maanantai 27. helmikuuta 2023

372. Muistoja oikeuselämän poluilta, osa I

 



I Alkutaipaleelta

1. Kerron tässä juttusarjassa, miten minusta tuli juristi ja tuomari ja miten tein toisen uran yliopistossa lainkäytön tai prosessioikeuden professorina. Muisteluni ovat henkilökohtaisia, mutta otan niissä kantaa myös siihen, miten prosessioikeus ja lainkäyttö yleisissä tuomioistuimissa on kehittynyt, mitä puutteita menettelystä löytyy ja miten oikeudenkäyntiä tulisi edelleen kehittää. 

2. Valmistuin juristiksi eli oikeustieteen kandidaatiksi Helsingin yliopistosta kaksi ja puoli vuotta kestäneiden opintojen jälkeen 20.12.1965. Tiedekunnan publiikin jälkeen Lakimiesliitto tarjosi valmistuneille iltapalaa ja juotavaa Hotelli Helsingin baarissa. 

3. Opiskeluajasta sen verran, että oppiaineista minua kiinnostivat eniten siviilioikeuden yleinen osa, vahingonkorvausoikeus, kauppaoikeus, valtiosääntöoikeus, rikosoikeus ja prosessioikeus. Gradun eli tutkielman tein siviilioikeuden yleisestä osasta aiheesta ”Sopimussakon kohtuullistaminen”. Luennoilla en paljon käynyt, sillä opintojen alkuvaiheissa päätin valmistua mahdollisimman nopeasti. Tiedekunnan professorikunnassa oli sellaisia tunnettuja nimiä kuin Matti Ylöstalo, Veli Merikoski, Paavo Kastari, Simo Zitting, Erik Castrén, Yrjö Blomstedt,  Inkeri Anttila, Jouko Halila, Tauno Tirkkonen sekä Tauno ja Reino Ellilä. Rikosoikeuden peruskurssin piti lakitieteen lisensiaatti Kaarlo Ståhlberg ja prosessioikeuden peruskurssin lakitieteen lisensiaatti Jorma S. Aalto. Tiedekunnan kirjastonhoitajana oli Kauko Sipponen. 

4. Olin valmistuessani 22-vuotias ja 11 kuukautta kestänyt sotaväkikin oli käyty. Edessä oli työpaikan haku. Tähtäimessä oli tuomioistuinharjoittelu, jota kutsuttiin auskultoinniksi, ja sen myötä varatuomarin tittelin saaminen. Siihen oli kuitenkin vielä aikaa, sillä tuolloin voimassa olleiden määräysten mukaan tuomiokunnan notaarina tai ns. päätoimisena apulaisena toiminut hovioikeudenauskultantti oli kelpoinen istumaan kihlakunnanoikeuden puheenjohtajana arvonimeen tarvittavia käräjiä vasta 25 vuotta täytettyään. Vuoden 1965 loppupuolella olin tiedustellut mahdollisuutta päästä valmistumisen jälkeen notaariksi Janakkalan tuomiokuntaan Riihimäelle. Kihlakunnantuomari Niilo Lahti ei varovaisena miehenä luvannut mitään, vaan jaaritteli narisevalla äänellään niitä näitä, mutta ei tyrmännyt ajatustani.
 

5. Olin kiinnostunut prosessioikeudesta ja oppiaineen kirjallisesta tentistä sain toiseksi korkeimman pistemäärän, joka olisi riittänyt arvosanaan erinomaiset tiedot (et).  Edessä oli kuitenkin vielä professorin suullinen tentti. Jouduin professori Tauno Tirkkosen kuulusteluun kahden muun opiskelijan kanssa. Olin samaan aikaan jo pari viikkoa lukenut täyttä päätä jonkin toisen oppiaineen tenttiin, joten prosessioikeuden knopit olivat pari viikko kirjallisen tentin jälkeen päässeet jo hieman unohtumaan. Lisäksi tiedossa oli Tirkkosen maine ankarana tenttijänä, mikä nosti jännitystä. Niin kävi, että jouduin tyytymään arvosanaan ht eli hyvät tiedot.  Tirkkonen tokaisi minulle tentin loppupuolella, että ”ettehän te tiedä paljon mitään”! Tämä nolotti aika lailla, mutta ajattelin, että kyllä minä vielä näytän, mitä todella osaan! Myöhemmin itse lainkäytön professorina ollessani saatoin hieman hymähtäen muistella tuota suullista tenttiä, kun pystyin osoittamaan kohtia, joissa Tauno Tirkkonen oli mielestäni erehtynyt.

