389. Mopoilija välttyi rattijuopumussyytteeltä poliisin virheen takia. Ne bis in idem -kiellon tulkintaa. Liikennevirhemaksu. KKO 2023:55

 

Viime viikolla 28.7. annetussa korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2023:55 arvioitiin mopoilijan saaman liikennevirhemaksun vaikutusta rattijuopumussyytteen tutkimiseen ne bis in idem -kiellon perusteella.  Katsotaanpa hieman tarkemmin, mistä asiasta oli kysymys; kuvan mopoilija ei liity tapaukseen.

1. A oli  14.7.202  ajanut mopolla jalkakäytävällä, minkä johdosta poliisi oli määrännyt hänelle liikennevirhemaksun. Samassa yhteydessä A oli toimitettu verikokeeseen, jonka mukaan A:n  veressä oli ollut vähähäinen määrä kannabista. A:ta on 25.9.202 kirjatun rikosilmoituksen mukaan epäilty rattijuopumuksesta ja huumausaineen käyttörikoksesta.

2. Poliisin pyynnöstä tieto liikennevirhemaksusta oli myöhemmin poistettu asianomaisesta tietojärjestelmästä,

3. Syyttäjä vaati Pohjanmaan käräjäoikeudessa 1.3.2021 vireille tulleella haasteella A:lle rangaistusta huumausaineen käyttörikoksesta ja rattijuopumuksesta. Syyte rattijuopumuksesta perustui samaan ajotapahtimaan, jonka perusteella  A:lle oli heti ajon jälkeen määrätty liikennevirhemaksu. Syyttäjän mukaan liikennevirhemaksu ei estänyt syytteen tutkimista, koska se oli kerrotulla tavalla mitätöity.

4. Käräjäoikeus tuomitsi 27.4.2021 A:n  huumausaineen käyttörikoksesta ja rattijuopumyksesta yhteiseen sakkorangaistukseen. Käräjäoikeus katsoi, ettei maksun määrääminen ollut perustetunut huumausaineen vaikutuksen alaisena ajamiseen,  vaan siihen, että A oli kuljettanut mopoa jalkakäytävällä. Lisäksi maksu maksu oli sittemmin mitätöity.

5. A valitti Vaasan hovioikeuteen ja vaati muun ohella, että syyte rattijuopumuksesta jätetään tutkimatta, sillä se liittyi samaan ajotapahtumaan, josta hänelle oli jo määrätty liikeennevirhemaksu; tämän perusteen A oli esittänyt jo käräjäoikeudessa.

6. Hovioikeus ei 15.12.20121 antamallaan tuomiolla muuttanut käräjäoikeuden tuomion lopputulosta.

7. Hovioikeus katsoi perusteluissaan, että vaikka kysymys oli ollut samasta ajosuorituksesta ja samasta kuljettajasta, liikennevirhemaksun perusteena ollutta menettelyä ja syytteessä kuvattua menttelyä ei voitu pitää tosiseikoiltaan olennaisesti samoina. Vaikka teot kuuluivat samaan tapahtumasarjaan, syyte rattijuopumuksesta ei aikaan, paikkaan tai muihin teko-olosuhteisiin nähden ollut tarkoittanut sitä tekoa, jossa liikennevirhemaksu oli määrätty. Näin ollen ne bis in idem -kiellon vaatimus tekojen samuudesta ei täyttynyt.

8. Korkein oikeus (KKO), joka myönsi A:lle valitusluvan, totesi perusteluissaan, että asiassa sama ajotapahtuma on ollut perusteena sekä liikennevirhemaksun määräämiselle että rattijuopumussyytteelle. Tosiseikat, jotka ovat olleet liikennevirhemaksun ja rattijuopumusta koskevan syytteen perusteena, ovat olennaisilta osiltaan samat. Ne liittyvät A:n menettelyn kannalta samaan ajotapahtumaan ja ovat myös ajallisesti ja paikallisesti yhteneväiset siitäkin riippumatta, että rattijuopumus olisi täyttynyt jo ennen jalkakäytävällä ajamista heti ajon alkaessa.

