tiistai 31. tammikuuta 2023

353. Tuomioistuinten ulkopuolista sovittelua lisäämällä voitaisiin parantaa pienten ja pk-yritysten oikeusturvaa sekä vähentää oikeudenkäyntien määrää ja säästää tuomioistuinten resursseja

 


1. Tiedon puute, kustannukset ja virallisen sovittelijajärjestelmän puuttuminen ovat syitä, miksi sovittelu ei ole yleistynyt pienten ja keskisuurten yritysten riitojen ratkaisemisessa. Oikeusministriön selvityksiä ja mietintöjä 2023:5.

2. Näin arvio selvityshenkilönä toiminut asianajaja Lasse Tirrosen laatimassa ja  20.1.2023 julkaistussa oikeusministeriön selvityksessä. Selvitys on osa pääministeri Sanna Marinin hallituksen ohjelmaa, jossa on asetettu tavoitteeksi sovittelun käytön vahvistaminen oikeudenkäyntien määrän vähentämiseksi.

3. Selvityshenkilön tekemässä selvityksessä tarkastellaan, miten tuomioistuimen ulkopuolisia riidanratkaisumenettelyjä voitaisiin kehittää erityisesti pienten ja keskisuurten yritysten välisten riitojen ratkaisussa. Selvitys pohjautuu alan toimijoiden käytännön kokemuksiin ja havaintoihin sekä riidanratkaisun ja sovittelun alalla käytyyn keskusteluun.

4. Selvityksen mukaan pienten ja keskisuurten yritysten käytössä on jo nykyisin useita tuomioistuimen ulkopuolisia sovittelu- ja riidanratkaisumenetelmiä. Niitä ei kuitenkaan juuri käytetä. 

5. Sovittelua lisäämällä voitaisiin parantaa pk-yritysten oikeusturvaa sekä vähentää oikeudenkäyntien määrää, todetaan Tirrosen selvityksessä.

6. Sovittelun lisäämiseksi selvityksessä esitetään, että oikeusavustajien ja yritysten tietoisuutta sovittelusta tulisi lisätä. Lisäksi tuomioistuimen ulkopuolisen riidanratkaisun kustannus- ja muita esteitä tulisi poistaa niin, että menetelmä on joustava ja kustannustehokas.

7. Selvityksen mukaan tulisi myös arvioida, onko Suomeen hyödyllistä luoda tuomioistuimen ulkopuolinen sovittelijainstituutio, jollainen on muissa pohjoismaissa. Tuomioistuin voisi osoittaa riidan sovittelijaksi myös muun oikeudellisen sovittelukoulutuksen saaneen henkilön kuin virassa olevan tuomarin, esimerkiksi asianajajan.

8. Lisäksi selvityksessä ehdotetaan, että selvitettäisiin pakollisen sovitteluistunnon käyttöönottoa. Tuomioistuinten resurssien kannalta riita-asioiden päättyminen sovintoon juuri ennen pääkäsittelyn aloittamista on hyvin tehotonta. Selvityksessä arvioidaan, että riita-asioiden sovittelu nykyistä aikaisemmassa vaiheessa säästäisi myös oikeushallinnon resursseja.

9. Selvitys on nyt lausuntokierroksella, ja siitä voi antaa lausunnon Lausuntopalvelu.fi:ssä 28.2.2023 asti.

10. Selvityshenkilöksi kutsutulla asianajaja Lasse Tirrosella on vahva käytännön kokemus yritysten välisistä riidoista ja niiden sovittelusta.

Selvitys tuomioistuimien ulkopuolisen riidanratkaisun ja sovittelun kehittämiseksi

Lausuntopalvelu.fi

11. Edellä oleva teksti perustuu OM:n selvityksen julkitulon yhteydessä julkaisemaan tiedotteseen. Selvitys on erittäin tarpeellinen, sillä tuomioistuinsovittelua koskeva lakia sovelletaan käytännössä lähinnä vain prheoikeudellisten ja muiden yksityishenkilöiden välisten vähäisten riitojen sovittelusa eikä asianajajaliiton tarjoamaa sovintomenettelyä juuri hyödynnetä pienten ja pk-tirysten välisissä riidoissa vaian harvoin. 

12. Kuten selvitysestä ja sen oikeusvertailevasta katsauksesta ilmenee, Suomi on jäänyt aika pahasti jälkeen pk-yritysten riitojen tuomioistuimen ulkopuolisessa sovittelussa, jos maatamme verrataan muissa pohjoismaissa tai Keski-Euroopan maissa käytössä oleviin sovittelujärjestelmiin. Tekemistä riittäisi todella paljon.



maanantai 30. tammikuuta 2023

352. KKO ei myöntänyt valituslupaa päätökseen, jolla moottoripyöräkerho Connonball MC on määrätty lakkautettavaksi

 


1. Korkein oikeus (KKO) on tänään 30.1.2023 hylännyt Cannonball MC:n (CMC), Squad 32:n sekä Cannonball MC:tä presidentiksi ilmoittautuneen Klaus Marjamäen valituslupahakemuksen asiassa, joka koskee rekisteröimättömän yhdistyksen Cannonball MC:n sekä sen alajärjestö Squad 32:n lakkauttamista.

2. Aiemmin jo Päijät-Hämeen käräjäoikeus oli 8.6.2022 antamallaan päätöksellä määrännyt Cannonball MC:n ja Squad 32:n lakkautetuksi katsottuaan niiden täyttävän yhdistyslaissa kielletyksi säädetyn yhdistyksen tunnusmerkistön, niiden toimivan olennaisesti vastoin lakia ja hyviä tapoja ja myös yleisen edun vaativan niiden lakkauttamista.

3. Itä-Suomen hovioikeus ei 23.8.2022 myöntänyt valittajina olleille kerhoille asiassa jatkokäsittelylupaa.

4. KKO ei vaiintuneen käytäntönsä mukaan perustele millään tavallaan päätöstä, jolla valituslupahakemus hylätään. Siten myös Cannonball MC:n asissa KKO:n päätös kuuluu ytimekkäästi näin: "Valituslupaa ei myönnetä. Hovoikeuden päätös jää siis pysyväksi".  Päätös tehtiin kahden jäsenen kokoonpanossa.

5. Päijät-Hämeen käräjäoikeus katsoi 8.6.2022 päätöksessään, että Cannonball on järjestäytynyt tavalla, joka muistuttaa sotilaallista organisaatiota. Oikeus katsoo myös, että sen jäsenet ovat syyllistyneet ampuma-aserikoksiin ja vakaviin rikoksiin. ”Lisäksi viidessätoista tuomiossa on katsottu, että Cannonball MC on järjestäytynyt rikollisryhmä”, oikeus lausui ratkaisussaan.

6. Käräjäoikeus tosin totesi, että kaikki yhdistyksen toiminta ei ole rikollista, ja että CMC:n ja Squad 32:n toiminnassa on mukana myös ihmisiä, jotka käyvät töissä ja joilla ei ole rikosrekisteriä. CMC:hen ja Squad 32:een liittyvien rikostuomioiden määrä on oikeuden mukaan kuitenkin huomattavan suuri.

7. Kerhojen edustajat vastustivat käräjäoikeudessa lakkauttamista ja pääosin kiistivät syyttäjien aasiassa esittämät väitteet. 

8. Cannonballia koskeva lakkauttamisprosessi on kolmas, jota oikeudessa on viime vuosina ajaettu. Aikaisemmin lakkauttamispäätöksen ovat saaneet uusnatsijärjestö Pohjoismainen vastarintaliike (PVL) ja poliisin rikollisjärjetöksi luonnethima United Brotherhood (UB). Kummankin yhdistyksen lakkauttamispäätös on saanut lainvoiman.




torstai 26. tammikuuta 2023

351. Lapsille ei vahvistettu tapaamisoikeutta isänsä kanssa edes valvottuna. KKO 2023:5

 


Lapsen huoltoa ja tapaamisoikeutta on käsitelty tuomareiden koulutustilaisuuksissa

1. Korkeimman oikeuden tänään 26.1.2023 antamassa ennakkopäätöksessä KKO 2023:5 on kysymys siitä, oliko asiassa lasten edun mukaista muuttaa sosiaalilautakunnan vahvistamaa sopimusta siten, että lasten oikeus tavata isäänsä poistetaan eikä lapsille vahvisteta tapaamisoikeutta edes valvottuna.

2. Asianosaisilla on kaksi yhteistä lasta, vuonna 2010 syntynyt A ja vuonna 2012 syntynyt B. Lapset ovat olleet vanhempiensa yhteisessä huollossa, ja he ovat asuneet äitinsä luona. Lapsilla on ollut sosiaalilautakunnan 22.3.2017 vahvistaman sopimuksen mukainen oikeus tavata isäänsä. 

3. Helsingin käräjäoikeus on äidin tekemästä ja 11.6.2018 vireille tulleesta hakemuksesta määrännyt lapset yksin äidin huoltoon ja katsonut, että lasten ja isän välisten tapaamisten vahvistaminen ei ollut lasten edun mukaista. Käräjäoikeuden 26.4.2019 antaman päätöksen mukaan lapsille ei toistaiseksi vahvistettu oikeutta tavata isäänsä.

4. Helsingin hovioikeus, jonne isä valitti,  on päätöksellään 21.4.2019  käräjäoikeuden tavoin pitänyt perusteltuna, että lasten huolto on yksin äidillä. Tapaamisoikeuden osalta hovioikeus on katsonut asiassa selvitetyksi, että lapsilla oli erityistarpeita ja heillä oli perheväkivallan aiheuttama trauma. Isä oli tuomittu äidin pahoinpitelystä, ja isää epäiltiin myös B:hen kohdistuneesta pahoinpitelystä. Ottaen huomioon perheen tausta sekä lasten hauras tilanne ja keskeneräinen tuen saaminen hovioikeus on katsonut, että tapaamisia ei voitu toteuttaa edes valvottuina niihin liittyvine erityisjärjestelyineen lasten hyvinvointia sekä kehitystä ja kuntoutumista vaarantamatta. Selvää oli, että tämä oli tarkoitettu lähtökohtaisesti väliaikaiseksi ratkaisuksi. Hovioikeus ei ole muuttanut käräjäoikeuden päätöksen lopputulosta.

5.  KKO myönsi isälle helmikuussa 2022 valitusluvan tapaamisoikeuden osalta. Valituksessaan isä vaati, että lapsille vahvistetaan oikeus tavata häntä. Äiti ei vastannut valitukseen. 

6.  Sosiaalilautakunta antoi KKO:n pyynnöstä lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta annetun lain (lapsenhuoltolaki) 16 §:n 4 momentin (190/2019) mukaisen täydennyksen käräjäoikeuden pyynnöstä tehtyyn niin sanottuun olosuhdeselvitykseen. Isä ei antanut olosuhdeselvityksen täydennyksestä KKO:n pyytämää lausumaa. Äiti antoi lausuman.

7. KKO:n päätöksen perustelut ovat laveat ja seikkaperäiset; viittaan niiden osalta jäljempänä olevasta linkistä ilmenevään ratkaisuselosteeseen. Perusteluja koskeva yhteenveto sisältyy KKO:n johtopäätöksiä koskeviin kappaleisiin 45-51, jotka kuuluvat näin:

45. Korkein oikeus toteaa, että lasten ja isän tapaamiset valvotuilla vaihdoilla toteutuivat heinäkuusta 2018 joulukuuhun 2018 asti lähes poikkeuksetta. Isä on pyrkinyt säilyttämään yhteydenpidon lapsiinsa, ja hänelle on tärkeää, että lasten oikeus tavata isäänsä turvataan tarvittaessa edes valvottuina tapaamisina vähimmillään kerran kuukaudessa tunnin ajan. Kohdassa 18 todetulla tavalla selvänä lähtökohtana on, että lasten edun mukaista on pitää yhteyttä isäänsä.

46. Asiassa esitetystä selvityksestä ilmenee, että lapset ovat oireilleet voimakkaasti ja käyttäytyneet aggressiivisesti tapaamisoikeutta koskevan oikeudenkäynnin aikana. Osaltaan lasten oireilu on ajallisesti yhteydessä heidän tapaamisiinsa isän kanssa, mutta se on jatkunut vakavana myös joulukuun 2018 jälkeen, vaikka lapset eivät enää ole tavanneet isäänsä tai pitäneet tähän muutoin yhteyttä. A on elo–lokakuun 2020 aikana ollut kiireellisesti sijoitettuna, molemmilla lapsilla on ollut muun ohella lastenpsykiatrinen hoitokontakti, ja he ovat olleet helmikuuhun 2022 asti lastensuojelun asiakkaita. B:n lastenpsykiatrian hoitokontakti on päätetty elokuussa 2020, mutta A:lla se jatkuu yhä. Lapsilla on diagnosoitu neuropsykiatrisia häiriöitä, ja heillä on erityistarpeita, minkä vuoksi he saavat esimerkiksi koulunkäyntiinsä erityistä tukea.

47. Isä ei ole hyväksynyt lastensa diagnooseja tai erityistarpeita. Hän on käyttäytynyt uhkaavasti lasten asioita hoitavia viranomaisia, lasten opettajia ja lääkäriä kohtaan. Lapset ovat kertoneet isän joutuvan riitoihin ihmisten kanssa heidän läsnä ollessaan. Isä ei ole oikeudenkäynnin aikana antanut tietoja omasta toimintakyvystään ja valmiudestaan ottaa huomioon lasten erityistarpeet. Korkein oikeus toteaa, että lasten erityistarpeet voivat ilmetä myös valvottujen tapaamisten aikana, jolloin lasten ohella tapaamisissa on läsnä lastensuojelun työntekijöitä. Tapaamisten onnistumista edesauttaisi huomattavasti lasten erityistarpeiden tunnistaminen ja huomioonottaminen vuorovaikutuksessa lasten kanssa sekä mahdollisen tähän liittyvän ohjauksen vastaanottaminen tapaamista valvovilta työntekijöiltä. Isän valmiuksista tähän ei ole saatu riittävää varmuutta.

48. Korkein oikeus katsoo, että lasten isä on uhkaavalla ja toistuvalla väkivaltaisella käyttäytymisellään selvästi vaarantanut lasten tasapainoista tunne-elämän kehitystä ja hyvinvointia. Lapset ovat vielä heitä olosuhdeselvityksen täydennyksen yhteydessä kesällä 2022 kuultaessa ilmaisseet lastensuojelun sosiaalityöntekijöille pelkoa isäänsä kohtaan sekä tuoneet esiin muistikuviaan isänsä väkivaltaisesta käyttäytymisestä.

49. Lasten toimintakyvyn on sinänsä selvitetty ajan myötä ja perheen vastaanotettua erilaisia tukitoimia kohentuneen ja perheen tilanteen tasaantuneen. Lasten tilanne on kuitenkin yhä hauras, ja myönteisen kehityksen ylläpitäminen edellyttää, että tapaamiset isän kanssa osaltaan tukevat ja vahvistavat lasten edun mukaisesti lasten hyvinvointia eivätkä sitä vaaranna. Edellä kohdassa 47 todetuista syistä tästä ei ole vielä riittävää varmuutta.

