391. Markkinaoikeus laiminlöi turvaamistoimiasiassa asianosaisen kuulemisen. KKO palautti asian markkinaoikeuteen. KKO 2023:61

Korkein oikeus 21.9.2023 kumosi asianosaisen kuulemisen laiminlyönnin vuoksi markkinaoikeuden turvaamistoimiasiassa 23.12.2022 antaman päätöksen (KKO 2023:61); tässä poimintoja KKO:n tärkeimmistä perusteluista:

 Kysymyksenastettelu

4. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, onko markkinaoikeus menetellyt virheellisesti hylätessään turvaamistoimihakemuksen esittämillään perusteilla kuulematta A Oy:tä B Oy:n lausumassaan esittämistä seikoista.

Kuulemisperiaate turvaamistoimiasian käsittelyssä

5. Perustuslain 21 §:n 2 momentin mukaan oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin takeisiin kuuluu jokaisen oikeus tulla tuomioistuimessa kuulluksi häntä koskevassa asiassa. Korkein oikeus on oikeuskäytännössään painottanut, että asianosaisen oikeus tulla kuulluksi hänen oikeuksiaan koskevassa asiassa kuuluu oikeudenkäynnissä noudatettaviin keskeisiin oikeusperiaatteisiin. Asianmukaisen käsittelyn tuomioistuimessa on katsottu edellyttävän, että tuomioistuimen ratkaisu perustuu vain sellaiseen aineistoon ja sellaisiin seikkoihin, jotka ovat olleet oikeudenkäynnin asianosaisten tiedossa, joihin näillä on ollut asianmukainen tilaisuus perehtyä ja joista nämä ovat myös voineet lausua käsityksensä (ks. esimerkiksi KKO 2014:83, kohta 7 ja siinä viitattu oikeuskäytäntö).

6. Kuulemisperiaatetta on noudatettava myös oikeudenkäymiskaaren 7 luvun mukaista turvaamistoimiasiaa käsiteltäessä. Poikkeuksena tästä on luvun 5 §:n 2 momentin säännös, joka oikeuttaa antamaan väliaikaisen turvaamistoimipäätöksen vastapuolta kuulematta, jos turvaamistoimen tarkoitus saattaa muuten vaarantua. Turvaamistoimiasian kiireellisyys ei muutoin oikeuta poikkeamaan kuulemisperiaatteesta, mutta se saattaa edellyttää asianosaisten kuulemiselta hyvinkin nopeaa aikataulua. Turvaamistoimiasiaa voidaan tuomioistuimen harkinnan mukaan käsitellä myös tätä varten pidettävässä suullisessa istunnossa, jossa asia voidaan käsitellä keskitetysti ja asianosaisilla on välittömästi mahdollisuus lausua käsityksensä kaikesta vastapuoltensa esittämästä.

7. Kuten Korkein oikeus on oikeuskäytännössään todennut, tuomioistuimen on huolehdittava kuulemisperiaatteen toteutumisesta viran puolesta (KKO 2016:14, kohta 42). Kuulemisperiaatteen tehokkaan toteutumisen kannalta on tärkeää, ettei asianosainen jää epätietoiseksi siitä, mitä toimenpiteitä häneltä odotetaan. Asianosainen voi perustellusti odottaa saavansa toimintamahdollisuuksistaan selvän ohjauksen tuomioistuimelta (ks. KKO 2014:83, kohta 13).

Kuulemisvirheen arviointi tässä asiassa

15. Edellä todetun mukaisesti turvaamistoimihakemusta kannepatentin mitättömyyden perusteella vastustaneen B Oy:n on pitänyt osoittaa sellaiset perusteet, joiden vuoksi kannepatentin pätevyyttä ei voitaisi pitää todennäköisenä.

16. B Oy on esittänyt markkinaoikeuden ratkaisun perusteina viitatut, tunnetun tekniikan tason julkaisuja koskevat yksilöidyt huomiot ja väitteet vasta A Oy:n lausuman johdosta markkinaoikeudelle antamassaan lausumassa. Toisin kuin B Oy on Korkeimmalle oikeudelle antamassaan vastauksessa esittänyt, näissä väitteissä ei ole ollut kysymys vain sen kiistämisestä, mitä A Oy oli asiassa esittänyt, vaan patentin mitättömyyttä koskevan väitteen tueksi esitetyistä tarkennetuista perusteista, jotka eivät olleet ilmenneet vielä turvaamistoimihakemukseen annetusta vastauksesta.

17. A Oy on saanut B Oy:n lausuman tiedoksi, mutta markkinaoikeus ei ole varannut sille tilaisuutta tulla kuulluksi tässä lausumassa esitetyistä seikoista. Kun markkinaoikeus on pitänyt lausumassa esitettyjä yksilöityjä väitteitä asian ratkaisun kannalta olennaisina ja niiden perusteella hylännyt turvaamistoimihakemuksen, markkinaoikeuden olisi pitänyt kuulla A Oy:tä näiden seikkojen johdosta ennen asian ratkaisemista. Edellä kohdassa 7 todetuista kuulemisperiaatteen toteuttamisen lähtökohdista johtuen ei voida edellyttää, että A Oy:n olisi tullut saatuaan B Oy:n lausuman tiedoksi itse ilmoittaa markkinaoikeudelle haluavansa vielä lausua sen johdosta. Kun lisäksi A Oy:lle myönnettyyn patenttiin on edellä kohdassa 11 todetun mukaisesti liittynyt varsin vahva pätevyysolettama, A Oy on voinut perustellusti olettaa, että markkinaoikeus varaa sille tilaisuuden tulla kuulluksi, jos se pitää B Oy:n lausumassa esitettyjä yksilöityjä väitteitä asian ratkaisuun vaikuttavina.

18. Edellä esitetyin perustein Korkein oikeus katsoo, että markkinaoikeuden ei olisi tullut hylätä A Oy:n turvaamistoimihakemusta B Oy:n lausumassa esitettyjen seikkojen perusteella kuulematta niistä A Oy:tä. Markkinaoikeus on menetellyt tältä osin virheellisesti.

Asian käsittelyn jatkaminen

19. Korkein oikeus toteaa, että turvaamistoimen edellytyksiä ja erityisesti kannepatentin keksinnöllisyyttä koskeva summaarinen arviointi on asianosaisten vasta Korkeimmassa oikeudessa esittämät seikat huomioon ottaen tarkoituksenmukaisinta suorittaa markkinaoikeudessa. Asia on siten palautettava markkinaoikeuteen käsiteltäväksi.

 -------

Asianosaisn kuulemisperiaate eli kontradiktorinen periaate on oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin keskeisimpiä elementtejä, kuten perustuslain 21 §:n 2 momentista ilmenee. Tuomioistuimen on viran puolesta huolehdittava kuulemisperiaatteen toteuttamisesta. On vakava virhe, jos tuomioistuin laiminlyö asianosaisen kuulemisen. Kuulemisperiaatteen laiminlöynti on oikeudenkäyntivirhe, jonka takia lainvoiman saaut tuomio tai päätös voidaan oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 1 1:n nojalla komota ja poistaa.

Tässä rapauksessa KKO on valitettavasti laatinut ennakkopäätöksensä otsikon huomaamattomalla tavalla  vain kysymyksen muotoon. Asian vakavuus olisi edellytänyt seuraanvanlaista kirjoitustapaa:

Markkinaoikeus oli turvaamistomiasiassa laiminlyönyt perustuslain 21 §:n 2 momentissa mainitun  oikeudenkäynnin keskeisimpiin periaatteisiin kuuluvan asianosaisen kuulemisen. Tämän oikeudenkäyntivirheen johdosta korkein oikeus kumosi markkinaoikeuden päätöksen ja palautti asian takaisin markkinaoikeuteen, jonka tuli ottaa se omasta aloitteestaan uudelleen käsiteltäväksi ja huomioon ottaen palauttamisen syy lalillisesti menetellä.

 

241. Väittämistaakka ja tuomarin prosessinjohto. KKO 2016:47

 

1. Väittämistaakka, josta käytetään myös nimikettä vetoamiesvelvollisuus - näin esimerkiksi Antti Tapanila uudessa kirjassaan Siviiliprosessi, joka ilmestyy tämän kuun loppupuolella - on normi, jota on aiheellisesti pidetty siviiliprosessin eräänä kulmakivenä tai peruspilarina. Sitä täydentää tuomarin aineellinen eli materiaalinen prosessinjohto, jolla voidaa vaikuttaa merkittävällä tavalla riita-asian oikeudenkäynnin kulkuun ja onnistumiseen.

 

2. Väittämistaakasta säädetään oikeudenkäymiskaaren (OK) 24 luvun 3 §:n 2 momentissa. Sen mukaan asiassa, jossa sovinto on sallittu (ns. dispositiivinen asia),  tuomiota ei saa perustaa seikkaan, johon asianosainen ei ole vaatimuksensa tai vastustamisensa tueksi vedonnut. Väittämistaakka koskee sekä kantajan että vastaajan vetoamia seikkoja. Hovioikeudessa asianosainen ei prekluusiota koskevan säännöksen mukaan saa pääsäännön mukaan vedota muihin seikkoihin kuin niihin joihin hän on vedonnut jo käräjäoikeudessa (OK 25:17.1).

 

3. OK 24:3.1.ssa tarkoitetaan seikalla (tosiseikalla) oikeusseuraamuksen kannalta välittömästi ratkaisuun vaikuttavaa tosiasiaa eli niin sanottua oikeustosiseikkaa. Seikkaan vetoamisella tarkoitetaan puolestaan sitä, että asianosainen tuo seikan esiin nimenomaan tarkoituksin saada se ratkaisun perusteeksi; vetoamisessa on siten kyse vaatimuksen kaltaisesta prosessitoimesta. Jos tällaiseen seikkaan ei vedota, tuomioistuin ei voi (saa) perustaa tuomiotaan siihen siinäkään tapauksessa, että seikka muutoin - esimerkiksi asianosaisen suorittamassa asiaesittelyssä tai todistelun aikana - tulisi esille tai olisi mutoin tuomioistuimen tiedossa. Tuomari ei saa perustaa ratkaisua tosiseikkoja koskeviin yksityisiin tietoihinsa.

 

4. Väittämistaakka koskee vain oikeustosiseikkoja, mutta se ei kohdistu niin sanottuihin todistustosiseikkoihin tai aputosiseikkoihin, jotka ovat vaaditun seuraamuksen kannalta ainoastaan välillisesti relevantteja tosiseikkoja. Todistustosiseikkojen huomioon ottaminen ei edellytä, että asianosainen olisi vedonnut tällaisen seikan olemassaoloon. Todistelua arvioidessaan tuomioistuimen on viran puolesta otettava huomioon kaikki asiassa esitetty selvitys riippumatta siitä, kumpi asianosainen sen on esittänyt. Väittämistaakka ei myöskään koske oikeustosiseikkojen oikeudellista arviointia; ks. tästä esimerkiksi ennakkopäätöstä KKO 1997:90.

 

5. Tarkastelen seuraavaksi väittämistaakan soveltamista KKO:n vuonna 2016 antaman ennakkopäätöksen 2016:47 valossa.  Aineellisoikeudellisesti tapauksessa on kysymys kiinteistön kaupan purusta ym.   

  

https://www.finlex.fi/fi/oikeus/kko/kko/2016/20160047

 

6. Ennakkopäätöksessä selostetussa asiassa kiinteistön kaupan purkukanne on perustunut siihen, että kiinteistöllä olleen talon alapohjassa oli ollut laajoina kosteus- ja homevaurioina ilmennyt laatuvirhe, joka on kanteen mukaan aiheutunut siitä, että maakosteus oli päässyt liian hienon perustushiekan vuoksi kapillaarisesti nousemaan betonilaatan läpi lattiapinnoitteeseen. 

7. Etelä-Karjalan käräjäoikeus (käräjätuomari Turunen) hylkäsi purkuvaatimuksen, mutta velvoitti myyjät suorittamaan ostajille hinnanalennusta. 

 

8. Kouvolan hovioikeus (hovioikeudeneuvokset Yli-Kokkila, Tamminen ja Jutila) puolestaan hyväksyi purkuvaatimuksen sillä perusteella, että laatuvirhe oli keittiön lattiaan puhkaistu maaperään ulottuva aukko, josta aiheutui terveyshaittana pidettävää mikrobirasitusta huoneilmaan. Hovioikeuden tuomio syntyi 2-1 -äänestyksen jälkeen. KKO:n ratkaisuselosteessa ei kerrota, mihin seikkoihin eri mieltä olleen tuomari Jutilan kanta perustui. 

 

9. KKO myönsi vastaajille valitusluvan siitä kysymyksestä, oliko hovioikeus voinut kanneperuste ja OK 24 luvun 3 §:n ja 26 luvun 1 §:n säännökset huomioon ottaen hyväksyä kanteen mainitsemillaan perusteilla. KKO (oikeusneuvokset  Kitunen, Rautio, Sippo, Koponen ja Littunen) päätyi ratkaisuun, jonka mukaan hovioikeus oli toiminut väittämistaakkanormin vastaisesti. Hovioikeus ei olisi saanut perustaa ratkaisuaan mainitsemiinsa seikkoihin, joihin kantajat eivät olleet vedonneet kanteensa tueksi nimenomaan oikeustosiseikkoina. 

10. Kuten prosessioikeudellisessa kirjallisuudessa on jo vanhastaan todettu, minkä käsityksen KKO ratkaisun perusteluissa (kohta 20) jakaa - oikeuskirjallisuuteen tosin viittaamatta - väittämistaakkaa koskeva säännös ilmentää riita-asiain oikeudenkäynnissä noudatettavaa (asianosaisen) määräämisperiaatetta (disposiviista periaatetta).  Se tarkoittaa muun muassa sitä, että asianosaiset määräävät tuomioistuinta sitovasti oikeudenkäynnin kohteesta. 

