250. Isyyden vahvistaminen. Haudan avaaminen. Perustuslain etusija. KKO 2021:88

Korkein oikeus (KKO) on antanut tänään merkittävän ennakkopäätöksen, jossa on kysymys perustuslain 106 §:ssä tarkoitetusta perustuslain säännöksen etusijasta sen kanssa ristiriidassa olevaan tavallisen lain säännökseen nähden. 

Ratkaisussa KKO määräsi kuolleen, isäksi oletetun miehen edesmenneiden vanhempien haudan avattavaksi oikeusgeneettisen isyystutkimuksen tekemistä varten. Sanotun tutkimuksen tekeminen jo haudatusta vainajasta on lain mukaan kiellettyä, mutta tässä asiassa KKO antoi etusijan perustuslain 10 §:ssä turvatulle yksityiselämän suojalle.

Taustaa

1. A oli syntynyt avioliiton ulkopuolisena lapsena vuonna 1957. Turun raastuvanoikeus oli vuonna 1958 antamallaan päätöksellä velvoittanut C:n maksamaan elatusapua A:lle.

2. C oli kuollut 2011. C:n vanhemmat olivat kuolleet, D vuonna 1967 ja E vuonna 1984. C oli vanhempiensa ainoa lapsi. C:n avioliitossa syntynyt lapsi oli kuollut lapsettomana.

3. C oli tuhkattu, eikä hänestä, hänen lapsestaan eikä hänen vanhemmistaan ollut saatavissa heidän elinaikanaan otettuja kudosnäytteitä, joiden avulla isyys olisi voitu selvittää.

4. A oli vaatinut isyyden vahvistamista ensimmäisen kerran kanteellaan vuonna 2013. Kanne oli tuolloin hylätty isyyslain voimaanpanosta annetun lain 7 §:n (701/1975) 2 momentin sisältämän kanneaikarajoituksen nojalla.

Käsittely käräjäoikeudessa

5. A vaati Varsinais-Suomen käräjäoikeudessa nostamassaan kanteessa vahvistetavaksi, että  vuonna 1011 kuollut C oli hänen biologinen isänsä. A vetosi Turun raastuvanoikeuden päätökseen C:n elatusvelvollisuudesta ja C:n elatusapujen maksamiseen, A:n ja C:n väliseen yhteydenpitoon, A:n ja C:n sukulaisuussuhdetta tukevaan veriryhmätutkimukseen sekä A:n ja C:n yhdennäköisyyteen. A:n mukaan asiassa ei ollut saatavissa oikeusgeneettistä varmistusta C:n isyyden vahvistamista varten.

6. C:n leski B vaati vastauksessaan kanteen hylkäämistä. C:n isyydestä ei ollut saatavissa oikeusgeneettistä vahvistusta eikä muutakaan näyttöä. A:lla olisi ollut mahdollisuus nostaa isyyden vahvistamiskanne C:n eläessä, jolloin isyys olisi voitu selvittää oikeusgeneettisellä isyystutkimuksella. Elatusvelvollisuuden vahvistamisella ei ollut merkitystä isyyden vahvistamista arvioitaessa. 

7. Varsinais-Suomen käräjäoikeus totesi tuomiossaan 14.12.2017, että asiassa ei ollut mahdollista suorittaa oikeusgeneettistä isyystutkimusta, minkä vuoksi ratkaisu jouduttiin tekemään yksinomaan makaamisnäytön ja muita olosuhteita koskevan näytön perusteella. Käräjäoikeus katsoi asiassa esitettyä näyttöä kokonaisuutena arvioituaan, että raastuvanoikeuden elatusvelvollisuutta koskevasta päätöksestä ilmenevät seikat yhdessä A:n ja C:n kasvonpiirteiden osittaisen samankaltaisuuden sekä C:n yhteydenpidosta A:han ja tämän äitiin esitettyjen seikkojen kanssa eivät muodostaneet riittävää näyttöä C:n isyydestä. Käräjäoikeus hylkäsi kanteen.