9. KKO:n mukaan kyse on siten saman syytetyn samasta käyttäytymisestä samassa tilanteessa. Molemmat teonkuvaukset koskevat olennaiselta osin samoja tosiseikkoja, eikä tekojen rikosoikeudelliselle luokittelulle tule antaa ratkaisevaa merkitystä siitäkään huolimatta, että kaikkia teon oikeudellisia näkökohtia ei ole liikennevirhemaksun määräämisen yhteydessä selvitetty. Näillä perusteilla KKO katsoi, että seuraamusten perusteena olleita menettelyjä on pidettävä samoina-

10. KKO totesi, että tieliikennelakia säädettäessä ne bis in idem -kielto on otettu huomioon lain 160 §:n 4 momenttiin otetuilla säännöksillä. Niiden mukaan liikennevirhemaksua ei saa määrätä muun ohella silloin, kun tienkäyttäjää epäillään samasta teosta esitutkinnassa, syyteharkinnassa tai tuomioistuimessa vireillä olevassa rikosasiassa (kohta 1), tienkäyttäjälle on samasta teosta annettu lainvoimainen tuomio tai määrätty rangaistus (kohta 2) tai tienkäyttäjää epäillään samalla teolla tehdystä rikoksesta (kohta 3). 

11. Mitä tuli liikennevirhemaksun poistamiseen tietojärjestelmästä, KKO lausui, että tieliikennelaki ei sisällä menettelysäännöksiä, joiden mukaan liikennevirhemaksu voitaisiin poistaa tilanteessa, jossa sen määräämisen jälkeen havaitaan, että samasta teosta olisi nostettava syyte. KKO:n mukaan on selvää, että lainvoimaista päätöstä liikennevirhemaksun määräämisestä ei ole voitu oikeudellisesti merkityksellisellä tavalla poistaa siten, että tietojärjestelmän ylläpitäjä on teknisenä toimenpiteenä poistanut liikennevirhemaksua koskevan tiedon tietojärjestelmästä. Kun liikennevirhemaksua koskevan tiedon poistaminen tietojärjestelmästä ei ole perustunut mihinkään laissa säädettyyn päätöksentekomenettelyyn, liikennevirhemaksun määräämistä koskevan päätöksen on katsottava olevan edelleen voimassa. Se muodosti siten esteen uuden samaa tekoa koskevan syytteen nostamiselle.

12. Johtopäätöksenään KKO totesi, että rattijuopumussyytteen tutkiminen rikkoi ne bis in idem -kieltoa, minkä vuoksi KKO jätti sitä koskevan syytteen tutkimatta. 

13. Huumausaineen käyttörikoksen vähyyden takia KKO jätti A:n rikoslain 50 luvun 7 §:n nojalla rangaistukseen tuomitsematta. 

Korkeimman oikeuden ratkaisuseloste KKO 2023:55 

14. Juridisesti täysin hyväksyttävä ratkaiu, vaikka se maallikoista saattaakin tuntua turhalta hiusten halkomiselta. Outoa, että Vaasan hovoikeus ei tulkinnut ne bis in idem -kieltoa asianmukaisella tavalla. Poliisi oli turhan kärkäs määrätessään mopoilijalle liikennevirhemaksun, vaikka hänen epäiltiin syyllistyneen myös rattijuopumukseen; TLL 160 §:n 4 momentin säännökset näyttävät unohtuneen poliisilta. Polisin menettely liikennevirhemaksun mitätöimiseksi jäi kömpelöksi yritykseksi.

99. Antti Tapanila: Vaihtelevien tulkintojen ne bis in idem

1. Monelle blogin lukijalle tuttu periaate ne bis in idem tarkoittaa suomeksi sanottuna kaksoisrangaistavuuden kieltoa. Periaate estää sen, että samasta teosta syytettäisiin ja määrättäisiin seuraamuksia kahdesti. Perinteisesti ne bis in idemin katsottiin koskevan ainoastaan rikosprosessia siten, että myöhempi samaa rangaistavaa tekoa koskenut syyte tuli jättää tutkimatta. Sen sijaan periaatteella ei nähty vaikutuksia oikeudenalat ylittävästi siten, että olisi selvitetty, koskeeko muussa menettelyssä kuin rikosprosessissa vaadittu seuraamus samaa historiallista tapahtumienkulkua.

2. Ne bis in idem on sisältynyt Euroopan ihmisoikeussopimuksen seitsemännen lisäpöytäkirjan neljänteen artiklaan, joka on tullut voimaan vuonna 1988. Euroopan ihmisoikeussopimuksen jäsenvaltioista lähes kaikki ovat hyväksyneet lisäpöytäkirjan, sillä ainoastaan Alankomaat, Yhdistynyt kuningaskunta ja Saksa ovat jättäneet lisäpöytäkirjan ratifioimatta. Lisäpöytäkirjan ratifioimalla jäsenvaltiot, Suomi mukaan luettuna ovat sitoutuneet noudattamaan niitä tulkintoja, joita Euroopan ihmisoikeustuomioistuin antaa ne bis in idemille.