5a. Joulukuussa 1965 kävin kokeilemassa onnea päästä erään melko tunnetun helsinkiläisen asianajotoimiston lakimieheksi. Toimisto sijaitsi lähellä Porthaniaa Kluuvikadulla, jossa minua haastatteli toinen toimiston kahdesta osakkaasta. Miellyttävä tilaisuus sinänsä, mutta arvasin toki pian, ettei minulla työkokemuksen puuttuessa ollut mahdollisuutta saada paikkaa. Siihen valittiin tunnettuun lakimiessukuun kuuluva lakimies, joka oli valmistunut minua vuotta tai paria aikaisemmin. Hän ei kuitenkaan jäänyt asianajajan uralle, vaan siirtyi melko pian tuomioistuinlaitoksen palvelukseen.

6. Ensimmäinen työpaikka löytyi pian Turun ja Porin lääninhallituksesta. Kysymyksessä oli lääninsihteerin viransijaisuus, jossa aloitin tammikuun toisella viikolla 1966. Työhön kuului toimia lääninhallituksen yhteydessä toimivan lääninoikeuden esittelijänä.  Vuonna 1955 toimintansa aloittaneet lääninoikeudet eivät olleet hallinnollisesti itsenäisiä tuomioistuimia, vaan lääninhallituksen osastoja, mutta toimivat kuitenkin hallintoasioissa  muutoksenhakuasteena ja olivat siten nykyisten alueellisten hallinto-oikeuksien edeltäjiä; niiden toiminta päättyi vuonna 1999. Lääninoikeuden päätöksistä voitiin valittaa korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Lääninoikeuden puheenjohtajana toimi lääninneuvos tai lääninkamreeri ja jäseninä lääninasessori sekä esittelevänä jäsenenä se lääninhallituksen virkamies, useimmiten lääninsihteeri, jolle kyseisen asian esittely lääninhallituksessa kuului.

7. Veroasiat olivat lääninoikeuksien suurin asiaryhmä  ja niiden kanssa jouduin Turussa itsekin askartelemaan.  Oppiaine, jota myös finanssioikeudeksi kutsuttiin, ei kuulunut yliopistossa lempiaineisiini. Olin seurannut muutaman kerran virkaansa juuri nimitetyn finanssioikeuden professorin Olli Ikkalan luentoja, mutta nekään eivät juuri innostaneet. Lähinnä tulo- ja omaisuusverotuspäätöksistä tehtyjen valitusten tutkiminen ja esitteleminen lääninoikeudessa ei siten ollut kovinkaan innostavaa työtä. Mutta jostain nuoren juristin oli uransa aloitettava, ja lääninoikeuden esittelijänä pääsin näkemään ja kokemaan, millaista tuomioistuimen, olkoonkin ”vain” hallintotuomioistuimen, työ ja kirjallinen prosessi olivat. Varsin pian kuitenkin päätin, että minun paikkani ei ole hallintotuomioistuimessa, vaan yleisissä tuomioistuimissa, joissa käsitellään ja ratkaistaan elävää elämää lähellä olevia asioita.

