242. Antti Tapanilan kirja Siviiliprosessi - uusi yleisesitys riita-asian oikeudenkäynnistä

 

1. Suomalaisen Lakimiesyhdistyksen kustantamana on juuri ilmestynyt Antti Tapanilan kirjoittama teos Siviiliprosessi (B-sarja N:o 203). Kirja on laaja yleisesitys riita-asian oikeudenkäynnistä yleisessä tuomioistuimessa. Kirjassa on hieman yli 700 sivua.

2. Antti Tapanila on 44-vuotias tamperelainen käräjätuomari, oikeustieteen tohtori vm. 2007 ja Lapin yliopiston prosessioikeuden dosentti. Hän on toiminut kymmenkunta vuotta tuomarina Pirkanmaan käräjäoikeudessa. Aiemmin hän on työskennellyt vakuutusoikeudessa, lyhyen aikaa hovioikeudenneuvoksena sekä paikallisyyttäjänä. Tapanila on julkaissut useita prosessioikeutta, todistusoikeutta ja prosessioikeudellisia ihmisoikeussopimuksia käsitteleviä kirjoja sekä oikeustieteellisiä artikkeleja, lähes kaikki oman työnsä ohessa. 

3. Teoksessa käsitellään, kuten kirjan takakannessa kerrotaan, riita-asian käsittelyä kanteen vireilletulosta aina valitusluvan hakemiseen korkeimmalta oikeudelta asti. Keskeisiä tarkastelun kohteita ovat siviiliprosessin periaatteet, asiaan osalliset ja heidän avustajansa, riita-asian vireillepano käräjäoikeudessa, kirjallinen ja suullinen valmistelu sekä todistelukysymykset. Lisäksi kirjassa tarkastellaan muun muassa oikeudenkäyntikuluja, tuomioistuimen ratkaisua ja oikeusvoimaa sekä muutoksenhakumenettelyä hovioikeudessa.

4. Kirjan takakannen esittelyssä korostetaan, että teos on kirjoitettu riita-asioita hoitavan tuomarin näkökulmasta, koska tuomarin oikeudenkäynnin aikana tekemillä valinnoilla ja käsittelyratkaisuilla on huomattava merkitys prosessin kulkuun. Teksessa sivutaan siviiliprosessia koskevia yleisiä periaatteita, mutta sen pääpaino on kuitenkin on oikeudenkäynnin käytännönläheisessä tarkastelussa. Tavoitteena on ollut arvioida, millaisin menettelyin  siviiliprosessi on mahdollista järjestää joutuisasti ja kohtuullisin kustannuksin. KKO:n ratkaisujen analysointi näyttää olevan kirjassa keskeisessä asemassa.

5. Antti Tapanila on joutuisa tutkija ja julkaisija. Häneltä ilmestyi vuonna 2019 kirja  Kontradiktorisuus syytetyn oikeutena ja vuonna 2020 teos Itsekriminointisuoja. Uutta Siviiliprosessi-kirjaa hän on tiettävästi kirjoittanut vain reilut kaksi vuotta, oman työnsä ohessa siis.

6. Itse en ole kirjaa vielä lukenut, ainoastaan jonkin verran selaillut. Antti Tapanilaa jonkin verran tuntien voin sanoa, että teos tulee olemaan hyödyllinen opus riitajuttuja tuomioistuimessa hoitaville asianajajajille ja lupalakimiehile sekä tuomareille. Sitä voitaneen käyttää myös oppi- tai käsikirjana.

7. Antti Tapanilan teos tuskin kilpailee Juha Lappalaisen tunnetun Siviiliprosessioikeus-teoksen kanssa, josta on tähän mennessä ilmestynyt kaksi osaa, ensimmäinen jo vuonna 1995 ja toinen osa vuonna 2001. Tiettävästi Lappalaisen teossarjaa ollaan parhaillan päivittämässä ja sen myötä sarja tulee täydentymään kahdella uudella osalla.

138. Antti Tapanila: Perheväkivaltaa saksalaisittain - N.K. v. Saksa (2018)

1. Julkisuudessa on viime aikoina toistuvasti käyty keskustelua seksuaalirikostuomioista ja niihin liittyvästä rangaistusten mittaamisesta. Kritiikki on kohdistunut liian lieväksi koettuun rangaistuskäytäntöön. Vähemmälle huomiolle on jäänyt väkivaltarikollisuus, joka sekin muodostaa mielenkiintoisen aihealueen niin menettelyn kuin seuraamusten kannalta. Omat kokemukset perheväkivaltajutuista niin syyttäjänä kuin tuomarina ovat tuottaneet pohdintoja siitä, minkälaisia prosessuaalisia reunaehtoja liittyy tapausten hoitamiseen. Suomessa huomion arvoista on myös se, että perusmuotoisesta pahoinpitelystä (rikoslaki 21:5) vähimmäisrangaistus on sakko. Vertailun vuoksi voi todeta, että Ruotsissa perusmuotoisesta pahoinpitelystä tuomitaan vankeusrangaistus (brottsbalken 3:5), ellei kysymys ole vähäisestä teosta, jolloin on mahdollista tuomita sakkoa.