Asian käsittely hovioikeudessa

8. Valituksessaan Turun hovioikeudelle A toisti vaatimuksensa isyyden vahvistamisesta. Lisäksi A vaati, että hovioikeus määrää oikeusgeneettisen isyystutkimuksen tehtäväksi C:n vanhemmista. Perusteinaan A esitti, että hänellä oli perustuslakiin ja Euroopan ihmisoikeussopimukseen perustuva oikeus saada selvitettyä isänsä henkilöllisyys. Lakiin sisältyvä kielto, jonka mukaan tutkimusta ei voitu määrätä tehtäväksi jo haudatusta vainajasta, oli jätettävä soveltamatta, koska se oli ilmeisessä ristiriidassa perustuslain kanssa. - B vaati, että valitus hylätään.

9. Hovioikeus katsoi, että hautarauhan kunnioittaminen yhdessä vainajien omaisten yksityis- ja perhe-elämän suojan kanssa merkitsi sitä, että A:n oikeuden rajoittamiselle oli tässä soveltamistilanteessa riittävät perusteet. Oikeusgeneettisestä isyystutkimuksesta annetun lain 5 §:n 2 momentin soveltaminen, ottaen huomioon perustuslakivaliokunnan suhtautuminen vallitsevasta lainsäädännöstä aiheutuviin rajoituksiin biologisen isyyden selvittämiseksi, ei johtanut ilmeiseen ristiriitaan perustuslain kanssa. Hovioikeus hylkäsi A:n oikeusgeneettistä isyystutkimusta koskevan vaatimuksen. Isyyden vahvistamisen osalta hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota. 

  

KKO:n käsittely

9. A vaati valituksessaan KKO:lle, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja että KKO määrää C:n vanhempien D:n ja E:n haudan avattavaksi oikeusgeneettisen isyystutkimuksen tekemistä varten. B vaati C:n leskenä ja ainoana oikeudenomistajana vastauksessaan, että valitus hylätään.

10. Korkein oikeus pyysi oikeusgeneettisestä isyystutkimuksesta annetun lain 11 §:n nojalla Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselta lausunnon. Lausunnon mukaan, jos D:stä ja E:stä saatavat näytteet ovat riittävän hyväkuntoisia ja jos A:n äidin, F:n näyte on mukana tutkimuksessa, on todennäköistä, että tutkimuksessa pystytään selvittämään, onko C A:n biologinen isä. A:n äidin näytteen puuttuminen heikentää tutkimuksen informatiivisuutta, joten on erittäin tärkeää sisällyttää hänestä otettava näyte tutkimukseen. Tutkittaessa mahdollisen isän sijasta hänen sukulaisiaan voi A:n äidin näytteellä olla ratkaiseva merkitys luotettavan tutkimustuloksen saamiseksi.

11. Itä-Suomen aluehallintovirasto totesi korkeimman oikeuden siltä pyytämässä lausumassaan, ettei haudan avaamiseen ole hautaustoimilaista johtuvaa estettä, kunhan haudan avaaminen tehdään hautaustoimilain 2 §:n 2 momentin tarkoittamalla arvokkaalla ja vainajan muistoa kunnioittavalla tavalla.

12. Messukylän seurakunta totesi korkeimman oikeuden siltä pyytämässä lausumassaan, että hauta on mahdollista avata näytteen ottamista varten ja että haudan avaamisesta ja sen peittämisestä vastaa seurakunta.

13. Pirkanmaan sairaanhoitopiiri totesi korkeimman oikeuden siltä pyytämässä lausunnossaan, että patologian erikoislääkäri voi huolehtia näytteenotosta.

14. KKO varasi A:lle ja F:lle tilaisuuden lausuman antamiseen heidän määräämisestään oikeusgeneettiseen isyystutkimukseen. A ilmoitti suostuvansa siihen, että hänet määrätään mainittuun isyystutkimukseen. A:n äiti F ei käyttänyt hänelle varattua tilaisuutta lausua oikeusgeneettiseen isyystutkimukseen määräämisestä.