3. Euroopan ihmisoikeussopimusta ratkaisuissaan soveltava EIT on tulkinnut ne bis in idemiä varsin dynaamisesti ja tavalla, joka ei ole ollut helposti ennakoitavissa. Keskeinen ratkaisu Zolotukhin v. Venäjä (2009) käsiteltiin EIT:n suuressa jaostossa, joten tuomioistuin näki tapauksella olevan ennakkopäätösarvoa ja ratkaisulla pyrittiin hakemaan uutta linjaa ne bis in idemin soveltamisessa. Zolotukhin sinänsä koski rikosoikeudellisesti vähäistä rikkomusta. Sergey Zolotukhin oli onnistunut salakuljettamaan tyttöystävänsä ulkopuolisilta kielletylle sotilasalueelle. Häntä rangaistiin sittemmin teosta hallinnollisessa menettelyssä, jossa hänelle oli määrätty arestirangaistus. Myöhemmin Sergey Zolotukhinia vastaan nostettiin rikossyyte, vaikka hallinnollisessa menettelyssä annettu arestirangaistus oli tullut lainvoimaiseksi. Sekä hallinnollinen menettely että rikosprosessi perustuivat pääpiirteissään samaan tapahtumainkulkuun, jossa Sergey Zolotukhin oli häiriköinyt ja uhkaillut hänet poliisiasemalle asiaa selvittämään vieneitä poliiseja.

4. Tapaus Zolotukhin liittyi kurinpidollisen menettelyn ja rikosprosessin peräkkäiseen vireilläoloon, sillä aresti oli lainvoimaisesti määrätty rikosprosessin käynnistyessä. Tapausselosteesta käy ilmi, että menettelyillä ei ollut mainittavaa ajallista eroa, sillä kurinpitoseuraamus oli määrätty 4.1.2002 ja rikossyyte nostettiin 23.1.2002. Sittemmin EIT ratkaisi Suomea koskeneessa tapauksessa Ruotsalainen (2009) sen, että myös veronkorotus voi tulla kysymykseen sellaisena seuraamuksena, joka kuuluu ne bis in idemin soveltamisalaan. Tapauksessa Ruotsalainen seuraamukset aiheutuivat polttoöljyn käyttämisestä ajoneuvossa veronvälttämistarkoituksessa. Ruotsalaiselle ensin annettu rangaistusmääräys oli tullut lainvoimaiseksi ja sen jälkeen hänelle määrättiin 90.000 euron suuruinen veronkorotus.

5. Tapaukset Zolotukhin ja Ruotsalainen aiheuttivat Suomessa ja eräissä muissa EIS:n jäsenvaltioissa intensiivistä oikeudellista keskustelua siitä, millä tavoin kansalliseen lainsäädäntöön perustuva veronkorotusmenettely on sovitettavissa yhteen EIT:n ne bis in idemille antaman tulkinnan kanssa. Näitä reaktioita Itävallan ja Ruotsin osalta on tarkasteltu ne bis in idemiä käsittelevässä artikkelissa (Matti Pellonpää – Monica Gullans: Zolotukhin – linjaus kansallisten tuomioistuinten koetinkivenä. Defensor Legis 4/2011 s. 420-423). Ruotsissa ylimmät tuomioistuimet eivät suostuneet tulkitsemaan tapausta Zolotukhin tavalla, joka olisi estänyt veronkorotuksen tai rangaistuksen määräämisen sen jälkeen kun ensimmäinen seuraamus oli jo annettu. Toisin sanoen tapauksen ei katsottu estävän sitä, että verovilppiin perustuvia seuraamuksia annetaan kahdessa erillisessä menettelyssä.

6. Suomessa ylimmät tuomioistuimet päätyivät ensi vaiheessa ratkaisuun, jossa ne bis in idemin tulkittiin estävän uuden menettelyn käynnistämisen kun aikaisemmassa menettelyssä annettu seuraamus oli tullut lainvoimaiseksi (KKO 2010:45, 2010:46 ja 2010:82). Toisin sanoen kotimaiset tuomioistuimet yhtyivät EIT:n näkemykseen siitä, että myös veronkorotus on sellainen seuraamus, johon liittyy ne bis in idemille luonteenomainen estevaikutus. Sen sijaan tuomioistuimet katsoivat ne bis in idemin olevan sovellettavissa vain siihen tilanteeseen, josta tapauksessa Zolotukhin oli kysymys. Jos ensimmäisessä menettelyssä annettu seuraamus oli ehtinyt tulla lainvoimaiseksi, uutta syytettä tai vaatimusta veronkorotuksesta ei saanut esittää eikä seuraamusta sen perusteella langettaa. Tulkinta ei estänyt sitä, että veronkorotukseen liittyvän oikaisuvaatimukselle tai perustevalitukselle annetun määräajan ollessa vielä avoinna syyte saatettiin nostaa ja määrätä rangaistusseuraamus.

