perjantai 3. helmikuuta 2023

358. Törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö. Välillinen tekeminen. Sukupuoliyhteys. KKO 2023:9

 


1. Korkein oikeus (KKO) antoi tänään ennakkopäätöksen törkeää lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä koskevassa jutussa, jossa on kysymys lähinnä siitä, oliko vastaaja ollut sukupuoliyhteydessä lasten kanssa tai oliko hän syyyllistynyt ainakin sukupuoliyhteyden käsittäneeseen hyväksikäyttöön välillisenä tekijänä.

2. Ennakkopäätöksen otsikko kuuluu näin: 

A oli videoyhteydessä 9–13-vuotiaiden lasten kanssa ohjeistanut heitä työntämään esineitä sukupuolielimiinsä. Syytteen mukaan A oli käyttänyt asianomistajia itseään välikappaleena toteuttaen siten sukupuoliyhteyden heihin. Hovioikeus oli tuominnut A:n törkeistä lapsen seksuaalisista hyväksikäytöistä, mutta hylännyt syytteen sukupuoliyhteyttä koskevan ankaroittamisperusteen osalta.

A:n ei katsottu olleen sukupuoliyhteydessä asianomistajien kanssa, eikä hänen katsottu syyllistyneen sukupuoliyhteyden käsittäneeseen hyväksikäyttöön myöskään välillisenä tekijänä. (Ään.)

RL 20 luku 7 § 1 mom 1 kohta (540/2011)
RL 20 luku 10 § 1 mom (509/2014)
RL 5 luku 4 §

3. Katsotaanpa tarkemmin, mistä asiassa on ollut kysymys.

4. Syyttäjä on Länsi-Uudenmaan käräjäoikeudessa yhdeksässä syytekohdassa vaatinut A:lle rangaistusta törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä ensisijaisesti sen perusteella, että tämä oli ollut sukupuoliyhteydessä kuuttatoista vuotta nuorempien asianomistajien kanssa. Syytteen mukaan A oli 9–13-vuotiaita asianomistajia itseään välikappaleena käyttäen toteuttanut sukupuoliyhteyden ohjeistamalla internetin välityksellä asianomistajia laittamaan sisälleen esineen sekä pyytämällä videoimaan tilanteen ja lähettämään videon A:lle. Toissijaisesti syyttäjä on katsonut sanotuissa syytekohdissa täyttyneen törkeän lapsen seksuaalisen hyväksikäytön tunnusmerkistö, koska rikos oli kohdistunut lapsiin, joille rikos lapsen iän tai kehitystason vuoksi on ollut omiaan aiheuttamaan erityistä vahinkoa. Teot olivat myös kokonaisuutena arvostellen törkeitä.

5. Käräjäoikeus on tuomiossaan 16.1.2020 lukenut A:n syyksi syytekohdissa 7, 18, 25, 31, 34, 35, 37, 40 ja 49 perusmuotoisen lapsen seksuaalisen hyväksikäytön. Käräjäoikeuden mukaan sillä, että A oli saanut asianomistajat työntämään esineen sisäänsä, ei ollut tapahtunut sukupuolielimellä tehtävää seksuaalista tunkeutumista toisen kehoon eikä muutakaan tunkeutumista toisen kehoon, koska asianomistajat olivat laittaneet esineen itse omaan sukupuolielimeensä. Rikoslain 5 luvun 4 §:n välillistä tekemistä koskeva sääntely ei soveltunut käsiteltävinä oleviin tapauksiin, koska asianomistajat eli väitetyt välikappaleet eivät olleet tehneet itselleen mitään rikosta. Käräjäoikeuden mukaan A:n menettely on ollut omiaan aiheuttamaan asianomistajille erityistä vahinkoa, mutta tekoja ei ollut pidettävä kokonaisuutena arvostellen törkeinä. Käräjäoikeus on tuominnut A:n näistä sekä muista rikoksista yhteiseen 4 vuoden 3 kuukauden vankeusrangaistukseen.

6. Helsingin hovioikeus on syyttäjän valituksen perusteella 16.4.2021 antamasssaan tuomiossa lukenut A:n syyksi edellä mainituissa syytekohdissa lapsen seksuaalisen hyväksikäytön asemesta törkeän lapsen seksuaalisen hyväksikäytön. Hovioikeus on käräjäoikeuden tavoin päätynyt siihen, ettei vastaajan voitu katsoa olleen asianomistajien kanssa sukupuoliyhteydessä. Hovioikeuden mukaan internetin välityksellä tapahtuvassa teossa ei voitu pitää tekijän kohtuudella ennakoitavissa sellaista rikoslain tulkintaa, jonka mukaan tekijä on tällöin sukupuoliyhteydessä lapsen kanssa.

7. Käräjäoikeuden katsottua lainvoimaisesti A:n menettelyn olleen omiaan aiheuttamaan asianomistajille erityistä vahinkoa hovioikeus on rikoksen törkeyttä koskevassa kokonaisarvostelussaan katsonut toisin kuin käräjäoikeus, että A:n rikoksia oli pidettävä myös kokonaisuutena arvostellen törkeinä. Hovioikeus ei ole muuttanut käräjäoikeuden tuomitsemaa rangaistusseuraamusta.

8. Korkein oikeus myönsi syyttäjälle valitusluvan. Syyttäjä  aati valituksssaan, että A katsotaan mainituissa syytekohdissa olleen asianomistajien kanssa  sukupuoliyhteydessä ja että vankeusrangaitusta tällä perusteella korotetaan. A vaati vastauksessaan valituksen hylkäämistä.

9. Ratkaisuaan laajasti perustellen KKO katsoi, ettei A:n syyksi luettu menettely ole merkinnyt rikoslain 20 luvun 10 §:n 1 momentin (509/2014) määritelmäsäännöksessä tarkoitettua sukupuoliyhteyttä asianomistajien kanssa. Näin ollen hänen menettelynsä ei täytä rikoslain 20 luvun 7 §:n 1 momentin 1 kohdan (540/2011) mukaista törkeää lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä, joka edellyttää sitä, että tekijä on sukupuoliyhteydessä kuuttatoista vuotta nuoremman lapsen kanssa (kappale 20). KKO lausi lisäksi, ettei A:n voida katsoa syyllistyneen sukupuoliyhteyttä edellyttävään törkeän lapsen seksuaalisen hyväksikäytön tekomuotoon myöskään rikoslain 5 luvun 4 §:ssä tarkoitettuna välillisenä tekijänä (kappale 25). 

10. Asian näin päättyessä KKO:lla ei ollut aihetta arvioida asiaa myöskään rangaistusseuraamuksen osalta toisin kuin hovioikeus.

Ratkaisuseloste 2023:9

 

torstai 2. helmikuuta 2023

357. Ennakkopäätös tuotevastuulain soveltamisesta. Kahvinkeitin. KKO 2023:8

 


1. Vakuutusyhtiö Fennia oli korvannut kotivakuutuksesta kuluttajalle asunnossa syttyneestä tulipalosta aiheutuneen vahingon. Palokunnan onnettomuusselosteessa on arvioitu, että tulipalo oli aiheutunut kahvinkeittimestä, jonka kuluttaja oli ostanut edellisenä päivänä. Kahvinkeitin oli varustettu A:lle rekisteröidyillä tavaramerkeillä Philips ja Saeco ja sen oli valmistanut A:n romanialainen tytäryhtiö. Vakuutusyhtiö on vaatinut Helsingin käräjäoikeudessa A:lta korvausta kahvinkeittimen aiheuttamasta tuotevahingosta.

2. Käräjäoikeus katsoi tuomiossaan 13.4.2018, että A oli markkinoinut sen tavaramerkillä varustettua kahvinkeitintä Suomessa ja että se oli vastuussa tuotteen puutteellisesta turvallisuudesta aiheutuneesta vahingosta. 

3. A valitti tuomiosta Helsingin hovioikeuteen. Hovioikeus katsoi tuomiossaan 20.12.2019 jääneen näyttämättä, että A olisi markkinoinut kahvinkeitintä omanaan. A ei siten hovioikeuden mukaan ollut vastuussa tuotevahingosta.

4. KKO myönsi vakuutusyhtiölle valitusluvan. Yhtiö vaati valituksessaan, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja A velvoitetaan suorittamaan sille kanteessa vaaditut 58 879,10 euroa korkoineen. A vaati vastauksessaan valituksen hylkäämistä.

5. KKO:ssa oli ratkaistavana kysymys siitä, onko A markkinoinut sen tavaramerkeillä varustettua kahvinkeitintä omanaan tuotevastuulaissa tarkoitetulla tavalla.

6. Tuotevastuulain 5 §:n 1 momentin mukaan tuotevastuulain mukainen vahingonkorvausvelvollisuus on ensinnäkin sillä, joka on valmistanut tai tuottanut vahinkoa aiheuttaneen tuotteen (1 kohta). Lisäksi korvausvelvollisuus on muun muassa sillä, joka on markkinoinut vahinkoa aiheuttanutta tuotetta omanaan, jos tuote on varustettu hänen nimellään, tavaramerkillään tai muulla erottuvalla tunnuksellaan (4 kohta).

7. KKO on katsonut olevan tulkinnanvaraista, mitä tuotevastuudirektiivin 3 artiklan 1 kohdassa tarkoitetaan sillä, että tuotteen nimellään, tavaramerkillään tai muulla erottuvalla tunnuksellaan varustanut taho esiintyy tuotteen valmistajana. Kysymys on siitä, edellytetäänkö tavaramerkillä varustamisen ohella joitakin muita kriteerejä, jotta tavaramerkin haltijan katsotaan esiintyneen tuotteen valmistajana. Jos tällaisia lisäkriteerejä edellytetään, tulkintaa tarvitaan myös niiden sisällöstä ja arviointitavasta.

8. Tämän vuoksi Korkein oikeus on esittänyt 22.4.2021 unionin tuomioistuimelle seuraavan ennakkoratkaisukysymyksen:

”Edellyttääkö tuotevastuudirektiivin 3 artiklan 1 kohdassa säädetty valmistajan määritelmä sitä, että se, joka on varustanut tuotteen tai sallinut sen varustamisen nimellään, tavaramerkillään tai muulla erottuvalla tunnuksellaan, myös jollakin muulla tavalla esiintyy tuotteen valmistajana?”

9. Unionin tuomioistuin on vastannut Korkeimman oikeuden ennakkoratkaisupyyntöön tuomiollaan 7.7.2022, Keskinäinen Vakuutusyhtiö Fennia, C-264/21, EU:C:2022:536, seuraavasti:

”Tuotevastuuta koskevien jäsenvaltioiden lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten lähentämisestä 25.7.1985 annetun neuvoston direktiivin 85/374/ETY, sellaisena kuin se on muutettuna 10.5.1999 annetulla Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivillä 1999/34/EY, 3 artiklan 1 kohtaa on tulkittava siten, että siinä tarkoitettu valmistajan käsite ei edellytä, että se, joka on varustanut tuotteen tai sallinut sen varustamisen nimellään, tavaramerkillään tai muulla erottuvalla tunnuksellaan, myös jollakin muulla tavalla esiintyy tuotteen valmistajana.”

10. KKO totesi arvioinnissaan, että A:n mukaan tuotevastuulain säännökset eroavat tuotevastuudirektiivistä siltä osin kuin on kysymys tuotteen tavaramerkillään varustaneen vastuusta tuotevahingosta, sillä tuotevastuulain mukaan vahingonkorvausvastuun edellytyksenä on, että tavaramerkin haltija on myös markkinoinut tuotetta. Unionin tuomioistuimen tuomioon perustuva tuotevastuulain tulkinta, jonka mukaan tuotteen tavaramerkillään varustaneen ei edellytetä myös markkinoineen tuotetta, johtaisi A:n mukaan tuotevastuulain sanamuodon vastaiseen tulkintaan.

11.KKO toteasi, että tuotevastuulakia on tulkittava ja sovellettava huomioon ottaen tuotevastuudirektiivi ja sitä koskeva unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntö. Kansallinen tuomioistuin on velvollinen tulkitsemaan kansallista lainsäädäntöä mahdollisimman pitkälle direktiivin sanamuodon ja tarkoituksen mukaisesti, jotta direktiivissä tarkoitettu tulos saavutetaan.

12. Unionin tuomioistuin on kuitenkin katsonut, että periaatteella, jonka mukaan kansallista oikeutta on tulkittava unionin oikeuden mukaisesti, on tietyt rajat. Sen mukaan kansallisen tuomioistuimen velvollisuutta tukeutua unionin oikeuteen, kun se tulkitsee ja soveltaa asiaan liittyviä kansallisen oikeuden säännöksiä, rajoittavat yleiset oikeusperiaatteet, eikä kyseinen velvollisuus voi olla perustana kansallisen oikeuden contra legem -tulkinnalle. Direktiiviin ei voida vedota yksityisten välisessä riita-asiassa jäsenvaltion sellaisen lainsäädännön sivuuttamiseksi, joka on ristiriidassa kyseisen direktiivin kanssa (esim. tuomio 7.8.2018, Smith, C-122/17, EU:C:2018:631, 40 ja 44 kohta).

13. KKO laussui perusteluissaan, että tulkittavana olevan tuotevastuulain 5 §:n 1 momentin 4 kohdan mukaan vahingonkorvausvelvollisuus on sillä, joka on markkinoinut vahinkoa aiheuttanutta tuotetta omanaan, jos tuote on varustettu hänen nimellään, tavaramerkillään tai muulla erottuvalla tunnuksellaan. Markkinoinnin käsite on merkityssisällöltään laaja. Sillä tarkoitetaan erilaisia toimenpiteitä, joilla yritykset pyrkivät edistämään tuotteidensa tai palveluidensa myyntiä. Kun otetaan huomioon, että tavaramerkin nimenomaisena tarkoituksena on ilmaista elinkeinotoiminnassa tuotteen tai palvelun alkuperä ja erottaa markkinoilla tietyn tavaramerkin haltijan tuotteet tai palvelut muiden vastaavista, tuotteen varustamista yleisesti tunnetulla tavaramerkillä on jo sellaisenaan pidettävä markkinointina. Kysymyksessä olevaa lainkohtaa voidaan siten perustellusti tulkita sen sanamuodon perusteella niin, että tuotteen varustaminen tällaisella tavaramerkillä täyttää säännöksen mukaisen vahingonkorvausvelvollisuuden edellytyksen myös tuotteen omana markkinoimisen osalta, KKO lausui.

14. KKO jatkoi, että tuotevastuudirektiivi on saatettu kansallisesti voimaan tuotevastuulailla direktiivin mukaisena, eräin vähäisin ja tässä vailla merkitystä olevin poikkeuksin. Unionin tuomioistuimen asiassa antaman ennakkoratkaisun mukaan tuotevastuudirektiivin 3 artiklan 1 kohtaa on tulkittava siten, että siinä tarkoitetun valmistajan ei edellytetä esiintyvän jollakin muulla tavalla valmistajana sen lisäksi, että se on varustanut tuotteen nimellään, tavaramerkillään tai muulla erottuvalla tunnuksellaan. Kansallisen tuomioistuimen on tulkittava kansallista lakia mahdollisimman pitkälle yhdenmukaisesti unionin oikeuden kanssa. Tuotevastuulain 5 §:n 1 momentin 4 kohdan säännöstä on siten tulkittava niin, että tuotteen varustaminen yleisesti tunnetulla tavaramerkillä täyttää kohdassa säädetyn vahingonkorvausvelvollisuuden edellytyksen.

15. Johtopäätöksenään edellä lausutusta KKO totesi, että nyt kysymyksessä oleva kahvinkeitin oli varustettu A:n tavaramerkeillä Philips ja Saeco. A on siten markkinoinut tuotevahingon aiheuttanutta kahvinkeitintä omanaan. A on näin ollen tuotevastuulain 5 §:n 1 momentin 4 kohdan nojalla vastuussa vakuutusyhtiölle aiheutuneesta vahingosta, jos muut korvausvastuun edellytykset täyttyvät.

16. Kun hovioikeus on hylännyt kanteen sillä perusteella, että tuotevastuulain 5 §:n 1 momentin 4 kohdan mukainen vastuuperuste ei ole täyttynyt, se ei ole lausunut siitä, onko A tuotevastuulain 7 §:n 2 momentissa tarkoitetulla tavalla saattanut todennäköiseksi, ettei tuotteen turvallisuudessa ollut ollut vahingon aiheuttanutta puutetta sen liikkeellelaskuhetkellä. KKO lausi, että oikeusastejärjestys huomioon ottaen asia on tältä osin palautettava hovioikeuteen.

17.  KKO kumosi Helsingin hovioikeuden tuomion ja palautti asian hovioikeuteen, jonka tulee ottaa asia viipymättä käsiteltäväksi.

Ratkaisuseloste KKO 2023:8

18. KKO:n päätöslauselmassa oleva maininta siitä, että hovioikeuden tulee ottaa asia viipymättä uudelleen käsiteltäväkseen, on sangen perusteltu myös sen johdosta, että asiaa, joka on tullut vireille käräjäoikeudessa vuonna  2017, on  käsitelty eri instansseissa todella kauan. Tässä tapauksessa pitkä käsittelyaika selittyy osin sillä, että KKO pyysi ennakkoratkaisun EU-tuomioistuimelta. Mutta silti.

 

keskiviikko 1. helmikuuta 2023

356. Hovioikeus tuomitsi 43-vuotiaan miehen Pekka Katajaan kesällä 2021 kohdistuneesta murhayrityksen avunannosta 6 vuodeksi vankeuteen. Teolla oli poliittinen motiivi.

 

                 Asianomistaja Pekka Kataja puolueensa vaalitilaisuudessa

1. Vaasan hovioikeus tuomitsi eilen 31.1.2023 43-vuotiaan Juha Kalevi Lindroosin avunannosta perussuomalaisten Keski-Suomen vaalipäällikön Pekka Katajan murhan yritykseen sekä törkeään kotirauhan rikkomiseen kuudeksi vuodeksi vankeuteen. Hovioikeus katsoi selvittetyksi, että teolla oli poliittinen motiivi. Lindroos määrätiin heti vangittavaksi.

2. Aiemmin Keski-Suomen käräjäoikeus oli 11.3.2021 hylännyt teon kiistänyttä Lindroosia vastaan ajetut syytteet näyttämättöminä. Syyttäjä ja Kataja valittivat tuomiosta hovioikeuteen.

3. Pekka Katajan kohdistuvaa murhan yritystä on käsitelty laajasti julkisuudesta. Rikos tapahtui 17.7.2020 Jämsänkoskella Katajan asunnolla, jonne kaksi miestä oli saapunut. Miehillä oli mukanaan paketti, jonka toinen miehistä kertoi sisältävän Katajalle osoitetun lähetyksen  perussuomalaisten puoluetoimistolta. Katajan avattua asuntonsa ulko-oven miehet hyökkäsivät hänen kimppuum, jolloin Kataja sai päähänsä 20 iskua mahdollisesti vasarasta niin, että hänen kallonsa murtui. Poliisi ei ole onnistunut selvittämään, keitä Katajajan kimpuun käyneet miehet olivat.

4. Rikoksen esitutkinnan ja oikeudenkäynnin vaiheita on selostettu mm. Wikipediassa

https://fi.wikipedia.org/wiki/Pekka_Katajan_murhayritys 

5. Hovioikeuden tiedote  

6. Vastaajaa on syytetty ensisijaisesti murhan yrityksestä ja vaihtoehtoisesti avunannosta murhan yritykseen. Lisäksi häntä syytettiin törkeästä kotirauhan rikomisesta ja vaihtoehtoisesti avunannosta törkeään kotirauhan rikkomiseen. Käräjäoikeus (käräjätuomari Matti Kuuliala ja lautamiehet) hylkäsi kaikki syytteet asiassa. Syyttäjät ja asianomistaja Kataja valittivat tuomiosta hovioikeuteen uudistaen käräjäoikeudessa esittämänsä syytteet.

7. Hovioikeus totesi, että asiassa on kyse ns. aihetodistelun arvioinnista. Aihetodistelussa näyttö koostuu seikoista, jotka eivät suoraan vaan ainoastaan niistä tehtävien johtopäätösten kautta välillisesti todistavat teosta ja siihen osallisista.

8. Hovioikeus katsoi perusteluissaan näytön tukevan syytettä vastaajan osallisuudesta tekoihin. Näyttö ei kuitenkaan ollut riittävän vahvaa osoittamaan, että vastaaja olisi ollut tekopaikalla ja kohdistanut uhriin väkivaltaa. Näin ollen siitä, että vastaaja olisi tekijänä syyllistynyt väitettyihin rikoksiin, oli jäänyt varteeenotettava epäily.

9. Hovioikeus on kuitenkin katsonut, että avunannon osalta syytteen tueksi esitetty näyttö on lähtökohtaisesti niin vahvasti syytettä tukevaa, että vastajan voitiin edellyttää konkretisoitavan kiistämisensä perusteet sekä selittävän hänen osallisuuteensa viittaaviin seikkoja, joita ovat mm,  vastaajan sormenjäljet mainitussa postipaketissa, paketin teipin ja vastaajan asunnolta löydetyn teipin vastaavuus sekä tekijöiden käyttämän auton ja vastaajan auton samankaltaisuus.

10. Kysymys on siten asiasta, josta  prosessioikeudellisessa kirjallisuudesta käytetään termiä epäillyn (syytetyn) selvitystaakka; toisinaan käytetään sanontaa selitystaakka. Korkein oikeus on viimeksi kuluneen kymmenen vuoden aikana aika useissa näytön arviointia koskevissa ennakkopäätöksissään kiinnnittänyt siihen huomiota, vaikka ratkaisuissa ei ole nimenomaan mainittu käsitettä selvitystaakka. Näitä ratkaisuja ovat KKO 2012:27 (kohdat 13-16), KKO 2017:12 (kohdat 9-11), KKO 2018:3 (kohta 15), KKO 2019:2 (kohta 10), KKO 2020:32 (kohta 13), KKO 2021:44 (kohta 10) ja KKO 2022:50 (kohta 12). Ks. myös VaaHO 2022:10.

11. Tässä tapauksessa hovioikeus katsoi, että vastaaja Lindroosin selitykseksi esittämä vaihtoehtoinen tapahtumainkulku oli tosin sinänsä mahdollinen, mutta syytettä tukevat seikat huomioon ottaen epäuskottava. Näin ollen hovioikeus päätyi arvioinnissaan siihen, ettei vastaajan osallisuudesta tekoon avunantajana jäänyt varteenotettavaa epäilyä. - On huomattava, että vastajan selityksen tai selvityksen epäuskottavuudelle ei voida antaa merkitystä syytteen tueksi esitetyn näytön todistusvoimaa arvioitaesa.

12. Hovioikeus katsoi selvitetyksi, että Pekka Katajaan kohdistetulla teolla on ollut poliittinen motiivi ja että vastaajan on täytynyt ymmärtää edistävänsä toiminnallaan etukäteen suunnitellun ja vakaasti harkiten tehdyn vakavan väkivallan toteutumista. Hän oli siten syyllistynyt avunantoon. Hovioikeus katsoi esittämillään perusteilla, että teko oli tehty erityisen raa`lla ja julmalla tavalla ja että se oli ollut myös kokonaisuutena arvostellen törkeä täyttäen siten murhan yrityksen ja törkeän kotirauhan rikkomisen tunnusmerkistöt.

13. Hovioikeus tuomitsi Lindroosin mainituista rikoksista yhteensä 6 vuoden vankeusrangaistukseen sekä velvoityi hänet suorittamaan Pekka Katajalle vaaditut vahingonkorvausmäärät yhteensä 39 000 euroa. 

14. Hovioikeuden tuomio on yksimielinen. Ratkaisukokoonpanoon kuuluivat hovioikeudenneuvokset Petteri Korhonen ja Sandra Wallin sekä asessori Jurkka Jämsä.

15. Hovioikeuden tuomion oikeellisuudesta ei jää järkevää epäilyä.


355. KKO 2023:7. Tuomion jälkeen valmistunut valvontarangaistusselvitys voi periaatteessa olla purkuperuste.Tässä tapauksessa se ei kuitenkaan johtanut tuomitun hakemaan purkuun.

1. Kainuun käräjäoikeus oli 13.12.2021 antamallaan ja sittemmin lainvoimaan saaneella tuomiolla tuominnut A:n vankeusrangaistukseen katsoen, että aikaisemmat ehdottomat vankeusrangaistukset, valvontarangaistukset ja yhdyskuntapalvelurangaistukset huomioon ottaen vankeusrangaistuksen tuli olla ehdoton.

2. A haki käräjäoikeuden tuomion purkamista vedoten siihen, että hänet olisi tuomittu ehdottoman vankeusrangaistuksen sijasta valvontarangaistukseen, mikäli käräjäoikeudella olisi ollut käytettävissään kaksi päivää tuomion antamisen jälkeen laadittu valvontarangaistusselvitys.

3. KKO katsoi, että käräjäoikeuden rangaistusseuraamusta koskevat perustelut huomioon ottaen valvontarangaistusselvityksen sisältämien seikkojen esittäminen ei todennäköisesti olisi johtanut siihen, että A olisi tuomittu valvontarangaistukseen. Hakemus hylättiin.

4. KKO totesi perusteluissaan, että  OK 31 luvun 8 §:n 3 kohdan mukaan lainvoiman saanut tuomio rikosasiassa voidaan syytetyn eduksi purkaa, jos vedotaan seikkaan tai todisteeseen, jota ei aikaisemmin ole esitetty, ja sen esittäminen todennäköisesti olisi johtanut siihen, että rikokseen olisi ollut sovellettava lievempiä rangaistussäännöksiä.

5. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2000:127 katsonut, että seuraamusjärjestelmän kehittyminen ja monipuolistuminen huomioon ottaen OK 31 luvun 8 §:n 3 kohta soveltuu myös tilanteeseen, jossa uuden selvityksen esittämisen johdosta olisi voitu seuraamusta valittaessa päätyä tuomitsemaan vankeusrangaistuksen sijasta syytetyn kannalta lievempänä seuraamuksena pidettävä yhdyskuntapalvelurangaistus.

6. Valvontarangaistus on otettu uutena rangaistuslajina käyttöön 1.11.2011. Valvontarangaistus on vankeusrangaistusta lievempi seuraamus. Tähän nähden ja ottaen huomioon ratkaisusta KKO 2000:127 ilmenevän oikeusohjeen KKO katsoi, että OK 31 luvun 8 §:n 3 kohdan säännöstä voidaan soveltaa myös nyt käsillä olevaan tilanteeseen ja A:n hakemus voidaan hyväksyä, mikäli hän osoittaa, että tuomion purkamisen edellytykset myös muutoin täyttyvät.

7. Prustelujen johtopäätösosiossa KKO katsoi, että valvontarangaistusselvityksen sisältämien seikkojen esittäminen ei todennäköisesti olisi johtanut siihen, että A olisi tuomittu valvontarangaistukseen. OK 31 luvun 8 §:n 3 kohdassa säädetyt tuomion purkamisen edellytykset eivät ole siten täyttyneet.  

Ratkaisuseloste KKO 2023:7

 

354. KKO 2023:6. Lainvoimaisen tuomion jälkeen valmistunut uusi yhdyskuntapalveluselvitys saattaa olla tuomion purkuperuste. Tässä tapauksessa tuomitun purkuhakemus kuitenkin hylättiin.

1. Itä-Uudenmaan käräjäoikeus oli 12.10.2021 lainvoimaisella tuomiolla tuominnut A:n vankeusrangaistukseen katsoen, että yhdyskuntapalveluselvityksen perusteella A:lla ei ollut edellytyksiä suoriutua yhdyskuntapalvelusta.

2. A haki käräjäoikeuden tuomion purkamista vedoten siihen, että hänet olisi tuomittu ehdottoman vankeusrangaistuksen sijasta yhdyskuntapalveluun, mikäli käräjäoikeudella olisi ollut tiedossaan hänen muuttunut elämäntilanteensa ja päihteettömyytensä sekä käytettävissään tuomion antamisen jälkeen laadittu uusi yhdyskuntapalveluselvitys.

3. Korkein oikeus katsoi ratkaisusta ilmenevillä perusteilla, että hakemuksen perusteena olevien seikkojen esittäminen ei todennäköisesti olisi johtanut siihen, että A olisi tuomittu yhdyskuntapalveluun. Hakemus hylättiin.

4.  KKO lausui perusteluissa, että  OK 31 luvun 8 §:n 3 kohdan mukaan lainvoiman saanut tuomio rikosasiassa voidaan syytetyn eduksi purkaa, jos vedotaan seikkaan tai todisteeseen, jota ei aikaisemmin ole esitetty, ja sen esittäminen todennäköisesti olisi johtanut siihen, että rikokseen olisi ollut sovellettava lievempiä rangaistussäännöksiä.

7. KKO on ratkaisussaan KKO 2000:127 katsonut, että seuraamusjärjestelmän kehittyminen ja monipuolistuminen huomioon ottaen OK 31 luvun 8 §:n 3 kohta soveltuu myös tilanteeseen, jossa uuden selvityksen esittämisen johdosta olisi voitu seuraamusta valittaessa päätyä tuomitsemaan vankeusrangaistuksen sijasta syytetyn kannalta lievempänä seuraamuksena pidettävä yhdyskuntapalvelurangaistus.

8. Edellä lausuttu huomioon ottaen KKO totesi, että A:n hakemus voitaisiin periaatteessa hyväksyä, mikäli hän osoittaa, että tuomion purkamisen edellytykset myös muutoin täyttyvät.

9.  KKO katsoi perustelujen johtopäätösosiossa (kappale 16), että A:n muuttunut elämäntilanne ja päihteiden käytön lopettaminen eivät todennäköisesti olisi johtaneet siihen, että A olisi tuomittu yhdyskuntapalveluun, vaikka nämä seikat olisivat olleet esillä käräjäoikeudessa. OK 31 luvun 8 §:n 3 kohdassa säädetyt tuomion purkamisen edellytykset eivät ole siten täyttyneet.

Ratkaisuseloste KKO 2023:6

tiistai 31. tammikuuta 2023

353. Tuomioistuinten ulkopuolista sovittelua lisäämällä voitaisiin parantaa pienten ja pk-yritysten oikeusturvaa sekä vähentää oikeudenkäyntien määrää ja säästää tuomioistuinten resursseja

 


1. Tiedon puute, kustannukset ja virallisen sovittelijajärjestelmän puuttuminen ovat syitä, miksi sovittelu ei ole yleistynyt pienten ja keskisuurten yritysten riitojen ratkaisemisessa. Oikeusministriön selvityksiä ja mietintöjä 2023:5.

2. Näin arvio selvityshenkilönä toiminut asianajaja Lasse Tirrosen laatimassa ja  20.1.2023 julkaistussa oikeusministeriön selvityksessä. Selvitys on osa pääministeri Sanna Marinin hallituksen ohjelmaa, jossa on asetettu tavoitteeksi sovittelun käytön vahvistaminen oikeudenkäyntien määrän vähentämiseksi.

3. Selvityshenkilön tekemässä selvityksessä tarkastellaan, miten tuomioistuimen ulkopuolisia riidanratkaisumenettelyjä voitaisiin kehittää erityisesti pienten ja keskisuurten yritysten välisten riitojen ratkaisussa. Selvitys pohjautuu alan toimijoiden käytännön kokemuksiin ja havaintoihin sekä riidanratkaisun ja sovittelun alalla käytyyn keskusteluun.

4. Selvityksen mukaan pienten ja keskisuurten yritysten käytössä on jo nykyisin useita tuomioistuimen ulkopuolisia sovittelu- ja riidanratkaisumenetelmiä. Niitä ei kuitenkaan juuri käytetä. 

5. Sovittelua lisäämällä voitaisiin parantaa pk-yritysten oikeusturvaa sekä vähentää oikeudenkäyntien määrää, todetaan Tirrosen selvityksessä.

6. Sovittelun lisäämiseksi selvityksessä esitetään, että oikeusavustajien ja yritysten tietoisuutta sovittelusta tulisi lisätä. Lisäksi tuomioistuimen ulkopuolisen riidanratkaisun kustannus- ja muita esteitä tulisi poistaa niin, että menetelmä on joustava ja kustannustehokas.

7. Selvityksen mukaan tulisi myös arvioida, onko Suomeen hyödyllistä luoda tuomioistuimen ulkopuolinen sovittelijainstituutio, jollainen on muissa pohjoismaissa. Tuomioistuin voisi osoittaa riidan sovittelijaksi myös muun oikeudellisen sovittelukoulutuksen saaneen henkilön kuin virassa olevan tuomarin, esimerkiksi asianajajan.

8. Lisäksi selvityksessä ehdotetaan, että selvitettäisiin pakollisen sovitteluistunnon käyttöönottoa. Tuomioistuinten resurssien kannalta riita-asioiden päättyminen sovintoon juuri ennen pääkäsittelyn aloittamista on hyvin tehotonta. Selvityksessä arvioidaan, että riita-asioiden sovittelu nykyistä aikaisemmassa vaiheessa säästäisi myös oikeushallinnon resursseja.

9. Selvitys on nyt lausuntokierroksella, ja siitä voi antaa lausunnon Lausuntopalvelu.fi:ssä 28.2.2023 asti.

10. Selvityshenkilöksi kutsutulla asianajaja Lasse Tirrosella on vahva käytännön kokemus yritysten välisistä riidoista ja niiden sovittelusta.

Selvitys tuomioistuimien ulkopuolisen riidanratkaisun ja sovittelun kehittämiseksi

Lausuntopalvelu.fi

11. Edellä oleva teksti perustuu OM:n selvityksen julkitulon yhteydessä julkaisemaan tiedotteseen. Selvitys on erittäin tarpeellinen, sillä tuomioistuinsovittelua koskeva lakia sovelletaan käytännössä lähinnä vain prheoikeudellisten ja muiden yksityishenkilöiden välisten vähäisten riitojen sovittelusa eikä asianajajaliiton tarjoamaa sovintomenettelyä juuri hyödynnetä pienten ja pk-tirysten välisissä riidoissa vaian harvoin. 

12. Kuten selvitysestä ja sen oikeusvertailevasta katsauksesta ilmenee, Suomi on jäänyt aika pahasti jälkeen pk-yritysten riitojen tuomioistuimen ulkopuolisessa sovittelussa, jos maatamme verrataan muissa pohjoismaissa tai Keski-Euroopan maissa käytössä oleviin sovittelujärjestelmiin. Tekemistä riittäisi todella paljon.



maanantai 30. tammikuuta 2023

352. KKO ei myöntänyt valituslupaa päätökseen, jolla moottoripyöräkerho Connonball MC on määrätty lakkautettavaksi

 


1. Korkein oikeus (KKO) on tänään 30.1.2023 hylännyt Cannonball MC:n (CMC), Squad 32:n sekä Cannonball MC:tä presidentiksi ilmoittautuneen Klaus Marjamäen valituslupahakemuksen asiassa, joka koskee rekisteröimättömän yhdistyksen Cannonball MC:n sekä sen alajärjestö Squad 32:n lakkauttamista.

2. Aiemmin jo Päijät-Hämeen käräjäoikeus oli 8.6.2022 antamallaan päätöksellä määrännyt Cannonball MC:n ja Squad 32:n lakkautetuksi katsottuaan niiden täyttävän yhdistyslaissa kielletyksi säädetyn yhdistyksen tunnusmerkistön, niiden toimivan olennaisesti vastoin lakia ja hyviä tapoja ja myös yleisen edun vaativan niiden lakkauttamista.

3. Itä-Suomen hovioikeus ei 23.8.2022 myöntänyt valittajina olleille kerhoille asiassa jatkokäsittelylupaa.

4. KKO ei vaiintuneen käytäntönsä mukaan perustele millään tavallaan päätöstä, jolla valituslupahakemus hylätään. Siten myös Cannonball MC:n asissa KKO:n päätös kuuluu ytimekkäästi näin: "Valituslupaa ei myönnetä. Hovoikeuden päätös jää siis pysyväksi".  Päätös tehtiin kahden jäsenen kokoonpanossa.

5. Päijät-Hämeen käräjäoikeus katsoi 8.6.2022 päätöksessään, että Cannonball on järjestäytynyt tavalla, joka muistuttaa sotilaallista organisaatiota. Oikeus katsoo myös, että sen jäsenet ovat syyllistyneet ampuma-aserikoksiin ja vakaviin rikoksiin. ”Lisäksi viidessätoista tuomiossa on katsottu, että Cannonball MC on järjestäytynyt rikollisryhmä”, oikeus lausui ratkaisussaan.

6. Käräjäoikeus tosin totesi, että kaikki yhdistyksen toiminta ei ole rikollista, ja että CMC:n ja Squad 32:n toiminnassa on mukana myös ihmisiä, jotka käyvät töissä ja joilla ei ole rikosrekisteriä. CMC:hen ja Squad 32:een liittyvien rikostuomioiden määrä on oikeuden mukaan kuitenkin huomattavan suuri.

7. Kerhojen edustajat vastustivat käräjäoikeudessa lakkauttamista ja pääosin kiistivät syyttäjien aasiassa esittämät väitteet. 

8. Cannonballia koskeva lakkauttamisprosessi on kolmas, jota oikeudessa on viime vuosina ajaettu. Aikaisemmin lakkauttamispäätöksen ovat saaneet uusnatsijärjestö Pohjoismainen vastarintaliike (PVL) ja poliisin rikollisjärjetöksi luonnethima United Brotherhood (UB). Kummankin yhdistyksen lakkauttamispäätös on saanut lainvoiman.




torstai 26. tammikuuta 2023

351. Lapsille ei vahvistettu tapaamisoikeutta isänsä kanssa edes valvottuna. KKO 2023:5

 


Lapsen huoltoa ja tapaamisoikeutta on käsitelty tuomareiden koulutustilaisuuksissa

1. Korkeimman oikeuden tänään 26.1.2023 antamassa ennakkopäätöksessä KKO 2023:5 on kysymys siitä, oliko asiassa lasten edun mukaista muuttaa sosiaalilautakunnan vahvistamaa sopimusta siten, että lasten oikeus tavata isäänsä poistetaan eikä lapsille vahvisteta tapaamisoikeutta edes valvottuna.

2. Asianosaisilla on kaksi yhteistä lasta, vuonna 2010 syntynyt A ja vuonna 2012 syntynyt B. Lapset ovat olleet vanhempiensa yhteisessä huollossa, ja he ovat asuneet äitinsä luona. Lapsilla on ollut sosiaalilautakunnan 22.3.2017 vahvistaman sopimuksen mukainen oikeus tavata isäänsä. 

3. Helsingin käräjäoikeus on äidin tekemästä ja 11.6.2018 vireille tulleesta hakemuksesta määrännyt lapset yksin äidin huoltoon ja katsonut, että lasten ja isän välisten tapaamisten vahvistaminen ei ollut lasten edun mukaista. Käräjäoikeuden 26.4.2019 antaman päätöksen mukaan lapsille ei toistaiseksi vahvistettu oikeutta tavata isäänsä.

4. Helsingin hovioikeus, jonne isä valitti,  on päätöksellään 21.4.2019  käräjäoikeuden tavoin pitänyt perusteltuna, että lasten huolto on yksin äidillä. Tapaamisoikeuden osalta hovioikeus on katsonut asiassa selvitetyksi, että lapsilla oli erityistarpeita ja heillä oli perheväkivallan aiheuttama trauma. Isä oli tuomittu äidin pahoinpitelystä, ja isää epäiltiin myös B:hen kohdistuneesta pahoinpitelystä. Ottaen huomioon perheen tausta sekä lasten hauras tilanne ja keskeneräinen tuen saaminen hovioikeus on katsonut, että tapaamisia ei voitu toteuttaa edes valvottuina niihin liittyvine erityisjärjestelyineen lasten hyvinvointia sekä kehitystä ja kuntoutumista vaarantamatta. Selvää oli, että tämä oli tarkoitettu lähtökohtaisesti väliaikaiseksi ratkaisuksi. Hovioikeus ei ole muuttanut käräjäoikeuden päätöksen lopputulosta.

5.  KKO myönsi isälle helmikuussa 2022 valitusluvan tapaamisoikeuden osalta. Valituksessaan isä vaati, että lapsille vahvistetaan oikeus tavata häntä. Äiti ei vastannut valitukseen. 

6.  Sosiaalilautakunta antoi KKO:n pyynnöstä lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta annetun lain (lapsenhuoltolaki) 16 §:n 4 momentin (190/2019) mukaisen täydennyksen käräjäoikeuden pyynnöstä tehtyyn niin sanottuun olosuhdeselvitykseen. Isä ei antanut olosuhdeselvityksen täydennyksestä KKO:n pyytämää lausumaa. Äiti antoi lausuman.

7. KKO:n päätöksen perustelut ovat laveat ja seikkaperäiset; viittaan niiden osalta jäljempänä olevasta linkistä ilmenevään ratkaisuselosteeseen. Perusteluja koskeva yhteenveto sisältyy KKO:n johtopäätöksiä koskeviin kappaleisiin 45-51, jotka kuuluvat näin:

45. Korkein oikeus toteaa, että lasten ja isän tapaamiset valvotuilla vaihdoilla toteutuivat heinäkuusta 2018 joulukuuhun 2018 asti lähes poikkeuksetta. Isä on pyrkinyt säilyttämään yhteydenpidon lapsiinsa, ja hänelle on tärkeää, että lasten oikeus tavata isäänsä turvataan tarvittaessa edes valvottuina tapaamisina vähimmillään kerran kuukaudessa tunnin ajan. Kohdassa 18 todetulla tavalla selvänä lähtökohtana on, että lasten edun mukaista on pitää yhteyttä isäänsä.

46. Asiassa esitetystä selvityksestä ilmenee, että lapset ovat oireilleet voimakkaasti ja käyttäytyneet aggressiivisesti tapaamisoikeutta koskevan oikeudenkäynnin aikana. Osaltaan lasten oireilu on ajallisesti yhteydessä heidän tapaamisiinsa isän kanssa, mutta se on jatkunut vakavana myös joulukuun 2018 jälkeen, vaikka lapset eivät enää ole tavanneet isäänsä tai pitäneet tähän muutoin yhteyttä. A on elo–lokakuun 2020 aikana ollut kiireellisesti sijoitettuna, molemmilla lapsilla on ollut muun ohella lastenpsykiatrinen hoitokontakti, ja he ovat olleet helmikuuhun 2022 asti lastensuojelun asiakkaita. B:n lastenpsykiatrian hoitokontakti on päätetty elokuussa 2020, mutta A:lla se jatkuu yhä. Lapsilla on diagnosoitu neuropsykiatrisia häiriöitä, ja heillä on erityistarpeita, minkä vuoksi he saavat esimerkiksi koulunkäyntiinsä erityistä tukea.

47. Isä ei ole hyväksynyt lastensa diagnooseja tai erityistarpeita. Hän on käyttäytynyt uhkaavasti lasten asioita hoitavia viranomaisia, lasten opettajia ja lääkäriä kohtaan. Lapset ovat kertoneet isän joutuvan riitoihin ihmisten kanssa heidän läsnä ollessaan. Isä ei ole oikeudenkäynnin aikana antanut tietoja omasta toimintakyvystään ja valmiudestaan ottaa huomioon lasten erityistarpeet. Korkein oikeus toteaa, että lasten erityistarpeet voivat ilmetä myös valvottujen tapaamisten aikana, jolloin lasten ohella tapaamisissa on läsnä lastensuojelun työntekijöitä. Tapaamisten onnistumista edesauttaisi huomattavasti lasten erityistarpeiden tunnistaminen ja huomioonottaminen vuorovaikutuksessa lasten kanssa sekä mahdollisen tähän liittyvän ohjauksen vastaanottaminen tapaamista valvovilta työntekijöiltä. Isän valmiuksista tähän ei ole saatu riittävää varmuutta.

48. Korkein oikeus katsoo, että lasten isä on uhkaavalla ja toistuvalla väkivaltaisella käyttäytymisellään selvästi vaarantanut lasten tasapainoista tunne-elämän kehitystä ja hyvinvointia. Lapset ovat vielä heitä olosuhdeselvityksen täydennyksen yhteydessä kesällä 2022 kuultaessa ilmaisseet lastensuojelun sosiaalityöntekijöille pelkoa isäänsä kohtaan sekä tuoneet esiin muistikuviaan isänsä väkivaltaisesta käyttäytymisestä.

49. Lasten toimintakyvyn on sinänsä selvitetty ajan myötä ja perheen vastaanotettua erilaisia tukitoimia kohentuneen ja perheen tilanteen tasaantuneen. Lasten tilanne on kuitenkin yhä hauras, ja myönteisen kehityksen ylläpitäminen edellyttää, että tapaamiset isän kanssa osaltaan tukevat ja vahvistavat lasten edun mukaisesti lasten hyvinvointia eivätkä sitä vaaranna. Edellä kohdassa 47 todetuista syistä tästä ei ole vielä riittävää varmuutta.

50. Lapset ovat ilmoittaneet mielipiteenään, etteivät he halua pitää yhteyttä isäänsä tai tavata isäänsä tämän aikaisemman väkivaltaisen käytöksen aiheuttaman pelon takia. Lasten mielipide osaltaan puoltaa tapaamisten epäämistä.

51. Edellä esitettyjä seikkoja kokonaisuutena punnittuaan Korkein oikeus katsoo, että lasten ja isän väliset valvotutkin tapaamiset ovat vielä tässä vaiheessa omiaan psyykkisesti kuormittamaan lapsia ja aiheuttamaan vaaraa heidän tasapainoiselle kehitykselleen. Lasten edun mukaista on tällä hetkellä kokonaan poistaa heidän oikeutensa tavata isää. Kuten lapsenhuoltolain 12 §:stä ilmenee, asiaa on mahdollista arvioida uudelleen olosuhteiden muututtua taikka jos tähän muutoin on aihetta.

KKO ei muttanut hovioikeuden päätöksen lopputulosta.

Ratkaisuseloste KKO 2023:5

Ratkaistu asia on tosiseikkojen osalta selvä ja oikeuskysymyksen osaltakin suhteellisen yksinkertainen ratkaista. KKO:n tavoin myös hovioikeus ja käräjäoikeus ovat päätyneet siihen, ettei lapsille voitu vahvistaa oikeutta tavata isäänsä hovioikeuden katsoessa, ettei tapaamisoikeutta voitu vahvistaa edes valvottuna.

Koska  käräjäoikeuden ja hovioikeuden ratkaisuja julkaistaan vain harvoin tuomioistuinten nettisivustoilla tai Finlexissä, on ollut perusteltua, että KKO otti asian tutkittavakseen ja antoi siitä seikkaperäisesti perustellun ratkaisun, joka on julkaistu ennakkopäätöksenä. Ratkaisusta alemmat tuomioistuimet ja sosiaalilautakunnat voivat havaita, mitä kaikkia seikkoja ja miten lasten tapaamisoikeutta koskevissa asioissa tulee selvittää.

Huomio kiinnittyy lisäksi siihen, että vaikka asiassa on ollut kyse varsin nuorista eli noin 10-vuotiaista lapsista ja heidän oikeudestaan tavata isäänsä, asian käsittely on ollut verkkaista erityisesti KKO:ssa. Asia on tullut äidin hakemuksesta vireille jo kesäkuussa 2018, joten sen kokonaiskäsittelyajaksi tulee noin neljä ja puoli vuotta, jota voidaan pitää kohtuuttoman pitkänä huomioon ottaen, että asia on ollut faktojen osalta selväpiirteinen eikä sitä koskeva juridinen päättelykään ole ollut kovin hankala tai vaikea. KKO on myöntänyt isälle valitusluvan ilmeisesti helmikuun alussa 2022; KKO ei jostakin syystä merkitse valituslupatiedotteisiin päivää, jolloin valituslupa on myönnetty.

tiistai 24. tammikuuta 2023

350. Syyttömästi vangitun hakemus saada valtiolta korvausta maksetuista matkakuluista Espanjaan hylättiin. KKO 2023:4

 


Tänään 24.1. julkaistussa ennakkopäätöksessä KKO 2023:4 selostetussa asiassa on kyse syyttömästi vangitun henkilön  oikeudesta saada valtiolta korvausta maksamistaan matkakustannuksista kun hän ei päässyt vapautensa menettämisen vuoksi matkustamaan ostamillaan lentolipuilla.

A:n varaama matka Espanjaan oli peruuntunut A:n ollessa syyttömästi vangittuna, ja hänelle lentolipun hankkimisesta ja auton vuokraamisesta aiheutuneet kustannukset olivat käyneet hyödyttömiksi. A oli vapauduttuaan hankkinut uuden lentolipun ja vuokra-auton.

Korkein oikeus katsoi, että valtio ei ollut syyttömästi vangitulle tai tuomitulle valtion varoista vapauden menetyksen johdosta maksettavasta korvauksesta annetun lain 4 §:n 1 momntin nojalla vastuussa näiden A:lle aiheutuneiden kustannusten korvaamisesta.

KKO:n muistion kaltaisista perusteluista ilmenevä päättelyketju huipentuu kappaleissa 14-19 näin:

14. Korkein oikeus toteaa edellä mainitun perusteella, että syyttömästi vangitulle maksettavasta korvauksesta annetun lain 4 §:n 1 momentin nojalla korvattaviksi tulevilla kuluilla on tarkoitettu vapaudenmenetykseen syy-yhteydessä olevia suoranaisia menoja. Nämä ovat menoja, jotka tyypillisesti ja riittävän läheisesti liittyvät vapaudenmenetykseen.

15. Asiassa on riidatonta, että syyttömästi vangitulle maksettavasta korvauksesta annetun lain 1 §:n 1 momentissa säädetty edellytys korvauksen maksamiseen täyttyy. Ratkaisussaan KKO 2021:27 (kohdat 14–15) Korkein oikeus on todennut, että A:lle aiheutuneet ylimääräiset kustannukset uuden lentolipun hankkimisesta ja auton vuokraamisesta ovat aiheutuneet vapaudenmenetyksen johdosta mutta että lain 4 § jättää sijaa erilaisille tulkinnoille sen suhteen, minkälaiset kustannukset voivat olla laissa tarkoitettuja vapaudenmenetyksestä johtuvia ja kuluina korvattavia suoranaisia menoja.

16. Edellä kohdan 14 mukaisesti lain 4 §:n 1 momentin nojalla korvattaviksi tulevat vapaudenmenetykseen tyypillisesti ja riittävän läheisesti liittyvät suoranaiset menot.

17. Ennen vapaudenmenetystä tapahtuneet lentolipun hankinta ja autonvuokraus eivät ole johtuneet vapaudenmenetyksestä. A:lle tästä aiheutuneet kustannukset eivät ole vapaudenmenetyksen johdosta korvattavia.

18. Vapaudenmenetyksen välittömänä seurauksena A on estynyt käyttämästä edellä mainittuihin lentolipun hankintaan ja auton vuokraamiseen perustuneita etuuksiaan ja menettänyt ne. Tämän kaltainen menetys ei ole syyttömästi vangitulle maksettavasta korvauksesta annetun lain 4 §:n 1 momentissa tarkoitettu kulu tai muukaan sellainen vahinko, joka korvattaisiin kyseisen lain nojalla.

19. Kustannuksia, jotka ovat aiheutuneet, kun A on hankkinut uuden lentolipun ja vuokrannut uudestaan auton korvaamaan edellä mainittua menetystään, ei voida pitää sellaisina menoina, jotka olisivat edeltä ilmenevällä tavalla suoranaisesti vapaudenmenetyksestä aiheutuneita. Kyseisiä kustannuksia ei siten korvata syyttömästi vangitulle maksettavasta korvauksesta annetun lain nojalla. 

Ratkaisuseloste kokonaisuudessaan

Myös alemmat oikeudet eli Pohjanmaan käräjäoikeus 18.6.2019 ja Vaasan hovioikeus 16.12.2021 olivat päätyneet samaan lopputulokseen.

Selvä tapaus.

 

keskiviikko 18. tammikuuta 2023

349. Pienriitamenettely ja etäyhteyksien lisääminen oikeudenkäynnissä. OM:n arviomuistiot julkaistiin vasta nyt aivan hallituskauden lopulla. Konkreettisia ehdotuksia muistiot eivät sisällä. Uudistustyö tule kestämään vielä useita vuosia

 


1. Oikeusministeriössä on valmistunut kaksi arviomuistiota, joissa tarkastellaan oikeusprosessien sujuvoittamista. Toisessa arvioidaan kevennettyä oikeudenkäyntimenettelyä pienehköille riita-asioille (OM:n julkaisuja 2023:1) ja toisessa mahdollisuuksia edistää etäyhteyksien käyttöä oikeudenkäynneissä. (OM:n julkaisuja 2023:2). Tavoitteena on parantaa oikeuden saatavuutta ja tehdä oikeudenkäynneistä nykyistä sujuvampia ja edullisempia.

2. Nämä uudistukset sisältyivät Sanna Marinin hallituksen hallitusohjelmaan; hallituskausi alkoi vuonna 2019.  On perin kummallista, että näistä asioista on vasta nyt valmistunut arviomuistiot, kun hallitustaivalta on jäljellä enää kaksi kuukautta! Minkäänlaisia konkreettisia ehdotuksia arviomuisiot eivät sisällä. Uudistustyö on siten vasta alkutekijöissää. - Palaan arviomuistioiden tarkasteluun myöhemmin eri blokirjoituksissa. Tämä kirjoitus sisältää-  tätä kappaletta lukuun ottamatta - OM:n asiasta julkaiseman tiedotteen.

3. Kevennettyä oikeudenkäyntiä eli niin sanottua pienriitamenettelyä koskevan arviomuistion mukaan tällainen menettely voisi olla täysimittaista oikeudenkäyntiä edullisempi ja yksinkertaisempi tapa ratkaista pienehkö riita tuomioistuimessa. Se voisi vähentää oikeudenkäyntikuluja ja parantaa oikeuden saatavuutta. Lisäksi oman asian ajaminen ilman avustajaa voisi olla nykyistä helpompaa. Arviomuistiossa selvitetään, millainen pienriitamenettely voisi olla ja arvioidaan alustavasti sen vaikutuksia.

4. Tällainen kevennetty oikeudenkäyntimenettely olisi tervetullut uudistus, jolla olisi huomattavia myönteisiä vaikutuksia. Pienten riitojen tuomioistuinkäsittelystä voisi tulla nykyistä halvempaa ja oikeuden saatavuus parantua. Kokonaan uuden oikeudenkäyntimenettelyn säätäminen on kuitenkin mittava uudistus, joka vaatii huolellista valmistelua. Muutos myös edellyttäisi tuomioistuinlaitokselle lisää resursseja, koska se todennäköisesti lisäisi riita-asioiden määrää, oikeusministeri Anna-Maja Henriksson sanoo.

5. Useissa EU-maissa on säädetty erityisestä oikeudenkäyntimenettelystä pienimmille riidoille.

6. Arviomuistion laatimisen yhteydessä oikeusministeriö on teettänyt kyselytutkimuksen siitä, miten ihmiset ja yritykset suhtautuvat mahdolliseen pienriitamenettelyyn ja riidanratkaisuun tuomioistuimissa. Kyselyn mukaan pienriitamenettely voisi lisätä ihmisten ja yritysten halukkuutta käsitellä pienehkö riitansa tuomioistuimessa.

Etäyhteyksien käyttömahdollisuuksien lisääminen voisi sujuvoittaa oikeudenkäyntejä

7. Toisessa oikeusministeriössä valmistuneessa arviomuistiossa tarkastellaan etäyhteyksien käyttöä oikeudenkäynneissä. Etäyhteyksien käyttö tuomioistuimissa on viime vuosina lisääntynyt merkittävästi, ja sääntelyä kehittämällä oikeudenkäyntejä voitaisiin sujuvoittaa entisestään. Nykyistä joustavampi sääntely voisi osaltaan edistää oikeuden saatavuutta ja vähentää oikeudenkäynneistä aiheutuvia kustannuksia.

8. Arviomuistion mukaan etäyhteyksien käyttöä oikeudenkäynneissä olisi mahdollista kehittää muun muassa antamalla tuomareille oikeus osallistua tietyissä tilanteissa suulliseen käsittelyyn etäyhteyden välityksellä sekä lisäämällä tuomioistuinten harkintavaltaa etäyhteyksien käytöstä. Sääntelyä olisi myös mahdollista koota yhteen siten, että se muodostaisi yhtenäisen ja johdonmukaisen kokonaisuuden.

9. Molemmat arviomuistiot liittyvät pääministeri Sanna Marinin hallituksen ohjelmaan, jossa yhdeksi oikeusvaltion kehittämistavoitteeksi on asetettu toimivat oikeusprosessit ja oikeusturva. Keinoina on mainittu muun muassa oikeudenkäyntien kokonaiskeston lyhentäminen sekä oikeudenkäyntien kustannusten alentaminen ja niiden sujuvoittaminen digitalisaation avulla.

10. Arviomuistiot on lähetetty lausunnolle. Niistä voi antaa lausunnon Lausuntopalvelu.fi:ssä 24.3. saakka.

Arviomuistio pienriitamenettelystä

Arviomuistio etäyhteyksistä oikeudenkäynneissä

Lausuntopyyntö pienriitamenettelystä

Lausuntopyyntö etäyhteyksistä oikeudenkäynneissä

Kyselytutkimus pienriitamenettelystä


maanantai 16. tammikuuta 2023

348. Professori saatiin irtisanoa. Professoriliitto vastaa 100 000 euron juttukuluista. KKO 2023:1

 

1, Korkein oikeus antoi viime viikolla 10.1.2023 julkisuudessa melko laajaa huomiota herättäneen ennakkopäätöksen työsopimuksen irtisanomista koskevassa jutussa, jossa Helsingin yliopisto oli antanut potkut kasviekologian professorille taloudellisella, tuotannollisella ja toiminnan uudelleen järjestämistä koskevalla perusteella (KKO 2023:1). Professorin maksettavaksi tuli 100 000 euroa omia ja yliopiston oikeudenkäyntikuluja, jotka Professoriliitto ystävällisesti otti vastatakseen.

2. Ennakkopäätöksen eli prejudikaatin ydinsanoma on kirjoitettu ratkaisun otsikkoon näin:

Yliopisto oli irtisanonut professori A:n työsopimuksen työsopimuslain 7 luvun 3 §:n mukaisella taloudellisella, tuotannollisella ja toiminnan uudelleen järjestelemisestä johtuneella perusteella. Yliopisto oli pian tämän jälkeen kutsunut palveluksessaan ennestään olleen yliopistonlehtori B:n kolmen vuoden määräajaksi tenure track -apulaisprofessorin tehtävään samalle tutkimusalalle.

Korkein oikeus katsoi ratkaisusta ilmenevillä perusteilla, ettei B:n nimitys tenure track -apulaisprofessoriksi ollut merkinnyt työsopimuslain 7 luvun 3 §:n 2 momentin 1 kohdassa tarkoitettua uuden työntekijän ottamista. A:n irtisanominen ei ollut ollut perusteeton.

3. Katsokaamme hieman tarkemmin, mistä jutussa oli kysymys,

Kanne

4. Professori A vaati, että hänen työnantajanaan ollut Helsingin yliopisto velvoitetaan suorittamaan hänelle korvausta työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä.  - KKO:n ratkaisun jälkeen mediassa on haastateltu irtisanottua professoria, jonka nimi on Hannu Hänninen.

5. Kanteen mukaan A oli toiminut yliopiston palveluksessa vuodesta 1997 alkaen vuoteen 2016 saakka, ensin kasvitieteen apulaisprofessorina ja vuodesta 1998 alkaen kasviekologian professorina. Vuodesta 2014 alkaen A oli toiminut myös kasvibiologian osastonjohtajana eli pääaineen vastuuprofessorina. Yliopisto oli yhteistoimintaneuvottelujen jälkeen 12.4.2016 irtisanonut A:n työsuhteen työsopimuslain 7 luvun 3 §:n nojalla päättymään 12.10.2016.

6. Kanteensa perusteena A totesi, että hänen työtehtävänsä eivät olleet vähentyneet eikä hänen tutkimusalaansa eli kasviekologian tutkimusta ja opetusta ollut lopetettu tiedekunnassa, vaikka hänen toimenkuvansa kasviekologian professorina oli muodollisesti lakkautettu. Myös A:n tutkimusaihe sisältyi edelleen yliopiston monissa yksiköissä harjoitettuun tutkimukseen ja opetukseen.

7. Samoihin tehtäviin, joita A oli hoitanut, oli tiedekunnassa uuteen tenure track -apulaisprofessuuriin palkattu B, jonka tieteenala ja professuuri olivat samat kuin A:lla, mutta tutkimusaihe oli erilainen. A olisi ollut sijoitettavissa siihen tehtävään, johon B kutsuttiin vuoden 2017 alusta lukien, tai muihin tehtäviin yliopistolla työsopimuslain 7 luvun 4 §:ssä tarkoitetulla tavalla.

Vastine

8. Helsingin yliopisto vaati, että kanne hylätään. A oli irtisanottu samanaikaisesti lähes 400 muun henkilön kanssa, kun yliopiston valtiolta saamaan perusrahoitukseen oli kohdistunut erittäin suuret leikkaukset ja kun myös muu rahoitus oli samanaikaisesti vähentynyt. Taloudellisen perusteen lisäksi yliopistolla oli ollut myös tuotannollinen ja toiminnan uudelleenjärjestelyistä johtunut peruste A:n työsopimuksen irtisanomiselle, kun A:n toimenkuva ja työtehtävät tiedekunnassa oli lakkautettu ja vähäiset jäljelle jääneet tehtävät oli jaettu muiden hoidettaviksi välttämättömien säästöjen saavuttamiseksi. Yliopistolla oli itsehallintonsa nojalla oikeus toteuttaa omaa strategiaansa asettamiensa tavoitteiden saavuttamiseksi ja työnantajana oikeus tehdä työvoiman tarvetta vähentäviä uudistuksia.

9. A:n työsuhteen päättymisen jälkeen hänen aikaisemmin antamaansa opetusta sisällöllisesti vastaava opetustyö oli hyvin vähäistä, ja tästä opetuksesta vastasivat yliopiston vanhat työntekijät. A:n hallinnolliset tehtävät oli jaettu muille työntekijöille. Kasviekologian alan tutkimustyötä olivat jatkaneet jo aikaisemmin kyseistä tutkimusta tehneet henkilöt. Kun A:n opetus- tai tutkimustehtäviä taikka hallinnollisia tehtäviä ei ollut enää jäljellä, hänen toimenkuvansa erillisenä tehtäväkokonaisuutena oli lakannut.

10. B:n nimittäminen kasvien evoluutiobiologian tenure track -apulaisprofessorin tehtävään ei ollut merkinnyt uuden työntekijän ottamista samoihin tai samankaltaisiin tehtäviin. B oli ollut vakituisessa työsuhteessa yliopistoon vuodesta 2013 lukien, eivätkä hänen konkreettiset työtehtävänsä olleet muuttuneet nimityksen myötä. B:lle ei ollut siirtynyt A:n tutkimusta, opetusta tai hallinnollisia tehtäviä. Kysymys ei ollut samoista tai samankaltaisista tehtävistä, eikä B:n tenure track -apulaisprofessuuria olisi voitu tarjota A:lle. B oli saanut omaan tutkimukseensa viisivuotisen rahoituksen Euroopan tiedeneuvostolta (ERC). B:n tutkimuksen jatkuminen oli ollut yliopistolle strategisesti ja taloudellisesti tärkeää.

Helsingin käräjäoikeuden tuomio 6.6.2019  

11. Käräjäoikeus, joka ratkaisi asian yhden tuomarin kokoonpanossa,  totesi asiassa olleen riidatonta, että yliopiston henkilöstövähennykset olivat johtuneet valtioneuvoston toteuttamista rahoitusleikkauksista ja niiden edellyttämistä yliopiston talouden sopeuttamistoimista. Säästötavoitteiden saavuttaminen oli edellyttänyt työntekijöiden määrän vähentämistä kaikissa henkilöstöryhmissä. Riitaista oli se, oliko A:n työ vähentynyt työsopimuslain 7 luvun 3 §:ssä edellytetyllä tavalla.

12. Asiassa esitetyn henkilötodistelun mukaan kasviekologian tutkimus ja tieteenalan harjoittaminen jatkui yliopistolla entisellään. A:n tutkimusalalle ei ollut muodostunut voimakasta tutkimusryhmää eikä sillä ollut ollut lainkaan ulkopuolista rahoitusta A:n irtisanomisajankohtana. A:n vetämän tutkimusryhmän työ oli jatkunut yliopistolla, mutta A:n oma tutkimustyö oli päättynyt hänen irtisanomisensa myötä. Kahta kurssia lukuun ottamatta A:n opettamat opintojaksot olivat lakanneet tai ne oli sisällytetty muihin opintokokonaisuuksiin. A:n hallinnolliset tehtävät olivat lakanneet tai siirtyneet toisille työntekijöille.

13. Käräjäoikeus lausi perusteluissaan, että työn tarjoamisen edellytykset olivat olennaisesti ja pysyvästi vähentyneet yliopistolle asetetun säästötarpeen vuoksi. Yliopistolla oli itsehallintonsa perusteella ollut oikeus päättää A:n toimenkuvan lopettamisesta erillisenä tehtäväkokonaisuutena. A:n työ oli vähentynyt olennaisesti ja pysyvästi, ja irtisanomisella oli saavutettu todellista ja tavoiteltua säästöä.

14. Käräjäoikeus totesi, että valmistelut B:n kutsumiseksi tenure track -apulaisprofessuuriin oli aloitettu keväällä 2016 ja B oli aloittanut tehtävässä 1.1.2017. Käräjäoikeus totesi, että uuden työntekijän ottamisella ei tarkoitettu ainoastaan työyhteisön ulkopuolisen henkilön ottamista työnantajan palvelukseen, vaan myös työyhteisön sisäistä työntekijän siirtämistä irtisanottavan työntekijän tilalle tämän tehtäviin, ellei irtisanottavan työtä erillisenä tehtäväkokonaisuutena samalla lakkautettu. Käräjäoikeus katsoi, että näin arvioituna B:tä voitiin pitää uutena työntekijänä.

15. Käräjäoikeus lausui, että sekä A että B olivat kasviekologian tutkijoita ja heidän tutkimusaiheillaan oli yhtymäkohtia. Heidän tutkimustensa painopiste ja kohde olivat kuitenkin erilaiset. Siksi kyse ei ollut samankaltaisesta tutkimuksesta. Asiassa oli selvitetty, ettei B ollut opettanut A:n jäljelle jääneitä opetusjaksoja. Sillä, että B:n opetukseen oli tosin sisältynyt osia A:n opetuksesta, ei ollut merkitystä, koska yliopistolla on tietyt pakolliset kurssit. Saamansa ERC-rahoituksen vuoksi B oli voinut käyttää vain noin viisi prosenttia työajasta opetukseen. A:n hallinnolliset tehtävät eivät olleet siirtyneet B:lle.

16. Edellä selostetuilla perusteilla käräjäoikeus katsoi, että A:n pääasiallisia tehtäviä ei ollut siirretty B:lle. B:n tenure track -apulaisprofessorin tehtävä ei ollut työsopimuslain 7 luvun 3 §:n 2 momentin 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla samankaltainen tehtävä kuin se, jota A oli hoitanut.

17. Käräjäoikeus totesi vielä, ettei yliopistolla ollut ollut työsopimuslain 7 luvun 4 §:n mukaista työntarjoamis- ja uudelleensijoitusvelvollisuutta, kun työtä ei ollut ollut tarjolla.

18. Käräjäoikeus hylkäsi kanteen. 

Helsingin hovioikeuden tuomio 3.12.2020

19. A:n valituksen johdosta hovioikeus totesi, että valtioneuvoston toteuttamien rahoitusleikkausten johdosta asetetut säästötavoitteet olivat koskeneet koko yliopistoa ja yliopistolla oli ollut vapaus päättää toimintansa uudelleenjärjestelyistä tarvittavien säästöjen saavuttamiseksi parhaaksi katsomallaan tavalla. Säästötavoitteiden määritteleminen ja säästöjen saavuttamiseksi tehtävät henkilöstöratkaisut olivat työnantajan päätäntävaltaan kuuluvia asioita. Yliopistolla oli ollut peruste kohdistaa irtisanomisia myös tiedekuntaan, jossa A oli työskennellyt, kun yliopiston tarjottavana ollut työ oli vähentynyt työsopimuslain 7 luvun 3 §:n 1 momentissa tarkoitetulla tavalla.

20. Käräjäoikeuden tavoin hovioikeus katsoi, että työsopimuslaissa tarkoitettu uuden työntekijän ottaminen voi olla kysymyksessä myös silloin, kun irtisanottavan työntekijän tilalle siirretään työnantajan palveluksessa jo oleva toinen työntekijä, joka ei ole aikaisemmin tehnyt kyseistä työtä. Hovioikeus hyväksyi käräjäoikeuden päätelmän siitä, että B:tä voitiin pitää työsopimuslaissa tarkoitetulla tavalla uutena työntekijänä.

21. Hovioikeus totesi, että B:n kolmen vuoden määräaikainen työsuhde tenure track -apulaisprofessorina, mihin tehtävään B oli kutsuttu yliopiston päätöksellä 28.12.2016, oli alkanut noin 2,5 kuukauden kuluttua A:n työsuhteen päättymisestä. Hovioikeus katsoi näytetyksi, että B oli ennen nimitystään tenure track -apulaisprofessuuriin ollut kasviekologian yliopistonlehtorin tehtävässä. Siitä, että apulaisprofessorin tehtävän avoimeksi julistamisen asemesta yliopisto oli kutsunut B:n tehtävään tarkoituksenaan kiinnittää hänet yliopistoon merkittävän rahoituksen saamisen jälkeen tai että kysymys oli B:n etenemisestä omalla urallaan, ei voitu päätellä, ettei kyseessä olisi ollut samankaltainen tehtävä kuin se, jota A oli hoitanut.

22. Hovioikeus katsoi, että tenure track -apulaisprofessuuri on luonteeltaan pitkän koeajan kaltainen järjestely, jollaista työsopimuslaissa ei tunnettu. Tällainen järjestely kutsumenettelyineen ei ollut peruste poiketa työsopimuslain 7 luvun 3 §:n 2 momentin säännöksistä.

23. Hovioikeus katsoi, että yhteneväisyyksiä tai eroavuuksia työntekijöiden tutkimusaiheissa, joista yliopistolla ei työnantajana ollut mahdollisuutta määrätä loukkaamatta perustuslain 16 §:n 3 momentissa turvattua tieteen ja ylimmän opetuksen vapautta, ei voitu pitää merkityksellisenä seikkana arvioitaessa työtehtävien samuutta tai samankaltaisuutta. Edelleen hovioikeus totesi, että perustuslain 16 §:n 3 momentin esitöiden mukaan ylimmän opetuksen vapaus sisälsi oikeuden opiskella ja hankkia tietoja itseään kiinnostavista asioista ja oikeuden opettaa haluamallaan tavalla niin sisällöllisesti kuin menetelmällisesti (HE 309/1993 vp s. 64). Näin ollen myöskään A:n opetustehtäviä ei voitu edellyttää siirretyn täysin muuttumattomina B:lle, vaan oli arvioitava, olivatko A:n ja B:n tehtävät olleet riittävän samankaltaisia.

24. Arvioidessaan A:n ja B:n tehtävien samankaltaisuutta hovioikeus totesi, että sekä A:n että B:n työhön oli kuulunut opetusta, tutkimusta ja hallinnollisia tehtäviä. Heidän tutkimusaiheensa ja opetustehtävänsä olivat eronneet sisällöltään toisistaan, mikä johtui perustuslaissa turvatusta tieteen ja ylimmän opetuksen vapaudesta. Muutoin tehtävät olivat olleet siinä määrin samankaltaiset, että A:n tehtävän voitiin katsoa hänen irtisanomisensa jälkeen säilyneen ainakin pääosin muuttumattomana. B:n siirtäminen yliopistonlehtorin tehtävästä tenure track -apulaisprofessorin tehtävään oli siten merkinnyt työsopimuslain 7 luvun 3 §:n 2 momentin 1 kohdassa kielletyllä tavalla uuden työntekijän ottamista samankaltaisiin tehtäviin, joita A oli ennen irtisanomistaan hoitanut. Siten yliopisto oli irtisanonut A:n työsopimuksen perusteettomasti.

25. Hovioikeus velvoitti yliopiston suorittamaan A:lle korvausta työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä. - Korvauksen suuruutta ja sitä, kuinka suurta korvausta A oli kanteessaan vaatinut, ei KKO:n ratkaisuselosteessa ilmoiteta, vaikka tämä olisi toki hyvä tietää.

KKO:n tuomio 10.1.2023, pääkohdat

26. KKO myönsi Helsingin yliopistolle valitusluvan. Valituksessaan yliopisto vaati, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja asia jätetään käräjäoikeuden ratkaisun varaan. A vaati vastauksessaan valituksen hylkäämistä. 

27. KKO totesi aluksi, että  asiassa on ollut riidatonta, että yliopiston rahoitukseen oli kohdistunut suuria leikkauksia, jotka olivat vuosina 2015-2016 edellyttäneet yliopistolta toimenpiteitä talouden sopeuttamiseksi ja henkilöstön määrän vähentämiseksi. Tässä yhteydessä kasviekologian professorin tehtävä oli lakkautettu ja tätä tehtävää hoitaneen A:n työsopimus irtisanottu 12.4.2016 päättymään 12.10.2016. Riitaista asiassa on ollut, oliko A:lle tarjolla olevan työn määrä todellisuudessa vähentynyt ottaen huomioon, että tiedekunnassa oli keväällä 2016 aloitettu kasvien evoluutiobiologian tenure track -apulaisprofessuurin täyttämiseen johtanut kutsumenettely.

28. KKO:n  ratkaistavana oli kysymys, onko yliopistolla ollut työsopimuslain 7 luvun 3 §:ssä tarkoitettu taloudellinen, tuotannollinen tai työnantajan toiminnan uudelleenjärjestelyistä johtuva syy irtisanoa A:n toistaiseksi voimassa ollut työsopimus. Valituslupa oli myönnetty rajoitettuna koskemaan sitä, onko yliopiston bio- ja ympäristötieteelliseen tiedekuntaan tenure track -apulaisprofessorin tehtävään vuoden 2017 alusta kutsuttua B:tä pidettävä työsopimuslain 7 luvun 3 §:n 2 momentin 1 kohdassa tarkoitettuna, A:n työtehtävien kanssa samankaltaisiin tehtäviin palkattuna uutena työntekijänä.

29. Selostetuaan sovellettavia työsopimuslain säännöksiä, aikaisempaa oikeuskäytäntöä ynnä muuta  (kappaleet 3-13) KKO päätyi toteamaan (kappaleessa 14), että myös B:n yliopistonlehtorin tehtävä oli ollut yhteistoimintaneuvottelujen piirissä. B oli tenure track -apulaisprofessoriksi nimityksensä hetkellä johtanut 11 henkilön tutkimusryhmää, jonka hän oli rakentanut ajanjaksoille 2012-2016 ja 2017-2022 saamansa ERC-rahoituksen turvin. KKO totesi, että B oli siten johtanut ryhmänsä tutkimustyötä ja hoitanut siihen liittyviä kasviekologian alan asiantuntijatehtäviä monen vuoden ajan ennen nimittämistään kasvien evoluutiobiologian tenure track -apulaisprofessorin tehtävään. KKO lausui, että asiassa ei ollut väitettykään, etteikö hän olisi jatkanut näiden tehtävien hoitamista apulaisprofessoriksi nimittämisensä jälkeen. Alempien oikeusasteiden toteamalla tavalla A:n jäljelle jääneet opetus- ja hallintotehtävät oli jaettu eri henkilöille. Ne eivät siis kaikki siirtyneet B:lle.

30. KKO totesi lisäksi, että B:n kutsuminen tenure track -apulaisprofessuuriin on yliopiston mukaan ollut yhteydessä hänen saamaansa ja yliopiston kannalta merkittävään ERC-rahoitukseen, jonka turvin hänen tutkimusryhmänsä on toiminut. Yliopisto on todennut saadulla rahoituksella ja siihen liittyneellä nimityksellä olleen yliopistolle suuri taloudellinen ja tärkeä strateginen merkitys.

31. KKO:n tatkaisuselosteessa kohdissa 5-7 selostetun oikeuskäytännön mukaisesti KKO piti tätä asiaa arvioitaessa olennaisena sitä, että A ja B ovat yliopiston vakinaisina työntekijöinä olleet saman irtisanomisuhan alaisia ja että yliopistolla on siten lähtökohtaisesti ollut oikeus valita, kumpaan heistä irtisanominen kohdistetaan.

32. Asiassa ei ole tullut esille mitään sellaista, jonka perusteella yliopiston voitaisiin katsoa valinneen irtisanottavan epäasiallisin perustein, kun se on päätynyt irtisanomaan A:n työsopimuksen ja pitämään B:n edelleen palveluksessaan. Näissä olosuhteissa se, että B on A:n työsuhteen päättymisen aikaan nimitetty tenure track -apulaisprofessoriksi, ei merkitse sellaista irtisanomissuojan kiertämiseen tähtäävää keinotekoista järjestelyä, jollaista työsopimuslain 7 luvun 3 §:n 2 momentin 1 kohdassa tarkoitetaan. Tätä arviointia tukee myös se, että B:n nimitys ei ole tehnyt merkityksettömäksi A:n työsopimuksen irtisanomisella tavoiteltua säästöä, kun yliopistolle siitä aiheutunut menonlisäys on ollut vain noin 10 000 euroa vuodessa.

33. Edellä selostetuin perustein KKO katsoi, ettei B:n kutsuminen tenure track -apulaisprofessuuriin ole merkinnyt uuden työntekijän palkkaamista samanlaisiin tehtäviin kuin ne, joita A oli ennen irtisanomistaan hoitanut. Yliopistolla on siten ollut työsopimuslain 7 luvun 3 §:ssä tarkoitettu taloudellinen, tuotannollinen tai toiminnan uudelleenjärjestelemisestä johtunut ja saman luvun 1 §:ssä tarkoitettu asiallinen ja painava peruste A:n työsopimuksen päättämiselle.

33. Yliopistolain 32 §:n 3 momentissa säädetyn erityisen irtisanomissuojan osalta KKO totesi, että tieteen vapauden suojan on katsottu merkitsevän ennen muuta tutkijan oikeutta päättää vapaasti muun ohella tieteellisen työnsä perusteista, tutkimusaiheesta, tutkimuksen kysymyksenasetteluista sekä tutkimusmetodeista. Ylimmän opetuksen vapaus merkitsee puolestaan sitä, että opettaja saa päättää opetuksensa sisällöstä ja valita käyttämänsä opetusmenetelmät. Tieteen ja ylimmän opetuksen vapaus ei merkitse sitä, ettei yliopisto muiden työnantajien tavoin voisi järjestellä toimintaansa uudelleen ja siinä yhteydessä toteuttaa välttämättömiä henkilöstöratkaisuja.

34. Edellä selostetuin tavoin A:n irtisanominen on perustunut yliopiston rahoitukseen kohdistuneisiin leikkauksiin ja tästä johtuvaan tarpeeseen vähentää henkilöstöä. Yliopiston palveluksessa ennestään olleen B:n eteneminen samoihin aikoihin urallaan tenure track -apulaisprofessorin tehtävään on ollut A:n irtisanomisesta erillinen asia, joka ei vaikuta sen laillisuuteen. KKO katsoi, että A:n työsopimus on irtisanottu asiallisilla perusteilla, joihin vetoaminen ei loukkaa myöskään tutkimuksen tai opetuksen vapautta.

35. KKO kumosi hovioikeuden tuomion ja jätti asian käräjäoikeuden tuomion lopputuloksen varaan. 

KKO:n ratkaisuseloste

-----

36. Perusteellisesti kolmessa eri oikeuasteessa tutkittu asia, jossa on päädytty lopulta KKO:ssa  oikeaan ratkaisuun. Oikean ratkaisun asiassa teki itse asiassa jo käräjäoikeuden käräjätuomari tuomiossaan. Siihen olisi ollut perusteltua tyytyä, mutta toki hävinneellä osapuolella on oikeus turvautua muutoksenhakukeinojen käyttämiseen. Lopullisen ratkaisun saamiseen meni kuitenkin vielä 3,5 vuotta käräjäoikeuden tuomion jäkeen. A irtisanottiin jo vuonna 2016, eli kaikkiaan riidan käsittelyyn ja oikeudenkäyntiin kului reilut 6 vuotta. Oikeudenkäynti Suomessa ei ole todellakaan joutuisaa.

37. Selvää on, ettei kuusi vuotta kestänyt ja kaikki kolme oikeuastetta läpikäynyt juttu ole ollut mitään halpaa lystiä riidan osapuolille, varsinkaan irtisanotulle professorille. Hänelle lopputuloksen odottelu lienee ollut suorastaan piinallista.

38. KKO:n ratkaisuselosteessa ei mainita mitään oikeudenkäyntikuluista ja niiden korvausvelvollisuudesta, kuten minusta pitäisi. Lehdistä, minä Helsingin Sanomista, saimme kuitenkin  tietää, että jutun hävinneen professorin maksettaviksi jäivät paitsi omat myös yliopistolle maksettavaksi tuomitut kulut, yhteensä noin 100 000 euroa. Hirmuista, sanoisin!

39. Professorimme ei kuitenkaan joutunut  kaivamaan kuvettaaan oikeudenkäyntikuluista selvitäkseen, sillä Professoriliitto oli jo oikeudenkäynnin alkuvaihessa luvannut ottaa vastatakseen professorin maksettavaiksi mahdollisesti tulevista juttukuluista, jos hän häviäisi jutun. Mieleen saattaa hiipiä ajatus, että ehkä liiton mainittu ilmoitus ja väliintulo on ollut yksi syy siihen, että juttua puitiin kolmessa eri oikeusasteessa perusteellisesti ja hitaati. Mene ja tiedä.

40. Mikähän jutussa mahtoi kestää lähes noin kauan? Kysymyksessä oli melko tavanomainen irtisanomisasia,  jollaisia kaikki käräjäoikeudet joutuvat ratkaisemaan joka vuosi ja jossa oli kysymys oikeastaan vain siitä, oliko B:n nimitys tenure track -apulaisprofessoriksi merkinnyt  laissa tarkoitettua uuden työntekijän ottamista. Kyse ei ollut niinkään näytön arvioinnista, vaan lähinnä lain tulkinnasta, ja siinä jo käräjäoikeus osui täysin oikeaan ratkasuun ja esitti sille myös riittävän kattavat perustelut.  Kysymyksessä oli minusta asia, joka olisi voitu saattaa hovioikeusvaihe kokonaan ohittaen ns. ennakkopäätösvalituksella (OK 31 A luku) suoraan KKO:n käsiteltäväksi.  Nyt jutussa edettiin ensin hovioikeuteen, joka yllättäen oli toisella kannalla kuin käräjäoikeus. 

41. KKO hio perustelujaan pitkään ja ilmeisen hartaasti, jolloin niistä tuli toki seikkaperäiset - toki viittaukset oikeuskirjallisuuden kannanottoihin puuttuvat tämänkin ratkaisun perusteluista - mutta minusta tarpeettomat laajat - lyhyillä ja ytimekkäillä perusteluillakin olisi tultu toimeen oikein hyvin. Niiden takia ratkaisun ymmärrettävyys olisi yhtään kärsinyt, päin vastoin parantunut, tohtisin väittää.

perjantai 13. tammikuuta 2023

347. Hovioikeus hylkäsi perusteettomasti jatkokäsittelylupaa koskevan hakemuksen. Vahingonkorvaus. Liikennevakuutus. KKO 2023:2

 


1. A oli 8.3.2019 ollut B:n kuljettaman henkilöauton kyydissä. B oli menettänyt auton hallinnan ja auto oli osunut puuhun ja rakennuksen seinään. Ulosajon seurauksena A oli loukkaantunut.

2. Liikennevakuutuskeskus oli tämän liikennevahingon johdosta korvauspäätöksestä 13.11.2019 ilmenevällä tavalla korvannut A:lle kivusta, särystä ja muusta tilapäisestä haitasta kaikkiaan 5 200 euroa.

3. A on Satakunnan käräjäoikeudessa vaatinut, että B velvoitetaan korvaamaan hänelle kivusta, särystä ja muusta tilapäisestä haitasta jo suoritetun korvauksen lisäksi 3 300 euroa, pysyvästä haitasta 50 000 euroa tai toissijaisesti tilapäisestä haitasta 25 000 euroa, kosmeettisesta haitasta 6 000 euroa ja sairaanhoitokustannuksista 800 euroa, kaikki määrät korkoineen.

4. A on toimittanut käräjäoikeudelle Liikennevakuutuskeskuksen 11.8.2020 antaman kieltäytymistodistuksen, jonka mukaan keskus todistaa liikennevakuutuslain 80 §:n 2 momentin mukaisesti tuomioistuinta varten, että se kieltäytyy suorittamasta vaatimusten mukaisia korvauksia. Kieltäytymisen perusteiden osalta todistuksessa on viitattu keskuksen asiassa antamiin korvauspäätöksiin. Liikennevakuutuskeskuksen mukaan tilapäisestä haitasta maksettu korvaus oli vastannut yleistä korvauskäytäntöä eikä lisäkorvausta ollut tämän vuoksi voitu maksaa. Pysyvän haitan osalta Liikennevakuutuskeskus oli pitänyt mahdollisena, että liikennevahingosta jäisi pysyvää haittaa, mutta haitan arvioiminen oli ollut keskuksen mukaan vielä ennenaikaista.

5. Käräjäoikeudessa kuultuna Liikennevakuutuskeskus on lausunut, että jo maksettu korvaus kivusta, särystä ja muusta tilapäisestä haitasta on ollut riittävä. Jos vamma kuitenkin pahenisi myöhemmin, voisi Liikennevakuutuskeskus vielä tarkistaa korvausta esimerkiksi uusien lääkärinlausuntojen perusteella. Pysyvää haittaa koskevaa vaatimusta Liikennevakuutuskeskus on pitänyt ennenaikaisena ja kosmeettista haittaa sekä sairaanhoitokustannuksia koskevia vaatimuksia selvittämättöminä.

6. Satakunnan käräjäoikeus on 26.8.2020 käsittelyratkaisussa katsonut, että Liikennevakuutuskeskus ei ollut antanut korvausvaatimuksista ratkaisuja, joiden perusteella korvauksien maksamisesta olisi lopullisesti kieltäydytty. Vaatimukset ovat olleet ennenaikaisia tai selvittämättömiä, joten vaatimusten käsittely on ollut Liikennevakuutuskeskuksessa kesken.

7. Koska A ei ollut näyttänyt, että vahingosta vastuussa oleva vakuutusyhtiö olisi kieltäytynyt suorittamasta vaadittua korvausta kysymyksessä olevasta liikennevahingosta, käräjäoikeus on jättänyt A:n vahingonkorvausvaatimukset liikennevakuutuslain 80 §:n 2 momentin nojalla tutkimatta.

8. A valitti käräjäoikeuden päätöksestä Vaasan hovioikeuteen. Hovioikeus ei 31.3.2021 antamallaan päätöksellä myöntänyt jatkokäsittelylupaa. 

9. KKO myönsi A:lle valitusluvan. A uudisti käräjäoikeudessa esittämänsä vaatimukset. B vaati vastauksessaan, että valitus hylätään.  Liikennevakuutuskeskus antoi siltä pyydetyn lausuman. Sen mukaan Liikennevakuutuskeskus oli vielä hovioikeuden päätöksen antamisen jälkeen maksanut A:lle 11 827,50 euroa pysyvästä haitasta ja 1 387,50 euroa kosmeettisesta haitasta. 

10. KKO:n ratkaistavana oli kysymys siitä, olisiko hovioikeuden pitänyt myöntää A:lle jatkokäsittelylupa. Asian ratkaisun kannalta merkityksellistä oli se, mitä vakuutusyhtiön kieltäytymiseltä suorittamasta vahingonkorvausta liikennevahingon johdosta on edellytettävä, jotta vahinkoa kärsineen henkilön ajoneuvon kuljettajaan kohdistama liikennevakuutuksesta korvattava vahingonkorvausvaatimus voidaan tutkia. 

11. Liikennevakuutuslain 80 §:n 1 momentin mukaan jos korvausta vaaditaan tuomioistuimessa liikennevakuutuksesta korvattavan vahingon johdosta ajoneuvon omistajalta, haltijalta, kuljettajalta tai matkustajalta muun kuin liikennevakuutuslain nojalla, korvaus on tuomittava liikennevakuutuslain mukaisesti ja siitä riippumatta, onko hänellä vahinkoa kärsineeltä myös saaminen. Näin tuomittu määrä saadaan periä vain liikennevahingosta vastuussa olevalta vakuutusyhtiöltä, joka vapautuu vastuusta maksamalla korvauksen vahinkoa kärsineelle. Mainitun pykälän 2 momentin mukaan 1 momentissa tarkoitettua korvausvaatimusta ei voida tutkia, ellei näytetä, että vakuutusyhtiö, joka on vastuussa vahingosta, on kieltäytynyt suorittamasta vaadittua vahingonkorvausta.

12. KKO:n mukaan sen arvioinnissa, onko vakuutusyhtiö kieltäytynyt korvaamasta vahinkoa, on kysymys yleisestä näytön arviointia koskevasta harkinnasta (KKO 1993:53); perustelukappale 22.  Vaikka vakuutusyhtiöllä ei ole enää voimassa olevan lain mukaan velvollisuutta antaa erillistä kieltäytymistodistusta, vakuutusyhtiön kieltäytyminen voidaan osoittaa myös tällaisella todistuksella, jos vakuutusyhtiö antaa sellaisen. Näin ollen voi olla sattumanvaraista, saako tuomioistuin tiedon sellaisista seikoista, joiden perusteella se voi seikkaperäisemmin arvioida korvauspäätöksen lopullisuutta. Tässäkin asiassa A oli esittänyt osoitukseksi kieltäytymisestä Liikennevakuutuskeskuksen antaman kieltäytymistodistuksen, ja kieltäytymisen lopullisuuden arvioimisen kannalta olennaiset seikat ovat ilmenneet vasta Liikennevakuutuskeskuksen käräjäoikeuden pyynnöstä antamista lausumista. KKO:n mukaan ratkaisukäytännön sattumanvaraisuuden torjumiseksi voi sen vuoksi olla perusteltua, ettei korvausvaatimuksen tutkimiselle aseteta vakuutusyhtiön kieltäytymisen ohella lisäedellytyksiä.

13. Lisäksi vakuutusyhtiön ja vahinkoa kärsineen erimielisyys voisi kohdistua myös siihen, ovatko lopullisen korvauspäätöksen edellytykset jo käsillä. Arvioidessaan kieltäytymisen lopullisuutta tuomioistuin voisi tällöin joutua ottamaan kantaa vahingonkorvauksen tuomitsemisen aineellisiin edellytyksiin, esimerkiksi haitan pysyvyyteen tai vahingosta vakuutusyhtiölle esitetyn selvityksen riittävyyteen. Koska tuomioistuimen tutkimisvallan tulisi perustua selkeisiin ja ennakoitaviin perusteisiin, jotka ovat arvioitavissa ennen pääasian käsittelyä, myöskään pyrkimys oikeudenkäyntimenettelyn selkeyteen ei puolla lisäedellytysten asettamista vakuutusyhtiön kieltäytymiselle, KKO lausui (kappale 23)

 Jatkokäsittelyluvan myöntäminen

14. Käräjäoikeus oli jättänyt A:n vahingonkorvausvaatimukset tilapäisestä ja pysyvästä haitasta sekä kosmeettisesta haitasta tutkimatta, koska Liikennevakuutuskeskus ei sen mukaan ollut antanut korvausvaatimuksista ratkaisuja, joiden perusteella korvausten maksamisesta olisi lopullisesti kieltäydytty. Kun otetaan erityisesti huomioon edellä mainitut seikat, hovioikeudella ei ole ollut edellytyksiä pitää selvänä, että käräjäoikeuden ratkaisun lopputulos on oikea. Ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta on siten ollut jatkokäsittelylupaharkinnassa tarkoitetulla tavalla syytä epäillä, joten jatkokäsittelylupa olisi pitänyt myöntää muutosperusteella.

15. KKO totesi, että oikeuslähteistä ei ole saatavissa selvää vastausta kysymykseen, mitä vakuutusyhtiön kieltäytymiseltä korvauksen maksamisesta on liikennevakuutuslain 80 §:n 2 momenttia sovellettaessa edellytettävä. Useat näkökohdat puoltavat edeltä ilmenevin tavoin sitä, että kieltäytymisen tulee perustua riittävään selvitykseen vahingosta, mikä voi joissakin vahinkolajeissa, kuten pysyvän haitan osalta, edellyttää suhteellisen pitkän ajan kulumista vahinkotapahtumasta. Toisaalta erityisesti lain sanamuoto tai KKO:n perusteluissa mainitut perusteet eivät tue sitä käsitystä, että vahinkoa kärsineen korvausvaatimus voitaisiin tutkia vain siinä tapauksessa, että vakuutusyhtiön kieltäytyminen arvioidaan lopulliseksi. Kysymys on tulkinnanvaraisuuden lisäksi periaatteellisesti merkityksellinen. Hovioikeuden olisi siten pitänyt myöntää jatkokäsittelylupa ennakkoratkaisuperusteella. 

16. KKO kumosi hovioikeuden päätöksen siltä osin kuin jatkokäsittelylupaa ei ole myönnetty käräjäoikeuden käsittelyratkaisuun 26.8.2020, jolla A:n esittämät vahingonkorvausvaatimukset on jätetty tutkimatta. KKO myönsi A:lle tältä osin jatkokäsittelylupa. KKO palautti asian Vaasan hovioikeuteen, jonka tuli omasta aloitteestaan jatkaa asian käsittelyä.

 -----

17. Täysin selvä tapaus, eli hovioikeuden olisi ehdotomasti tullut myöntää jatkokäsittelylupa. Tästäkin hovioikeuden rarkaisusta näkee, miten hovioikeus voi kylmästi jättää sanotun luvan myöntämättä, jos asia näyttää sekavalta tai jotenkin "ikävältä" käsitellä ja ratkaista; siis ainoastaan keventääkseen omaa työtään. Tämä käy helposti, sillä hovioikeuden ei tarvitse perustella kielteistä lupapäätöstään asiallisesti  ja konkreettisesti mitenkään.

18. Hovioikeudet saattavat edellyttää, että tutkimislupa myönnetään vain silloin, kun käräjäoikeuden ratkaisu on selvästi virheellinen. Tämä on väärin, sillä laki lähtee siitä, että jatkokäsittelylupa on myönnettävä, jos on aihetta epäillä käräjäoikeuden ratkaisu oikeellisuutta. Lisäksi lupa on myönnettävä, kuten tässäkin tapauksessa. edellä kohdassa 15 mainitulla ennakkopäätösperusteella.  

19.Jatkokäsitelyluvan soveltamisalaan ja edellytyksiin sekä lupamenettelyyn liittyy monenlaisia  ongelmia ja epäkohtia, joita olen käsitellyt esimerkiksi lokakuussa 2011 kirjoittamassani blogikirjoituksessa, johon pääsee tästä linkistä

https://jyrkivirolainen.blogspot.com/2011/10/493-hovioikeuksien-jatkokasittelylupa.html

 

 


346. Tapon yritys vai hätävarjelu? KKO 2023:3

 


1. Mieshenkilö B oli tullut yöllä 18.6.2020 päihtyneenä Forssassa olevan A:n kerrostaloasunnon edustalle mukanaan moottorisaha ja sorkkarauta ja uhannut sanallisesti toisessa kerroksessa sijainneen asunnon parvekkeella olleita A:ta ja tämän naispuolista seurustelukumppania. Tämän johdosta A oli ampunut parvekkeelta yhden laukauksen haulikolla noin 20 metrin päähän B:n eteen asfalttiin, josta hauleja oli kimmonnut B:n alaraajoihin. 

2. Tämän jälkeen B oli murtautunut kerrostalon porraskäytävään rikkomalla ulko-oven lasin sorkkaraudalla ja yrittänyt tunkeutua A:n asuntoon sahaamalla moottorisahalla noin 30 senttimetriä leveän ja 60 senttimetriä korkean aukon A:n asunnon oveen. Kun B oli kumartunut aukosta asunnon sisään ja yrittänyt avata asunnon oven sisäpuolelta, A oli ampunut B:tä kerran haulikolla 3-4 metrin etäisyydeltä  olkapäähän.

3.  Kanta-Hämeen käräjäoikeus, jonka kokoonpanoon kuuluivat käräjätuomari ja kaksi lautamiestä, katsoi tuomiossaan 29.10.2020, että A on B:tä olkapäähän ampuessaan syyllistynyt hätävarjelun liioitteluna tehtyyn tapon yritykseen, jonka perusteella A ei kuitenkaan ole ollut kokonaan rangaistusvastuusta vapaa, vaan kyseessä on ollut rangaistuksen lieventämisperuste. A:n syyksi on lisäksi luettu parvekkeelta ammutun laukauksen osalta vaaran aiheuttaminen sekä aseen ja kahden patruunan luvattoman hallussapidon osalta ampuma-aserikos. Hänet on tuomittu näistä rikoksista  2 vuodeksi 6 kuukaudeksi vankeuteen sekä vahingonkorvausvelvollisuuteen B:lle. 

4. A valitti Turun hovioikeuteen tapon yritystä koskevasta syytekohdasta Hovioikeus ei 30.9.2021 antamassaan tuomiossa muuttanut käräjäoikeuden tuomiota; yksi jäsen olisi alentanut rangaistuksen 1 vuodeksi 9 kuukaudeksi ehdollista vankeutta. 

5. KKO myönsi A:lle valitusluvan. A vaati valituksessaan, että syyte tapon yrityksestä hylätään tai rangaistusta ainakin lievennetään ja alennetaan.

6. KKO:ssa oli kysymys siitä, onko A toiminut syytekohdassa 5 rikoslain 4 luvun 4 §:n 1 momentin mukaisessa hätävarjelussa, jolloin käsillä on syytteen ja vahingonkorvausvaatimusten hylkäämiseen johtava oikeuttamisperuste.

7. Rikoslain 4 luvun 4 §:n 1 momentin mukaan aloitetun tai välittömästi uhkaavan oikeudettoman hyökkäyksen torjumiseksi tarpeellinen puolustusteko on hätävarjeluna sallittu, jollei teko ilmeisesti ylitä sitä, mitä on pidettävä kokonaisuutena arvioiden puolustettavana, kun otetaan huomioon hyökkäyksen laatu ja voimakkuus, puolustautujan ja hyökkääjän henkilö sekä muut olosuhteet.

8.  KKO katsoi (perustelukappale 13), että A:lta ei ole voitu vaatia B:n hyökkäyksen torjumiseksi aseen käyttöä eri tavalla kuin hän on puolustusteon toteuttanut. A:n puolustusteko on näissä olosuhteissa ollut tarpeellinen B:n hyökkäyksen torjumiseksi. Ottaen huomioon erityisesti sen, että moottorisahalla varustautuneen B:n raju hyökkäys olisi pidemmälle edettyään todennäköisesti vakavasti vaarantanut A:n ja hänen seurustelukumppaninsa henkeä ja terveyttä, KKO katsoi, että puolustusteko ei ollut myöskään ylittänyt sitä, mitä voidaan pitää kokonaisuutena arvioiden puolustettavana. Kyse oli siten ollut sallitusta hätävarjelusta eli oikeuttamisperusteesta. Näin ollen syyte tapon yrityksestä sekä siihen perustuvat B:n korvausvaatimukset tuli hylätä. 

9. KKO hylkäsi syytteen tapon yrityksestä ja tuomitsi A:n hänen syykseen luetuista vaaran aiheuttamisesta ja ampuma-aserikoksesta yhteiseen 6 kuukauden vankeusrangaistukseen. KKO määräsi vankeusrangaistuksen määrätään ehdolliseksi, koeaika alkoi KKO:n  tuomion antamisesta ja päättyy 30.6.2024.

KKO:n ratkaisuseloste

 


tiistai 10. tammikuuta 2023

345. KKO:n ennakkopäätösten määrässä tuntuvaa laskua vuonna 2022

 


1. Tarkemmat tiedot korkeiman oikeuden (KKO) vuonna 2022 julkaisemien ennakkopäätösten ja valituslupien määristä sekä muista päätöksistä ilmenevät tuomioistuimen toimintakertomuksesta, joka annettaneen joskus maaliskuussa. Siitä selviää myös KKO:een vuonna 2022 saapuneiden asioiden määrä.

2. KKO:n Finlexissä julkaisemista valitusluvista ja ennakkopäätöksistä voidaan kuitenkin jo nyt todeta, että etenkin ennakkopäätöksinä julkaistujen ratkaisujen määrässä on tapahtunut selvää ja jopa dramaattista laskua edellisiin vuosiin verrattuna.

3. KKO julkaisi nimittäin viime vuonna ainoastaan 81 ennakkopäätöstä. Tämä on ensimmäinen vuosi, jolloin ennakkopäätöksinä on julkaistu alle 90 ratkaisua.  Aiempi pohjanoteeraus on vuodelta, jolloin KKO julkaisi 92 ennakkopäätöstä (prejudikaattia). Vuonna 2019 KKO julkaisi 112 ennakkopäätöstä, vuonna 2020 101 ja vuonna 2021 vielä 93 ennakkopäätöstä. Voidaan sanoa, että vuosi 2022 oli KKO:n historiassa harvinaisen huono prejudikaattivuosi, mitä julkaistujen ratkaisujen lukumäärään tulee.

4. Valituslupien osalta vuosi 2022 oli hieman parempi, sillä KKO myönsi viime vuonna 129 valituslupaa. Tältä osin KKO otti joulukuussa kovan ”loppukirin”, sillä se myönsi  tuolloin peräti 11 valituslupaa sovinnon vahvistamista koskevassa asiassa, jotka kaikki  on tehty Turun hovioikeuden 13.11. 2020 antamista päätöksistä (valitusluvat 115-126). Se, millaisesta asiasta on kysymys, ei ilmene valituslupapäätösten sisällöstä, sillä päätöksissä todetaan lakonisesti vain, että kyse on sovinnon vahvistamisesta,

5. Vuonna 2021 KKO myönsi 108 valituslupaa, mikä oli, ilmeisesti koronaepidemiasta johtuen, sangen alhainen luku, sillä vuonna 2020 myönnettyjen valituslupien määrä oli 136 ja vuonna 2019 125.

6. Kaikkia KKO:n ratkaisuja, joissa on myönnetty valituslupa, ei julkaista ennakkopäätöksinä, sillä osa niistä on niin sanottuja muita päätöksiä, joita ei julkaista Finlexissä. Niistä julkaistaan kuitenkin KKO:n kotisivulla hyvin lyhyt tiedonanto, joka käsittää useimmiten vain pari kolme riviä. Viime vuonna KKO antoi 30  muuta päätöstä, vuonna 2021 niiden määrä oli 33, vuonna 2020 51 ja vuonna 2019 39. Hienoista laskua on siten näidenkin ratkaisujen kohdalla.

7. Valituslupien ja ennakkopäätöksinä julkaistujen ratkaisujen lukumäärän lasku johtuu suurimmaksi osaksi siitä, että KKO:een saapuu vähemmän asioita kuin aikaisemmin; asioista selvä valtaosa koskee valituslupahakemuksia.  Vuosina 2015-17 KKO:een tuli vuosittain 2300-2500 asiaa, mutta vuosina 2018-2020 asioiden määrä väheni selvästi. Vuonna 2020 KKO:een saapui 1882 asiaa ja vuotta aiemmin 2028 asiaa. Vuonna 2021 saapuneiden asioiden määrä kohosi ja oli 2005, viime vuonna saapuneiden asioiden määrä ei ole vielä tiedossa.

8. Asioiden määrän väheneminen johtunee edelleen koronaepidemista, jonka takia hovioikeudet eivät ole ratkaisseet juttuja samassa tahdissa kuin ennen epidemiaa. Tämä ei kuitenkaan ole ainoa selitys asiaan. Eräänä syynä on muutama vuosi sitten tapahtunut oikeudenkäyntimaksujen tuntuva korotus myös KKO:n osalta, tuo maksu on nyt  530 euroa; rikosasiassa maksua ei peritä, jos KKO muuttaa hovioikeuden tuomiota muutoksenhakijan eduksi. Yhtenä syynä on  todennäköisesti oikeudenkäyntiasiamiehen kelpoisuusehtojen tiukentaminen (OK 15:2.1), vaikka kyseisestä uudistuksesta on jo kulunut jo kymmenisen vuotta. Suurempi vaikutus on sillä, että kantelu- ja purkuasioissa KKO:ssa on tullut voimaan asianajajapakko; tämä koskee myös tilannetta, jossa purunhakija on itsekin lakimies (KKO 2014:77).

9. Miten ennakkopäätökset vuonna 2022 jakautuivat eri asiaryhmien osalta?  KKO:n käytännön mukaan saapuvat asiat jaetaan karkeasti ottaen kahteen ryhmään, eli riita-asioihin (S) ja rikosasioihin (R); lisäksi erotellaan vakuutusoikeudesta tuleet V-asiat, maaoikeudesta saapuneet M-asiat ja armahdusasioissa annetut lausunnot (A-diaari). Ahvenanmaan itsehallintoa koskevat asiat merkitään diaariin H-asioina. Viime vuonna KKO ei julkaissut ennakkopäätöksenä yhtään M-asiaa tai Ahvenanmaata koskevaa asiaa.

10. Ruotsin korkein oikeus (Högsta domstolen)  jakaa vakiintuneesti vuosikertomuksissaan saapuneet asiat kolmeen eri ryhmään, eli riita- tai siviiliasioiden ja rikosasioiden lisäksi myös prosessioikeudellisiin asioihin tai kysymyksiin. Sen julkaisemista tilastotiedoista voidaan havaita, että prosessuaalisten valituslupien ja ennakkopäätösten osuus on varsin suuri ja joinakin vuosina jopa suurempi kuin rikos- tai siviiliasioiden.

11. Minusta myös KKO voisi ottaa toimintakertomuksissaan käyttöön samanlaisen erittelyn, jossa prosessioikeudelliset asiat tai kysymykset tilastoitaisiin erikseen. Olen tehnyt sen omissa laskelmissani ja blogikirjoituksissa jo 2-3 vuoden ajan.

12. Vuonna 2022 KKO:n antamista ennakkopäätöksistä suurin osa eli 33 ratkaisua koskee rikosoikeutta, 29 prejudikaattia prosessioikeutta ja loput 19 ennakkopäätöstä siviilioikeutta. Yhden vakuutusoikeudesta tulleen tapauksen (KKO 202:65) olen lukenut siviiliasioihin ja yhden armahdusasiassa annetun lausunnon, joka koski liiketoimintakieltoa (KKO 2022:78), rikosasioihin. Muutamissa ennakkopäätöksissä on ollut kyse sekä rikos- ja prosessioikeudellisesta tai prosessi- ja siviilioikeudellisesta kysymyksestä, jolloin se, mikä on ollut tapauksen ja ratkaisun pääkysymys, on ratkaissut sen, mihin kategoriaan prejudikaatti kuuluu. Esimerkiksi ratkaisun KKO 2022:67, joka koskee sekä rikosoikeutta että prosessioikeutta, olen lukenut rikosoikeudellisiin prejudikaatteihin.

13. Trendi näyttää selvältä: Yhä suurempi osa KKO:n prejudikaateista koskee rikosoikeutta ja prosessioikeutta, kun taas siviilioikeudellisten asioiden ja kysymysten määrä vähenee entisestään. Tämä sama ilmiö havaitaan jo käräjä- ja hovioikeuksien ratkaisukäytännöstä, sillä laajojen riita-asioiden määrä tuomioistuimissa vähenee edelleen. Yritysten väliset riidat ratkaistaan entistä useammin välimiesmenettelyssä.

14. Yksi merkittävä syy sanottuun kehitykseen on oikeudenkäyntikuluja koskeva sääntely, johon ei ole rohjettu vieläkään kunnolla tarttua; kulu-uudistusta on odotettu jo parikymmentä vuotta mutta tuloksetta. Äskeisellä näennäisuudistuksella, jossa tuomioistuin voi viran puolesta alentaa hävinneen osapuolen kohtuuttoman suurta kulukorvausvelvollisuutta, ei toki ole vaikutusta itse pääasiaan eli oikeudenkäyntikulujen määrään. Ilmeisesti ainoa tehokas keino tähän olisi erilaisten asian laatuun ja vaikeusasteeseen perustuvien kulukattojen ja -taksojen käyttöön ottaminen. Ne ovat voimassa esimerkksi Saksassa ja eräissä muissakin Keski-Euroopan maissa. Tällaista uudistusta Asianajajaliitto ei kannata, joten se vastustaa sitä. 

15. Todettaloon vielä, että viime vuonna KKO toimitti kuusi suullista käsittelyä. Määrä on hieman pienempi johon 10 viimeisen vuoden aikana on keskimäärin totuttu. KKO toimittaa suullisen käsittelyn useimmiten raiskausjutuissa ja lapsen törkeää hyväksikäyttöä koskevissa jutuissa. joissa se ottaa usein aika laajasti vastaan jo alemmissa oikeuksissa esitettyä henkilötodistelua. Todistajia kuullaan siis itse asiassa oikeudenkäynnin neljässä eri vaiheessa: esitutkinnassa, käräjäoikeudessa, hovioikeudessa ja KKO:ssa. KKO toki kannattaa tavoitetta, jonka mukaan oikeudenkäynnin painopisteen tulisi olla käräjäoikeudessa. Toisaalta se ottaa uudelleen vastaan jo alemmissa oikeudessa esitettyä henkilötodistelua.

16. KKO:n suullisessa käsittelyssä ei ole kyse pääkäsittelystä, jonka käräjäoikeus ja hovioikeus pitävät. Tämä merkitsee sitä, että KKO ei ratkaise asiaa vielä pääkäsittelyssä ja siinä vastaanotetun aineiston perusteella, vaan suullisen käsittelyn jälkeen KKO:sa pidetään esittely, jossa asia ratkaistaan esittelijän mietinnön pohjalta. Hieman outo menettely välittömyysperiaatteen kannalta. Ruotsin korkeimmassa oikeudessa (HD) suullinen käsittely sen sijaan on aito pääkäsittely, sillä sen jälkeen ei pidetä enää esittelyä. Tähän pitäisi päästä myös KKO:ssa.