2. Tällä erää ei ole tarkoitus syventyä pahoinpitelyrikosten seuraamuksiin lähemmin vaan keskittyä perheväkivaltajuttuihin liittyviin todistelun ongelmiin. Kiinnostavan esimerkin näistä tarjoaa heinäkuussa 2018 annettu Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisu N.K., joka koski Saksaa. Tapaus osoittaa, että perheväkivalta on valitettavasti yleismaailmallinen ilmiö ja sitä koskevia juttuja joudutaan käsittelemään eri maiden tuomioistuimissa.

3. Tapaus N.K. sisälsi vakavanlaatuista parisuhdekumppaniin kohdistunutta väkivaltaa. Asianomistajaa oli kuulusteltu tutkintatuomarin johdolla siten, että teosta epäillyn oikeus olla läsnä kuulustelussa oli evätty, koska muuten oli vaarana, että asianomistaja ei todistaisi tai kertoisi totuutta. Epäilty oli pidätetty ja hänelle oli määrätty puolustaja. Oikeudenkäynnissä asianomistaja oli kieltäytynyt todistamasta, jolloin hänen sijastaan oli kuultu tutkintatuomaria sekä sellaisia todistajia, jotka olivat tehneet asianomistajasta havaintoja.

4. Alioikeus oli tuominnut N.K:n kuuden vuoden ja kuuden kuukauden vankeusrangaistukseen teosta, joka oli sisältänyt asianomistajan polttamista savukkeella, päähän lyömistä, puisella kävelysauvalla hakkaamista, potkimista, kuristamista sekä pakottamisen kirjoittamaan kirjeen asianomistajan entisen rakastajan vaimolle. N.K. oli lisäksi pakottanut asianomistajan seksuaalisiin tekoihin. N.K. oli aikaisemmin tuomittu useita kertoja silloisiin kumppaneihinsa kohdistuneista pahoinpitelyistä. Asianomistaja oli päässyt pakenemaan asunnolta, jolloin oikeudessa todistajina kuullut olivat tehneet hänestä havaintoja tuoreeltaan.

5. Alioikeuden tuomio oli perustunut tutkintatuomarin ja todistajien kuulemiseen. Lisäksi todistajina oli kuultu niitä poliiseja, jotka olivat puhuttaneet asianomistajan välittömästi asunnolta pakenemisen jälkeen. Reaalitodisteena oli esitetty tunnustuskirje, jonka N.K. oli pakottanut asianomistajan kirjoittamaan. N.K. ei ollut halunnut oikeudessa lausua asiasta mitään.

6. Ihmisoikeustuomioistuin sovelsi tapaukseen ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 3(d) kohtaa, joka koskee syytetyn oikeutta kuulla syyttäjän todistajia. Tapauksessa N.K. muodostui vastakuulusteluoikeuden toteutumisen kannalta ongelmalliseksi, että N.K. ei ollut voinut kuulustella tapahtumista kertonutta asianomistajaa missään oikeudenkäynnin vaiheessa. EIT totesi ratkaisussaan, että tutkintatuomarin ja poliisien kuulemiselle oli hyväksyttävä peruste eikä menettely ollut mielivaltaista. Asianomistajan tutkintatuomarin luona antama kertomus ei myöskään ollut ainut näyttö syytteen tueksi, vaan se sai tukea muiden todistajien kertomuksista. Todistajat olivat tehneet havaintoja asianomistajan psyykkisestä tilasta ja vammoista heti pahoinpitelyn jälkeen. Tapausta ratkaissut alioikeus oli lisäksi perustellut asianomistajan kertomusta koskevan arviointinsa huolellisesti. Syytetyllä oli ollut oikeus vastakuulustella todistajana kuultu tutkintatuomari oikeudenkäynnissä.

7. Johtopäätöksenään EIT totesi, että sopimuksen 6 artiklan 1 ja 3(d) kohtia ei ollut loukattu, vaikka N.K. ei ollut voinut esittää kysymyksiä asianomistajalla missään oikeudenkäynnin vaiheessa. Merkitystä ei ollut silläkään, että kansalliset viranomaiset eivät olleet määränneet N.K:lle puolustajaa asianomistajan kuulusteluja edeltävästi. EIT totesi tästä, että kansalliset viranomaiset olivat ottaneet riskin, koska asianomistajan kieltäytyminen todistamasta oikeudessa oli ennakoitavissa. Toisin kuin EIT:n suuren jaoston tapauksessa Schatschaschwili v. Saksa (2015) tämä ei kuitenkaan ollut vaikutukseltaan ratkaisevaa syytetyn oikeuksien kannalta. Schatschaschwilissa ongelmaksi nimittäin muodostui, että epäillylle ei ollut määrätty puolustajaa, joka olisi hänen puolestaan voinut osallistua todistajien kuulusteluihin esitutkintavaiheessa.