7. Suomalaisessa oikeuskirjallisuudessa kiinnitettiin huomiota siihen, että tuomioistuimien edellä kuvattu tulkinta ei välttämättä kestäisi tarkastelua EIT:ssa. Yleisten tuomioistuimien puolesta käytettiin kriittisiä puheenvuoroja siitä, että lainsäätäjän olisi pystyttävä reagoimaan EIT:n oikeuskäytäntöön ja mukauttamaan lainsäädäntö vastaamaan ne bis in idemin asettamia vaatimuksia. Tällaiseen lainsäädäntöhankkeeseen sittemmin ryhdyttiinkin ja 1.12.2013 tuli voimaan laki erillisellä päätöksellä määrättävästä veron- ja tullinkorotuksesta (2013/781). Sanotun lain 3 §:ssä on pyritty luomaan järjestelmä, jossa verovilppi päätyy rikosprosessissa käsiteltäväksi vain silloin, kun vilpin seurauksena ei määrätä veronkorotusta. Lain mukaan erotellaan verovilppitapaukset yhtäältä niihin, joissa ryhdytään rikosprosessuaalisiin toimenpiteisiin ja toisaalta niihin, joissa verovilpin seuraamuksena määrätään veronkorotus. Tarkoituksena on, että veronkorotus liittyy vähäisempiin verovilppitapauksiin, joissa rikostutkintaan ja syytetoimiin ryhtyminen ei ole tarkoituksenmukaista.

8. Lailla erillisessä päätöksellä määrättävästä veron- ja tullinkorotuksesta ei ollut kuitenkaan taannehtivaa vaikutusta. Lakia säädettäessä hankittiin perustuslakivaliokunnan lausunto (PeVL 17/2013), jossa pääteltiin EIT:n tulkitseman ne bis in idemin merkitsevän sitä, että kielto kattaa paitsi peräkkäiset menettelyt myös samaan aikaan vireillä olevat menettelyt. Perustusvaliokunta katsoi vastoin ylimpien tuomioistuimien ratkaisuja, että ne bis in idem estää yhden menettelyn jatkamisen ja seuraamuksen määräämisen jo toisen menettelyn vireilläolon perusteella. Kannanottojen välinen ero saattaa vaikuttaa ensi katsannolta vähäiseltä, mutta ero on tosiasiassa merkittävä. Perustuslakivaliokunnan tulkinta estää kahden seuraamuksen määräämisen, kun taas KKO:n ja KHO:n aikaisemmassa tulkinnassa kaksi seuraamusta estyi vain silloin, kun toiseen menettelyyn ryhdyttiin ensimmäisen päätyttyä lainvoimaisesti.

9. Sittemmin KKO muutti ne bis in idemiä koskenutta linjaansa vahvennetun jaoston ratkaisulla 2013:59, joka on annettu joitakin kuukausia perustuslakivaliokunnan lausunnon jälkeen. KKO muutti tulkintaansa perustellen ratkaisua perustuslakivaliokunnan lausunnolla (kohta 22). Kovin kauaa ei tarvinnut odottaa myöskään EIT:n arviota suomalaisista verovilppitapauksista, sillä ratkaisuissa Glantz ja Nykänen (2014) sekä myöhemmin annetuissa ratkaisuissa Österlund ja Rinas (2015) todettiin, että seitsemännen lisäpöytäkirjan neljättä artiklaa oli loukattu, koska toiseen seuraamukseen tähdännyttä menettelyä ei ollut lopetettu sen jälkeen kun ensimmäinen menettely oli lainvoimaisesti päättynyt.

10. Tässä vaiheessa lukija saattaa hämmentyneenä kysyä, että eikö asia tullut EIT:n, kotimaisten ylimpien tuomioistuimien ja perustuslakivaliokunnan toimin jo lopullisesti selvitetyksi ja ne bis in idemiin liittyneet ongelmat selätetyiksi. Aivan näin ei kuitenkaan käynyt, sillä EIT jatkoi sittemmin ne bis in idemin tulkinnoissaan uusille urille. Suuren jaoston tapauksessa A. ja B. v. Norja (2016) EIT totesi, että erilliset menettelyt rangaistuksen vaatimiseksi veropetoksesta ja veronkorotuksen määräämiseksi ei välttämättä ole ne bis in idemiä loukkaavaa, jos menettelyt ovat vireillä yhtä aikaa, menettelyt perustuvat samaan tosiseikkaselvitykseen ja seuraamukset sovitetaan yhteen.