8. Turussa ilmoittauduin 10. tammikuuta 1966  lääninneuvos Yrjö Aliharmille hänen lääninhallituksesta katsottuna toispuol jokke sijaitsevassa tyylikkäässä kodissaan. Itse asuin alivuokralaisena Vähä-Hämeentien varrella olevassa kerrostalossa, joka oli puolen kilometrin päässä lääninhallituksesta.Turun nähtävyydet ja muutamat ravintolat tulivat pian tutuiksi. Kotimatkalla töistä ja joskus iltaisin käväisin oluella lähellä lääninhallitusta Hämeenkadulla sijaitsevassa Hämeenportti-nimisessä mukavassa ravintolassa, jonka asiakaskunta oli varsin monipuolista. Netistä huomasin, että Hämeenportti oli lopettanut toimintansa Caramba-nimisenä vuoden 2004 lopussa.

9. Lääninhallitus sijaitsi 1800-luvun alkupuolella perustetussa Akatemiatalossa, jonne vuonna 1623 perustettu Ruotsi-Suomen toiseksi vanhin hovioikeus siirtyi vuonna 1830; sinne muuttivat myös Turun tuomiokapituli ja lääninhallitus. Talo sijaitsee Turun tuomiokirkkoa vastapäätä. Hovioikeuden tilat olivat talon etelä- ja lääninhallituksen pohjoispäädyssä, yllä olevassa valokuvassa pääsisäänkäynnin oikealla puolella.  Läääninhallitus muutti hovioikeudentalosta Turun uuteen virastotaloon 1967, joten ehdin vielä työskennellä hovioikeudentalon tiloissa. Jaoin talon ensimmäisessä kerroksessa olleen tilavan työhuoneen kolmen muun juristin kanssa, joista kaksi eli vakinainen lääninsihteeri Teuvo Heljö Huotari ja minua aikaisemmin lääninhallituksen tullut Ilkka Veso olivat yleensä paikalla, kun taas varatuomari Jorma Lähde hoiti tehtäväänsä sivutoimisesti.

10. Jorma Lähteestä ja Ilkka Vesosta tuli aikanaan hovioikeudenneuvoksia, mutta Teuvo Huotari (1933-2017) pysyi uransa loppuun asti uskollisesti lääninhallituksen ja sittemmin itsenäisen lääninoikeuden ja hallinto-oikeuden palveluksessa. Hän jäi eläkkeelle vuonna 2000 hallinto-oikeuden jaoston puheenjohtajana toimineen hallintotuomarin virasta. Huotari oli monipuolisesti sivistynyt juristi, joka harrasti kielitieteitä ja toimi Venäjän kielen virallisena kääntäjänä. Hän oli myös sienineuvoja ja toimi aktiivisesti useissa lähinnä vasemmistolaisissa kulttuuririennoissa.

11. Työhuoneen ikkunoista oli hyvä näkyvyys Akatemiatalon edustalla olevaan hovioikeudenpuistikkoon, jossa seisoo Suomen kenraalikuvernöörinä 1660-luvulla toimineen Pietari Brahen patsas. Sen jalustaan on kirjoitettu hieman mahtipontiselta vaikuttava lause, joka suomeksi käännettynä kuuluu näin: ”Minä olin maahan, ja maa minuun hyvin tyytyväinen”.

12. Kun olin hovioikeuskaupungissa käytin tilaisuutta hyväkseni ja ilmoittauduin hovioikeudenauskultantiksi Turun hovioikeuteen. Mielessäni oli auskultointi eli notaarin virka jo mainitussa Turun hovioikeuden tuomiopiiriin kuuluvassa Janakkalan tuomiokunnassa. Riihimäki oli tuttu paikkakunta, sillä olin käynyt kouluni sen naapurikunnassa Hausjärvellä ja edustanut yleisurheilua  harrastessani Riihimäen Kiskoa.

13. Vannoin tuomarinvalan hovioikeudessa  1. helmikuuta 1966; päivämäärän olen tarkistanut nimikirjanotteestani. Valan otti plenumsalissa vastaan hovioikeuden presidentti Filip Jaatinen; lisäksi saapuvilla oli hovioikeudensihteeri, muttei hovioikeudenneuvoksia. Presidentti Jaatinen oli jämerän näköinen mies ja, kuten minusta näytti, jo aika vanha, vaikka itse asiassa hän oli ”vasta” 68-vuotias; tuohon aikaan tuomareiden eroamisikä oli 70-vuotta. Valaa oli antamassa myös eräs toinen nuori juristi, jonka nimeä en painanut mieleeni. Hovioikeuden ylivahtimestari opasti meitä siitä, miten saliin mennessä ja sieltä poistuessa tuli toimia kumarruksineen ja takaperin kävelyineen. Annoimme vahtimestarille vaivan palkaksi käytännön taksan mukaisen maksun (tipin).