15. Korkein oikeus päätyi asiaa laajasti perusteltuaa katsomaan, että oikeusgeneettisestä isyystutkimuksesta annetun lain 5 §:n 2 momentin mukaan isyystutkimusta ei saa tehdä haudatusta vainajasta, mikä olisi estänyt biologisen isyyden selvittämisen. KKO katsoi myös vastasyitä punnittuaan, että säännöksen soveltaminen tässä tapauksessa oli ilmeisessä ristiriidassa perustuslain 10 §:ssä ja ihmisoikeussopimuksen 8 artiklassa turvatun yksityiselämän suojan kanssa. Kyseinen rajoitussäännös jätettiin perustuslain 106 §:n nojalla soveltamatta. KKO katsoi jääneen näyttämättä, että kuolleen miehen vanhemmat eivät olisi antaneet suostumustaan tutkimuksen tekemiseen. 

16.  Korkein oikeus totesi, että yksityiselämän suojaan kuuluu olennaisesti se, että yksilöllä on oikeus tuntea biologinen syntyperänsä. Tämä oikeus voi jäädä toteutumatta, mikäli laki ei salli oikeusgeneettisen isyystutkimuksen tekemistä riittävän laajasti. Oikeusgeneettisestä isyystutkimuksesta annetun lain 5 §:n  2momentin mukaan isyystutkimusta ei saa tehdä haudatusta vainajasta. Korkein oikeus katsoi kuitenkin myös vastasyitä punnittuaan, että näytteiden ottamista koskevan vaatimuksen hylkääminen olisi tässä asiassa ilmeisessä ristiriidassa perustuslain 10 §:ssä ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklassa turvatun yksityiselämän suojan kanssa.

17. Korkein oikeus kumosi hovioikeuden ja käräjäoikeuden tuomiot, määräsi isäksi oletetun miehen (C) vanhempien haudan avattavaksi ja oikeusgeneettisen isyystutkimuksen tehtäväksi vainajista otettavista kudosnäytteistä sekä palautti isyyden vahvistamisasian Varsinais-Suomen käräjäoikeuden käsiteltäväksi.

Kommentti

18. Oikeus toteutui. KKO:n on omaksunut perusteluissaan oikeustieteelliselle tutkimukselle ominaisen perustelumetodin. KKO ei ole unohtanut perusteluissaan vastasyitä, jotka puhuisivat ko. tarkoituksessa tapahtuvaa haudan avaamista vastaan. Argumentaatiossa on siis sovellettu myös pro et contra -metodia. Tästä olisi voitu ottaa maininta eli asiasana myös ennakkopäätöksen otsikkoon.

 

171. KHO kumosi päätöksen puutteellisten perustelujen takia (KHO 2019:128)

1. Korkein hallinto-oikeus (KHO) on 11.10 antamansa tiedotteen mukaan ratkaissut valtaosan  valituksista, jotka koskevat saamelaiskäräjien vuoden 2019 vaaliluetteloa. Näistä päätöksistä yksi on julkaistu vuosikirjapäätöksenä. Tämä on ratkaisu KHO 2019:123, jota olen kommentoinut   blogikirjoituksessani 16. 9.2019 numero 169. Tiedotteen mukaan KHO antoi viime perjantaina 11.10. kaikkiaan 130 päätöstä ko. valitusasioissa.

2. Saamelaiskäräjien vaalit toimitettiin 2.–30.9.2019. Valitusten käsittelyn edellyttämän ajan ja lausuntomenettelyjen loppuunsaattamisen vuoksi edellä mainitut päätökset on annettu vasta vaalien toimittamisen jälkeen. KHO:n mukaan kysymyksellä valittajan merkitsemisestä asianomaisen vuoden vaaliluetteloon on edelleen itsenäistä merkitystä tulevissa vaaleissa. Tiedotteen mukaan KHO antaa vielä jäljellä olevat päätökset saamelaiskäräjien vaaliluetteloon kohdistuneista valituksista lokakuun kuluessa.