11. Tapauksessa A. ja B. v. Norja kysymys oli verovilpistä kahden henkilön jätettyä ilmoittamatta osakkeiden myymisestä saamansa luovutusvoiton verotuksessa. Heille oli määrätty suuruudeltaan 30 prosentin veronkorotus. Samaan aikaan oli ollut vireillä rikosprosessi, jossa määrättyjä rangaistusseuraamuksia oli lievennetty sen vuoksi, että verovilppi oli johtanut veronkorotuksiin. EIT osoitti tapauksessa uudenlaista ymmärtämystä veronkorotusmenettelyn erillisyydelle rikosprosessista ja kiinnitti huomiota sellaisiin reaalisiin näkökohtiin, joita ei ole aikaisempien ratkaisujen perusteluissa vastaavalla tavalla tuotu esille. Perusteluista ilmenee muun muassa se, että veronkorotus on ymmärretty asteeltaan lievempien verovilppitapausten seuraamukseksi ja veronkorotuksilla pyritään kattamaan verotusmenettelystä yhteiskunnalle aiheutuvia kustannuksia. Verrattaessa tapaukseen Zolotukhin merkille pantavaa on muun muassa se, että seuraamusten yhteensovittamiselle annettiin ratkaisussa A. ja B. merkitystä kun taas Zolotukhinissa ne bis in idemin loukkaus todettiin, vaikka rikosprosessissa ei ollut langetettu minkäänlaista seuraamusta vaan syyte oli näytön puuttuessa hylätty.

12. Tapaus A. ja B. aiheuttaa monenlaisia kysymyksiä ja mietteitä suomalaisesta näkökulmasta. Kansallinen lainsäädäntö on tullut muutetuksi ja Suomessa on valittu erilainen ratkaisu ne bis in idemistä aiheutuvien ongelmien poistamiseksi. Lainsäätäjä olisi voinut puuttua ongelmiin myös siten, että veropetos ja mahdolliset taloudelliset verovilpin seuraamukset olisi käsitelty yhdessä ja samassa oikeudenkäynnissä, käytännössä rikosprosessissa yleisissä tuomioistuimissa. Ne bis in idem kuten muutkin oikeudelliset periaatteet pyrkivät turvaamaan tiettyjä taustalla olevia intressejä eivätkä ole itsetarkoituksellisia. Ne bis in idem liittyy ennen kaikkea siihen, että kaksi raskassoutuista menettelyä ja niiden edellyttämä puolustautuminen sekä kaksi erillistä seuraamusta merkitsevät kohtuutonta taakkaa yksityiselle asianosaiselle. Yleisellä tasolla voidaan kysyä, miksi veropetokset moitittavuudeltaan edellyttävät kahta erillistä seuraamusta niihin liittyvine menettelyineen kun mikä tahansa muu taloudellinen väärinkäytös tulee selvitetyksi ja rangaistuksi yksin rikosprosessin puitteissa.

13. Suomalainen lainsäätäjä on kuitenkin katsonut hyväksi organisoida verovilppitapausten käsittelemisen niin, että moitittavuudeltaan vakavammat käsitellään rikosprosessissa ja mikäli päädytään syytteen nostamiseen ja teosta langetetaan rikosoikeudellinen seuraamus, veronkorotusta ei määrätä. Järjestelmä on sinänsä ne bis in idemin toteuttamiseksi käyttökelpoinen, mutta toisaalta johtaa lievempiin kokonaisseuraamuksiin verrattuna vaikkapa Norjaan, jossa tapauksen A. ja B. osoittamalla tavalla voidaan määrätä samasta verovilpistä kahdenlaisia seuraamuksia tapauksessa todetuin reunaehdoin.