 

11. Tässä kohdin voidaan kuitenkin tehdä, jos nimittäin tarkkoja ollaan, pieni huomautus. Väittämistaakka ilmentää määräämisperiaatetta silloin, kun asiaa eli tosiseikkojen sitovuutta tarkastellaan tuomioistuimen kannalta. Tämä käy ilmi myös OK 24:3.1:n sanamuodosta, jossa todetaan, että "tuomioistuin ei saa" perustaa tuomiota sellaiseen seikkaan, johon asianosainen ei ole vedonnut. Jos väittämistaakkaa sitä vastoin tarkastellaan asianosaisen kannalta, voidaan sanoa, että väittämistaakka ei ole ensi sijassa määräämisperiaatteen, vaan dispositiivissa riita-asioissa vallalla olevan käsittelymenetelmän (käsittelymenetelmän periaatteen) ilmaus. Käsittelymenetelmä (förhandlingsprincipen) merkitsee asianosaisille kuuluvaa aktiivista roolia, paitsi prosessin eteenpäin viemisessä, myös oikeudenkäyntiaineiston hankinnassa ja siten myös oikeustosiseikkoihin vetoamisessa.

 

12. Väittämistaakka asettaa asianosaisille tietyn toimimisvelvollisuuden, jolloin olisi johdonmukaista puhua väittämistaakan sijasta mieluummin edellä mainitusta vetoamisvelvollisuudesta. Kantajan asiana on riita-asiassa esittää ne kanteensa välittöminä perusteina olevat seikat (konkreettiset tosiseikat), joista kantaja katsoo vaatimansa oikeusseuraamuksen suoraan seuraavan. Tuomioistuimen kannalta väittämistaakkaa koskevasta säännöksestä puolestaan seuraa, että oikeus voi perustaa ratkaisunsa ainoastaan ko. seikkoihin, ei sen sijaan asiassa mahdollisesti ilmitulleisiin muihin seikkoihin, kuten esimerkiksi juuri todistustosiseikkoihin, joihin kantaja on vedonnut ainoastaan todistelutarkoituksessa eli osoittaakseen varsinaisen kanneperusteena olevan oikeustosiseikan olemassaolon.

 

13. Väittämistaakka on subjektivinen, mikä tarkoittaa sitä, että sen asianosaisen, jonka eduksi tietty oikeustosiseikka koituisi, on vedottava mainittuun seikkaan. Väittämistaakan täyttämiseksi ei siten riitä, että vetoamisvelvollisen asianosaisen vastapuoli vetoaa mainittuun seikkaan tai sen vastakohtaan oman vaatimuksensa perusteena.Tämä kanta ilmenee esimerkiksi ratkaisusta KKO 2006:54: Koska pankin kanne ei ollut perustunut vastaajien antamien takausten voimassaoloon, vaan takausvastuun lakkaamisesta aiheutuvan edun perusteettomuuteen, käräjäoikeus ei olisi saanut perustaa  kanteen hyväksyvää tuomiota  siihen, että vastaajat olivat velvollisia kanteessa vaadittuun suoritukseen antamiensa takausten perusteella.

 

14. Kommentoitavassa tapauksessa kiinteistön myyjät (HN ja KN) ovat KKO:ssa katsoneet, että ostajat (MP ja LL) eivät olleet vedonneet allaskaapin alla lattiassa olleeseen aukkoon tai sen merkitykseen mikrobivaurioiden aiheuttajana kanteensa perusteena eli oikeustosiseikkana. Heidän mukaansa hovioikeus oli siten ratkaissut asian perusteella, johon ei ollut asianmukaisesti vedottu. - Ratkaisuselosteen perusteluissa on minusta tarpeettomasti toistettu koko ajan asianosaisten nimikirjaimia HN ja KN ja toisaalta MP ja LL. Selvempää olisi ollut, jos perustelujen alussa olisi kirjoitettu, että "HN ja KN, jäljempänä myyjät" ja "MP ja LL, jäljempänä ostajat".

 

15. Ostajat ovat puolestaan katsoneet, ettei heidän ollut tarvinnut erikseen vedota allaskaapin alla olleeseen aukkoon. Aukon olemassaolo oli ilmennyt asiassa esitetystä todistelusta, eivätkä myyjät olleet tätä seikkaa kiistäneet. Oikeustosiseikkana asiassa oli ollut kosteus- ja homevaurioiden olemassaolo. Vaurioiden syy oli todistustosiseikka vaurioiden olemassaolosta, ja hovioikeus oli siten voinut ottaa sen huomioon ratkaisussaan.

 

16. En ryhdy tässä käsittelemään asiaa enemmälti, vaan totean, että KKO on perusteellisesti - ehkä turhankin seikkaperäisesti  - aivan oikein katsonut, että ostajat eivät olleet asianmukaisella ja OK 24:3.2:ssa edellytetyllä tavalla selkeästi vedonneet allaskaapin alla olleeseen aukkoon ja sen merkitykseen mikrobivaurioiden aiheuttajana oikeustosiseikkoina, vaan tuoneet ko. seikat esiin ainoastaan todistustosiseikkoina eli näyttönä kosteus- ja homevaurioista. Sillä hovioikeuden mainitsemilla seikoilla, että ko. aukko oli riidaton fakta tai että siitä otetut mikrobinäytteet olivat olleet osa todistelua (KKO:n perustelujen kohta 10), eivät ole väittämistaakan täyttämisen kannalta relevantteja. 

17. Hovioikeuden loppukaneetti, jonka mukaan "aukko on niin läheisessä yhteydessä kanteen muuhun perusteeseen", että asiassa voitiin tutkia myös aukon merkitys väitetyn mikrobivaurion aiheuttajana ilman nimenomaista siihen vetoamista, on epämääräinen ja osoittaa liian lepsua suhtautumista väittämistaakan merkitykseen. 

18. Myös ostajien (MP ja LL) - käytännössä heidän asianajajansa - käsitys, jonka mukaan heidän ei ole tarvinnut erikseen vedota allaskaapin alla olleeseen aukkoon oikeustosiseikkana (KKO:n perustelujen kohta 19), on virheellinen. Toisin kuin ostajat ovat katsoneet, oikeustoiseikkana asiassa ei ole ollut vain väitettyjen kosteus- ja homevaurioiden olemassaolo, vaan välittömästi relevantteja seikkoja ovat olleet myös ne rakenne- ja laatuvirheet, joista kosteus- ja homevauriot ovat aiheutuneet. Ostajat ovat kanteessaan tosin maineet allaskaapin aukon ja siinä todetun sienikasvuston, mutta he ovat, kuten KKO on perustelussaan todennut, tuoneet mainitut seikat esiin vain todistosiseikkoina eli todisteina kanneperusteeksi esitetystä kosteus- ja homevaurioista, eivät vedonneet niihin kanneperusteen konstituoivina oikeustosiseikkoina (perustelujen kohdat 24 ja 25). 

19. Voidaan ehkä väittää, että KKO:n perusteluissa olisi kyse vain turhasta hiustenhalkomisesta. Kun allaskaapin alapuolella oleva aukko samoin kuin siinä havaittu sienikasvusto on selvä ja riidaton fakta, niin eikö olisi ollut kohtuullista tulkita kannetta niin, että siinä olisi vedottu oikeustoiseikkoina myös ko. seikkoihin? Aukosta ja mainitusta sienirihmastosta on asianosaisten välillä keskusteltu käräjäoikeudessa ja hovioikeudessa luultavasti vilkkaasti. 

20. Itse olen kannattanut ja kannatan edelleen väittämistaakan tiukkaa soveltamista, ja tyydytyksellä olen pannut merkille, että korkeimmalla oikeudella on ollut tapauksessa samanlainen kanta. Kun väittämistaakka on koko siviiliprosessin eli riita-asian oikeudenkäynnin yksi kulmakivi tai peruspilari, johon oikeudenkäynti olennaisilta osin perustuu, on syytä edellyttää, että periaate lepää vankalla pohjalla eikä merkitystä pyritä vähättelemään löysillä tulkinnoilla ja epämääräisillä kohtuusnäkökohdilla. Jokaisen asianajajien pitää oikeudenkäyntiin valmistautuessaan huolelellisesti harkita, mitkä seikat ovat kulloinkin konkreettisessa asiasa oikeustosiseikkojen asemassa, millä faktoilla puolestaan on vain todistustosiseikkojen status ja mitä oikeustosiseikkaan vetoamiselta edellytetään. Vastaavasti tuomioistuinten pitää olla tarkoin selvillä väittämistaakan sisällöstä ja KKO:n väittämistaakasta antamista monista ennakkopäätöksistä.

21. Väittämistaakan oikeuspoliittisena perustana on asianosaisten prosessiautonomian periaate, joka vastaa dispositiivisssa asioissa siviilioikeuden puolella vallalla olevaa sopimusvapauden periaatetta. Väittämistaakan tueksi voidaan vedota myös  prosessiekonomian periaatteeseen: kun asianosaiset itse vastaavat oikeudenkäyntikuluista, pitää heidän saada itse myös ratkaista, mikä on se fakta- ja todistusaineisto, johon oikeudenkäynnissä vedotaan ja johon tuomio saadaan perustaa. Asianosainen saattaa kustannussyistä tai näyttövaikeuksien takia taikka jostakin muusta syystä jättää tiettyyn seikkaan vetoamatta. Jos seikkaan ei vedota erehdyksen, osaamattomuuden tai taitamattomuuden takia, tuomioistuin ei voi "rientää" asianosaisen avuksi ja ottaa oikeustosiseikkoina huomioon myös sellaisia faktoja, joihin asianosainen ei ole itse vedonnut.

22. Väittämistaakan yhtenä tärkeänä funktiona on syytä mainita asianosaisen kuulemisperiaate ja sen asianmukainen toteutuminen oikeudenkäynnissä. Jos tuomioistuin voisi perustaa ratkaisun myös sellaiseen seikkaan, johon vetoamisvelvollinen asianosainen ei ole vaatimuksensa tueksi nimenomaan vedonnut, tulisi oikeuden ratkaisu asianosaisille ja erityisesti jutun hävinneelle osapuolelle yllätyksenä. Jos tämä olisi sallittua, ei ko. asianosaisen vastapuoli saisi tilaisuutta esittää seikkaa koskevia omia vastaväitteitään ja todisteitaan, vaan tuomio tulisi hänelle täydellisenä yllätyksenä. Tämä vaarantaisi oikeusvarmuuden ja oikean lopputuloksen saavuttamisen. Kuulemisperiaate eli kontradiktorinen periaate edellyttää väittämistaakkanormin tiukkaa soveltamista. Väittämistaakka edistää osaltaan oikeudenmukaisen ja reilun oikeudenkäynnin toteutumista.   

23. Väittämistaakan tiukasta tulkinnasta ja soveltamisesta saattaa kyllä toisinaan seurata, että asiassa annettava tuomio ei vastaa faktojen osalta materiaalista eli aineellista totuutta vaan johtaa oikeudenmenetyksiin. Tätä vaaraa voidaan tuntuvasti vähentää tuomarin aktiivisen prosessinjohdon avulla. Riita-asiassa tuomarin velvollisuuksiin kuuluu etenkin valmisteluvaiheessa puuttua asianosaisten epäselviin lausumiin ja selvittää, mitä asianosaiset haluavat itse asiassa vaatia ja mihin seikkoihin vaatimuksensa perustaa (OK 5:21). Tuomari voi siten esimerkiksi tiedustella, missä tarkoituksessa kantaja tai vastaaja on maininnut  tietyn seikan, eli onko hänen tarkoituksenaan kenties vedota seikkaan oikeustosiseikkana vain ainoastaan todisteena tai jonkinlaisena taustaseikkana.

24. Jos käräjäoikeuden tuomari olisi ko.tapauksessa harjoittanut asian valmistelussa aktiivista materiaalista prosessinjohtoa ja kyselyoikeuttaan, olisi nyt epäselväksi jäänyt kysymys siitä, missä tarkoituksessa kantajat toivat allaskaapin aukon esille voitu helposti selvittää eikä ongelmia väittämistaakan suhteen olisi ilmennyt. Olen korostanut aina materiaalisen prosessinjohdon merkitystä väittämistaakan soveltamisen yhteydessä. Mutta käytännössä putkahtaa tuon tuostakin esille tapauksia, joissa tuomarit eivät ole välittäneet huolehtia aktiivisesta prosessinjohdosta, mikä sitten on johtanut ongelmiin esimerkiksi juuri väittämistaakan osalta.

201. Oikeudenkäynti - Todistelu - Asianosaisen kuuleminen - Hovioikeuden menettelyvirhe - Jutun palauttaminen

1. Korkein oikeus (KKO) kumosi viime viikon perjantaina 26.6.2020 antamallaan päätöksellä numero 1016 (diaarinumero R2019/500) 24 -vuotiaan miehen  Helsingin hovioikeudesta  26.4.2019 taposta saaman 10 vuoden vankeustuomion ja palautti asian takaisin hovioikeuden käsiteltäväksi. Palauttamisen syynä ovat hovioikeuden tekemät menettelyvirheet, joiden johdosta vastaaja ei ollut saanut oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä.

2. KKO ei ole jostakin syystä julkaissut ratkaisuaan ennakkopäätöksenä, vaan ainoastaan ns. muuna päätöksenä. Tässä tarkoituksessa KKO on julkaissut ratkaisusta nettisivullaan 1,5 rivin pituisen ja täysin mitäänsanomattoman ilmoituksen, joka kuuluu näin;

Kysymys hovioikeuden menettelystä, kun hovioikeuden tuomiossa oli otettu huomioon pääkäsittelyn jälkeen toimitettua aineistoa.

3. Kiinnostuin asian merkittävyyden takia tapauksesta, joten tilasin KKO:n päätöksen ja hovioikeuden tuomion, joka on annettu  26.4.2019 (nro 19/118483). Juttu käsiteltiin ensimmäisenä astena Espoon käräjäoikeudessa, jonka tuomio on annettu 13.6.2018 (nro 125859). Rikos oli tapahtunut Espoossa.