3. Viime perjantaina 11.10 antamallaan ennakkopäätöksellä 2019:128  KHO kumosi saamelaiskäräjien hallituksen päätöksen ja palautti asian saamelaiskäräjien hallitukselle uudelleen käsiteltäväksi. KHO:n mukaan saamelaiskäräjien hallituksen päätös ei täyttänyt päätöksen perusteluille hallintolaissa asetettuja vaatimuksia, joten päätös oli lanvastainen. 

4.  Oikeus saada viranomaiselta ja tuomioistuimelta perusteltu päätös mainitaan perustuslain 21 §:n 2 momentissa yhtenä keskeisenä oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin elementtinä. Olen itse tutkinut ja kirjoittanut tuomion perustelemisesta - mm. yhdessä Petri Martikaisen kanssa kaksi kirjaa (2003 ja 2010) - joten KHO:n kyseinen ratkaisu on tältäkin kannalta kiinnostava. Katsotaanpa siis, mitä KHO ratkaisu sisältää.

5. Tiivistelmä ratkaisusta KHO 2019:128 ilmenee ratkaisuselosteen otsikosta (ingressistä), johon olen selvyyden vuoksi lisännyt kappaleiden numerot. Yhteenveto kuuluu näin:

I. Saamelaiskäräjien vaaliluetteloon merkitsemistä koskevassa asiassa oli ratkaistavana, voitiinko valittajaa pitää hänen esittämillään perusteilla saamelaiskäräjistä annetun lain 3 §:ssä tarkoitettuna saamelaisena. Korkeimman hallinto-oikeuden oli kuitenkin tätä ennen arvioitava, täyttivätkö saamelaiskäräjien hallituksen päätöksen perustelut hallintolain 45 §:n vaatimukset.

II. Saamelaiskäräjien vaalilautakunta oli hylännyt valittajan pyynnön tulla merkityksi saamelaiskäräjien vaaliluetteloon. Vaalilautakunnan perustelujen mukaan vaalilautakunta ei tunnistanut valittajaa saamelaisten alkuperäiskansan jäseneksi.

III. Saamelaiskäräjien vaalilautakunta oli hylännyt valittajan oikaisuvaatimuksen edellä mainitusta päätöksestä. Vaalilautakunta oli perustellut oikaisuvaatimuksen hylkäämistä toteamalla, että vaalilautakunnan tiedossa ei ollut virhettä tai muuta perustetta, jonka perusteella päätöstä tulisi oikaista. Perusteluissa oli myös vedottu YK:n ihmisoikeuskomitean näkökantoihin, saamelaisten itsemääräämisoikeuteen ja ryhmähyväksynnän merkitykseen saamelaiskäräjien vaaliluettelon laatimisessa.

IV. Saamelaiskäräjien hallitus oli hylännyt valittajan oikaisuvaatimuksen vaalilautakunnan päätöksestä. Saamelaiskäräjien hallitus oli perustellut oikaisuvaatimuksen hylkäämistä toteamalla, että saamelaiskäräjien hallituksen tiedossa ei ollut virhettä tai muuta perustetta, jonka perusteella vaalilautakunnan päätöstä tulisi oikaista. Saamelaiskäräjien hallituksen päätökseen liitetyissä yleisperusteluissa oli vedottu YK:n ihmisoikeuskomitean näkökantoihin, saamelaisten itsemääräämisoikeuteen ja ryhmähyväksynnän merkitykseen asiassa.

V. KHO totesi, että päätöksen perustelemista koskevaa hallintolain 45 §:n 1 momenttia on tulkittava perustuslain 2 §:n 3 momentista ja 21 §:stä ilmenevät vaatimukset huomioon ottaen. Arvioitavana näin ollen oli, oliko saamelaiskäräjien hallitus hylätessään valittajan oikaisuvaatimuksen perustellut päätöstään niin, että valittajan oikeus saada perusteltu päätös ja hakea siihen muutosta oli turvattu.