14. Yleiseltä kannalta ne bis in idemin kehittyminen EIT:n oikeuskäytännössä osoittaa ja konkretisoi niitä seurauksia, joita tuomioistuimen harjoittamalla dynaamisella ja evolutiivisella tulkinnalla on kansallisen oikeusjärjestyksen kannalta. EIT:n oikeuskäytännön käänteitä on toisinaan vaikea ennakoida ja tulkinnat saattavat muuttua sekä kehittyä uuteen suuntaan yllättävällä tavalla. Kuten edellä on todettu, kotimaisten yleisten tuomioistuimien taholta on arvosteltu lainsäätäjää jähmeydestä reagoida ne bis in idemin tulkintaan tapauksen Zolotukhin pohjalta. Lainsäätäjän puolustukseksi on todettava, että lainsäädännön radikaali muuttaminen on riskialtista silloin kun se perustuu EIT:n tuottamasta case law’sta tehtäviin päätelmiin. Lainsäätäjä suoriutui lopulta melko hyvin ratkaisun Zolotukhin aiheuttamasta haasteesta. Hätäisemmin tehty lainsäädännön uudistus ei välttämättä olisi johtanut yhtään parempaan lopputulokseen. Toisaalta jäämällä odottamaan vielä pidempään tapauksen A. ja B. tulkinta olisi ollut tiedossa ja vaihtoehtoja ne bis in idemin huomioon ottamiseen lainsäädännössä olisi ollut laajemmin.

15. Tapaus A. ja B. ja sitä edeltänyt vuoropuhelu EIT:n ja kansallisten tuomioistuimien välillä osoittaa yleisemminkin vaikeuksia, joita liittyy case law – järjestelmään perustuvan ihmisoikeusnormiston ja kotimaisen kirjoitetulle lainsäädännölle rakentuvan tradition yhteensovittamiseen. Yritettäessä sovittaa lainsäädäntö vastaamaan EIT:n muuttuvia tulkintoja joudutaan asettamaan lainsäätämisprosessin lähtökohdaksi evolutiivinen ja dynaaminen oikeuskäytäntö, mikä ei ole ongelmatonta. Voidaan kysyä, olisiko parempi vaihtoehto jättää EIT:n tulkintoihin mukautuminen ensisijaisesti kansallisten tuomioistuimien tehtäväksi, joiden kuitenkin tulee tulkinnoissaan noudattaa Euroopan ihmisoikeussopimuksesta johtuvia sopimusvelvoitteita.

16. Ainakin olisi syytä tiedostaa haasteet, joita muuttuva case law asettaa, ja ymmärtää ettei niistä suoriuduta yksinomaan lainsäätäjän toimenpiteillä vaan myös tuomioistuimien pitää sisäistää tehtävänsä perus- ja ihmisoikeuksien toteuttamisessa sekä case law’n soveltamisessa. Lainsäätäjän kritisoimisen sijasta tuomioistuimet ja niiden edustajat voisivat keskittyä hankkimaan tarvitsemaansa osaamista case law'n soveltamiseen ja miettimään tulkintojen vaihtoehtoja, miten ne yhteiskunnallisesti vaikuttavat. Selvää on, että kummastakaan tehtävästä ei suoriuduta, jos lainkäytössä nojaudutaan pelkästään suomalaisen tradition mukaiseen lainvalmisteluasiakirjojen huolelliseen tutkimiseen.

17. Lopuksi on vielä syytä todeta, että laajempaa ja perusteellisempaa esitystä ne bis in idemistä kaipaava voi halutessaan tutustua Matti Pellonpään, Monica Gullansin, Pasi Pölösen ja Antti Tapanilan laatimaan 6. painokseen teoksesta ”Euroopan ihmisoikeussopimus”, joka ilmestyy Alma Talentin julkaisemana toukokuussa. Kirjaan sisältyy seitsemännen lisäpöytäkirjan neljättä artiklaa koskeva luku ja toki paljon muuta hyödyllistä EIT:n oikeuskäytännön viimeisimmistä linjauksista. Kuten kokemus on osoittanut, ajantasaiselle ja analysoidulle tiedolle oikeuskäytännöstä on mitä ilmeisimmin tarvetta myös jatkossa.


Antti Tapanla
Oikeustieteen tohtori, käräjätuomari

72. KKO 2017:72. Oikeusvoima ulosotossa.

1.  Oikeusvoima on juridinen käsite, jolla tarkoitetaan tuomioistuimen antaman lainvoimaisen ratkaisun sitovaa vaikutusta myöhemmässä oikeudenkäynnissä.  

2. Oikeusvoima, joka ilmenee ne bis in idem -periaatteesta ("ei kahdesti samassa asiassa"), merkitsee käytännössä sitä, ettei tuomioistuin saa ottaa uudestaan käsiteltäväksi sellaista asiaa, joka on jo lainvoimaisella päätöksellä ratkaistu (oikeuvoiman negatiivinen vaikutus, res judicata).  Oikeusvoiman positiivisella vaikutuksella puolestaan tarkoitetaan sitä, että aiempi tuomio on pantava myöhemmin annettavan tuomion perustaksi (oikeustosiseikkana) sellaisenaan eli asiaa uudelleen tutkimatta, jos aiemmassa tuomiossa ratkaistu kysymys on myöhemmässä oikeudenkäynnissä ennakkokysymyksenä.