4. Käräjäoikeus tuomitsi syytetyn (H)  ystävänsä (V) törkeästä kuolemantuottamuksesta ja eräistä muista vähäisemmistä rikoksista 4 vuodeksi vankeuteen. Käräjäoikeus perusti syyksilukemisen lähinnä H:n kertomukseen. H oli vedonnut oikeudessa siihen, että V oli yrittänyt asunnossaan käydä häneen käsiksi, jolloin V:n käsi olisi osunut joko H:n kädessä olleeseen Beretta -merkkiseen pistooliin tai H:n käteen, jolloin ase oli lauennut luodin osuessa noin puolen etäisyydellä olleen V:n päähän.

5. Syyttäjä, joka oli vaatinut H:lle käräjäoikeudessa rangaistusta ensi sijaisesti taposta, valitti hovioikeuteen. Helsingin hovioikeus katsoi tuomiossaan, että H oli tappanut V:n ja tuomitsi hänet taposta sekä eräistä muista rikoksista 10 vuodeksi vankeuteen. Hovioikeus katsoi, toisin kuin käräjäoikeus, että H oli ampunut V:tä päähän osuneen laukaukseen tahallisesti ja osoittanut nimenomaista tarkoitusta surmata V. H:n kertomus V:n aseen tavoittelusta ei hovioikeuden mukaan saanut tukea muusta todistelusta. Hovioikeuden mukaan V oli ampumishetkellä todennäköisemmin istunut tuolilla kuin seissyt.

6. H valitti hovioikeuden tuomiosta KKO:een, joka myönsi valitusluvan. H vaati valituksessaan, että asia palautetaan hovioikeuteen tai että hänet tuomitaan tapon sijasta törkeästä kuolemantuottamuksesta ja rangaistusta alennetaan.

7. KKO:ssa oli kysymys hovioikeuden todistelussa omaksuman menettelyn oikeellisuuden arvioinnista. Asian esitutkinnassa verijälkiraportin laatinut ja jutussa todistajana kuultu rikostutkija oli nimittäin hovioikeuden helmikuussa 2019 toimittaman pääkäsittelyn päättymisen jälkeen laatinut kaksi kirjelmää, jotka oli toimitettu saman kuun aikana hovioikeudelle; hovioikeus antoi tuomionsa tämän jälkeen huhtikuussa 2019.

8. Kirjelmässä, joka on päivätty 12.2.2019 todistaja oli selittänyt, ettei verijälkitutkimuksilla voitu poissulkea sitä, että uhri olisi ollut seisomassa ampumishetkellä. Kirjelmässä 25.2.2019 todistaja oli todennut, että eräässä poliisin välittömästi rikospaikalle saavuttua ottamassa valokuvassa oli ollut havaittavissa tuolin edessä veriroiske, joka ei tullut tuolin suunnasta. Tämäkin selityksen tarkoituksena oli tukea H:n väitettä siitä, että uhri oli ollut seisomassa, kun ase oli lauennut. Syytetty H:n puolustaja oli toimittanut jälkimmäisen kirjeen hovioikeudelle. Hovioikeus oli hyväksynyt molemmat kirjelmät oikeudenkäyntiaineistoksi menettelyä enemmälti perustelematta.

9. Hovioikeudesta kirjelmät oli toimitettu asianosaisille tiedoksi, mutta hovioikeus ei ollut varannut asianosaisille tilaisuutta  lausua  kirjelmien merkityksestä tai ilmoitettu, että pääkäsittelyä tultaisiin kirjelmien takia täydentämään. Syytetty H oli kuitenkin lausunut kirjelmien johdosta 12. ja 25.2.2019. Hovioikeuden asiakirjoihin ei ollut liitetty H:n ensiksi mainittua lausumaa. Jälkimmäinen lausuma oli ollut saateviesti, jossa H oli esittänyt, että todistajaa kuultaisiin uudelleen ja toisaalta, että todistajan uusi lausuma otettaisiin joka tapauksessa huomioon Hn kertomusta tukevana seikkana. Hovioikeus oli ilmoittanut asianosaisille 8..3.2019 sähköpostitse, että kirjelmät otetaan oikeudenkäyntiaineistoon ja että pääkäsittelyä ei jatketa tai täydennetä.

10. KKO totesi todistajana kuullun rikostutkijan ensimmäisen eli 12.2.2019 päivätyn kirjelmän johdosta, että todistaja oli siinä täydentänyt hovioikeuden pääkäsittelyssä kuultuna antamaansa todistajankertomusta ja esittänyt näkemyksensä johtopäätöksistä, joita hänen kertomuksensa pohjalta voidaan tehdä. KKO totesi, että lain mukaan todistajan tulee esittää kertomuksensa suullisesti (OK 17 luvun 47 §:n  1 mom.) eikä todistaja voi kirjelmöidä asiassa. Näyttöratkaisun tekeminen taas kuuluu tuomioistuimelle. Hovioikeuden olisi siten tullut jättää kirjelmä huomioon ottamatta.

11. Jälkimmäisen eli 25.2.2019 päivätyn kirjelmän osalta KKO totesi, että todistaja oli kertonut havainneensa eräässä poliisin tekopaikalla ottamassa valokuvassa matossa olleen veriroiskeen suunnan. Tätä ei ollut voitu havannoida myöhemmissä tutkimuksissa, koska roiskeen yksityiskohdat olivat maton kuljetuksen aikana hävinneet. Todistaja oli pitänyt roiskeen suuntaa asiassa olennaisena, koska se sijoittaa veren lähteneen tuolin etupuolelle ja tukee sitä, että uhri olisi ollut ampumishetkellä seisomassa. Kirjelmässä oli siten tuotu esiin uusi seikka, joka ei ole ollut hovioikeuden pääkäsittelyn aikana keskustelun kohteena. Uhrin asento ampumishetkellä on liittynyt keskeisesti vastaaja H:n esitämän vaihtoehtoisen tapahtumainkulun arviointiin, joten uusi seikka on koskenut asian ratkaisemisen kannalta olennaista kysymystä. Jotta vastaajan mahdollisuudet puolustautua asianmukaisesti sekä tavoite  aineellisesti oikeasta ratkaisusta voisivat toteutua, hovioikeuden olisi tullut täydentää pääkäsittelyä. KKO:n mukaan asian selvittäminen olisi tässä tapauksessa edellyttänyt pääkäsittelyn jatkamista todistajan kuulemiseksi uudelleen.

12. Johtopäätöksenään KKO on katsonut, että hovioikeus oli menetellyt virheellisesti, kun se on ottanut tuomiossaan huomioon muuta kuin pääkäsittelyssä esitettyä oikeudenkäyntiaineistoa ja jättänyt täydentämättä pääkäsittelyä, vaikka ratkaisuun vaikuttava kysymys on jäänyt oikeudenkäynnissä selvittämättä.

13. KKO kumosi hovioikeuden tuomion ao. syytekohdan syyksilukemisen sekä rangaistuksen määräämisen osalta ja palautti asian näiltä osin Helsingin hovioikeuteen, jonka tuli omasta aloitteestaan ottaa asia uudelleen käsiteltäväkseen ja huomioon ottaen palauttamisen syyn siinä laillisesti menetellä.

14. Kaikenlaisia jokseenkin alkeellisia virheitä sitä oikeudenkäynnissä voikin yhä edelleen sattua ja tapahta, vieläpä hovioikeusvaiheessa!  Miksi hovioikeus on ottanut vastaan todistajan kirjallisen lausunnon, vaikka se ei lain mukaan ole mahdollista? Miksi hovioikeus ei ollut varannut asianosasille ja etenkin jutun syytetylle asianmukaista tilaisuutta lausua todistajana kuullun rikostutkijan toisesta eli jälkimmäisestä kirjemästä, joka oli toimitettu hovioikeudelle ja jossa tuotiin esiin uusi seikka, jolla saattoi olla ratkaiseva merkitys arvioitaessa, oliko syytetty syyllistynyt tahalliseen tappoon vai ainoastaan törkeään kuolemantuottamukseen? Miksi hovioikeus ei ole välittänyt jatkaa pääkäsittelyä, jossa todistajaa olisi kuultu ja josssa syytetty olisi saanut asianmukaisen tilaisuuden puolustautua ja esittää uuden todisteen johdosta näkemyksensä?

15. Hovioikeus tuntee kyllä lain, mutta kertaalleen jo lopetetun pääkäsittelyn jatkaminen olisi ilmeisesti ollut hovoikeuden mukaan epämukavaa, kiusallista tai tarpeetonta. Tiedotusvälineissä tapauksesta aikanaan kerrottiin, että tapauksessa oli kyse huumerikoksista tuomittujen ja vankilassa toistensa tavanneiden miesten välienselvittelystä. Syytetty H oli mennyt ase mukanan V:n asuntoon, jonne hän oli päässyt parvekkeen kautta. Hovioikeuden jäsenet ovat luultavasti pitäneet teon tahallisuutta niin selvänä asiana, ettei todistajan esiin nostama uusi seikka olisi muuttanut heidän arviotaan, pääkäsittelyn jatkaminen olisi ollut siten turhaa puuhaa.

16. Tässä he olivat väärässä. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on useissa ratkaisuissaan todennut, että riippumatta esimerkiksi käsittelyssä esitetyn uuden lausunnon tai muun kirjallisen aineiston tosiasiallisista vaikutuksista oikeuden ratkaisuun myös ja nimenomaan juuri asianosaisen eikä tuomioistuimen asiana on arvioida, vaatiiko ko. aineisto hänen taholtaan kommentointia tai pyyntöä käsittelyn jatkamiseksi. Myös KKO on monissa ennakkopäätöksissään katsonut kuulemisperiaatetta rikotun, jos tuomioistuin ei ole varannut asianosaiselle asianmukaista tilaisuutta lausua mielipidettään joko oikeuden viran puolesta hankkimasta tai oikeudelle muuta kautta toimitetusta todistusaineistosta. Viittaan Alma Talentin kustantaman Prosessioikeus -kirjan (Oikeuden perusteokset) 5. painokseen (2017) kirjoittamaani kuulemisperiaatetta koskevaan jaksoon ja siinä mainittuihin ratkaisuihin (s.126-131).

17. KKO:n päätös koskee monia oikeduenmukaisen oikeudenkäynnin pääkohtia, joten se olisi tullut ilman muuta julkaista ennakkopäätöksenä, jolloin se olisi huomattu ja sen sisältöön olisi kiinnitetty huomiota. Miksi KKO ei ole näin tehnyt, vaan on "kätkenyt" päätöksen osastoon muut ratkaisut ja julkaissut ainoastaan 1,5 rivin mittaisen ilmoituksen siitä, mistä ratkaisusta on kysymys? En ymmärrä.

147. KKO 2008:77. Välitystuomion moitekanne. Väittämistaakka

1. Olen kommentoinut tässä Rule of law -blogissa (aiemmin nimeltään Prosessioikeusblogi) sekä sitä edeltäneessä Virolainen -blogissa useita korkeimman oikeuden (KKO) ennakkopäätöksiä eli prejudikaatteja, lähinnä prosessioikeuden alalta. Niiden joukossa myös ratkaisuja, jotka herättävät enemmän kritiikkiä kuin hyväksyntää, joko lopputuloksen tai perustelujen suhteen.

2. Ajattelin uudelleen lämmittää joitakin Virolainen -blogissa julkaistuja oikeustapauskommmentteja ja muita kirjoituksia ja esittää niitä Rule of law -blogissa jälkihuomautuksilla tarvittaessa varustaen.  KKO:n ennakkopäätökset eivät ajan kulumisen myötä menetä yleensä merkitystään - jollei ao. lainsäädännössä ole tapahtunut muutoksia - sillä niitä annetaan vastaisen varalle eli tulevan oikeuskäytännön ohjaamisen tarkoituksessa.

3. Aloitan ko. ennakkopäätösten kommentoinnin korkeimman oikeuden vuonna 2008 antamalla ratkaisulla KKO 2008:77, joka koskee välitystuomion moite- tai kumoamiskanteen edellytyksiä. Olen kommentoinut tätä ratkaisua aiemmin kahdessa osassa, ensin 6.8.2008 ja sitten kaksi päivää myöhemmin 8.8.2008 otsakkeilla "KKO 2008:77 - arveluttava ennakkopäätös 1 ja II". 

4. Jotta lukijat pääsisivät jyvälle, mistä ratkaisussa oikeastaan on kysymys, esitän aluksi KKO:n ratkaisun otsikon, josta asia lyhyesti ilmenee:

Kantaja oli välimiesoikeudessa viitaten kauppaedustajia koskeviin säännöksiin vaatinut jälleenmyyntisopimuksen korvausta koskevan rajoitusehdon julistamista mitättömäksi tai pätemättömäksi ja kohtuullisen hyvityksen tuomitsemista sopimuksen irtisanomisen vuoksi. Välimiehet katsoivat, että rajoitusehto oli pätevä, mutta tulkitsivat ja kohtuullistivat sopimusehtoa varallisuusoikeudellisista oikeustoimista annetun lain 36 §:n nojalla siten, että kantaja sai kohtuullisen korvauksen, jonka määrässä otettiin huomioon vastapuolen tuotteiden laatu- ja toimitusongelmien aiheuttamat taloudelliset menetykset. Välimiehet eivät varanneet osapuolille tilaisuutta lausua mainitun lainkohdan soveltamisesta.


Välimiesten ei katsottu menneen välimiesmenettelystä annetun lain 41 §:n 1 momentin 1 kohdan tarkoittamalla tavalla toimivaltaansa ulommaksi eikä heidän katsottu laiminlyöneen varata 4 kohdan tarkoittamalla tavalla asianosaisille tarpeellista tilaisuutta ajaa asiaansa. Välitystuomiota ei kumottu. - KKO:ssa äänestys 3-2.

