asiassa hakija on peruuttanut hakemuksensa. Tällöin hakija on on OK 21 luvun 7 §:n 2 momentin nojalla velvollinen korvaamaan vastapuolensa kulut, jollei ole erityistä syytä toisin määrätä.
20. Tässä tapauksessa oli selvää, kuten KKO:n perusteluista (kohdat 17 ja 18) ilmenee, ettei tuollaisia erityisiä syitä ollut. Ei myöskään ollut sellaisia kohtuusyitä, jotka olisivat OK 21 luvun 8 b §:n mukaan oikeuttaneet tuomioistuinta alentamaan hakijan maksettavaksi tuomittavien kulujen määrää.
21. Sanoisin, että ratkaisun KKO 2019:63 ennakkopäätösarvo on melko vähäinen. Ratkaisu koskee tilannetta, joka on oikeuskäytännössä jokseenkin harvinainen. Koska samankaltainen tapaus on ratkaistu jo vuonna 2006 annetulla KKO:n ennakkopäätöksellä, ei valitusluvan myöntämiseen olisi ollut tarvetta. Valitusluvan myöntäminen ei toki ole koskaan väärin. Mutta jos valituslupa myönnetään, suhteellisen yksinkertainen ja selvä asia olisi toki kyettävä ratkaisemaan KKO:ssa joutuisasti. Ei siihen saisi lähes kolme vuotta mennä.
22. Lisäys edelliseen kapppaleeseen. Vaikka valitusluvan myöntäminen ei ole milloinkaan väärin tai virheellistä, tulee toisaaltaa ottaa huomioon se tosiasia, että KKO myöntää vuosittain aika tarkkaan yhtä paljon valituslupa. Jopa niin, että voisimme käyttää temiä valituslupakiintiö.; se liikkuu noin 130-140 valitusluvan puitteissa. Kun KKO myöntää, kuten olen havainnut, yllättävän usein valituslupia ns. simppeleissä kysymyksissä eli asioissa, jotka ovat aika yksinkrtaisia ja selviä ratkaista ja joissa ei yleensä muuteta alemien tuomioistuinten ratkaisua, jää valituslupia myöntämättä monissa vaikeammissa asioissa, joissa luvan myöntämiseen ja asian tutkittavaksi ottamiseen KKO:ssa olisi todella perusteltua aihetta.