3. Oikeusvoimavaikutus voi aktualisoitua myös ulosotossa. Tästä voidaan mainita esimerkkinä tapaus, jonka korkein oikeus (KKO ) on ratkaissut eilen 24.10. antamallaan ennakkopäätöksellä (prejudikaatilla) KKO 2017:72. Tapauksessa ulosottomies  oli ulosmitannut velalliselta veronpalautuksen saatavasta, jonka käräjäoikeus oli katsonut vanhentuneeksi aikaisemman (palkan ulosmittaus) ulosottovalituksen yhteydessä antamassaan päätöksessä. Kysymys oli siitä, estikö käräjäoikeuden lainvoimainen päätös samaa saatavaa koskevan uuden ulosmittauksen. Katsotaanpa hieman lähemmin, mistä tapauksessa on ollut kysymys. 

KKO 2017:72

4. Länsi-Uudenmaan ulosottovirasto oli 6.6.2013 antamallaan päätöksellään ulosmitannut Lindorff Oy:n kuudesta saatavasta A:n palkkaa. Näitä saatavia koskevien ulosottoasioiden ulosmittauksesta tehdyn A:n valituksen johdosta ollessa edelleen vireillä ulosottovirasto oli toisella eli 2.11.2013 antamallaan päätöksellä ulosmitannut myös A:n saaman veronpalautuksen LIndorff Oy:n edellä mainittujen saatavien perimiseksi.

5. Espoon käräjäoikeus on 12.6.2013 vireille tulleessa A:n palkan ulosmittauspäätöstä koskeneessa ulosottovalitusta koskevassa asiassa antamassaan lainvoimaisessa päätöksessä 22.11.2013 katsonut, että ulosoton hakijan Lindorff Oy:n edellä mainittujen ulosottoasioiden mukaiset saatavat olivat vanhentuneet. Tämän vuoksi käräjäoikeus on kumonnut ulosottoviraston 6.6.2013 toimittaman palkan ulosmittauksen.

6. A vaati Epoon käräjäoikeudelle 27.11.2013 tekemässään veronpalautusta koskeneessa ulosottovalituksessaan ulosottoviraston 2.11. 2013 toimittaman ulosmittauksen kumoamista, koska Lindorff Oy:n ko. saatavat olivat, kuten käräjäoikeus oli jo 22.11.2013 antamallaan päätöksellä todennut,  vanhentuneet ennen ulosmittausta. A:n mukaan vanhentumiskysymystä ei aikaisemman eli 22.11.2013 annetun ratkaisun oikeusvoimavaikutuksesta johtuen voitu tutkia uudelleen. 

7. Ulosottomies katsoi käräjäoikeudelle antamassaan lausunnossa, että aikaisemman päätöksen oikeusvoima rajoittui vain siinä ratkaistussa kysymyksessä olevaan ulosmittaukseen. Lindorff Oy puolestaan lausui, että vanhentumiskysymys oli ratkaistava uudelleen, koska aikaisempien päätösten oikeusvoimavaikutus ei ulottunut ko. veronpalautusta koskevaan ulosmittaukseen.

8. Espoon käräjäoikeus antoi päätöksen A:n veronpalautuksen ulosmittausta koskevaan valitukseen vasta 25.2.2015, eli vuosi ja kolme kuukautta valituksen tekemisestä. Käräjäoikeus tutki saatavien vanhentumiskysymyksen uudelleen, koska aikaisemmin annetulla lainvoimaisella ratkaisulla, joka oli koskenut A:n palkan ulosmittauksesta, ei ollut sitovaa vaikutusta veronpalautuksen ulosmittauksesta tehtyä ulosottovalitusta käsiteltäessä. Kätäjäoikeus katsoi, etteivät saatavat olleet vanhentuneet, joten se hylkäsi A:n valituksen.

