1.
Ruotsin korkeimman oikeuden (Högsta domstolen, HD) ratkaisuista on syytä aluksi todeta, että tuomioiden tai päätösten perustelukappaleet on numeroitu, mikä helpottaa ratkaisun luettavuutta ja erityisesti myöhemmin ratkaisuista ilmeneviin kannanottoihin
viittaamista. Suomessa KKO on omaksunut saman tavan ensimmäisen kerran vuonna 2004, mutta KHO:n kotisivuillaan julkaisemissa ratkaisuissa
kappeiden numerointi ei ole käytössä.
2 . HD otti pari vuotta sitten käyttöön ratkaisujen nimeämisen, joka tapahtuu yhdellä tai kahdella sanalla, mutta josssa ei juuri koskaan käytetä asianosaisten tai valittajan nimeä. Tämä tapa on laajasti käytössä monien
muidenkin maiden ylimpien oikeuksien julkaistuissa ratkaisuissa.
Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisut nimetään
valituksen tehneen henkilön mukaan; esimerkiksi Salduz (-tapaus 2008), Zolotukhin -tapaus (2009) tai Nuutinen v. Finland 2000). HD nimeää nyt myös vanhempia eli esimerkiksi vaikkapa 1990 -antamiaan ratkaisuja. Nimet ovat näppärästi keskittyjä ja niissä on vältetty turhaa pönötystä; esimerkiksi Mama Africa, Smyckesköpet, Biobanken, Hästen Closseau, Fåtöljen, Leksaksaffären i Vimmerby.
3. Esimerkkeinä ratkaisujen nimikkeistä voidaan mainita HD:n ratkaisu "Cross cheking" 10.6.-18 (NJA 2018 s. 591). jossa jääkiekkoilijan poikittaisella mailalla ottelussa suorittaman taklauksen katsottiin toteuttavan pahoinpitelyn tunnusmerkistön. Ratkaisussa "Högskolsavgiften" 17.4.-18 (NJA 2018 s. 266) todettiin, että ulkomaalaisella opiskelijalla oli oikeus saada tietty osa lukukausimaksusta takaisin hänen korkeakoulussa saamansa puutteellisen opetuksen takia. Smitning -ratkaisussa (NJA 2018 s. 394) HD katsoi, toisin kuin käräjäoikeus ja hovioikeus, että autoilijan tuomitseminen sakkoon liikennepaosta ei rikkonut hänen oikeuttaan oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin. Ratkaisussa Flyget till Antalya 15.3.-18 puolestaan päädyttiin siihen, että kantajat, joiden lento Turkin Antalyaan oli myöhästynyt hieman yli kolme tuntia, olivat menettäneet oikeuden vaatia korvausta lentoyhtiöltä, koska he olivat reklamoineet asiasta vasta sitten, kun myöhästymisestä oli kulunut yli kaksi vuotta.
4. Marginalen -nimisessä päätöksessä 19.12.2018 katsottiin, että hovioikeuden olisi tullut myöntää valittajalle suomalaista jatkokäsittelylupaa vastaava tutkintalupa (prövningstillstånd). Näin siksi, että hovioikeudelle esitetetyn uuden todisteen perusteella oli syytä epäillä käräjäoikeuden ratkaisun oikeellisuutta ja hovioikeuden olisi tullut sallia kyseisen todisteen esittäminen käräjäoikeuden laiminlyömän materiaalisen prosessinjohdon vuoksi. Valittajan vastapuolena HD:ssa oli Marginalen Bank.
5. KKO:lle ja miksei myös KHO:lle voidaan ilman muuta suositella vastaavanlaiseen nimikäytäntöön siirtymistä. On käytännössä hieman hankalaa viitata perusteluissa esimerkiksi aiemmin annettuun ennakkopäätökseen ratkaisuun KKO 2001:50, koska ratkaisun numero ei kerro mitään siitä, millaisesta tapauksesta ratkaisussa on ollut kyse.
6. Ratkaisu KKO 2019:11, joka koskee asianajajalle liian suuren palkkion johdosta määrättyä kurinpitoseuraamusta, voitaisiin nimetä otsikolla "Kuriton asianajaja" tai "Ahne asianajaja"; ratkaisu KKO 2019:10 nimellä "Happo78 plus"; tapaus KKO 2019:9 yksinkertaisesti nimellä "ARA"; KKO 2019:8, jossa oli alunperin kyse 30 euron velkomuksesta, otsikolla "Pikavippi" tai "Vain 30 euron tähden"; prejudikaatti KKO 2019;7 otsikolla "Editio" (KKO puhuu perusteluissaan vain asiakirjan esittämisvelvollisuudesta); KKO 2019:6 nimellä "Avunantajan vastuu"; ratkaisu KKO 2019:4 "Rikosuhrimaksu" ja ratkaisu KKO 2019:2 puolestaan otsikolla "Postihuume II".
7. Ruotsin HD:n kotisivuillan julkaisemissa ratkaisuissa ei selosteta laajasti alempien oikeusasteiden eli käräjä- ja hovioikeuden ratkaisuja; tässä suhteessa Suomen KKO:n kirjoitustapa on toisenlainen, jolloin siihen kuluu myös enemmän aikaa. Sitä vastoin julkisessa oikeustapauskokoelmassa (NJA, Nytt Juridiskt Arkiv II) selostetaan käräjäoikeuden ja hovioikeuden ratkaisut kokonaisuudessaan sekä HD:n osalta myös esittelijän mietintö, jollei jutussa ole toimitettu pääkäsittelyä. Ruotsin HD:ssa eri mieltä ratkaisusta olevat jäsenet eivät hyväksy esiittelijän mietintöä sellaisenaan, vaan kirjoittavat nähdäkseni aina oman eriävän lausumansa. HD:n ratkaisut sekä niitä ennen asiassa annetut alempien tuomioistuinten ratkaisut selostetaan kokonaisuudessaan myös yksityisellä lagen nu -sivustolla.
8. Perustelukäytännösttä voiddaan tässä mainita sen verran, että Suomen KKO on nykyisin ajanut Ruotsin HD:n ohi, mitä perustelujen laajuuteen ja seikkaperäisyyteen tulee. Aika usein tuntuu siltä, että KKO perustelee ratkaisujaan jopa tarpeettoman yksityiskohtaisesti ja laajasti. Tuoreena esimerkkinä ennakkopäätös KKO 2019:11, jossa on todella yksityiskohtaisesti perusteltu mm. kysymystä siitä, olisiko hovioikeuden tullut toimittaa asiassa valittajana olevan asianajajan vaatima pääkäsittely; tämä asia olisi selvinnyt toki huomattavasti lyhyemmilläkin perusteluilla. Ratkaisun perusteluja olisi muutoinkin voitu huomattavasti tiivistää, jolloin ratkaisun luettavuus ja ymmärrettävyys olisi parantunut. Ylipitkiä perusteluja harva tuomioistuimen ja asiaosaispiirin ulkopuolinen henkilö jaksaa juuri edes lukea. Ruotsin HD:n tuomarit tiivistävät sanottavansa, käyttävät mahdollisimman lyhyitä virkkeitä ja kirjoittavat perustelut muutenkin napakasti ja ymmärrettävästi tarpeetonta toistoa ja jaarittelua välttäen.
9. Selvä ero kahden naapurimaan ylimpien oikeuksien välillä vallitsee myös oikeuskirjallisuuteen viittaamisen osalta. Suomen KKO viittaa perusteluissaan oikeuskirjallisuuteen varsin harvoin, noin viidessä ratkaisussa vuosittain, jolloin tuomioistuin julkaisee keskimäärin sata prejudikaattia; KHO on tässä vielä pidättyvämpi. Ruotsin HD ei toki syyllisty mihinkään ylenmääräiseen viittaamiseen, mutta silloin kun siihen on aihetta, oikeuskirjallisuuden kannanottoja tuodaan esiin lyhyesti. Tämä ei toki tarkoita, kuten Suomessa usein arvellaan, että juttuja ratkaistaisiin suoraan sen mukaan, mitä oikeuskirjallisuudessa on esitetty.
10. Yhtenä esimerkkitapauksena oikeuskirjallisuuteen viittaamisesta voidaan mainita HD:n edellä jo lyhyesti selostettu Marginalen -tapaus, jonka HD ratkaisi 19.12.2018 antamallaan päätöksellä. Referenttinä tapauksessa toimi tuore oikeusneuvos Eric M. Runesson, joka on väitellyt oikeustieteen tohtiksi ja julkaisut paitsi yksityisoikeudellisia, myös prosssioikeudellisia teoksia ja artikkeleja. Prosessioikeutta eli mm. materiaalista prosessinjohtoa koskevassa Marginalen -asiassa HD viittasi perusteluissaan tunnettujen prosessualistien P.O. Ekelöfin, Peter Fitgerin, Bengt Lindellin ja Peter Westbergin teoksiin. Tällainen perustelutapa on omiaan vahvistamaan yliopistotutkijoiden ja tuomioistuinten vuoropuhelua ja yhteistoimintaa.
11. HD:n puheenjohtaja Anders Eka korostaa esityksessään johtamansa tuomioistuimen tiedotuksen ja erityisesti sen ulkoisen kommunikaatiota, jota on jo Stefan Lindskogin päällikkökaudella pyritty lisäämään. Tästä suomalaisilla tuomioistuimilla ja myös KKO:lla olisi paljon opittavaa. KKO:ta, Helsingin hoviokeutta ja markkinaoikeutta lukuun ottamatta suomalaisten yleisten tuomioistuinten - eritoten käräjäoikeuksien - ulkoinen tiedotustoiminta on yhä edelleen aika paljon lapsen kengissä.
12. HD:n kansliapäällikkö Måns Wigrén on kirjoittanut toimintakertomukseen jutun "Högsta domstolen land och riket runt". Siinä kerrotaan mm. HD:n edustajien eri käräjäoikeuksiin ja hovioikeuksiin tekemistä vierailuista ja toisaalta alempien tuomioistuinten, syyttäjä- ja asianjajakunnan edustajien sekä oikeustieteen opiskelijaryhmien vierailuista korkeimmassa oikeudessa. Ensimmäisellä "kiertomatkalla" HD:n silloinen puheenjohtaja Stefan Lindskog, kansliapäällikkö Wigrén, oikeussihteeri Linda Strömberg ja hallinnollinen viskaali Linda Heikkilä kävivät 22.-23. tammikuuta 2018 Östersundin käräjäoikeudessa ja Nedre Norlannin hovioikeudessa. Seuraava matka tehtiin Uumajan käräjäoikeuteen ja Övre Norlannin hovioikeuteen. Näitä vierailuja HD teki viime vuonna kaikkiaan 15 kertaa. HD:n edustajat vierailivat vuonna 2018 myös Suomen KHO:n ja myöhemmin KKO:n 100-vuotisjuhlissa. HD järjestää myös ennakkopäätöspalavereja (prejudikatmöte), joissa mm. asianajajat ja syyttäjät voivat kertoa, mistä kysymyksistä olisi tarpeen saada HD:n uusia ennakkopäätöksiä.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Högsta domstolen (Ruotsi). Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Högsta domstolen (Ruotsi). Näytä kaikki tekstit
perjantai 8. helmikuuta 2019
tiistai 5. helmikuuta 2019
134. Ruotsin Högsta domstolen, osa III
1. Jatkamme tutustumista Ruotsin korkeimpaan oikeuteen (HD) tuomioistuimen viime vuodelta laaditun ja pari viikkoa sitten julkaiseman toimintakertomuksen valossa.
2. HD:n jäseneksi vuonna 2017 nimitetty oikeusneuvos Malin Bonthron kertoo ensivaikutelmistaan HD:n palveluksessa otsikolla "Den första tiden som justitieråd" (s. 13-14). Bonthron (synt. 1967) valmistui juristiksi 1991 ja sai 1999 tuomarikoulutuksen suoritettuaan nimityksen Svean hovioikeuden asessoriksi, jolla on kelpoisuus hakea vakinaista tuomarin virkaa. Pari vuotta asianajotoimistossa työskenneltyään Bonthron siirtyi oikeusministeriöön ja toimi siellä erilaisisssa, lähinnä lainvalmistelua koskevissa tehtävissä - erityisalana tekijänoikeus - lähes 20 vuotta vuoteen 2017 saakka, viimeksi nimikkeellä rättschef.
3. Tämän jälkeen toimintakertomuksessa seuraa laaja lähes 20 sivua käsittävä jakso otsikolla "Vägen till prejudikat". Siinä selostetaan yksityiskohtaisesti tuomioistuimeen saapuvien valituslupahakemusten ja valitusten käsittelyvaiheita. Esitys sisältää seuraavat jaksot: överklagande kommer in, inledande granskning, förberedelse - tillståndsprövning, förberedelse - slutlig prövning, slutlig prövning, avgörandet färdigställs ja avslutad åtgärden.
4. Jakson alussa on kaksi videota otsikoilla "Högsta domstolens roll" ja "Vägen till prejudikat". Niissä kerrotaan - lähinnä ei-juristeja silmällä pitäen - lyhyesti HD:n roolista prejudikaattituomioistuimena ja HD:n toiminnan pääpiirteet. Kun Ruotsin käräjäoikeudet ratkaisevat vuosittain n. 170 000 ja kuusi hovioikeutta n. 25 000 riita- ja rikosasiaa, antaa HD vuodessa keskimäärin vain 100 ennakkopäätöksenä julkaistavaa ratkaisua. Vastaavanlaista videoaesitystä voidaan suositella myös Suomen ylimmille tuomioistuimille, kuten myös hovioikeuksille ja käräjäoikeuksillekin. Ehkä asia saadaan kuntoon kun tuomioistuinvirasto on aloittanut toimintansa.
5. Valituslupahakemukset ja valitukset otetaan vastaan kirjaamossa, mistä ne jaetaan tiettyjen toimenpiteiden jälkeen kahdelle valmisteluyksikölle. Kumpaakin yksikköä johtaa tuomari - ei siis HD:n jäsen - joka on toimikauden ajan vapaalla omasta virastaan. Yksikköön kuuluu valmistelujuristeja, joita tuomioistuimessa oli viime vuonna seitsemän, n. 30 oikeussihteeriä sekä joukko virkalijoita (beredningshandläggare, domstolshandläggare). Valmistelujuristit, jotka avustavat oikeussihteereitä, ovat nuoria tuomioistuinharjoittelun suorittaneita (notariemeriterade) juristeja, joiden toimikausi on kaksi vuotta ja joiden työt jatkuvat HD:n jälkeen esimerkiksi hovioikeuden viskaalina tai asianajoimiston palveluksessa.
6. Tässä yhteydessä on syytä mainita, että Ruotsissa ei ole enää aikoihin ollut käytössä varatuomarin (vicehäradshövding) tittelin myöntämistä tuomioistuinharjoittelun suorittaneille juristeille. Siitä luovuttiin Ruotsissa lopullisesti lähes sata vuotta sitten vuonna 1926. On selvää, ettei kyseinen nimike ole Suomessakaan vastannut pitkiin aikoihin alkuperäistä tarkoitustaan, joten siitä voitaisiin aivan hyvin luopua. Mutta tietäen, miten innokkaasti suomalaiset ovat kaikenlaisten arvonimien ja kunniamerkkien perään, on helppo ennustaa, että meillä varatuomarin arvonimen myöntäminen tulee säilymään ikuisesti! Sama koskee herastuomarin arvonimen myöntämistä lautamiehille, Ruotsissa siitäkin on luovuttu jo kauan sitten.
7. Ruotsin korkeimpaan oikeudelle tehdään vuosittain hovioikeuden ratkaisuista noin 5 000 valitusta, joista ainoastaan kaksi prosenttia johtaa valitusluvan myöntämistä edellyttävään varsinaiseen tutkintaan. Selvät tapaukset, joita on 90 prosenttia valituksista, ratkaistaan oikeussihteerin esityksestä yhden jäsenen kokoonpanossa jo kuukauden kuluessa siitä, kun valitus oli saapunut oikeuden kirjaamoon. Jos jäsen ei hyväksy oikeussihteerin ehdotusta tai asia on epäselvä, kysymys valitusluvan myöntämisestä siirretään kolmen jäsenen kokoonpanoon, jonka ratkaisu saadaan yleensä kolmen kuukauden kuluessa valituksen saapumisesta.
8. Oikeussihteerit ovat, useimmiten tuomioistuinharjoittelun jälkeen, suorittaneet varsinaisen tuomarikoulutuksen ja saaneet sen jälkeen nimityksen hovioikeuden asessoreiksi. KKOssa ja KHO:ssa tuttua jakoa oikeussihteereihin, vanhempiin oikeussihteereihin ja esittelijäneuvoksiin ei ole, ja oikeussihteerin tehtävä on aina määräaikainen kestäen neljä vuotta. Osa oikeussihteereistä voi työskennellä Tukholman ulkopuolella, esimerkiksi Malmössä tai Göteborgissa. Toimikautensa päätyttyä oikeussihteerit voivat jatkaa tuomarinuraa käräjäoikeuden tai hovioikeuden tuomareina.
9. Valitusluvan saaneiden asioiden jatkokäsittely eli juttujen varsinainen (asiallinen) tutkinta voi tapahtua joko suullisessa pääkäsittelyssä tai, kuten on tavallista, kirjallisessa esittelymenettelyssä esittelijän laatiman muistion ja ratkaisuehdotuksen pohjalta. Jos asiassa tomiteaan päääsittely, ratkaistaan asia siinä esitetyn aineiston pohjalta, eli istunnon jälkeen ei pidetä enää esittelyä; Suomen KKO:ssa tilanne on, outoa kyllä, tässä suhteessa erilainen. Ruotsin HD:n lakiin perustuva käytäntö on välittömyysperiaatten mukainen, KKO:n ei.
