349. Pienriitamenettely ja etäyhteyksien lisääminen oikeudenkäynnissä. OM:n arviomuistiot julkaistiin vasta nyt aivan hallituskauden lopulla. Konkreettisia ehdotuksia muistiot eivät sisällä. Uudistustyö tule kestämään vielä useita vuosia

 

1. Oikeusministeriössä on valmistunut kaksi arviomuistiota, joissa tarkastellaan oikeusprosessien sujuvoittamista. Toisessa arvioidaan kevennettyä oikeudenkäyntimenettelyä pienehköille riita-asioille (OM:n julkaisuja 2023:1) ja toisessa mahdollisuuksia edistää etäyhteyksien käyttöä oikeudenkäynneissä. (OM:n julkaisuja 2023:2). Tavoitteena on parantaa oikeuden saatavuutta ja tehdä oikeudenkäynneistä nykyistä sujuvampia ja edullisempia.

2. Nämä uudistukset sisältyivät Sanna Marinin hallituksen hallitusohjelmaan; hallituskausi alkoi vuonna 2019.  On perin kummallista, että näistä asioista on vasta nyt valmistunut arviomuistiot, kun hallitustaivalta on jäljellä enää kaksi kuukautta! Minkäänlaisia konkreettisia ehdotuksia arviomuisiot eivät sisällä. Uudistustyö on siten vasta alkutekijöissää. - Palaan arviomuistioiden tarkasteluun myöhemmin eri blokirjoituksissa. Tämä kirjoitus sisältää-  tätä kappaletta lukuun ottamatta - OM:n asiasta julkaiseman tiedotteen.

3. Kevennettyä oikeudenkäyntiä eli niin sanottua pienriitamenettelyä koskevan arviomuistion mukaan tällainen menettely voisi olla täysimittaista oikeudenkäyntiä edullisempi ja yksinkertaisempi tapa ratkaista pienehkö riita tuomioistuimessa. Se voisi vähentää oikeudenkäyntikuluja ja parantaa oikeuden saatavuutta. Lisäksi oman asian ajaminen ilman avustajaa voisi olla nykyistä helpompaa. Arviomuistiossa selvitetään, millainen pienriitamenettely voisi olla ja arvioidaan alustavasti sen vaikutuksia.

4. Tällainen kevennetty oikeudenkäyntimenettely olisi tervetullut uudistus, jolla olisi huomattavia myönteisiä vaikutuksia. Pienten riitojen tuomioistuinkäsittelystä voisi tulla nykyistä halvempaa ja oikeuden saatavuus parantua. Kokonaan uuden oikeudenkäyntimenettelyn säätäminen on kuitenkin mittava uudistus, joka vaatii huolellista valmistelua. Muutos myös edellyttäisi tuomioistuinlaitokselle lisää resursseja, koska se todennäköisesti lisäisi riita-asioiden määrää, oikeusministeri Anna-Maja Henriksson sanoo.

5. Useissa EU-maissa on säädetty erityisestä oikeudenkäyntimenettelystä pienimmille riidoille.

6. Arviomuistion laatimisen yhteydessä oikeusministeriö on teettänyt kyselytutkimuksen siitä, miten ihmiset ja yritykset suhtautuvat mahdolliseen pienriitamenettelyyn ja riidanratkaisuun tuomioistuimissa. Kyselyn mukaan pienriitamenettely voisi lisätä ihmisten ja yritysten halukkuutta käsitellä pienehkö riitansa tuomioistuimessa.

Etäyhteyksien käyttömahdollisuuksien lisääminen voisi sujuvoittaa oikeudenkäyntejä

7. Toisessa oikeusministeriössä valmistuneessa arviomuistiossa tarkastellaan etäyhteyksien käyttöä oikeudenkäynneissä. Etäyhteyksien käyttö tuomioistuimissa on viime vuosina lisääntynyt merkittävästi, ja sääntelyä kehittämällä oikeudenkäyntejä voitaisiin sujuvoittaa entisestään. Nykyistä joustavampi sääntely voisi osaltaan edistää oikeuden saatavuutta ja vähentää oikeudenkäynneistä aiheutuvia kustannuksia.

8. Arviomuistion mukaan etäyhteyksien käyttöä oikeudenkäynneissä olisi mahdollista kehittää muun muassa antamalla tuomareille oikeus osallistua tietyissä tilanteissa suulliseen käsittelyyn etäyhteyden välityksellä sekä lisäämällä tuomioistuinten harkintavaltaa etäyhteyksien käytöstä. Sääntelyä olisi myös mahdollista koota yhteen siten, että se muodostaisi yhtenäisen ja johdonmukaisen kokonaisuuden.

9. Molemmat arviomuistiot liittyvät pääministeri Sanna Marinin hallituksen ohjelmaan, jossa yhdeksi oikeusvaltion kehittämistavoitteeksi on asetettu toimivat oikeusprosessit ja oikeusturva. Keinoina on mainittu muun muassa oikeudenkäyntien kokonaiskeston lyhentäminen sekä oikeudenkäyntien kustannusten alentaminen ja niiden sujuvoittaminen digitalisaation avulla.

10. Arviomuistiot on lähetetty lausunnolle. Niistä voi antaa lausunnon Lausuntopalvelu.fi:ssä 24.3. saakka.

Arviomuistio pienriitamenettelystä

Arviomuistio etäyhteyksistä oikeudenkäynneissä

Lausuntopyyntö pienriitamenettelystä

Lausuntopyyntö etäyhteyksistä oikeudenkäynneissä

Kyselytutkimus pienriitamenettelystä

348. Professori saatiin irtisanoa. Professoriliitto vastaa 100 000 euron juttukuluista. KKO 2023:1

 

1, Korkein oikeus antoi viime viikolla 10.1.2023 julkisuudessa melko laajaa huomiota herättäneen ennakkopäätöksen työsopimuksen irtisanomista koskevassa jutussa, jossa Helsingin yliopisto oli antanut potkut kasviekologian professorille taloudellisella, tuotannollisella ja toiminnan uudelleen järjestämistä koskevalla perusteella (KKO 2023:1). Professorin maksettavaksi tuli 100 000 euroa omia ja yliopiston oikeudenkäyntikuluja, jotka Professoriliitto ystävällisesti otti vastatakseen.

2. Ennakkopäätöksen eli prejudikaatin ydinsanoma on kirjoitettu ratkaisun otsikkoon näin:

Yliopisto oli irtisanonut professori A:n työsopimuksen työsopimuslain 7 luvun 3 §:n mukaisella taloudellisella, tuotannollisella ja toiminnan uudelleen järjestelemisestä johtuneella perusteella. Yliopisto oli pian tämän jälkeen kutsunut palveluksessaan ennestään olleen yliopistonlehtori B:n kolmen vuoden määräajaksi tenure track -apulaisprofessorin tehtävään samalle tutkimusalalle.

Korkein oikeus katsoi ratkaisusta ilmenevillä perusteilla, ettei B:n nimitys tenure track -apulaisprofessoriksi ollut merkinnyt työsopimuslain 7 luvun 3 §:n 2 momentin 1 kohdassa tarkoitettua uuden työntekijän ottamista. A:n irtisanominen ei ollut ollut perusteeton.

3. Katsokaamme hieman tarkemmin, mistä jutussa oli kysymys,

Kanne

4. Professori A vaati, että hänen työnantajanaan ollut Helsingin yliopisto velvoitetaan suorittamaan hänelle korvausta työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä.  - KKO:n ratkaisun jälkeen mediassa on haastateltu irtisanottua professoria, jonka nimi on Hannu Hänninen.

5. Kanteen mukaan A oli toiminut yliopiston palveluksessa vuodesta 1997 alkaen vuoteen 2016 saakka, ensin kasvitieteen apulaisprofessorina ja vuodesta 1998 alkaen kasviekologian professorina. Vuodesta 2014 alkaen A oli toiminut myös kasvibiologian osastonjohtajana eli pääaineen vastuuprofessorina. Yliopisto oli yhteistoimintaneuvottelujen jälkeen 12.4.2016 irtisanonut A:n työsuhteen työsopimuslain 7 luvun 3 §:n nojalla päättymään 12.10.2016.

6. Kanteensa perusteena A totesi, että hänen työtehtävänsä eivät olleet vähentyneet eikä hänen tutkimusalaansa eli kasviekologian tutkimusta ja opetusta ollut lopetettu tiedekunnassa, vaikka hänen toimenkuvansa kasviekologian professorina oli muodollisesti lakkautettu. Myös A:n tutkimusaihe sisältyi edelleen yliopiston monissa yksiköissä harjoitettuun tutkimukseen ja opetukseen.

7. Samoihin tehtäviin, joita A oli hoitanut, oli tiedekunnassa uuteen tenure track -apulaisprofessuuriin palkattu B, jonka tieteenala ja professuuri olivat samat kuin A:lla, mutta tutkimusaihe oli erilainen. A olisi ollut sijoitettavissa siihen tehtävään, johon B kutsuttiin vuoden 2017 alusta lukien, tai muihin tehtäviin yliopistolla työsopimuslain 7 luvun 4 §:ssä tarkoitetulla tavalla.

Vastine

8. Helsingin yliopisto vaati, että kanne hylätään. A oli irtisanottu samanaikaisesti lähes 400 muun henkilön kanssa, kun yliopiston valtiolta saamaan perusrahoitukseen oli kohdistunut erittäin suuret leikkaukset ja kun myös muu rahoitus oli samanaikaisesti vähentynyt. Taloudellisen perusteen lisäksi yliopistolla oli ollut myös tuotannollinen ja toiminnan uudelleenjärjestelyistä johtunut peruste A:n työsopimuksen irtisanomiselle, kun A:n toimenkuva ja työtehtävät tiedekunnassa oli lakkautettu ja vähäiset jäljelle jääneet tehtävät oli jaettu muiden hoidettaviksi välttämättömien säästöjen saavuttamiseksi. Yliopistolla oli itsehallintonsa nojalla oikeus toteuttaa omaa strategiaansa asettamiensa tavoitteiden saavuttamiseksi ja työnantajana oikeus tehdä työvoiman tarvetta vähentäviä uudistuksia.

9. A:n työsuhteen päättymisen jälkeen hänen aikaisemmin antamaansa opetusta sisällöllisesti vastaava opetustyö oli hyvin vähäistä, ja tästä opetuksesta vastasivat yliopiston vanhat työntekijät. A:n hallinnolliset tehtävät oli jaettu muille työntekijöille. Kasviekologian alan tutkimustyötä olivat jatkaneet jo aikaisemmin kyseistä tutkimusta tehneet henkilöt. Kun A:n opetus- tai tutkimustehtäviä taikka hallinnollisia tehtäviä ei ollut enää jäljellä, hänen toimenkuvansa erillisenä tehtäväkokonaisuutena oli lakannut.

10. B:n nimittäminen kasvien evoluutiobiologian tenure track -apulaisprofessorin tehtävään ei ollut merkinnyt uuden työntekijän ottamista samoihin tai samankaltaisiin tehtäviin. B oli ollut vakituisessa työsuhteessa yliopistoon vuodesta 2013 lukien, eivätkä hänen konkreettiset työtehtävänsä olleet muuttuneet nimityksen myötä. B:lle ei ollut siirtynyt A:n tutkimusta, opetusta tai hallinnollisia tehtäviä. Kysymys ei ollut samoista tai samankaltaisista tehtävistä, eikä B:n tenure track -apulaisprofessuuria olisi voitu tarjota A:lle. B oli saanut omaan tutkimukseensa viisivuotisen rahoituksen Euroopan tiedeneuvostolta (ERC). B:n tutkimuksen jatkuminen oli ollut yliopistolle strategisesti ja taloudellisesti tärkeää.

Helsingin käräjäoikeuden tuomio 6.6.2019  

11. Käräjäoikeus, joka ratkaisi asian yhden tuomarin kokoonpanossa,  totesi asiassa olleen riidatonta, että yliopiston henkilöstövähennykset olivat johtuneet valtioneuvoston toteuttamista rahoitusleikkauksista ja niiden edellyttämistä yliopiston talouden sopeuttamistoimista. Säästötavoitteiden saavuttaminen oli edellyttänyt työntekijöiden määrän vähentämistä kaikissa henkilöstöryhmissä. Riitaista oli se, oliko A:n työ vähentynyt työsopimuslain 7 luvun 3 §:ssä edellytetyllä tavalla.