KKO:n julkaisema ratkaisuseloste 

5. Helsingin käräjäoikeus ja Helsingin hovioikeus olivat sitä vastoin päätyneet asiasssa toisenlaiseen lopputulokseen. Ne katsoivat, että välimiehet olivat välimiesmenettelystä annetun lain (VML) 41 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla menneet toimivaltaansa ulommaksi eivätkä olleet saman momentin 4 kohdassa tarkoitetulla tavalla varanneet vastaajalle riittävää tilaisuutta asiansa ajamiseen. Tämän vuoksi alemmat oikeudet olivat kumonneet välitystuomion.

Kommenttini  6.8.2008 eteni näin:

Välitystuomion kumoamisperusteista

6. Ennakkopäätöksessä KKO 2008:77 selostetussa tapauksessa, jota koskeva korkeimman oikeuden päätös on annettu 2.7.2008, on kysymys välitystuomion kumoamiskanteesta. Kaupallisissa riita-asioissa asianosaisten toimesta erikseen kuhunkin juttuun ratkaisijoiksi valittujen välimiesten antama välitystuomio on heti lainvoimainen, joten tuomioon ei saa hakea valittamalla muutosta; sitä vastoin esimerkiksi käräjäoikeuden tuomioon saadaan aina hakea muutosta valittamalla hovioikeuteen. Välimiesmenettelyn keskeisimpiä tavoitteista ova menettelyn joustavuus ja nopeus sekä tuomion sitovuus ja kanteen hyväksyvän tuomion joutuisa täytäntöönpantavuus. Näihin tavoitteisiin ei päästäisi, jos välitystuomioon saataisiin vapaasti hakea muutosta.

7. Välitystuomiota saa kuitenkin moittia ja vaatia sen kumoamista kanteella yleisessä tuomioistuimessa. Moitekanne voi kuitenkin perustua vain välimiesmenettelystä annetussa laissa (VML) mainittuihin seikkoihin, joissa on kyse välimiesprosessissa sattuneista vakavanluonteisista menettelyvirheistä (41 §). Tällaisina menettelyvirheinä mainitaan lainkohdassa mm. välimiehille kuuluneen toimivallan ylittäminen ja välimiesten laiminlyönti varata asianosaisille tarpeellinen tilaisuus ajaa asiaansa. Jälkimmäisen perusteen osalta asia ilmaistaan yleisissä tuomioistuimissa usein niin, että menettelyssä ei ole noudatettu asianosaisten kuulemisperiaatetta (audiatur et altera pars), jolloin ratkaisu, johon asianosaiset eivät ole voineet varautua, on tullut asianosaisille ja erityisesti jutun hävinneelle osapuolelle yllätyksenä.

8. Kommentoitavassa tapauksessa välitystuomion moitekanne on perustettu juuri mainittuihin perusteiseen eli 1) toimivallan ylitykseen ja 2) kuulemisperiaatteen rikkomiseen. Tarkemmin sanottuna moitekanteen Helsingin käräjäoikeudessa nostanut sveitsiläinen yhtiö Polar Electro Europe (jälj. Polar) väitti, että välimiehet olivat perustaneet tuomionsa sellaiseen välittömästi relevanttiin tosiseikkaan, johon välimiesoikeudenkäynnissä kantajana ollut itävaltainen yhtiö Werfen Austria (jälj. Werfen) ei ollut kanteensa tueksi vedonnut. Tämä virhe eli juridisen kielenkäytön mukaan väittämistaakkasäännön rikkominen toteutti Polarin mukaan VML 41 §:ssä mainituista moiteperusteista sekä toimivallan ylityksen että kuulemisperiaatteen rikkomisen.

9. Toissijaisesti Polar vetosi siihen, että välimiesten olisi tullut joka tapauksessa informoida asianosaisia ja erityisesti Polaria siitä, että tuomio voitiin perustaa myös sellaiseen seikkaan, johon Werfen ei ollut itse nimenomaisesti vedonnut. Oikeudellisen terminologian mukaan tässä virheessä oli kyse välimiehille kuuluvan prosessinjohdon laiminlyönnistä. Kyseinen menettelyvirhe toteutti Polarin mukaan VML 41 §:ssä mainituista välitystuomion kumoamisperusteista kuulemisperiaatteen rikkomisen.

Prosessi välimiesoikeudessa

10. Werfen ja Polar (Polar Electro Finlandian tehdas sijaitsee Kempeleessä), olivat sopineet, että Werfen toimii Polarin valmistamien sykemittareiden ja niiden lisävarusteiden yksinomaisena jakelijana Itävallassa. Yhtiöt olivat vuonna 1998 tehneet jakelusopimukseksi nimetyn jälleenmyyntisopimuksen, jonka erään kohdan (10.5) mukaan jakelijalla eli Werfenillä ei ollut oikeutta sopimuksen irtisanomisen hetkellä tai sen jälkeen mihinkään korvaukseen jakelusuhteen menettämisen tai muun syyn perusteella. Polar oli joulukuussa 2001 irtisanonut sopimuksen päättymään vuoden 2002 lopussa.

11. Jakelusopimukseen sisältyneen välityssopimuksen mukaan sopimuksen tulkintaa ja soveltamista koskevat riidat tuli käsitellä välimiesoikeudessa. Werfenin nostettua kanteen valitsivat asianosaiset välimiehikseen, Werfen OTT Veijo Heiskasen ja Polar OTT, asianajaja Timo Eskon. Heiskanen ja Esko valitsivat välimiesoikeuden puheenjohtajaksi asianajaja Olavi Ylängön (Asianajotoimisto Roschier & Holmberg). Kaikki kolme ovat tunnettuja ja kokeneita välimiehiä. Välityssopimuksen mukaan välimiesmenettelyssä noudatettiin Suomen lakia.

12. Werfen vaati kanteessaan, että Polar velvoitettaisiin suorittamaan sille hyvitystä jakelusopimuksen rikkomisen perusteella, oikeastaan sopimuksen päättämisen johdosta, 2 163 800 euroa. Kyse ei siis ollut aivan mitättömästä pikkujutusta; jostakin syystä korkein oikeus on kuitenkin jättänyt ratkaisuselosteessaan ilmoittamatta vaaditun hyvityksen määrän.

13. Kanteen perusteena Werfen vetosi siihen, että sopimuksen 10.5 kohta, jonka mukaan Werfeniltä siis oli evätty oikeus hyvitykseen sopimuksen päättyessä, oli Itävallan ja Suomen kauppaedustajia koskevien lakien pakottavien säännösten vastaisena mitätön taikka pätemätön. Kanteessa nojauduttiin Itävallan asianomaisen lain sekä Suomen kauppaedustajista ja myyntimiehistä annetun lain 28 §:n säännösten analogiseen soveltamiseen. Lisäksi Werfen vetosi siihen, että Polar oli selvästi vahvemman neuvotteluasemansa vuoksi taivuttanut Werfenin hyväksymään sanotun sopimusehdon.

14. Werfenin mukaan edellä mainitun suomalaisen lain 28 §:n mukaiset edellytykset hyvityksen suorittamiselle sopimuksen päättymisen vuoksi täyttyivät tässä tapauksessa. Tätä Werfen perusteli sillä, että se oli hankkinut Polarin tuotteille uusia ostajia ja kasvattanut Polarin goodwilliä. Vaatimansa hyvityksen suuruutta Werfen perusteli mm. sillä, että Polarin toimittamissa tuotteissa oli vuonna 2001 ollut tiettyjä laatuongelmia, minkä vuoksi yhtiön tuotteiden menekki oli Werfenistä riippumattomista syistä vähentynyt ja Werfenin Polarin tuotteiden myynnistä saamat tulot olivat vastaavasti pienentyneet.

15. Vastaaja Polar vaati kanteen hylkäämistä kokonaisuudessaan. Polar vetosi siihen, että asianosaisten välinen sopimus oli laillinen ja osapuolia sitova. Polar kiisti, että sopimuskohta 10.5 olisi mitätön tai pätemätön tai että Polar olisi painostanut Werfeniä hyväksymään kyseisen ehdon. Polar kiisti myös Werfenin väittämät laatuongelmat ja sen, että Werfen olisi luonut väittämäänsä goodwilliä Polarin eduksi.

Välitystuomio

16. Välimiehet antoivat asiassa tuomion 14.6.2004. Yksimielisessä ratkaisussaan välimiehet totesivat ensiksikin, ettei asiassa ollut perusteita kauppaedustajista ja myyntimiehistä annetun lain 28 §:n hyvityssäännöksen soveltamiselle eikä jakelusopimuksen 10.5 kohta siten ollut sanotun pakottavan lainsäännöksen johdosta mitätön. Riittävää näyttöä ei ollut siitä, että Polar olisi painostanut Werfeniä hyväksymään sanotun sopimusehdon 10.5. Sopimus ei siten ollut myöskään tällä perustella pätemätön.

17. Välimiehet katsoivat kuitenkin, että Werfenin jakelusopimukseen perustuvat tulot olivat jääneet selvästi pienemmiksi kuin mitä yhtiö olisi voinut perustellusti odottaa ja että tämä oli johtunut pääasiassa Polarin tuotteiden valmistuksessa ja kokoamisessa vuosina 2001 ja 2002 ilmenneistä ongelmista sekä niistä johtuvista asiakkaiden takuuvaatimuksista eikä Werfenin toimista tai laiminlyönneistä. Välimiehet päättelivät, ettei sopimuskohtaa 10.5 voitu näissä olosuhteissa kohtuullisesti tulkita siten, että se osoittaisi Werfenin luopuneen oikeudestaan korvaukseen. Yhtiö oli siis oikeutettu sellaiseen kohtuulliseen korvaukseen, jossa se olisi sopimuksen päättyessä ollut ilman Polarin tuotteissa ilmenneitä laatuongelmia.

18. Välimiehet siis päätyivät siihen, että sopimuskohta 10.5 oli periaatteessa pätevä ja osapuolia sitova, mutta sen soveltaminen ilman kohtuullistamista johtaisi Werfenille kohtuuttomaan lopputulokseen mainittujen muuttuneiden olosuhteiden vuoksi eli siis siksi, että Polarin tuotteissa kahtena viimeisenä sopimusvuotena ilmenneet valmistus- ja kokoamisvirheet olivat pienentäneet Werfenin myyntituloja huomattavasti. Sopimusta tulisi siis kohtuullistaa (sovitella) oikeustoimilain yleisen kohtuullistamissäännöksen nojalla (OikTL 36 §).

19. Mutta välimiehet toki hoksasivat, ettei Werfen ollut vaatinut kanteessaan sopimuksen kohtuullistamista tai vedonnut kohtuullistamista tarkoittaviin perusteisiin. Werfenin kokenut advokaatti ei ollut välimiesoikeudenkäynnin missään vaiheessa edes maininnut OikTL 36 §:ää saati siihen vedonnut. Mikä siis neuvoksi?

20. No joo, välimiehet päättivät yksikertaisesti vain "katsoa" että Werfen oli "esittänyt myös toissijaisen vaatimuksen sanotun sopimus kohtuullistamisesta". Sen vuoksi välimiehet katsoivat, että Werfen oli oikeutettu sopimuksen päättämisen perusteella korvaukseen, joka vastasi Polarin tuotannon vaikeuksista Werfenille aiheutuneita tulonmenetyksiä.

21. Välimiehet siis itse asiassa tulkitsivat Werfenin kannetta siten, että siinä olisi esitetty - oikeastaan olisi ollut tarkoitus esittää ("hiljaisesti") - sopimuskohtaa koskevan nimenomaisen mitättömyysvaatimuksen ohella toissijainen vaatimus sopimuskohdan kohtuullistamisesta.

22. Näillä perusteilla välimiehet velvoittivat Polarin suorittamaan Werfenille kohtuulliseksi arvioituna korvauksena 1 200 000 euroa sopimuksen päättämisen johdosta; "jostakin syystä" KKO:n ratkaisuselosteessa ei mainita myöskään tuomittua summaa.

23. Lisäksi Polar velvoitettiin korvaamaan kantajayhtiön oikeudenkäyntikuluista 2/3 eli maksamaan kuluja reilut 220 000 euroa. Ehkäpä välimiehet ajattelivat, että koska he olivat joutuneet kohtuullistamaan sopimusta viran puolesta, eli tavallaan auttamaan kantajaa, oli kohtuullista, että kantaja, jonka asiana olisi ollut kohtuullistamista vaatia, sai pitää osan kuluista omana vahinkonaan. Jutun osapuolet velvoitettiin yhteisvastuullisesti maksamaan kolmelle välimiehelle palkkioina ja kuluina yhteensä reilut 100 000 euroa.

Moitekanne

24. Polar Electro oli luonnollisesti tyytymätön välimiesoikeuden tuomioon. Yhtiötä jutussa asiamiehenä edustanut asianajaja kääntyi puoleeni pyytäen minulta asiantuntijalausuntoa. Asiamies kertoi, että välimiesten ratkaisu kohtuullistaa sopimusehtoa 10.5 oli tullut hänelle täydellisenä yllätyksenä, koska Polar oli tuomittu maksamaan korvausta sellaisella perusteella, jolla Werfen ei ollut korvausta vaatinut.

25. Asianajajan mukaan välimiehet olivat poimineet omasta aloitteestaan oikeudenkäyntiaineistosta ilmi tulleen seikan eli Werfenin väittämät Polarin toimittamien tuotteiden laatuongelmat tuomitsemansa korvauksen perusteeksi, vaikka Werfen ei ollut mainittuihin laatuongelmiin vedonnut korvausperusteena. Kyseiset laatuongelmat olivat olleet prosessissa esillä vain pohdittaessa mahdollisen vahingonkorvauksen määrää ja tässä mielessä Polar oli näitä ongelmia myös prosessissa kommentoinut. Näin ollen vastaaja Polarille ei ollut annettu välimiesoikeudessa VML:ssa edellytettyä tilaisuutta ajaa asiaansa eli argumentoida laatuongelmista korvausvaatimuksen perusteina ja esittää näyttöä kyseisestä seikasta.

26. Annoin Polarin asiamiehelle oikeudellisen asiantuntijalausunnon, jossa päädyin siihen, että välimiehet olivat ylittäneet toimivaltansa perustaessaan tuomionsa sellaiseen seikkaan, johon kantaja ei ollut itse lainkaan kanteensa perusteena vedonnut eli kohtuullistaessaan sopimuskohtaa 10.5 ja tuomitessaan sillä perusteella korvausta. Tämä oli vastoin alumpana mainittua väittämistaakkanormia, joka on yksi riita-asiain prosessin keskeisimmistä asioista, itse asiassa yksi siviiliprosessin kivijaloista. Väittämistaakan on vakiintuneesti katsottu olevan voimassa myös välimiesmenettelyssä, vaikka VML:ssa ei olekaan siitä nimenomaista säännöstä. Katsoin lausunnossani lisäksi, että välimiesten sanottu väittämistaakkanormin vastainen menettely toteuttaa myös toisen välitystuomion kumoamisperusteen eli sen, ettei asianosaiselle ole välimiesten toimesta varattu tarpeellista tilaisuutta ajaa asiaansa eli esittää em. vasta-argumentteja ja todisteita.

27. Lukija saattaa kysyä, että onko allekirjoittanut kenties jäävi kommentoimaan ja kritisoimaan välimiesten ja KKO:n ratkaisuja, koska olen tavallaan ollut asiassa "osallisena" antaessani mainitun lausunnon. Mielestäni minulla ei ole estettä kommentoida ratkaisua, vaikka olen ottanut lausunnossani kantaa yleisen laintulkinnan ohella myös nyt kysymyksessä olevaan tapaukseen. Lausuntoni perustui niihin kannanottoihin, joita olen esittänyt väittämistaakan soveltamisesta ja tulkinnasta runsaan 20 vuoden aikana, varmaankin parissakymmenessä julkaisussa, ensimmäisen kerran jo vuonna 1984. Kannanottoni, jotka olen mielestäni aina perustellut seikkaperäisesti, ovat siten suomalaisille tuomareille ja asianajajille tuttuja - ainakin niiden pitäisi olla. Olen havainnut, että myös KKO on omaksunut ne näkemykset ja tulkinnat, joita minä ja eräät kollegani olemme esittäneet väittämistaakasta; tämä ilmenee monista KKO:n siviiliprosessia koskevista ennakkopäätöksistä.

28. Polarin asianajajalle antamassani lausunnossa en siis oikeastaan tuonut väittämistaakasta esiin mitään sinänsä oikeudellisesti uutta. Kysymys oli lähinnä siitä, voidaanko väittämistaakasta yleisessä siviiliprosessissa omaksuttuja oppeja ja tulkintoja soveltaa analogisesti myös välimiesmenettelyssä. Päädyin lausunnossani mielestäni perustellusti siihen, että kyllä voidaan ja hyvällä syyllä sitä paitsi.

29. Polarin asiamies pyysi asiantuntijalausunnon lisäksi eräältä kollegaltani ja hänen lausuntonsa oli samansuuntainen kuin minunkin. Eikä Werfen jäänyt tässä suhteessa "pekkaa pahemmaksi", sillä myös sen asiamies pyysi asiantuntijalausunnot kahdelta muulta prosessioikeuden asiantuntijalta. Niissä päädyttiin - yllätys yllätys (?) - toisenlaiseen kannanottoon.

30. Polar nosti moitekanteen ja vetosi välimiesten väittämistaakan vastaiseen menettelyyn, jolloin nämä siis olivat ylittäneet toimivaltansa ja laiminlyöneet varata Polarille tarpeellisen tilaisuuden asiansa ajamiseen. Kanteessa vedottiin myös siihen, että välimiesten olisi tullut joka tapauksessa prosessinjohtoteitse informoida asianosaisia asian käsittelyssä siitä, että jakelusopimusta voitaisiin mahdollisesti kohtuullistaa OikTL 36 §:n nojalla ja tuomita korvausta tällä perusteella.

Käräjäoikeuden ja hovioikeuden tuomiot

31. Helsingin käräjäoikeus hyväksyi Polarin kanteen ja kumosi välitystuomion kanteessa esitetyillä perusteilla (tuomio 19.12.2005). Käräjäoikeus lausui perusteluissa mm., että koska Werfen ei ollut välimiesoikeudessa vedonnut kanteensa perusteeksi sopimuksen kohtuuttomuuteen, oli tämä osoitus siitä, ettei Werfen ollut pitänyt kohtuuttomuusväitteen esittämistä perusteltuna, ja että Polarille olisi tullut prosessissa varata tilaisuus lausua mielipiteensä sopimuksen kohtuullistamisesta.

32. Helsingin hovioikeus, jonne Werfen valitti käräjäoikeuden ratkaisusta, antoi tuomionsa 27.6.2006. Hovioikeus pysytti käräjäoikeuden tuomion ja katsoi kuten käräjäoikeuskin, että välimiehet olivat perustaneet ratkaisunsa vaatimukseen, jota Werfen ei ollut esittänyt sekä perusteisiin, joita Werfen ei ollut myöskään esittänyt ja joita ei ollut näytetty toteen. Mainitun menettelyn seurauksena Polarille ei ollut ollut tilaisuutta VML 22 §:ssä tarkoitetulla tavalla ajaa asiaansa ja välimiehet olivat ylittäneet toimivaltansa.

KKO:n ratkaisu 2.7.2008

33. Werfen Austria ei tyytynyt hovioikeuden tuomioon vaan valitti korkeimpaan oikeuteen, joka myönsikin asiassa valitusluvan. Valituksessaan Werfen vaati Polarin moitekanteen hylkäämistä. Polar vastasi valitukseen ja vaati sen hylkäämistä.

34. Asia ratkaistiin korkeimmassa oikeudessa äänestyksen jälkeen. KKO:n viisijäsenisen jaoston enemmistö, johon kuuluivat oikeusneuvokset Mikko Tulokas (jaoston puheenjohtajana), Juha Häyhä ja Hannu Rajalahti, kumosi hovioikeuden tuomion ja hylkäsi Polar Electron moitekanteen; välimiesten antama välitystuomio jäi siten pysyväksi. Kahdesta eri mieltä olleista jäsenistä toinen eli oikeusneuvos Soile Poutiainen hylkäsi niin ikään Polarin kanteen, mutta hieman eri perusteluilla kuin enemmistö. Lopputuloksen suhteen eri mieltä oli ainoastaan oikeusneuvos Pasi Aarnio, sillä hän päätyi esittämillään perusteilla siihen, ettei ollut syytä muuttaa hovioikeuden päätöksen lopputulosta.

35. Ratkaisun perusteluista tulee vielä tarkemmin puhe myöhemmin, mutta jo tässä kohdin totean, että enemmistön perustelut ovat laadultaan melko muodolliset ja ikään kuin toteavat; pohdiskeleva eli resonoiva ote puuttuu. Enemmistö näyttäisi halunneen ikään kuin "julistaa omaa oikeuttaan", mutta ei kerro tarkemmin, mihin tämä oikein perustuu. Enemmistö on lähtenyt kerimään ratkaisua kokoon VML:ssa mainittujen kumoamisperusteiden kautta, mutta siltä näyttäisi jääneen tavallaan huomaamatta, että Polarin moitekannetta ajettiin tietenkin niiden konkreettisten seikkojen eli väittämistaakan rikkomisen ja prosessinjohdon laiminlyönnin perusteella, jotka sitten konstituoivat laissa mainitut kumoamisperusteet.

36. Väittämistaakkaa, joka ko. oikeustapauksen ehdoton "pointti", ei mainita enemmistön perusteluissa edes nimeltä. Yhtä hämmentävää on se, että KKO ei missään kohdin selosta Polarin moitekanteen sisältöä eli kerro, millä perusteella Polar oikeastaan ajoi kannettaan. Tämän vuoksi lukija, joka ei ole allekirjoittaneen tavoin perehtynyt itse tapaukseen ja sen faktoihin, ei voi saada täysin oikeata kuvaa ja käsitystä siitä, mistä jutussa itse asiassa oli kyse. (Tämä on yksi syy, minkä vuoksi olen katsonut aiheelliseksi kommentoida KKO:n ratkaisua).

37. Enemmistö katsoi siis, että välimiehet eivät olleet ylittäneet toimivaltaansa eivätkä liioin laiminlyöneet varata asianosaisille tarpeellista tilaisuutta ajaa asiaansa. Edellisen perusteensa osalta enemmistö totesi mm., että tuomitessaan korvausta välimiehet olivat tulkinneet ja kohtuullistaneet sopimusta. Tuomitessaan sopimuksen päättämisen perusteella korvausta välimiehet eivät olleet tuominneet enempää mitä Werfen oli kanteessaan vaatinut eikä välitystuomiota oltu perustettu seikkaan, johon se ei olisi vedonnut ja johon Polarilla ei olisi ollut tilaisuutta vastata.

38. KKO:n enemmistö totesi lisäperusteluksi, että "joissakin tilanteissa" ratkaisu voidaan perustaa OikTL 36 §:ään, vaikkei asianosainen ole nimenomaisesti vaatinut sovittelua tai vedonnut kohtuuttomuuteen. Tällainen tilanne voi enemmistön mukaan syntyä esimerkiksi silloin, kun vaatimus on perustettu sopimuksen mitättömyyteen tai pätemättömyyteen sellaisen seikan nojalla, joka voi muodostaa myös sovitteluperusteen. Välimiehet eivät muutoinkaan ole olleet enemmistön mielestä sidottuja niihin oikeudellisiin näkökohtiin, joihin asianosaiset ovat perustaneet vaatimuksensa.

39. Nämä perustelut eivät kuitenkaan vakuuta, sillä oikeuskirjallisuudessa ko. kysymyksistä on esitetty myös toisenlaisia näkökantoja; palaan niihin myöhemmin. Tässä yhteydessä voin kuitenkin todeta, että pro et contra -tyyppinen perustelutyyli, jota nykyisin yleisesti pidetään suositeltavana argumentointitapana, puuttuu enemmistön samoin kuin perusteluista eri mieltä olleen oikeusneuvos Poutiaisen perusteluista tyystin. Vaikka toisenlaista lopputulosta tai johtopäätöstä olisi voitu perustella vähintään yhtä vahvoilla argumenteilla, enemmistö ei tuo niitä esiin, jolloin lukija saa tietenkin helposti vaikutelman, jonka mukaan KKO:n johtopäätös ja ratkaisu on ehdottomasti ainoa oikea. Pidän tätä puutteena, sillä onhan nyt kysymys maan ylimmän oikeussateen ratkaisusta, jonka perusteluilta voidaan odottaa avoimuutta.

40. KKO:n enemmistö tyrmäsi perusteluissaan myös Polarin kanteen toisen perusteen, jonka mukaan välimiesoikeus ei materiaalisen prosessinjohdon avulla varannut yhtiölle mahdollisuutta lausua kantaansa sovittelusta ja tuoda esiin sovittelua vastaan puhuvia seikkoja. Enemmistö lausuu lakonisesti vain, että Polarilla oli ollut välimiesoikeudessa tilaisuus lausua lausua kaikista niistä seikoista, jotka voivat johtaa sopimuksen kohtuullistamiseen ja että Polar olikin hyvitysvaatimusta vastustaessaan myös viitannut kohtuusnäkökohtiin. KKO:n käsityksen mukaan ratkaisu ei siten ollut voinut tulla Polarille yllätyksenä.

41. Välimiesoikeus ei siis ollut enemmistön mielestä menettelyllään "sillä tavoin vaikuttanut Polar Electron mahdollisuuteen ajaa asiaansa, että välitystuomion kumoamiseen olisi VML 41 §:n 1 momentin 4 kohdan mukainen peruste", todetaan enemmistön perustelujen melkoisen mitäänsanomattomana loppukaneettina.

42.Tältäkin osin enemmistön perustelutapa on ylimalkaista, toteavaa ja sekavaa eikä sisällä alkuunkaan pohdiskelua pro et contra. Kaikki enemmistön esiintuomat perustelut voidaan helposti riitauttaa painavammilla perusteilla. Kun Suomen oikeudessa on voimassa subjektiivinen väittämistaakka, ei kannetta voida tietenkään hyväksyä sellaisella perustella, jonka ainoastaan vastaaja on tuonut oikeudenkäynnissä esiin perustellessaan sitä, miksi se paljoksuu vaaditun korvauksen määrää! Tämä aivan perusasioihin kuuluva seikka näyttää kuitenkin unohtuneen KKO:lta.

43. Ratkaisun lopputuloksen osalta eri mieltä olleen oikeusneuvos Aarnion perustelut ovat enemmistön perusteluihin verrattuna seikkaperäisempiä ja informatiivisempia. On merkille pantavaa, että Aarnio - samoin kuin perustelujen osalta eri mieltä ollut oikeusneuvos Poutiainenkin - eivät ole tyytyneet Werfenin kanteen ja välimiesoikeuskäsittelyn selostuksen osalta siihen, mitä KKO:n enemmistö on po. osin lausunut, vaan he ovat kertoneet eriävissä lausunnoissaan kumpikin erikseen, mistä kanteessa ja välimiesoikeuden ratkaisussa oikeastaan oli kysymys. Tämä on aika harvinaista, sillä KKO:n äänestysratkaisuissa ollaan yleensä aina yksimielisiä sentään siitä, mistä jutussa on ollut kysymys ja mitkä ovat siten olleet esimerkiksi kanteen perusteet. Näyttää ilmeiseltä, että nyt kommentoitavassa tapauksessa KKO:n jaosto ei ole "jostakin syystä" päässyt yksimielisyyteen kanteen sisällöstä ja nimenomaan kanteen perusteista eli ns. oikeustosiseikoista. Tämä on saattanut vaikuttaa osaltaan ja kenties jopa ratkaisevasti myös KKO:n ratkaisun lopputulokseen.

44. Eri mieltä lopputuloksesta ollut oikeusneuvos Aarnio analysoi perusteluissaan KKO:n enemmistöä ja myös oikeusneuvos Poutiaista paljon tarkemmin, mihin Werfen oikeastaan oli kanteensa perustanut ja mihin seikkoihin välimiesoikeus olisi siten saanut väittämistaakka huomioon ottaen tuomionsa perustaa. Aarnion mukaan Werfenin kanne oli perustunut siihen, että "sillä oli oikeus saada korvausta siitä markkinointityöstä ja goodwillistä, joka sopimuksen päättymisen vuoksi jäi Polarin hyödyksi". Välimiehet sitä vastoin olivat "sovitelleet sopimusehtoa 10.5 sen perusteella, että Werfen Austria oli sopimuksen voimassaoloaikana Polar Electron valmistus- ja kokoamisongelmien vuoksi menettänyt tuloja", ja tuominnut Werfenille korvausta, joka vastasi näiden ongelmien vuoksi vähentyneitä tuloja. Koska Werfen ei ollut vedonnut kanteensa välittöminä perusteina (siis oikeustosiseikkoina) sanottuihin Polarin tuotteissa väitettyihin ongelmiin, ei välimiesoikeus olisi saanut tuomiotaan näihin seikkoihin perustaa, Aarnio perusteli kantaansa.

45. KKO:n enemmistö sitä vastoin ei analysoi lainkaan, mihin seikkoihin Werfen oli vedonnut kanteensa perusteeksi eli ns. oikeustosiseikkoina ja mihin seikkoihin ainoastaan todisteina tulojensa menetyksestä. KKO:n enemmistölle ovat kelvanneet kanteen hyväksymisen perusteiksi kaikki seikat, jotka vain oli prosessissa jollakin tavalla tuotu esiin ja ilmenivät oikeudenkäyntiaineistosta, siis myös sellaiset seikat, jotka vastaaja Polar oli maininnut paljoksuessaan vaaditun korvauksen määrää! KKO:n olisi kannattanut pohtia ja katsoa vaikkapa oikeuskirjallisuudesta, mitä tosiseikkaan vetoamisella itse asiassa prosessioikeudessa tarkoitetaan. Tämä asia olisi selvinnyt myös korkeimman oikeuden aiemmasta ennakkopäätöksestä KKO 2003:4. Näyttäisi siltä, että oikeusneuvos Aarnio on osunut perusteluissaan aivan oikeaan ja KKO:n enemmistö on ollut väärässä. Itse asiassa olen tästä hyvin vakuuttunut.

46. Tämän varsin merkillisen ja merkittävän oikeustapauksen analysointi näyttää vaativan enemmän aikaa ja tilaa kuin alun perin osasin ennakoida. Jottei lukukokemus muodostuisi liian rasittavaksi, jatkan kommentoitia hieman myöhemmin. Kommenttini jatko-osassa aion analysoida hieman tarkemmin KKO:n ratkaisua ja sen perusteluja. Olisiko välimiesmenettelyssä voimassa jonkinlainen "kevennetty väittämistaakka", joka siis eroaisi jossakin suhteessa tuomioistuimissa noudatettavasta "tiukasta" väittämistaakasta? Entä miten on asian laita välimiesten prosessinjohdon osalta suhteessa tuomarin prosessinjohtoon tuomioistuinmenettelyssä? Pohdin myös tuomioistuinten perusteluja yleisemmältä kannalta, eli sitä, millaisia perusteluja tuomioistuimilta ja erityisesti KKO:lta voidaan kohtuudella odottaa. Täyttävätkö ratkaisun KKO 2008:77 perustelut ennakkopäätösten perusteluille asetettavat vaatimukset? Voidaanko KKO:n ratkaisusta ilmenevää oikeusohjetta suositella ohjenuoraksi tulevassa lainkäytössä? Sisältääkö KKO:n ratkaisu itse asiassa jonkin oikeus- tai ratkaisuohjeen?

47. Mitkä todelliset eli muut kuin perusteluihin näkyviin kirjoitetut seikat ja näkökohdat ovat mahdollisesti olleet KKO:n enemmistön ratkaisun taustalla ja ovatko ne kenties voineet vaikuttaa ratkaisun perusteluihin ja lopputulokseen?

48. Palaan tähänkin asiaan myöhemmin. Tämän kommenttiosuuden päätteeksi voidaan viittaan korkeimmassa oikeudessa pitkään esittelijänä toimineen Jukka Kemppisen toteamukseen, jonka mukaan KKO:n ennakkopäätöksillä on kahdet eri perusteet: ne, jotka kirjoitetaan tuomioon näkyviin, ja sitten ratkaisun todelliset perustelut, jotka ilmenevät vain KKO:n jäsenten salaisista muistioista eli ns. lapuista. Voisiko tuomioistuimen ratkaisujen taustalla olla myös sellaisia todellisia "syitä", joita ei tohdita kirjoittaa edes lapuille, mutta jotka silti voivat vaikuttaa ratkaisujen sisältöön?

Kommentin jatko 8.8.2008.

Mistä tapauksessa oli kysymys?

49. Välimiesmenettelyssä käydyssä jutussa kantaja Werfen Austria (jälj. Werfen) siis vaati vastaaja Polar Electrolta (jälj. vastaaja tai Polar) velvoittamista suorittamaan sille hyvitystä tai korvausta Polarin toimesta irtisanotun jälleenmyyntisopimuksen johdosta 2.1 milj. euroa. Sopimuksessa oli kutenkin ehto (10.5), jonka mukaan W.A:lla ei ollut sopimuksen päättyessä oikeutta mihinkään korvaukseen.

50. Werfenin piti siis saada tämä ehto kumotuksi, jotta sen korvausvaatimus voisi menestyä. Tässä tarkoituksessa kantaja vetosi vaatimuksensa perusteena siihen, että sopimusehto oli mitätön tai pätemätön. Tätä näkemystään kantaja perusteli, sillä tapaukseen tuli soveltaa analogisesti myyntimiehistä ja kauppaedustajista annetun lain 28 §:n pakottavaa säännöksiä, jonka mukaan sopimusehto, jolla ennen edustussopimuksen lakkaamista rajoitetaan mainitussa pykälässä säädettyä kauppaedustajan oikeutta saada edustussopimuksen lakkaamisen johdosta korvausta, on mitätön.

51. Kanteessaan Werfen vetosi lisäksi siihen, että se oli hankkinut Polarille uusia asiakkaita ja merkittävästi laajentanut Polarin tuotteiden menekkiä ja yhtiön goodwilliä. Kantaja väitti myös, että Polarin tuotteissa vuosina 2001-2002 ilmenneet laatuongelmat olivat vähentäneet tuntuvasti tuotteiden myyntiä ja kantajayhtiön myyntituloja. Kantaja vetosi näihin seikkoihin siksi, että juuri tämänlaatuisten seikkojen perusteella kauppaedustajalla on mainitun 28 §:n mukaan oikeus saada päämieheltään hyvitystä edustussopimuksen lakatessa. Näillä samoilla perusteilla kantaja perusteli myös vaatimansa hyvityksen määrää.

52. Välimiesoikeus kuitenkin päätyi tuomiossaan siihen, että kyseistä kauppaedustajista ja myyntimiehistä annettua lakia ei voitu analogisesti soveltaa tässä tapauksessa, joten asianosaisten välisen sopimuksen 10.5 kohta ei ollut mitätön. Werfenin kanteelta oli siten pudonnut peruste korvaukseen kokonaan pois. Kantajalla olisi ollut mahdollisuus vedota vaatimuksensa tueksi yleiseen sovittelusäännökseen eli oikeustoimilain (OikTL) 36 §:ään, jonka mukaan kohtuutonta oikeustoimen ehtoa voidaan tietyin laissa mainituin edellytyksin joko sovitella tai jättää se huomion ottamatta. Mutta tätä kantaja ei missään vaiheessa tehnyt eikä sen asiamies, kuten Polarin asiamies on allekirjoittaneelle ilmoittanut, välimiesmenettelyn aikana kertaakaan edes viitannut OikTL 36 §:ään.

Mitä väittämistakka edellyttää?

53. Väittämistaakkanormin kannalta asia on tällöin  selkeä: välimiesoikeus ei olisi saanut omasta aloitteestaan perustaa tuomiotaan siihen kantajan toimesta kokonaan vetoamatta jääneeseen seikkaan, että sopimuskohta oli kohtuuton ja sitä tuli sen vuoksi sovitella. Väittämistaakkaa koskevan normin mukaan tuomioistuin ei nimittäin saa perustaa tuomiota sellaiseen oikeustosiseikkaan, johon kantaja tai vastaaja ei ole vaatimuksensa tueksi vedonnut (OK 24:3.2). Suomessa on voimassa nimenomaan subjektiivinen väittämistaakka, joka edellyttää, että seikka voidaan ottaa huomion tuomion perusteena vain edellyttäen, että siihen vetoaa juuri se asianosainen, jonka eduksi kyseinen seikka koituu eli joka ilman seikkaan vetoamista häviäisi jutun.

54. Mitä seikkaan vetoamisella oikeudenkäynnissä  tarkoitetaan? Vetoamiseksi ei riitä pelkkä maininta seikasta, vaan vetoaminen on vaatimuksen luonteinen prosessitoimi, josta on selvästi käytävä ilmi, että asianosainen haluaa, että vedottu seikka tulisi panna tuomion perustaksi. Vain tällä edellytyksellä väittämistaakkavelvollisen asianosaisen vastapuoli saa tietää, mihin seikkoihin jutussa on vedottu nimenomaan kanteen tai vastineen perusteena ja millaista vasta-argumentointia ja näyttöä tämä sitten puolestaan häneltä edellyttää. Väittämistaakassa on ennen muuta kyse asianosaisten kuulemisperiaatteen toteutumisesta ja siitä, ettei ratkaisu tulisi asianosaisille yllätyksenä. Muutoin asianosainen ei saisi asianmukaisuutta mahdollisuutta ja tilaisuutta asian ajamiseen.

55. Oikeustoimen kohtuuttomuus on avoin ja arvostuksenvarainen käsite, juridisesti kvalifioitu, useista eri momenteista koostuva oikeustosiseikkakompleksi, jonka osalta oikeustieteessä ja -käytännössä tärkeän merkityksen omaavaa erottelua tosiseikka- ja oikeuskysymyksen välillä ei ole mahdollista tehdä, vaan mainitut kysymykset kietoutuvat toisiinsa. Ei ole mahdollista verifioida pelkästään empiirisesti, mitä sopimuksen kohtuuttomuus tarkoittaa.

56. Väittämistaakan kannalta tämä merkitsee kahta eri asiaa. Väittämistaakan täyttämiseksi ei ensinnäkään riitä, että asianosainen vetoaa ainoastaan yleisluonteisesti sopimuksen kohtuuttomuuteen, vaan hänen tulee perustella kohtuuttomuusväitettään ja vedota niihin sopimuksen sisältöä, sopijapuolten asemaa sekä sopimusta tehtäessä ja sen jälkeen vallinneita olosuhteita koskeviin konkreettisiin seikkoihin, jotka voivat konstituoida kohtuuttomuuden.

57. Toisaalta ei riitä, että esimerkiksi kantaja ainoastaan luettelee joukon konkreettisia seikkoja kuten Werfen nyt kommentoitavana olevassa tapauksessa siihen, että yhtiö oli edistänyt vastaajan tuotteiden menekkiä ja goodwilliä tai että vastaajan valmistamissa tuotteissa oli ilmennyt laatuongelmia, jotka vähensivät kantajan myyntituloja. Tällöin joudutaan tietenkin kysymään, missä tarkoituksessa mainittuja seikkoja tuodaan esiin. Halutaanko niillä kenties vain todistella kantajalle aiheutuneen vahingon suuruutta ja vaaditun korvauksen määrää. Oikeustoimen kohtuuttomuuteen viittaavia seikkoja ei voida asettaa tuomion perustaksi, jos asianosainen ei mainittujen seikkojen esittämisen ohella nimenomaisesti vetoa siihen, että nuo seikat konstituoivat sopimuksen kohtuuttomuuden.

KKO:n päättelyn kritiikkiä

58. Jotta kantajan voitaisiin katsoa vedonneen esittämiinsä seikkoihin nimenomaan oikeustosiseikkoina sopimuksen sovittelun tarkoituksessa, on siten edellytettävä, että kantaja vetoaa nimenomaisesti myös mainittuja seikkoja juridisesti yhdistävään lenkkiin eli siihen, sopimus on kyseisillä perusteilla kohtuuton. Kantaja W.A:n olisi puheena olevassa jutussa tullut siis nimenomaan väittää, että sopimuskohta 10.5 on yhtiön luettelemien konkreettisten seikkojen perusteella kantajan kannalta kohtuuton. Sopimuksen kohtuuttomuus on sellainen juridinen tosiseikka, johon asianosaisen on vedottava. Tätä käsityskanta puoltaa myös väittämistaakan idea eli se, että annettava ratkaisu ei saa tulla asianosaisille yllätyksenä.

59. Kun W.A. ei ole puheena olevassa jutussa vedonnut sopimuskohdan 10.5 kohtuuttomuuteen eikä edes viitannut OikTL 36 §:n kohtuullistamissäännökseen, ei vastaaja Polar ole voinut ennakoida ja ottaa huomioon, että välimiehet tulisivatkin perustamaan ratkaisunsa siihen.

Kun väittämistaakka on edellä mainitulla tavalla subjektiivinen, ei Polarilla ole ollut syytä edellyttää, että sen lausumia vaaditun korvauksen kohtuullisuudesta tulkittaisiin niin, että yhtiö olisi itse ottanut käsittelyssä puheeksi sopimuskohdan kohtuullisuuden ja että välimiehillä olisi tämän vuoksi ollut oikeus kohtuullista sopimusta. On ymmärrettävää, että välimiesten ratkaisu sovitella sopimusta viran puolesta ja ikään kuin ryhtyä kantajiksi kantajan sijaan, on tullut Polarille täydellisenä yllätyksenä; se ei ole voinut tähän mitenkään varautua eikä sillä siten ole ollut VML 41 §:ssä tarkoitetulla tavalla tilaisuutta ajaa asiaansa eli esittää sopimuksen sovittelua koskevia vasta-argumentteja ja todisteita.

60. Korkeimman oikeuden ratkaisu, jolla välimiesten sanottu virheellinen menettely on hyväksytty, tuntuu käsittämättöttömältä. Korkein oikeus on unohtanut tai joka tapauksessa sivuuttanut perusteluissaan edellä selostamani väittämistaakkaa koskevat yksinkertaiset perusasiat. KKO ei myöskään ole halunnut analysoida W.A:n välimiesoikeudessa ajaman kanteen tosiseikastoa eikä selvittää, mihin seikkoihin kantaja oli itse asiassa vedonnut oikeustosiseikkoina ja mihin ainoastaan todisteina. Korkein oikeus on hyväksynyt tosiseikkaan vetoamiseksi asianosaiset jutussa esittämät erilaiset lausumat kiinnittämättä huomiota niiden esittämistarkoitukseen. Korkein oikeus on poikennut subjektiivisesta väittämistaakasta katsoessaan, että seikkaan vetoamiseksi riitti se, että vastaaja oli käsitellyt - vaaditun korvauksen määrän paljoksumisen tarkoituksessa - korvausvaatimuksen kohtuullisuutta.

61. Itse asiassa KKO:n enemmistön perusteluissa on tehty lähestulkoon kaikki virheet, joita väittämistaakan tulkinnassa ja soveltamisessa ylipäätään voidaan tehdä. Eikä tässä vielä kaikki. Korkeimman oikeuden perusteluista ilmenevä käsitys, jonka mukaan sopimuksen sovittelussa OikTL 36 §:n nojalla olisi kysymys vain tuomioistuimelle ja välimiesoikeudelle kuuluvasta lain soveltamisvallasta ( jura novit curia), on virheellinen. Jotta sopimusta voidaan sovitella, on asianosaisen ensin vedottava sen kohtuuttomuuteen eikä tässä suhteessa riitä, kuten edellä kerron, että kantaja vain luettelee tiettyjä faktoja, mutta ei väitä sopimusta kohtuuttomaksi tai edes viittaa siihen. KKO:n ratkaisu on tältä osin ristiriidassa aiemmasta ennakkopäätöksestä KKO 1986:163 ilmenevän oikeusohjeen kanssa.

62. KKO:n enemmistön perustelujen 16. ja 17. kappaleesta ilmenevä, vaikka aika sekavasti ilmaistu kanta, jonka mukaan välimiesten ei ole tarvinnut prosessinjohdossaan kiinnittää asianosaisten huomiota siihen, että asiassa saattoi tulla kysymykseen sopimuksen sovittelu eikä varata Polarille mahdollisuutta lausua kantaansa sovittelusta ja tuoda esille mahdollisia sovittelua vastaan puhuvia seikkoja, on virheellinen. Tämä olisi nimittäin ollut vähintä, mitä välimiesten olisi tullut tehdä, jos he aikoivat tuomita korvausta sopimuksen sovittelun perusteella.

63. Siinäkin tapauksessa, että sopimuksen sovittelussa olisi (muka) ollut KKO:n enemmistön toteamin tavoin kyse vain lainsoveltamisesta, olisi välimiesten tullut informoida asianosaisia ja etenkin Polaria siitä, että tapauksessa mahdollisesti tultaisiin soveltamaan OikTL 36 §:ää. Tätä välimiehet eivät kuitenkaan tehneet, joten sanotun lainkohdan soveltaminen ja korvauksen tuomitseminen sovittelun perusteella tuli Polarille yllätyksenä.

64. Perusteluista voisi saada vaikutelman, että korkein oikeus ei olisi ollut edes tietoinen, mitä väittämistaakasta ja prosessinjohdosta on prosessioikeutta käsittelevässä kirjallisuudessa viimeisten parinkymmenen vuoden aikana kirjoitettu. Mutta vielä yllättävämpää on se, että korkein oikeus näyttäisi unohtaneen kokonaan omat aikaisemmat väittämistaakasta antamansa ennakkopäätökset. Välimiesmenettelyn osalta ei tosin ole aikaisemmin annettu väittämistaakka koskevia prejudikaatteja. Olisiko siis kysymys siitä, että välimiesmenettelyssä ei korkeimman oikeuden mielestä tarvitsisi noudattaa väittämistaakkaa yhtä ehdottomasti ja tiukasti kuin riita-asian oikeudenkäynnissä tuomioistumissa? Perusteluissa ei kuitenkaan tästä lausuta mitään.

65. Lähinnä siviilioikeudellisessa kirjallisuudessa on tosin toisinaan esitetty, että välimiesmenettelyssä olisi voimassa vain ns. "kevennetty" väittämistaakka, jolloin väittämistaakkaa sovellettaisiin, ei ehdottomana sääntönä, vaan periaatteena, jota voitaisiin noudattaa tapauksesta riippuen "enemmän tai vähemmän" eikä siis kaikissa tapauksissa yhtä tiukasti. Sitä, miten tämä kevennys ilmenisi käytännössä, ei ole kerrottu.

66. Mainittu näkemys perustunee siihen, että välimiesmenettely on tuomioistuinmenettelyyn verrattuna joustavampaa ja muotovapaampaa kuin melko yksityiskohtaisin säännöksin säännelty riita-asioiden tuomioistuinkäsittely. Asianosaiset voivat keskenään sopimalla poiketa VML:n menettelyä koskevista säännöksistä. Tämä sopimusvapaus ei kuitenkaan koske sellaisia ehdottomia menettelysäännöksiä kuin esimerkiksi kuulemisperiaate ("oikeus saada tarpeellinen tilaisuus ajaa asiaansa") eikä siten myöskään kuulemisperiaatteen ilmauksena olevaa väittämistaakkaa. Asianosaiset eivät tosin sanoen voi etukäteen sopia, että välimiehet voisivat perustaa ratkaisunsa sellaisen seikkaan, johon asianosainen ei ole vaatimuksensa tueksi vedonnut.

67. Väittämistaakkaa on siten syytä soveltaa välimiesmenettelyssä samalla tavalla ja yhtä tiukasti kuin tuomioistuimessakin. Kevennetyn väittämistaakan omaksuminen tai väittämistaakan soveltaminen tapauksesta riippuen "enemmän tai vähemmän" olisi omiaan johtamaan mielivaltaiseen lainkäyttöön ja epäyhdenmukaiseen käytäntöön.

68. Mitä taas tulee prosessinjohtoon, niin pohjoismaissa on saanut kannatusta näkemys, jonka mukaan välimiesten prosessinjohdon ja asian selvittämisvelvollisuuden tulee olla vähintään yhtä aktiivista kuin tuomioistuimenkin prosessinjohto. Itse asiassa välimiehiltä odotetaan tuomaria aktiivisempaa roolia prosessinjohdossa ja asian selvittämisessä. Tätä perustellaan sillä, että toisin kun tuomioistuinmenettelyssä, mahdollisuus asian tutkimiseen uudelleen eli oikeus muutoksenhakuun puuttuu välimiesmenettelyssä, sillä välitystuomio on lopullinen kertaratkaisu.

Välitystuomion pysyvyys contra oikeudenmukaisuus

69. Osaselitys korkeimman oikeuden ratkaisussa omaksumille ja edellä kritisoiduille näkemyksille löytynee perustelujen 10. kappaleesta. "Välimiesmenettelyn käyttökelpoisuus kaupallisten erimielisyyksien ratkaisemisessa riippuu olennaisesti välitystuomion sitovuudesta ja täytäntöönpantavuudesta", sanoo korkein oikeus. Siksi välitystuomiota voidaan moittia vain laissa nimenomaisesti mainituilla perusteilla ja "vain laissa mainitut selvät muotovirheet sekä verraten karkeat menettelyvirheet voivat aiheuttaa välitystuomion mitättömyyden tai kumoamiskanteen johdosta."

70. Nämä toteamukset pitävät sinänsä paikkansa, mutta epäselväksi jää, miksi korkein oikeus on halunnut kiinnittää niihin huomiota "heti kärkeen" ja ikään kuin jonkinlaisena ohjelmanjulistuksena sille, mitä myöhemmin perusteluissa tuleman pitää. Mainitut lausumat ovat jääneet täysin irrallisiksi ja perustelujen yleisen sekavuuden takia epäselviksi. Näyttäisi kuitenkin siltä, että korkein oikeus on halunnut korottaa lähinnä ulkomaalaisessa välimiesmenettelyä koskevassa oikeuskirjallisuudessa mainitun välitystuomion pysyvyyden periaatteen nyt myös Suomessa johtavaksi tulkintaperiaatteeksi tai -ohjeeksi. Toisin sanoen VML 41 §:ssä säädettyjä tuomion moiteperusteita on epäselvässä tapauksessa tulkittava siten, että välitystuomio voidaan pysyttää.

71. Välitystuomion pysyvyys on toki yksi varteenotettava tulkintaperuste, mutta se ei voi olla ainoa tulkinnassa huomioon otettava asia eikä edes painavin peruste. Kun on kyseessä nimenomaan välimiesmenettelyssä noudatetun menettelyn kontrolloitavuudesta, on johtavaksi tulkintaohjeeksi syytä asettaa oikeudenmukaisuus ja menettelyn asianmukaisuuden ja reiluun periaate (procedural justice). Välitystuomion moiteperusteita on tulkittava ennen muuta siltä kannalta, ovatko asianosaiset saaneet prosessissa tilaisuuden ajaa asiaansa asianmukaisesti ja onko heitä kuultu tasapuolisesti, reilusti ja asianmukaisesti. Kansainvälisesti tunnettu brittiläinen välimies ja asianajaja Sarosh Zaiwalla on ilmaissut asian osuvasti teema käsittelevän artikkelinsa otsikossa: Finality is good but Justice is better (Journal of International Arbitration, 2003, s. 199-204). Jos tämä olisi otettu huomioon ratkaisussa KKO 2008:77, olisi lopputulos todennäköisesti ollut toisenlainen.

Ratkaisun taustatekijöistä ja motiiveista

72. Jos tuomioistuimen ratkaisun perustelut ovat niukat, epäselvät tai ristiriitaiset eikä niistä saada selkeää vastausta kysymykseen, miksi lopputulokseen on itse asiassa päädytty, voidaan ehkä epäillä, että ratkaisuun ei olekaan kirjoitettu todellisia perusteita tai ainakaan kaikkia niistä, vaan kyse on jonkinlaisista kulissi- tai fasadiperusteluista. Mahdollista siis on, että todellisista perusteluista tai ainakin osasta niitä on haluttu jostakin syystä vaieta. Ja vaikka perustelut vastaisivatkin sitä, mitä tuomiosa on haluttu sanoa, ei perusteluissa silti aina kerrota kaikkia niitä motiiveja ja argumentteja, joilla tulkintaan on päädytty.

73. Tulkinnanvaraisen oikeuskysymyksen perusteluissa tuomarin ja välimiehen tulisi mainita soveltavien lainkohtien ohella myös muut oikeuslähteet, joista saadaan tarvittavaa tietoa siitä, miten oikeusnormia on tulkittava. Tällaisia lähteitä ovat lakien esityöt, ennakkopäätökset ja oikeuskirjallisuudessa esitetyt kannanotot. Nyt kommentoitavan korkeimman oikeuden perusteluissa ei kuitenkaan edes viitata sanotunlaisiin oikeuslähteisiin saatikka pohdita tulkintaa niiden avulla. Tämä on selkeä puute.

74. Tuomitsemistoiminta on inhimillistä toimintaa, johon voivat vaikuttaa myös erilaiset inhimilliset ja tuomarin yksityiselämään liittyvät tekijät. Amerikkalaiseksi realismiksi kutsutun juridisen oppisuunnan edustajat ovat esittäneet, että tuomarin ratkaisuun voivat vaikuttaa ehkä jopa ratkaisevasti sellaiset arkipäiväiset tekijät kuin esimerkiksi tuomarin istuntopäivän aamulla aviopuolisonsa käymä riita tai vaikkapa tuomarin ruuansulatuksessa ilmenneet häiriöt. Tässä ei ole toki tarkoituksena ryhtyä tonkimaan sanotunlaisia syitä, mutta voisimme silti kuitenkin hieman tutkailla, keitä korkeimman oikeuden enemmistöön kuuluneet oikeusneuvokset oikein ovat miehiään.

75. Oikeusneuvokset Mikko Tulokas ja Juha Häyhä ovat kumpikin Helsingin ylipistossa siviilioikeudesta väitelleitä oikeustieteen tohtoreita ja he ovat toimineet yliopistollisissa opetus- ja tutkimusviroissa. Tämä havainto on sikäli merkittävä, että korkeimman oikeuden perustelujen 13. kappaleessa mainittu lausuma, joiden mukaan ratkaisu voidaan "joissakin tilanteissa" perustaa OikTL 36 §:ään, vaikkei asianosainen ole nimenomaisesti vaatinut sovittelua tai nimenomaisesti vedonnut kohtuuttomuuteen, vastaa lähes sanatarkasti sitä näkemystä, jonka ovat oikeuskirjallisuudessa esittäneet kaksi johtavaa siviilioikeuden tutkijaa ja professoria. Tarkoitan Helsingin yliopiston professoreja Thomas Wilhelmssonia ja Mika Hemmoa, jotka ovat olleet sitä mieltä, että sopimuksen mitättömäksi tai pätemättömäksi koskevan vaatimuksen voidaan katsoa sisältävän toissijaisen vaatimuksen tai perusteen sopimuksen kohtuullistamisesta. Valitettavaa kuitenkin on, etteivät Wilhelmson ja Hemmo ole tarkemmin perustelleet kyseistä kantaansa.

76. Sivilistit näyttävät siis löytäneen sanotussa asiassa toisensa. Sen sijaan prosessioikeuden tutkijat, tämän kirjoittaja mukaan lukien, ovat olleet asiasta lähes yksimielisesti toisella kannalla. Olen itse muutamaan otteeseen mielestäni perustellusti kritisoinut kirjoituksissani Wilhelmssonin ja Hemmon sanottua näkemystä. Tulokkaan ja Häyhän johdolla korkein oikeus näyttää kuitenkin, lähteisiin viittaamatta, omaksuneen kritiikittömästi juuri tuon siviilioikeudellisen tulkinnan.

77. Voidaan lisäksi todeta, että Thomas Wilhelmsson on toiminut Helsingin yliopistossa 1990-luvulla Juha Häyhän väitöskirjan työnohjaajana. Merkittävämpi on kuitenkin havainto, jonka mukaan sekä professorit Wilhelmsson ja Hemmo että oikeusneuvokset Tulokas ja Häyhä ovat kaikki toimineet varsin usein välimiehinä oman toimensa ohella. Oikeusneuvos Tulokasta voidaan jopa pitää suomalaisten välimiesten jonkinlaisena "kinginä" ainakin sikäli, että hän on ansainnut välimiespalkkioina tuomareista selvästi eniten. Tulokkaan välimiestehtävistä ansaitsemien palkkioiden suuruutta on silloin tällöin käsitelty tiedotusvälineissä. Myös oikeusneuvos Rajalahdella on ollut välimiestehtäviä. Sitä vastoin lopputuloksesta eri mieltä ollut oikeusneuvos Aarnio ei ole tullut tunnetuksi välimiehenä.

78. Kun vielä otetaan huomioon, että jutussa välimiehinä toimineet asianajajat Olavi Ylänkö ja Timo Esko ovat tunnettuja välimiehiä ja että Timo Esko, joka on väitellyt tohtoriksi kansainvälisestä yksityisoikeudesta ja ollut Helsingin yliopiston viroissa, on vuodesta 2006 lähtien toiminut KKO:n jäseneän ja oikeusneuvokseksena ja oli siis vuonna 2008 Tulokkaan, Häyhän ja Rajalahden kollega maamme ylimmässä tuomioistuimessa, alkaa kuvio vähitellen hahmottua: koolla tai tapauksen "kimpusa" ovat olleet suomalaisen "välimiesverkoston" huippunimiin kuuluvat asianajajat, tuomarit ja professorit.

79. En toki väitä, että edellä mainitut seikat olisivat tehneet Tulokkaan, Häyhän tai Rajalahden jääveiksi tuomareina. Mutta vaikka muodollisesta jääviydestä ei olekaan kysymys, voivat mainitut kytkökset ja yhdistävät tekijät kuitenkin olla sellaisia taustatekijöitä, jotka ovat voineet vaikuttaa ratkaisussa omaksuttuun "siviili- ja välimiesoikeudelliseen" tulkintanäkemykseen ja siten KKO:n ratkaisun sisältöön.

80. Kenties tapauksessamme on ollut kyse jonkinlaisesta välimieskunnan kunnian puolustamisesta. Voidaan ajatella, että suomalaiselle välimiesverkoston maineelle ei olisi mairittelevaa, jos täkäläisten välimiesten kansainvälisissä riita-asioissa antamia välitystuomioita ryhdyttäisiin kumoamaan tuomioistuimissa tiettyjen menettelyyn liittyvien virheiden takia. Seurauksena saattaisi olla, että suomalaista välimiesmenettelyä ryhdyttäisiin karttamaan kansainvälisten kaupallisten riitaisuuksien ratkaisemisessa. Tämän estämiseksi olisi paikallaan, että kansainvälistä ulottuvuutta omaavat välitystuomiot saadaan välitystuomion "pysyvyyden periaatteen" nimissä perustelluista moitekanteista huolimatta jäämään voimaan.

81. On tietenkin ikävää ryhtyä kaivelemaan ratkaisun ja ratkaisijoiden taustalla olevia tekijöitä ja kytköksiä ja pohtimaan niiden merkitystä. Näin joutuu kuitenkin tekemään, jos ja kun ratkaisun perustelut eivät ole avoimia eivätkä muutenkaan vakuuta. Edellä esittämäni näkökohdat ovat toki vain spekulaatioita enkä tietenkään väitä ne olisivat - ainakaan ratkaisevassa määrin - vaikuttaneet ratkaisun lopputulokseen. Ehkä taustalla on ollut yksinkertaisesti vain se, että korkein oikeus on välimiesten tavoin pitänyt syntynyttä kompromissiratkaisua, jossa kantajalle on tuomittu noin puolet sen vaatimasta korvauksesta, kaikki asiassa ilmenneet olosuhteet huomioon ottaen kohtuullisena. Jotta tähän lopputulokseen on voitu päästä, on kantajan vaatimusta pitänyt "tulkita" siten, että siinä olisi vaadittu sopimuksen sovittelua. Sellaiset "muodolliset pikkuasiat" kuten väittämistaakka on tässä tuoksinassa pitänyt "aineellisen totuuden" nimissä syrjäyttää!

82. Ratkaisun lopputulos saattaa toki olla oikea ja kohtuullinen, mutta sitä, onko todella näin, emme voi tietää. Meillä ei nimittäin ole tietoa siitä, mitä argumentteja, vastatosiseikkoja ja todisteita Polarilla mahdollisesti olisi ollut välimiesoikeudessa esittää siltä varalta, että sopimusta tultaisiin vastoin kanteessa esitettyä sovittelemaan. Välimiesten ja korkeimman oikeuden tapauksessa sivuuttaman väittämistaakan ideana on osaltaan mahdollistaa, että asiassa annettava tuomio perustuisi mahdollisimman täydelliseen tosiasia-aineistoon, mikä puolestaan on oikean lopputulokseen pääsemisen edellytys.

83. Väittämistaakka ja muut prosessuaaliset normit eivät ole mitättömiä tai kiusallisia muotoseikkoja, vaan oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin tärkeitä elementtejä, joilla voidaan turvata oikeaan lopputulokseen pääsemisen ohella myös menettelyn asianmukaisuutta ja reiluutta. Tätä näkökohtaa korkein oikeus ei näytä tulleen lainkaan ajatelleeksi.

Ratkaisun merkityksestä prejudikaattina

84. Vallitsevan käsityksen mukaan ylimmän oikeusasteen ennakkopäätösten eli tulevan lainkäytön ohjaustarkoituksessa annettujen ratkaisujen prejudikaattivaikutus riippuu paljolti siitä, miten hyvin ennakkopäätökset on perusteltu. Ennakkopäätöksen sisältämän oikeus- tai ratkaisuohjeen sitovuus ja seurattavuus ei perustu yksinomaan ylimmän oikeuden asemaan tuomioistuinhierarkiassa, vaan myös ja ennen muuta siihen, että ennakkopäätökset ovat vakuuttavalla tavalla perusteltuja. Prejudikaattivaikutus edellyttää ylimmän oikeuden tuomioilta seikkaperäisiä, kaikki sovelletut oikeuslähteet ja tulkintaperusteet ilmoittavia avoimia perusteluja. Korkeimman oikeuden tuomioilta on edellytettävä rehellisiä, pro et contra -tyyppisiä keskustelevia perusteluja, joissa käsitellään ja punnitaan keskenään sekä lopputulosta puoltavia että sitä vastaan puhuvia seikkoja.

85. Minun tuskin tarvitsee ryhtyä tässä enää tarkemmin perustelemaan, miksi ratkaisun KKO 2008:77 perustelut eivät mielestäni täytä hyväksyttävältä ennakkopäätökseltä kohtuudella edellytettäviä perusteluja. Asia lienee tullut jo selväksi. KKO:sa vähemmistöön jääneen oikeusneuvos Aarnion omaksuma kanta ja sen perustelut sen sijaan vakuuttavat prosessioikeuden tutkijaa.

86. Hämäräksi jää, mikä itse asiassa olisi se oikeusohje tai -ohjeet, jotka ratkaisuun sisältyisivät ja joita välimiesmenettelyssä tulisi noudattaa. Jos löytyy, niin ne voitaisiin muotoilla vapaasti ehkä näin: 1) välimiesmenettelyssä tulee varautua siihen, että välimiehet voivat "ainakin joissakin tapauksissa" perustaa ratkaisunsa myös sellaiseen oikeustosiseikkaan, johon asianosainen ei ole vaatimuksensa tueksi vedonnut, se milloin näin voi tapahtua, riippuu "olosuhteista", ja 2) välimiehillä ei ole kaikissa tapauksissa velvollisuutta käyttää prosessinjohtovaltuuksiaan eikä informoida asianosaisia siitä, että tosiseikastoon voidaan soveltaa sellaista oikeussäännöstä, jota kumpikaan asianosaista ei ole käsittelyssä vedonnut tai edes maininnut.

87. Tällaisista oikeusohjeista voi olla seurauksena, että yhä useampi välimiesmenettelyssä annettava ratkaisu tulisi hävinneelle osapuolelle täydellisenä yllätyksenä, koska hän ei ole osannut siihen mitenkään käsittelyn aikana varautua. Tästä taas seuraisi, että välimiesmenettelyssä käsiteltävien asioiden määrä vähenisi, kun asianosaiset eivät voisi enää luottaa siihen, että heille todella varattaisiin välimiesten toimesta tarpeellinen tilaisuus asiansa asianmukaiseen ajamiseen. Tätä ahkerat välimiestuomarimme tuskin haluaisivat.

88. Suomalainen välimiesmenettely, jossa prosessuaalinen asiantuntemus näyttää aika usein olevan heikoissa kantimissa, kuten mm. passiivisesta prosessinjohdosta ilmenee, olisi kaivannut puheena olevassa tapauksessa oikeusohjeeksi ratkaisua, jolla välimiesten selkeästi väittämistaakka- ja kuulemisnormin vastainen menettely ja ratkaisu olisi kumottu ja jossa olisi samalla kiinnitetty huomiota välimiesten velvollisuuteen huolehtia asian selvittämiseksi aktiivisesta prosessinjohdosta. Tältä kannalta arvioiden ratkaisu KKO 2008:77 on epäonnistunut. Tämän vuoksi olisi toivottavaa, ettei sitä noudatettaisi ennakkopäätöksenä välimiesmenettelyssä eikä tuomioistuimissa.

------

Näin kirjoitin kommentissani 2008 ja olen yhä samalla kannalla.

Katson edelleen, ettei edes välimiesmenettelyssä ole tarvetta kevennetyn (tai "ohennetun") väittämistaakan (vetoamisvelvollisuuden) omaksumiseen, vaikka jotkut siviilioikeuden edustajat ovat niin esittäneet. Väittämistaakan oikeuspoliittiset perusteet edellyttävät kyseisen normin tiukkaa soveltamista. Tämän vastapainoinona on syytä painottaa välimiesten, samoin kuin tuomareidenkin, aktiivisen aineellisen prosessinjohdon merkitystä. Tuomarin ja välimiehen tulee epäselvissä tilanteissa selvittää, mihin kaikkiin oikeustosiseikkoihin asianosaisilla on tarkoitus vaatimustensa tueksi vedota.

Kommentoitavasta tapauksesta ilmenevä ongelma olisi voitu helposti poistaa, jos välimiehet ja erityisesti välimiesoikeuden puheenjohtaja olisi käyttänyt kyselyoikeuttaan ja pyrkinyt selvittämään, oliko kantajalla, käytännössä kantajayhtiön asiamiehellä, tarkoitus vedota toissijaisesti ko. sopimusehdon kohtuullistamiseen tai esittää sitä koskeva vaatimus. Esimerkiksi muodossa "kantaja ei siis halua vaatia sopimusehdon kohtuullistamista ja vaatia sopimuksen sovittelua". Tällöin asia olisi tullut selväksi. Materiaalinen prosessinjohto, josta kyselyjen esittäminen on keskeisessä asemassa, ei suinkaan ole poissuljettu myöskään välimiesmenettelyssä. Päin vastoin välimiesten olisi syytä käyttää kyselyoikeuttaan vielä aktiivisemmin kuin mitä tuomari käyttää sitä dispositiivisen riita-asian tuomioistuinkäsittelyssä. Tämän seikan on todennut myös oikeusneuvos Gustaf Möller. Näin sen vuoksi, että välitystuomioon ei voida hakea muutosta eikä kanteen tai vastineen tueksi siten ole enää tuomion jälkeen mahdollista vedota uusiin perusteisiin eli oikeustosiseikkoihin. Valitettavasti välimiehinä toimivilla asianajajilla tai siviilioikeuden professoreilla ei aina tunnu olevan aktiivisen prosessinjohdon käyttämiseen tarvittavia valmiuksia.

Olen kommentoinut ennakkopäätöstä KKO 2008:77 myös artikkelissa "Väittämistaakan keventäminen välimiesmenettelyssä ei ole perusteltua." Teoksessa Kovia aikoja: riitoja ja maksukyvyttömyyttä. Juhlakirja Risto Koulu 60 vuotta, Helsinki 2009, sivut 691-706.
Ks. myös artikkeleitani "Åberopsbörda och jämkning av avtalsvillkor", JFT 2006 ssivut 187-206 ja  "Väittämistaakasta välimiesmenettelyssä". Teoksessa Oikeudenkäyntejä ja tuomioistuimia. Juhlakirja Juha Lappalainen 60 vuotta, Helsinki 2007, sivut 563-584.

Ratkaisua KKO 2008:77 on kriittisessä sävyssä kommentoitu myös artikkelissa Jan Waselius - Tanja Jussila: Does the Adversarial Principle Prevail in Arbitration - An Analysis of Case KKO 2008:77, JFT 2011/4-5, sivut 712-731.