10. Kullekin asialle määrätään ennen esittelyä referentti (referent) eli jäsen, joka ensi sijaisesti vastaa asian käsittelystä; KKO:ssa ja täkäläisissä hovioikeuksissa häntä kutsutaan tarkastavaksi jäseneksi. Asiat käsitellään normaalisti viiden jäsenen kokoonpanossa, jossa tapauksen selostaa muille jäsenille, ei esittelijä niin kuin Suomessa tapahtuu, vaan referentti, joka myös ilmaisee ratkaisun sisällöstä päätettäessä ja mahdollisessa äänestyksessä ensimmäisenä oman kantansa. HD ilmoittaa kirjallisessa ratkaisussaan, kuka jäsenistä on toiminut referenttinä. Tämä mainitaan myös julkaistuissa oikeustapauskokoelmissa (Nytt juridiskt arkiv, NJA). Myös tältä osin menettely eroaa KKO:n omaksumasta käytännöstä.
11. Jonkin ajan kuluttua esittelytilaisuuden jälkeen pidetään vielä återställning -niminen istunto, joka on eräänlainen uusinta- tai tarkistuskäsittely. Siinä jaoston kanta lyödään lopullisesti lukkoon myös ratkaisun kirjoitusasun osalta ja eri mieltä olevilla jäsenillä on tilaisuus esittää äänestyslausumansa. Referentti jättää viikkoa ennen kokousta muille jäsenlle viimeistellyn luonnoksen ratkaisusta sekä lyhyen prejudikaattiotsikon.
12. KKO:ssa ei samanlaista käsittelyvaihetta ei tunneta. Siellä asiakirjat kiertävät esittelyn kaikilla jäsenillä ja kiertoajasta voi tulla hyvinkin pitkä. Toisinaan ratkaisun asiasisältökin saattaa muuttua "kierrolla" täysin erilaiseksi siitä, mihin esittelyssä oli päädytty. Lisäksi on otettava huomioon tuomioistuinlain 16 luvun 3 §, jonka mukaan tuomari on toimivaltainen lainkäyttöasiassa senkin jälkeen, kun hän ei enää ole tuomarin virassa, jos hän on ratkaissut asian tai osallistunut sen ratkaisemiseen monijäsenisen kokoonpanon jäsenenä virkasuhteensa aikana.
13. Tämä voi ja on käytännössä myös johtanut siihen, että KKO:n ratkaisun allekirjoittaa tuomari, joka on jäänyt virastaan eläkkeelle aikoja sitten. Näin tapahtui juuri äskettäin annetussa ratkaisussa KKO 2019:8, jonka on jäsenenä allekirjoittanut kaksi "eläkeläistuomaria", joista toinen on eläköitynyt jo 1.9.2017 ja toinen 1.5.2018.Tällaisessa tilanteessa ratkaisuun olisi syytä merkitä antamspäivän lisäksi myös esittelypäivä, jolloin asia on KKO:n omaksuman käytännön mukaan ratkaistu. Näin ei kuitenkaan tapahdu.
Esitys jatkuu vielä hieman myöhemmin julkaistavassa IV-osassa.
2. HD:n jäseneksi vuonna 2017 nimitetty oikeusneuvos Malin Bonthron kertoo ensivaikutelmistaan HD:n palveluksessa otsikolla "Den första tiden som justitieråd" (s. 13-14). Bonthron (synt. 1967) valmistui juristiksi 1991 ja sai 1999 tuomarikoulutuksen suoritettuaan nimityksen Svean hovioikeuden asessoriksi, jolla on kelpoisuus hakea vakinaista tuomarin virkaa. Pari vuotta asianajotoimistossa työskenneltyään Bonthron siirtyi oikeusministeriöön ja toimi siellä erilaisisssa, lähinnä lainvalmistelua koskevissa tehtävissä - erityisalana tekijänoikeus - lähes 20 vuotta vuoteen 2017 saakka, viimeksi nimikkeellä rättschef.
3. Tämän jälkeen toimintakertomuksessa seuraa laaja lähes 20 sivua käsittävä jakso otsikolla "Vägen till prejudikat". Siinä selostetaan yksityiskohtaisesti tuomioistuimeen saapuvien valituslupahakemusten ja valitusten käsittelyvaiheita. Esitys sisältää seuraavat jaksot: överklagande kommer in, inledande granskning, förberedelse - tillståndsprövning, förberedelse - slutlig prövning, slutlig prövning, avgörandet färdigställs ja avslutad åtgärden.
4. Jakson alussa on kaksi videota otsikoilla "Högsta domstolens roll" ja "Vägen till prejudikat". Niissä kerrotaan - lähinnä ei-juristeja silmällä pitäen - lyhyesti HD:n roolista prejudikaattituomioistuimena ja HD:n toiminnan pääpiirteet. Kun Ruotsin käräjäoikeudet ratkaisevat vuosittain n. 170 000 ja kuusi hovioikeutta n. 25 000 riita- ja rikosasiaa, antaa HD vuodessa keskimäärin vain 100 ennakkopäätöksenä julkaistavaa ratkaisua. Vastaavanlaista videoaesitystä voidaan suositella myös Suomen ylimmille tuomioistuimille, kuten myös hovioikeuksille ja käräjäoikeuksillekin. Ehkä asia saadaan kuntoon kun tuomioistuinvirasto on aloittanut toimintansa.
5. Valituslupahakemukset ja valitukset otetaan vastaan kirjaamossa, mistä ne jaetaan tiettyjen toimenpiteiden jälkeen kahdelle valmisteluyksikölle. Kumpaakin yksikköä johtaa tuomari - ei siis HD:n jäsen - joka on toimikauden ajan vapaalla omasta virastaan. Yksikköön kuuluu valmistelujuristeja, joita tuomioistuimessa oli viime vuonna seitsemän, n. 30 oikeussihteeriä sekä joukko virkalijoita (beredningshandläggare, domstolshandläggare). Valmistelujuristit, jotka avustavat oikeussihteereitä, ovat nuoria tuomioistuinharjoittelun suorittaneita (notariemeriterade) juristeja, joiden toimikausi on kaksi vuotta ja joiden työt jatkuvat HD:n jälkeen esimerkiksi hovioikeuden viskaalina tai asianajoimiston palveluksessa.
6. Tässä yhteydessä on syytä mainita, että Ruotsissa ei ole enää aikoihin ollut käytössä varatuomarin (vicehäradshövding) tittelin myöntämistä tuomioistuinharjoittelun suorittaneille juristeille. Siitä luovuttiin Ruotsissa lopullisesti lähes sata vuotta sitten vuonna 1926. On selvää, ettei kyseinen nimike ole Suomessakaan vastannut pitkiin aikoihin alkuperäistä tarkoitustaan, joten siitä voitaisiin aivan hyvin luopua. Mutta tietäen, miten innokkaasti suomalaiset ovat kaikenlaisten arvonimien ja kunniamerkkien perään, on helppo ennustaa, että meillä varatuomarin arvonimen myöntäminen tulee säilymään ikuisesti! Sama koskee herastuomarin arvonimen myöntämistä lautamiehille, Ruotsissa siitäkin on luovuttu jo kauan sitten.
7. Ruotsin korkeimpaan oikeudelle tehdään vuosittain hovioikeuden ratkaisuista noin 5 000 valitusta, joista ainoastaan kaksi prosenttia johtaa valitusluvan myöntämistä edellyttävään varsinaiseen tutkintaan. Selvät tapaukset, joita on 90 prosenttia valituksista, ratkaistaan oikeussihteerin esityksestä yhden jäsenen kokoonpanossa jo kuukauden kuluessa siitä, kun valitus oli saapunut oikeuden kirjaamoon. Jos jäsen ei hyväksy oikeussihteerin ehdotusta tai asia on epäselvä, kysymys valitusluvan myöntämisestä siirretään kolmen jäsenen kokoonpanoon, jonka ratkaisu saadaan yleensä kolmen kuukauden kuluessa valituksen saapumisesta.
8. Oikeussihteerit ovat, useimmiten tuomioistuinharjoittelun jälkeen, suorittaneet varsinaisen tuomarikoulutuksen ja saaneet sen jälkeen nimityksen hovioikeuden asessoreiksi. KKOssa ja KHO:ssa tuttua jakoa oikeussihteereihin, vanhempiin oikeussihteereihin ja esittelijäneuvoksiin ei ole, ja oikeussihteerin tehtävä on aina määräaikainen kestäen neljä vuotta. Osa oikeussihteereistä voi työskennellä Tukholman ulkopuolella, esimerkiksi Malmössä tai Göteborgissa. Toimikautensa päätyttyä oikeussihteerit voivat jatkaa tuomarinuraa käräjäoikeuden tai hovioikeuden tuomareina.
9. Valitusluvan saaneiden asioiden jatkokäsittely eli juttujen varsinainen (asiallinen) tutkinta voi tapahtua joko suullisessa pääkäsittelyssä tai, kuten on tavallista, kirjallisessa esittelymenettelyssä esittelijän laatiman muistion ja ratkaisuehdotuksen pohjalta. Jos asiassa tomiteaan päääsittely, ratkaistaan asia siinä esitetyn aineiston pohjalta, eli istunnon jälkeen ei pidetä enää esittelyä; Suomen KKO:ssa tilanne on, outoa kyllä, tässä suhteessa erilainen. Ruotsin HD:n lakiin perustuva käytäntö on välittömyysperiaatten mukainen, KKO:n ei.
10. Kullekin asialle määrätään ennen esittelyä referentti (referent) eli jäsen, joka ensi sijaisesti vastaa asian käsittelystä; KKO:ssa ja täkäläisissä hovioikeuksissa häntä kutsutaan tarkastavaksi jäseneksi. Asiat käsitellään normaalisti viiden jäsenen kokoonpanossa, jossa tapauksen selostaa muille jäsenille, ei esittelijä niin kuin Suomessa tapahtuu, vaan referentti, joka myös ilmaisee ratkaisun sisällöstä päätettäessä ja mahdollisessa äänestyksessä ensimmäisenä oman kantansa. HD ilmoittaa kirjallisessa ratkaisussaan, kuka jäsenistä on toiminut referenttinä. Tämä mainitaan myös julkaistuissa oikeustapauskokoelmissa (Nytt juridiskt arkiv, NJA). Myös tältä osin menettely eroaa KKO:n omaksumasta käytännöstä.
11. Jonkin ajan kuluttua esittelytilaisuuden jälkeen pidetään vielä återställning -niminen istunto, joka on eräänlainen uusinta- tai tarkistuskäsittely. Siinä jaoston kanta lyödään lopullisesti lukkoon myös ratkaisun kirjoitusasun osalta ja eri mieltä olevilla jäsenillä on tilaisuus esittää äänestyslausumansa. Referentti jättää viikkoa ennen kokousta muille jäsenlle viimeistellyn luonnoksen ratkaisusta sekä lyhyen prejudikaattiotsikon.
12. KKO:ssa ei samanlaista käsittelyvaihetta ei tunneta. Siellä asiakirjat kiertävät esittelyn kaikilla jäsenillä ja kiertoajasta voi tulla hyvinkin pitkä. Toisinaan ratkaisun asiasisältökin saattaa muuttua "kierrolla" täysin erilaiseksi siitä, mihin esittelyssä oli päädytty. Lisäksi on otettava huomioon tuomioistuinlain 16 luvun 3 §, jonka mukaan tuomari on toimivaltainen lainkäyttöasiassa senkin jälkeen, kun hän ei enää ole tuomarin virassa, jos hän on ratkaissut asian tai osallistunut sen ratkaisemiseen monijäsenisen kokoonpanon jäsenenä virkasuhteensa aikana.
13. Tämä voi ja on käytännössä myös johtanut siihen, että KKO:n ratkaisun allekirjoittaa tuomari, joka on jäänyt virastaan eläkkeelle aikoja sitten. Näin tapahtui juuri äskettäin annetussa ratkaisussa KKO 2019:8, jonka on jäsenenä allekirjoittanut kaksi "eläkeläistuomaria", joista toinen on eläköitynyt jo 1.9.2017 ja toinen 1.5.2018.Tällaisessa tilanteessa ratkaisuun olisi syytä merkitä antamspäivän lisäksi myös esittelypäivä, jolloin asia on KKO:n omaksuman käytännön mukaan ratkaistu. Näin ei kuitenkaan tapahdu.
Esitys jatkuu vielä hieman myöhemmin julkaistavassa IV-osassa.
torstai 31. tammikuuta 2019
133. Ruotsin Högsta domstolen, osa II
1. Högsta domstolenin jäseninä ovat tällä hetkellä seuraavat 15 oikeusneuvosta (suluissa tuomarin ikä vuoden 2019 lopussa) Anders Eka (58), II-osaston pj. Gudmund Toijer (63), Ann-Christine Lindeblad (65), Kerstin Calissendorff (64), Johnny Herre (56), Agneta Backlund (59), Ingemar Persson (65), Svante O. Johansson (59), Dag Mattsson (62), Lars Edlund (67), Sten Andersson (64), Stefan Johansson (64), Petter Asp (49), Eric M. Runesson (59) ja Matlin Bonthron (52).
2. Yllä HD:n jäsenet ryhmäkuvassa, puheenjohtaja Anders Eka edessä keskellä. Hän on muita päätään pidempi, vaikka seisoo yhtä rappua alempana. Suomen KKO:sta ei taida olla julkaistu vastaavaa ryhmäkuvaa, vaan yleensä kuvia, joissa jäsenet istuvat plenumsalin pöydän ympärillä.
3. Högsta domstolen sijaistee Tukholmassa Bonden palatsissa (Bondeska palatset), joka rakennettiin 1600 -luvulla alun perin ruotsalaisen valtiomiehen Gustaf Bonden yksityisasunnoksi. HD muutti rakennukseen 1949, sitä ennen tuomioistuin oli toiminut Tukholman kuninkaallisessa linnassa.
4. Jokaisesta HD:n tuomarista on julkaistu kuva HD:n kotisivuilla. Näin on tehty myös Norjan Høysterettin sivuilla, mutta meidän KKO:n ja KHO:n tuomareista ei löydy tuomioituimen sivuilta henkilökohtaista valokuvaa. Jokaisen HD:n jäsenen aiemmasta toiminnasta esitetään nettisivulla tarkat tiedot. Selostukseen sisältyy maininta myös jäsenen mahdollisesta toiminnasta välimiehenä; näitä jäseniä on viisi. Muussa yhteydessä on käynyt selville, että viime vuonna oikeusneuvokseen virkaan nimitetty Eric M. Runesson on toiminut välimiehenä yli sadassa asiassa - KKO:n jäsenten esittelystä puuttuu välimiesjäsenyyksiä koskeva tieto, mitä voidaan pitää puutteena.
5. HD:n jäsenet ovat iäkkäämpiä tuomareita kuin Suomen KKO:ssa, vain oikeusneuvos Asp on syntynyt 70-luvulla. Aika harvoin HD:hen on nimitetty alle 50-vuotiaita tuomareita; Johnny Herrre oli nimityshetkellä vuonna 2010 47- vuotias.
6. Ruotsissa tuomarin eroamisikä on 67 vuotta. Tänä vuonna eläkkeelle jää oikeusneuvos Edlund. Uusiksi jäseniksi, jotka alkavat hoitaa virkaansa myöhemmin tänä vuonna, on nimitetty Cecilia Renfors (58), joka on ollut aiemmin tuomarina, mutta toimii nykyisin oikeusasiamiehenä, sekä Stefan Reimer (57), joka on Helsingborgin käräjäoikeuden chefsrådman.
7. HD:n jäsenten tausta on aika lailla samanlainen kuin KKO:n oikeusneuvostenkin. Seitsemällä on nimityshetkellä ollut aiempaa tuomarikokemusta (Eka, Toijer, Lindeblad, Persson, Andersson, Reimer ja Renfors), kolme on ollut asianajajana (Calissendorff, Edlund ja Runesson), kolme professorina (Herre, Svante O. Johansson ja Asp) ja neljää voidaan pitää lainvalmistelijana (Backlund, Mattson, Stefan Johansson ja Bonthron); Stefan Johanssoon on toiminut myös tuomarina.
8. Lainvalmistelijoina tomineilla juristeilla on siten Ruotsissa, samoin kuin Suomessakin, aika suuri kiintiö maan ylimmässä tuomioistuimessa. Tulee kuitenkin ottaa huomioon, että kaikilla edellä mainituilla neljällä HD:n lainvalmistelijajäsenellä on tuomarin pätevyys, ts. he ovat läpikäyneet tuomarikoulun ja tulleet nimitetyiksi hovioikeuden asessoreiksi. Suomen KKO:ssa tilanne on tässä suhteessa erilainen.