12. Asiassa esitetyn henkilötodistelun mukaan kasviekologian tutkimus ja tieteenalan harjoittaminen jatkui yliopistolla entisellään. A:n tutkimusalalle ei ollut muodostunut voimakasta tutkimusryhmää eikä sillä ollut ollut lainkaan ulkopuolista rahoitusta A:n irtisanomisajankohtana. A:n vetämän tutkimusryhmän työ oli jatkunut yliopistolla, mutta A:n oma tutkimustyö oli päättynyt hänen irtisanomisensa myötä. Kahta kurssia lukuun ottamatta A:n opettamat opintojaksot olivat lakanneet tai ne oli sisällytetty muihin opintokokonaisuuksiin. A:n hallinnolliset tehtävät olivat lakanneet tai siirtyneet toisille työntekijöille.

13. Käräjäoikeus lausi perusteluissaan, että työn tarjoamisen edellytykset olivat olennaisesti ja pysyvästi vähentyneet yliopistolle asetetun säästötarpeen vuoksi. Yliopistolla oli itsehallintonsa perusteella ollut oikeus päättää A:n toimenkuvan lopettamisesta erillisenä tehtäväkokonaisuutena. A:n työ oli vähentynyt olennaisesti ja pysyvästi, ja irtisanomisella oli saavutettu todellista ja tavoiteltua säästöä.

14. Käräjäoikeus totesi, että valmistelut B:n kutsumiseksi tenure track -apulaisprofessuuriin oli aloitettu keväällä 2016 ja B oli aloittanut tehtävässä 1.1.2017. Käräjäoikeus totesi, että uuden työntekijän ottamisella ei tarkoitettu ainoastaan työyhteisön ulkopuolisen henkilön ottamista työnantajan palvelukseen, vaan myös työyhteisön sisäistä työntekijän siirtämistä irtisanottavan työntekijän tilalle tämän tehtäviin, ellei irtisanottavan työtä erillisenä tehtäväkokonaisuutena samalla lakkautettu. Käräjäoikeus katsoi, että näin arvioituna B:tä voitiin pitää uutena työntekijänä.

15. Käräjäoikeus lausui, että sekä A että B olivat kasviekologian tutkijoita ja heidän tutkimusaiheillaan oli yhtymäkohtia. Heidän tutkimustensa painopiste ja kohde olivat kuitenkin erilaiset. Siksi kyse ei ollut samankaltaisesta tutkimuksesta. Asiassa oli selvitetty, ettei B ollut opettanut A:n jäljelle jääneitä opetusjaksoja. Sillä, että B:n opetukseen oli tosin sisältynyt osia A:n opetuksesta, ei ollut merkitystä, koska yliopistolla on tietyt pakolliset kurssit. Saamansa ERC-rahoituksen vuoksi B oli voinut käyttää vain noin viisi prosenttia työajasta opetukseen. A:n hallinnolliset tehtävät eivät olleet siirtyneet B:lle.

16. Edellä selostetuilla perusteilla käräjäoikeus katsoi, että A:n pääasiallisia tehtäviä ei ollut siirretty B:lle. B:n tenure track -apulaisprofessorin tehtävä ei ollut työsopimuslain 7 luvun 3 §:n 2 momentin 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla samankaltainen tehtävä kuin se, jota A oli hoitanut.

17. Käräjäoikeus totesi vielä, ettei yliopistolla ollut ollut työsopimuslain 7 luvun 4 §:n mukaista työntarjoamis- ja uudelleensijoitusvelvollisuutta, kun työtä ei ollut ollut tarjolla.

18. Käräjäoikeus hylkäsi kanteen. 

Helsingin hovioikeuden tuomio 3.12.2020

19. A:n valituksen johdosta hovioikeus totesi, että valtioneuvoston toteuttamien rahoitusleikkausten johdosta asetetut säästötavoitteet olivat koskeneet koko yliopistoa ja yliopistolla oli ollut vapaus päättää toimintansa uudelleenjärjestelyistä tarvittavien säästöjen saavuttamiseksi parhaaksi katsomallaan tavalla. Säästötavoitteiden määritteleminen ja säästöjen saavuttamiseksi tehtävät henkilöstöratkaisut olivat työnantajan päätäntävaltaan kuuluvia asioita. Yliopistolla oli ollut peruste kohdistaa irtisanomisia myös tiedekuntaan, jossa A oli työskennellyt, kun yliopiston tarjottavana ollut työ oli vähentynyt työsopimuslain 7 luvun 3 §:n 1 momentissa tarkoitetulla tavalla.

20. Käräjäoikeuden tavoin hovioikeus katsoi, että työsopimuslaissa tarkoitettu uuden työntekijän ottaminen voi olla kysymyksessä myös silloin, kun irtisanottavan työntekijän tilalle siirretään työnantajan palveluksessa jo oleva toinen työntekijä, joka ei ole aikaisemmin tehnyt kyseistä työtä. Hovioikeus hyväksyi käräjäoikeuden päätelmän siitä, että B:tä voitiin pitää työsopimuslaissa tarkoitetulla tavalla uutena työntekijänä.

21. Hovioikeus totesi, että B:n kolmen vuoden määräaikainen työsuhde tenure track -apulaisprofessorina, mihin tehtävään B oli kutsuttu yliopiston päätöksellä 28.12.2016, oli alkanut noin 2,5 kuukauden kuluttua A:n työsuhteen päättymisestä. Hovioikeus katsoi näytetyksi, että B oli ennen nimitystään tenure track -apulaisprofessuuriin ollut kasviekologian yliopistonlehtorin tehtävässä. Siitä, että apulaisprofessorin tehtävän avoimeksi julistamisen asemesta yliopisto oli kutsunut B:n tehtävään tarkoituksenaan kiinnittää hänet yliopistoon merkittävän rahoituksen saamisen jälkeen tai että kysymys oli B:n etenemisestä omalla urallaan, ei voitu päätellä, ettei kyseessä olisi ollut samankaltainen tehtävä kuin se, jota A oli hoitanut.

22. Hovioikeus katsoi, että tenure track -apulaisprofessuuri on luonteeltaan pitkän koeajan kaltainen järjestely, jollaista työsopimuslaissa ei tunnettu. Tällainen järjestely kutsumenettelyineen ei ollut peruste poiketa työsopimuslain 7 luvun 3 §:n 2 momentin säännöksistä.

23. Hovioikeus katsoi, että yhteneväisyyksiä tai eroavuuksia työntekijöiden tutkimusaiheissa, joista yliopistolla ei työnantajana ollut mahdollisuutta määrätä loukkaamatta perustuslain 16 §:n 3 momentissa turvattua tieteen ja ylimmän opetuksen vapautta, ei voitu pitää merkityksellisenä seikkana arvioitaessa työtehtävien samuutta tai samankaltaisuutta. Edelleen hovioikeus totesi, että perustuslain 16 §:n 3 momentin esitöiden mukaan ylimmän opetuksen vapaus sisälsi oikeuden opiskella ja hankkia tietoja itseään kiinnostavista asioista ja oikeuden opettaa haluamallaan tavalla niin sisällöllisesti kuin menetelmällisesti (HE 309/1993 vp s. 64). Näin ollen myöskään A:n opetustehtäviä ei voitu edellyttää siirretyn täysin muuttumattomina B:lle, vaan oli arvioitava, olivatko A:n ja B:n tehtävät olleet riittävän samankaltaisia.

24. Arvioidessaan A:n ja B:n tehtävien samankaltaisuutta hovioikeus totesi, että sekä A:n että B:n työhön oli kuulunut opetusta, tutkimusta ja hallinnollisia tehtäviä. Heidän tutkimusaiheensa ja opetustehtävänsä olivat eronneet sisällöltään toisistaan, mikä johtui perustuslaissa turvatusta tieteen ja ylimmän opetuksen vapaudesta. Muutoin tehtävät olivat olleet siinä määrin samankaltaiset, että A:n tehtävän voitiin katsoa hänen irtisanomisensa jälkeen säilyneen ainakin pääosin muuttumattomana. B:n siirtäminen yliopistonlehtorin tehtävästä tenure track -apulaisprofessorin tehtävään oli siten merkinnyt työsopimuslain 7 luvun 3 §:n 2 momentin 1 kohdassa kielletyllä tavalla uuden työntekijän ottamista samankaltaisiin tehtäviin, joita A oli ennen irtisanomistaan hoitanut. Siten yliopisto oli irtisanonut A:n työsopimuksen perusteettomasti.

25. Hovioikeus velvoitti yliopiston suorittamaan A:lle korvausta työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä. - Korvauksen suuruutta ja sitä, kuinka suurta korvausta A oli kanteessaan vaatinut, ei KKO:n ratkaisuselosteessa ilmoiteta, vaikka tämä olisi toki hyvä tietää.

KKO:n tuomio 10.1.2023, pääkohdat

26. KKO myönsi Helsingin yliopistolle valitusluvan. Valituksessaan yliopisto vaati, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja asia jätetään käräjäoikeuden ratkaisun varaan. A vaati vastauksessaan valituksen hylkäämistä. 

27. KKO totesi aluksi, että  asiassa on ollut riidatonta, että yliopiston rahoitukseen oli kohdistunut suuria leikkauksia, jotka olivat vuosina 2015-2016 edellyttäneet yliopistolta toimenpiteitä talouden sopeuttamiseksi ja henkilöstön määrän vähentämiseksi. Tässä yhteydessä kasviekologian professorin tehtävä oli lakkautettu ja tätä tehtävää hoitaneen A:n työsopimus irtisanottu 12.4.2016 päättymään 12.10.2016. Riitaista asiassa on ollut, oliko A:lle tarjolla olevan työn määrä todellisuudessa vähentynyt ottaen huomioon, että tiedekunnassa oli keväällä 2016 aloitettu kasvien evoluutiobiologian tenure track -apulaisprofessuurin täyttämiseen johtanut kutsumenettely.

28. KKO:n  ratkaistavana oli kysymys, onko yliopistolla ollut työsopimuslain 7 luvun 3 §:ssä tarkoitettu taloudellinen, tuotannollinen tai työnantajan toiminnan uudelleenjärjestelyistä johtuva syy irtisanoa A:n toistaiseksi voimassa ollut työsopimus. Valituslupa oli myönnetty rajoitettuna koskemaan sitä, onko yliopiston bio- ja ympäristötieteelliseen tiedekuntaan tenure track -apulaisprofessorin tehtävään vuoden 2017 alusta kutsuttua B:tä pidettävä työsopimuslain 7 luvun 3 §:n 2 momentin 1 kohdassa tarkoitettuna, A:n työtehtävien kanssa samankaltaisiin tehtäviin palkattuna uutena työntekijänä.

29. Selostetuaan sovellettavia työsopimuslain säännöksiä, aikaisempaa oikeuskäytäntöä ynnä muuta  (kappaleet 3-13) KKO päätyi toteamaan (kappaleessa 14), että myös B:n yliopistonlehtorin tehtävä oli ollut yhteistoimintaneuvottelujen piirissä. B oli tenure track -apulaisprofessoriksi nimityksensä hetkellä johtanut 11 henkilön tutkimusryhmää, jonka hän oli rakentanut ajanjaksoille 2012-2016 ja 2017-2022 saamansa ERC-rahoituksen turvin. KKO totesi, että B oli siten johtanut ryhmänsä tutkimustyötä ja hoitanut siihen liittyviä kasviekologian alan asiantuntijatehtäviä monen vuoden ajan ennen nimittämistään kasvien evoluutiobiologian tenure track -apulaisprofessorin tehtävään. KKO lausui, että asiassa ei ollut väitettykään, etteikö hän olisi jatkanut näiden tehtävien hoitamista apulaisprofessoriksi nimittämisensä jälkeen. Alempien oikeusasteiden toteamalla tavalla A:n jäljelle jääneet opetus- ja hallintotehtävät oli jaettu eri henkilöille. Ne eivät siis kaikki siirtyneet B:lle.