14. Sivuhyppäyksenä tulkoon mainituksi, että seuraavan kerran kävin Turun hovioikeudessa 32 vuotta myöhemmin 1999, jolloin hovioikeus toimitti suullisen istunnon (pääkäsittelyn) törkeää pahoinpitelyä koskevassa jutussa, jossa avustin valituksen tehnyttä Erkki-nimistä Ikaalisista olevaa asianomistajaa. Myös vastaaja oli istunnossa saapuvilla. Alioikeutena jutun oli ratkaisut Ikaalisten käräjäoikeus, jonka puheenjohtajana oli toiminut silloinen Tuula-vaimoni käräjätuomarina; en ollut avustanut Erkkiä käräjäoikeuden istunnossa. Käräjäoikeus oli hylännyt syytteen, mutta hovioikeus oli eri kannalla, kumosi käräjäoikeuden tuomion ja tuomitsi vastaajan 7 kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen ja velvoitti hänet suorittamaan Erkille korvauksia. Erkki esiintyi hovioikeuden istunnossa asiallisesti. Hovioikeuden jaoston puheenjohtajana toimi hovioikeudenneuvos Pasi Aarnio, joka nimitettiin vuonna 2001 korkeimman oikeuden jäseneksi. Hovioikeus julisti tuomion ja sen pääperustelut tunnin verran ratkaisuaan pohtien. Ratkaisu oli Erkille ja avustajalle varsin mieluinen. Erkki oli hieman viinaan menevää sorttia, joten olin varannut aamulla Ikaalisista reissuun lähtiessä autoon pullon Koskenkorvaa, mutta en kertonut asiasta Erkille; hän sai avata pullon vasta paluumatkalla.

15. Toimin avustajana Turun hovioikeuden istunnossa myös eräässä toisessa jutussa paria vuotta myöhemmin, mutta sillä kertaa emme onnistuneet saamaan muutosta käräjäoikeuden tuomioon. Tultuani nimitetyksi Lapin yliopiston lainkäytön professorin virkaan 1990 harjoitin muutaman vuoden harvakseltaan sivutoimista asianajoa. Tieteenharjoittajan, jonka leipälajina on prosessioikeus, ei näet sovi unohtaa käytännön lainkäyttöä ja oikeussalissa toimimista! Esiinnyin avustajana joskus myös Ikaalisten käräjäoikeudessa.

16. Hovioikeudenpresidentti Filip Jaatinen oli aloittanut virassa vuonna 1949. Sitä ennen hän oli toiminut neljä vuotta korkeimman oikeuden jäsenenä. Hänellä oli kaksi juristipoikaa, joista Heikki toimi viimeksi oikeusministeriön hallitusneuvoksena ja Martti maan ensimmäisenä apulaisvaltakunnansyyttäjänä. Martti oli paria vuotta ennen minua Janakkalan tuomiokunnan notaarina.

17. Kun edellä mainitusta valatilaisuudesta oli kulunut 11 päivää, presidentti Filip Jaatinen kuoli yllättäen virkahuoneessaan. Turun hovioikeuden uudeksi presidentiksi nimitettiin tunnettuun virkamies-, liike-elämä- ja kulttuurisukuun kuulunut korkeimman oikeuden jäsen Lars-Henrik Lilius (1908-1997). Hän aloitti uudessa virassaan toukokuun alusta 1966. Näin lääninhallituksen työhuoneen ikkunasta, miten presidentti Lilius asteli ryhdikkäästi hovioikeudenpuistikon käytävällä pitkässä päällystakissaan, knallihattu päässään ja kävelykeppiä heiluttaen. Lilius erosi presidentinvirasta jo vuonna 1972. Hänen Helsingin Sanomissa julkaistussa nekrologissaan 1997 mainitaan, että 1960- ja -70-luvun vaihteessa ”maassamme syntyi poliittisten nimitysten sarja, jonka lonkeroita pyrittiin ulottamaan myös oikeuslaitokseen. Nämä seikat Lilius koki suurina rasitteina viranhoidossa ja siirtyi eläkkeelle 63-vuotiaana erinomaisessa henkisessä ja fyysisessä kunnossa”.