50. Lapset ovat ilmoittaneet mielipiteenään, etteivät he halua pitää yhteyttä isäänsä tai tavata isäänsä tämän aikaisemman väkivaltaisen käytöksen aiheuttaman pelon takia. Lasten mielipide osaltaan puoltaa tapaamisten epäämistä.

51. Edellä esitettyjä seikkoja kokonaisuutena punnittuaan Korkein oikeus katsoo, että lasten ja isän väliset valvotutkin tapaamiset ovat vielä tässä vaiheessa omiaan psyykkisesti kuormittamaan lapsia ja aiheuttamaan vaaraa heidän tasapainoiselle kehitykselleen. Lasten edun mukaista on tällä hetkellä kokonaan poistaa heidän oikeutensa tavata isää. Kuten lapsenhuoltolain 12 §:stä ilmenee, asiaa on mahdollista arvioida uudelleen olosuhteiden muututtua taikka jos tähän muutoin on aihetta.

KKO ei muttanut hovioikeuden päätöksen lopputulosta.

Ratkaisuseloste KKO 2023:5

Ratkaistu asia on tosiseikkojen osalta selvä ja oikeuskysymyksen osaltakin suhteellisen yksinkertainen ratkaista. KKO:n tavoin myös hovioikeus ja käräjäoikeus ovat päätyneet siihen, ettei lapsille voitu vahvistaa oikeutta tavata isäänsä hovioikeuden katsoessa, ettei tapaamisoikeutta voitu vahvistaa edes valvottuna.

Koska  käräjäoikeuden ja hovioikeuden ratkaisuja julkaistaan vain harvoin tuomioistuinten nettisivustoilla tai Finlexissä, on ollut perusteltua, että KKO otti asian tutkittavakseen ja antoi siitä seikkaperäisesti perustellun ratkaisun, joka on julkaistu ennakkopäätöksenä. Ratkaisusta alemmat tuomioistuimet ja sosiaalilautakunnat voivat havaita, mitä kaikkia seikkoja ja miten lasten tapaamisoikeutta koskevissa asioissa tulee selvittää.

Huomio kiinnittyy lisäksi siihen, että vaikka asiassa on ollut kyse varsin nuorista eli noin 10-vuotiaista lapsista ja heidän oikeudestaan tavata isäänsä, asian käsittely on ollut verkkaista erityisesti KKO:ssa. Asia on tullut äidin hakemuksesta vireille jo kesäkuussa 2018, joten sen kokonaiskäsittelyajaksi tulee noin neljä ja puoli vuotta, jota voidaan pitää kohtuuttoman pitkänä huomioon ottaen, että asia on ollut faktojen osalta selväpiirteinen eikä sitä koskeva juridinen päättelykään ole ollut kovin hankala tai vaikea. KKO on myöntänyt isälle valitusluvan ilmeisesti helmikuun alussa 2022; KKO ei jostakin syystä merkitse valituslupatiedotteisiin päivää, jolloin valituslupa on myönnetty.

tiistai 24. tammikuuta 2023

350. Syyttömästi vangitun hakemus saada valtiolta korvausta maksetuista matkakuluista Espanjaan hylättiin. KKO 2023:4

 


Tänään 24.1. julkaistussa ennakkopäätöksessä KKO 2023:4 selostetussa asiassa on kyse syyttömästi vangitun henkilön  oikeudesta saada valtiolta korvausta maksamistaan matkakustannuksista kun hän ei päässyt vapautensa menettämisen vuoksi matkustamaan ostamillaan lentolipuilla.

A:n varaama matka Espanjaan oli peruuntunut A:n ollessa syyttömästi vangittuna, ja hänelle lentolipun hankkimisesta ja auton vuokraamisesta aiheutuneet kustannukset olivat käyneet hyödyttömiksi. A oli vapauduttuaan hankkinut uuden lentolipun ja vuokra-auton.

Korkein oikeus katsoi, että valtio ei ollut syyttömästi vangitulle tai tuomitulle valtion varoista vapauden menetyksen johdosta maksettavasta korvauksesta annetun lain 4 §:n 1 momntin nojalla vastuussa näiden A:lle aiheutuneiden kustannusten korvaamisesta.

KKO:n muistion kaltaisista perusteluista ilmenevä päättelyketju huipentuu kappaleissa 14-19 näin:

14. Korkein oikeus toteaa edellä mainitun perusteella, että syyttömästi vangitulle maksettavasta korvauksesta annetun lain 4 §:n 1 momentin nojalla korvattaviksi tulevilla kuluilla on tarkoitettu vapaudenmenetykseen syy-yhteydessä olevia suoranaisia menoja. Nämä ovat menoja, jotka tyypillisesti ja riittävän läheisesti liittyvät vapaudenmenetykseen.

15. Asiassa on riidatonta, että syyttömästi vangitulle maksettavasta korvauksesta annetun lain 1 §:n 1 momentissa säädetty edellytys korvauksen maksamiseen täyttyy. Ratkaisussaan KKO 2021:27 (kohdat 14–15) Korkein oikeus on todennut, että A:lle aiheutuneet ylimääräiset kustannukset uuden lentolipun hankkimisesta ja auton vuokraamisesta ovat aiheutuneet vapaudenmenetyksen johdosta mutta että lain 4 § jättää sijaa erilaisille tulkinnoille sen suhteen, minkälaiset kustannukset voivat olla laissa tarkoitettuja vapaudenmenetyksestä johtuvia ja kuluina korvattavia suoranaisia menoja.

16. Edellä kohdan 14 mukaisesti lain 4 §:n 1 momentin nojalla korvattaviksi tulevat vapaudenmenetykseen tyypillisesti ja riittävän läheisesti liittyvät suoranaiset menot.

17. Ennen vapaudenmenetystä tapahtuneet lentolipun hankinta ja autonvuokraus eivät ole johtuneet vapaudenmenetyksestä. A:lle tästä aiheutuneet kustannukset eivät ole vapaudenmenetyksen johdosta korvattavia.

18. Vapaudenmenetyksen välittömänä seurauksena A on estynyt käyttämästä edellä mainittuihin lentolipun hankintaan ja auton vuokraamiseen perustuneita etuuksiaan ja menettänyt ne. Tämän kaltainen menetys ei ole syyttömästi vangitulle maksettavasta korvauksesta annetun lain 4 §:n 1 momentissa tarkoitettu kulu tai muukaan sellainen vahinko, joka korvattaisiin kyseisen lain nojalla.

19. Kustannuksia, jotka ovat aiheutuneet, kun A on hankkinut uuden lentolipun ja vuokrannut uudestaan auton korvaamaan edellä mainittua menetystään, ei voida pitää sellaisina menoina, jotka olisivat edeltä ilmenevällä tavalla suoranaisesti vapaudenmenetyksestä aiheutuneita. Kyseisiä kustannuksia ei siten korvata syyttömästi vangitulle maksettavasta korvauksesta annetun lain nojalla. 

Ratkaisuseloste kokonaisuudessaan

Myös alemmat oikeudet eli Pohjanmaan käräjäoikeus 18.6.2019 ja Vaasan hovioikeus 16.12.2021 olivat päätyneet samaan lopputulokseen.

Selvä tapaus.

 

keskiviikko 18. tammikuuta 2023

349. Pienriitamenettely ja etäyhteyksien lisääminen oikeudenkäynnissä. OM:n arviomuistiot julkaistiin vasta nyt aivan hallituskauden lopulla. Konkreettisia ehdotuksia muistiot eivät sisällä. Uudistustyö tule kestämään vielä useita vuosia

 


1. Oikeusministeriössä on valmistunut kaksi arviomuistiota, joissa tarkastellaan oikeusprosessien sujuvoittamista. Toisessa arvioidaan kevennettyä oikeudenkäyntimenettelyä pienehköille riita-asioille (OM:n julkaisuja 2023:1) ja toisessa mahdollisuuksia edistää etäyhteyksien käyttöä oikeudenkäynneissä. (OM:n julkaisuja 2023:2). Tavoitteena on parantaa oikeuden saatavuutta ja tehdä oikeudenkäynneistä nykyistä sujuvampia ja edullisempia.

2. Nämä uudistukset sisältyivät Sanna Marinin hallituksen hallitusohjelmaan; hallituskausi alkoi vuonna 2019.  On perin kummallista, että näistä asioista on vasta nyt valmistunut arviomuistiot, kun hallitustaivalta on jäljellä enää kaksi kuukautta! Minkäänlaisia konkreettisia ehdotuksia arviomuisiot eivät sisällä. Uudistustyö on siten vasta alkutekijöissää. - Palaan arviomuistioiden tarkasteluun myöhemmin eri blokirjoituksissa. Tämä kirjoitus sisältää-  tätä kappaletta lukuun ottamatta - OM:n asiasta julkaiseman tiedotteen.

3. Kevennettyä oikeudenkäyntiä eli niin sanottua pienriitamenettelyä koskevan arviomuistion mukaan tällainen menettely voisi olla täysimittaista oikeudenkäyntiä edullisempi ja yksinkertaisempi tapa ratkaista pienehkö riita tuomioistuimessa. Se voisi vähentää oikeudenkäyntikuluja ja parantaa oikeuden saatavuutta. Lisäksi oman asian ajaminen ilman avustajaa voisi olla nykyistä helpompaa. Arviomuistiossa selvitetään, millainen pienriitamenettely voisi olla ja arvioidaan alustavasti sen vaikutuksia.

4. Tällainen kevennetty oikeudenkäyntimenettely olisi tervetullut uudistus, jolla olisi huomattavia myönteisiä vaikutuksia. Pienten riitojen tuomioistuinkäsittelystä voisi tulla nykyistä halvempaa ja oikeuden saatavuus parantua. Kokonaan uuden oikeudenkäyntimenettelyn säätäminen on kuitenkin mittava uudistus, joka vaatii huolellista valmistelua. Muutos myös edellyttäisi tuomioistuinlaitokselle lisää resursseja, koska se todennäköisesti lisäisi riita-asioiden määrää, oikeusministeri Anna-Maja Henriksson sanoo.

5. Useissa EU-maissa on säädetty erityisestä oikeudenkäyntimenettelystä pienimmille riidoille.

6. Arviomuistion laatimisen yhteydessä oikeusministeriö on teettänyt kyselytutkimuksen siitä, miten ihmiset ja yritykset suhtautuvat mahdolliseen pienriitamenettelyyn ja riidanratkaisuun tuomioistuimissa. Kyselyn mukaan pienriitamenettely voisi lisätä ihmisten ja yritysten halukkuutta käsitellä pienehkö riitansa tuomioistuimessa.

Etäyhteyksien käyttömahdollisuuksien lisääminen voisi sujuvoittaa oikeudenkäyntejä

7. Toisessa oikeusministeriössä valmistuneessa arviomuistiossa tarkastellaan etäyhteyksien käyttöä oikeudenkäynneissä. Etäyhteyksien käyttö tuomioistuimissa on viime vuosina lisääntynyt merkittävästi, ja sääntelyä kehittämällä oikeudenkäyntejä voitaisiin sujuvoittaa entisestään. Nykyistä joustavampi sääntely voisi osaltaan edistää oikeuden saatavuutta ja vähentää oikeudenkäynneistä aiheutuvia kustannuksia.

8. Arviomuistion mukaan etäyhteyksien käyttöä oikeudenkäynneissä olisi mahdollista kehittää muun muassa antamalla tuomareille oikeus osallistua tietyissä tilanteissa suulliseen käsittelyyn etäyhteyden välityksellä sekä lisäämällä tuomioistuinten harkintavaltaa etäyhteyksien käytöstä. Sääntelyä olisi myös mahdollista koota yhteen siten, että se muodostaisi yhtenäisen ja johdonmukaisen kokonaisuuden.

9. Molemmat arviomuistiot liittyvät pääministeri Sanna Marinin hallituksen ohjelmaan, jossa yhdeksi oikeusvaltion kehittämistavoitteeksi on asetettu toimivat oikeusprosessit ja oikeusturva. Keinoina on mainittu muun muassa oikeudenkäyntien kokonaiskeston lyhentäminen sekä oikeudenkäyntien kustannusten alentaminen ja niiden sujuvoittaminen digitalisaation avulla.

10. Arviomuistiot on lähetetty lausunnolle. Niistä voi antaa lausunnon Lausuntopalvelu.fi:ssä 24.3. saakka.

Arviomuistio pienriitamenettelystä

Arviomuistio etäyhteyksistä oikeudenkäynneissä

Lausuntopyyntö pienriitamenettelystä

Lausuntopyyntö etäyhteyksistä oikeudenkäynneissä

Kyselytutkimus pienriitamenettelystä


maanantai 16. tammikuuta 2023

348. Professori saatiin irtisanoa. Professoriliitto vastaa 100 000 euron juttukuluista. KKO 2023:1

 

1, Korkein oikeus antoi viime viikolla 10.1.2023 julkisuudessa melko laajaa huomiota herättäneen ennakkopäätöksen työsopimuksen irtisanomista koskevassa jutussa, jossa Helsingin yliopisto oli antanut potkut kasviekologian professorille taloudellisella, tuotannollisella ja toiminnan uudelleen järjestämistä koskevalla perusteella (KKO 2023:1). Professorin maksettavaksi tuli 100 000 euroa omia ja yliopiston oikeudenkäyntikuluja, jotka Professoriliitto ystävällisesti otti vastatakseen.

2. Ennakkopäätöksen eli prejudikaatin ydinsanoma on kirjoitettu ratkaisun otsikkoon näin:

Yliopisto oli irtisanonut professori A:n työsopimuksen työsopimuslain 7 luvun 3 §:n mukaisella taloudellisella, tuotannollisella ja toiminnan uudelleen järjestelemisestä johtuneella perusteella. Yliopisto oli pian tämän jälkeen kutsunut palveluksessaan ennestään olleen yliopistonlehtori B:n kolmen vuoden määräajaksi tenure track -apulaisprofessorin tehtävään samalle tutkimusalalle.

Korkein oikeus katsoi ratkaisusta ilmenevillä perusteilla, ettei B:n nimitys tenure track -apulaisprofessoriksi ollut merkinnyt työsopimuslain 7 luvun 3 §:n 2 momentin 1 kohdassa tarkoitettua uuden työntekijän ottamista. A:n irtisanominen ei ollut ollut perusteeton.

3. Katsokaamme hieman tarkemmin, mistä jutussa oli kysymys,

Kanne

4. Professori A vaati, että hänen työnantajanaan ollut Helsingin yliopisto velvoitetaan suorittamaan hänelle korvausta työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä.  - KKO:n ratkaisun jälkeen mediassa on haastateltu irtisanottua professoria, jonka nimi on Hannu Hänninen.