9. Yhdessä asiassa KKO:n ja Ruotsin HD:n jäsenkunta eroaa kuitenkin toisistaan. Suomessa oikeusneuvokseen virkaan voidaan ja on aika usein myös nimitetty "talon" omia esittelijöitä, tavallisesti esittelijäneuvoksen virassa olevia lakimiehiä. Viimeksi näin tapahtui vuonna 2017, jolloin KKO:n jäseneksi nimitettiin esittelijäneuvos, OTT Juha Mäkelä. Ruotsissa esittelijän nimittäminen HD:n jäseneksi ei sen sijaan näytä olevan käytännössä mahdollista, sellaista nimitystä ei ainakaan ole viime sotien jälkeen tiedossani. Ruotsin käytäntö on perusteltu ja se olisi ilman muuta omaksuttava myös Suomessa. Kun meillä virkaesityksen jäsenen nimittämisestä tekee KKO itse, esityksen kohdistuminen monien pätevien ja kokeneiden viranhakijoiden ohi talon omaan virkamieheen on omiaan herättämään epäilyjä nimitysmenttelyn puolueettomuuden suhteen.
10. Suomessa lakia olisi järkevää muuttaa siten, että virkaesityksen tasavallan presidentille myös KKO:n ja KHO:n jäsenten nimittämisen osalta tekisi ylimpien oikeuksien sijasta tuomarinvalintalautakunta. Ruotsissa tällainen muutos tapahtui vuonna 2010. On yllättävää, että vuoden tuomioistuinlain (267/2016) valmistelun ja säätämiseen yhteydessä Suomessa ei puututtu kyseiseen epäkohtaan. Ylimpien tuomioistuinten riippumattomuus ei ko. muutoksen johdosta vaarantuisi, koska nimitysasian valmistelussa asiasta pyydettäisiin KKO:n tai KHO:n lausunto ja mainittujen tuomioistuinten valitsemat edustajat ovat sitä paitsi mukana tuomarinvalintalautakunnan kokoonpanossa ja toimivat vieläpä lautakunnan puheenjohtajina.
11. Ruotsin HD:n jäsenkunnassa on lähes aina ollut aiemmin professoreina toimineita jäseniä. Nykyisistä professorijäsenistä Petter Asp on rikosoikeuden, Johnny Herre kauppaoikeuden ja Svante O. Johansson puolestaan siviilioikeuden tutkija.
!2. HD:n aiemmista professorijäsenistä voidaan mainita esimerkkeinä mainita sellaiset tunnetut nimet kuin Hjalmar Karlgren (1946-64), Henrik Hessler (1973-83), Bertil Bengtsson (1977-93) ja Torgny Håstad (1998-2010), jotka ovat kaikki toimineet siviilioikeuden professoreina. HD:n jäsenenä on ollut myös prosessioikeuden professori Lars Welamson (1970-88), joka on kirjoittanut teoksia mm. oikeusvoimaopista ja konkurssioikeudesta sekä Rättegång VI -nimisen mainion oppi- ja käsikirjan, joka käsittelee muutoksenhakuoikeutta.
13. Ruotsin korkeimmassa oikeudessa on n. 30 esittelijää eli suunnilleen yhtä paljon kuin KKO:ssa. KKO:ssa käytössä olevaa jakoa oikeussihteereihin, vanhempiin oikeussihteereihin ja esittelijäneuvoksiin HD:ssa ei tunneta, vaan kaikkien esittelijöiden virkanimike on oikeusihteeri (justitiesekreterare). He ovat yleensä tuomarikoulutuksen suorittaneita hovioikeuden asessoreja ja heidät nimitetään tehtävään korkeintaan neljäksi vuodeksi; mahdollinen jatkokausi voi kestää enintään toiset neljä vuotta. Lisäksi HD:ssa on kymmenkunta notaarikoulutuksen suorittanutta valmistelujuristia (beredningsjurist), jotka osallistuvat alkuvaiheessa tuomioistuimeen saapuvien valitusasioiden valmisteluun.
14. Minusta KKO:ssa (ja KHO:ssa) tulisi siirtyä esittelijöiden osalta samanlaiseen käytäntöön kuin Ruotsissa. Esittelijöiden virat tulisi mieltää koulutusviroiksi tai -tehtäviksi, niihin ei ole suinkaan tarkoitus jäädä "ikuisesti", vaan tietyn 2-3 vuoden määräajan kuluttua esittelijän tulisi siirtyä urallaan eteenpäin ja hakeutua muihin ja vaativimpiin tehtäviin. Nykyisin kolmannes KKO:n esittelijän vakinaisista viroista voidaan lain nojalla muuttaa ja ainakin osa niistä on tiettävästi myös muutettu määräajaksi täytettäviksi viroiksi.
15. Kirjoitussarjan III-osa tulee myöhemmin.
keskiviikko 30. tammikuuta 2019
132. Ruotsin Högsta domstolen, osa I
1. Tietoja eri maiden ylimmistä tuomioistuimista saa kätevästi niiden netissä julkaisemista toiminta- tai vuosikertomuksista. Suomalaista juristia kiinnostaa yleensä eniten muiden pohjoismaiden korkeimpien oikeuksien toiminta
2. Norjan Høysterett julkaisi vuoden 2018 toimintakertomksensa jo 7.1. 2019, eli kun vasta viikko oli kulunut kertomusvuoden päättymisestä. Suomessa ei ole totuttu lähimainkaan näin nopeaan toimintaan. Korkein hallinto-oikeus (KHO) julkaisi vuoden 2017 vuosikertomuksensa 30.3.2018 ja KKO oman kertomuksensa vikkoa paria myöhemmin.
3. Tässä yhteydessä on syytä luoda katsaus Ruotsin korkeimman oikeuden Högsta domstolenin (HD) viime vuoden toimintakertomukseen. Se julkaistiin tuomioistuimen kotisivulla viime viikon perjantaina 26. tammikuuta.
HD:n toimintakertomus vuodelta 2018
4. Tomintakertomus on hyvin toimitettu 50-sivuinen julkaisu, jossa on paljon isokokoisia kuvia ja johon sisältyy kaksi veideoesitystä tuomioistuimen toiminnasta. Kertomuksessa on vältetty turhaa pönäkkyyttä, eikä siinä mässäillä laajoilla numeroselvityksillä, vaan tilastotiedot esitetään taulukkomuodossa julkaisun lopussa.
5. Toimintakertomuksen alkuun on otettu tuomioistuimen uuden puheenjohtajan - Ruotsin korkeimmassa oikeudessa ei ole presidenttiä - alkusanat. HD:n puheenjohtajana 1.9.2018 aloitti oikeusneuvos Anders Eka, joka on aiemmin toiminut mm. Svean hovioikeuden laamannina ja Tukholman käräjäoikeuden laamannina. Puheenjohtajan virkaa haki myös HD:n toisen jaoston puheenjohtajana toimiva oikeusneuvos Gudmund Toijer. HD:n puheenjohtajaksi voidaan nimittäin vain talossa työskentelevä oikeusneuvos. Suomen KKO:sa tilanne on toinen, sillä tuomioistuimen presidentti voidaan nimittää myös myös oman talon ulkopuolelta.
6. HD:n puheenjohtajana ennen Anders Ekaa toiminut oikeusneuvos Stefan Lindskog jäi eläkkeelle elokuun lopussa 2018. Hänet nimitettiin oikeusneuvokseksi 2006 ja HD:n puheenjohtajaksi vuoden 2016 alusta. Aiemmin Lindskog toimi asianajajana, minkä ohessa hän on väitellyt oikeustieteen tohtoriksi ja julkaissut useita laajoja oikeustieteellisiä teoksia lähinnä yhtiöoikeudesta ja välimiesmenettelystä. Lindskog, joka on ollut asianajajaliiton puheenjohtajana, kuulunee maan menestyimpien lakimiesten joukkoon myös taloudellisesti. Ihmekös tuo, sillä Lindskog on hoitanut ahkerasti myös välimiehen tehtäviä.
7. Anders Eka korostaa esityksessään tuomioistuimen tiedotustoiminnan merkitystä ja vakuuttaa, että korkein oikeus tulee tekemään parhaansa, jotta oikeusvarmuus säilyisi ja ihmiset pääsisivät oikeuksiinsa. Hän toteaa, että tilanne ei ole kaikkien maiden ylimpien oikeuksien osalta yhtä hyvä ja viittaa tässä suhteeessa erityisesti viimeaikaisiin tapahtumiin Puolassa ja Unkarissa, jossa poliittinen valta on pyrkinyt horjuttamaan riippumattomien tuomioistuinten ja erityisesti korkeimman oikeuden asemaa.
8. Anders Eka korostaa HD:n ja korkeimman hallintotuomioistuimen (HFD) välistä yhteistyötä. Tämä on ilmennyt vuona 2018 mm. siten, että oikeusneuvos Kerstin Calissendorff (HD) ja oikeusneuvos Kristina Ståhl (HFD) vaihtoivat kolmeksi kuukaudeksi työpaikkoja keskenään, jolloin ensiksi mainittu työskenteli HFD:n ja jälkimmäinen puolestaan HD:n jäsenenä.
9. Suomessa KKO:n ja KHO:n yhteistyö ei ole ollut aina yhtä mutkatonta ja hedelmällistä. KHO on ei ole lämmennyt aloitteelle, jonka mukaan KKO ja KHO voitaiisiin yhdistää yhdeksi ylimmäksi tuomioistuimeksi. KHO on vastustanut sitkeästi myös tuomioistuinviraston perustamista, jota KKO on sen sijaan puoltanut.
10. Oikeusneuvos Kerstin Calissendorff kertoo otsikon En pionär i Högsta domstolen alla oikeusneuvos Ingrid Gärde Widemarista (1912-2009), joka nimitettiin 50 vuotta sitten eli 1968 ensimmäisenä naisena HD:n jäseneksi; hän oli sanotussa virassa vuoteen 1977 asti. Gärde Widemar toimi ennen korkeimman oikeuden jäseneksi tuloaan kolmeen eri otteeseen 16 vuotta kansanpuolueen kansanedustajana (riksdagsledamot). - Suomen korkeimman oikeuden ensimmäinen naispuolinen jäsen on Maarit Saarni-Rytkolä (1916-2011), joka sai oikeusneuvoksen nimityksen vuonna 1970 eli kaksi vuotta myöhemmin kuin Ingrid Gärde Widemar.
11. Ingrid Gärde Widemarin isä Natanael Gärde oli oikeusneuvoksena 1929-1946. Hän toimi vuosina 1932-1944 uutta oikeudenkäymiskaarta (rättegångsbalken) valmistelleen lainvalmisteluelimen puheenjohtajana. Ruotsin uusi oikeudenkäymiskaari (NRB) tuli voimaan 1948. Natanael Gärde julkaisi 1949 yhdessä kolmen muun uutta prosessilakia valmistelleen juristin kanssa varsin seikkaperäisen Nya rättegångsbalken jämte lagen om dess införande med kommentar -nimisen teoksen, jonka myös suomalaisten prosessioikeuden jatko-opiskelijoiden tuli vielä 70-luvulla hankkia ja tarkkaan lukea.
12. Toimintakertomuksen mukaan Ingrid Gärde Widemar oli kronologisessa järjestyksessä 248. Högsta domstolenin jäsen. Tuomioistuin perustettiin vuonna 1789 ja sinne on tähän mennessä nimitetty kaikkiaan 322 oikeusneuvosta. Puheenjohtaja Anders Ekan alkusanoista selviää, että viime vuonna tuomioistuimeen saatiin hankituksi muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kaikkien oikeuneuvosten valokuvat.
13. Ruotsin korkeimman oikeudessa on 16 jäsentä. Heistä vain 14 osallistuu kerrallaan lainkäyttöön eli ylimmälle oikeudelle tehtyjen valituslupahakemusten ja valitusten käsittelyyn. Kaksi jäsentä toimii nimittäin säännönmukaisesti äsenenä lagrådetissa, joka vastaa Suomessa aiemmin toiminnassa ollutta laintarkastuskuntaa ja antaa lausuntoja lainsäädäntöasioissa.
14. Suomen KKO:ssa on 19 jäsentä, presidentti ja 18 oikeusneuvosta. Ruotsin ylimpään oikeuteen tulee vuosittain noin 6 000 asiaa, joista noin 5 000 on hovioikeuksien päätöksistä tehtyjä valituslupahakemuksia ja valituksia. KKO:een saapuu vuosittain "vain" noin 2 000 asiaa, joista noin 1 800 on valituslupahakemuksia ja valituksia.
15. Miten on mahdollista, että Ruotsin korkein oikeus tulee toimeen KKO:hon verrattuna noin pienellä jäsenmäärällä? Hyvä kysymys! Selitys ei löydy käsittelyaikojen pituudesta, sillä se näyttää tilastotietojen mukaan olevan HD:ssa selvästi lyhyempi kuin KKO:ssa. Ilmeisesti HD toimii tehokkaamin kuin KKO. T
16. Toisaalta on huomattava, että näiden ylimpien instanssien julkaisemien ennakkopäätösten lukumäärä on, yllättävää kyllä, aika selkeästi yhtä suuri, sillä kumpikin niistä antaa keskimäärin 100 ennakkopäätöstä vuodessa. Ruotsin HD:ssa yksi jäsen on voinut ratkaista valitusluvan myöntämistä koskevan asian eli käytännössä evätä hakemuksen; käytännössä näin myös useimmiten tapahtuu. KKO:ssa tämä tuli mahdolliseksi vasta tämän vuoden alussa.
Kirjoituksen II-osa julkaistaan myöhemmin.
torstai 13. heinäkuuta 2017
56. Timo Saranpää: Ruotsin HD:n ratkaisu näyttökynnyksestä vakuutusasiassa
Johdatus aiheeseen
1. Ruotsin korkein oikeus (högsta domstolen) on 11. heinäkuuta 2017 antanut ratkaisun, jossa otettiin kantaa siihen, millaista näyttökynnystä tuli soveltaa arvioitaessa sitä, oliko vakuutuksenottaja suoriutunut todistustaakastaan. Professori (em.) Jyrki Virolainen on pyytänyt minua kommentoimaan kyseistä tapausta Prosessioikeusblogissa, joten esittelen seuraavaksi tapauksen ja esitän joitakin ajatuksia sen johdosta. Olen tutustunut ratkaisuun högsta domstolenin verkkosivuilla
http://www.hogstadomstolen.se/Domstolar/hogstadomstolen/Avgoranden/2017/2017-07-11%20T%203950-16%20Dom.pdf)
sekä maksullisessa InfoTorg Juridik -palvelussa, johon on högsta domstolenin taltiokappaleen lisäksi skannattu alempien tuomioistuinten, eli Tukholman käräjäoikeuden ja Svean hovioikeuden, ratkaisut.
2. Tapauksessa oli kysymys käräjäoikeudessa, kuten hovioikeudessakin, siitä, oliko vakuutustapahtuma sattunut, sekä siitä, mikä siinä tapauksessa oli vakuutuskorvauksen määrä. Jutun prejudikaattikysymys, eli sovellettava näyttökynnys, koski kuitenkin vain vakuutustapahtuman sattumista, joten seuraavassa ei käsitellä korvauksen määrää koskevia kysymyksiä.
Tuomioistuinten ratkaisut pääpiirteissään
3. Riidatonta oli, että kantajana olleella vakuutuksenottajalla (RM) oli väitetyn vakuutustapahtuman sattumisaikaan 4.12.2013 ollut voimassa vastaajana olleen vakuutusyhtiön (GF) myöntämät ajoneuvovakuutus ja kotivakuutus, joihin molempiin oli kuulunut varkausturva.
4. RM oli 4.12.2013 tehnyt GF:lle vahinkoilmoituksen, jonka mukaan hänen henkilöautonsa oli ryöstetty. Anastus oli RM:n mukaan sattunut hänen asuntonsa viereisen autokatoksen ulkopuolella. RM oli ostanut kyseisen auton vain joitakin viikkoja aikaisemmin.
5. RM:ltä anastettu henkilöauto löytyi sittemmin, noin vuoden kuluttua anastuksesta, erään sairaalan pysäköintialueelta lukittuna ja ilman rekisterikilpiä. Autossa oli erinäisiä vahinkoja, ja sen valmistenumero oli raaputettu pois. RM myi auton myöhemmin.
6. RM vaati alioikeudessa, että GF velvoitetaan suorittamaan hänelle erinäisiä vakuutuskorvauksia korkoineen. RM vetosi vaatimustensa tueksi siihen, että henkilöauto ja sen mukana anastettu omaisuus olivat olleet vakuutettuina GF:ssä. Koska omaisuutta ei ollut löydetty 30 päivässä, GF oli velvollinen suorittamaan vakuutuskorvauksen. GF vastusti kannetta väittäen, että ajoneuvoa ei ollut anastettu RM:n väittämällä tavalla eikä yhtiö ollut velvollinen suorittamaan RM:lle korvausta, koska hän ei ollut näyttänyt, että vakuutustapahtuma olisi sattunut.
7. Alioikeudessa esitettiin näyttönä RM:n kuuleminen totuusvakuutuksen nojalla sekä kuulusteltiin hänen nimeäminään todistajina hänen naapuriaan, naista, jonka kanssa RM oli väitetyn vakuutustapahtuman sattumisen aikaan keskustellut puhelimessa, rikostutkinnan suorittanutta poliisimiestä sekä RM:n isää ja veljeä. GF kuulusteli todistajana yhtiön työntekijää. Molemmat asianosaiset esittivät lisäksi kirjallista todistelua.