VI. Saamelaiskäräjien hallituksen päätöksestä ei ilmennyt niitä seikkoja ja selvityksiä, joiden perusteella valittajan ei ollut katsottu täyttävän saamelaiskäräjistä annetun lain 3 §:ssä säädettyjä edellytyksiä tulla merkityksi saamelaiskäräjien vaaliluetteloon. Pelkästään se, että päätökseen oli liitetty yleisperustelut, joissa vedottiin YK:n ihmisoikeuskomitean näkökantoihin, saamelaisten itsemääräämisoikeuteen ja ryhmähyväksyntään, ei täyttänyt perusteluille hallintolain 45 §:n 1 momentissa asetettuja vaatimuksia. Saamelaiskäräjien hallituksen olisi päätöstä tehdessään tullut arvioida, täyttikö valittaja saamelaiskäräjistä annetun lain 3 §:n itseidentifikaatioedellytyksen ja jonkin saman pykälän 1–3 kohdissa asetetuista objektiivisista kriteereistä.

VII. Koska saamelaiskäräjien hallitus ei ollut perusteluissaan arvioinut mainittujen kriteerien täyttymistä, korkeimmalla hallinto-oikeudella ei ollut edellytyksiä arvioida valittajan valituksessaan esittämän perusteella, oliko saamelaiskäräjien hallitus perustanut päätöksensä saamelaiskäräjistä annetussa laissa säädettyihin kriteereihin. KHO ei näin ollen ottanut ensi asteena kantaa siihen, oliko valittaja saamelaiskäräjistä annetun lain 3 §:ssä tarkoitettu saamelainen.

VIII. Saamelaiskäräjien vaalit asianomaiselta vuodelta oli jo toimitettu. Kun otettiin huomioon, että saamelaiskäräjistä annetun lain 23 §:n 1 momentin mukaan vaalilautakunta laatii äänioikeutetuista vaaliluettelon edellisten vaalien vaaliluettelon ja väestötietojärjestelmän tietojen pohjalta, kysymyksellä valittajan merkitsemisestä asianomaisen vuoden vaaliluetteloon oli edelleen itsenäistä merkitystä tulevissa vaaleissa.

1X. KHO kumosi saamelaiskäräjien hallituksen päätöksen lainvastaisena ja palautti asian saamelaiskäräjien hallitukselle uudelleen käsiteltäväksi. Sovelletut lainkohdat: Suomen perustuslaki 2 § 3 momentti ja 21 §, Hallintolaki 45 § 1 momentti, Laki saamelaiskäräjistä 3 §, 4 a § ja 23 § 1 momentti. Ks. ja vrt.  KHO 2019:123.

6. Huomionarvoista päätöksessä on myös se, että KHO velvoitti hallintolainkäyttölain (HLL) 74 §;n nojalla saamelaiskäräjien hallituksen korvaamaan valittajan oikeudenkäyntikulut KHO:ssa kohtuullisiksi harkituilla 200 eurolla viivästyskorkoineen. KHO totesi tältä osin perusteluissaan, että saamelaiskäräjien hallituksen päätöksessä, jolla valittajan oikaisuvaatimus on hylätty, ei ole otettu kantaa niihin saamelaiskäräjistä annetun lain 3 §:ssä säädettyihin objektiivisiin kriteereihin, joiden nojalla äänioikeus määräytyy. Oikeudenkäynti on siten aiheutunut saamelaiskäräjien hallituksen virheestä, ja korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisun lopputulos huomioon ottaen olisi kohtuutonta, jos valittaja joutuisi pitämään oikeudenkäyntikulunsa vahinkonaan.

Ratkaisuseloste KHO 2019:128

7. KHO:n ratkaisu valituksenalaisen päätöksen perustelujen puutteellisuudesta on selvä ja oikeaan osunut. Pidän perusteltuna myös sitä, että KHO ei ole ryhtynyt itse korjaamaan saamelaiskäräjien hallituksen ratkaisuun sisältyvää puutetta, vaan on kumonnut päätöksen lainvastaisena ja palauttanut asian hallitukselle uudelleen käsiteltäväksi. Tämä on omiaan korostamaan perusteluvelvollisuuden tärkeyttä ja, toivon mukaan, johtamaan siihen, ettei ainoastaan saamelaiskäräjien hallitus, vaan myös muut viranomaiset sekä hallinto-oikeudet ottavat asiasta opikseen ja kiinnittävät vastaisuudessa entistä enemmän huomiota asianmukaisten perustelujen merkitykseen.