5. Kanteen mukaan A oli toiminut yliopiston palveluksessa vuodesta 1997 alkaen vuoteen 2016 saakka, ensin kasvitieteen apulaisprofessorina ja vuodesta 1998 alkaen kasviekologian professorina. Vuodesta 2014 alkaen A oli toiminut myös kasvibiologian osastonjohtajana eli pääaineen vastuuprofessorina. Yliopisto oli yhteistoimintaneuvottelujen jälkeen 12.4.2016 irtisanonut A:n työsuhteen työsopimuslain 7 luvun 3 §:n nojalla päättymään 12.10.2016.

6. Kanteensa perusteena A totesi, että hänen työtehtävänsä eivät olleet vähentyneet eikä hänen tutkimusalaansa eli kasviekologian tutkimusta ja opetusta ollut lopetettu tiedekunnassa, vaikka hänen toimenkuvansa kasviekologian professorina oli muodollisesti lakkautettu. Myös A:n tutkimusaihe sisältyi edelleen yliopiston monissa yksiköissä harjoitettuun tutkimukseen ja opetukseen.

7. Samoihin tehtäviin, joita A oli hoitanut, oli tiedekunnassa uuteen tenure track -apulaisprofessuuriin palkattu B, jonka tieteenala ja professuuri olivat samat kuin A:lla, mutta tutkimusaihe oli erilainen. A olisi ollut sijoitettavissa siihen tehtävään, johon B kutsuttiin vuoden 2017 alusta lukien, tai muihin tehtäviin yliopistolla työsopimuslain 7 luvun 4 §:ssä tarkoitetulla tavalla.

Vastine

8. Helsingin yliopisto vaati, että kanne hylätään. A oli irtisanottu samanaikaisesti lähes 400 muun henkilön kanssa, kun yliopiston valtiolta saamaan perusrahoitukseen oli kohdistunut erittäin suuret leikkaukset ja kun myös muu rahoitus oli samanaikaisesti vähentynyt. Taloudellisen perusteen lisäksi yliopistolla oli ollut myös tuotannollinen ja toiminnan uudelleenjärjestelyistä johtunut peruste A:n työsopimuksen irtisanomiselle, kun A:n toimenkuva ja työtehtävät tiedekunnassa oli lakkautettu ja vähäiset jäljelle jääneet tehtävät oli jaettu muiden hoidettaviksi välttämättömien säästöjen saavuttamiseksi. Yliopistolla oli itsehallintonsa nojalla oikeus toteuttaa omaa strategiaansa asettamiensa tavoitteiden saavuttamiseksi ja työnantajana oikeus tehdä työvoiman tarvetta vähentäviä uudistuksia.

9. A:n työsuhteen päättymisen jälkeen hänen aikaisemmin antamaansa opetusta sisällöllisesti vastaava opetustyö oli hyvin vähäistä, ja tästä opetuksesta vastasivat yliopiston vanhat työntekijät. A:n hallinnolliset tehtävät oli jaettu muille työntekijöille. Kasviekologian alan tutkimustyötä olivat jatkaneet jo aikaisemmin kyseistä tutkimusta tehneet henkilöt. Kun A:n opetus- tai tutkimustehtäviä taikka hallinnollisia tehtäviä ei ollut enää jäljellä, hänen toimenkuvansa erillisenä tehtäväkokonaisuutena oli lakannut.

10. B:n nimittäminen kasvien evoluutiobiologian tenure track -apulaisprofessorin tehtävään ei ollut merkinnyt uuden työntekijän ottamista samoihin tai samankaltaisiin tehtäviin. B oli ollut vakituisessa työsuhteessa yliopistoon vuodesta 2013 lukien, eivätkä hänen konkreettiset työtehtävänsä olleet muuttuneet nimityksen myötä. B:lle ei ollut siirtynyt A:n tutkimusta, opetusta tai hallinnollisia tehtäviä. Kysymys ei ollut samoista tai samankaltaisista tehtävistä, eikä B:n tenure track -apulaisprofessuuria olisi voitu tarjota A:lle. B oli saanut omaan tutkimukseensa viisivuotisen rahoituksen Euroopan tiedeneuvostolta (ERC). B:n tutkimuksen jatkuminen oli ollut yliopistolle strategisesti ja taloudellisesti tärkeää.

Helsingin käräjäoikeuden tuomio 6.6.2019  

11. Käräjäoikeus, joka ratkaisi asian yhden tuomarin kokoonpanossa,  totesi asiassa olleen riidatonta, että yliopiston henkilöstövähennykset olivat johtuneet valtioneuvoston toteuttamista rahoitusleikkauksista ja niiden edellyttämistä yliopiston talouden sopeuttamistoimista. Säästötavoitteiden saavuttaminen oli edellyttänyt työntekijöiden määrän vähentämistä kaikissa henkilöstöryhmissä. Riitaista oli se, oliko A:n työ vähentynyt työsopimuslain 7 luvun 3 §:ssä edellytetyllä tavalla.

12. Asiassa esitetyn henkilötodistelun mukaan kasviekologian tutkimus ja tieteenalan harjoittaminen jatkui yliopistolla entisellään. A:n tutkimusalalle ei ollut muodostunut voimakasta tutkimusryhmää eikä sillä ollut ollut lainkaan ulkopuolista rahoitusta A:n irtisanomisajankohtana. A:n vetämän tutkimusryhmän työ oli jatkunut yliopistolla, mutta A:n oma tutkimustyö oli päättynyt hänen irtisanomisensa myötä. Kahta kurssia lukuun ottamatta A:n opettamat opintojaksot olivat lakanneet tai ne oli sisällytetty muihin opintokokonaisuuksiin. A:n hallinnolliset tehtävät olivat lakanneet tai siirtyneet toisille työntekijöille.

13. Käräjäoikeus lausi perusteluissaan, että työn tarjoamisen edellytykset olivat olennaisesti ja pysyvästi vähentyneet yliopistolle asetetun säästötarpeen vuoksi. Yliopistolla oli itsehallintonsa perusteella ollut oikeus päättää A:n toimenkuvan lopettamisesta erillisenä tehtäväkokonaisuutena. A:n työ oli vähentynyt olennaisesti ja pysyvästi, ja irtisanomisella oli saavutettu todellista ja tavoiteltua säästöä.

14. Käräjäoikeus totesi, että valmistelut B:n kutsumiseksi tenure track -apulaisprofessuuriin oli aloitettu keväällä 2016 ja B oli aloittanut tehtävässä 1.1.2017. Käräjäoikeus totesi, että uuden työntekijän ottamisella ei tarkoitettu ainoastaan työyhteisön ulkopuolisen henkilön ottamista työnantajan palvelukseen, vaan myös työyhteisön sisäistä työntekijän siirtämistä irtisanottavan työntekijän tilalle tämän tehtäviin, ellei irtisanottavan työtä erillisenä tehtäväkokonaisuutena samalla lakkautettu. Käräjäoikeus katsoi, että näin arvioituna B:tä voitiin pitää uutena työntekijänä.

15. Käräjäoikeus lausui, että sekä A että B olivat kasviekologian tutkijoita ja heidän tutkimusaiheillaan oli yhtymäkohtia. Heidän tutkimustensa painopiste ja kohde olivat kuitenkin erilaiset. Siksi kyse ei ollut samankaltaisesta tutkimuksesta. Asiassa oli selvitetty, ettei B ollut opettanut A:n jäljelle jääneitä opetusjaksoja. Sillä, että B:n opetukseen oli tosin sisältynyt osia A:n opetuksesta, ei ollut merkitystä, koska yliopistolla on tietyt pakolliset kurssit. Saamansa ERC-rahoituksen vuoksi B oli voinut käyttää vain noin viisi prosenttia työajasta opetukseen. A:n hallinnolliset tehtävät eivät olleet siirtyneet B:lle.

16. Edellä selostetuilla perusteilla käräjäoikeus katsoi, että A:n pääasiallisia tehtäviä ei ollut siirretty B:lle. B:n tenure track -apulaisprofessorin tehtävä ei ollut työsopimuslain 7 luvun 3 §:n 2 momentin 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla samankaltainen tehtävä kuin se, jota A oli hoitanut.

17. Käräjäoikeus totesi vielä, ettei yliopistolla ollut ollut työsopimuslain 7 luvun 4 §:n mukaista työntarjoamis- ja uudelleensijoitusvelvollisuutta, kun työtä ei ollut ollut tarjolla.

18. Käräjäoikeus hylkäsi kanteen. 

Helsingin hovioikeuden tuomio 3.12.2020

19. A:n valituksen johdosta hovioikeus totesi, että valtioneuvoston toteuttamien rahoitusleikkausten johdosta asetetut säästötavoitteet olivat koskeneet koko yliopistoa ja yliopistolla oli ollut vapaus päättää toimintansa uudelleenjärjestelyistä tarvittavien säästöjen saavuttamiseksi parhaaksi katsomallaan tavalla. Säästötavoitteiden määritteleminen ja säästöjen saavuttamiseksi tehtävät henkilöstöratkaisut olivat työnantajan päätäntävaltaan kuuluvia asioita. Yliopistolla oli ollut peruste kohdistaa irtisanomisia myös tiedekuntaan, jossa A oli työskennellyt, kun yliopiston tarjottavana ollut työ oli vähentynyt työsopimuslain 7 luvun 3 §:n 1 momentissa tarkoitetulla tavalla.

20. Käräjäoikeuden tavoin hovioikeus katsoi, että työsopimuslaissa tarkoitettu uuden työntekijän ottaminen voi olla kysymyksessä myös silloin, kun irtisanottavan työntekijän tilalle siirretään työnantajan palveluksessa jo oleva toinen työntekijä, joka ei ole aikaisemmin tehnyt kyseistä työtä. Hovioikeus hyväksyi käräjäoikeuden päätelmän siitä, että B:tä voitiin pitää työsopimuslaissa tarkoitetulla tavalla uutena työntekijänä.

21. Hovioikeus totesi, että B:n kolmen vuoden määräaikainen työsuhde tenure track -apulaisprofessorina, mihin tehtävään B oli kutsuttu yliopiston päätöksellä 28.12.2016, oli alkanut noin 2,5 kuukauden kuluttua A:n työsuhteen päättymisestä. Hovioikeus katsoi näytetyksi, että B oli ennen nimitystään tenure track -apulaisprofessuuriin ollut kasviekologian yliopistonlehtorin tehtävässä. Siitä, että apulaisprofessorin tehtävän avoimeksi julistamisen asemesta yliopisto oli kutsunut B:n tehtävään tarkoituksenaan kiinnittää hänet yliopistoon merkittävän rahoituksen saamisen jälkeen tai että kysymys oli B:n etenemisestä omalla urallaan, ei voitu päätellä, ettei kyseessä olisi ollut samankaltainen tehtävä kuin se, jota A oli hoitanut.

22. Hovioikeus katsoi, että tenure track -apulaisprofessuuri on luonteeltaan pitkän koeajan kaltainen järjestely, jollaista työsopimuslaissa ei tunnettu. Tällainen järjestely kutsumenettelyineen ei ollut peruste poiketa työsopimuslain 7 luvun 3 §:n 2 momentin säännöksistä.

23. Hovioikeus katsoi, että yhteneväisyyksiä tai eroavuuksia työntekijöiden tutkimusaiheissa, joista yliopistolla ei työnantajana ollut mahdollisuutta määrätä loukkaamatta perustuslain 16 §:n 3 momentissa turvattua tieteen ja ylimmän opetuksen vapautta, ei voitu pitää merkityksellisenä seikkana arvioitaessa työtehtävien samuutta tai samankaltaisuutta. Edelleen hovioikeus totesi, että perustuslain 16 §:n 3 momentin esitöiden mukaan ylimmän opetuksen vapaus sisälsi oikeuden opiskella ja hankkia tietoja itseään kiinnostavista asioista ja oikeuden opettaa haluamallaan tavalla niin sisällöllisesti kuin menetelmällisesti (HE 309/1993 vp s. 64). Näin ollen myöskään A:n opetustehtäviä ei voitu edellyttää siirretyn täysin muuttumattomina B:lle, vaan oli arvioitava, olivatko A:n ja B:n tehtävät olleet riittävän samankaltaisia.

24. Arvioidessaan A:n ja B:n tehtävien samankaltaisuutta hovioikeus totesi, että sekä A:n että B:n työhön oli kuulunut opetusta, tutkimusta ja hallinnollisia tehtäviä. Heidän tutkimusaiheensa ja opetustehtävänsä olivat eronneet sisällöltään toisistaan, mikä johtui perustuslaissa turvatusta tieteen ja ylimmän opetuksen vapaudesta. Muutoin tehtävät olivat olleet siinä määrin samankaltaiset, että A:n tehtävän voitiin katsoa hänen irtisanomisensa jälkeen säilyneen ainakin pääosin muuttumattomana. B:n siirtäminen yliopistonlehtorin tehtävästä tenure track -apulaisprofessorin tehtävään oli siten merkinnyt työsopimuslain 7 luvun 3 §:n 2 momentin 1 kohdassa kielletyllä tavalla uuden työntekijän ottamista samankaltaisiin tehtäviin, joita A oli ennen irtisanomistaan hoitanut. Siten yliopisto oli irtisanonut A:n työsopimuksen perusteettomasti.

25. Hovioikeus velvoitti yliopiston suorittamaan A:lle korvausta työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä. - Korvauksen suuruutta ja sitä, kuinka suurta korvausta A oli kanteessaan vaatinut, ei KKO:n ratkaisuselosteessa ilmoiteta, vaikka tämä olisi toki hyvä tietää.

KKO:n tuomio 10.1.2023, pääkohdat

26. KKO myönsi Helsingin yliopistolle valitusluvan. Valituksessaan yliopisto vaati, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja asia jätetään käräjäoikeuden ratkaisun varaan. A vaati vastauksessaan valituksen hylkäämistä. 

27. KKO totesi aluksi, että  asiassa on ollut riidatonta, että yliopiston rahoitukseen oli kohdistunut suuria leikkauksia, jotka olivat vuosina 2015-2016 edellyttäneet yliopistolta toimenpiteitä talouden sopeuttamiseksi ja henkilöstön määrän vähentämiseksi. Tässä yhteydessä kasviekologian professorin tehtävä oli lakkautettu ja tätä tehtävää hoitaneen A:n työsopimus irtisanottu 12.4.2016 päättymään 12.10.2016. Riitaista asiassa on ollut, oliko A:lle tarjolla olevan työn määrä todellisuudessa vähentynyt ottaen huomioon, että tiedekunnassa oli keväällä 2016 aloitettu kasvien evoluutiobiologian tenure track -apulaisprofessuurin täyttämiseen johtanut kutsumenettely.

28. KKO:n  ratkaistavana oli kysymys, onko yliopistolla ollut työsopimuslain 7 luvun 3 §:ssä tarkoitettu taloudellinen, tuotannollinen tai työnantajan toiminnan uudelleenjärjestelyistä johtuva syy irtisanoa A:n toistaiseksi voimassa ollut työsopimus. Valituslupa oli myönnetty rajoitettuna koskemaan sitä, onko yliopiston bio- ja ympäristötieteelliseen tiedekuntaan tenure track -apulaisprofessorin tehtävään vuoden 2017 alusta kutsuttua B:tä pidettävä työsopimuslain 7 luvun 3 §:n 2 momentin 1 kohdassa tarkoitettuna, A:n työtehtävien kanssa samankaltaisiin tehtäviin palkattuna uutena työntekijänä.