30. KKO totesi lisäksi, että B:n kutsuminen tenure track -apulaisprofessuuriin on yliopiston mukaan ollut yhteydessä hänen saamaansa ja yliopiston kannalta merkittävään ERC-rahoitukseen, jonka turvin hänen tutkimusryhmänsä on toiminut. Yliopisto on todennut saadulla rahoituksella ja siihen liittyneellä nimityksellä olleen yliopistolle suuri taloudellinen ja tärkeä strateginen merkitys.

31. KKO:n tatkaisuselosteessa kohdissa 5-7 selostetun oikeuskäytännön mukaisesti KKO piti tätä asiaa arvioitaessa olennaisena sitä, että A ja B ovat yliopiston vakinaisina työntekijöinä olleet saman irtisanomisuhan alaisia ja että yliopistolla on siten lähtökohtaisesti ollut oikeus valita, kumpaan heistä irtisanominen kohdistetaan.

32. Asiassa ei ole tullut esille mitään sellaista, jonka perusteella yliopiston voitaisiin katsoa valinneen irtisanottavan epäasiallisin perustein, kun se on päätynyt irtisanomaan A:n työsopimuksen ja pitämään B:n edelleen palveluksessaan. Näissä olosuhteissa se, että B on A:n työsuhteen päättymisen aikaan nimitetty tenure track -apulaisprofessoriksi, ei merkitse sellaista irtisanomissuojan kiertämiseen tähtäävää keinotekoista järjestelyä, jollaista työsopimuslain 7 luvun 3 §:n 2 momentin 1 kohdassa tarkoitetaan. Tätä arviointia tukee myös se, että B:n nimitys ei ole tehnyt merkityksettömäksi A:n työsopimuksen irtisanomisella tavoiteltua säästöä, kun yliopistolle siitä aiheutunut menonlisäys on ollut vain noin 10 000 euroa vuodessa.

33. Edellä selostetuin perustein KKO katsoi, ettei B:n kutsuminen tenure track -apulaisprofessuuriin ole merkinnyt uuden työntekijän palkkaamista samanlaisiin tehtäviin kuin ne, joita A oli ennen irtisanomistaan hoitanut. Yliopistolla on siten ollut työsopimuslain 7 luvun 3 §:ssä tarkoitettu taloudellinen, tuotannollinen tai toiminnan uudelleenjärjestelemisestä johtunut ja saman luvun 1 §:ssä tarkoitettu asiallinen ja painava peruste A:n työsopimuksen päättämiselle.

33. Yliopistolain 32 §:n 3 momentissa säädetyn erityisen irtisanomissuojan osalta KKO totesi, että tieteen vapauden suojan on katsottu merkitsevän ennen muuta tutkijan oikeutta päättää vapaasti muun ohella tieteellisen työnsä perusteista, tutkimusaiheesta, tutkimuksen kysymyksenasetteluista sekä tutkimusmetodeista. Ylimmän opetuksen vapaus merkitsee puolestaan sitä, että opettaja saa päättää opetuksensa sisällöstä ja valita käyttämänsä opetusmenetelmät. Tieteen ja ylimmän opetuksen vapaus ei merkitse sitä, ettei yliopisto muiden työnantajien tavoin voisi järjestellä toimintaansa uudelleen ja siinä yhteydessä toteuttaa välttämättömiä henkilöstöratkaisuja.

34. Edellä selostetuin tavoin A:n irtisanominen on perustunut yliopiston rahoitukseen kohdistuneisiin leikkauksiin ja tästä johtuvaan tarpeeseen vähentää henkilöstöä. Yliopiston palveluksessa ennestään olleen B:n eteneminen samoihin aikoihin urallaan tenure track -apulaisprofessorin tehtävään on ollut A:n irtisanomisesta erillinen asia, joka ei vaikuta sen laillisuuteen. KKO katsoi, että A:n työsopimus on irtisanottu asiallisilla perusteilla, joihin vetoaminen ei loukkaa myöskään tutkimuksen tai opetuksen vapautta.

35. KKO kumosi hovioikeuden tuomion ja jätti asian käräjäoikeuden tuomion lopputuloksen varaan. 

KKO:n ratkaisuseloste

-----

36. Perusteellisesti kolmessa eri oikeuasteessa tutkittu asia, jossa on päädytty lopulta KKO:ssa  oikeaan ratkaisuun. Oikean ratkaisun asiassa teki itse asiassa jo käräjäoikeuden käräjätuomari tuomiossaan. Siihen olisi ollut perusteltua tyytyä, mutta toki hävinneellä osapuolella on oikeus turvautua muutoksenhakukeinojen käyttämiseen. Lopullisen ratkaisun saamiseen meni kuitenkin vielä 3,5 vuotta käräjäoikeuden tuomion jäkeen. A irtisanottiin jo vuonna 2016, eli kaikkiaan riidan käsittelyyn ja oikeudenkäyntiin kului reilut 6 vuotta. Oikeudenkäynti Suomessa ei ole todellakaan joutuisaa.

37. Selvää on, ettei kuusi vuotta kestänyt ja kaikki kolme oikeuastetta läpikäynyt juttu ole ollut mitään halpaa lystiä riidan osapuolille, varsinkaan irtisanotulle professorille. Hänelle lopputuloksen odottelu lienee ollut suorastaan piinallista.

38. KKO:n ratkaisuselosteessa ei mainita mitään oikeudenkäyntikuluista ja niiden korvausvelvollisuudesta, kuten minusta pitäisi. Lehdistä, minä Helsingin Sanomista, saimme kuitenkin  tietää, että jutun hävinneen professorin maksettaviksi jäivät paitsi omat myös yliopistolle maksettavaksi tuomitut kulut, yhteensä noin 100 000 euroa. Hirmuista, sanoisin!

39. Professorimme ei kuitenkaan joutunut  kaivamaan kuvettaaan oikeudenkäyntikuluista selvitäkseen, sillä Professoriliitto oli jo oikeudenkäynnin alkuvaihessa luvannut ottaa vastatakseen professorin maksettavaiksi mahdollisesti tulevista juttukuluista, jos hän häviäisi jutun. Mieleen saattaa hiipiä ajatus, että ehkä liiton mainittu ilmoitus ja väliintulo on ollut yksi syy siihen, että juttua puitiin kolmessa eri oikeusasteessa perusteellisesti ja hitaati. Mene ja tiedä.

40. Mikähän jutussa mahtoi kestää lähes noin kauan? Kysymyksessä oli melko tavanomainen irtisanomisasia,  jollaisia kaikki käräjäoikeudet joutuvat ratkaisemaan joka vuosi ja jossa oli kysymys oikeastaan vain siitä, oliko B:n nimitys tenure track -apulaisprofessoriksi merkinnyt  laissa tarkoitettua uuden työntekijän ottamista. Kyse ei ollut niinkään näytön arvioinnista, vaan lähinnä lain tulkinnasta, ja siinä jo käräjäoikeus osui täysin oikeaan ratkasuun ja esitti sille myös riittävän kattavat perustelut.  Kysymyksessä oli minusta asia, joka olisi voitu saattaa hovioikeusvaihe kokonaan ohittaen ns. ennakkopäätösvalituksella (OK 31 A luku) suoraan KKO:n käsiteltäväksi.  Nyt jutussa edettiin ensin hovioikeuteen, joka yllättäen oli toisella kannalla kuin käräjäoikeus. 

41. KKO hio perustelujaan pitkään ja ilmeisen hartaasti, jolloin niistä tuli toki seikkaperäiset - toki viittaukset oikeuskirjallisuuden kannanottoihin puuttuvat tämänkin ratkaisun perusteluista - mutta minusta tarpeettomat laajat - lyhyillä ja ytimekkäillä perusteluillakin olisi tultu toimeen oikein hyvin. Niiden takia ratkaisun ymmärrettävyys olisi yhtään kärsinyt, päin vastoin parantunut, tohtisin väittää.

283. Käräjäoikeus hylkäsi Päivi Räsästa vastaan ajetun kiihottamissyytteen

 

1. Helsingin käräjäoikeus on tänään antamallaan tuomiolla hylännyt kansanedustaja Päivi Räsästä ja Suomen Luther-säätiön asiamiestä Juhana Pohjolaa vastaan kiihottamisesta kansanryhmää vastaan nostetut syytteet ja muut vaatimukset kokonaan sekä velvoittanut valtion korvaamaan heidän ja säätiön oikeudenkäyntikulut; tuomio 22/113590, asian diaarinumero R21/3567.

2. Syyttäjinä jutussa toimivat valtionsyyttäjä, oikeustieteen tohtori Anu Mantila ja aluesyyttäjä Maija Päivinen. Syytteiden nostaminen perustuu valtakunnansyyttäjä Raija Toiviaisen antamaan syytemääräykseen. Päivi Räsäsen avustajana oli varatuomari Matti J. Sankamo ja Juhana Pohjolan avustajana varatuomari Jyrki Anttinen.

3. Käräjäoikeuden puheenjohtaja toimi laamanni Tuomas Nurmi ja muina jäseninä käräjätuomarit Marja Kekäläinen ja Jussi Leskinen. 

4. Jutussa oli kolme syytekohtaa. Ensimmäinen niistä koski Päivi Räsäsen vuonna 2004 julkaisemaa kirjoitusta, toinen  kesällä 2019 julkaistua Twitter-viestiä ja kolmas Räsäsen lausumia joulukuussa 2019 lähetetyssä Ruben Stillerin radio-ohjelmassa. 

5. Räsänen ja Pohjola ovat kiistäneet syytteet sananvapauteensa ja uskonnonvapauteensa vedoten. 

6. Käräjäoikeus katsoi tuomion perusteluissa, että uskonnonvapaus ja sananvapaus eivät ole rajoittamattomia. Niiden rajoittaminen edellyttää kuitenkin painavaa yhteiskunnallista syytä. Seksuaalisiin vähemmistöihin kuuluvien ihmisarvon ja yhdenvertaisuuden turvaaminen voi olla tällainen syy.

7. Räsäsen vuonna 2004 julkaistun kirjoituksen ”Mieheksi ja naiseksi hän heidät loi. Homosuhteet haastavat kristillisen ihmiskäsityksen” osalta käräjäoikeus on pitänyt osaa syytteessä siteeratuista Räsäsen kirjoituksen tekstikohdista homoseksuaaleja loukkaavina. Käräjäoikeus on ottanut huomioon Räsäsen kirjoituksen taustan ja asiayhteyden, syytteessä siteerattujen kohtien tekstikontekstin, kirjoituksen kokonaisuudessaan sekä siitä ilmenevän kirjoituksen tarkoituksen ja katsonut ettei Räsäsen kirjoituksessaan esittämissä syytteessä siteeratuissa mielipiteissä ja väitteissä niiden loukkaavuudesta huolimatta ollut kysymys vakavuudeltaan sananvapauden suojan ulkopuolella olevasta vihapuheesta. Käräjäoikeus hylkäsi syytten.

8. Koska kirjoitusta koskeva Räsäsen syyte on hylätty, käräjäoikeus on hylännyt myös Luther-säätiön asiamieheen Juha Pohjolaa  kohdistetun syytteen, joka liittyi Räsäsen kirjoituksen julkaisemiseen ja yleisön saatavilla pitämiseen.

9. Toinen Räsäsen saamista syytteistä koski 17.6.2019 julkaistua Twitter-viestiä, joka liittyi kirkon kumppanuuteen Pride-tapahtumassa. Tältä osin käräjäoikeus on ottanut huomioon Räsäsen tviitissä käyttämän ilmaisun, tviitin tarkoituksen ja liitynnän yhteiskunnallisen keskusteluun. Käräjäoikeus on katsonut, että keskusteluun osallistuessaan ja kirkkoa kritisoidessaan Räsäsen kansanedustajana ja kirkkovaltuutettuna julkaisema tviitti ei loukkaavuudestaan huolimatta ollut ylittänyt sananvapauden rajoja. Käräjäoikeus hylkäsi myös tämän syytteen.