8. Alioikeus katsoi tuomionsa perusteluissa, että RM:llä oli todistustaakka sellaisista seikoista, joiden perusteella hän oli oikeutettu vakuutuskorvaukseen. Asianosaisten näkemykset siitä, millaista näyttökynnystä vakuutustapahtuman sattumisen osalta tuli soveltaa, olivat kuitenkin eronneet toisistaan. RM oli katsonut, että jutussa tuli soveltaa högsta domstolenin ratkaisusta NJA 1984 s. 501 I ja II ilmeneviä oikeusohjeita. GF:n mukaan näyttökynnystä tuli arvioida högsta domstolenin ratkaisusta NJA 2006 s. 721 ilmenevien oikeusohjeiden mukaisesti.
9. Alioikeuden mukaan ratkaistavana ollut tilanne oli verrattavissa lähinnä vakuutusyhtiön viittaamaan tapaukseen. Siinä, kuten ratkaistavanakin olleessa tapauksessa, vakuutuksenottaja oli itse ollut paikalla väitetyn vakuutustapahtuman sattumisen aikaan, mutta vahingon aiheuttaja oli jäänyt tuntemattomaksi. Tämän vuoksi näyttökynnys tuli arvioida ratkaisun NJA 2006 s. 721 mukaisesti, eli sitä vaihtoehtoa, että vakuutustapahtuma oli sattunut, tuli pitää ”selvästi todennäköisempänä” (ruots. ”klart mer sannolikt”) kuin sitä, että näin ei ole ollut.
10. Alioikeus katsoi näytöstä tekemissään johtopäätöksissä ensinnäkin, että kantajan väittämä tapahtumainkulku – se, että tuntematon mies oli anastanut kantajan auton hänen silmiensä alla – oli epätavallinen, mutta ei mahdoton. Kantajalla ei myöskään ollut erityistä taloudellista vaikutinta väärän vahinkoilmoituksen tekemiseen. Eräät seikat viittasivat kuitenkin siihen, että kantaja, joka oli vähän aikaisemmin yrittänyt myydä kyseistä autoa, oli tosiasiassa halunnut myydä sen innokkaammin kuin hän oli todistelutarkoituksessa kertonut. Kun väitetty vakuutustapahtuma oli sattunut kantajan ollessa paikalla, mutta tapahtumalla ei hänen lisäkseen ollut muita (silminnäkijä)todistajia, kantajan antamien tietojen ja hänen uskottavuutensa arviointi oli alioikeuden mukaan joka tapauksessa jutun kannalta ratkaisevassa asemassa.
11. Alioikeus kiinnitti kantajan kertomuksen arvioinnissa huomiota siihen, että hänen vakuutustapahtumasta antamansa tiedot olivat muuttuneet useita kertoja. Alioikeuden mukaan eräät pienemmät eroavaisuudet eri kertomusten välillä saattoivat selittyä sillä, että eri tilanteissa tilanteissa eri henkilöt olivat tehneet tapahtumista muistiinpanoja RM:n kertoman perusteella. Tällöin voi sattua vähäisiä väärinymmärryksiä ja epäselvyyksiä. RM oli kertonut tapahtumista ”olennaisilta osilta” (”i allt väsentligt”) samalla tavalla esitetyssä selvityksessä ja käräjäoikeudessa.
12. Lisäksi kantajan kertomusta oli tukenut hänen käyttäytymisestään tapahtuma-aikaan esitetty näyttö. Todistajana kuultu naapuri oli kertonut, että RM oli soittanut hänelle kyseisenä aamuna hyvin kiihtyneessä tilassa. RM oli todistajan mukaan kertonut hänelle ryöstöstä samalla tavalla kuin alioikeudessa. RM oli lisäksi samana päivänä tehnyt rikosilmoituksen ja vahinkoilmoituksen vakuutusyhtiölle sekä vaihdattanut asuntonsa lukot.
13. Alioikeuden mukaan kantajan kannalta raskauttavaa oli kuitenkin se, että hän oli asiaa selvitettäessä, vakuutusyhtiön työntekijän kyseenalaistaessa kantajan antamat tiedot, muuttanut kertomustaan auton hankintahinnasta, autossa olleesta laukusta ja sen arvosta sekä lukkojen vaihdattamisesta hänen asunnossaan ja yhdessä sisarensa kanssa pitämänsä kahvilan tiloissa. Kantajan selityksiä siitä, miksi hän oli muuttanut antamiaan tietoja, ei voitu pitää ”vakuuttavina” (ruots. ”övertygande”), mikä vaikutti hänen uskottavuuteensa negatiivisesti. Lisäksi kantajan kertomus ei alioikeuden mukaan ollut yhdenmukainen sen todistajana kuullun henkilön kanssa, joka oli puhunut kantajan kanssa puhelimessa tapahtuma-aikaan. Kantajalle ei myöskään ollut aiheutunut henkilövahinkoja, vaikka hän oli kertomansa mukaan roikkunut auton kyydissä kymmenisen metriä, kun hän oli yrittänyt estää ryöstön.
14. Mainittuja seikkoja kokonaisuutena arvioidessaan alioikeus päätyi siihen, että RM:n ei voitu katsoa saattaneen auton anastuksen sattumista selvästi todennäköisemmäksi kuin sitä, että anastusta ei ollut sattunut. Alioikeus hylkäsi siten kanteen ja velvoitti RM:n korvaamaan GF:n oikeudenkäyntikulut kohtuulliseksi harkitsemallaan määrällä.
15. Svean hovioikeus, jonne RM valitti, ei toimittanut pääkäsittelyä, mutta otti selon eräistä alioikeuden ääni- ja kuvatallenteista.
16. Hovioikeus, toisin kuin käräjäoikeus, katsoi ensinnäkin, että näyttökynnyksen osalta tuli soveltaa högsta domstolenin ratkaisun NJA 1984 s. 501 I ja II oikeusohjeita. Kyseisessä tapauksessa oli kysymys kuluttajavakuutuslain (ruots. ”konsumentsförsäkringslagen”) alaisista vakuutuksista. Siinä asetetun näyttökynnyksen mukaan vakuutuksenottajan oli katsottava suoriutuneen todistustaakastaan, ”jos jutussa esitettyjä seikkoja kokonaisuutena arvioitaessa vaikuttaa oletettavammalta, että vakuutustapahtuma on sattunut, kuin että näin ei olisi” (ruots. ”om det vid en helhetsbedömning av samtliga omständigheter framstår som mera antagligt att försäkringsfall föreligger än att så inte är förhållandet”).
17. Hovioikeuden mukaan alioikeuden viittaama högsta domstolenin ratkaisu NJA 2006 s. 721 koski liikennevakuutuksesta maksettavaa korvausta, ja siinä kanteen hyväksymisen edellytykseksi asetettiin se, että on ”selvästi todennäköisempää”, että vahinko on aiheutunut (vakuutuksenottajan sen syyksi väitetystä seikasta) eikä jostakin muusta syystä. Hovioikeuden mukaan högsta domstolen suorittikin tapauksessa lähinnä rinnastuksen sopimuksenulkoiseen vahingonkorvaukseen. Vaikka högsta domstolen kyseisessä ratkaisussa NJA 2006 s. 721 totesi tapauksen eroavan vuoden 1984 tapauksesta siinä, että vahingonkärsijä oli itse paikalla vahingon sattuessa, se huomautti samalla, että korvausta ei vaadittu vahingonkärsijän omasta vakuutuksesta, minkä katsottiin perustelevan näyttökynnyksen asettamista korkeammalle kuin vuoden 1984 tapauksessa.
18. Hovioikeuden mukaan RM oli ratkaistavana olleessa tapauksessa ollut itse paikalla väitetyn vakuutustapahtuman sattuessa, mutta korvausta vaadittiin hänen omasta vakuutuksestaan ja hänen omassa käytössään olleesta autosta. Hovioikeus katsoikin, että asiassa ei ollut aihetta poiketa vuoden 1984 tapauksen oikeusohjeista ja soveltaa niiden sijasta sopimuksenulkoista vahingonkorvausta ja liikennevakuutuskorvausta koskevaa näyttökynnystä. Näin ollen RM:n oli hovioikeuden mukaan katsottava suoriutuneen todistustaakastaan, jos jutussa esitettyjä seikkoja kokonaisuutena arvioiden vakuutustapahtuman sattuminen vaikuttaisi oletettavammalta kuin se, että vakuutustapahtumaa ei ole sattunut.
19. Näyttöä arvioidessaan hovioikeus katsoi alioikeuden tavoin, että anastus oli epätavanomainen, mutta ei itsessään mahdoton; että RM:llä ei ollut näytetty olleen erityistä taloudellista vaikutinta väärän vahinkoilmoituksen tekemiseen; ja että RM oli asiaa selvitettäessä kuvaillut tapahtumainkulkua olennaisilta osilta samalla tavalla. Hovioikeus, toisin kuin alioikeus, katsoi, että myös toisen todistajan kertomus tuki kantajan kertomaa, kun tämä oli jutun esitutkinnassa kertonut kantajan kanssa käymänsä puhelun sisällöstä eri tavalla kuin alioikeudessa. Hovioikeus arvioi myös kantajan kertomuksen hieman toisin kuin alioikeus ja katsoi vielä, että auton myöhempi löytyminen vahingoittuneena tuki jossakin määrin kantajan kertomusta.
20. Asiassa esitettyjä seikkoja kokonaisuutena arvioiden hovioikeus katsoikin, että kanteen tueksi esitetty näyttö riitti ylittämään näyttökynnyksen, ja velvoitti vakuutusyhtiön suorittamaan kantajalle osan tämän vaatimista vakuutuskorvauksista sekä puolet tämän oikeudenkäyntikuluista käräjä- ja hovioikeudesta, mitä pidettiin kohtuullisena osavoittotilanteessa.
21. Högsta domstolen selosti tuomionsa perusteluissa lyhyesti asian taustan ja jutun prejudikaattikysymyksen, joka siis koski sitä, millaista näyttökynnystä sovelletaan, kun arvioidaan sitä, onko vakuutuksenottaja suoriutunut todistustaakastaan (kohdat 1-3).
22. Högsta domstolenin ratkaisusta ilmenee, että Ruotsin oikeuskäytännössä riita-asioissa lähtökohtaisesti noudatettavan näyttökynnyksen mukaan todistustaakan jostakin seikasta kantavan asianosaisen tulee esittää siitä ”täysi näyttö” (ruots. ”full bevisning”), mikä tavataan ilmaista myös niin, että seikan tulee olla ”näytetty” (ruots. ”styrkt”). Täyttä näyttöä koskevaa pääsääntöä on kuitenkin oikeuskäytännössä täydennetty erilaisilla näyttökynnyksen alentamista tarkoittavilla säännöillä (ruots. ”bevislättnadsregler”) (kohta 4).
23. Näyttökynnystä on högsta domstolenin mukaan voitu alentaa esimerkiksi sellaisissa vahingonkorvausasioissa, joissa täyden näytön esittämiseen liittyy erityisiä hankaluuksia. Tällöin syy-yhteyttä on pidetty riittävästi näytettynä silloin, kun kantajan käsitystä vahingon syystä voidaan pitää ”selvästi todennäköisempänä” (ruots. ”klart mer sannolikt”) kuin jotakin hänen vastapuolensa esittämistä syistä. Tämä oikeusohje on todettu muun muassa ratkaisussa NJA 1977 s. 176, mutta se ilmenee myös muista tapauksista. Högsta domstolenin mukaan alioikeus oli ratkaistavana olleessa jutussa soveltanut tätä näyttökynnystä, mutta katsonut, että kantajan näyttö ei ollut lievennyksestä huolimatta riittänyt ylittämään näyttökynnystä (kohta 5).
24. Vielä tätäkin alhaisempaa näyttökynnystä on voitu soveltaa silloin, kun vakuutuksenottaja on vaatinut vakuutuskorvausta ja väittänyt, että hänen autonsa on varastettu. Tällöin vakuutuksenottajan on katsottu suoriutuneen todistustaakastaan hovioikeuden mainitsemilla edellytyksillä. (Högsta domstolen viittasi tältä osin tapaukseen NJA 1984 s. 501 I ja II ja tapauksiin NJA 1986 s. 3 ja NJA 1986 s. 358 sekä yritysvakuutusta koskevaan tapaukseen NJA 1992 s. 113, jossa näyttökynnys on asetettu toisin.) Näyttökynnyksen alentamista on autovarkaustapauksissa perusteltu muun muassa tyypillisillä näyttövaikeuksilla sekä yksityishenkilön vakuutussuojan tarpeella. Högsta domstolenin mukaan hovioikeus oli soveltanut tätä näyttökynnystä ja katsonut, että RM oli suoriutunut todistustaakastaan (kohta 6).
25. Högsta domstolen pohti seuraavaksi vuoden 1984 tapauksen soveltamisalaa. Siinä kehitetyn säännön soveltaminen edellyttää muun ohessa erityisiä näyttövaikeuksia. Niitä voi liittyä esimerkiksi sellaisiin tilanteisiin, kun auto on varastettu, eikä vahingonkärsijä ole ollut paikalla. Tällöin hän ei tiedä, miten auto on kadonnut. Samanlaisia näyttövaikeuksia voi liittyä myös tilanteisiin, joissa vahingonkärsijä on vahingon tapahtuessa lähettyvillä, mutta joissa hän ei kuitenkaan ole tullut tietämään tapahtumasta sen ollessa käynnissä. Toisaalta sääntö ei välttämättä sovellu, vaikka vahingonkärsijä ei ole ollut paikalla. Koska säännön soveltaminen perustuu näyttövaikeuksiin, jotka liittyvät tapahtumaa koskevien havaintojen puuttumiseen, muutkin seikat kuin vahingonkärsijän omat havainnot voivat johtaa säännön soveltamatta jäämiseen. Tällöin kysymyksen täytyy olla sellaisista seikoista, jotka ovat periaatteessa omiaan johtamaan siihen, että vakuutuksenottajalle muodostuu tapahtumasta yhtä vahva käsitys, kuin jos hän itse olisi ollut paikalla. Vahingonkärsijä voi saada tietoa esimerkiksi auton lainanneelta henkilöltä, jonka on ollut auton kadotessa sen lähettyvillä, taikka naapurilta, joka on tehnyt havaintoja auton poiskuljettamisesta. Se, että auton luvattomasta käyttöön ottamisesta löytyy muuta näyttöä tai tällaista vaihtoehtoa tukevia indisioita, ei sulje pois säännön soveltamista (kohdat 7-9; högsta domstolen viittasi kohdassa 9 myös ratkaisuun NJA 1986 s. 3).
26. Högsta domstolen katsoi, että koska RH oli kertomansa mukaan ollut paikalla ja yrittänyt estää ryöstöä tapahtumasta, asiassa ei ollut syytä soveltaa ”erityistä näyttökynnyksen alentamista koskevaa sääntöä” (ruots. ”den särskilda bevislättnadsregeln”, so. ratkaisussa NJA 1984 s. 501 I ja II omaksuttua näyttökynnystä, TS). Sen asemesta tuli soveltaa sitä alennettua näyttökynnystä, jota syy-yhteyttä arvioitaessa normaalisti noudatetaan. Jotta RH:lla olisi oikeus vakuutuskorvaukseen, hän täytyi siis saattaa selvästi todennäköisemmäksi, että hänen korvausvaatimuksensa perusteeksi vetoama tapahtuma oli sattunut, kuin että näin ei olisi.
27. Koska hovioikeus ei ollut arvioinut näyttöä tämän jonkin verran korkeamman näyttökynnyksen mukaisesti, högsta domstolen palautti asian hovioikeuteen uudelleen käsiteltäväksi ja velvoitti hovioikeuden antamaan lausunnon myös oikeudenkäyntikuluista.
Eräitä ajatuksia tapauksen johdosta
28. Näyttökynnyksellä tarkoitetaan, kuten tapauksesta voidaan päätellä, sitä todennäköisyyden astetta, joka jostakin oikeustosiseikasta esitetyllä näytöllä tulee olla, jotta tuomioistuin voi ottaa kyseisen seikan tuomion perusteeksi. Näyttökynnys liittyy todistustaakkaan, joka puolestaan määrittelee sen, kumman (tai kenen) asianosaisen vahingoksi jonkin oikeustosiseikan näyttämättä jääminen koituu. Erityisesti Ruotsin oikeuskirjallisuudessa suositun ilmauksen mukaan näyttökynnys ”täsmentää” todistustaakkaa, ja sellaista todistustaakkasäännöstä, joka ei sisällä määräyksiä näyttökynnyksestä, on voitu pitää ”mitäänsanomattomana”.
29. Näyttökynnys ilmentää samalla sitä, millainen riski ollaan valmiita ottamaan siitä, että tuomiosta muodostuu väärä. Näyttökynnystä onkin ruotsalaisessa oikeuskirjallisuudessa osuvasti luonnehdittu todistustaakan ”oikeuspoliittiseksi osaksi”. Tämä ajatus käy hyvin ilmi esimerkiksi rikosprosessissa noudatettavasta tuomitsemiskynnyksestä. Rikosasioissa langettavan tuomion antaminen edellyttää oikeudenkäymiskaaren (OK) 17 luvun 3 §:n 2 momentin mukaisesti sitä, että vastaajan syyllisyydestä ei jää varteenotettavaa epäilyä. Tuomitsemiskynnyksen ylittyminen edellyttää siten varsin vakuuttavaa näyttöä, koska väärää langettavaa tuomiota pidetään eri syiden vuoksi vahingollisempana kuin virheellistä vapauttavaa tuomiota.
30. Ruotsissa riita-asioiden lähtökohtainen näyttökynnys – tai normaalinäyttökynnys – on ”täyden näytön” (”full bevisning”) vaatimus, kuten högsta domstolenin ratkaisussa todetaan. ”Täyden näytön” asema pääsääntönä Ruotsin laissa voidaan päätellä jo rättegångsbalkenista, jonka 35 luvun 5 §:ssä säädetään vahingon määrän kohtuusarvioinnista muun ohessa silloin, kun vahingosta ei voida esittää lainkaan täyttä näyttöä tai kun sellaisen näytön esittämiseen liittyy vaikeuksia. Högsta domstolenin ratkaisukäytännössä normaalinäyttökynnyksen on myös muissa ratkaisuissa kuin tarkasteltavana olevassa tapauksessa katsottu edellyttävän sitä, että todistustaakan jostakin seikasta kantava asianosainen ”vahvistaa” tai ”näyttää” (ruots. ”styrka”) kyseisen seikan (ks. esim. NJA 1993 s. 764).
31. Ruotsissa näyttökynnystä on kuitenkin tyypillisesti alennettu sellaisissa tilanteissa, joihin on liittynyt erityisiä todisteluvaikeuksia. Högsta domstolenin oikeuskäytännössä erilaisissa tilanteissa on käytetty erilaisia kynnyksiä. ”Todennäköisempää” (ruots. ”mer sannolikt”) näyttöä on edellytetty silloin, kun kysymys on ollut vakuutustapahtumasta ja vakuutuksenottaja on ollut kuluttaja (ks. tässä tapauksessa viitattu NJA 1984 s. 501 I ja II) sekä työnantajan huolimattomuuden ja työntekijän psyykkisten ja neurologisten oireiden välisestä syy-yhteydestä tilanteessa, jossa kantaja oli tullut työkyvyttömäksi työnantajansa palveluksessa (NJA 1978 s. 281). ”Selvästi todennäköisempää” (ruots. ”klart mer sannolikt”) näyttöä on edellytetty ainakin silloin, kun kysymys on ollut sopimuksenulkoisesta tai sopimusperusteisesta vahingonkorvauksesta, ja asianosaisten välinen riita on kohdistunut vahingon ja sen syyksi väitetyn seikan väliseen syy-yhteyteen (ks. esim. NJA 1977 s. 176, NJA 1981 s. 622, NJA 1982 s. 421 ja NJA 2001 s. 657); tilanteessa, jossa veneenmoottoria oli korjattu kaksi kertaa ja jossa toimeksiantaja kiisti toista korjauskertaa koskevan maksuvelvollisuuden väittäen, että ensimmäinen korjauspalvelu oli suoritettu virheellisesti (ks. NJA 1991 s. 481); vakuutustapahtuman sattumisesta silloin, kun vakuutuksenottaja on ollut elinkeinonharjoittaja (ks. NJA 1992 s. 113).
32. Oikeuskirjallisuudessa on katsottu, että näyttökynnyksen korkeuden lähempi määrittely silloin, kun lakiin sisältyy jokin todennäköisyysilmaus, on varsin vaikeaa jo siksi, että eri henkilöt saattavat mieltää esim. ilmaisun ”todennäköinen” varmuustason eri tavalla. Lisäksi sen, millaista riittävyyskynnystä lainsäätäjä on kulloinkin tavoitellut, on katsottu jäävän pitkälti arvailujen varaan (ks. Juha Lappalainen: Siviiliprosessioikeus II. Helsinki 2001 s. 343).
33. Tämä näkemys pitää paikkansa, mutta toisaalta tarkasteltavana oleva ratkaisu osoittaa mielestäni sen, että näyttökynnysilmauksilla voi riita-asiassakin olla samanlainen näytön arviointia ja tuomioiden perustelemista ohjaava vaikutus kuin tuomitsemiskynnyksellä rikosasiassa.
34. Etenkin alempien tuomioistuinten ratkaisujen perusteluista ilmenee, että tuomioistuin on ensin suorittanut todistusharkinnan, jossa on yksilöity vakuutustapahtuman sattumisen puolesta ja sitä vastaan puhuva näyttö sekä se, millainen näyttöarvo jutussa esitetylle todistelulle on annettu, ja mihin näyttöarvo on perustunut. Todistusharkinnan suorittamisen jälkeen tuomioistuin on arvioinut - alioikeus ja hovioikeus tosin eri kynnyksiä soveltaen – sen, riittääkö vakuutustapahtumasta esitetty näyttö tuomion perustamiseen kyseiseen seikkaan.
35. Vaikka näytön riittävyysarviointi riippuu viime kädessä siitä, miten jutun ratkaisija ymmärtää näyttökynnyksen varmuustason, esimerkiksi ilmaus ”selvästi todennäköisempi” tarkoittaa sitä, että näytön arvioinnissa on verrattava kantajan vetoamasta seikasta esitettyä näyttöä sen kanssa kilpailevista vaihtoehdoista esitettyyn näyttöön – ja jos kantajan vetoama seikka vaikuttaa jutussa esitetyn näytön perusteella ”selvästi todennäköisemmältä” kuin sen kiistämisperusteeksi esitetyt muut vaihtoehdot, ja tämä arvio kyetään myös asianmukaisesti perustelemaan, tuomio on perustettava kyseiseen seikkaan. (Alempien oikeuksien ratkaisut ovat mielestäni hyvä esimerkki siitä, miten näytön arvioinnissa ja tuomioiden perustelemisessa voidaan yhdistää eritelty ja kokonaisvaltainen tarkastelutapa, joita molempia tarvitaan.)
36. Tarkasteltavana oleva tapaus, lähinnä Tukholman käräjäoikeuden ratkaisu, osoittaa myös sen, että vaikka näyttökynnysilmaus ”selvästi todennäköisempi” on tarkoitettu näyttökynnyksen lievennykseksi, kyseisen näyttökynnysilmauksen ylittäminen voi ratkaistavana olevassa yksittäistapauksessa edellyttää melko vakuuttavaa näyttöä. Alioikeushan katsoi, että jutun kannalta ratkaisevassa asemassa oli kantajan oma kertomus, jonka luotettavuuteen liittyviä tekijöitä arvioitiin varsin huolellisesti. Arviointi muistuttaa jossakin määrin Suomen korkeimman oikeuden ennakkopäätöksessään KKO 2013:96 linjaamia oikeusohjeita, jotka koskevat seksuaalirikosasian asianomistajan kertomuksen arviointia (ks. kohdat 5-8). – Ja vaikka hovioikeus sovelsi kynnystä, joka muistuttaa klassista näyttöenemmyyden vaatimusta (”seikasta A on esitetty todennäköisempää näyttöä kuin sen vastakohdasta”), en ainakaan itse katso, että tämäkään näyttökynnys olisi tarkasteltavana olevassa tapauksessa ylittynyt köykäisin perustein.
37. Olisiko tarkasteltavana olevalla tapauksella merkitystä Suomen oikeuden kannalta? Suomessa riita-asian normaalinäyttökynnyksestä säädetään OK 17 luvun 2 §:n 2 momentissa, joka tuli voimaan 1.1.2016 lukien ja jossa näyttökynnykseksi asetetaan ”uskottava näyttö”. Tätä näyttökynnyssäännöstä muutettiin lainvalmistelun aikana, sillä vielä todistelutoimikunnan mietinnössä (Todistelu yleisissä tuomioistuimissa. OMML 69/2012) riita-asian normaalinäyttökynnykseksi ehdotettiin ”riittävää näyttöä”. Mietintöä kohtaan tältä osin esitetty kritiikki johti kuitenkin oletettavasti siihen, että näyttökynnykseksi valikoitui ”uskottava näyttö”.
38. Sitä, mitä ”uskottavalla näytöllä” tarkoitetaan, on avattu lainvalmisteluaineistossa jonkin verran. Hallituksen esityksestä ensinnäkin ilmenee, että ilmauksella ei tarkoiteta ”täyttä näyttöä”, vaan pikemminkin ”jonkinlaista järkevää näyttöenemmyyttä” (HE 46/2014 vp s. 46, jossa on viitattu Juha Lappalaisen tuotantoon). Lisäksi todistelutoimikunnan sihteerin laatimassa erillisselvityksessä katsotaan, että vaikka Ruotsin tilanne riita-asioiden näyttövaatimuksen suhteen on samanlainen kuin Suomessa, Ruotsin tuomioistuinkäytännössä ehkä edellytetään vahvempaa näyttöä kuin Suomessa (Vertailua eräistä todistusoikeudellisista kysymyksistä Suomessa, Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa. OM:n selvityksiä ja ohjeita 65/2012 s. 16).
39. Voitaneen sanoa, että Ruotsissa noudatettava normaalinäyttökynnys lienee jonkin verran ankarampi kuin Suomessa, jossa riita-asioiden normaalinäyttökynnksenä on siis ”järkevä näyttöenemmyys”. Sitä, miten ”järkevä” näyttöenemmyys eroaa ”normaalista” näyttöenemmyydestä, johon hallituksen esityksessä toisessa yhteydessä viitataan ilmauksella ”todennäköiset syyt” (s. 82), ei ole lainvalmisteluaineistossa enemmälti pohdittu.
40. Itse katsoisin, että ”järkevä näyttöenemmyys” liittyy ennen muuta perusteluvelvollisuuteen: tuomioistuimen tulee kyetä perusteella avoimesti ja asianmukaisesti perustelemaan se, miksi jostakin oikeustosiseikasta on (tai ei ole) esitetty ”järkevän näyttöenemmyyden” vaatimuksen täyttävä näyttö. Tämä edellyttää ainakin sen arvioimista, onko kyseisestä oikeustosiseikasta muodostetusta todistusteemasta esitetty näyttö relevanttia ensinkään, ja voidaanko teemaa pitää järkevällä tavalla todennäköisenä vielä senkin jälkeen, kun huomioon otetaan vastapuolen esittämä vastanäyttö. ”Näyttöenemmyyden” ja ”järkevän näyttöenemmyyden” välillä ei kenties olekaan olennaista eroa – etenkin, kun huomioon otetaan vielä se, että näyttöenemmyys ei voine koskaan olla ”järkevämpi” kuin asian ratkaisija.
41. Tarkasteltavana olevalla tapauksella voi olla merkitystä Suomen oikeuden kannalta myös muuten. Todistelulainsäädännön uudistuksen yhteydessä lakiin otettiin säännökset myös riita-asian näyttökynnystä koskevista poikkeussäännöksistä. OK 17 luvun 2 §:n 4 momentin mukaan ”[M]itä 1 ja 2 momentissa säädetään, noudatetaan, jollei todistustaakasta tai näytöltä vaadittavasta vahvuudesta laissa toisin säädetä tai asian laadusta muuta johdu. Mitä 3 momentissa säädetään, noudatetaan, jollei laissa toisin säädetä”.
42. Riita-asian normaalinäyttökynnyksestä – eli uskottavan näytön vaatimuksesta – voidaan siis poiketa silloin, kun pääasiassa sovellettavaksi tulevaan lakiin sisältyy erityinen näyttökynnyssäännös tai kun ”asian laatu” sitä edellyttää. ”Asian laatu” liittyy hallituksen esityksen mukaan oikeuskäytännössä kehitettyihin normeihin, mutta myös kokemusperäiseen todennäköisyyteen, asianosaisten näyttömahdollisuuksiin sekä sovellettavaksi tulevan aineellisoikeudellisen lainsäädännön toimivuuteen. Näillä kriteereillä on merkitystä myös pohdittaessa sitä, miten todistustaakka jakautuu sääntelemättömässä tilanteessa (HE 46/2014 vp s. 48). (Mainittakoon, että kun normaalinäyttökynnyksen yksityiskohtaisissa perusteluissa viitataan professori Juha Lappalaiseen, olisi tässä yhteydessä voitu viitata edesmenneeseen professori Jouko Halilaan, joka on vuonna 1955 julkaistussa teoksessaan Todistustaakan jaosta silmälläpitäen erityisesti varallisuusoikeudellisia oikeussuhteita ensimmäisenä katsonut, että todistustaakan jakoa sääntelemättömissä tilanteissa on arvioitava juuri em. kriteerien perusteella.)
43. Yhtenä näyttökynnyksen alentamista koskevana tyyppitapauksena on hallituksen esityksessä tuotu esiin rokotteen ja siitä aiheutuneeksi väitetyn sairauden välinen syy-yhteys, jossa näyttömahdollisuuksien ja asian laadun on oikeuskäytännössä katsottu puoltaneen tavanomaista heikompaan näyttöön tyytymistä (ks. HE 46/2014 s. 48, jossa viitataan ennakkopäätökseen KKO 1995:53). Näyttökynnyksen alentamiseen voikin olla perusteltua ryhtyä Suomessakin etenkin sellaisissa tapauksissa, joissa syy-yhteyden todistamiseen liittyy erityisiä todisteluvaikeuksia – ja jos näin toimitaan, vertailukohtaa on luontevaa hakea Ruotsin oikeudesta.
44. Näyttövaikeuksia voi luonnollisesti liittyä myös tilanteisiin, joissa vakuutuksenottaja vaatii korvausta ajoneuvon anastuksen johdosta. Nyt tarkasteltu tapaus – ja etenkin siinä käsitelty ratkaisu NJA 1984 s. 501 I ja II – muistuttaakin muuatta Kouvolan hovioikeuden tapausta (KouHO 2011:1, ks. http://www.finlex.fi/fi/oikeus/ho/2011/kouho20110033), jossa otsikon mukaisesti oli ”[K]ysymys siitä, onko vakuutuksenottaja näyttänyt vakuutustapahtuman tapahtuneen sekä onko hänellä oikeus saada maksamansa vakuutusmaksut takaisin vakuutustapahtumasta tai tätä myöhäisemmästä ajankohdasta lukien”. Kyseisessä ratkaisussa hovioikeuden enemmistö päätyi vaihtoehtoisia tapahtumainkulkuja punnittuaan siihen, että kantajana ollut N ”oli saattanut todennäköisemmäksi”, että vakuutustapahtuma oli sattunut. Eri mieltä ollut jäsen puolestaan katsoi, että vakuutustapahtuman sattumisen osalta edellytetään ”täyttä näyttöä, mikä tarkoittaa sellaista todistusvoimaa, joka saa järkevän ja tunnontarkan henkilön vakuuttuneeksi seikan olemassaolosta”. Eri mieltä ollut jäsen katsoi myös, että kantajan kertomusta, joka oli saanut osaksi tukea kahden todistajan kertomuksesta, ei voitu pitää riittävänä näyttönä vakuutustapahtuman sattumisesta, eikä näyttö muutenkaan osoittanut vakuutustapahtuman sattumisen olleen todennäköisempää kuin vakuutusyhtiön käsitys auton katoamisen syystä.
1. Ruotsin korkein oikeus (högsta domstolen) on 11. heinäkuuta 2017 antanut ratkaisun, jossa otettiin kantaa siihen, millaista näyttökynnystä tuli soveltaa arvioitaessa sitä, oliko vakuutuksenottaja suoriutunut todistustaakastaan. Professori (em.) Jyrki Virolainen on pyytänyt minua kommentoimaan kyseistä tapausta Prosessioikeusblogissa, joten esittelen seuraavaksi tapauksen ja esitän joitakin ajatuksia sen johdosta. Olen tutustunut ratkaisuun högsta domstolenin verkkosivuilla
http://www.hogstadomstolen.se/Domstolar/hogstadomstolen/Avgoranden/2017/2017-07-11%20T%203950-16%20Dom.pdf)
sekä maksullisessa InfoTorg Juridik -palvelussa, johon on högsta domstolenin taltiokappaleen lisäksi skannattu alempien tuomioistuinten, eli Tukholman käräjäoikeuden ja Svean hovioikeuden, ratkaisut.
2. Tapauksessa oli kysymys käräjäoikeudessa, kuten hovioikeudessakin, siitä, oliko vakuutustapahtuma sattunut, sekä siitä, mikä siinä tapauksessa oli vakuutuskorvauksen määrä. Jutun prejudikaattikysymys, eli sovellettava näyttökynnys, koski kuitenkin vain vakuutustapahtuman sattumista, joten seuraavassa ei käsitellä korvauksen määrää koskevia kysymyksiä.
Tuomioistuinten ratkaisut pääpiirteissään
3. Riidatonta oli, että kantajana olleella vakuutuksenottajalla (RM) oli väitetyn vakuutustapahtuman sattumisaikaan 4.12.2013 ollut voimassa vastaajana olleen vakuutusyhtiön (GF) myöntämät ajoneuvovakuutus ja kotivakuutus, joihin molempiin oli kuulunut varkausturva.
4. RM oli 4.12.2013 tehnyt GF:lle vahinkoilmoituksen, jonka mukaan hänen henkilöautonsa oli ryöstetty. Anastus oli RM:n mukaan sattunut hänen asuntonsa viereisen autokatoksen ulkopuolella. RM oli ostanut kyseisen auton vain joitakin viikkoja aikaisemmin.
5. RM:ltä anastettu henkilöauto löytyi sittemmin, noin vuoden kuluttua anastuksesta, erään sairaalan pysäköintialueelta lukittuna ja ilman rekisterikilpiä. Autossa oli erinäisiä vahinkoja, ja sen valmistenumero oli raaputettu pois. RM myi auton myöhemmin.