29. Selostetuaan sovellettavia työsopimuslain säännöksiä, aikaisempaa oikeuskäytäntöä ynnä muuta  (kappaleet 3-13) KKO päätyi toteamaan (kappaleessa 14), että myös B:n yliopistonlehtorin tehtävä oli ollut yhteistoimintaneuvottelujen piirissä. B oli tenure track -apulaisprofessoriksi nimityksensä hetkellä johtanut 11 henkilön tutkimusryhmää, jonka hän oli rakentanut ajanjaksoille 2012-2016 ja 2017-2022 saamansa ERC-rahoituksen turvin. KKO totesi, että B oli siten johtanut ryhmänsä tutkimustyötä ja hoitanut siihen liittyviä kasviekologian alan asiantuntijatehtäviä monen vuoden ajan ennen nimittämistään kasvien evoluutiobiologian tenure track -apulaisprofessorin tehtävään. KKO lausui, että asiassa ei ollut väitettykään, etteikö hän olisi jatkanut näiden tehtävien hoitamista apulaisprofessoriksi nimittämisensä jälkeen. Alempien oikeusasteiden toteamalla tavalla A:n jäljelle jääneet opetus- ja hallintotehtävät oli jaettu eri henkilöille. Ne eivät siis kaikki siirtyneet B:lle.

30. KKO totesi lisäksi, että B:n kutsuminen tenure track -apulaisprofessuuriin on yliopiston mukaan ollut yhteydessä hänen saamaansa ja yliopiston kannalta merkittävään ERC-rahoitukseen, jonka turvin hänen tutkimusryhmänsä on toiminut. Yliopisto on todennut saadulla rahoituksella ja siihen liittyneellä nimityksellä olleen yliopistolle suuri taloudellinen ja tärkeä strateginen merkitys.

31. KKO:n tatkaisuselosteessa kohdissa 5-7 selostetun oikeuskäytännön mukaisesti KKO piti tätä asiaa arvioitaessa olennaisena sitä, että A ja B ovat yliopiston vakinaisina työntekijöinä olleet saman irtisanomisuhan alaisia ja että yliopistolla on siten lähtökohtaisesti ollut oikeus valita, kumpaan heistä irtisanominen kohdistetaan.

32. Asiassa ei ole tullut esille mitään sellaista, jonka perusteella yliopiston voitaisiin katsoa valinneen irtisanottavan epäasiallisin perustein, kun se on päätynyt irtisanomaan A:n työsopimuksen ja pitämään B:n edelleen palveluksessaan. Näissä olosuhteissa se, että B on A:n työsuhteen päättymisen aikaan nimitetty tenure track -apulaisprofessoriksi, ei merkitse sellaista irtisanomissuojan kiertämiseen tähtäävää keinotekoista järjestelyä, jollaista työsopimuslain 7 luvun 3 §:n 2 momentin 1 kohdassa tarkoitetaan. Tätä arviointia tukee myös se, että B:n nimitys ei ole tehnyt merkityksettömäksi A:n työsopimuksen irtisanomisella tavoiteltua säästöä, kun yliopistolle siitä aiheutunut menonlisäys on ollut vain noin 10 000 euroa vuodessa.

33. Edellä selostetuin perustein KKO katsoi, ettei B:n kutsuminen tenure track -apulaisprofessuuriin ole merkinnyt uuden työntekijän palkkaamista samanlaisiin tehtäviin kuin ne, joita A oli ennen irtisanomistaan hoitanut. Yliopistolla on siten ollut työsopimuslain 7 luvun 3 §:ssä tarkoitettu taloudellinen, tuotannollinen tai toiminnan uudelleenjärjestelemisestä johtunut ja saman luvun 1 §:ssä tarkoitettu asiallinen ja painava peruste A:n työsopimuksen päättämiselle.

33. Yliopistolain 32 §:n 3 momentissa säädetyn erityisen irtisanomissuojan osalta KKO totesi, että tieteen vapauden suojan on katsottu merkitsevän ennen muuta tutkijan oikeutta päättää vapaasti muun ohella tieteellisen työnsä perusteista, tutkimusaiheesta, tutkimuksen kysymyksenasetteluista sekä tutkimusmetodeista. Ylimmän opetuksen vapaus merkitsee puolestaan sitä, että opettaja saa päättää opetuksensa sisällöstä ja valita käyttämänsä opetusmenetelmät. Tieteen ja ylimmän opetuksen vapaus ei merkitse sitä, ettei yliopisto muiden työnantajien tavoin voisi järjestellä toimintaansa uudelleen ja siinä yhteydessä toteuttaa välttämättömiä henkilöstöratkaisuja.

34. Edellä selostetuin tavoin A:n irtisanominen on perustunut yliopiston rahoitukseen kohdistuneisiin leikkauksiin ja tästä johtuvaan tarpeeseen vähentää henkilöstöä. Yliopiston palveluksessa ennestään olleen B:n eteneminen samoihin aikoihin urallaan tenure track -apulaisprofessorin tehtävään on ollut A:n irtisanomisesta erillinen asia, joka ei vaikuta sen laillisuuteen. KKO katsoi, että A:n työsopimus on irtisanottu asiallisilla perusteilla, joihin vetoaminen ei loukkaa myöskään tutkimuksen tai opetuksen vapautta.

35. KKO kumosi hovioikeuden tuomion ja jätti asian käräjäoikeuden tuomion lopputuloksen varaan. 

KKO:n ratkaisuseloste

-----

36. Perusteellisesti kolmessa eri oikeuasteessa tutkittu asia, jossa on päädytty lopulta KKO:ssa  oikeaan ratkaisuun. Oikean ratkaisun asiassa teki itse asiassa jo käräjäoikeuden käräjätuomari tuomiossaan. Siihen olisi ollut perusteltua tyytyä, mutta toki hävinneellä osapuolella on oikeus turvautua muutoksenhakukeinojen käyttämiseen. Lopullisen ratkaisun saamiseen meni kuitenkin vielä 3,5 vuotta käräjäoikeuden tuomion jäkeen. A irtisanottiin jo vuonna 2016, eli kaikkiaan riidan käsittelyyn ja oikeudenkäyntiin kului reilut 6 vuotta. Oikeudenkäynti Suomessa ei ole todellakaan joutuisaa.

37. Selvää on, ettei kuusi vuotta kestänyt ja kaikki kolme oikeuastetta läpikäynyt juttu ole ollut mitään halpaa lystiä riidan osapuolille, varsinkaan irtisanotulle professorille. Hänelle lopputuloksen odottelu lienee ollut suorastaan piinallista.

38. KKO:n ratkaisuselosteessa ei mainita mitään oikeudenkäyntikuluista ja niiden korvausvelvollisuudesta, kuten minusta pitäisi. Lehdistä, minä Helsingin Sanomista, saimme kuitenkin  tietää, että jutun hävinneen professorin maksettaviksi jäivät paitsi omat myös yliopistolle maksettavaksi tuomitut kulut, yhteensä noin 100 000 euroa. Hirmuista, sanoisin!

39. Professorimme ei kuitenkaan joutunut  kaivamaan kuvettaaan oikeudenkäyntikuluista selvitäkseen, sillä Professoriliitto oli jo oikeudenkäynnin alkuvaihessa luvannut ottaa vastatakseen professorin maksettavaiksi mahdollisesti tulevista juttukuluista, jos hän häviäisi jutun. Mieleen saattaa hiipiä ajatus, että ehkä liiton mainittu ilmoitus ja väliintulo on ollut yksi syy siihen, että juttua puitiin kolmessa eri oikeusasteessa perusteellisesti ja hitaati. Mene ja tiedä.

40. Mikähän jutussa mahtoi kestää lähes noin kauan? Kysymyksessä oli melko tavanomainen irtisanomisasia,  jollaisia kaikki käräjäoikeudet joutuvat ratkaisemaan joka vuosi ja jossa oli kysymys oikeastaan vain siitä, oliko B:n nimitys tenure track -apulaisprofessoriksi merkinnyt  laissa tarkoitettua uuden työntekijän ottamista. Kyse ei ollut niinkään näytön arvioinnista, vaan lähinnä lain tulkinnasta, ja siinä jo käräjäoikeus osui täysin oikeaan ratkasuun ja esitti sille myös riittävän kattavat perustelut.  Kysymyksessä oli minusta asia, joka olisi voitu saattaa hovioikeusvaihe kokonaan ohittaen ns. ennakkopäätösvalituksella (OK 31 A luku) suoraan KKO:n käsiteltäväksi.  Nyt jutussa edettiin ensin hovioikeuteen, joka yllättäen oli toisella kannalla kuin käräjäoikeus. 

41. KKO hio perustelujaan pitkään ja ilmeisen hartaasti, jolloin niistä tuli toki seikkaperäiset - toki viittaukset oikeuskirjallisuuden kannanottoihin puuttuvat tämänkin ratkaisun perusteluista - mutta minusta tarpeettomat laajat - lyhyillä ja ytimekkäillä perusteluillakin olisi tultu toimeen oikein hyvin. Niiden takia ratkaisun ymmärrettävyys olisi yhtään kärsinyt, päin vastoin parantunut, tohtisin väittää.

perjantai 13. tammikuuta 2023

347. Hovioikeus hylkäsi perusteettomasti jatkokäsittelylupaa koskevan hakemuksen. Vahingonkorvaus. Liikennevakuutus. KKO 2023:2

 


1. A oli 8.3.2019 ollut B:n kuljettaman henkilöauton kyydissä. B oli menettänyt auton hallinnan ja auto oli osunut puuhun ja rakennuksen seinään. Ulosajon seurauksena A oli loukkaantunut.

2. Liikennevakuutuskeskus oli tämän liikennevahingon johdosta korvauspäätöksestä 13.11.2019 ilmenevällä tavalla korvannut A:lle kivusta, särystä ja muusta tilapäisestä haitasta kaikkiaan 5 200 euroa.

3. A on Satakunnan käräjäoikeudessa vaatinut, että B velvoitetaan korvaamaan hänelle kivusta, särystä ja muusta tilapäisestä haitasta jo suoritetun korvauksen lisäksi 3 300 euroa, pysyvästä haitasta 50 000 euroa tai toissijaisesti tilapäisestä haitasta 25 000 euroa, kosmeettisesta haitasta 6 000 euroa ja sairaanhoitokustannuksista 800 euroa, kaikki määrät korkoineen.

4. A on toimittanut käräjäoikeudelle Liikennevakuutuskeskuksen 11.8.2020 antaman kieltäytymistodistuksen, jonka mukaan keskus todistaa liikennevakuutuslain 80 §:n 2 momentin mukaisesti tuomioistuinta varten, että se kieltäytyy suorittamasta vaatimusten mukaisia korvauksia. Kieltäytymisen perusteiden osalta todistuksessa on viitattu keskuksen asiassa antamiin korvauspäätöksiin. Liikennevakuutuskeskuksen mukaan tilapäisestä haitasta maksettu korvaus oli vastannut yleistä korvauskäytäntöä eikä lisäkorvausta ollut tämän vuoksi voitu maksaa. Pysyvän haitan osalta Liikennevakuutuskeskus oli pitänyt mahdollisena, että liikennevahingosta jäisi pysyvää haittaa, mutta haitan arvioiminen oli ollut keskuksen mukaan vielä ennenaikaista.

5. Käräjäoikeudessa kuultuna Liikennevakuutuskeskus on lausunut, että jo maksettu korvaus kivusta, särystä ja muusta tilapäisestä haitasta on ollut riittävä. Jos vamma kuitenkin pahenisi myöhemmin, voisi Liikennevakuutuskeskus vielä tarkistaa korvausta esimerkiksi uusien lääkärinlausuntojen perusteella. Pysyvää haittaa koskevaa vaatimusta Liikennevakuutuskeskus on pitänyt ennenaikaisena ja kosmeettista haittaa sekä sairaanhoitokustannuksia koskevia vaatimuksia selvittämättöminä.

6. Satakunnan käräjäoikeus on 26.8.2020 käsittelyratkaisussa katsonut, että Liikennevakuutuskeskus ei ollut antanut korvausvaatimuksista ratkaisuja, joiden perusteella korvauksien maksamisesta olisi lopullisesti kieltäydytty. Vaatimukset ovat olleet ennenaikaisia tai selvittämättömiä, joten vaatimusten käsittely on ollut Liikennevakuutuskeskuksessa kesken.

7. Koska A ei ollut näyttänyt, että vahingosta vastuussa oleva vakuutusyhtiö olisi kieltäytynyt suorittamasta vaadittua korvausta kysymyksessä olevasta liikennevahingosta, käräjäoikeus on jättänyt A:n vahingonkorvausvaatimukset liikennevakuutuslain 80 §:n 2 momentin nojalla tutkimatta.

8. A valitti käräjäoikeuden päätöksestä Vaasan hovioikeuteen. Hovioikeus ei 31.3.2021 antamallaan päätöksellä myöntänyt jatkokäsittelylupaa. 

9. KKO myönsi A:lle valitusluvan. A uudisti käräjäoikeudessa esittämänsä vaatimukset. B vaati vastauksessaan, että valitus hylätään.  Liikennevakuutuskeskus antoi siltä pyydetyn lausuman. Sen mukaan Liikennevakuutuskeskus oli vielä hovioikeuden päätöksen antamisen jälkeen maksanut A:lle 11 827,50 euroa pysyvästä haitasta ja 1 387,50 euroa kosmeettisesta haitasta. 

10. KKO:n ratkaistavana oli kysymys siitä, olisiko hovioikeuden pitänyt myöntää A:lle jatkokäsittelylupa. Asian ratkaisun kannalta merkityksellistä oli se, mitä vakuutusyhtiön kieltäytymiseltä suorittamasta vahingonkorvausta liikennevahingon johdosta on edellytettävä, jotta vahinkoa kärsineen henkilön ajoneuvon kuljettajaan kohdistama liikennevakuutuksesta korvattava vahingonkorvausvaatimus voidaan tutkia. 

11. Liikennevakuutuslain 80 §:n 1 momentin mukaan jos korvausta vaaditaan tuomioistuimessa liikennevakuutuksesta korvattavan vahingon johdosta ajoneuvon omistajalta, haltijalta, kuljettajalta tai matkustajalta muun kuin liikennevakuutuslain nojalla, korvaus on tuomittava liikennevakuutuslain mukaisesti ja siitä riippumatta, onko hänellä vahinkoa kärsineeltä myös saaminen. Näin tuomittu määrä saadaan periä vain liikennevahingosta vastuussa olevalta vakuutusyhtiöltä, joka vapautuu vastuusta maksamalla korvauksen vahinkoa kärsineelle. Mainitun pykälän 2 momentin mukaan 1 momentissa tarkoitettua korvausvaatimusta ei voida tutkia, ellei näytetä, että vakuutusyhtiö, joka on vastuussa vahingosta, on kieltäytynyt suorittamasta vaadittua vahingonkorvausta.