8. EIT on soveltanut tapauksessa N.K. arviointikriteereitään siitä, missä olosuhteissa on hyväksyttävissä, että syytetty ei ole voinut vastakuulustella syyttäjän ns. avaintodistajaa. Kriteereitä on kehitetty EIT:n suuren jaoston tapauksessa Al Khawaja ja Tahery v. Yhdistynyt kuningaskunta (2011) sekä edellä mainitussa tapauksessa Schatschaschwili. Arviointikriteereistä ensimmäinen koskee vastakuulusteluoikeuden rajoittamisen syytä. Yleensä kysymys on niistä perusteista, joiden vuoksi todistajaa ei voida kuulla oikeudessa vaan todisteena joudutaan käyttämään hänen esitutkintakertomustaan. Syynä voi olla todistajan kuolema kuten tapauksessa Al Khawaja tai tavoittamattomissa oleminen ulkomaille siirtymisen vuoksi (Schatschaschwili). Asianomistajan kuuleminen tapauksessa N.K. puolestaan estyi siksi, että asianomistaja käytti hänelle laissa suotua oikeutta kieltäytyä todistamisesta. Toinen arviointikriteeri liittyy todistajan kertomuksen merkitykseen osana kokonaisnäyttöä. Mitä keskeisemmästä todisteesta on kysymys, sitä pidättyvämmin tulee suhtautua vastakuulusteluoikeuden rajoittamiseen. Kolmantena kriteerinä arvioidaan tasapainottavia tekijöitä, jotka kompensoivat vastakuulusteluoikeuden rajoittamista. Nämä voivat liittyä avustajaa koskevan oikeuden toteuttamiseen, huolelliseen näytönarviointiin ja ratkaisun seikkaperäiseen perustelemiseen, mutta myös niihin toimiin, joihin tuomioistuin on ryhtynyt pyrkiessään ensisijaisesti toteuttamaan vastakuulusteluoikeuden oikeudenkäynnin kuluessa.

9. Tapauksessa N.K. vastakuulusteluoikeuden rajoitus kohdistui ainoaan välittömään todisteeseen perheväkivaltatilanteesta, joten kysymys oli epäilemättä ratkaisevasta todisteesta. Vaikka asianomistajan kuulustellut tutkintatuomari oli kuultavana oikeudenkäynnissä, hänen kertomuksensa oli ainoastaan kuulopuhetodistelua siitä, mitä asianomistaja oli hänelle kertonut kuulustelutilanteessa. Syytetyn kannalta tutkintatuomarin vastakuulustelu ei siten ollut kovin merkityksellinen tapa kompensoida vastakuulustelun rajoittamista. Toisaalta vastakuulusteluoikeuden rajoittamiselle oli hyväksyttävä peruste, koska asianomistaja oli kieltäytynyt todistamisesta. Asianomistajan kertomus sai merkittävästi tukea muusta todistelusta, joka oli ristiriidatonta asianomistajan kertomaan. Voidaan arvioida, että ilman asianomistajan kertomuksesta riippumatonta todistelua, jolla oli itsenäistä näyttöarvoa asiassa, syyte olisi kansallisesti voitu hylätä tai ainakaan menettelyn ei olisi katsottu olleen linjassa ihmisoikeussopimuksessa turvattuihin oikeuksiin. Tapaus N.K. edustaa asianmukaista punnintaa, kun asianomistajan kieltäytymisoikeuden käyttäminen on tosiasiassa rajoittanut mahdollisuuksia todistelun esittämiseen.

10. Tapaus N.K. on mielenkiintoinen myös siitä näkökulmasta, että Suomessa on uudistettu todistelua koskevaa lainsäädäntöä 1.1.2016 lukien. Lainsäätäjä on pyrkinyt eräillä tavoilla turvaamaan perheväkivaltajuttujen asianomistajan asemaa ja rikosvastuun toteutumista. Perheväkivaltajutuille on tyypillistä, että syytetylle läheinen asianomistaja ei halua oikeudenkäynnissä todistaa ja vetoaa laissa hänelle suotuun kieltäytymisoikeuteen (OK 17:17.1). Kieltäytymismahdollisuus voidaan kuitenkin murtaa, jos on syytä epäillä, että asianomistaja ei ole käyttänyt oikeuttaan vapaaehtoisesti (OK 17:18.2). Mahdollisuus kieltäytymisoikeuden murtamiseen ja esitutkintakertomuksen käyttämiseen on lain sanamuodon mukaan ainoastaan silloin, kun asianomistaja ei ole esittänyt oikeudenkäynnissä vaatimuksia. Tähän liittyy uuden lainsäädännön ongelmakohta, koska ei ole mitenkään tavatonta, että asianomistaja esittää vaatimuksia ja samanaikaisesti kieltäytyy todistamisesta. Tuomioistuin joutuu siis hankalaan tilanteeseen punnitessaan sitä, voidaanko kieltäytymisoikeus murtaa. Tästä kysymyksestä jopa prosessioikeuden tutkijat ja lainvalmistelijat ovat esittäneet keskenään eriäviä kannanottoja.

11. Lainsäädäntöön liittyvien ongelmien ohessa perheväkivaltajuttujen näyttöasetelma on yleisesti ottaen haasteellinen. Väkivaltatilanteelle ei juuri koskaan ole silminnäkijöitä – harvoin edes sellaisia välittömästi tilanteen jälkeen havaintoja tehneitä kuin tapauksessa N.K. Ainoat varmuudella totuuden tietävät ovat siten syytetty ja asianomistaja. Syytetyllä ei ole velvollisuutta todistaa eikä käytännössä edes pysyä totuudessa, joten ainut käytettävissä oleva edes jollakin tavalla luotettava kertomus on asianomistajan. Jos hän kieltäytyy oikeudenkäynnissä todistamisesta, joudutaan käyttämään joko esitutkintakertomusta tai hylkäämään se todisteena, jos siihen on OK 17:18.2:sta johtuva peruste. Selvää on, että esitutkintakertomuksen hylkääminen todisteena johtaa myös syytteen hylkäämiseen, ellei muuta välitöntä näyttöä tapahtumista ole.