8. Myös yleisen tuomioistuinten puolella tunnetaan KHO:n ratkaisusta ilmenevä ilmiö, jonka mukaan ratkaisun perustelut saatetaan kuitata varsin yleisluontoisilla perusteluilla, jossa lähinnä vain siteerataan sovellettavien lainkohtien sisältöä. Normiperustelut eli lain soveltamista koskevat perustelut voivat olla niukkoja ja mitäänsanotomattomia "on katsottava" -tyyppisiä perusteluja, joissa ei ole pohdintaa juuri nimeksikään. Perustelut sisältävät runsaasti legaalista,  teknistä ja byrokraattista kieltä ja formaalisia agumenttja, joissa todellakin tyydytään lähinnä toistamaan sovellettujen lainsäännösten sanamuotoja ja sivuutetaan konkretia eli tapaus- ja yksilökohtaiset argumentit.

9. Aikaisemmin tutomioistuimet, laidasta laitaan eli aina KKO.ta myöten, laiminlöivät myös rikosjutuissa näytön arvioinnin perustelemisen kokonaan. Langettava tuomion näytön perustelut  sivuutetiin kiistetyissä tapauksissa kokonaan toteamuksella, että "tuomioistuin katsoo selvitetyksi, että syytetty on syyllistynyt syytteessä mainituun tekoon". KKO alkoi kiinnittää tähän epälohtaan humiota vasta 1970 -luvulla. Ensimmäisiä tapauksia tässä suhteessa olivat ennakkopäätökset KKO 1971 II 66, KKO 1973 II 49 - toimin tässä asiassa KKO:n esittelijänä - ja KKO 1975 II 86. Näissä tapauksissa KKO ei vielä "raskinut" palauttaa asiaa hovioikeuteen, joka oli jättänyt näyttökysymyksen perustelematta, vaan "kiltisti" korjasti sanotun puutteen perustelemalla itse syypääksi julistavan tuomion. Itse ehdotin ratkaisun KKO 1973 II 49 mietinnössäni, että KKO olisi kyseisen virheen takia palauttanut jutun hovioikeuteen; ehdotusta pidettiin kuitenkin liian radikaalina, joten sitä ei hyväksytty.

10. Vasta 1980 -luvulla KKO otti käyttöönsä järeämmän aseen perustelemisvelvollisuuden tehostamiseksi eli juuri jutun palauttamisen. Ennakkopäätöksessä KKO 1980 II 107, joka koski velkomusasiaa, KKO palautti jutun, koska alemmat oikeudet eivät olleet perusteluissaan a) kertoneet niitä oikeustosiseikkoja, joihin tuomio oli perustunut, eivätkä b) myöskään ilmoittaneet, millä perusteella kanne oli katsottu näytetyksi.

11. Vihdoin ja viimeinen myös näyttökysymyksen perustelematta jättäminen  rikosjutussa johti jutun palauttamiseen KKO:sta hovioikeuteen. Ensimmäinen tällainen ratkaisu on KKO 1984 II 114, jossa todetaan, että syytetyn kiistäessä varkautta koskevan syytteen hovioikeuden olisi tullut ilmoittaa perusteluissaan ne syyt, joilla se on tullut siihen tulokseen, että syytetty oli menetellyt syytteessä kerrotuin tavoin. Muita vastaavanlaisia ratkaisuja ovat esim. KKO 1994:107 ja KKO 1995:12.
Ks. laajemmin jutun palauttamisesta puutteellisten perustelujen takia Virolainen - Martikainen, Tuomion perusteleminen (2010) s. 525-536.