12. KKO:n mukaan sen arvioinnissa, onko vakuutusyhtiö kieltäytynyt korvaamasta vahinkoa, on kysymys yleisestä näytön arviointia koskevasta harkinnasta (KKO 1993:53); perustelukappale 22.  Vaikka vakuutusyhtiöllä ei ole enää voimassa olevan lain mukaan velvollisuutta antaa erillistä kieltäytymistodistusta, vakuutusyhtiön kieltäytyminen voidaan osoittaa myös tällaisella todistuksella, jos vakuutusyhtiö antaa sellaisen. Näin ollen voi olla sattumanvaraista, saako tuomioistuin tiedon sellaisista seikoista, joiden perusteella se voi seikkaperäisemmin arvioida korvauspäätöksen lopullisuutta. Tässäkin asiassa A oli esittänyt osoitukseksi kieltäytymisestä Liikennevakuutuskeskuksen antaman kieltäytymistodistuksen, ja kieltäytymisen lopullisuuden arvioimisen kannalta olennaiset seikat ovat ilmenneet vasta Liikennevakuutuskeskuksen käräjäoikeuden pyynnöstä antamista lausumista. KKO:n mukaan ratkaisukäytännön sattumanvaraisuuden torjumiseksi voi sen vuoksi olla perusteltua, ettei korvausvaatimuksen tutkimiselle aseteta vakuutusyhtiön kieltäytymisen ohella lisäedellytyksiä.

13. Lisäksi vakuutusyhtiön ja vahinkoa kärsineen erimielisyys voisi kohdistua myös siihen, ovatko lopullisen korvauspäätöksen edellytykset jo käsillä. Arvioidessaan kieltäytymisen lopullisuutta tuomioistuin voisi tällöin joutua ottamaan kantaa vahingonkorvauksen tuomitsemisen aineellisiin edellytyksiin, esimerkiksi haitan pysyvyyteen tai vahingosta vakuutusyhtiölle esitetyn selvityksen riittävyyteen. Koska tuomioistuimen tutkimisvallan tulisi perustua selkeisiin ja ennakoitaviin perusteisiin, jotka ovat arvioitavissa ennen pääasian käsittelyä, myöskään pyrkimys oikeudenkäyntimenettelyn selkeyteen ei puolla lisäedellytysten asettamista vakuutusyhtiön kieltäytymiselle, KKO lausui (kappale 23)

 Jatkokäsittelyluvan myöntäminen

14. Käräjäoikeus oli jättänyt A:n vahingonkorvausvaatimukset tilapäisestä ja pysyvästä haitasta sekä kosmeettisesta haitasta tutkimatta, koska Liikennevakuutuskeskus ei sen mukaan ollut antanut korvausvaatimuksista ratkaisuja, joiden perusteella korvausten maksamisesta olisi lopullisesti kieltäydytty. Kun otetaan erityisesti huomioon edellä mainitut seikat, hovioikeudella ei ole ollut edellytyksiä pitää selvänä, että käräjäoikeuden ratkaisun lopputulos on oikea. Ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta on siten ollut jatkokäsittelylupaharkinnassa tarkoitetulla tavalla syytä epäillä, joten jatkokäsittelylupa olisi pitänyt myöntää muutosperusteella.

15. KKO totesi, että oikeuslähteistä ei ole saatavissa selvää vastausta kysymykseen, mitä vakuutusyhtiön kieltäytymiseltä korvauksen maksamisesta on liikennevakuutuslain 80 §:n 2 momenttia sovellettaessa edellytettävä. Useat näkökohdat puoltavat edeltä ilmenevin tavoin sitä, että kieltäytymisen tulee perustua riittävään selvitykseen vahingosta, mikä voi joissakin vahinkolajeissa, kuten pysyvän haitan osalta, edellyttää suhteellisen pitkän ajan kulumista vahinkotapahtumasta. Toisaalta erityisesti lain sanamuoto tai KKO:n perusteluissa mainitut perusteet eivät tue sitä käsitystä, että vahinkoa kärsineen korvausvaatimus voitaisiin tutkia vain siinä tapauksessa, että vakuutusyhtiön kieltäytyminen arvioidaan lopulliseksi. Kysymys on tulkinnanvaraisuuden lisäksi periaatteellisesti merkityksellinen. Hovioikeuden olisi siten pitänyt myöntää jatkokäsittelylupa ennakkoratkaisuperusteella. 

16. KKO kumosi hovioikeuden päätöksen siltä osin kuin jatkokäsittelylupaa ei ole myönnetty käräjäoikeuden käsittelyratkaisuun 26.8.2020, jolla A:n esittämät vahingonkorvausvaatimukset on jätetty tutkimatta. KKO myönsi A:lle tältä osin jatkokäsittelylupa. KKO palautti asian Vaasan hovioikeuteen, jonka tuli omasta aloitteestaan jatkaa asian käsittelyä.

 -----

17. Täysin selvä tapaus, eli hovioikeuden olisi ehdotomasti tullut myöntää jatkokäsittelylupa. Tästäkin hovioikeuden rarkaisusta näkee, miten hovioikeus voi kylmästi jättää sanotun luvan myöntämättä, jos asia näyttää sekavalta tai jotenkin "ikävältä" käsitellä ja ratkaista; siis ainoastaan keventääkseen omaa työtään. Tämä käy helposti, sillä hovioikeuden ei tarvitse perustella kielteistä lupapäätöstään asiallisesti  ja konkreettisesti mitenkään.

18. Hovioikeudet saattavat edellyttää, että tutkimislupa myönnetään vain silloin, kun käräjäoikeuden ratkaisu on selvästi virheellinen. Tämä on väärin, sillä laki lähtee siitä, että jatkokäsittelylupa on myönnettävä, jos on aihetta epäillä käräjäoikeuden ratkaisu oikeellisuutta. Lisäksi lupa on myönnettävä, kuten tässäkin tapauksessa. edellä kohdassa 15 mainitulla ennakkopäätösperusteella.  

19.Jatkokäsitelyluvan soveltamisalaan ja edellytyksiin sekä lupamenettelyyn liittyy monenlaisia  ongelmia ja epäkohtia, joita olen käsitellyt esimerkiksi lokakuussa 2011 kirjoittamassani blogikirjoituksessa, johon pääsee tästä linkistä

https://jyrkivirolainen.blogspot.com/2011/10/493-hovioikeuksien-jatkokasittelylupa.html

 

 


346. Tapon yritys vai hätävarjelu? KKO 2023:3

 


1. Mieshenkilö B oli tullut yöllä 18.6.2020 päihtyneenä Forssassa olevan A:n kerrostaloasunnon edustalle mukanaan moottorisaha ja sorkkarauta ja uhannut sanallisesti toisessa kerroksessa sijainneen asunnon parvekkeella olleita A:ta ja tämän naispuolista seurustelukumppania. Tämän johdosta A oli ampunut parvekkeelta yhden laukauksen haulikolla noin 20 metrin päähän B:n eteen asfalttiin, josta hauleja oli kimmonnut B:n alaraajoihin. 

2. Tämän jälkeen B oli murtautunut kerrostalon porraskäytävään rikkomalla ulko-oven lasin sorkkaraudalla ja yrittänyt tunkeutua A:n asuntoon sahaamalla moottorisahalla noin 30 senttimetriä leveän ja 60 senttimetriä korkean aukon A:n asunnon oveen. Kun B oli kumartunut aukosta asunnon sisään ja yrittänyt avata asunnon oven sisäpuolelta, A oli ampunut B:tä kerran haulikolla 3-4 metrin etäisyydeltä  olkapäähän.

3.  Kanta-Hämeen käräjäoikeus, jonka kokoonpanoon kuuluivat käräjätuomari ja kaksi lautamiestä, katsoi tuomiossaan 29.10.2020, että A on B:tä olkapäähän ampuessaan syyllistynyt hätävarjelun liioitteluna tehtyyn tapon yritykseen, jonka perusteella A ei kuitenkaan ole ollut kokonaan rangaistusvastuusta vapaa, vaan kyseessä on ollut rangaistuksen lieventämisperuste. A:n syyksi on lisäksi luettu parvekkeelta ammutun laukauksen osalta vaaran aiheuttaminen sekä aseen ja kahden patruunan luvattoman hallussapidon osalta ampuma-aserikos. Hänet on tuomittu näistä rikoksista  2 vuodeksi 6 kuukaudeksi vankeuteen sekä vahingonkorvausvelvollisuuteen B:lle. 

4. A valitti Turun hovioikeuteen tapon yritystä koskevasta syytekohdasta Hovioikeus ei 30.9.2021 antamassaan tuomiossa muuttanut käräjäoikeuden tuomiota; yksi jäsen olisi alentanut rangaistuksen 1 vuodeksi 9 kuukaudeksi ehdollista vankeutta. 

5. KKO myönsi A:lle valitusluvan. A vaati valituksessaan, että syyte tapon yrityksestä hylätään tai rangaistusta ainakin lievennetään ja alennetaan.

6. KKO:ssa oli kysymys siitä, onko A toiminut syytekohdassa 5 rikoslain 4 luvun 4 §:n 1 momentin mukaisessa hätävarjelussa, jolloin käsillä on syytteen ja vahingonkorvausvaatimusten hylkäämiseen johtava oikeuttamisperuste.

7. Rikoslain 4 luvun 4 §:n 1 momentin mukaan aloitetun tai välittömästi uhkaavan oikeudettoman hyökkäyksen torjumiseksi tarpeellinen puolustusteko on hätävarjeluna sallittu, jollei teko ilmeisesti ylitä sitä, mitä on pidettävä kokonaisuutena arvioiden puolustettavana, kun otetaan huomioon hyökkäyksen laatu ja voimakkuus, puolustautujan ja hyökkääjän henkilö sekä muut olosuhteet.

8.  KKO katsoi (perustelukappale 13), että A:lta ei ole voitu vaatia B:n hyökkäyksen torjumiseksi aseen käyttöä eri tavalla kuin hän on puolustusteon toteuttanut. A:n puolustusteko on näissä olosuhteissa ollut tarpeellinen B:n hyökkäyksen torjumiseksi. Ottaen huomioon erityisesti sen, että moottorisahalla varustautuneen B:n raju hyökkäys olisi pidemmälle edettyään todennäköisesti vakavasti vaarantanut A:n ja hänen seurustelukumppaninsa henkeä ja terveyttä, KKO katsoi, että puolustusteko ei ollut myöskään ylittänyt sitä, mitä voidaan pitää kokonaisuutena arvioiden puolustettavana. Kyse oli siten ollut sallitusta hätävarjelusta eli oikeuttamisperusteesta. Näin ollen syyte tapon yrityksestä sekä siihen perustuvat B:n korvausvaatimukset tuli hylätä. 

9. KKO hylkäsi syytteen tapon yrityksestä ja tuomitsi A:n hänen syykseen luetuista vaaran aiheuttamisesta ja ampuma-aserikoksesta yhteiseen 6 kuukauden vankeusrangaistukseen. KKO määräsi vankeusrangaistuksen määrätään ehdolliseksi, koeaika alkoi KKO:n  tuomion antamisesta ja päättyy 30.6.2024.

KKO:n ratkaisuseloste

 


tiistai 10. tammikuuta 2023

345. KKO:n ennakkopäätösten määrässä tuntuvaa laskua vuonna 2022

 


1. Tarkemmat tiedot korkeiman oikeuden (KKO) vuonna 2022 julkaisemien ennakkopäätösten ja valituslupien määristä sekä muista päätöksistä ilmenevät tuomioistuimen toimintakertomuksesta, joka annettaneen joskus maaliskuussa. Siitä selviää myös KKO:een vuonna 2022 saapuneiden asioiden määrä.

2. KKO:n Finlexissä julkaisemista valitusluvista ja ennakkopäätöksistä voidaan kuitenkin jo nyt todeta, että etenkin ennakkopäätöksinä julkaistujen ratkaisujen määrässä on tapahtunut selvää ja jopa dramaattista laskua edellisiin vuosiin verrattuna.

3. KKO julkaisi nimittäin viime vuonna ainoastaan 81 ennakkopäätöstä. Tämä on ensimmäinen vuosi, jolloin ennakkopäätöksinä on julkaistu alle 90 ratkaisua.  Aiempi pohjanoteeraus on vuodelta, jolloin KKO julkaisi 92 ennakkopäätöstä (prejudikaattia). Vuonna 2019 KKO julkaisi 112 ennakkopäätöstä, vuonna 2020 101 ja vuonna 2021 vielä 93 ennakkopäätöstä. Voidaan sanoa, että vuosi 2022 oli KKO:n historiassa harvinaisen huono prejudikaattivuosi, mitä julkaistujen ratkaisujen lukumäärään tulee.

4. Valituslupien osalta vuosi 2022 oli hieman parempi, sillä KKO myönsi viime vuonna 129 valituslupaa. Tältä osin KKO otti joulukuussa kovan ”loppukirin”, sillä se myönsi  tuolloin peräti 11 valituslupaa sovinnon vahvistamista koskevassa asiassa, jotka kaikki  on tehty Turun hovioikeuden 13.11. 2020 antamista päätöksistä (valitusluvat 115-126). Se, millaisesta asiasta on kysymys, ei ilmene valituslupapäätösten sisällöstä, sillä päätöksissä todetaan lakonisesti vain, että kyse on sovinnon vahvistamisesta,

5. Vuonna 2021 KKO myönsi 108 valituslupaa, mikä oli, ilmeisesti koronaepidemiasta johtuen, sangen alhainen luku, sillä vuonna 2020 myönnettyjen valituslupien määrä oli 136 ja vuonna 2019 125.

6. Kaikkia KKO:n ratkaisuja, joissa on myönnetty valituslupa, ei julkaista ennakkopäätöksinä, sillä osa niistä on niin sanottuja muita päätöksiä, joita ei julkaista Finlexissä. Niistä julkaistaan kuitenkin KKO:n kotisivulla hyvin lyhyt tiedonanto, joka käsittää useimmiten vain pari kolme riviä. Viime vuonna KKO antoi 30  muuta päätöstä, vuonna 2021 niiden määrä oli 33, vuonna 2020 51 ja vuonna 2019 39. Hienoista laskua on siten näidenkin ratkaisujen kohdalla.

7. Valituslupien ja ennakkopäätöksinä julkaistujen ratkaisujen lukumäärän lasku johtuu suurimmaksi osaksi siitä, että KKO:een saapuu vähemmän asioita kuin aikaisemmin; asioista selvä valtaosa koskee valituslupahakemuksia.  Vuosina 2015-17 KKO:een tuli vuosittain 2300-2500 asiaa, mutta vuosina 2018-2020 asioiden määrä väheni selvästi. Vuonna 2020 KKO:een saapui 1882 asiaa ja vuotta aiemmin 2028 asiaa. Vuonna 2021 saapuneiden asioiden määrä kohosi ja oli 2005, viime vuonna saapuneiden asioiden määrä ei ole vielä tiedossa.