6. RM vaati alioikeudessa, että GF velvoitetaan suorittamaan hänelle erinäisiä vakuutuskorvauksia korkoineen. RM vetosi vaatimustensa tueksi siihen, että henkilöauto ja sen mukana anastettu omaisuus olivat olleet vakuutettuina GF:ssä. Koska omaisuutta ei ollut löydetty 30 päivässä, GF oli velvollinen suorittamaan vakuutuskorvauksen. GF vastusti kannetta väittäen, että ajoneuvoa ei ollut anastettu RM:n väittämällä tavalla eikä yhtiö ollut velvollinen suorittamaan RM:lle korvausta, koska hän ei ollut näyttänyt, että vakuutustapahtuma olisi sattunut.
7. Alioikeudessa esitettiin näyttönä RM:n kuuleminen totuusvakuutuksen nojalla sekä kuulusteltiin hänen nimeäminään todistajina hänen naapuriaan, naista, jonka kanssa RM oli väitetyn vakuutustapahtuman sattumisen aikaan keskustellut puhelimessa, rikostutkinnan suorittanutta poliisimiestä sekä RM:n isää ja veljeä. GF kuulusteli todistajana yhtiön työntekijää. Molemmat asianosaiset esittivät lisäksi kirjallista todistelua.
8. Alioikeus katsoi tuomionsa perusteluissa, että RM:llä oli todistustaakka sellaisista seikoista, joiden perusteella hän oli oikeutettu vakuutuskorvaukseen. Asianosaisten näkemykset siitä, millaista näyttökynnystä vakuutustapahtuman sattumisen osalta tuli soveltaa, olivat kuitenkin eronneet toisistaan. RM oli katsonut, että jutussa tuli soveltaa högsta domstolenin ratkaisusta NJA 1984 s. 501 I ja II ilmeneviä oikeusohjeita. GF:n mukaan näyttökynnystä tuli arvioida högsta domstolenin ratkaisusta NJA 2006 s. 721 ilmenevien oikeusohjeiden mukaisesti.
9. Alioikeuden mukaan ratkaistavana ollut tilanne oli verrattavissa lähinnä vakuutusyhtiön viittaamaan tapaukseen. Siinä, kuten ratkaistavanakin olleessa tapauksessa, vakuutuksenottaja oli itse ollut paikalla väitetyn vakuutustapahtuman sattumisen aikaan, mutta vahingon aiheuttaja oli jäänyt tuntemattomaksi. Tämän vuoksi näyttökynnys tuli arvioida ratkaisun NJA 2006 s. 721 mukaisesti, eli sitä vaihtoehtoa, että vakuutustapahtuma oli sattunut, tuli pitää ”selvästi todennäköisempänä” (ruots. ”klart mer sannolikt”) kuin sitä, että näin ei ole ollut.
10. Alioikeus katsoi näytöstä tekemissään johtopäätöksissä ensinnäkin, että kantajan väittämä tapahtumainkulku – se, että tuntematon mies oli anastanut kantajan auton hänen silmiensä alla – oli epätavallinen, mutta ei mahdoton. Kantajalla ei myöskään ollut erityistä taloudellista vaikutinta väärän vahinkoilmoituksen tekemiseen. Eräät seikat viittasivat kuitenkin siihen, että kantaja, joka oli vähän aikaisemmin yrittänyt myydä kyseistä autoa, oli tosiasiassa halunnut myydä sen innokkaammin kuin hän oli todistelutarkoituksessa kertonut. Kun väitetty vakuutustapahtuma oli sattunut kantajan ollessa paikalla, mutta tapahtumalla ei hänen lisäkseen ollut muita (silminnäkijä)todistajia, kantajan antamien tietojen ja hänen uskottavuutensa arviointi oli alioikeuden mukaan joka tapauksessa jutun kannalta ratkaisevassa asemassa.
11. Alioikeus kiinnitti kantajan kertomuksen arvioinnissa huomiota siihen, että hänen vakuutustapahtumasta antamansa tiedot olivat muuttuneet useita kertoja. Alioikeuden mukaan eräät pienemmät eroavaisuudet eri kertomusten välillä saattoivat selittyä sillä, että eri tilanteissa tilanteissa eri henkilöt olivat tehneet tapahtumista muistiinpanoja RM:n kertoman perusteella. Tällöin voi sattua vähäisiä väärinymmärryksiä ja epäselvyyksiä. RM oli kertonut tapahtumista ”olennaisilta osilta” (”i allt väsentligt”) samalla tavalla esitetyssä selvityksessä ja käräjäoikeudessa.
12. Lisäksi kantajan kertomusta oli tukenut hänen käyttäytymisestään tapahtuma-aikaan esitetty näyttö. Todistajana kuultu naapuri oli kertonut, että RM oli soittanut hänelle kyseisenä aamuna hyvin kiihtyneessä tilassa. RM oli todistajan mukaan kertonut hänelle ryöstöstä samalla tavalla kuin alioikeudessa. RM oli lisäksi samana päivänä tehnyt rikosilmoituksen ja vahinkoilmoituksen vakuutusyhtiölle sekä vaihdattanut asuntonsa lukot.
13. Alioikeuden mukaan kantajan kannalta raskauttavaa oli kuitenkin se, että hän oli asiaa selvitettäessä, vakuutusyhtiön työntekijän kyseenalaistaessa kantajan antamat tiedot, muuttanut kertomustaan auton hankintahinnasta, autossa olleesta laukusta ja sen arvosta sekä lukkojen vaihdattamisesta hänen asunnossaan ja yhdessä sisarensa kanssa pitämänsä kahvilan tiloissa. Kantajan selityksiä siitä, miksi hän oli muuttanut antamiaan tietoja, ei voitu pitää ”vakuuttavina” (ruots. ”övertygande”), mikä vaikutti hänen uskottavuuteensa negatiivisesti. Lisäksi kantajan kertomus ei alioikeuden mukaan ollut yhdenmukainen sen todistajana kuullun henkilön kanssa, joka oli puhunut kantajan kanssa puhelimessa tapahtuma-aikaan. Kantajalle ei myöskään ollut aiheutunut henkilövahinkoja, vaikka hän oli kertomansa mukaan roikkunut auton kyydissä kymmenisen metriä, kun hän oli yrittänyt estää ryöstön.
14. Mainittuja seikkoja kokonaisuutena arvioidessaan alioikeus päätyi siihen, että RM:n ei voitu katsoa saattaneen auton anastuksen sattumista selvästi todennäköisemmäksi kuin sitä, että anastusta ei ollut sattunut. Alioikeus hylkäsi siten kanteen ja velvoitti RM:n korvaamaan GF:n oikeudenkäyntikulut kohtuulliseksi harkitsemallaan määrällä.
15. Svean hovioikeus, jonne RM valitti, ei toimittanut pääkäsittelyä, mutta otti selon eräistä alioikeuden ääni- ja kuvatallenteista.
16. Hovioikeus, toisin kuin käräjäoikeus, katsoi ensinnäkin, että näyttökynnyksen osalta tuli soveltaa högsta domstolenin ratkaisun NJA 1984 s. 501 I ja II oikeusohjeita. Kyseisessä tapauksessa oli kysymys kuluttajavakuutuslain (ruots. ”konsumentsförsäkringslagen”) alaisista vakuutuksista. Siinä asetetun näyttökynnyksen mukaan vakuutuksenottajan oli katsottava suoriutuneen todistustaakastaan, ”jos jutussa esitettyjä seikkoja kokonaisuutena arvioitaessa vaikuttaa oletettavammalta, että vakuutustapahtuma on sattunut, kuin että näin ei olisi” (ruots. ”om det vid en helhetsbedömning av samtliga omständigheter framstår som mera antagligt att försäkringsfall föreligger än att så inte är förhållandet”).
17. Hovioikeuden mukaan alioikeuden viittaama högsta domstolenin ratkaisu NJA 2006 s. 721 koski liikennevakuutuksesta maksettavaa korvausta, ja siinä kanteen hyväksymisen edellytykseksi asetettiin se, että on ”selvästi todennäköisempää”, että vahinko on aiheutunut (vakuutuksenottajan sen syyksi väitetystä seikasta) eikä jostakin muusta syystä. Hovioikeuden mukaan högsta domstolen suorittikin tapauksessa lähinnä rinnastuksen sopimuksenulkoiseen vahingonkorvaukseen. Vaikka högsta domstolen kyseisessä ratkaisussa NJA 2006 s. 721 totesi tapauksen eroavan vuoden 1984 tapauksesta siinä, että vahingonkärsijä oli itse paikalla vahingon sattuessa, se huomautti samalla, että korvausta ei vaadittu vahingonkärsijän omasta vakuutuksesta, minkä katsottiin perustelevan näyttökynnyksen asettamista korkeammalle kuin vuoden 1984 tapauksessa.
18. Hovioikeuden mukaan RM oli ratkaistavana olleessa tapauksessa ollut itse paikalla väitetyn vakuutustapahtuman sattuessa, mutta korvausta vaadittiin hänen omasta vakuutuksestaan ja hänen omassa käytössään olleesta autosta. Hovioikeus katsoikin, että asiassa ei ollut aihetta poiketa vuoden 1984 tapauksen oikeusohjeista ja soveltaa niiden sijasta sopimuksenulkoista vahingonkorvausta ja liikennevakuutuskorvausta koskevaa näyttökynnystä. Näin ollen RM:n oli hovioikeuden mukaan katsottava suoriutuneen todistustaakastaan, jos jutussa esitettyjä seikkoja kokonaisuutena arvioiden vakuutustapahtuman sattuminen vaikuttaisi oletettavammalta kuin se, että vakuutustapahtumaa ei ole sattunut.
19. Näyttöä arvioidessaan hovioikeus katsoi alioikeuden tavoin, että anastus oli epätavanomainen, mutta ei itsessään mahdoton; että RM:llä ei ollut näytetty olleen erityistä taloudellista vaikutinta väärän vahinkoilmoituksen tekemiseen; ja että RM oli asiaa selvitettäessä kuvaillut tapahtumainkulkua olennaisilta osilta samalla tavalla. Hovioikeus, toisin kuin alioikeus, katsoi, että myös toisen todistajan kertomus tuki kantajan kertomaa, kun tämä oli jutun esitutkinnassa kertonut kantajan kanssa käymänsä puhelun sisällöstä eri tavalla kuin alioikeudessa. Hovioikeus arvioi myös kantajan kertomuksen hieman toisin kuin alioikeus ja katsoi vielä, että auton myöhempi löytyminen vahingoittuneena tuki jossakin määrin kantajan kertomusta.
20. Asiassa esitettyjä seikkoja kokonaisuutena arvioiden hovioikeus katsoikin, että kanteen tueksi esitetty näyttö riitti ylittämään näyttökynnyksen, ja velvoitti vakuutusyhtiön suorittamaan kantajalle osan tämän vaatimista vakuutuskorvauksista sekä puolet tämän oikeudenkäyntikuluista käräjä- ja hovioikeudesta, mitä pidettiin kohtuullisena osavoittotilanteessa.
21. Högsta domstolen selosti tuomionsa perusteluissa lyhyesti asian taustan ja jutun prejudikaattikysymyksen, joka siis koski sitä, millaista näyttökynnystä sovelletaan, kun arvioidaan sitä, onko vakuutuksenottaja suoriutunut todistustaakastaan (kohdat 1-3).
22. Högsta domstolenin ratkaisusta ilmenee, että Ruotsin oikeuskäytännössä riita-asioissa lähtökohtaisesti noudatettavan näyttökynnyksen mukaan todistustaakan jostakin seikasta kantavan asianosaisen tulee esittää siitä ”täysi näyttö” (ruots. ”full bevisning”), mikä tavataan ilmaista myös niin, että seikan tulee olla ”näytetty” (ruots. ”styrkt”). Täyttä näyttöä koskevaa pääsääntöä on kuitenkin oikeuskäytännössä täydennetty erilaisilla näyttökynnyksen alentamista tarkoittavilla säännöillä (ruots. ”bevislättnadsregler”) (kohta 4).
23. Näyttökynnystä on högsta domstolenin mukaan voitu alentaa esimerkiksi sellaisissa vahingonkorvausasioissa, joissa täyden näytön esittämiseen liittyy erityisiä hankaluuksia. Tällöin syy-yhteyttä on pidetty riittävästi näytettynä silloin, kun kantajan käsitystä vahingon syystä voidaan pitää ”selvästi todennäköisempänä” (ruots. ”klart mer sannolikt”) kuin jotakin hänen vastapuolensa esittämistä syistä. Tämä oikeusohje on todettu muun muassa ratkaisussa NJA 1977 s. 176, mutta se ilmenee myös muista tapauksista. Högsta domstolenin mukaan alioikeus oli ratkaistavana olleessa jutussa soveltanut tätä näyttökynnystä, mutta katsonut, että kantajan näyttö ei ollut lievennyksestä huolimatta riittänyt ylittämään näyttökynnystä (kohta 5).
24. Vielä tätäkin alhaisempaa näyttökynnystä on voitu soveltaa silloin, kun vakuutuksenottaja on vaatinut vakuutuskorvausta ja väittänyt, että hänen autonsa on varastettu. Tällöin vakuutuksenottajan on katsottu suoriutuneen todistustaakastaan hovioikeuden mainitsemilla edellytyksillä. (Högsta domstolen viittasi tältä osin tapaukseen NJA 1984 s. 501 I ja II ja tapauksiin NJA 1986 s. 3 ja NJA 1986 s. 358 sekä yritysvakuutusta koskevaan tapaukseen NJA 1992 s. 113, jossa näyttökynnys on asetettu toisin.) Näyttökynnyksen alentamista on autovarkaustapauksissa perusteltu muun muassa tyypillisillä näyttövaikeuksilla sekä yksityishenkilön vakuutussuojan tarpeella. Högsta domstolenin mukaan hovioikeus oli soveltanut tätä näyttökynnystä ja katsonut, että RM oli suoriutunut todistustaakastaan (kohta 6).
25. Högsta domstolen pohti seuraavaksi vuoden 1984 tapauksen soveltamisalaa. Siinä kehitetyn säännön soveltaminen edellyttää muun ohessa erityisiä näyttövaikeuksia. Niitä voi liittyä esimerkiksi sellaisiin tilanteisiin, kun auto on varastettu, eikä vahingonkärsijä ole ollut paikalla. Tällöin hän ei tiedä, miten auto on kadonnut. Samanlaisia näyttövaikeuksia voi liittyä myös tilanteisiin, joissa vahingonkärsijä on vahingon tapahtuessa lähettyvillä, mutta joissa hän ei kuitenkaan ole tullut tietämään tapahtumasta sen ollessa käynnissä. Toisaalta sääntö ei välttämättä sovellu, vaikka vahingonkärsijä ei ole ollut paikalla. Koska säännön soveltaminen perustuu näyttövaikeuksiin, jotka liittyvät tapahtumaa koskevien havaintojen puuttumiseen, muutkin seikat kuin vahingonkärsijän omat havainnot voivat johtaa säännön soveltamatta jäämiseen. Tällöin kysymyksen täytyy olla sellaisista seikoista, jotka ovat periaatteessa omiaan johtamaan siihen, että vakuutuksenottajalle muodostuu tapahtumasta yhtä vahva käsitys, kuin jos hän itse olisi ollut paikalla. Vahingonkärsijä voi saada tietoa esimerkiksi auton lainanneelta henkilöltä, jonka on ollut auton kadotessa sen lähettyvillä, taikka naapurilta, joka on tehnyt havaintoja auton poiskuljettamisesta. Se, että auton luvattomasta käyttöön ottamisesta löytyy muuta näyttöä tai tällaista vaihtoehtoa tukevia indisioita, ei sulje pois säännön soveltamista (kohdat 7-9; högsta domstolen viittasi kohdassa 9 myös ratkaisuun NJA 1986 s. 3).
26. Högsta domstolen katsoi, että koska RH oli kertomansa mukaan ollut paikalla ja yrittänyt estää ryöstöä tapahtumasta, asiassa ei ollut syytä soveltaa ”erityistä näyttökynnyksen alentamista koskevaa sääntöä” (ruots. ”den särskilda bevislättnadsregeln”, so. ratkaisussa NJA 1984 s. 501 I ja II omaksuttua näyttökynnystä, TS). Sen asemesta tuli soveltaa sitä alennettua näyttökynnystä, jota syy-yhteyttä arvioitaessa normaalisti noudatetaan. Jotta RH:lla olisi oikeus vakuutuskorvaukseen, hän täytyi siis saattaa selvästi todennäköisemmäksi, että hänen korvausvaatimuksensa perusteeksi vetoama tapahtuma oli sattunut, kuin että näin ei olisi.
27. Koska hovioikeus ei ollut arvioinut näyttöä tämän jonkin verran korkeamman näyttökynnyksen mukaisesti, högsta domstolen palautti asian hovioikeuteen uudelleen käsiteltäväksi ja velvoitti hovioikeuden antamaan lausunnon myös oikeudenkäyntikuluista.
Eräitä ajatuksia tapauksen johdosta
28. Näyttökynnyksellä tarkoitetaan, kuten tapauksesta voidaan päätellä, sitä todennäköisyyden astetta, joka jostakin oikeustosiseikasta esitetyllä näytöllä tulee olla, jotta tuomioistuin voi ottaa kyseisen seikan tuomion perusteeksi. Näyttökynnys liittyy todistustaakkaan, joka puolestaan määrittelee sen, kumman (tai kenen) asianosaisen vahingoksi jonkin oikeustosiseikan näyttämättä jääminen koituu. Erityisesti Ruotsin oikeuskirjallisuudessa suositun ilmauksen mukaan näyttökynnys ”täsmentää” todistustaakkaa, ja sellaista todistustaakkasäännöstä, joka ei sisällä määräyksiä näyttökynnyksestä, on voitu pitää ”mitäänsanomattomana”.