10. Kolmas Räsäsen syytteistä koski hänen lausumiaan Yle Puhe -radiokanavan ohjelmassa Ruben Stiller ja sen jaksossa ”Mitä Jeesus ajatteli homoista?”. Räsänen oli ohjelmassa vastannut Stillerin esittämiin kysymyksiin ja pyrkinyt osana keskustelua perustelemaan omia mielipiteitään. Räsäsen homoseksuaalisuutta koskevat kannanotot olivat perustuneet hänen uskonnolliseen vakaumukseensa.

11. Tältä osin käräjäoikeus on pitänyt osaa Räsäsen lausumista homoseksuaaleja loukkaavina. Käräjäoikeus on ottanut huomioon lausumien sisällön, kyseisen radio-ohjelman luonteen ja asiayhteyden, jossa loukkaavina pidettävät lausumat oli esitetty. Käräjäoikeus on päätynyt siihen, ettei Räsäsen lausumissa ollut kysymys vakavuudeltaan sananvapauden suojan ulkopuolella olevasta vihapuheesta.

12.  Käräjäoikeus hylkäsi kaikki syytteet ja velvoitti, kun syyttäjät olivat hävinneet nostamansa syytejutun, valtion korvaamaan Päivi Räsäsen oikeudenkäyntikulut arvonlisäveroineen  49 984,40  eurolla ja Juhana Pohjolan oikeudenkäyntikulut arvonlisäveroineen 11 997,90 eurolla. Räsäsen oli vaatinut korvausta avustajansa Sankamon toimenpiteistä yhteensä 52 551,20 euroa ja Pohjola avustajansa Anttisen toimenpiteistä 21 669,90 euroa. Valtio velvoitetiin korvaamaan Luther-säätiön oikeudenkäntikulut arvonlisäveroineen 496 eurolla.

13. Kansanedustaja Päivi Räsästä vastaan nostettu kiihottamissyyte on herättänyt myös kansainvälisesti laajaa huomiota. Käräjäoikeuden antama vapauttava tuomio on minusta täysin odotettu ja perusteltu.

13. Luultavati syyttäjä tulee valittamaan tuomiosta. Syyttäjä pyytänee korkeimmalta oikeudelta oikeudenkäymiskaaren (OK) 30 A luvussa tarkoitettua ennakkopäätösvalitusta koskevaa lupaa, jolloin muutoksenhaussa, jos KKO myöntää sanotun luvan, ohitetaan normaali hovioikeusvaihe kokonaan. Kun asianosaisten kesken ei näyttäisi olevaan erimielisyyttä faktoista, olisi ennakkopäätösvalituksen perusteella myönnettävä valituslupa periaatteessa mahdollinen.

261. Hovioikeus vapautti pesänselvittäjänä ja -jakajana toimineen tunnetun professorin liki 800 000 euron korvausvastuusta

Helsingin hovioikeus julkaisi 10.2.2022 seuraavan tiedotteen samana päivänä vahinkorvausjutussa antamastaan tuomiosta (olen lisännyt tekstiin kappaleiden numerot):

1. Helsingin käräjäoikeus oli 15.1.2021 antamallaan tuomiolla katsonut kuolinpesän pesänselvittäjänä ja -jakajana toimineen lakimiehen aiheuttaneen asiassa kantajana olleelle kuolinpesän osakkaalle 787.426,21 euron suuruisen vahingon ja oli velvoittanut hänet korvaamaan kantajalle tämän määrän korkoineen.

2. Testamentissa oli määrätty, että kantaja oli oikeutettu saamaan lainvoimaisen perinnönjaon jälkeen täyden omistus- ja hallintaoikeuden lakiosaansa vastaavaan osuuteen perinnöstä ja loput perintöosuudestaan kymmenessä yhtä suurissa 12 kuukauden välein erääntyvissä erissä. Testamentin määräysten mukaan kantaja olisi oikeutettu saamaan ainoastaan lakiosansa, mikäli hän ei hyväksynyt tätä määräystä.

3. Perinnönjakokirjassa oli todettu muun ohella, että pesänjakaja oli testamentin määräysten velvoittamana sopinut kantajan asiamiehen kanssa siitä, että tämä huolehti kantajalle perinnönjaossa tulleen omaisuuden hoidosta. Perinnönjakokirjan mukaan kantajan asiamiehen oli otettava huomioon testamentin omaisuutta koskevat määräykset omaisuuden hoitamisesta sekä omaisuuden asteittaisesta siirtämisestä kantajan vapaaseen määräysvaltaan. Perinnönjakokirjan oli hyväksynyt ja allekirjoittanut kantajan puolesta hänen antamansa valtuutuksen nojalla hänen asiamiehensä.

4. Hovioikeus totesi tuomiossaan, että vahingonkorvausvastuu asiassa on edellyttänyt, että pesänselvittäjänä ja -jakajana toiminut lakimies olisi menetellyt huolimattomasti ja olisi menettelyllään aiheuttanut kantajalle vahinkoa. Hän oli ottanut huomioon testamentin määräykset siltä osin, että lakiosan ylittävä osuus oli määrätty tulevan kantajan hallintaan kymmenen vuoden kuluessa vuosittain jaettavina tasasuuruisina erinä. Vaikka perinnönjako oli toimitettu muodollisesti toimitusjakona, se oli perustunut kuolinpesän osakkaiden sopimukseen. Pesänjakaja on perintökaaren säännösten mukaan velvollinen toimittamaan perinnönjaon osakkaiden sopiman mukaisesti, jos sopimus ei loukannut kolmannen oikeutta.

5. Hovioikeus totesi edelleen, että pesänselvittäjä oli perintökaaren säännösten nojalla ollut velvollinen luovuttamaan perintöosuuden osakkaille perinnönjakosopimuksen mukaisesti, kun perinnönjako oli tullut lainvoimaiseksi osakkaiden hyväksyttyä jakosopimuksen. Määräys toimia pesänselvittäjänä ja samalla hänen velvollisuutensa olivat tuolloin päättyneet. Väitetty vahinko oli tapahtunut sen jälkeen, kun omaisuus oli siirtynyt kantajan antaman valtuutuksen nojalla kantajan asiamiehen hallintaan. Pesänselvittäjällä ei ole ollut aihetta epäillä sitä, että kantajan asiamies saattaisi omaisuuden kantajan väittämin tavoin tämän ulottumattomiin. Jos nämä varat ovat kantajan väittämin tavoin siirtyneet pois hänen varallisuuspiiristään, ei aiheutunut vahinko ollut enää syy-yhteydessä pesänselvittäjän menettelyyn.

6. Koska pesänselvittäjänä ja -jakajana toimineen lakimiehen ei ollut näytetty toimineen huolimattomasti eikä hänen menettelynsä myöskään ollut syy-yhteydessä väitettyyn vahinkoon, hovioikeus kumosi käräjäoikeuden tuomion ja vapautti hänet velvollisuudesta suorittaa kantajalle vahingonkorvausta.

7. Asian ovat ratkaisseet hovioikeudenneuvokset Jussi Heiskanen ja Aksu Jokinen sekä asessori Antti Ignatius. Ratkaisu on yksimielinen. Asian diaarinumero on S 21/524 ja tuomio on tilattavissa hovioikeuden kirjaamosta, sähköpostiosoite helsinki.ho@oikeus.fi.

---

8. Tiedotusvälineet kertoivat jo käräjäoikeuden tuomion jälkeen, että ko. pesänselvitäjä ja -jakaja oli siviilioikeuden emeritusprofessori Urpo Kangas, 70, joka on erikoistunut mm. perintö- ja testamenttioikeuteen. 

9. Hovioikeuden tiedotteesta saa melko kalpean kuvan asia värikkäistä vaiheista, mutta ei hätää, sillä niistä ova meille kertoneet mm. molemmat iltapäivälehdet ja Helsingin Sanomat, kuten näistä linkeistä ilmmenee:

https://www.is.fi/taloussanomat/art-2000007751972.html

https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000008602869.html

https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/a8ffd6d4-9084-40ab-9fdf-0df8add7b1dd 

10. Outo ja mutkas juttu. Äiti oli määrännyt testamentissaan, että kuolinpesää hoitaisi hänen pitkäaikainen asianajajansa Riitta Leppiniemi. Myöhemmin "kuvioihin" tuli kuitenkin hovioikeuden tiedotteessa mainittu lakimies, jolle kantajana jutussa ollut tytär antoi valtakirjan hoitaa asioitaan. Lakimiehen ehdotuksesta pesänhoitajaksi ja -jakajaksi tuli professori Urpo Kangas. Kyseinen lakimies tuomittiin myöhemmin Helsingin käräjäoikeudessa törkeästä kiskonnasta 1 vuoden ja 2 kuukauden ehdottomaan vankeusrangaistukseen ja velvoitettiin suorittamaan naiselle lähes puolen miljoonan euron suuruiset korvaukset; lakimies on valittanut tuomiosta hovioikeuteen.  

11. Miten asiassa olisi käynyt, jos asianajaja Leppiniemi olisi toiminut pesänhoitajana, kuten äiti oli testamantissaan määrännyt? 

12. Ihmetystä herättää myös oikeudenkäyntikulujen määrä 89 900 euroa, joka jutun hävinnyt kantaja määrättiin hovioikeuden tuomiossa korvaamaan Urpo Kankalle. Lähtökohtana on asianosaisen oikeus edustaa itse itseään oikeudenkäynnissä (OK 15:1.1). Juristiprofessori Kangas on kuitenkin voinut käyttää asianajajaa tai lupalakimiestä asiamiehenä tai avustajana. Näin on ilmeisesti tapahtunut, mikä selittää varsin korkeiksi kohoneiden oikeudenkäyntikulujen määrän. 

13. Urpo Kankaan yliopistouraa ja henkilöä on valotettu Helsingin Sanomien haastattelussa elokuun lopulla 2021, jolloin Kangas täytti 70 vuotta. 

https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000008196782.html

258. Tytti Yli-Viikarille sakkorangaistus, ei viraltapanoa

1. Helsingin käräjäoikeus antoi tänään tuomion Valtiontalouden tarkastusviraston (VTV) entistä pääjohtajaa Tytti Yli-Viikaria ja entistä hallintojohtajaa Mikko Koirasta koskevassa virkarikosjutussa. 

2. Tämä blogikirjoitus perustuu käräjäoikeuden ratkaisusta julkaisemaan tiedotteeseen, johon olen lisännyt jutun käsittelyyn osallistuneiden henkilöiden nimiä ja mainintoja syyttäjän vaatimuksista.

3. Käräjäoikeus käsitteli ja ratkaisi jutun kolmen lainoppineen jäsenen kokoonpanossa, johon kuuluivat käräjätuomarit Petteri Plosila, puheenjohtajana, sekä Timo Niemi ja Laura Kallioinen. Syyttäjänä toimi erikoissyyttäjä Mari Mattila ja Yli-Viikarin avustajana asianajaja Tuomas Aho. Mikko Koirasella ei ollut avustajaa. VTV:n asiamiehenä jutussa oli asianajaja Petteri Sotamaa. Jutun pääkäsittely pidettiin viime joulukuun alkupuolella.

4. Käräjäoikeus tuomitsi Yli-Viikarin virkasuhteen päättymissopimusta koskevassa asiassa virka-aseman väärinkäyttämisestä 24.5.2016, lentopisteitä koskevassa asiassa virkavelvollisuuden rikkomisesta 13.3.2016–14.8.2020 ja kavalluksesta 14.2.2018–14.8.2020 80 päiväsakkoon. Kun Yli-Viikarin päiväsakon rahamäärä oli 21 euroa, hän joutuu maksamaan sakkoa 1 680 euroa. Asian saamaa julkisuutta, johon Yli-Viikarin puolustus oli vedonnut, ei hänen osaltaan pidetty rangaistusta kohtuullistavana seikkana. Koska Yli-Viikaria ei tuomittu vankeusrangaistukseen, eivät viraltapanon edellytykset täyttyneet, joten syyttäjän vaatimus viraltapanosta hylättiin.