8. Asioiden määrän väheneminen johtunee edelleen koronaepidemista, jonka takia hovioikeudet eivät ole ratkaisseet juttuja samassa tahdissa kuin ennen epidemiaa. Tämä ei kuitenkaan ole ainoa selitys asiaan. Eräänä syynä on muutama vuosi sitten tapahtunut oikeudenkäyntimaksujen tuntuva korotus myös KKO:n osalta, tuo maksu on nyt  530 euroa; rikosasiassa maksua ei peritä, jos KKO muuttaa hovioikeuden tuomiota muutoksenhakijan eduksi. Yhtenä syynä on  todennäköisesti oikeudenkäyntiasiamiehen kelpoisuusehtojen tiukentaminen (OK 15:2.1), vaikka kyseisestä uudistuksesta on jo kulunut jo kymmenisen vuotta. Suurempi vaikutus on sillä, että kantelu- ja purkuasioissa KKO:ssa on tullut voimaan asianajajapakko; tämä koskee myös tilannetta, jossa purunhakija on itsekin lakimies (KKO 2014:77).

9. Miten ennakkopäätökset vuonna 2022 jakautuivat eri asiaryhmien osalta?  KKO:n käytännön mukaan saapuvat asiat jaetaan karkeasti ottaen kahteen ryhmään, eli riita-asioihin (S) ja rikosasioihin (R); lisäksi erotellaan vakuutusoikeudesta tuleet V-asiat, maaoikeudesta saapuneet M-asiat ja armahdusasioissa annetut lausunnot (A-diaari). Ahvenanmaan itsehallintoa koskevat asiat merkitään diaariin H-asioina. Viime vuonna KKO ei julkaissut ennakkopäätöksenä yhtään M-asiaa tai Ahvenanmaata koskevaa asiaa.

10. Ruotsin korkein oikeus (Högsta domstolen)  jakaa vakiintuneesti vuosikertomuksissaan saapuneet asiat kolmeen eri ryhmään, eli riita- tai siviiliasioiden ja rikosasioiden lisäksi myös prosessioikeudellisiin asioihin tai kysymyksiin. Sen julkaisemista tilastotiedoista voidaan havaita, että prosessuaalisten valituslupien ja ennakkopäätösten osuus on varsin suuri ja joinakin vuosina jopa suurempi kuin rikos- tai siviiliasioiden.

11. Minusta myös KKO voisi ottaa toimintakertomuksissaan käyttöön samanlaisen erittelyn, jossa prosessioikeudelliset asiat tai kysymykset tilastoitaisiin erikseen. Olen tehnyt sen omissa laskelmissani ja blogikirjoituksissa jo 2-3 vuoden ajan.

12. Vuonna 2022 KKO:n antamista ennakkopäätöksistä suurin osa eli 33 ratkaisua koskee rikosoikeutta, 29 prejudikaattia prosessioikeutta ja loput 19 ennakkopäätöstä siviilioikeutta. Yhden vakuutusoikeudesta tulleen tapauksen (KKO 202:65) olen lukenut siviiliasioihin ja yhden armahdusasiassa annetun lausunnon, joka koski liiketoimintakieltoa (KKO 2022:78), rikosasioihin. Muutamissa ennakkopäätöksissä on ollut kyse sekä rikos- ja prosessioikeudellisesta tai prosessi- ja siviilioikeudellisesta kysymyksestä, jolloin se, mikä on ollut tapauksen ja ratkaisun pääkysymys, on ratkaissut sen, mihin kategoriaan prejudikaatti kuuluu. Esimerkiksi ratkaisun KKO 2022:67, joka koskee sekä rikosoikeutta että prosessioikeutta, olen lukenut rikosoikeudellisiin prejudikaatteihin.

13. Trendi näyttää selvältä: Yhä suurempi osa KKO:n prejudikaateista koskee rikosoikeutta ja prosessioikeutta, kun taas siviilioikeudellisten asioiden ja kysymysten määrä vähenee entisestään. Tämä sama ilmiö havaitaan jo käräjä- ja hovioikeuksien ratkaisukäytännöstä, sillä laajojen riita-asioiden määrä tuomioistuimissa vähenee edelleen. Yritysten väliset riidat ratkaistaan entistä useammin välimiesmenettelyssä.

14. Yksi merkittävä syy sanottuun kehitykseen on oikeudenkäyntikuluja koskeva sääntely, johon ei ole rohjettu vieläkään kunnolla tarttua; kulu-uudistusta on odotettu jo parikymmentä vuotta mutta tuloksetta. Äskeisellä näennäisuudistuksella, jossa tuomioistuin voi viran puolesta alentaa hävinneen osapuolen kohtuuttoman suurta kulukorvausvelvollisuutta, ei toki ole vaikutusta itse pääasiaan eli oikeudenkäyntikulujen määrään. Ilmeisesti ainoa tehokas keino tähän olisi erilaisten asian laatuun ja vaikeusasteeseen perustuvien kulukattojen ja -taksojen käyttöön ottaminen. Ne ovat voimassa esimerkksi Saksassa ja eräissä muissakin Keski-Euroopan maissa. Tällaista uudistusta Asianajajaliitto ei kannata, joten se vastustaa sitä. 

15. Todettaloon vielä, että viime vuonna KKO toimitti kuusi suullista käsittelyä. Määrä on hieman pienempi johon 10 viimeisen vuoden aikana on keskimäärin totuttu. KKO toimittaa suullisen käsittelyn useimmiten raiskausjutuissa ja lapsen törkeää hyväksikäyttöä koskevissa jutuissa. joissa se ottaa usein aika laajasti vastaan jo alemmissa oikeuksissa esitettyä henkilötodistelua. Todistajia kuullaan siis itse asiassa oikeudenkäynnin neljässä eri vaiheessa: esitutkinnassa, käräjäoikeudessa, hovioikeudessa ja KKO:ssa. KKO toki kannattaa tavoitetta, jonka mukaan oikeudenkäynnin painopisteen tulisi olla käräjäoikeudessa. Toisaalta se ottaa uudelleen vastaan jo alemmissa oikeudessa esitettyä henkilötodistelua.

16. KKO:n suullisessa käsittelyssä ei ole kyse pääkäsittelystä, jonka käräjäoikeus ja hovioikeus pitävät. Tämä merkitsee sitä, että KKO ei ratkaise asiaa vielä pääkäsittelyssä ja siinä vastaanotetun aineiston perusteella, vaan suullisen käsittelyn jälkeen KKO:sa pidetään esittely, jossa asia ratkaistaan esittelijän mietinnön pohjalta. Hieman outo menettely välittömyysperiaatteen kannalta. Ruotsin korkeimmassa oikeudessa (HD) suullinen käsittely sen sijaan on aito pääkäsittely, sillä sen jälkeen ei pidetä enää esittelyä. Tähän pitäisi päästä myös KKO:ssa.


344. Tuomari tuomitsi syytetyn kahdesti samasta teosta, sai nuhteet apulaisoikeuskanslerilta

 


1. Apulaisoikeuskanslerin sijainen Petri Martikainen antoi 2.1.2023 Helsingin käräjäoikeuden käräjätuomarille huomautuksen, kun käräjätuomari oli tuominnut vastaajan samoista teoista kahteen kertaan. Hän kiinnitti lisäksi Etelä-Suomen syyttäjäalueen aluesyyttäjän huomiota syyttäjän vastuuseen yleisen edun toteutumisen valvojana rikosprosessissa.

2. Asiassa oli kyse kokonaisuudesta, jossa vastaajaan oli käräjäoikeudessa kohdistunut kaikkiaan seitsemän erillistä haastehakemusta, jotka olivat sisältäneet yhteensä yli 80 syytekohtaa. Haastehakemukset oli käräjäoikeudessa yhdistetty käsiteltäväksi samanaikaisesti. Käräjäoikeus oli lukenut vastaajan syyksi yhteensä 92 syytekohtaa ja tuominnut hänet ehdottomaan vankeusrangaistukseen. Helsingin hovioikeus poisti tuomiovirheen vuoksi valituksenalaisesta käräjäoikeuden tuomiosta kaikkiaan 11 syytekohtaa, koska ne oli luettu käräjäoikeudessa vastaajan syyksi kahteen kertaan. Käräjäoikeudessa asiaa käsitellyt käräjätuomari myönsi selvityksessään olleensa asiassa huolimaton ja menetelleensä virheellisesti.

3. Apulaisoikeuskanslerin sijainen totesi, että käräjätuomarin virheellinen menettely kohdistui tuomarin tehtävien ydinalueelle eli lainkäyttöratkaisun tekemiseen. Käräjätuomarin perustehtäviin oikeuden puheenjohtajana kuuluu varmistua siitä, että vastaajaa ei tuomita kahdesti samasta teosta. Vastaajan tuomitseminen useassa syytekohdassa samasta teosta kahdesti on omiaan olennaisesti heikentämään luottamusta lainkäyttötoiminnan asianmukaisuuteen ja vaarantamaan merkittävästi vastaajan oikeusturvaa. Apulaisoikeuskanslerin sijainen piti käräjätuomarin virheellistä menettelyä vakavana.

4. Apulaisoikeuskanslerin sijainen yhtyi apulaisvaltakunnansyyttäjän asiassa antamaan lausuntoon, jonka mukaan syyttäjällä on ottaen huomioon säännöksistä ja syyttäjätoimintaa koskevista ohjeista ilmenevä syyttäjän vastuu rikosprosessissa yleisen edun toteutumisen valvojana velvollisuus tutustua ajamansa jutun tuomioon kokonaisuudessaan ja varmistaa, ettei vastaajaa ole esimerkiksi tuomittu kahteen kertaan samasta teosta. Virheen havaittuaan syyttäjällä on oikeus ja velvollisuus hakea muutosta vastaajan eduksi. Tapauksessa syyttäjällä oli ollut mahdollisuus havaita virhe, vaikka vastaajalle tuomittu rangaistus oli ollut syyttäjän seuraamuskannanotossaan esittämää lievempi ja vaikka virhe ei ollut suoraan nähtävissä tuomion perusteluista. Apulaisoikeuskanslerin sijainen totesi kuitenkin, että virheellinen tuomitseminen oli tapahtunut käräjätuomarin toimesta ja tämä vastaa antamansa tuomion lainmukaisuudesta. Aluesyyttäjän menettely oli siten tapauksessa merkittävästi vähemmän moitittavaa kuin käräjätuomarin.

5. Käräjäoikeuden laamanni arvosteli asiassa antamassaan lausunnossa käräjäoikeuden käytössä olevaa tietojärjestelmää kankeaksi ja totesi, että tietojärjestelmien tulisi olla helppokäyttöisiä ja tuomioistuinten toimintaa tukevia. Apulaisoikeuskanslerin sijainen lähetti päätöksensä tiedoksi Tuomioistuinvirastolle, jotta laamannin lausunnossaan esiin tuoma mahdollisesti voidaan ottaa huomioon käräjäoikeuksien tietojärjestelmiä uudistettaessa ja kehitettäessä.

lauantai 7. tammikuuta 2023

343. Hovioikeudet rikkovat räikeästi lakia, tuomioita ei anneta säädetyssä määräajassa

 


Apulaisoikeusasiamies OTT, dosentti Pasi Pölönen on 21.12.2022 ottanut omasta aloitteestaan kantaa hovioikeuksien vuosikausia - vuodesta 1999 alkaen - jatkuneoisiin vakaviin laiminlyönteihin antaa tuomio pääkäsittelyn jälkeen laissa säädetyssä (OK 26:17) 30 päivän määräajassa. 

 https://www.oikeusasiamies.fi/r/fi/ratkaisut/-/eoar/2472/2020

Apulaisoikeusasiamies Pasi Pölösen kannanoton loppukaneetti eli johtopäätös on minusta liian herrasmiesmäiseti laadittu, sillä hänen olisi tullut todeta, että hovioikeuksien laiminlyönneissä on kysymys virkavelvollisuuden selvästä ja räikeästä rikkomisesta. Apulaisoikeusasiamiehen olisi tullut myös lausua, että hovioikeuksien presidentit ovat laiminlyöneet velvollisuutensa valvoa, että tuomarit noudattavat lakia. Hovioikeustuomareiden virkavelvollisuuksiin kuuluu myös työn organisoinnista huolehtiminen, mutta myös sen hovioikeudet ovt laiminlyöneet. 

Kun asianosaisilta vaaditaan oikeudenkäynnissä esimerkiksi valitusajan ja vastineelle antamiselle säädetyn ajan sekä monien muidenkin määräaikojen ehdotonta noudattamista, on peräti kummallista, että tuomioistuimet -  hovioikeukeuksien ohella myös käräjäoikeudet kansliatuomion antamisen osalta - ovat saaneet täysin vapasti ja mistään välittämättä laiminlyödä niiden velvollisuudeksi säädetyn ko. määräajan noudattamisen. Hovioikeuksien tulisi pitää tietenkin kunnia-asiana huolehtia siitä, että  tuomiot annetaan laissa säädetyssä määräajassa. Kun näin ole tapahtunut, vaan sanottuja määräaikoja on rikottu vuosikausia - itse asiassa jo lähs 25 vuotta (!) - ja rikotaan edelleen,  ovat oikeudenkäynnit ja ratkaisujen saaminen pitkittyneet huomattavasti. Tämä ei ole kunniaksi tuomioistuimille.

Ruotsin lain (rättegångsbalken) mukaan käräjä-ja hovioikeuden velvollisuutena on antaa pääkäsittelyasiassa ratkaisu puolta lyhyemmässä ajassa eli kahdessa viikossa pääkäsittelyn päättymisestä. Tuomioistuimilla ei ole ollut Ruotsissa vaikeuksia tämän velvollisuuden täyttämisessä. On peräti kummallista ja outoa, etteivät suomalaiset tuomioistuimet pysty antamaan tuomiota edes 30 päivässä, vaan niiden ratkaisua saadaan odottaa keskimäärin 3-4 kuukautta pääkäsitelyn päättymisen jälkeen; laajoissa jutuissa ratkaisun saanti kestää usein jopa puoli vuotta tai kauemmin. Tämä ero ei johdu henkilöresursseista, sillä Suomen hovioikeuksissa on lähes yhtä paljon tuomareita kuin puolta suuremman Ruotsin hovioikeuksissa, joiden asiamääärä on kaksin- tai kolmenkertainen suomalaisiin hovioikeuksiin verrattuna.

Olen itse kiinnittänyt asiaan huomiota lainkäytön professorina ollessani ja sen jälkeen useita kertoja mm. blogikirjoituksissani. Helmikuusssa 2011 julkaisin blogikirjoituksen (numero 384) otsikolla "Hovioikeudet rikkovat toistuvasti lakia; tuomioita ei anneta säädetyssä ajassa". Minusta on perusteltua julkaista sanottu kirjoitus tässä uudelleen, sillä mikään ei ole ko. suhteessa muuttunut, vaan hovioikeuksien laiminlyönnit ovat vain pahentuneet, kuten apulaisoikeusasiamiehen ratkaisuaan varten kokoamista tilastoselvityksestä ilmenee. 

 

Vuonna 2011 asiasta kirjoittamani blogikirjoitus

7.2.2011 kirjoitin blogissani numerp 384 näin (olen lyhentänyt tässä blokirjoitusta hieman loppusta, sillä käsittelin siinä osin myös muita kysysmyksiä):

 
1. Hovioikeuden ratkaisu julistetaan päätösneuvottelun päätyttyä tai annetaan hovioikeuden kansliassa. Julistettu ratkaisu päivätään julistamispäivälle ja kansliassa kirjallisena annettu ratkaisu (kansliatuomio) sille päivälle, jona se on asianosaisten saatavissa (OK, 24:17.1). Muutoksenhakuaika alkaa kulua ratkaisun julistamis- tai antamispäivästä.

2. Jos hovioikeus on toimittanut asiassa pääkäsittelyn eli istuntokäsittelyn, jossa asianosaisia samoin kuin todistajia kuullaan henkilökohtaisesti, tuomio on pääsäännön mukaan julistettava heti pääkäsittelyä seuranneen päätösneuvottelun jälkeen. Päätösneuvottelu taas on pidettävä heti pääkäsittelyn päätyttyä tai viimeistään seuraavana arkipäivänä. Jos ratkaisua ei voida julistaa pääkäsittelyä seuranneen päätösneuvottelun päätyttyä, se annetaan hovioikeuden kansliassa kansliatuomiona. Kansliassa ratkaisu annetaan myös silloin, kun asia on ratkaistu esittelystä kirjallisen oikeudenkäyntiaineiston perusteella.

3. Käytännössä hovioikeudet antavat tuomiona yleensä aina kansliassa myös silloin, kun asia on käsitelty suullisessa käsittelyssä. Kansliatuomiosta on siis tullut pääsääntö ja tuomion julistaminen välittömästi päätösneuvottelun jälkeen harvinainen poikkeustapaus, vaikka lain sanamuoto viittaakin toisenlaiseen järjestykseen.

4. Hovioikeuden tuomio ja lopullinen päätös on annettava 30 päivän kuluessa pääkäsittelyn päättymispäivästä (OK 24:17.2). Siinä tapauksessa, että asia ratkaistaan esittelymenettelyssä kirjallisen aineiston perusteella, laissa ei ole määrätty mitään aikaa, jonka kuluessa tuomio tai päätös olisi annettava.

4a. Katsotaanpa, mikä on tilanne sanotun määräajan osalta Ruotsissa. Rättegångsbalkenin mukaan (RB 30:7.2) tuomio on annettava tai julistettava viimeistään kahden viikon kuluessa pääkäsittelyn päättymisestä. Tämä määräaika koskee sekä käräjäoikeutta että hovioikeutta. Jos rikosjutussa syytetty on vangittuna, on tuomio annettava tai julistettava viimeistään yhden viikon kuluessa pääkäsittelyn päättymisestä. Ruotsissa edellytetään tuomareilta siis paljon joutuisampaa käsittelyä kuin Suomessa.

5. Miksi hovioikeuden on annettava pääkäsittelyssä ratkaisemaa asia koskeva tuomio viimeistään 30 päivän kuluessa? Tämä perustuu, paitsi jo perustuslaissa (PL 21.1 §) edellytettyyn oikeudenkäynnin joutuisuuteen, oikeudenkäyntimenettelyn välittömyyteen, joka on etenkin todistelun ja todistusaineiston vastaanottamisen kannalta ensiarvoisen tärkeä tavoite. Laissa omaksuttu vapaa todistusteoria edellyttää todistelun ja todistusharkinnan välittömyyttä.

6. Välittömyysperiaate ilmenee siinä, että tuomiossa saadaan ottaa huomioon vain se oikeudenkäyntiaineisto, joka on esitetty pääkäsittelyssä. Tärkeää on, että tuomari perustaa etenkin todistusharkintansa pääkäsittelyssä vastaanotetuista todisteista välittömästi tekemiinsä havaintoihin. Tällä tavalla hänellä on mahdollisuudet punnita esimerkiksi asianosaisten todistelutarkoituksessa antamien ja usein keskenään ristiritaisten lausumien samoin kuin todistajien kertomusten uskottavuutta ja todistusarvoa. Välittömyys edistää todistelun luotettavuutta ja oikeusvarmuutta eli oikeaan ratkaisuun pääsemistä. Oikeudenkäynti ja todistusmenettely ei ole välitöntä, jos tuomari joutuu perustamaan todistusharkintansa ja näyttökysymystä koskevan ratkaisunsa välillisesti todistajien ja asianosaisten lausumista, kuten esimerkiksi pöytäkirjaan tai muistiinpanoihin tehtyihin merkintöihin, tai muistelemaan vasta pitkän ajan kuluttua, mitä pääkäsittelyssä oli kerrottu ja lausuttu.

7. Välittömyysperiaate edellyttää menettelyn suullisuutta ja keskitystä. Todistajia ja asianosaisia kuullaan oikeudenkäynnissä henkilökohtaisesti. Keskitys tarkoittaa menettelyn yhtäjaksoisuutta eli sitä, että pääkäsittely tapahtuu ilman lykkäyksiä. Keskitys edesauttaa menettelyn joutuisuutta ja toisaalta juuri menettelyn välittömyyttä ja oikeusvarmuutta.

8. Se, että hovioikeuden on annettava pääkäsittelyssä käsiteltyä asiaa koskeva ratkaisunsa 30 päivän kuluessa pääkäsittelyn päättymisestä, palvelee ennen muuta menettelyn ja todistelun välittömyyttä. Jos tuomio annettaisiin vasta parin kolmen kuukauden tai vielä pitemmän ajan kuluttua pääkäsittelyn päättymisestä, ei se, mitä asianosaiset ja todistajat ovat pääkäsittelyssä kertoneet ja millaisia havaintoja tuomarit ovat mainituista kertomuksista tehneet, olisi enää riittävän tarkoin ja yksityiskohtia myöten tuomareiden muistissa, vaikka päätösneuvottelu onkin pidetty välittömästi pääkäsittelyn jälkeen. Menettelyn välittömyys ei toteutuisi, koska tuomarit joutuisivat perustamaan ratkaisunsa asianosaisten, todistajien ja asiantuntijoiden kertomuksista tehtyihin kirjallisiin muistiinpanoihin, pöytäkirjoihin tms. tallenteisiin.

9. Lainsäätäjä on pitänyt juuri välittömyyden toteutumisen takia sanottua 30 päivän aikaa enimmäisaikana, jonka kuluessa hovioikeuden tuomio on annettava. Sanottu määräaika ei ole kuitenkaan ehdoton, sillä lain mukaan mainittu 30 päivän määräaika saadaan ylittää, jos siihen on erityinen syy; erityistä syytä ei ole laissa (OK 24:17.2) tarkemmin määritelty. Jos tuomiota ei voida "erityisestä syystä" antaa 30 päivän määräajassa, se on lain mukaan annettava "niin pian kuin mahdollista." Lainvalmistelutöiden mukaan tällainen erityinen syy on kysymyksessä silloin, kun tuomiota esimerkiksi asian laajuuden vuoksi voida laatia valmiiksi 30 päivän kuluessa (HE 33/1997 s. 47 ja KM 1992:20 s. 99-100). Hovioikeuden ei tarvitse käsittelyn päättyessä ilmoittaa asianosaisille, milloin tuomio asiassa annetaan.

10. Samoista syistä eli menettelyn joutuisuuden ja välittömyyden turvaamiseksi takia myös käräjäoikeuden on annettava kansliatuomion lyhyehkössä määräajassa pääkäsittelyn päättymisestä. Käräjäoikeuden on annettava tuomionsa puolta lyhyemmässä ajassa eli 14 päivän kuluessa käsittelyn päättymisestä (OK 24:8.2 ja ROL 11: 7.2). Jos tuomiota ei voida erityisestä syystä antaa sanotussa määräajassa, se on annettava niin pian kuin mahdollista. Käsittelyn päättyessä käräjäoikeuden on em. säännösten ilmoitettava saapuvilla oleville asianosaisille tuomion antamispäivä; tässäkin suhteessa menettely eroaa hovioikeusmenettelystä eli hovioikeuksien toiminta on po. suhteessa jostakin syystä helpotettu

11. Miksi hovioikeudelle on varattu laissa puolta eli kaksi viikkoa pidempi aika kansliatuomion antamiseen kuin käräjäoikeudelle? Hyvä kysymys, josta ei lain esitöistä saada vastausta. Itse asiassa hovioikeudella ei olisi useinkaan tarvetta saada kansliatuomion antamiseen pitempää aikaa kuin käräjäoikeudellakaan. Asiat tulevat käräjäoikeuden käsittelyyn raaempina, jos tilannetta vertaa hovioikeuden pääkäsittelyyn. Hovioikeudessa esille tuleva juttu on nimittäin jo käsitelty käräjäoikeudessa ja asiasta on olemassa käräjäoikeuden tuomio, josta valitetaan. Hovioikeus voi lisäksi hyödyntää käsittelyssä ja tuomiota tehdessään valituskirjelmää ja siihen annettua vastausta. Asia on siis selväpiirteisempi kuin käräjäoikeuden pääkäsittelyssä, jolloin siitä on myös helpompi antaa tuomio. Lisäksi hovioikeuteen tehtävä valitus ei kohdistu useinkaan koko asiaan ja käräjäoikeuden tuomioon, vaan valitus rajoitetaan yleensä vain osaan käräjäoikeuden tuomiota. Kaikki nämä seikat keventävät hovioikeuden työtä, jos sitä verrataan käräjäoikeuden työmäärään.

11a. Kuten edellä mainitsin, Ruotsissa hovioikeuksia ja hovioikeustuomareita ei ole haluttu po. suhteessa millään lailla "paapoa", vaan siellä tuomion antamiselle säädetty määräaika on sama sekä käräjäoikeudessa että hovioikeudessa. Mikä tärkeintä: kyseinen määräaika on Ruotsissa kaksi viikkoa (vangitun jutussa vieläpä yksi viikko), kun se on Suomessa hovioikeuden osalta venytetty 30 päivään.

12. Miten hovioikeudet ovat selviytyneet edellä mainitusta 30 päivän määräajasta? Lyhyesti sanottuna huonosti. Asianosaiset ja heidän asianajajansa tai muut asiamiehensä tietävät kokemuksesta, että tuomion antaminen laissa säädetyssä 30 päivän määräajasta, joka on siis selkeä pääsääntö, on käytännössä tullut poikkeus. Varsin yleistä on, että hovioikeudet antavat tuomionsa vasta sanotun määräajan jälkeen ja usein vasta kahden tai kolmen kuukauden tai jopa sitä pidemmän ajan kuluessa.

13. Hovioikeuksien on käytännössä vaivatonta ylittää sanottu määräaika, sillä a) hovioikeuden ei tarvitse käsittelyn päätyttyä ilmoittaa asianosaisille, milloin tuomio annettaan, ja b) määräajan ylittämiseen riittää mitäänsanomaton peruste eli laissa mainittu "erityinen syy", jota hovioikeudet eivät vaivaudu asianosaisille tarkemmin perustelemaan. Käytännössä on ilmennyt monia tapauksia, joissa hovioikeudet eivät välitä edes ilmoittaa asianosaisille, jos ne eivät ehdi antaa tuomiotaan 30 päivän määräajassa. Asianosaiset ja heidän asianajajansa joutuvat soittelemaan hovioikeuden kirjaamoon ja kyselemään, missä tuomio oikein viipyy.

14. Hovioikeudet siis vähät välittävät käsittelyn joutuisuuden vaatimuksesta tai edellä kappaleissa kerrotusta välittömyysperiaatteesta. Kun tätä on ihmetelty, hovioikeustuomarit tyytyvät yleensä vain toteamaan, että juttuja on niin paljon tai että ratkaisut asiat ovat niin vaikeita, ettei sanottua 30 päivän määräaikaa vain yksinkertaisesti voida noudattaa. Selittelyt eivät kuitenkaan vakuuta kun otetaan huomioon, että käräjäoikeudet joutuvat lain mukaan antamaan ratkaisunsa samoissa asioissa puolta lyhyemmässä ajassa. Kuten edellä kappaleessa 11 totesin, hovioikeuksien työ on itse asiassa helpompaa kuin käräjäoikeuden. Tähän voidaan lisätä vielä se, että ratkaisukokoonpanoon kuuluvan kolmen hovioikeustuomarin lisäksi hovioikeudessa on jokaisessa jutussa kokenut lakimiesesittelijä, joka valmistelee jutut pääkäsittelyä varten ja kirjoittaa myös luonnoksen hovioikeuden tuomioksi. Käräjäoikeudessa ei sen sijaan ole esittelijöitä.

15. Ylimmille laillisuusvalvojille eli oikeuskanslerille ja eduskunnan oikeusasiamiehelle on kanneltu hovioikeuksien sanotusta menettelystä. Kanteluihin annetuissa ratkaisuissa on todettu, että sanottu 30 päivän määräaika on ylitetty monessa tapauksessa huomattavasti ilman, että ylittämiseen olisi voitu esittää laissa mainittua erityistä syytä. Tämä ilmenee esimerkiksi eduskunnan oikeusasiamiehen 31.12.2009 antamasta ratkaisusta (1763/4/08), joka koski Itä-Suomen hovioikeuden tuomion viipymistä.

16. Viime vuoden lopulla oikeusasiamies Petri Jääskeläinen näyttää kyllästyneen asiasta tehtyihin kanteluihin. Hän on esittänyt oikeusministeriölle hovioikeuden ratkaisun antoajankohtaa koskevan oikeudenkäymiskaaren säännöksen (OK 24:17.2) "kehittämistä". Oikeusasiamiehen esitys, jossa viitataan edellä mainitun Itä-Suomen HO:n tapauksen ohella pariin muuhun tapaukseen, on päivätty 9.12.2010 ja asian diaarinumero on 4361/2/10.

17. Kuten ratkaisuista ilmenee, hovioikeuksilla näyttää olevan taipumus ylittää 30 päivän määräaika useilla kuukausilla. Oikeusasiamies ja oikeuskansleri ovat katsoneet, ettei määräajan ylittämistä voida perustella "tuomioistuimien työjärjestelyihin liittyvillä seikoilla," kuten esimerkiksi hovioikeuden jäsenten vuosilomilla, tai ratkaistujen asioiden vaikeudella tai laajuudella. - Tapauksia, joissa 30 päivänä määräaika on tullut ylitetyksi ilman erityistä syytä, ilmenee kaikissa kuudessa hovioikeudessa, ei siis ainoastaan ratkaisuissa mainituissa Helsingin ja Itä-Suomen hovioikeuksissa.

18. Mitä asiantilan korjaamiseksi olisi tehtävä? Minusta oikeusasiamiehen esitys on yllättävä, sillä hän tuntuu vain ikään kuin siirtävän ongelman ja sen myötä myös vastuun hovioikeuksien jatkuvista lainrikkomisista tai ainakin epätyydyttävästä käytännöstä oikeusministeriölle ja edelleen lainsäätäjälle. Ratkaisun antamisajankohta perustuu kuitenkin eduskunnan jo vahvistamaan lakin. Oikeusasiamiehen ja oikeuskanslerin tehtäviin kuuluu valvoa, että tuomioistuimet ja muut viranomaiset noudattavat lakia. Heidän käytössään on keinoja, jota käyttämällä lainrikkomukset saataisiin kuriin, niiden johdosta ei tarvitse välttämättä muuttaa lakia. Edellä mainituissa ratkaisuissa oikeusasiamies tai oikeuskansleri ovat ainoastaan tyytyneet toteamaan, että määräaika on ylitetty huomattavasti ja ettei tähän ole ollut laissa tarkoitettua erityistä syytä. Jääskeläisen toteamus ei ole johtanut siis edes huomautuksen antamiseen.

18. Järein oikeusasiamiehen ja oikeuskanslerin käytettävissä olevista keinoista puuttua lainrikkomuksiin on virkasyytteen nostaminen, mutta siihen ylimmät laillisuusvalvojat eivät juuri koskaan turvaudu. Esimerkiksi vuonna 2009 oikeusasiamies ei määrännyt nostettavaksi yhtään yhtään virkasyytettä; käsiteltyjä kanteluja ja muita tapauksia oli kyseisenä vuonna muutama tuhat.

19. Oikeusasiamies Jääskeläisen esitys oikeusministeriölle on yllättävä myös sen vuoksi, ettei siinä oteta kantaa siihen, onko sanottu lainkohta eli OK 24:17.2 nykymuodossaan "hyvä" vai ei, toisin sanoen, onko laissa asetetulle 30 päivän määräajalle olemassa järkevät ja hyväksyttävät perusteet. Oikeusasiamies viittaa kyllä perustuslaissa mainittuun viivytyksettömän oikeudenkäynnin vaatimukseen, muttei sitä vastoin lainkaan edellä kappaleissa 5-9 mainittuun välittömyysperiaatteeseen.

20. Oikeusasiamiehen esityksen pontimena näyttäisikin olevan yksinomaan halu päästä eroon sanotun 30 päivän määräajan rikkomisten johdosta tehdyistä kanteluista. Hovioikeudet ovat saaneet eräissä muissakin kysymyksissä oikeusministeriön ja lainsäätäjän muuttamaan lakia lähinnä vain työn keventämistarkoituksessa. Esimerkkinä tästä mainittakoon vaikkapa seulontamenettely ja sen korvannut ja tämän vuoden alussa voimaan tullut valituslupajärjestelmä sekä pääkäsittelyjen määrän vähentämiseen tähdänneet lainmuutokset. Luultavaa on, että Jääskeläisen esityksen johdosta hovioikeudet tulevat vaatimaan lainmuutosta eli OK 24:17.2:n muuttamista siten, että sanotusta 30 päivän määräajasta luovutaan kokonaan. Tämän seurauksena ratkaisun antoajat tulevat pitenemään vielä entisestään pitenemään, mikä pitkittää edelleen myös oikeudenkäynnin kokonaiskestoa. Määräajan poistaminen tai pidentäminen tulee vähentämään myös oikeusvarmuutta, koska oikeudenkäynnin ja ennen muuta todistelun välittömyys ei enää toteutuisi. Mutta tästä Jääskeläinen, hovioikeudet ja oikeusministeriö eivät tunnu kantavan lainkaan huolta.

21. Minusta oikeusasiamiehen olisi tullut ajatella myös hieman oikeudenkäynnin välittömyyttä ja oikeusvarmuutta. Mutta hänelle tuntuu riittävän, että lainmuutos on sellainen, hovioikeudet suostuvat noudattamaan lakia ja oikeusasiamiehelle tehtävien kantelujen määrä vähenee, olkoonpa tuo esityksen jälkeen tehtävä lainmuutos asiallisesti miten lepsu ja huono tahansa.

21a. Kun Suomen tilannetta verrataan Ruotsiin, näyttäytyy suomalainen käytäntö todella lepsulta ja suomalaiset hovioikeustuomarit suorastaan vetelyksiltä. Ruotsin hovioikeuksissa tuomio on annettava jo kahden viikon kuluessa - vangitun jutussa jo viikossa - eikä siellä ole tiettävästi esiintynyt po. suhteessa sellaisia räikeitä määräaikojen ylityksiä kuin Suomessa. Mainittakoon vielä myös, että silloin, kun asia ratkaistaan Ruotsin hovioikeuksissa esittelystä eli kirjallisen aineiston perusteella, tuomio on annettava kuuden viikon kuluessa esittelypäivästä lukien. Suomen laissa ei sen sijaan ole tässä tapauksessa asetettu mitään määräaikaa. Joidenkin hovioikeuksien työjärjestysten mukaan tuomio on tässä tapauksessa annettava kahden kuukauden kuluessa.

22. Miten asiassa olisi pitänyt edetä? Jos itse olisin ollut oikeusasiamies Jääskeläisen asemassa, niin olisin ensiksi pyytänyt jokaiselta hovioikeudelta niiden kaikista esimerkiksi yhden vuoden aikana pääkäsittelyn jälkeen antamia tuomioita koskevan selvityksen, josta ilmenee kunkin ratkaisun antoajankohta ja selitys siitä, miksi sanottu 30 päivän määräaika on ylitetty. Tämän selvityksen pohjalta olisin tehnyt kaikkien hovioikeuksien presidenteille selväksi, ettei "tällainen peli" eli 30 päivän määräajan lähes säännönmukainen ylittäminen vetele. Olisin tässä "myllykirjeessäni" edellyttänyt, että hovioikeudet korjaavat toimintatapojaan ja ilmoittanut, että palaan asiaan uudelleen esimerkiksi puolen vuoden kuluttua katsoakseni, onko parannusta tapahtunut. Rivien välissä olisin antanut ymmärtää, että jollei asiassa tapahdu kohennusta, tulisin ottamaan käyttöön järeämpiä keinoja asiantilan kuntoon saattamiseksi.

23. Olisin myös perustellen kertonut, että oikeudenkäynnin joutuisuuden ja erityisesti välittömyysperiaatteen takia sanottua 30 päivän määräaikaa ei ole mitään syytä lainmuutoksella pidentää. Samalla olisin viitannut siihen, että käräjäoikeudet joutuvat lain mukaan antamaan tuomionsa 14 päivän kuluessa pääkäsittelyn päättymisestä. Olen varma siitä, että näillä toimenpiteillä hovioikeudet olisi saatu asiassa niin sanotusti "kuriin ja herran nuhteeseen."

24. Lain mukaan hovioikeuden presidentin tulee valvoa muun muassa asetettujen tulostavoitteiden toteutumista ja oikeusperiaatteiden soveltamista hovioikeuden ratkaisuissa. Menettelyn joutuisuus ja viivytyksettömyys samoin kuin välittömyysperiaate kuuluvat sanottuihin oikeusperiaatteisiin. Tämän vuoksi jokaisen hovioikeuden presidentin tulisi valvoa, että sanottua 30 päivän määräaikaa ratkaisuja annettaessa käytännössä noudatetaan. Jos ja kun hovioikeudet laiminlyövät jatkuvasti noudattaa sanottua määräaikaa, on ilmeistä, etteivät hovioikeuden presidentit ole välittäneet valvoa lain eli OK 24:17.2:n noudattamista.

25. Tiedetään, etteivät myöskään kaikki käräjäoikeudet, erityisesti kaikkein suurimmat niistä, läheskään aina noudata puheena olevassa suhteessa lakia ja anna tuomioitaan ja päätöksiään laissa määrätyssä 14 päivän määräajassa, vaikkei mitään erityistä syytä määräajan ylittämiseen olisi olemassa. Käräjäoikeudessa oikeuden päällikkötuomarin eli laamannin tulisi valvoa, että lakia tässä suhteessa noudatettaisiin. Lain mukaan myös hovioikeus valvoo alaistensa käräjäoikeuksien toimintaa. Hovioikeusasetuksen mukaan hovioikeuden presidentin tulee huolehtia siitä, että "hovioikeus asianmukaisesti valvoo alaisiaan tuomioistuimiaan."

26. Hovioikeuden presidentillä on siis kaksinkertainen valvontavelvollisuus, sillä hänen on valvottava sekä hovioikeuden että sen alaisten käräjäoikeuksien toimintaa ja siten myös sanottujen määräaikojen asianmukaista noudattamista. Mutta onko hovioikeuksilla edes "kanttia" valvoa ja huomauttaa käräjäoikeuksia lain noudattamisen laiminlyönneistä, jos hovioikeudet kerran näyttävät käräjäoikeuksille huonoa esimerkkiä eivätkä välität itsekään noudattaa lakia?

27. Olen lanseerannut termin "paaterointi", jolla tarkoitan poliisiylijohtajan tapaa alati puolustella alaistensa poliisimiesten toimintaa ja jopa puuttua epäasiallisella tavalla poliisien tekemiksi epäiltyjen virka-ja muiden rikosten esitutkintaan. Näin tehdessään poliisipäällikkö näyttää unohtavan, että häntä ei ole valittu virkaansa miksikään poliisien pääluottamusmiehesi, vaan että hänen tehtävänään on huolehtia kaikkien kansalaisten turvallisuuden ylläpitämisestä.

28. Samanlaista paaterointia näyttää esiintyvän myös tuomioistuimissa ja erityisesti hovioikeuksien päällikkötuomareiden toiminnassa. Hovioikeuksien presidentit esiintyvät julkisuudessa voivottelemassa hovioikeuksien juttumääriä ja "tarpeettomia" valituksia ja vaatimassa erilaisia lainmuutoksia, joilla hovioikeuksien työmäärä voitaisiin alentaa ja työtä muutenkin keventää. Tätä vuosikausia, itse asiassa vuosikymmeniä, jatkunutta narinaa ja valittelua kuunnellessani on tullut usein mieleen, että ovatkohan nämä päällikkötuomarit oikein tehtäviensä tasalla ja ajattelevatko he koskaan sitä, miksi hovioikeudet ja käräjäoikeudet ovat olemassa ja minkälaisia arvoja ja tavoitteita heidän tulisi tuomioistuinten johtavina tuomareina ensisijaisesti ajaa ja edustaa. Tuomioistuimet eivät ole tuomareita varten vaan ihmisten oikeusturvan takaamista ja toteuttamista varten.

29. Hovioikeuksien työtä ja tehtäviä on kevennetty viime aikoinakin monin eri tavoin. Tämän vuoden alussa hovioikeuksissa tuli voimaan jatkokäsittelylupajärjestelmä, jolla itse asiassa rajoitettiin valitusoikeutta niin sanotuissa vähäisissä asioissa. Vielä merkittävämpi uudistus oli itse asiassa pääkäsittelyn toimittamisvelvollisuutta koskeva muutos, jonka perusteella hovioikeuksien pääkäsittelyjä tullaan pitämään entistä harvemmin. Näillä muutoksilla on siis jälleen kerran kevennetty hovioikeuksien työtä, mutta samalla unohdettu se tosiasia, että kyseiset muutokset nakertavat oikeusturvaa niissä asioissa, joissa valituslupaa ei myönnetä tai joissa ei enää toimiteta suullista pääkäsittelyä.

30. Hovioikeuksien työtä on siis hovioikeuksien kannalta katsottuna kevennetty ja "mukavoitettu," mutta lainmuutos tuskin naurattaa hovioikeuksilta oikeusturvaa hakevia ihmisiä. Seuraavaksi ilmeisesti tullaan esittämään - tähän oikeusasiamies Petri Jääskeläisen edellä kerrottu esitys todennäköisesti tähtää - OK 24:17:n muuttamista siten, että laissa ei mainittaisi enää mitään tiettyä määräaika, jonka kuluessa hovioikeuden tuomio on annettava. Tilanne olisi silloin sama kuin korkeimmassa oikeudessa, jonka ratkaisujen osalta laissa ei ole määrätty mitään määräaikaa. Esimerkiksi Pääministerin morsian -jutun tuomiota saatiin odottaa puolisen vuotta KKO:ssa pidetyn suullisen käsittelyn jälkeen. Myös tapauksissa KKO 2011:1 ja 2011:5, joita olen blogissani kommentoinut, ratkaisu annettiin vasta 3-4 kuukautta suullisen istunnon jälkeen.

31. Miten helppoa ja miten mukavaa! Olisi kuitenkin syytä pitää mielessä, että oikeuslaitos ei ole mikään mukavuuslaitos.

32. Hovioikeuden samoin kuin käräjäoikeuden käsittelyä viivyttää usein myös se, että käsittely päästään aloittamaan tai halutaan aloittaa vasta pitkän ajan, usein muutaman kuukauden kuluttua asian vireilletulosta. Osin tämä johtuu johtuu asioiden lukumäärästä, mutta on vaikea uskoa, että tämä olisi ainoa tekijä. Noin viikko sitten kirjoitin Ilkka Kanervan saamasta lahjussyytteestä ja sitä koskevan oikeudenkäynnin verkkaisesta aloittamista. Asia tuli vireille Helsingin käräjäoikeudessa tammikuun lopulla, jolloin syyttäjä eli AVKS Jorma Kalske jätti haastehakemuksen käräjäoikeudelle. Tässä vaiheessa käsittelyn aloittamisesta ei kuitenkaan ole vielä muuta tietoa kuin Kalskeen lakoninen ilmoitus, jonka mukaan käräjäoikeus alkaa käsitellä juttua vasta myöhemmin, "ehkä joskus syksyllä."
------
36. Mikä tässä kohdin on tilanne naapurimaan lain mukaan? Ruotsin lain (rättegångsbalk) mukaan hovioikeuden on aloitettava pääkäsittely viimeistään neljän viikon kuluessa siitä, kun valituksen johdosta annettavan vastausten antamiselle säädetty määräaika on päättynyt. Ruotsissa valitusaika valitettaessa käräjäoikeuden tuomiosta hovioikeuteen on lyhyempi kuin Suomessa (Suomessa 30 päivää, Ruotsissa kolme viikkoa) samoin kuin vastavalituksen tekemiselle säädetty aika (Ruotsissa viikko, Suomessa 14 päivää). Jos Auerin juttua käsiteltäisiin Ruotsin lain mukaan, olisi pääkäsittely siis aloitettu jo tammikuun lopulla. Suomessa sitä vastoin hovioikeus on vasta helmikuun ensimmäisellä viikolla ilmoittanut, että pääkäsittely alkaa toisella viikolla! 
 
Vuoden 2011 blogikirjoitus kokonaisuudessaan:
 

Olen kirjoittanut samasta asiasta myös blogijutussa 3.12.2018 otsikolla "Kansliatuomioista Suomessa ja Ruotsissa