9. A valitti hovioikeuteen. Helsingin hovioikeus katsoi 31.12.2015 antamassaan päätöksessä, että käräjäoikeuden 25.2.2015 antamassa päätöksessä oli kysymys samoista saatavista kuin käräjäoikeuden 22.11.2013 antamassa päätöksessä. Saatavia oli säännöllisin väliajoin haettu uosottoteitse A:lta. Velkoja ja velallinen olivat kaikilta osin pysyneet samoina. Hovioikeus katsoi käräjäoikeuden tavoin, että kysymys ei kuitenkaan ollut saman ulosottohakemuksen uudistamisesta, koska ulosottopäätöksissä 2.11.20013 ja 6.6.2013 ulososoton kohteena olivat olleet eri varat siten, että ensiksi mainittu päätös oli koskenut A:n veronpalautusta ja jälkimmäinen puolestaan A:n palkan ulosmittausta. Hovioikeus hylkäsi A:n valituksen.

10. KKO myönsi A:lle vuoden 2016 alkupuolella valitusluvan (VL 2016-79). Eilen antamassaan päätöksessä KKO viittaa ulosottokaaren (UK) 3 luvun 31 §:n 2 momenttiin, jonka mukaan ulosottomiehen päätös on voimassa siinä ulosottoasiassa, jossa se on annettu. Toisin kuin käräjäoikeus ja hovioikeus olivat katsoneet, KKO päätyi esittämillään perusteilla siihen, että tapauksessa on ollut kysymys samasta ulosottoasiasta, koska velkojan ja velallisen lisäksi myös saatavat, joiden perimiseksi ulosmittauksia oli haettu, olivat samoja. Se seikka, että ulosmittausta oli haettu ensin A:n palkasta ja sen jälkeen A:n veronpalautuksesta, ei vaikuttanut asiaan. 

11. KKO operoi perusteluissaan ulosottoasian sisäisen oikeusvoimavaikutuksen käsitteellä, jonka ulosottomiehen ulosottoasiassa tekemä lopullinen asiaratkaisu UK 3:31.2:n nojalla saa aikaan ja joka sitoo ulosottomiestä itseään. Samanlainen sisäinen sitovuus on myös muutoksenhakutuomioistuimen (ensiasteena siis käräjäoikeuden) samassa ulosottoasiassa ulosottovalituksen johdosta antamalla päätöksellä.

12. Koska käräjäoikeus oli ko. ulosottoasioita koskeneessa lainvoimaisessa päätöksessään 22.11.2013 katsonut, että ulosottoperusteena olevat Lindorff Oy.n saatavat olivat vanhentuneet, mainittu ratkaisu KKO:n mukaan sitoi myöhemmin vireille tulleessa toisessa asiassa eivätkä alemmat tuomioistuimet olisi siten saanet tutkia vanhentumiskysymystä uudestaan. KKO kumosi ulosmittauspäätökset ja alempien oikeuksien ratkaisut.

13. Käräjäoikeuden  22.11.2013 antamalla päätöksellä oli siis positiivinen oikeusvoimavaikutus myöhemmin eri hakemuksella vireille tulleessa asiassa. KKO:n päätös noudattelee ratkaisun KKO 2007:40 perusteluissa esitettyjä kannanottoja. Vm. ratkaisua on kommentoinut yliopistolehtori, OTT Heidi Lindfors teoksessa Pekka Timonen (toim.), KKO:n ratkaisut kommentein  I/2007 s. 267-269. 

14. On yllättävää, että lopullisen ratkaisun saaminen tässä sinänsä melko yksinkertaisessa asiassa kesti todella kauan eli lähes neljä vuotta. Ulosmittaus oli marraskuussa 2013, käräjäoikeus ratkaisi ulsottovalituksen vasta helmikuussa 2015, hovioikeus käräjäoikeuden päätöksestä tehdyn valituksen joulukuussa 2015 ja KKO puolestaan hovioikeuden pätöksestä tehnyn valituksen vasta nyt lokakuussa 2017.

15. KKO:n ratkaisukokoonpanoon on kuulunut oikeusneuvos Tatu Leppänen, joka nimitettiin KKO:n jäsenen virkaan 1.9.2016 alkaen. Leppästä voidaan pitää ulosottoasioiden eksperttinä, sillä hän on yhdessä Tuula Linnan kanssa vastannut uuden ja varsin laajan ulosottokaaren (UK) valmistelusta. Linna ja Leppänen ovat laatineet yhdessä useita ulosotto-oikeuden oppikirjoja, joista viimeksi ovat ilmestyneet teokset Ulosotto-oikeus I (2014), jossa käsitellään ulosottomenettelyä, ja Ulosotto-oikeus II (2015), joka koskee puolestaan ulosmittausta ja myyntiä. Tänä vuonna ilmestyy vielä Tuula Linnan yksin kirjoittama kirja Ulosotto-oikeus III (Erityiset täytäntöönpanolajit ja oikeussuojakeinot).