29. Näyttökynnys ilmentää samalla sitä, millainen riski ollaan valmiita ottamaan siitä, että tuomiosta muodostuu väärä. Näyttökynnystä onkin ruotsalaisessa oikeuskirjallisuudessa osuvasti luonnehdittu todistustaakan ”oikeuspoliittiseksi osaksi”. Tämä ajatus käy hyvin ilmi esimerkiksi rikosprosessissa noudatettavasta tuomitsemiskynnyksestä. Rikosasioissa langettavan tuomion antaminen edellyttää oikeudenkäymiskaaren (OK) 17 luvun 3 §:n 2 momentin mukaisesti sitä, että vastaajan syyllisyydestä ei jää varteenotettavaa epäilyä. Tuomitsemiskynnyksen ylittyminen edellyttää siten varsin vakuuttavaa näyttöä, koska väärää langettavaa tuomiota pidetään eri syiden vuoksi vahingollisempana kuin virheellistä vapauttavaa tuomiota.
30. Ruotsissa riita-asioiden lähtökohtainen näyttökynnys – tai normaalinäyttökynnys – on ”täyden näytön” (”full bevisning”) vaatimus, kuten högsta domstolenin ratkaisussa todetaan. ”Täyden näytön” asema pääsääntönä Ruotsin laissa voidaan päätellä jo rättegångsbalkenista, jonka 35 luvun 5 §:ssä säädetään vahingon määrän kohtuusarvioinnista muun ohessa silloin, kun vahingosta ei voida esittää lainkaan täyttä näyttöä tai kun sellaisen näytön esittämiseen liittyy vaikeuksia. Högsta domstolenin ratkaisukäytännössä normaalinäyttökynnyksen on myös muissa ratkaisuissa kuin tarkasteltavana olevassa tapauksessa katsottu edellyttävän sitä, että todistustaakan jostakin seikasta kantava asianosainen ”vahvistaa” tai ”näyttää” (ruots. ”styrka”) kyseisen seikan (ks. esim. NJA 1993 s. 764).
31. Ruotsissa näyttökynnystä on kuitenkin tyypillisesti alennettu sellaisissa tilanteissa, joihin on liittynyt erityisiä todisteluvaikeuksia. Högsta domstolenin oikeuskäytännössä erilaisissa tilanteissa on käytetty erilaisia kynnyksiä. ”Todennäköisempää” (ruots. ”mer sannolikt”) näyttöä on edellytetty silloin, kun kysymys on ollut vakuutustapahtumasta ja vakuutuksenottaja on ollut kuluttaja (ks. tässä tapauksessa viitattu NJA 1984 s. 501 I ja II) sekä työnantajan huolimattomuuden ja työntekijän psyykkisten ja neurologisten oireiden välisestä syy-yhteydestä tilanteessa, jossa kantaja oli tullut työkyvyttömäksi työnantajansa palveluksessa (NJA 1978 s. 281). ”Selvästi todennäköisempää” (ruots. ”klart mer sannolikt”) näyttöä on edellytetty ainakin silloin, kun kysymys on ollut sopimuksenulkoisesta tai sopimusperusteisesta vahingonkorvauksesta, ja asianosaisten välinen riita on kohdistunut vahingon ja sen syyksi väitetyn seikan väliseen syy-yhteyteen (ks. esim. NJA 1977 s. 176, NJA 1981 s. 622, NJA 1982 s. 421 ja NJA 2001 s. 657); tilanteessa, jossa veneenmoottoria oli korjattu kaksi kertaa ja jossa toimeksiantaja kiisti toista korjauskertaa koskevan maksuvelvollisuuden väittäen, että ensimmäinen korjauspalvelu oli suoritettu virheellisesti (ks. NJA 1991 s. 481); vakuutustapahtuman sattumisesta silloin, kun vakuutuksenottaja on ollut elinkeinonharjoittaja (ks. NJA 1992 s. 113).
32. Oikeuskirjallisuudessa on katsottu, että näyttökynnyksen korkeuden lähempi määrittely silloin, kun lakiin sisältyy jokin todennäköisyysilmaus, on varsin vaikeaa jo siksi, että eri henkilöt saattavat mieltää esim. ilmaisun ”todennäköinen” varmuustason eri tavalla. Lisäksi sen, millaista riittävyyskynnystä lainsäätäjä on kulloinkin tavoitellut, on katsottu jäävän pitkälti arvailujen varaan (ks. Juha Lappalainen: Siviiliprosessioikeus II. Helsinki 2001 s. 343).
33. Tämä näkemys pitää paikkansa, mutta toisaalta tarkasteltavana oleva ratkaisu osoittaa mielestäni sen, että näyttökynnysilmauksilla voi riita-asiassakin olla samanlainen näytön arviointia ja tuomioiden perustelemista ohjaava vaikutus kuin tuomitsemiskynnyksellä rikosasiassa.
34. Etenkin alempien tuomioistuinten ratkaisujen perusteluista ilmenee, että tuomioistuin on ensin suorittanut todistusharkinnan, jossa on yksilöity vakuutustapahtuman sattumisen puolesta ja sitä vastaan puhuva näyttö sekä se, millainen näyttöarvo jutussa esitetylle todistelulle on annettu, ja mihin näyttöarvo on perustunut. Todistusharkinnan suorittamisen jälkeen tuomioistuin on arvioinut - alioikeus ja hovioikeus tosin eri kynnyksiä soveltaen – sen, riittääkö vakuutustapahtumasta esitetty näyttö tuomion perustamiseen kyseiseen seikkaan.
35. Vaikka näytön riittävyysarviointi riippuu viime kädessä siitä, miten jutun ratkaisija ymmärtää näyttökynnyksen varmuustason, esimerkiksi ilmaus ”selvästi todennäköisempi” tarkoittaa sitä, että näytön arvioinnissa on verrattava kantajan vetoamasta seikasta esitettyä näyttöä sen kanssa kilpailevista vaihtoehdoista esitettyyn näyttöön – ja jos kantajan vetoama seikka vaikuttaa jutussa esitetyn näytön perusteella ”selvästi todennäköisemmältä” kuin sen kiistämisperusteeksi esitetyt muut vaihtoehdot, ja tämä arvio kyetään myös asianmukaisesti perustelemaan, tuomio on perustettava kyseiseen seikkaan. (Alempien oikeuksien ratkaisut ovat mielestäni hyvä esimerkki siitä, miten näytön arvioinnissa ja tuomioiden perustelemisessa voidaan yhdistää eritelty ja kokonaisvaltainen tarkastelutapa, joita molempia tarvitaan.)
36. Tarkasteltavana oleva tapaus, lähinnä Tukholman käräjäoikeuden ratkaisu, osoittaa myös sen, että vaikka näyttökynnysilmaus ”selvästi todennäköisempi” on tarkoitettu näyttökynnyksen lievennykseksi, kyseisen näyttökynnysilmauksen ylittäminen voi ratkaistavana olevassa yksittäistapauksessa edellyttää melko vakuuttavaa näyttöä. Alioikeushan katsoi, että jutun kannalta ratkaisevassa asemassa oli kantajan oma kertomus, jonka luotettavuuteen liittyviä tekijöitä arvioitiin varsin huolellisesti. Arviointi muistuttaa jossakin määrin Suomen korkeimman oikeuden ennakkopäätöksessään KKO 2013:96 linjaamia oikeusohjeita, jotka koskevat seksuaalirikosasian asianomistajan kertomuksen arviointia (ks. kohdat 5-8). – Ja vaikka hovioikeus sovelsi kynnystä, joka muistuttaa klassista näyttöenemmyyden vaatimusta (”seikasta A on esitetty todennäköisempää näyttöä kuin sen vastakohdasta”), en ainakaan itse katso, että tämäkään näyttökynnys olisi tarkasteltavana olevassa tapauksessa ylittynyt köykäisin perustein.
37. Olisiko tarkasteltavana olevalla tapauksella merkitystä Suomen oikeuden kannalta? Suomessa riita-asian normaalinäyttökynnyksestä säädetään OK 17 luvun 2 §:n 2 momentissa, joka tuli voimaan 1.1.2016 lukien ja jossa näyttökynnykseksi asetetaan ”uskottava näyttö”. Tätä näyttökynnyssäännöstä muutettiin lainvalmistelun aikana, sillä vielä todistelutoimikunnan mietinnössä (Todistelu yleisissä tuomioistuimissa. OMML 69/2012) riita-asian normaalinäyttökynnykseksi ehdotettiin ”riittävää näyttöä”. Mietintöä kohtaan tältä osin esitetty kritiikki johti kuitenkin oletettavasti siihen, että näyttökynnykseksi valikoitui ”uskottava näyttö”.
38. Sitä, mitä ”uskottavalla näytöllä” tarkoitetaan, on avattu lainvalmisteluaineistossa jonkin verran. Hallituksen esityksestä ensinnäkin ilmenee, että ilmauksella ei tarkoiteta ”täyttä näyttöä”, vaan pikemminkin ”jonkinlaista järkevää näyttöenemmyyttä” (HE 46/2014 vp s. 46, jossa on viitattu Juha Lappalaisen tuotantoon). Lisäksi todistelutoimikunnan sihteerin laatimassa erillisselvityksessä katsotaan, että vaikka Ruotsin tilanne riita-asioiden näyttövaatimuksen suhteen on samanlainen kuin Suomessa, Ruotsin tuomioistuinkäytännössä ehkä edellytetään vahvempaa näyttöä kuin Suomessa (Vertailua eräistä todistusoikeudellisista kysymyksistä Suomessa, Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa. OM:n selvityksiä ja ohjeita 65/2012 s. 16).
39. Voitaneen sanoa, että Ruotsissa noudatettava normaalinäyttökynnys lienee jonkin verran ankarampi kuin Suomessa, jossa riita-asioiden normaalinäyttökynnksenä on siis ”järkevä näyttöenemmyys”. Sitä, miten ”järkevä” näyttöenemmyys eroaa ”normaalista” näyttöenemmyydestä, johon hallituksen esityksessä toisessa yhteydessä viitataan ilmauksella ”todennäköiset syyt” (s. 82), ei ole lainvalmisteluaineistossa enemmälti pohdittu.
40. Itse katsoisin, että ”järkevä näyttöenemmyys” liittyy ennen muuta perusteluvelvollisuuteen: tuomioistuimen tulee kyetä perusteella avoimesti ja asianmukaisesti perustelemaan se, miksi jostakin oikeustosiseikasta on (tai ei ole) esitetty ”järkevän näyttöenemmyyden” vaatimuksen täyttävä näyttö. Tämä edellyttää ainakin sen arvioimista, onko kyseisestä oikeustosiseikasta muodostetusta todistusteemasta esitetty näyttö relevanttia ensinkään, ja voidaanko teemaa pitää järkevällä tavalla todennäköisenä vielä senkin jälkeen, kun huomioon otetaan vastapuolen esittämä vastanäyttö. ”Näyttöenemmyyden” ja ”järkevän näyttöenemmyyden” välillä ei kenties olekaan olennaista eroa – etenkin, kun huomioon otetaan vielä se, että näyttöenemmyys ei voine koskaan olla ”järkevämpi” kuin asian ratkaisija.
41. Tarkasteltavana olevalla tapauksella voi olla merkitystä Suomen oikeuden kannalta myös muuten. Todistelulainsäädännön uudistuksen yhteydessä lakiin otettiin säännökset myös riita-asian näyttökynnystä koskevista poikkeussäännöksistä. OK 17 luvun 2 §:n 4 momentin mukaan ”[M]itä 1 ja 2 momentissa säädetään, noudatetaan, jollei todistustaakasta tai näytöltä vaadittavasta vahvuudesta laissa toisin säädetä tai asian laadusta muuta johdu. Mitä 3 momentissa säädetään, noudatetaan, jollei laissa toisin säädetä”.
42. Riita-asian normaalinäyttökynnyksestä – eli uskottavan näytön vaatimuksesta – voidaan siis poiketa silloin, kun pääasiassa sovellettavaksi tulevaan lakiin sisältyy erityinen näyttökynnyssäännös tai kun ”asian laatu” sitä edellyttää. ”Asian laatu” liittyy hallituksen esityksen mukaan oikeuskäytännössä kehitettyihin normeihin, mutta myös kokemusperäiseen todennäköisyyteen, asianosaisten näyttömahdollisuuksiin sekä sovellettavaksi tulevan aineellisoikeudellisen lainsäädännön toimivuuteen. Näillä kriteereillä on merkitystä myös pohdittaessa sitä, miten todistustaakka jakautuu sääntelemättömässä tilanteessa (HE 46/2014 vp s. 48). (Mainittakoon, että kun normaalinäyttökynnyksen yksityiskohtaisissa perusteluissa viitataan professori Juha Lappalaiseen, olisi tässä yhteydessä voitu viitata edesmenneeseen professori Jouko Halilaan, joka on vuonna 1955 julkaistussa teoksessaan Todistustaakan jaosta silmälläpitäen erityisesti varallisuusoikeudellisia oikeussuhteita ensimmäisenä katsonut, että todistustaakan jakoa sääntelemättömissä tilanteissa on arvioitava juuri em. kriteerien perusteella.)
43. Yhtenä näyttökynnyksen alentamista koskevana tyyppitapauksena on hallituksen esityksessä tuotu esiin rokotteen ja siitä aiheutuneeksi väitetyn sairauden välinen syy-yhteys, jossa näyttömahdollisuuksien ja asian laadun on oikeuskäytännössä katsottu puoltaneen tavanomaista heikompaan näyttöön tyytymistä (ks. HE 46/2014 s. 48, jossa viitataan ennakkopäätökseen KKO 1995:53). Näyttökynnyksen alentamiseen voikin olla perusteltua ryhtyä Suomessakin etenkin sellaisissa tapauksissa, joissa syy-yhteyden todistamiseen liittyy erityisiä todisteluvaikeuksia – ja jos näin toimitaan, vertailukohtaa on luontevaa hakea Ruotsin oikeudesta.
44. Näyttövaikeuksia voi luonnollisesti liittyä myös tilanteisiin, joissa vakuutuksenottaja vaatii korvausta ajoneuvon anastuksen johdosta. Nyt tarkasteltu tapaus – ja etenkin siinä käsitelty ratkaisu NJA 1984 s. 501 I ja II – muistuttaakin muuatta Kouvolan hovioikeuden tapausta (KouHO 2011:1, ks. http://www.finlex.fi/fi/oikeus/ho/2011/kouho20110033), jossa otsikon mukaisesti oli ”[K]ysymys siitä, onko vakuutuksenottaja näyttänyt vakuutustapahtuman tapahtuneen sekä onko hänellä oikeus saada maksamansa vakuutusmaksut takaisin vakuutustapahtumasta tai tätä myöhäisemmästä ajankohdasta lukien”. Kyseisessä ratkaisussa hovioikeuden enemmistö päätyi vaihtoehtoisia tapahtumainkulkuja punnittuaan siihen, että kantajana ollut N ”oli saattanut todennäköisemmäksi”, että vakuutustapahtuma oli sattunut. Eri mieltä ollut jäsen puolestaan katsoi, että vakuutustapahtuman sattumisen osalta edellytetään ”täyttä näyttöä, mikä tarkoittaa sellaista todistusvoimaa, joka saa järkevän ja tunnontarkan henkilön vakuuttuneeksi seikan olemassaolosta”. Eri mieltä ollut jäsen katsoi myös, että kantajan kertomusta, joka oli saanut osaksi tukea kahden todistajan kertomuksesta, ei voitu pitää riittävänä näyttönä vakuutustapahtuman sattumisesta, eikä näyttö muutenkaan osoittanut vakuutustapahtuman sattumisen olleen todennäköisempää kuin vakuutusyhtiön käsitys auton katoamisen syystä.
keskiviikko 2. marraskuuta 2016
8. Ruotsin HD:n ratkaisu tuomionpurun edellytyksistä
1. Lainvoiman saanut rikostuomio voidaan purkaa laissa säädetyillä erittäin tärkeiden syiden perusteella.Tuomionpurku syytetyn (tuomitun) eduksi sallitaan laissa (OK 31:8) helpommin edellytyksin kuin purku hänen vahingokseen (Ok 31:9). Tuomionpurku on ylimääräinen muutoksenhakukeino.
2. Suomen oikeudenkäymiskaaren (OK) 31 luvun tuomionpurkua koskevat säännökset ovat asiallisesti samansisältöiset kuin Ruotsin rättgångsbalkenin (RB) 58 luvun vastaavat säännökset. Tämän vuoksi Suomessa voidaan tarkastella, miten Ruotsin högsta domstolen (HD) on tulkinnut tuomionpurkua koskevia säännöksiä. Seuraavassa selostan HD:n tuoretta tapausta, joka koski purun edellytyksiä syytetyn vahingoksi.