18. Tasavallan presidentti Urho Kekkonen oli hyökännyt Lakimies-lehdessä vuonna 1970 julkaistussa 70-vuotishaastattelussaan voimakkaasti vanhoillisena pitämäänsä tuomioistuinlaitosta ja erityisesti korkeinta oikeutta vastaan. Kolme SDP:n tunnettua lakimiestä, oikeusneuvos Olavi Heinonen, lainsäädäntöneuvos Henrik Grönqvist ja professori Aulis Aarnio esitti Oikeuslaitostoimikunnan mietinnössä vuonna 1971, että tuomioistuimet oli saatettava ”kansanvaltaisen kontrollin” piiriin (KM 1971:B 112). Presidentti Kekkonen oli nimittänyt vuonna 1970 vastoin korkeimman oikeuden esitystä 31-vuotiaan Olavi Heinosen oikeusneuvoksen virkaan ja vuonna 1972 oli Henrik Grönqvistin vuoro saada nimitys samaan virkaan.

19. Siirryin kesäkuun alusta 1966 Helsinkiin ja olin vuoden verran ensin KELA:n sairausvakuutuslautakunnan ja sen jälkeen Liikevaihtoverokonttorin esittelijänä; valitusinstansseja kumpikin, mutta minulle ne olivat vain tilapäisiä työpaikkoja notaarikauden alkua odotellessa. Kerroin lääninhallituksesta lähdöstäni ukkotuomari Niilo Lahdelle, joka arvosteli minua siitä, että olin luopunut hyvästä virasta ilman mitään syytä; lääninhallitusta arvostettiin siihen aikaan paljon. Lahti ei luvannut minulle työtä tuomiokunnasta, en uskaltanut sitä enää kysyäkään, vaan ajattelin, että no niin, nyt tämäkin homma on sitten ryssitty. Kuukauden kuluttua kuluttua Lahti kuitenkin soitti leppyneenä ja marisi, että ”mihin kummaan oikein hävisit, kun sinusta ei ole kuulunut mitään”! Hän tarjosi yhden kuukauden pestiä tuomiokunnan päätoimisena apulaisena lokakuussa 1966, mikä sopi minulle oikein hyvin. Lahti varmaankin ajatteli, että katsotaan nyt, mikä mies tämä Virolainen oikein on, ja pystyykö se hoitamaan tuomiokunnan tehtäviä edes yhtä kuukautta!

20. Yksityiselämässä minulla meni oikein hyvin, sillä Turusta Helsinkiin muutettuani rohkenin soittaa lukiossa luokkatoverina olleelle kivalle Liljalle, johon olin koulussa ihastunut. Teimme treffit, ja niinhän siinä hommassa kävi, että jo puolen vuoden kuluttua Viattomien lasten päivänä 28.12.1966 meidät vihittiin avioliittoon ja lokakuun lopulla seuraavana vuonna vaimoni synnytti pojan ja siitä kahden vuoden kuluttua ihanat kaksostytöt. Jos opiskeluaika oli sujunut nopeasti, niin samaa voi hyvällä syyllä sanoa myös perheen perustamisesta.

21. Keväällä 1967 muutimme Riihimäelle, jossa aloitin kesäkuun alusta seitsemän kuukautta kestäneen notaarikauden Janakkalan tuomiokunnassa. Siitä, mitä silloin ja käräjiä vuonna 1968 istuessani sekä sen jälkeen tapahtui, kerron juttusarjan jatko-osissa.

Ei kommentteja: