250. Isyyden vahvistaminen. Haudan avaaminen. Perustuslain etusija. KKO 2021:88

Korkein oikeus (KKO) on antanut tänään merkittävän ennakkopäätöksen, jossa on kysymys perustuslain 106 §:ssä tarkoitetusta perustuslain säännöksen etusijasta sen kanssa ristiriidassa olevaan tavallisen lain säännökseen nähden. 

Ratkaisussa KKO määräsi kuolleen, isäksi oletetun miehen edesmenneiden vanhempien haudan avattavaksi oikeusgeneettisen isyystutkimuksen tekemistä varten. Sanotun tutkimuksen tekeminen jo haudatusta vainajasta on lain mukaan kiellettyä, mutta tässä asiassa KKO antoi etusijan perustuslain 10 §:ssä turvatulle yksityiselämän suojalle.

Taustaa

1. A oli syntynyt avioliiton ulkopuolisena lapsena vuonna 1957. Turun raastuvanoikeus oli vuonna 1958 antamallaan päätöksellä velvoittanut C:n maksamaan elatusapua A:lle.

2. C oli kuollut 2011. C:n vanhemmat olivat kuolleet, D vuonna 1967 ja E vuonna 1984. C oli vanhempiensa ainoa lapsi. C:n avioliitossa syntynyt lapsi oli kuollut lapsettomana.

3. C oli tuhkattu, eikä hänestä, hänen lapsestaan eikä hänen vanhemmistaan ollut saatavissa heidän elinaikanaan otettuja kudosnäytteitä, joiden avulla isyys olisi voitu selvittää.

4. A oli vaatinut isyyden vahvistamista ensimmäisen kerran kanteellaan vuonna 2013. Kanne oli tuolloin hylätty isyyslain voimaanpanosta annetun lain 7 §:n (701/1975) 2 momentin sisältämän kanneaikarajoituksen nojalla.

Käsittely käräjäoikeudessa

5. A vaati Varsinais-Suomen käräjäoikeudessa nostamassaan kanteessa vahvistetavaksi, että  vuonna 1011 kuollut C oli hänen biologinen isänsä. A vetosi Turun raastuvanoikeuden päätökseen C:n elatusvelvollisuudesta ja C:n elatusapujen maksamiseen, A:n ja C:n väliseen yhteydenpitoon, A:n ja C:n sukulaisuussuhdetta tukevaan veriryhmätutkimukseen sekä A:n ja C:n yhdennäköisyyteen. A:n mukaan asiassa ei ollut saatavissa oikeusgeneettistä varmistusta C:n isyyden vahvistamista varten.

6. C:n leski B vaati vastauksessaan kanteen hylkäämistä. C:n isyydestä ei ollut saatavissa oikeusgeneettistä vahvistusta eikä muutakaan näyttöä. A:lla olisi ollut mahdollisuus nostaa isyyden vahvistamiskanne C:n eläessä, jolloin isyys olisi voitu selvittää oikeusgeneettisellä isyystutkimuksella. Elatusvelvollisuuden vahvistamisella ei ollut merkitystä isyyden vahvistamista arvioitaessa. 

7. Varsinais-Suomen käräjäoikeus totesi tuomiossaan 14.12.2017, että asiassa ei ollut mahdollista suorittaa oikeusgeneettistä isyystutkimusta, minkä vuoksi ratkaisu jouduttiin tekemään yksinomaan makaamisnäytön ja muita olosuhteita koskevan näytön perusteella. Käräjäoikeus katsoi asiassa esitettyä näyttöä kokonaisuutena arvioituaan, että raastuvanoikeuden elatusvelvollisuutta koskevasta päätöksestä ilmenevät seikat yhdessä A:n ja C:n kasvonpiirteiden osittaisen samankaltaisuuden sekä C:n yhteydenpidosta A:han ja tämän äitiin esitettyjen seikkojen kanssa eivät muodostaneet riittävää näyttöä C:n isyydestä. Käräjäoikeus hylkäsi kanteen.

Asian käsittely hovioikeudessa

8. Valituksessaan Turun hovioikeudelle A toisti vaatimuksensa isyyden vahvistamisesta. Lisäksi A vaati, että hovioikeus määrää oikeusgeneettisen isyystutkimuksen tehtäväksi C:n vanhemmista. Perusteinaan A esitti, että hänellä oli perustuslakiin ja Euroopan ihmisoikeussopimukseen perustuva oikeus saada selvitettyä isänsä henkilöllisyys. Lakiin sisältyvä kielto, jonka mukaan tutkimusta ei voitu määrätä tehtäväksi jo haudatusta vainajasta, oli jätettävä soveltamatta, koska se oli ilmeisessä ristiriidassa perustuslain kanssa. - B vaati, että valitus hylätään.

9. Hovioikeus katsoi, että hautarauhan kunnioittaminen yhdessä vainajien omaisten yksityis- ja perhe-elämän suojan kanssa merkitsi sitä, että A:n oikeuden rajoittamiselle oli tässä soveltamistilanteessa riittävät perusteet. Oikeusgeneettisestä isyystutkimuksesta annetun lain 5 §:n 2 momentin soveltaminen, ottaen huomioon perustuslakivaliokunnan suhtautuminen vallitsevasta lainsäädännöstä aiheutuviin rajoituksiin biologisen isyyden selvittämiseksi, ei johtanut ilmeiseen ristiriitaan perustuslain kanssa. Hovioikeus hylkäsi A:n oikeusgeneettistä isyystutkimusta koskevan vaatimuksen. Isyyden vahvistamisen osalta hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota. 

  

KKO:n käsittely

9. A vaati valituksessaan KKO:lle, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja että KKO määrää C:n vanhempien D:n ja E:n haudan avattavaksi oikeusgeneettisen isyystutkimuksen tekemistä varten. B vaati C:n leskenä ja ainoana oikeudenomistajana vastauksessaan, että valitus hylätään.

10. Korkein oikeus pyysi oikeusgeneettisestä isyystutkimuksesta annetun lain 11 §:n nojalla Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselta lausunnon. Lausunnon mukaan, jos D:stä ja E:stä saatavat näytteet ovat riittävän hyväkuntoisia ja jos A:n äidin, F:n näyte on mukana tutkimuksessa, on todennäköistä, että tutkimuksessa pystytään selvittämään, onko C A:n biologinen isä. A:n äidin näytteen puuttuminen heikentää tutkimuksen informatiivisuutta, joten on erittäin tärkeää sisällyttää hänestä otettava näyte tutkimukseen. Tutkittaessa mahdollisen isän sijasta hänen sukulaisiaan voi A:n äidin näytteellä olla ratkaiseva merkitys luotettavan tutkimustuloksen saamiseksi.

11. Itä-Suomen aluehallintovirasto totesi korkeimman oikeuden siltä pyytämässä lausumassaan, ettei haudan avaamiseen ole hautaustoimilaista johtuvaa estettä, kunhan haudan avaaminen tehdään hautaustoimilain 2 §:n 2 momentin tarkoittamalla arvokkaalla ja vainajan muistoa kunnioittavalla tavalla.

12. Messukylän seurakunta totesi korkeimman oikeuden siltä pyytämässä lausumassaan, että hauta on mahdollista avata näytteen ottamista varten ja että haudan avaamisesta ja sen peittämisestä vastaa seurakunta.

13. Pirkanmaan sairaanhoitopiiri totesi korkeimman oikeuden siltä pyytämässä lausunnossaan, että patologian erikoislääkäri voi huolehtia näytteenotosta.

14. KKO varasi A:lle ja F:lle tilaisuuden lausuman antamiseen heidän määräämisestään oikeusgeneettiseen isyystutkimukseen. A ilmoitti suostuvansa siihen, että hänet määrätään mainittuun isyystutkimukseen. A:n äiti F ei käyttänyt hänelle varattua tilaisuutta lausua oikeusgeneettiseen isyystutkimukseen määräämisestä.

15. Korkein oikeus päätyi asiaa laajasti perusteltuaa katsomaan, että oikeusgeneettisestä isyystutkimuksesta annetun lain 5 §:n 2 momentin mukaan isyystutkimusta ei saa tehdä haudatusta vainajasta, mikä olisi estänyt biologisen isyyden selvittämisen. KKO katsoi myös vastasyitä punnittuaan, että säännöksen soveltaminen tässä tapauksessa oli ilmeisessä ristiriidassa perustuslain 10 §:ssä ja ihmisoikeussopimuksen 8 artiklassa turvatun yksityiselämän suojan kanssa. Kyseinen rajoitussäännös jätettiin perustuslain 106 §:n nojalla soveltamatta. KKO katsoi jääneen näyttämättä, että kuolleen miehen vanhemmat eivät olisi antaneet suostumustaan tutkimuksen tekemiseen. 

16.  Korkein oikeus totesi, että yksityiselämän suojaan kuuluu olennaisesti se, että yksilöllä on oikeus tuntea biologinen syntyperänsä. Tämä oikeus voi jäädä toteutumatta, mikäli laki ei salli oikeusgeneettisen isyystutkimuksen tekemistä riittävän laajasti. Oikeusgeneettisestä isyystutkimuksesta annetun lain 5 §:n  2momentin mukaan isyystutkimusta ei saa tehdä haudatusta vainajasta. Korkein oikeus katsoi kuitenkin myös vastasyitä punnittuaan, että näytteiden ottamista koskevan vaatimuksen hylkääminen olisi tässä asiassa ilmeisessä ristiriidassa perustuslain 10 §:ssä ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklassa turvatun yksityiselämän suojan kanssa.

17. Korkein oikeus kumosi hovioikeuden ja käräjäoikeuden tuomiot, määräsi isäksi oletetun miehen (C) vanhempien haudan avattavaksi ja oikeusgeneettisen isyystutkimuksen tehtäväksi vainajista otettavista kudosnäytteistä sekä palautti isyyden vahvistamisasian Varsinais-Suomen käräjäoikeuden käsiteltäväksi.

Kommentti

18. Oikeus toteutui. KKO:n on omaksunut perusteluissaan oikeustieteelliselle tutkimukselle ominaisen perustelumetodin. KKO ei ole unohtanut perusteluissaan vastasyitä, jotka puhuisivat ko. tarkoituksessa tapahtuvaa haudan avaamista vastaan. Argumentaatiossa on siis sovellettu myös pro et contra -metodia. Tästä olisi voitu ottaa maininta eli asiasana myös ennakkopäätöksen otsikkoon.

 

240. KHO 2021:140. Ylioppilaskunnan pakkojäsenyys. Yliopistolaki. Perustuslaki. Perustuslain etusija (PL 106 §). Negatiivinen yhdistymisvapaus

1. Turun yliopistossa opiskeleva A pyysi 28.10.2018, että hänelle myönnetään ero Turun yliopiston ylioppilakunnasta ilman, että hän menettää opiskeluoikeutensa yliopistossa. A vaati myös  jäsenmaksun palauttamista tietyltä ajalta. A:n mukaan yliopistolaissa säädetty pakkojäsenyys ylioppilaskunnassa on il 1meisesti ristiriidassa perustuslain kanssa.

2. Turun ylioppilaskunnan hallitus hylkäsi 15.11.2018 A:n pyynnön, samoin 29.11.2018 A:n päätöksestä tekemän oikaisuvaatimuksen.

3. A valitti valitti oikaisuvaatimukseen annetusta päätöksestä Turun hallinto-oikeuteen.

4. Hallinto-oikeus tutki A:n esittämät vaatimukset hallintoriita-asiana ja hylkäsi 3.11.2020 antamallaan päätöksellö hakemuksen. - Asian käsittely hallinto-oikeudessa kesti siis noin kaksi vuotta.

5. Korkein hallinto-oikeus (KHO), jonne A valitti hallinto-oikeuden päätöksestä, totesi aluksi, että asiassa oli kyse siitä, oliko ylioppilaskunnan pakkojäsenyyttä koskeva yliopistolain 46 §:n säännös jätettävä soveltamatta sen vuoksi, että sen soveltaminen olisi perustuslain 106 §:ssä tarkoitetulla tavalla ilmeisessä ristiriidassa perustuslain 13 §:n 2 momentissa turvatun yhdistymisvapauden kanssa tilanteessa, jossa muutoksenhakija on ilmoittanut haluavansa erota ylioppilaskunnasta ja vaatinut jäsenmaksun ylioppilaskuntaosuuden palauttamista. - Tässä selostetaan KHO:n ratkaisuselosteen yhteenvedon sisältöä.

6. KHO kiinnitti huomiota siihen, että perustuslain esitöiden mukaan sen 106 §:ssä ilmaistun ilmeisyysvaatimuksen oli katsottu edellyttävän, että ristiriita lain ja perustuslain välillä on selvä ja riidaton. Lain soveltamisen ja perustuslain ristiriitaa ei esitöiden mukaan voida pitää ilmeisenä, jos perustuslakivaliokunta on ottanut siihen kantaa lain säätämisvaiheessa ja katsonut, ettei ristiriitaa ole olemassa. KHO totesi, että myös myöhemmillä tulkinnoilla voi kuitenkin olla merkitystä arvioitaessa perustuslakivaliokunnan lainsäädäntövaiheessa esittämän nimenomaisen kannanoton painoarvoa.

7. KHO totesi edelleen, että perustuslakivaliokunta oli lausunnossaan PeVL 11/2009 vp katsonut, ettei ylioppilaskunnan pakkojäsenyys ollut perustuslain 13 §:n 2 momentin vastainen. KHO:n mukaan valiokunnan käytännössä oli mainitun lausunnon jälkeen esitetty muita lakeja arvioitaessa kannanottoja, joiden perusteella valiokunnan suhtautumista myös ylioppilaskunnan pakkojäsenyyteen yhdistymisvapauden rajoituksena voitiin nyttemmin pitää ainakin jossain määrin kriittisempänä. KHO:n mukaan niissä ei kuitenkaan ollut suoraan arvioitu ylioppilaskunnan pakkojäsenyyttä koskevan  sääntelyn perustuslainmukaisuutta eikä niistä ollut johdettavissa tältä osin valiokunnan kannan muutosta.

8. Perustuslakivaliokunnan myöhemmissä lausunnoissa oli sen sijaan edelleen tuotu esiin, että aiemmassa lausuntokäytännössä ylioppilaskunnan pakkojäsenyyden oli katsottu olevan, ammattikorkeakoulujen opiskelijakunnista poiketen, hyväksyttävissä etenkin sen vuoksi, että ylioppilaskuntaa oli vanhastaan pidettävä osana itsehallinnon omaavaa yliopistoa. Pelkästään ylioppilaskunnan tehtävissä tapahtuneet lainsäädännölliset muutokset eivät antaneet aihetta katsoa, että ylioppilaskunnan pakkojäsenyyttä koskevan sääntelyn soveltamista tuli pitää selvästi ja riidattomasti negatiivisen yhdistymisvapauden vastaisena. Yliopiston opiskelijoiden erilaiselle kohtelulle ammattikorkeakoulujen opiskelijoihin verrattuna oli puolestaan katsottava olevan yliopistojen perustuslaissa turvattuun itsehallintoon palautuvia hyväksyttäviä perusteita.

9. Johtopäätöksenään KHO päätyi katsomaan, että yliopistolain 46 §:n soveltaminen ei käsillä olevassa tilanteessa ollut perustuslain 106 §:ssä tarkoitetulla tavalla ilmeisessä ristiriidassa perustuslain kanssa.

10. KHO hylkäsi A:n valituksen. Lainkohdat: Yliopistolaki 46 §, Suomen perustuslaki 6 § 1 ja 2 momentti, 13 § 2 ja 3 momentti, 106 ja 123 § 1 momentti. Muina oikeusohjeina PeVL 11/2009 vp, PeVL 24/2014 vp ja PeVL 33/2018 vp.

11. KHO:n kokoonpanoon kuuluivat jäsenet Suviranta, Helander, Lavapuro, Wirén ja Siimes. Lavapuro ja ma. oikeusneuvos Wirén olivat eri mieltä perusteluista. Heidän mukaansa yliopistolain 46 § ei ollut edes ristiriidassa - saati sitten ilmeisessä ristiriidassa (!) - perustuslain 13 §:n yhdistymisvapauden kanssa.

 -----

12. Ylioppilaskunnan pakkojäsenyys on ehtinyt herättää paljon porua etenkin sen jälkeen, kun ammattikorkeakoulujen opiskelijoille ei ole säädetty vastaavanlaista pakkoa kuulua jäsenenä korkeakoulun oppilaskuntaan ja maksaa jäsenmaksua, joka ylioppilaskunnissa vaihtelee 42 ja 68 euron vuosimaksun välillä.

13. Minusta  KHO:n omaksuma kanta pitäytyä ratkaisussa tiukasti yliopistolain sanamuotoon osoittaa, ettei tuomioistuin ei ole halunnut ottaa oikeutta kehittävää roolia,johon prejudikaattituomioistuimella toki olisi mahdollisuus ja oikeus. Tämä olisi edellyttänyt irtaantumista jo aikansa eläneistä vanhoista näkemyksistä ja kannanoton perustamista lähinnä vain siihen, että ylioppilaskuntaa on "vanhastaan" pidetty osana itsehallinnon omaavaa yliopistoa. Yliopiston autonomia ei olisi toki ollut uhattuna, jos KHO olisi päätynyt toisenlaiseen lopputulokseen.

14. KHO:n perustelutapaa ei voida pitää pro et contra -tyyppisenä puntarointina, jossa annetaan tilaa ja painoarvoa myös valittua lopputulosta vastaan puhuville seikoille ja näkökohdille, vaan ratkaisussa on, niin minusta näyttää, voittopuolisesti korostettu yksinomaan hakemusta vastaan puhuvia muodollisia seikkoja ja pitäytymistä lain sanamuodon ohella tiukasti myös lain esitöiden perusteluihin ja perustuslakivaliokunnan lausuntoihin. Riiippumattomalta ylimmältä hallinto-oikeudelta voitaisiin kuitenkin kohtuudella edellyttää hieman itsenäisempää otetta, jossa pannaan painoa myös realistisille ja tässä tapauksessa opiskelijoiden oikeusturvaa korostaville näkökohdille. Pakkojäsenyys sopii nykyiseen yliopistomaailmaan ja yhteiskuntaan huonosti.

15. KHO:n edustama käsitys, jonka mukaan lain soveltamisen ja perustuslain ristiriitaa (PL 106 §) ei voida pitää ilmeisenä, jos perustuslakivaliokunta on jo ottanut siihen kantaa lain säämisvaihesssa ja katsonut, ettei ristiriitaa ole olemassa. Tässäkin kysymyksessä KHO nojautuu lähinnä vain perustuslain esitöissä esitettyyn näkemykseen. Asiasta voidaan perustellusti olla erimieltä, muistamani mukaan mainittua kriteeriä ei ole oikeuskirjallisuudessa yksimielisesti hyväksytty.

16. KHO ei nojaudu ratkaisujensa perusteluissa juuri koskaan oikeuskirjallisuudessa esitettyihin kannanottoihin - tässä suhteessa korkein oikeus (KKO) on sitä vastoin osoittanut viime aikoina ilahduttavasti toisenlaista otetta. Ylioppilaskunnan pakkojäsenyyttä on tarkastellut äskettäin kriittisesti esimerkiksi Itä-Suomen yliopiston julkisoikeuden dosentti Matti Muukkonen (Edilex 2021:2). Hän pitää pakkojäsenyyttä ongelmallisena, mahdollisesti jopa perustuslain vastaisena.

17. KHO näyttää siis katsoneen, ettei sen tehtäviin ja rooliin kuulu oikeuden kehittäminen järkevillä ja oikeudenmukaisilla tulkinnoilla, vaan kyseinen epäkohta eli ylioppilaskunnan pakkojäsenyyden poistaminen edellyttää lainsäätäjän puuttumista asiaan.

18. Kansanedustaja Heikki Vestman on äskettäin jättänyt ylioppilaskunnan pakkojäsenyyden poistamista koskevan lakialoitteen, jossa hän viittaa mm.  Matti Muukkosen edellä mainittuun artikkeliin. Vestmanin mukaan sanottu automaatio- tai pakkojäsenyys on muinaisjäännös, jolla ei ole enää perusteita.

19. Mutta vastarinta on sitkeää! Tätä osoittaa se, että opetus- ja kulttuuriministeriön asiaa pohtimaan asettama  selvitystyöryhmä edellyttää edelleen pakkojäsenyyden säilyttämistä. Pääperusteena ryhmä vetoaa yhä siihen, että ylioppilaskuntaa on vanhastaan pidetty osana itsehallinnon omaavaa yliopistoa. Kestämätön ja sangen yksipuolinen peruste, mutta sekin näköjään tuntuu yhä kelpaavan.

20. Sanotun selvitysryhmän puheenjohtajana toimi, kukapas muu kuin KHO:n entinen presidentti Pekka Hallberg. Ei siis mikään kovin suuri ihme, että KHO seurasi tänään annetulla päätöksellään perässä!

21. Viime aikoina on täysin perustellusti esitetty, että perustuslain 106 §:n säännöstä, joka siis koskee perustuslain etusijaa lakiin verrattuna, olisi syytä muuttaa siten, että lainkohdasta poistettaisiin kriteeri,  jonka mukaan ristiriidan on oltava ilmeinen, jotta perustuslaki syrjäyttää lain säännöksen. Tämä muutos antaisi tuomioistuimille nykyistä selvästi paremmat mahdollisuudet valvoa sovellettavien lakien perustuslainmukaisuutta.