3. Kyseinen purkuasia koski paperitonta henkilöä, joka esiintyi Ruotsissa nimellä YH ja kertoi syntyneensä vuonna 1999. Hänet tuomittiin sekä käräjäoikeudessa että hovioikeudessa syyskuussa 2015 tehdystä törkeästä raiskauksesta (grov våldtäkt). Seuraamusta määrätessään tuomioistuimet lähtivät siitä, että syytetty oli ollut rikoksen tekoaikana 16-vuotias, joten häneen sovellettiin nuorta rikoksentekijää koskevia rangaistussäännöksiä, jotka koskevat alle 18-vuotiasta tekijää. Tällainen henkilö saadaan Ruotsissa tuomita vankeusrangaistukseen vain erityisistä syistä. (Suomessa alle 18-vuotiaana tehdystä rikoksesta ei saa tuomita ehdotonta vankeusrangaistusta, elleivät "painavat syyt sitä vaadi"). Käräjäoikeus ja hovioikeus tuomitsivat YH:n törkeästä raiskauksesta sluten ungdomsvård -nimiseen nuorisorangaistukseen, jonka kestoksi määrättiin yhdeksän kuukautta. Hovioikeuden tuomio sai lainvoiman 20.1.2016.
4. Poliisi sai toukokuussa 2016 Interpolilta tiedon, jonka mukaan YH:lta otettu sormenjälki vastaa Marokon kansalaisen YEK:n sormenjälkeä. YEK on syntynyt vuonna 1995, joten hän oli ollut yllä mainittua rikosta tehdessään jo 20-vuotias. Elokuussa 2016 Ruotsin poliisi sai Interpolilta YEK:n valokuvan.
5. Näiden uusien tietojen perusteella valtakunnansyyttäjä haki HD:ltä rikosseuraamuksen osalta RB 58 luvun 3 §:n 1 momentin 2 kohdan nojalla tuomionpurkua ja vetosi uutena seikkana tuomitun todelliseen ikään. Suomessa mainittua RB:n säännöstä vastaa OK 31 luvun 9 §:n 1 momentin 2 kohta. Sen mukaan lainvoiman saanut tuomio rikosasiassa voidaan syytetyn vahingoksi purkaa, jos kysymys on rikoksesta, josta säännöllisen rangaistusasteikon mukaan voi seurata ankarampi rangaistus kuin kaksi vuotta vankeutta (Ruotsin laissa ko. minimirangaistus on yksi vuosi vankeutta), ja purkuhakemuksessa vedotaan seikkaan tai todisteeseen, jota ei ole aikaisemmin esitetty, ja sen esittäminen todennäköisesti olisi johtanut syytetyn tuomitsemiseen rikoksesta tai siihen että rikokseen olisi ollut sovellettava olennaisesti ankarampia rangaistussäännöksiä.
6. HD hylkäsi 28.10. antamallaan päätöksellä syyttäjän purkuhakemuksen. Oikeus lausuu perusteluissaan, että tuomionpurku rikoksesta tuomitun henkilön vahingoksi edellyttää, että purkuhakemuksessa esitetyt uudet seikat olisivat johtaneet, jos ne olisivat olleet alempien tuomioistuinten tiedossa, siihen, että syytetty olisi todennäköisesti tuomittu vakavammasta rikoksesta (brottsrubricering). HD katsoi, ettei edellä mainitun RB 58 luvun 3 §:n 1 momentin 2 kohdan säännöstä on tulkittava sanamuotonsa mukaan suppeasti eikä laajentavasti niin, että se koskisi myös tilannetta, jossa henkilön syyksi luettaisiin edelleen sama rikos, mutta josta hänet mahdollisesti tuomittaisiin uusien seikkojen perusteella toisen seuraamussäännöksen nojalla ankarampaan rangaistukseen.
HD:n päätös 28.10.2016 (Ö 3278-16)
Päätöksestä julkaistu tiedote
7. HD:n ratkaisu on sangen ymmärrettävä. Lainvoiman saaneet tuomiot on tarkoitettu pysyviksi, joten niihin saadaan puuttua purkuteitse vain poikkeuksellisesti laissa säädetyin perustein. Erityistä pidättyväisyyttä on syytä noudattaa silloin, kun purkua haetaan syytetyn vahingoksi. Syytetyn vahingoksi säädettyjä tuomionpurun edellytyksiä on oikein ja kohtuullista tulkita tiukasti (suppeasti), ei laajentavasti. Tätä edellyttää tuomioiden pysyvyys- ja koskemattomuusintressi (orubblighetsprincipen). Lainvoiman saaneen rikostuomion purkaminen syytetyn vahingoksi voi tulla kysymykseen ainoastaan laissa säädetyin edellytyksin ja vain silloin, kun oikeudenkäytössä on ilmennyt uusien seikkojen ja todisteiden valossa niin vakavia puutteita tai virheitä, että ne tuntuvat yleisen oikeustajunnan kannalta häiritseviltä tai voivat horjuttaa luottamusta tuomioistuinlaitoksen edellytyksiin ratkaista asioita materiaalisesti oikealla tavalla.
8. Ruotsin HD:n ratkaisujen perustelutyyli, josta kyseinen ratkaisu on hyvä esimerkki, on jämptiä ja asianmukaista tekstiä. Perusteluissa ei sanota liian vähän, mutta ei myöskään mitään liikaa ja sellaista, joka ei itse asiassa kuulu asiaan. Meillä Suomessa KKO ja KHO ovat viime vuosina "sortuneet" liian laajaan ja seikkaperäiseen perustelutapaan, jolla saattaa olla lukijoiden kannalta uuvuttava vaikutus; ylipitkien ja hieman turhilta tuntuvien perustelujen lukeminen on vaivalloista ja toisinaan jopa vastenmielistä. Ylimmät oikeusasteemme saisivat ottaa oppia naapurimaan ylimmän tuomioistuimen perustelutavasta.
9. Kuten HD:n ratkaisusta ilmenee, perusteluissa ei ole nojauduttu ainoastaan ylimmän oikeuden aikaisempiin ennakkopäätöksiin ja lainvalmistelutöihin, vaan niissä viitataan - toisin kuin Suomen KKO:ssa ja KHO:ssa - myös oikeuskirjallisuuden kannanottoihin. Tämä on aika tavallista HD:n ratkaisujen perusteluissa. Oikeuskirjallisuuteen viittaaminen elävöittää perusteluja, helpottaa ratkaisuun perehtymistä ja kertoo ratkaisutoiminnan avoimuudesta ja tutkijoiden ja tuomareiden välisestä vuorovaikutussuhteesta. Suomen KKO:ssa oikeuskirjallisuuteen viittaaminen on varsin poikkeuksellista, ja KHO:n ratkaisuissa sitä ei harrasteta lainkaan. Selitykseksi tähän kansainvälisessä vertailussa sangen poikkeukselliseen käytäntöön ei riitä maininta, että oikeuskirjallisuuteen kuitenkin aina perehdytään.
10. HD:n ko. ratkaisussa oikeuskirjallisuuteen on viitattu kolmessa kohdassa, nimittäin kappaleissa 2, 7 ja 8. Viitatuista kirjoittajista Lars Welamson (1921-2006) ja Johan Munck (synt. 1943) ovat HD:n entisiä jäseniä, Munck toimi myös oikeuden puheenjohtajana. Lars Welamson työskenteli aiemmin prosessioikeuden professorina ja kirjoitti klassisen prosessioikeuden (mm. oikeusvoiman) ohella myös konkurssioikeudesta. P.O. Ekelöf (1906 -1990) taas on1900 -luvun jälkipuoliskon pohjoismaiden kenties arvostetuin prosessualisti. Hänen kirjasarjansa Rättegång I-V osat ovat kuluneet myös suomalaisten prosessioikeuden harrastajien käsissä. Ekelöf uskoi muutoksenhakua käsittelevän Rättegång VI:n kirjoittamisen Lars Welamsonin tehtäväksi. Hän kirjoitti itse hieman helppotajuisemman Rättsmedlen -kirjan, jonka päivittämistä on Ekelöfin kuoltua jatkanut professori Henrik Edelstam.
11. Lopuksi on syytä mainita tapa, jolla Ruotsin HD ilmoittaa ratkaisuissaan, kuka kokoonpanossa olleista jäsenistä on toiminut asiassa ns. referenttinä. Tämä vastaa yhdessä esittelijän kanssa asian valmistelusta ja lausuu ratkaisua tehtäessä ensimmäisenä mielipiteensä. Suomen ylimmät tuomioistuimet eivät ole myöskään tässä suhteessa välittäneet informoida lukijoita. Tämä on puute, joka kertoo tietynlaisesta välinpitämättömyydestä ja siitä, että ylioikeuksien käsittely on meillä käytännssä yhä edelleen pitkälti esittelijävetoista.
2. Suomen oikeudenkäymiskaaren (OK) 31 luvun tuomionpurkua koskevat säännökset ovat asiallisesti samansisältöiset kuin Ruotsin rättgångsbalkenin (RB) 58 luvun vastaavat säännökset. Tämän vuoksi Suomessa voidaan tarkastella, miten Ruotsin högsta domstolen (HD) on tulkinnut tuomionpurkua koskevia säännöksiä. Seuraavassa selostan HD:n tuoretta tapausta, joka koski purun edellytyksiä syytetyn vahingoksi.
3. Kyseinen purkuasia koski paperitonta henkilöä, joka esiintyi Ruotsissa nimellä YH ja kertoi syntyneensä vuonna 1999. Hänet tuomittiin sekä käräjäoikeudessa että hovioikeudessa syyskuussa 2015 tehdystä törkeästä raiskauksesta (grov våldtäkt). Seuraamusta määrätessään tuomioistuimet lähtivät siitä, että syytetty oli ollut rikoksen tekoaikana 16-vuotias, joten häneen sovellettiin nuorta rikoksentekijää koskevia rangaistussäännöksiä, jotka koskevat alle 18-vuotiasta tekijää. Tällainen henkilö saadaan Ruotsissa tuomita vankeusrangaistukseen vain erityisistä syistä. (Suomessa alle 18-vuotiaana tehdystä rikoksesta ei saa tuomita ehdotonta vankeusrangaistusta, elleivät "painavat syyt sitä vaadi"). Käräjäoikeus ja hovioikeus tuomitsivat YH:n törkeästä raiskauksesta sluten ungdomsvård -nimiseen nuorisorangaistukseen, jonka kestoksi määrättiin yhdeksän kuukautta. Hovioikeuden tuomio sai lainvoiman 20.1.2016.
4. Poliisi sai toukokuussa 2016 Interpolilta tiedon, jonka mukaan YH:lta otettu sormenjälki vastaa Marokon kansalaisen YEK:n sormenjälkeä. YEK on syntynyt vuonna 1995, joten hän oli ollut yllä mainittua rikosta tehdessään jo 20-vuotias. Elokuussa 2016 Ruotsin poliisi sai Interpolilta YEK:n valokuvan.
5. Näiden uusien tietojen perusteella valtakunnansyyttäjä haki HD:ltä rikosseuraamuksen osalta RB 58 luvun 3 §:n 1 momentin 2 kohdan nojalla tuomionpurkua ja vetosi uutena seikkana tuomitun todelliseen ikään. Suomessa mainittua RB:n säännöstä vastaa OK 31 luvun 9 §:n 1 momentin 2 kohta. Sen mukaan lainvoiman saanut tuomio rikosasiassa voidaan syytetyn vahingoksi purkaa, jos kysymys on rikoksesta, josta säännöllisen rangaistusasteikon mukaan voi seurata ankarampi rangaistus kuin kaksi vuotta vankeutta (Ruotsin laissa ko. minimirangaistus on yksi vuosi vankeutta), ja purkuhakemuksessa vedotaan seikkaan tai todisteeseen, jota ei ole aikaisemmin esitetty, ja sen esittäminen todennäköisesti olisi johtanut syytetyn tuomitsemiseen rikoksesta tai siihen että rikokseen olisi ollut sovellettava olennaisesti ankarampia rangaistussäännöksiä.
6. HD hylkäsi 28.10. antamallaan päätöksellä syyttäjän purkuhakemuksen. Oikeus lausuu perusteluissaan, että tuomionpurku rikoksesta tuomitun henkilön vahingoksi edellyttää, että purkuhakemuksessa esitetyt uudet seikat olisivat johtaneet, jos ne olisivat olleet alempien tuomioistuinten tiedossa, siihen, että syytetty olisi todennäköisesti tuomittu vakavammasta rikoksesta (brottsrubricering). HD katsoi, ettei edellä mainitun RB 58 luvun 3 §:n 1 momentin 2 kohdan säännöstä on tulkittava sanamuotonsa mukaan suppeasti eikä laajentavasti niin, että se koskisi myös tilannetta, jossa henkilön syyksi luettaisiin edelleen sama rikos, mutta josta hänet mahdollisesti tuomittaisiin uusien seikkojen perusteella toisen seuraamussäännöksen nojalla ankarampaan rangaistukseen.
HD:n päätös 28.10.2016 (Ö 3278-16)
Päätöksestä julkaistu tiedote
7. HD:n ratkaisu on sangen ymmärrettävä. Lainvoiman saaneet tuomiot on tarkoitettu pysyviksi, joten niihin saadaan puuttua purkuteitse vain poikkeuksellisesti laissa säädetyin perustein. Erityistä pidättyväisyyttä on syytä noudattaa silloin, kun purkua haetaan syytetyn vahingoksi. Syytetyn vahingoksi säädettyjä tuomionpurun edellytyksiä on oikein ja kohtuullista tulkita tiukasti (suppeasti), ei laajentavasti. Tätä edellyttää tuomioiden pysyvyys- ja koskemattomuusintressi (orubblighetsprincipen). Lainvoiman saaneen rikostuomion purkaminen syytetyn vahingoksi voi tulla kysymykseen ainoastaan laissa säädetyin edellytyksin ja vain silloin, kun oikeudenkäytössä on ilmennyt uusien seikkojen ja todisteiden valossa niin vakavia puutteita tai virheitä, että ne tuntuvat yleisen oikeustajunnan kannalta häiritseviltä tai voivat horjuttaa luottamusta tuomioistuinlaitoksen edellytyksiin ratkaista asioita materiaalisesti oikealla tavalla.
8. Ruotsin HD:n ratkaisujen perustelutyyli, josta kyseinen ratkaisu on hyvä esimerkki, on jämptiä ja asianmukaista tekstiä. Perusteluissa ei sanota liian vähän, mutta ei myöskään mitään liikaa ja sellaista, joka ei itse asiassa kuulu asiaan. Meillä Suomessa KKO ja KHO ovat viime vuosina "sortuneet" liian laajaan ja seikkaperäiseen perustelutapaan, jolla saattaa olla lukijoiden kannalta uuvuttava vaikutus; ylipitkien ja hieman turhilta tuntuvien perustelujen lukeminen on vaivalloista ja toisinaan jopa vastenmielistä. Ylimmät oikeusasteemme saisivat ottaa oppia naapurimaan ylimmän tuomioistuimen perustelutavasta.
9. Kuten HD:n ratkaisusta ilmenee, perusteluissa ei ole nojauduttu ainoastaan ylimmän oikeuden aikaisempiin ennakkopäätöksiin ja lainvalmistelutöihin, vaan niissä viitataan - toisin kuin Suomen KKO:ssa ja KHO:ssa - myös oikeuskirjallisuuden kannanottoihin. Tämä on aika tavallista HD:n ratkaisujen perusteluissa. Oikeuskirjallisuuteen viittaaminen elävöittää perusteluja, helpottaa ratkaisuun perehtymistä ja kertoo ratkaisutoiminnan avoimuudesta ja tutkijoiden ja tuomareiden välisestä vuorovaikutussuhteesta. Suomen KKO:ssa oikeuskirjallisuuteen viittaaminen on varsin poikkeuksellista, ja KHO:n ratkaisuissa sitä ei harrasteta lainkaan. Selitykseksi tähän kansainvälisessä vertailussa sangen poikkeukselliseen käytäntöön ei riitä maininta, että oikeuskirjallisuuteen kuitenkin aina perehdytään.
10. HD:n ko. ratkaisussa oikeuskirjallisuuteen on viitattu kolmessa kohdassa, nimittäin kappaleissa 2, 7 ja 8. Viitatuista kirjoittajista Lars Welamson (1921-2006) ja Johan Munck (synt. 1943) ovat HD:n entisiä jäseniä, Munck toimi myös oikeuden puheenjohtajana. Lars Welamson työskenteli aiemmin prosessioikeuden professorina ja kirjoitti klassisen prosessioikeuden (mm. oikeusvoiman) ohella myös konkurssioikeudesta. P.O. Ekelöf (1906 -1990) taas on1900 -luvun jälkipuoliskon pohjoismaiden kenties arvostetuin prosessualisti. Hänen kirjasarjansa Rättegång I-V osat ovat kuluneet myös suomalaisten prosessioikeuden harrastajien käsissä. Ekelöf uskoi muutoksenhakua käsittelevän Rättegång VI:n kirjoittamisen Lars Welamsonin tehtäväksi. Hän kirjoitti itse hieman helppotajuisemman Rättsmedlen -kirjan, jonka päivittämistä on Ekelöfin kuoltua jatkanut professori Henrik Edelstam.
11. Lopuksi on syytä mainita tapa, jolla Ruotsin HD ilmoittaa ratkaisuissaan, kuka kokoonpanossa olleista jäsenistä on toiminut asiassa ns. referenttinä. Tämä vastaa yhdessä esittelijän kanssa asian valmistelusta ja lausuu ratkaisua tehtäessä ensimmäisenä mielipiteensä. Suomen ylimmät tuomioistuimet eivät ole myöskään tässä suhteessa välittäneet informoida lukijoita. Tämä on puute, joka kertoo tietynlaisesta välinpitämättömyydestä ja siitä, että ylioikeuksien käsittely on meillä käytännssä yhä edelleen pitkälti esittelijävetoista.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)