12. Näyttöasetelman vaativuus edellyttää tuomioistuimelta huolellista näytönarviointia. Keskeistä tämän kannalta on se, onko asianomistajassa mahdollisesti todetuille vammoille muuta selitystä kuin syytteessä tarkoitettu teko. Tällöin puhutaan ns. vaihtoehtoisesta selityksestä, joka taas liittyy rikosasioiden tuomitsemiskynnykseen. Jos syyllisyydestä jää varteenotettava epäily, syyte on hylättävä. Useimmiten tällainen syytteelle vaihtoehtoinen tapahtumainkulku esitetään syytetyn puolustuksen taholta. Tuomioistuimen tehtävänä on arvioida, jääkö puolustuksen tarjoama selitys poissulkematta esitetyn näytön perusteella. Vaihtoehtoiselta tapahtumainkululta edellytetään sitä, että se on yleisesti ottaen järkevä ja saa tukea todistusaineistosta. Vaihtoehtoisen tapahtumainkulun on siten selitettävä näytöstä tehtäviä päätelmiä.

13. Jos tilanne on vaikkapa sellainen, jossa paikalle hälytetty poliisipartio havainnoi ja valokuvaa asianomistajan vammoja eikä paikalla ole epäillyn ja asianomistajan lisäksi muita henkilöitä, ainoa mahdollinen selitys väkivallan ohella on vammojen syntyminen tapaturmaisesti. Jos – ja toisinaan kun – epäilty tarjoaa selityksenä jonkin täysin epäuskottavan tapahtumainkulun, näyttöasetelma jo lähtökohtaisesti tukee merkittävällä tavalla asianomistajan kertomaa, jos hän on esitutkinnassa kertonut joutuneensa väkivallan kohteeksi. Tällaisessa tilanteessa esitutkintakertomuksen tueksi voi riittää jo se, että paikalle saapunutta poliisia kuullaan ja todisteena esitetään valokuvia tai lääkärinlausunto asianomistajan vammoista. Toki merkitystä on myös sillä, kuinka seikkaperäisesti ja johdonmukaisesti asianomistaja on esitutkinnassa kertonut tapahtuneesta.

14. Tapaus N.K. osoittaa konkreettisesti, minkälaisia näyttöön ja todistelumenettelyyn liittyviä ongelmia sisältyy perheväkivaltajuttuihin, jotka ovat edelleen valitettavan yleisiä tuomioistuimissa. Lainsäädännössä ei ole pystytty niihin varautumaan parhaalla mahdollisella tavalla, joten vastuu rikostapausten huolellisesta selvittämisestä, näytön keräämisestä ja oikeudessa esittämisestä sekä arvioimisesta on jäänyt pitkälti rikosprosessia hoitaville viranomaisille, niin poliisille, syyttäjälle kuin tuomioistuimille. Jokaisella niistä on merkittävä rooli siinä, että rikosvastuuta pystytään asianmukaisesti toteuttamaan tinkimättä kuitenkaan prosessuaalisista oikeusturvatakeista, joiden perimmäisenä tarkoituksena on estää syyttömien tuomituksi tuleminen.

15. Tapausta N.K. on tarkasteltu laajemmin samoin kuin muuta aihepiiriä koskevaa EIT:n ja kotimaista oikeuskäytäntöä ”Kontradiktorisuutta syytetyn oikeutena” käsittelevässä kirjassani, jonka Tietosanoma on julkaissut tammikuussa 2019. Kirja on tarkoitettu rikosprosessia hoitaville lakimiehille ja muille aiheesta kiinnostuneille. Pyrkimyksenä on ollut kuvata vastakuulusteluoikeuteen ja todistelumenettelyyn liittyviä ongelmakohtia sekä tarkastella uutta kotimaista lainsäädäntöä tältä kannalta. Omana toiveenani on, että lainkäytön ammattilaiset saavat kirjasta tukea työhönsä pyrkiessään hoitamaan tehtävänsä korkealla ammattitaidolla.

Antti Tapanila
OTT, käräjätuomari

81. Antti Tapanila: Tuomarin esteellisyys (KKO 2017:97)

1. Korkein oikeus on antanut harvakseen ratkaisuja tuomarin esteellisyydestä. Viime vuosina esteellisyystapaukset ovat usein olleet tosiseikoiltaan poikkeuksellisempia, mikä voi kertoa siitä, että esteellisyyteen kiinnitetään enenevässä määrin huomiota ja arvioitavaksi tulee harvinaisempia tilanteita asianosaisten kiinnittäessä korostuneemmin huomiota tuomarin puolueettomuuteen. Uusin ratkaisu (KKO 2017:97) koski ns. oikeusaste-esteellisyyttä. Tässä yhteydessä voidaan mainita myös KKO 2017:70, jossa oli kysymys lautamiehen esteellisyydestä, sekä tapaukset KKO 2015:39 ja 73, joissa arvioitiin korkeimman oikeuden esittelijänä työskennelleiden syyttäjän virasta virkavapaalla olleiden henkilöiden esteellisyyttä. Esittelijöitä koskevien tapausten erikoisuutena oli, että esteellisyys oli otettu esille joko syyteasiaa ajaneen apulaisvaltakunnansyyttäjän aloitteesta (2015:39) tai viran puolesta (2015:73).

2. Oikeudenkäymiskaaren 13 luvun 7 §:n 1 momentti koskee tilannetta, jossa tuomari tai hänen läheisensä on käsitellyt samaa asiaa toisessa tuomioistuimessa tai viranomaisessa. Oikeusaste-esteellisyys edellyttää käytännössä tuomariksi siirtymistä toisesta tuomioistuimesta tai viranomaisesta, esimerkiksi syyttäjän tehtävästä. Toisena vaihtoehtona on, että tuomarin käsittelemää asiaa tai sitä sivuavaa tapausta on käsitellyt hänen perheenjäsenensä tai läheinen sukulaisensa, joka on työskennellyt toisessa tuomioistuimessa tai viranomaisessa.

3. Tapaus KKO 2017:97 koski sitä, että hovioikeudenneuvos oli ratkaissut käräjätuomarina telekuuntelua ja -valvontaa koskevat pakkokeinoasiat ja myöhemmin hän oli osallistunut hovioikeudessa samaan kokonaisuuteen liittyneen syyteasian käsittelyyn. Telekuuntelua ja -valvontaa koskevat lupa-asiat oli käsitelty käräjäoikeudessa 4.1.2011 ja syyteasia ratkaistu hovioikeudessa 31.3.2015. Telekuuntelu ja -valvonta-asiat olivat kohdistuneet A:n ja B:n matkapuhelinliittymiin ja samat henkilöt olivat myöhemmin olleet syytteessä useista törkeistä petoksista. Hovioikeus oli tuominnut A:lle kahden vuoden ja 10 kuukauden sekä B:lle kolmen vuoden ja kahden kuukauden vankeusrangaistukset. A ja B olivat haettuaan hovioikeuden tuomioon valituslupaa KKO:lta tehneet esteellisyysväitteen hovioikeudenneuvoksesta, mutta vasta sen jälkeen, kun muutoksenhaulle asetettu määräaika oli umpeutunut.

KKO 2017:97

4. Korkein oikeus joutui arvioimaan tapauksessa ensinnäkin sitä, kohdistuuko vasta muutoksenhaulle osoitetun määräajan jälkeen tehtyyn esteellisyysväitteeseen prekluusio. Otettuaan esteellisyysväitteen tutkittavaksi KKO ratkaisi kysymyksen varsinaisesta esteellisyysperusteesta. KKO:n ratkaisu esteellisyydestä syntyi äänin 3-2 siten, että vähemmistöön jääneet oikeusneuvokset hyväksyivät esittelijän mietintöön sisältyneen ratkaisuehdotuksen. Äänestys ja sen lopputulos kertovat siitä, että kysymys oli eräänlaisesta rajatapauksesta, jossa voidaan nähdä sekä esteellisyyttä puoltavia että sitä vastaan puhuvia seikkoja. Tässä yhteydessä voidaan arvioida myös KKO:n ratkaisun perusteluissa käytettyjä argumentteja, koska ne selvittävät sitä, miksi esteellisyyttä on päädytty arvioimaan eri tavoin.

5. Lukija voi tietysti kysyä, millä asiantuntemuksella kommenttia on kirjoitettu. Olen taustaltani käräjätuomarin viranhoidon ohella prosessioikeuden tutkija ja julkaissut vuonna 2007 väitöskirjan tuomarin esteellisyydestä, joka on tarkastettu Lapin yliopistossa. Väitöskirjaan sisältyy kannanotto myös oikeusaste-esteellisyyteen monien muiden esteellisyyskysymysten ohella ja siinä olen arvioinut telekuuntelua ja -valvontaa koskevien pakkokeinoasioiden käsittelyn vaikutusta oikeusaste-esteellisyyteen. Mielenkiintoista sinänsä, KKO:n perusteluissa ei ole viitattu oikeuskirjallisuuteen, joten väitöskirjassa esitetyn kannanoton vaikutusta ratkaisuun voi vain arvailla.

6. Oikeudenkäymiskaaren 13 luvun 8 §:n mukaan asianosaisen tulee tehdä väite tuomarin esteellisyydestä heti ryhtyessään käyttämään asiassa puhevaltaa ja saatuaan tiedon asiaa käsittelevistä tuomareista. Tapauksessa KKO 2017:97 asianosaisten on pitänyt saada tieto hovioikeuden asiaa käsitelleestä kokoonpanosta viimeistään pääkäsittelyssä. Olennaista on ollut, milloin asianosainen on saanut tiedon perusteesta, joka esteellisyyden on hänen mielestään aiheuttanut. 

7. Tältä osin lainsäädännössä on jaoteltu esteellisyysperusteet kahteen kategoriaan. Jos kysymys on ns. harkinnanvaraisesta perusteesta, asianosaiselta edellytetään pätevää syytä sille, että esteellisyysväite tehdään vasta tuomion antamisen jälkeen. Jos taas kysymyksessä on ns. ehdoton esteellisyysperuste, tällaista pätevän syyn vaatimusta ei ole asetettu. Jaottelun eräs ongelma on, että jako harkinnanvaraisiin ja ehdottomiin esteellisyysperusteisiin on itsessään harkinnanvarainen kysymys. Toisin sanoen lainsäädännössä ei tarkemmin erotella sitä, mitkä esteellisyysperusteet ovat harkinnanvaraisia. Voidaan arvioida, että laissa määriteltyyn läheissuhteeseen, työ- tai omistussuhteeseen tms. perustuva esteellisyys useimmiten on laadultaan ehdotonta, koska esteellisyyden kannalta ratkaisevat elementit ovat pääteltävissä suoraan laista. Sen sijaan esimerkiksi ennakkoasenne-esteellisyys, jota koskee oikeudenkäymiskaaren 13 luvun 7 §:n 2 momentti, on luonteeltaan harkinnanvaraista.

8. Korkein oikeus on pitänyt oikeusaste-esteellisyyttä laadultaan ehdottomana (kohta 8). Tätä näkemystä voidaan puoltaa sillä, että lainkohtaan ei sisälly suoranaisesti harkinnanvaraisuuteen viittaavaa lauseketta toisin kuin ennakkoasenne-esteellisyyden kohdalla on laita. Tätä voisi ilmentää esimerkiksi seuraavanlainen lausuma; ”jos on perusteltua aihetta epäillä tuomarilla olevan asiaan ennakkoasenne…”. Oikeusaste-esteellisyyden osalta on todettu kategorisemmin, että ”tuomari on esteellinen, jos…” Oikeusaste-esteellisyyteen pitää muutoinkin suhtautua ankarammin, koska sitä voidaan puoltaa paitsi ennakkoasenteen puuttumisella myös sillä, että ns. instanssijärjestyksen periaate edellyttää alemman tuomioistuimen ja muutoksenhakutuomioistuimen kokoonpanojen erillisyyttä. Jos aidosti samaa asiaa käsittelisi molemmissa sama tuomari, ei kysymys olisi enää todellisesta ja tehokkaasta muutoksenhakuoikeudesta asianosaisen kannalta.

9. Oikeusaste-esteellisyyden ehdottomuutta vastaan voidaan kuitenkin argumentoida sillä, että lainkohtaan (OK 13:7,1) sisältyy harkinnanvarainen samaa asiaa koskeva ilmaus. Itse asiassa tapaus KKO 2017:97 äänestystuloksineen osoittaa, että on tosiasiassa harkinnanvaraista, mitä samalla asialla tässä tilanteessa tarkoitetaan.

10. Oikeusaste-esteellisyyden pitäminen ehdottomana esteellisyysperusteena on perusteltavissa painavammin harkinnanvaraisuuteen verrattuna, joten tältä osin KKO on oikeilla jäljillä. Vastaavaan päätelmään olen päätynyt itse väitöskirjassani. Toisaalta erottelulla harkinnanvaraisiin ja ehdottomiin esteellisyysperusteisiin ei näytä tapauksessa olevan kovin olennaista merkitystä, sillä asianosaisten todetaan saaneen tiedon telekuuntelua ja -valvontaa koskevista päätöksistä vasta muutoksenhaulle asetetun määräajan jälkeen. Tämä päätelmä perustui siihen, että päätökset eivät sisältyneet esitutkinta-aineistoon, joten asianosaisten ilmoitusta päätösten tiedoksisaamisesta pidettiin uskottavana. Tähän lopputulokseen olisi voitu päätyä joka tapauksessa, jos mitään muuta näyttöä päätösten toimittamisesta asianosaisille ei ollut. Tapausselosteesta ilmenee, että KKO:n pyytämissä vastauksissa ei ollut riitautettu asianosaisten väitettä päätösten tiedoksisaamisesta muutoksenhaun määräajan jälkeen (kohta 11).

11. Esteellisyysperustetta koskevan ratkaisunsa KKO:n enemmistö on perustellut pääasiassa sillä, että telekuuntelua ja –valvontaa koskevien päätösten tekemisessä ei ollut kysymys samasta asiasta syyteasian kanssa. Näkemys on perustunut siihen, että telekuuntelu ja -valvonta-asiat käsitellään yleensä esitutkintavaiheessa ennen syytteen vireille tuloa ja telekuuntelua ja -valvontaa koskevat ratkaisut perustuvat lupaedellytysten harkitsemiselle. Niihin liittyvä harkinta on siten oikeudellisesti ja näytön osalta varsin erilaista verrattuna syyteasiaan. KKO:n enemmistö on painottanut sitä, että prosessuaalisesti samalla asialla yleensä ymmärretään muuta, toisin sanoen erillisesti käsiteltävää lupa-asiaa ei yleensä samaisteta myöhemmin käsiteltävään pääasiaan. Enemmistö on siten perustanut arvionsa lain sanamuodolle sekä reaalisille ja prosessioikeuden systematiikasta johdetuille argumenteille.

12. Vähemmistö puolestaan on antanut huomattavasti enemmän merkitystä lain esitöille. Oikeudenkäymiskaaren 13 lukua uudistettaessa laadittu hallituksen esitys (HE 78/2000) edustaa sinänsä tasokasta lainvalmistelutyötä. Hallituksen esitykseen sisältyy yksityiskohtaisiakin tulkintaohjeita esteellisyysperusteista. Näin on myös oikeusaste-esteellisyyden kohdalla, sillä hallituksen esityksessä on todettu, että ”myöskin osatuomion antaminen ja pakkokeinoista tai turvaamistoimista päättäminen aiheuttaa vastaavan esteellisyyden muutoksenhakutuomioistuimessa…” (s. 41). Lainvalmistelija on siis ollut huomattavan kategorisella kannalla pakkokeinoasioiden vaikutuksesta erottelematta telekuuntelua ja -valvontaa koskevia pakkokeinoasioita muista, esimerkiksi vangitsemisesta. Käytännössä pakkokeinoasiat kuitenkin eroavat toisistaan huomattavasti niin asianosaiseen kohdistuvan pakon ankaruuden kuin ratkaisunteossa huomioon otettavien seikkojen ja pakkokeinon käytön tavoitteen kannalta.

13. Vähemmistö on ollut sillä kannalla, että samaa asiaa tulkitaan yhdenmukaisesti oikeudenkäymiskaaren 13 luvun 7 §:n 1 ja 2 momentteja sovellettaessa. Lain esitöissä on lähdetty siitä, että samaan rikosepäilyyn perustuva pakkokeinoasia ja syyteasia koskevat samaa asiaa. Vähemmistö on sinänsä paikkaansa pitävästi huomauttanut, että oikeusaste-esteellisyys koskee niitäkin tilanteita, joissa tuomari on käsitellyt samaa asiaa muussa viranomaisessa kuten ulosottovirastossa tai syyttäjänä. Tällöin asian käsitteleminen eroaa oikeudellisesti tai sisällöllisesti tuomioistuimen käsittelystä. Vähemmistö on vielä viitannut ehdottomilta esteellisyyssäännöksiltä vaadittavaan selkeyteen ja huomauttanut, että ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntö ei tule arvioitavaksi, koska se ei edellytä näin ehdotonta esteellisyyssäännöstä. Vähemmistön mukaan tällä ei ole tulkinnallista vaikutusta siihen, miten kansallisen lain ehdottomia esteellisyyssäännöksiä sovelletaan.

14. Vähemmistö tuntuu painottavan enemmistöä enemmän hallituksen esitystä ja pitää sitä saman asian osalta jotenkin yhtenäisenä kokonaisuutena. Toinen huomiota herättävä päätelmä on ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön ja kansallisen esteellisyysnormin suhde. On tietysti totta, että hallituksen esityksen viittaus pakkokeinon käsittelemisen vaikutuksesta esteellisyyteen on yksiselitteinen ja sellaisena puoltaa vähemmistön johtopäätöstä. Ei kuitenkaan voida pitää erityisen onnistuneena sellaista lainkäyttöä, jossa ns. kiperässä tapauksessa tukeudutaan pääasiassa lainvalmisteluasiakirjoihin selvittämättä tulkintakannanottoja muista oikeuslähteistä tai arvioimatta eri ratkaisuvaihtoehtojen tosiasiallista vaikutusta taikka pohtimatta ns. reaalisia argumentteja.

15. Jos sama asia olisi niin selväpiirteisesti määriteltävä käsite kuin vähemmistö antaa ymmärtää, merkittävä osa oikeuskäytännössä tarkastelluista esteellisyysongelmista olisi näennäisiä. Kuitenkin tiedetään, että oikeudenkäynteihin liittyy moninaisia tilanteita, joissa esteellisyyttä on jouduttu arvioimaan, kun tuomari on käsitellyt kahta asiaa, joilla on jokin liityntä toisiinsa asianosaisten tai asian sisällön vuoksi. Kategorista käsitemäärittelyä ei voida pitää kovin hedelmällisenä esteellisyyden kannalta, koska tällaisella tarkastelutavalla ei välttämättä tavoiteta puolueettomuuden todellista merkitystä eikä tarkastelussa käytettävää objektiivista näkökulmaa.

16. Etenkin ennakkoasenne, eli aikaisemman asian käsittelemisestä mahdollisesti aiheutunut käsitys jutun ratkaisemisen kannalta olennaisista seikoista, on huomattavasti monitahoisempi kysymys ja arvio edellyttää onnistuakseen laajempaa tarkastelua. Olennaista on silloin arvioida, onko tuomari ensimmäisen jutun käsittelyssä ottanut vastaan näyttöä ja antanut ratkaisun, joilla on liityntä myöhempään juttuun ja, joiden perusteella tuomarin arvio myöhemmässä jutussa on ennakoitavissa. Esimerkiksi vangitsemispäätös merkitsee tietynsisältöistä kannanottoa syyllisyyden todennäköisyydestä, mutta perustuu huomattavasti suppeampaan tosiseikkoja koskevaan selvitykseen kuin syyteasia. Tästä syystä vangitsemisasian käsittelemisen syyteasiaa edeltävästi ei ole tulkittu aiheuttavan ennakkoasenne-esteellisyyttä myöhempää syyteasiaa ajatellen.

17. Saman asian käsitteen kovin kategorinen arvioiminen saattaa lisäksi johtaa hankaluuksiin sovitettaessa yhteen ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön vaatimuksia kotimaiseen lainsäädäntöön. Ihmisoikeustuomioistuimen tarkastelutapa sivuuttaa kansalliset käsitemäärittelyt, joilla ei voida perustella ihmisoikeussopimuksen asettamien vaatimusten loukkaamista. Ihmisoikeustuomioistuimen omaksumasta autonomisesta tulkinnasta voidaan toki olla monta mieltä, mutta jollakin tavoin sen suorittama yleiseurooppalainen ja kansalliset oikeusjärjestykset samalle viivalle asettava tarkastelutapa pitää voida toteuttaa. Kansallisen lainkäyttäjän ei siten ole tarkoituksenmukaista takertua liiaksi lainvalmisteluasiakirjoissa esitettyihin tulkintoihin, koska samalle asialle kansallisesti annetut merkitykset eivät ole merkityksellisiä Strasbourgissa, kun ihmisoikeustuomioistuin suorittaa tuomioistuimen puolueettomuuden tarkastelua.

18. Kumpi esteellisyysperusteen tulkinnoista sitten on oikea? Enemmistö on antanut perusteluissaan enemmän merkitystä telekuuntelua ja -valvontaa koskevan ratkaisun käsittelytavalle sekä erillisyydelle syyteasiasta. Telekuuntelua ja -valvontaa koskevat lupa-asiat käsitellään käräjäoikeudessa salaisesti esitutkinnan kuluessa eivätkä syyteasian asianosaiset osallistu käsittelyyn, koska muutoin salassapidon merkitys mitätöityisi. Salaisten pakkokeinojen tarkoituksena on mahdollistaa rikostutkinta, kun epäiltyjen tai muiden henkilöiden puhelimiin voidaan kohdistaa seurantaa tai voidaan selvittää puhelutiedoista, kenen välillä on ollut viestintää. Telekuuntelua ja -valvontaa käsiteltäessä esitutkinta on yleensä vasta alkuvaiheessa, jolloin lupa-asia ratkaistaan tutkinnanjohtajan antamien tietojen perusteella. Mitään varsinaista näyttöä ei oteta vastaan ja luvan myöntämisen yleisenä edellytyksenä on ”syytä epäillä” – siis sama näyttökynnys kuin esitutkinnan aloittamisessa. Telekuuntelua ja -valvontaa koskeva lupa-asia eroaa sikäli olennaisesti esimerkiksi vangitsemisesta, että vangitsemisasiassa epäilty on osallisena, häneen kohdistetaan vapautta voimakkaasti rajoittava pakkokeino, vangitsemisvaatimusta käsiteltäessä tarkastellaan rikosepäilyä ja sen perusteita laajemmin sekä vangitsemisen yleisenä edellytyksenä ovat ”todennäköiset syyt”. Vangitseminen toisin sanoen edellyttää samaa näyttökynnystä kuin syytteen nostaminen.

19. Telekuuntelun ja -valvonnan erottaminen vangitsemisesta on perusteltua, kun huomioon otetaan niiden väliset prosessuaaliset ja sisällölliset erot. Voidaan kysyä, onko lainvalmistelijan mieleen hallituksen esitystä kirjoitettaessa edes juolahtanut telekuuntelu ja -valvonta, kun hallituksen esityksessä on viitattu ainoastaan pakkokeinoasioihin niitä tarkemmin yksilöimättä. Tähän retoriseen kysymykseen ei vastausta saada, mutta joka tapauksessa KKO:n enemmistön kantaa voidaan pitää perustellumpana ja sitä voidaan puoltaa painavammin argumentein.

20. Jos itse olisin joutunut ratkaisemaan kysymystä hovioikeudenneuvoksen esteellisyydestä telekuuntelu ja -valvonta-asian käsittelemisen perusteella, olisin päätynyt KKO:n enemmistön kanssa samaan johtopäätökseen. Olen sivunnut teemaa väitöskirjassa ja todennut lähinnä pakkokeinoasioiden erilaiseen näyttökynnykseen ja esitettävään näyttöön perustuen, että telekuuntelua ja -valvontaa koskevan asian käsitteleminen ei aiheuta oikeusaste-esteellisyyttä syyteasiassa. Tältä osin samoin kuin siviiliprosessuaalisten turvaamistoimien kohdalla olen ollut eri linjalla hallituksen esityksen kannanottoihin ja perustellut kantani esteellisyyssääntelyn johdonmukaisuuteen liittyvillä argumenteilla. Hallituksen esityksessä on esitetty sekä turvaamistoimien että pakkokeinoasioiden käsittelystä varsin kategorisia esteellisyyttä koskevia kannanottoja, jotka eivät ole johdonmukaisia muuhun esteellisyyssääntelyyn suhteutettuna. Näyttää siltä, että tapauksessa KKO 2017:97 enemmistö on kulkenut samanlaisia polkuja päättelyssään – oikeuskirjallisuuteen kuitenkaan viittaamatta.

Antti Tapanila
Oikeustieteen tohtori, käräjätuomari