5. Erikoisyyttäjä Mari Mattila vaati jutussa Yli-Viikarille virkamiehen virkasuhteen päättämisasiassa nimikkeellä törkeä virka-aseman väärinkäyttäminen 8 kuukauden ja lentopisteiden käyttöasiassa virkavelvollisuuden rikkomisesta ja maksuvälinepetoksesta 3 kuukauden ehdollista vankeusrangaistusta sekä viraltapanoa.

6. Mikko Koirasen, joka on hyllytetty VTV:n hallintojohtajan virasta, käräjäoikeus tuomitsi virkasuhteen päättymissopimusta koskevassa asiassa virka-aseman väärinkäyttämisestä 24.5.2016 30 päiväsakkoon eli, kun Koirasen päiväsakon rahamäärä oli 71 euroa, maksamaan sakkoa 2 130 euroa. Asian saama julkisuus otettiin Koirasen osalta huomioon rangaistuksen kohtuullistamisperusteena. Syyttäjä oli vaatinut Koiraselle 7 kuukauden ehdollista vankeusrangaistusta törkeästä virka-aseman väärinkäyttämisestä.

7. Käräjäoikeus luki siis molempien vastaajien syyksi virkasuhteen päättymissopimusta koskevassa asiassa syytteen mukaisesti virka-aseman väärinkäyttämisen kuitenkin siten, ettei teolla ollut aiheutettu VTV:lle vahinkoa eikä se ollut kokonaisuutena arvostellen törkeä. Lentopisteitä koskevassa asiassa Yli-Viikari oli käräjäoikeuden mukaan syyllistynyt siihen virkavelvollisuuden rikkomiseen, josta syyttäjä oli vaatinut hänelle rangaistusta.

8. Lentopisteasiassa syyttäjän ajama ensisijainen syyte maksuvälinepetoksesta hylättiin, koska Yli-Viikari oli ollut Finnair Plus -pistetilillään olleiden lentopisteiden laillinen haltija, eikä maksuvälinepetoksen tunnusmerkistö siten täyttynyt. Käräjäoikeus tuomitsi tältä osin hänet toissijaisen rangaistusvaatimuksen nojalla kavalluksesta. Tuomiosta tarkemmin ilmenevillä perusteilla Finnair Plus -tilillä olevien lentopisteiden katsottiin olevan VTV:n omistamina varallisuusoikeuksina kavallussäännöksen tarkoittamaa irtainta omaisuutta.

9. Yli-Viikari tuomittiin lentopisteitä koskevan syytekohdan osalta menettämään valtiolle rikoksen tuottamana taloudellisena hyötynä 4 528 euroa.

10. Molemmat vastaajat velvoitettiin korvaamaan yhteisvastuullisesti VTV:lle oikeudenkäyntikuluja 5 208 euroa ja Yli-Viikari lisäksi yksin 5 208 euroa. Yli-Viikari sai pitää omat  yli 61 000 euron oikeudenkäyntikulunsa vahinkonaan.

11. Käräjäoikeus totesi virkasuhteen päättymissopimuksen osalta, että sopimus oli ollut lainvastainen, eivätkä entinen pääjohtaja ja hallintojohtaja olleet voineet tarkoituksenmukaisuusperusteilla sopia VTV:ssä ylitarkastajana toimineen virkamiehen velvollisuuksista sen ollessa lailla kiellettyä. Sopimuksen tekemisellä tavoiteltuna hyötynä VTV:n kannalta oli pidettävä sitä, että mainittuun ylitarkastajaan ei ollut haluttu kohdistaa lainmukaisia virkamiesoikeudellisia tai työnjohdollisia taikka työtä ohjaavia, esimiesten aikaa vaativia toimia, vaan hänen kanssaan oli tehty lainvastainen ja selkeästi harkintavallan rajat ylittävä sopimus, jolla virkamiehen työnteko oli päättynyt, mutta palkanmaksu jatkunut vielä lähes kahden vuoden ajan. Ylitarkastajan kannalta teolla oli tavoiteltu hyötyä maksamalla hänelle palkkaa ilman työntekovelvoitetta. Molempien vastaajien katsottiin toimineen virka-aseman väärinkäyttörikoksen tunnusmerkistön edellyttämällä tavalla tahallisesti.

12. Lentopisteasian osalta käräjäoikeus piti selvänä, että entinen pääjohtaja Yli-Viikari  oli toteuttanut teonkuvauksessa tarkoitetun menettelyn virkaansa toimittaessaan. Edelleen tuomiossa selostettujen VTV:n toiminnassa noudatettavien ohjeiden ja määräysten perusteella oli ollut yksiselitteisesti selvää, että virkamies ei saa käyttää virkamatkoista kertyneitä bonuspisteitä ja asiakasetuja omiin tarkoituksiinsa, vaan että ne tulee hyödyntää virkamatkojen yhteydessä. Mainitut ohjeet ja määräykset määrittelivät virkamiesten virkavelvollisuuden virkamatkoista kertyneiden bonuspisteiden ja asiakasetujen käytöstä rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen edellyttämällä täsmällisyydellä. Käräjäoikeus piti lisäksi mainittujen määräysten sanamuodon ja niiden tarkoituksen perusteella selvänä, että määräykset ovat yksittäisiä virkamiehiä velvoittavia. Näin siksi, että virkamatkoja tekevät yksittäiset virkamiehet eivätkä virastot, joissa he toimittavat virkaansa. Edelleen käräjäoikeus katsoi, että VTV:llä oli ollut maksamiensa virkamatkojen yhteydessä kertyneiden lentopisteiden hyödyntämistä koskeva määräysvalta ja että sitä oli siten pidettävä mainittujen pisteiden omistajana.

13. Käräjäoikeus totesi, että ottaen huomioon Valtiontalouden tarkastusviraston tehtävä ja vastaajan aseman sen pääjohtajana, Yli-Viikarilta oli voitu vaatia virkamatkoihin liittyvien ohjeiden ja määräysten asianmukaista ja tarkkaa huomioon ottamista. Mainitun tulkinnan puolesta puhui myös se, että asiaan oli jo vuonna 2016 kiinnitetty huomiota VTV:n sisäisen tarkastajan raportissa. Lisäksi VTV:n oma taloussääntö ja matkustusohje, joiden mukaisia ohjeita ja määräyksiä entinen pääjohtaja oli jättänyt noudattamatta, olivat tulleet voimaan 1.1.2020 vastaajan toimiessa viraston pääjohtajana. Kysymys ei ollut ollut ainutkertaisesta tai kiireellisestä arviointitilanteesta, vaan lentopisteiden kerryttäminen ja käyttäminen yksityismatkoihin oli jatkunut useiden vuosien ajan. Yli-Viikarin oli täytynyt mieltää menettelevänsä virkavelvollisuutensa vastaisesti. Hänen menettelynsä oli siten ollut tahallista.

----

14. Käräjäoikeuden laatima tiedote ansaitsee kiitokset siitä, että siinä on kerrottu, ei vain tuomittuja rangaistuksia, vaan myös ratkaissun pääperusteet etenkin Yli-Viikarin syyksiluettujen rikosten osalta.

15. Jutun käsittely jatkuu varmuudella hovioikeudessa, sillä erikoissyyttäjä Mari Mattila, moittien melko suorin sanoin käräjäoikeuden ratkaisua, ilmoitti heti ratkaisun saatuaan valittavansa tuomiosta. Syyttäjän reaktio on sikäli ymmärrettävää, että käräjäoikeus luki teot kummankin vastaajan kohdalla syyksi selvästi lievempinä rikoksina kuin syyttäjä oli vaatinut, eikä tuominnut heitä syyttäjän vaatimiin melko pitkiin ehdollisiin vankeusrangaistuksiin tai Yli-Viikaria viraltapantavaksi.  

16. Myös useimmat kova linjat edustajat, joita esimerkiksi Twitter tuntuu olevan tuomion jälkeen pullollaan, näyttävät pettyneen käräjäoikeuden hieidän mielestään aivan liian lievään tuomioon. He olisivat haluneet ja haluavat edelleen, että Yli-Viikari saa potkut myös ylijohtajan virasta, mitä tarkoitusta ehdollisen vankeusrangaistxksen tuomitseminen ja viraltapano olisi vallan mainiosti palvellut. Heidän toiveensa voi toki edelleen toteutua, mutta nyt Yli-Viikarin virassapysyminen riippuu VTV:stä. 

17. Tuomitut sakkorangaistukset saattavat tuntua lieviltä, mutta itse en ole niihin erityisemmin pettynyt, vaan hyväksyn käräjäoikeuden ratkaisun. Käräjäoikeus on noudattanut rangaistuslajin valinnasssa sekä rangaistuksen mittaamisessa rikoslain 6 luvun 4 §:ssä mainittua suhteellisuusperiaatetta, jonka mukaan rangaistus on mitattava siten, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen. 

18. Yli-Viikarin osalta on myös syytä muistaa, että hänet on tekojen vuoksi irtisanottu VTV:n pääjohtajan virasta. Hän on joutunut asian johdosta, toki omasta syystään, melkoisen julkisen ryöpytyksen kohteeksi. Tämä on saattanut vaikuttaa myös hänen osaltaan rangaistusta alentavana seikkana, vaikka käräjäoikeus on katsonut kyseisen kohtuullistamisperusteen koskevan ainoastaan Mikko Koirasta.

245. Oikeudenkäyntikulujen korvaaminen. Kuluttajansuoja. EU-oikeus. I-SHO 2021:8

1. Perintäyhtiö vaati kanteessaan Pohjois-Karjalan käräjäoikeudessa A:lta maksamatonta kuluttajaluottoa korkoineen kohta 1), erinäisiä korkosaatavia ja luottokustannuksia (kohdat 2-10) sekä perintä- ja oikeudenkäyntikuluja (11-12). 

2. A myönsi osan luoton pääomasta, mutta kiisti kanteen muilta osin.

3. Käräjäoikeus velvoitti lainvoimaiseksi tulleella tuomiollaan A:n suorittamaan myönnetyn pääoman määrän korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine korkoineen. Muilta osin käräjäoikeus hylkäsi kanteen. Kulut kuitattiin OK  21 luvun 3 §:n 2 momentin nojalla.

4. A valitti tuomiosta Itä-Suomen hovioikeuteen. Siellä oli kyse ainoastaan oikeudenkäyntikulujen korvaamista koskevasta asiasta.

5. Hovioikeus katsoi tuomiossaan 14.10.2021, ettei Euroopan unionin kuluttajasopimusten kohtuuttomista ehdoista annetun neuvoston direktiivin 93/13/ETY 6 ja 7 artiklan soveltamista koskeva oikeuskäytäntö - hovioikeus on viitannut EU-tuomioistuimen 16.7.2020 antamaan ennakkoratkaisuun yhdessä käsitellyissä asioissa C-224/19 ja C-259/19 - edellyttänyt perintäyhtiön velvoittamista korvaamaan A:n oikeudenkäyntikulut käräjäoikeudessa kokonaisuudessaan. 

6. Hovioikeuden tuomiossa tarkemmin selostetuilla perusteilla perintäyhtiö velvoitettiin korvaamaan osittain A:n oikeudenkäyntikulut käräjäoikeudessa. Kohtuullisena osakorvauksena hovioikeus piti neljää viidesosaa A:lle aiheutuneista, tarpeellisista kohtuullisista oikeudenkäyntikuluista. Perintäyhtiö joutui korvaamaan A:n oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa.

https://oikeus.fi/hovioikeudet/ita-suomenhovioikeus/fi/index/hovioikeudenratkaisuja/i-sho20218.html

171. KHO kumosi päätöksen puutteellisten perustelujen takia (KHO 2019:128)

1. Korkein hallinto-oikeus (KHO) on 11.10 antamansa tiedotteen mukaan ratkaissut valtaosan  valituksista, jotka koskevat saamelaiskäräjien vuoden 2019 vaaliluetteloa. Näistä päätöksistä yksi on julkaistu vuosikirjapäätöksenä. Tämä on ratkaisu KHO 2019:123, jota olen kommentoinut   blogikirjoituksessani 16. 9.2019 numero 169. Tiedotteen mukaan KHO antoi viime perjantaina 11.10. kaikkiaan 130 päätöstä ko. valitusasioissa.

2. Saamelaiskäräjien vaalit toimitettiin 2.–30.9.2019. Valitusten käsittelyn edellyttämän ajan ja lausuntomenettelyjen loppuunsaattamisen vuoksi edellä mainitut päätökset on annettu vasta vaalien toimittamisen jälkeen. KHO:n mukaan kysymyksellä valittajan merkitsemisestä asianomaisen vuoden vaaliluetteloon on edelleen itsenäistä merkitystä tulevissa vaaleissa. Tiedotteen mukaan KHO antaa vielä jäljellä olevat päätökset saamelaiskäräjien vaaliluetteloon kohdistuneista valituksista lokakuun kuluessa.

3. Viime perjantaina 11.10 antamallaan ennakkopäätöksellä 2019:128  KHO kumosi saamelaiskäräjien hallituksen päätöksen ja palautti asian saamelaiskäräjien hallitukselle uudelleen käsiteltäväksi. KHO:n mukaan saamelaiskäräjien hallituksen päätös ei täyttänyt päätöksen perusteluille hallintolaissa asetettuja vaatimuksia, joten päätös oli lanvastainen. 

4.  Oikeus saada viranomaiselta ja tuomioistuimelta perusteltu päätös mainitaan perustuslain 21 §:n 2 momentissa yhtenä keskeisenä oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin elementtinä. Olen itse tutkinut ja kirjoittanut tuomion perustelemisesta - mm. yhdessä Petri Martikaisen kanssa kaksi kirjaa (2003 ja 2010) - joten KHO:n kyseinen ratkaisu on tältäkin kannalta kiinnostava. Katsotaanpa siis, mitä KHO ratkaisu sisältää.

5. Tiivistelmä ratkaisusta KHO 2019:128 ilmenee ratkaisuselosteen otsikosta (ingressistä), johon olen selvyyden vuoksi lisännyt kappaleiden numerot. Yhteenveto kuuluu näin:

I. Saamelaiskäräjien vaaliluetteloon merkitsemistä koskevassa asiassa oli ratkaistavana, voitiinko valittajaa pitää hänen esittämillään perusteilla saamelaiskäräjistä annetun lain 3 §:ssä tarkoitettuna saamelaisena. Korkeimman hallinto-oikeuden oli kuitenkin tätä ennen arvioitava, täyttivätkö saamelaiskäräjien hallituksen päätöksen perustelut hallintolain 45 §:n vaatimukset.

II. Saamelaiskäräjien vaalilautakunta oli hylännyt valittajan pyynnön tulla merkityksi saamelaiskäräjien vaaliluetteloon. Vaalilautakunnan perustelujen mukaan vaalilautakunta ei tunnistanut valittajaa saamelaisten alkuperäiskansan jäseneksi.

III. Saamelaiskäräjien vaalilautakunta oli hylännyt valittajan oikaisuvaatimuksen edellä mainitusta päätöksestä. Vaalilautakunta oli perustellut oikaisuvaatimuksen hylkäämistä toteamalla, että vaalilautakunnan tiedossa ei ollut virhettä tai muuta perustetta, jonka perusteella päätöstä tulisi oikaista. Perusteluissa oli myös vedottu YK:n ihmisoikeuskomitean näkökantoihin, saamelaisten itsemääräämisoikeuteen ja ryhmähyväksynnän merkitykseen saamelaiskäräjien vaaliluettelon laatimisessa.

IV. Saamelaiskäräjien hallitus oli hylännyt valittajan oikaisuvaatimuksen vaalilautakunnan päätöksestä. Saamelaiskäräjien hallitus oli perustellut oikaisuvaatimuksen hylkäämistä toteamalla, että saamelaiskäräjien hallituksen tiedossa ei ollut virhettä tai muuta perustetta, jonka perusteella vaalilautakunnan päätöstä tulisi oikaista. Saamelaiskäräjien hallituksen päätökseen liitetyissä yleisperusteluissa oli vedottu YK:n ihmisoikeuskomitean näkökantoihin, saamelaisten itsemääräämisoikeuteen ja ryhmähyväksynnän merkitykseen asiassa.

V. KHO totesi, että päätöksen perustelemista koskevaa hallintolain 45 §:n 1 momenttia on tulkittava perustuslain 2 §:n 3 momentista ja 21 §:stä ilmenevät vaatimukset huomioon ottaen. Arvioitavana näin ollen oli, oliko saamelaiskäräjien hallitus hylätessään valittajan oikaisuvaatimuksen perustellut päätöstään niin, että valittajan oikeus saada perusteltu päätös ja hakea siihen muutosta oli turvattu.

VI. Saamelaiskäräjien hallituksen päätöksestä ei ilmennyt niitä seikkoja ja selvityksiä, joiden perusteella valittajan ei ollut katsottu täyttävän saamelaiskäräjistä annetun lain 3 §:ssä säädettyjä edellytyksiä tulla merkityksi saamelaiskäräjien vaaliluetteloon. Pelkästään se, että päätökseen oli liitetty yleisperustelut, joissa vedottiin YK:n ihmisoikeuskomitean näkökantoihin, saamelaisten itsemääräämisoikeuteen ja ryhmähyväksyntään, ei täyttänyt perusteluille hallintolain 45 §:n 1 momentissa asetettuja vaatimuksia. Saamelaiskäräjien hallituksen olisi päätöstä tehdessään tullut arvioida, täyttikö valittaja saamelaiskäräjistä annetun lain 3 §:n itseidentifikaatioedellytyksen ja jonkin saman pykälän 1–3 kohdissa asetetuista objektiivisista kriteereistä.

VII. Koska saamelaiskäräjien hallitus ei ollut perusteluissaan arvioinut mainittujen kriteerien täyttymistä, korkeimmalla hallinto-oikeudella ei ollut edellytyksiä arvioida valittajan valituksessaan esittämän perusteella, oliko saamelaiskäräjien hallitus perustanut päätöksensä saamelaiskäräjistä annetussa laissa säädettyihin kriteereihin. KHO ei näin ollen ottanut ensi asteena kantaa siihen, oliko valittaja saamelaiskäräjistä annetun lain 3 §:ssä tarkoitettu saamelainen.

VIII. Saamelaiskäräjien vaalit asianomaiselta vuodelta oli jo toimitettu. Kun otettiin huomioon, että saamelaiskäräjistä annetun lain 23 §:n 1 momentin mukaan vaalilautakunta laatii äänioikeutetuista vaaliluettelon edellisten vaalien vaaliluettelon ja väestötietojärjestelmän tietojen pohjalta, kysymyksellä valittajan merkitsemisestä asianomaisen vuoden vaaliluetteloon oli edelleen itsenäistä merkitystä tulevissa vaaleissa.

1X. KHO kumosi saamelaiskäräjien hallituksen päätöksen lainvastaisena ja palautti asian saamelaiskäräjien hallitukselle uudelleen käsiteltäväksi. Sovelletut lainkohdat: Suomen perustuslaki 2 § 3 momentti ja 21 §, Hallintolaki 45 § 1 momentti, Laki saamelaiskäräjistä 3 §, 4 a § ja 23 § 1 momentti. Ks. ja vrt.  KHO 2019:123.

6. Huomionarvoista päätöksessä on myös se, että KHO velvoitti hallintolainkäyttölain (HLL) 74 §;n nojalla saamelaiskäräjien hallituksen korvaamaan valittajan oikeudenkäyntikulut KHO:ssa kohtuullisiksi harkituilla 200 eurolla viivästyskorkoineen. KHO totesi tältä osin perusteluissaan, että saamelaiskäräjien hallituksen päätöksessä, jolla valittajan oikaisuvaatimus on hylätty, ei ole otettu kantaa niihin saamelaiskäräjistä annetun lain 3 §:ssä säädettyihin objektiivisiin kriteereihin, joiden nojalla äänioikeus määräytyy. Oikeudenkäynti on siten aiheutunut saamelaiskäräjien hallituksen virheestä, ja korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisun lopputulos huomioon ottaen olisi kohtuutonta, jos valittaja joutuisi pitämään oikeudenkäyntikulunsa vahinkonaan.

Ratkaisuseloste KHO 2019:128

7. KHO:n ratkaisu valituksenalaisen päätöksen perustelujen puutteellisuudesta on selvä ja oikeaan osunut. Pidän perusteltuna myös sitä, että KHO ei ole ryhtynyt itse korjaamaan saamelaiskäräjien hallituksen ratkaisuun sisältyvää puutetta, vaan on kumonnut päätöksen lainvastaisena ja palauttanut asian hallitukselle uudelleen käsiteltäväksi. Tämä on omiaan korostamaan perusteluvelvollisuuden tärkeyttä ja, toivon mukaan, johtamaan siihen, ettei ainoastaan saamelaiskäräjien hallitus, vaan myös muut viranomaiset sekä hallinto-oikeudet ottavat asiasta opikseen ja kiinnittävät vastaisuudessa entistä enemmän huomiota asianmukaisten perustelujen merkitykseen.

8. Myös yleisen tuomioistuinten puolella tunnetaan KHO:n ratkaisusta ilmenevä ilmiö, jonka mukaan ratkaisun perustelut saatetaan kuitata varsin yleisluontoisilla perusteluilla, jossa lähinnä vain siteerataan sovellettavien lainkohtien sisältöä. Normiperustelut eli lain soveltamista koskevat perustelut voivat olla niukkoja ja mitäänsanotomattomia "on katsottava" -tyyppisiä perusteluja, joissa ei ole pohdintaa juuri nimeksikään. Perustelut sisältävät runsaasti legaalista,  teknistä ja byrokraattista kieltä ja formaalisia agumenttja, joissa todellakin tyydytään lähinnä toistamaan sovellettujen lainsäännösten sanamuotoja ja sivuutetaan konkretia eli tapaus- ja yksilökohtaiset argumentit.

9. Aikaisemmin tutomioistuimet, laidasta laitaan eli aina KKO.ta myöten, laiminlöivät myös rikosjutuissa näytön arvioinnin perustelemisen kokonaan. Langettava tuomion näytön perustelut  sivuutetiin kiistetyissä tapauksissa kokonaan toteamuksella, että "tuomioistuin katsoo selvitetyksi, että syytetty on syyllistynyt syytteessä mainituun tekoon". KKO alkoi kiinnittää tähän epälohtaan humiota vasta 1970 -luvulla. Ensimmäisiä tapauksia tässä suhteessa olivat ennakkopäätökset KKO 1971 II 66, KKO 1973 II 49 - toimin tässä asiassa KKO:n esittelijänä - ja KKO 1975 II 86. Näissä tapauksissa KKO ei vielä "raskinut" palauttaa asiaa hovioikeuteen, joka oli jättänyt näyttökysymyksen perustelematta, vaan "kiltisti" korjasti sanotun puutteen perustelemalla itse syypääksi julistavan tuomion. Itse ehdotin ratkaisun KKO 1973 II 49 mietinnössäni, että KKO olisi kyseisen virheen takia palauttanut jutun hovioikeuteen; ehdotusta pidettiin kuitenkin liian radikaalina, joten sitä ei hyväksytty.

10. Vasta 1980 -luvulla KKO otti käyttöönsä järeämmän aseen perustelemisvelvollisuuden tehostamiseksi eli juuri jutun palauttamisen. Ennakkopäätöksessä KKO 1980 II 107, joka koski velkomusasiaa, KKO palautti jutun, koska alemmat oikeudet eivät olleet perusteluissaan a) kertoneet niitä oikeustosiseikkoja, joihin tuomio oli perustunut, eivätkä b) myöskään ilmoittaneet, millä perusteella kanne oli katsottu näytetyksi.

11. Vihdoin ja viimeinen myös näyttökysymyksen perustelematta jättäminen  rikosjutussa johti jutun palauttamiseen KKO:sta hovioikeuteen. Ensimmäinen tällainen ratkaisu on KKO 1984 II 114, jossa todetaan, että syytetyn kiistäessä varkautta koskevan syytteen hovioikeuden olisi tullut ilmoittaa perusteluissaan ne syyt, joilla se on tullut siihen tulokseen, että syytetty oli menetellyt syytteessä kerrotuin tavoin. Muita vastaavanlaisia ratkaisuja ovat esim. KKO 1994:107 ja KKO 1995:12.
Ks. laajemmin jutun palauttamisesta puutteellisten perustelujen takia Virolainen - Martikainen, Tuomion perusteleminen (2010) s. 525-536.

169. KHO 2019:123. Saamelaiskäräjävaalit. Merkitseminen vaaliluetteloon

1. Korkein hallinto-oikeus (KHO) antoi tänään ensimmäiset päätökset valituksista, jotka koskevat saamelaiskäräjien vaalien vuoden 2019 vaaliluetteloon hakeutuneiden henkilöiden äänioikeutta. Yksi päätöksistä on julkaistu vuosikirjapäätöksenä.

2. Vuosikirjapäätöksellä 2019:123 tuomioistuin kumosi saamelaiskäräjien hallituksen valittajaa (A) koskevan päätöksen ja määräsi, että valittaja oli merkittävä saamelaiskäräjien vaalien vaaliluetteloon äänioikeutettuna.

3. KHO:n tiedotteen mukaan saamelaiskäräjien hallituksen 27.8.2019 tekemistä päätöksistä on tehty KHO:lle tähän mennessä yhteensä noin 200 valitusta. Valitukset on lähetetty saamelaiskäräjien hallitukselle lausunnolle. Valitusten käsittelyn edellyttämän ajan ja lausuntomenettelyiden loppuunsaattamisen vuoksi osa päätöksistä annetaan vasta lokakuun puolella.

4. Saamelaiskäräjien vaalit pidetään 2.9.–30.9.2019. Saamelaiskäräjien vaalien toimittamisesta ja sitä koskevasta muutoksenhausta säädetään saamelaiskäräjistä annetussa laissa.

5. Valittaja A:n tapauksessa saamelaiskäräjien vaalilautakunta oli 26..2.2019 hylännyt valittajan pyynnön tulla merkityksi äänioikeutettuna saamelaiskäräjien vaaliluetteloon. A oli hakemuksessaan todennut mm., että hänen molemmat vanhempansa on merkitty äänioikeutetuksi saamelaiskäräjien vaaleissa. Vaaliltk:n perustelujen mukaan lautakunta ei tunnista A:ta saamelaisten alkuperäiskansan jäseneksi.

6. Saamelaiskäräjien vaalilautakunta (7.6.2019) ja saamelaiskäräjien hallitus (27.8.2019) olivat hylänneet A:n oikaisuvaatimukset. Oikaisuvaatimukset oli hylätty viittaamalla YK:n ihmisoikeuskomitean sille tehtyjen ilmoitusten johdosta 1.2.2019 antamiin näkökantoihin sekä vetoamalla saamelaisten itsemääräämisoikeuteen ja ryhmähyväksynnän merkitykseen saamelaiskäräjien vaaliluettelon laatimisessa.

7. A valitti saamelaiskäräjien hallituksen päätöksestä KHO:een ja vaati, että hänet merkitään vaaliluetteloon ja saamelaiskäräjät velvoitetaan korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa.

8. KHO totesi perusteluissaan, että saamelaiskäräjistä annetussa laissa ei ole säädetty, että saamelaiskäräjien hallituksen kanta ryhmähyväksynnän ilmauksena olisi yksinään ratkaiseva saamelaismääritelmän täyttymisen arvioinnissa eikä tällaista edellytetä myöskään alkuperäiskansoja koskevissa kansainvälisissä sopimuksissa ja muissa asiakirjoissa. KHO  katsoi, että vaaliluetteloon merkitsemistä tai merkitsemättä jättämistä koskevan päätöksen on perustuttava saamelaiskäräjistä annetun lain 3 §:stä ilmeneviin objektiivisiin kriteereihin. Pelkästään ryhmähyväksyntään vetoamalla ei siten voida perustella vaaliluetteloon merkitsemättä jättämistä sellaisessa tilanteessa, jossa vaaliluetteloon hakeutuva henkilö täyttää saamelaiskäräjistä annetun lain 3 §:n itseidentifikaatioedellytyksen ja jonkin saman pykälän 1–3 kohdissa asetetuista objektiivisista kriteereistä.

9. Saamelaiskäräjistä annetun lain 3 §:n 3 kohdan mukaan saamelaisena pidetään henkilöä, jonka vanhempi on merkitty äänioikeutetuksi saamelaiskäräjien vaaleissa. Se, että henkilön vaaliluetteloon merkitsemisen lainmukaisuus on ratkaistu KHO:n päätöksellä, perustuu saamelaiskäräjistä annetussa laissa säädettyyn muutoksenhakumenettelyyn. Tämän vuoksi mainitun pykälän 3 kohdan edellytys täyttyy myös sellaisissa tilanteissa, joissa KHO  on määrännyt henkilön vanhemman merkittäväksi vaaliluetteloon eikä ole myöhemmin purkanut päätöstään.

10. KHO totesi, että valittaja A:n molemmat vanhemmat on lisätty saamelaiskäräjien vuoden 2015 vaalien vaaliluetteloon äänioikeutettuna KHO:n 30.9.2015 antamien päätösten perusteella. Vuonna 2015 KHO määräsi otettavaksi ko. vaaliluetteloon kaikkiaan 93 henkilöä, jotka olivat valittaneet sille saamelaiskäräjien hallituksen kielteisistä päätöksistä.

11. KKO päätyi siihen, että valittaja, joka oli ilmoittanut pitävänsä itseään saamelaisena ja jonka vanhempi oli merkitty äänioikeutetuksi saamelaiskäräjien vaaleissa, oli saamelaiskäräjistä annetun lain 3 §:ssä tarkoitettu saamelainen. KHO kumosi saamelaiskäräjien hallituksen päätöksen ja määräsi, että valittaja oli merkittävä saamelaiskäräjien vaalien vaaliluetteloon äänioikeutettuna.

12. KHO velvoitti saamelaiskäräjät HLL 74 §:n 1 momentin nojalla korvaamaan A:n oikeudenkäyntikulut KHO:ssa kohtuulliseksi harkitulla 200 eurolla. Kuluvelvollisuutta KHO perusteli sillä, että saamelaiskäräjien hallituksen päätöksessä, jolla A:n oikaisuvaatimus on hylätty, ei ole otettu kantaa niihin saamelaiskäräjistä annetun lain 3 §:ssä säädettyihin objektiivisiin kriteereihin, joiden nojalla äänioikeus määräytyy. Oikeudenkäynti on siten aiheutunut saamelaiskäräjien hallituksen virheestä, ja KHO:n ratkaisun lopputulos huomioon ottaen olisi kohtuutonta, jos A joutuisi pitämään oikeudenkäyntikulunsa kokonaan vahinkonaan.

13. Sovellletut lainkohdat: Hallintolaki 45 § 1 momentti,  Laki saamelaiskäräjistä 3 §, 21 §, 23 § 1 momentti ja 23 a § 1 momentti, Kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskeva yleissopimus (KP-sopimus) 1 artikla, 25 artikla ja 27 artikla. Ks. myös KHO:2015:146.

KHO:n ratkaisuseloste 2019:123

13. Professori Martin Scheinin on tänään tuoreeltaan kritisoinut voimakkaasti KHO:n ko. päätöstä ja sen tänään antamia muita samanlaisia päätöksiä. Tämä ei ollut yllätys.

14. Saamelaiskäräjien puheenjohtaja Tiina Sanila-Aikio puolusti tänään käräjien hallituksen aiemmin tekemiä päätöksiä ja arvosteli KHO:n tekemää päätöstä. Hänen mukaansa KHO jatkoi valitsemallaan linjalla ja käveli jälleen saamelaiskäräjien päätösten yli. 

15. YK:n ihmisoikeuskomitea katsoi helmikuussa 2019, että KHO:n aiemmat päätökset loukkaavat saamelaisten ihmisoikeuksia ja että Suomen valtio on velvollinen huolehtimaan siitä, etteivät vastaavat loukkaukset toistu vuoden 2019 vaaleissa. Tämän vuoksi saamelaiskäräjät hai vaalien siirtämistä,  jotta komitean kanta huomioitaisiin Suomessa. Oikeusministeriö kuitenkin päätti kesäkuussa,  ettei vaaleja siirretä.

160. Oikeudenkäyntikulujen korvaaminen edunvalvonta-asiassa (KKO 2019:63)

1. Edunvalvojan määräämistä heikentyneen terveydentilan perusteella koskevan asian käsittely oli jäänyt Helsingin käräjäoikeudessa vuonna 2015 sillensä sen vuoksi, että hakija (A) oli peruuttanut vuonna 2011 tekemänsä hakemuksen sen jälkeen kun edunvalvontaan haetun (B) antama edunvalvontavaltuutus oli vuonna 2014 vahvistettu Helsingin maistraatissa.

2. Helsingin käräjäoikeus (2.7.2015) ja sen jälkeen Helsingin hovioikeus (19.8.2016), jonne A valitti, velvoittivat A:n korvaamaan B:n oikeudenkäyntikulut asiassa.

3. Korkein oikeus, jonne A:n lupahakemus ja valitus saapuivat lokakuussa 2016,  myönsi A:lle vuonna 2017 valitusluvan oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuuden osalta.

4. KKO tutki valituksen ja katsoi tänään (16.7.2019) antamallaan ratkaisulla, ettei asiassa ollut erityistä syytä poiketa OK 21 luvun 7 §:n 2 momentista ilmenevästä pääsäännöstä, jonka mukaan hakemuksensa peruuttanut hakija on velvollinen korvaamaan vastapuolensa oikeudenkäyntikulut asiassa. KKO ei näin ollen muuttanut hovioikeuden ratkaisua.

5. Mitä tästä olisi sanottava? Huomio kiinnitty ensinnäkin oikeudenkäynnin suorastaan  sietämättömältä tuntuvaan hitauteen ja kokonaiskestoon. Katsotaanpa lähemmin.

6. A toimitti edunvalvojan määräämistä koskevan hakemuksensa käräjäoikeudelle jo 7.4.2011., siis yli kahdeksan vuotta sitten. Edunvalvojaksi A esitti asianajaja X:ää. Hakemus perustui siihen, että A:n isä B oli sairauden eli Alzheimerin taudin takia kykenemätän huolehtimaan taloudellisista ja henkilökohtaisista asioitsaan.

7. B vastusti hakemusta, koska hän kykeni sairaudestaan huolimatta huolehtimaan asioitaan. Lisäksi hän sai tarvittaessa apua tyttäreltään (C). B vetosi myös siihen, että hän oli oikeudenkäynnin aikana 16.6.2011 edunvalvontavaltuutuksella oikeuttanut  asianajaja Y:n hoitamaan  taloudellisia ja  henkilökohtaisia asioitaan siinä tapauksessa, että hän tulisi sairauden tms. syyn vuoksi kykenemättömäksi niistä huolehtimaan.

8. Helsingin käräjäoikeus hylkäsi A:n hakemuksen 9.12.2011 ja velvoitti A:n korvaamaan B:n oikeudenkäyntikulut.

9. A valitti päätöksestä Helsingin hovioikeuteen, joka 17.12.2012 kumosi käräjäoikeuden ratkaisun, koska käräjäoikeus ei ollut asiassa toimivaltainen (tuomionvoipa). Ilmeisesti asian oli käräjäoikeudessa käsitellyt ja ratkaissut käräjänotaari. Hovioikeus palautti asian käräjäoikeuteen uudellen käsiteltäväksi.

10. Tämän jälkeen Helsingin maistraatti vahvisti 13.6.2014 edellä kappaleessa 7 mainitun edunvalvontavaltuutuksen ja määräsi asianajaja Y:n B:n valtuutetuksi.

11. Tämän jälkeen aikaa kului kahdeksan kuukautta, jolloin A ilmoitti käräjäoikeudelle peruuttavansa edunvalvontaa koskevan hakemuksen.  Sitten odoteltiin vielä viisi kuukautta, kunnes käräjäoikeus (käräjätuomari Maria Ahlström) vihdoin 3.7.2015 päätti jättää A:n hakemuksen sillensä ja velvoitti A:n korvamaan B:n oikeudenkäyntikulut; KKO:n ratkaisuselosteessa ei mainita kulujen määrää.

12. A valitti päätöksestä oikeudenkäyntikulujen osalta Helsingin hovioikeuteen, joka 19.8.2016 pysytti käräjäoikeuden ratkaisun ja velvoittiA:n korvaamaan B:n oikeudenkyntikulut myös hovioikeuskäsittelyn osalta.

13. A jatkoi prosessia valittaen hovioikeuden ratkaisusta KKO:een, jolta heltisi valituksen tutkimiseen tarvittava valituslupa syksyllä 2017. Tämän jälkeen kului vielä lähes kaksi vuotta ennen kuin KKO oli valmis antamaan asiassa ratkaisunsa. Se tapahtui tänään 16.7.2019.

Ratkaisuseloste KKO 2019:63

14. Koko prosessi kesti  8 v 4 kk.  Tosin A oli luopunut edunvalvojan määräämistä koskevasta hakemuksestaan jo helmikuussa 2015, mutta sen jälkeen oikeudenkäymti jatkui vielä  4 v 6 kk oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuuden osalta.

15. Onko tässä mitään laitaa? Kysyn, vaikka tiedän, että vastausta ei tulla  antamaan. Kysymyksessä ei ollut mikä vaikea tai laja asia, vaan päin vastoin jokseenkin yksinkertainen ja selvä tapaus. Sitä käsiteltiin kuitenkin eri asteissa lähes 8,5 vuotta.

16. Toiseksi voidaan perustellusti kysyä, oliko asiassa  tarpeen myöntää lainkaan valituslupaa.  Olivathan jo sekä käräjäoikeus että hovoikeus päätynyt kumpikin siihen, että A:n tuli korvata B:n oikeudenkäyntikulut OK 21 luvun 7 §:n 2 momentin nojalla.

17. Mainittu lainkohta on selvä eikä sen tulkinnassa pitäisi olla vaikeuksia.  Nyt oli kyseessä tosin ns. indispositiviinen asia, eli edunvalvojan määräämistä koskeva asia, jossa sovinto ei ole salittu, vaan joka on aina ratkaistava tuomioistuimen päätöksellä.

18. Oikeuskäytännössä on kuitenkin jo aiemmin katsottu, että tapaukseen sovellettava OK 21 luvun 7 §:n 2 momentti koskee myös indispositiivisia riita-asioita. Näin on todettu ennakkopäätöksessä KKO 2006:106, joka koski tuomioistuimessa vireillä olevaa lapsen huollosta annetun päätöksen muuttamista koskevaa asiaa. Mainittu asia oli jätetty sillensä sen vuosi, että hakija oli peruuttanut hakemuksensa.  Oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuuden katsottiin tapauksessa määräytyvän OK 21 luvun 7 §:n 2 momentin mukaan.

19. Nyt esillä oleva asia on hyvin samankaltainen kuin KKO:n vuonna 2006 ratkaisema asiakin. Molemmat ovat luonteeltan indispositiisia ja kummassakin asiassa hakija on peruuttanut hakemuksensa. Tällöin hakija on on OK 21 luvun 7 §:n 2 momentin nojalla velvollinen korvaamaan vastapuolensa kulut, jollei ole erityistä syytä toisin määrätä.

20. Tässä tapauksessa oli selvää, kuten KKO:n perusteluista (kohdat 17 ja 18) ilmenee, ettei tuollaisia erityisiä syitä ollut. Ei myöskään ollut sellaisia kohtuusyitä, jotka olisivat OK 21 luvun 8 b §:n mukaan oikeuttaneet tuomioistuinta alentamaan hakijan maksettavaksi tuomittavien kulujen määrää.

21. Sanoisin, että ratkaisun KKO 2019:63 ennakkopäätösarvo on melko vähäinen. Ratkaisu koskee tilannetta, joka on oikeuskäytännössä jokseenkin harvinainen. Koska samankaltainen tapaus on ratkaistu jo vuonna 2006 annetulla KKO:n ennakkopäätöksellä, ei valitusluvan myöntämiseen olisi ollut tarvetta. Valitusluvan myöntäminen ei toki ole koskaan väärin. Mutta jos valituslupa myönnetään, suhteellisen yksinkertainen ja selvä asia olisi toki kyettävä ratkaisemaan KKO:ssa  joutuisasti. Ei siihen saisi lähes kolme vuotta mennä.

22. Lisäys edelliseen kapppaleeseen.  Vaikka valitusluvan myöntäminen ei ole milloinkaan väärin tai virheellistä, tulee toisaaltaa ottaa huomioon se tosiasia, että KKO myöntää vuosittain aika tarkkaan yhtä paljon valituslupa. Jopa niin, että voisimme käyttää temiä valituslupakiintiö.; se liikkuu noin 130-140 valitusluvan puitteissa. Kun KKO myöntää, kuten olen havainnut, yllättävän usein valituslupia ns. simppeleissä kysymyksissä eli asioissa, jotka ovat aika yksinkrtaisia ja selviä ratkaista ja joissa ei yleensä muuteta alemien tuomioistuinten ratkaisua, jää valituslupia myöntämättä monissa vaikeammissa asioissa, joissa luvan myöntämiseen ja asian tutkittavaksi ottamiseen KKO:ssa olisi todella perusteltua aihetta.

46. Klaus Viitanen: Riitaprosessin kulujen jatkuva kasvu – mikä neuvoksi?

                Klaus Viitasen kirja asianajopalkkioista ilmestyi vuonna 2011

1. Kukaan riita-asioiden oikeudenkäyntejä viimeisen neljännesvuosisadan seurannut ei ole voinut olla huomaamatta sitä poikkeuksellisen rajua nousua, jonka kohteena ovat olleet asianosaisten oikeudenkäyntikulut. Kulujen jatkuva kasvu on todella huolestuttava yhteiskunnallinen ilmiö, sillä käytännössä se merkitsee sitä, että riita-asioissa tuomioistuintie on suljettu valtaosalta tavallisia kansalaisista. Perustuslain 21§:ssä säädetty kansalaisten oikeus saada asiansa tuomioistuimen käsiteltäväksi on nykyään enää pelkkää sanahelinää.

2. Oikeudenkäyntikulujen voimakas kasvu alkoi meillä heti vuoden 1993 alioikeusuudistuksen jälkeen. Samoihin aikoihin arvonlisäverotus ulotettiin koskemaan myös palveluita. Hovioikeuksien osalta kuluja kasvatti vuoden 1998 uudistus, joka lisäsi suullisten pääkäsittelyiden määrää hovioikeuksissa. Nämä asianajajien työmäärää ja kustannuksia lisänneet uudistukset selittävät osan kulujen kasvusta ennen vuosituhannen vaihdetta. Ne eivät kuitenkaan voi enää selittää tällä vuosituhannella jatkunutta kulujen voimakasta kasvua, vaan selityksiä sille pitää hakea muista syistä. 

3. Kilpailuviranomaisten painostuksen alla tapahtunut Asianajoliiton palkkio-ohjeen erityisen osan kumoaminen, asianajajien siirtyminen käyttämään pääsääntöisesti tuntiveloitusta sekä täyden korvauksen periaatteen käyttöönotto vuoden 1993 alioikeusuudistuksen yhteydessä tapahtuneen OK 21 luvun kulusääntöjen uudistamisen yhteydessä ovatkin näitä muita syitä, jotka selittävät varsin pitkälle sitä onnetonta tilannetta, missä nyt ollaan.  

4. Olisiko jo korkea aika tehdä oikeudenkäyntikulujen kasvulle jotakin? Oikeusministeriö on ollut varsin vaisu asiassa kun otetaan huomioon, että ongelma on ollut yleisessä tiedossa jo lähes kaksi vuosikymmentä.  Nykyään jo pelkästään yhden asianosaisen kulut ylittävät helposti riidan kohteena olevan intressin arvon ja hävinneen asianosaisen maksettavaksi päätyvät molempien osapuolten yhteenlasketut kymmeniin tuhansiin euroihin nousevat kokonaiskulut ylittävät hävinneen osapuolen maksukyvyn. Häviöstä riita-asian oikeudenkäynnissä on tullut tavallisille ihmiselle taloudellinen katastrofi, josta selviytyminen edellyttää pahimmassa tapauksessa perheen asunnon myyntiä.

5. Oikeudenkäyntikuluihin voidaan yrittää vaikuttaa kahdella tavalla, jotka eivät ole toisiaan poissulkevia. Ensinnäkin voidaan pyrkiä vaikuttamaan itse kulujen syntymiseen pyrkimällä estämään se, että asianosaisten omat kulut kasvavat kohtuuttoman korkeiksi. Kysymys on siten puuttumisesta asianajopalkkioiden muodostumiseen. Toiseksi voidaan pyrkiä vaikuttamaan siihen, miten kulut jakautuvat asianosaisten ja mahdollisesti muiden tahojen kesken oikeudenkäynnin päätyttyä. Tämä on puolestaan mahdollista OK 21 luvun kulusääntöjä uudistamalla ja erilaisten julkisten ja yksityisten oikeusapujärjestelmien avulla.

6. Tarkastelen tässä blogikirjoituksessa erityisesti keinoja oikeudenkäyntikulujen laskemiseksi. Kuluthan koostuvat meillä käytännössä asianajopalkkioista. Samoin kulujen kasvu on seurausta nimenomaan palkkioiden kasvusta. Sen vuoksi tehokkain tapa laskea oikeudenkäyntikuluja on pyrkiä puuttumaan asianajopalkkioihin. Tuomioistuinten perimät oikeudenkäyntimaksut ovat Suomessa edelleen varsin edullisia kun niitä vertaa oikeuskäsittelystä yhteiskunnalle aiheutuviin kustannuksiin. 

7. Kilpailuviraston vaatimuksesta Suomen Asianajajaliitto joutui vuonna 1992 kumoamaan palkkio-ohjeidensa erityisen osan, joka sisälsi pääasiassa toimenpidekohtaisia enimmäispalkkioita koskevia suosituksia. Ohjeet tarjosivat selkeitä raameja sille, mitä oikeudenkäyntiavustaja saattoi tehtävistään enintään veloittaa. Kilpailuviraston vaatimukset perustuivat varsin epärealistiseen käsitykseen siitä, että muutos olisi johtanut eri palvelun tarjoajien välisen hintakilpailun syntymiseen. Todellisuudessa näin ei tapahtunut jo yksistään siitä syystä, että potentiaalisten asiakkaiden on käytännössä mahdotonta kerätä kattavaa ja vertailukelpoista hintainformaatiota.   

8. Palkkio-ohjeista luopumisen jälkeen asianajajat siirtyivät käyttämään pääasiassa tuntiveloitusta, jonka ongelmat ovat yleisesti tunnettuja. Tuntiveloitus ei kannusta tehokkuuteen, sillä jokainen tehty lisätunti nostaa palkkiota. Myöskään palvelun tarjoajien välisten hintojen vertaileminen ei ole mahdollista, sillä etukäteen ei ole tiedossa, montako työtuntia toimeksiannon suorittamiseen kultakin potentiaaliselta toimeksisaajalta menee. Samasta syystä johtuen tämä palkkioperuste ei myöskään mahdollista koko työstä perittävän kokonaispalkkion ennustettavuutta. Tieto kokonaiskustannuksista olisi kuitenkin asiakkaalle elintärkeä hänen arvioidessaan, onko kuluriski järkevässä suhteessa riidan kohteena olevaan intressiin sekä hänen oman taloudelliseen maksukykyynsä verrattuna.

9. Vuoden 1993 alioikeusuudistuksen yhteydessä muutettiin myös oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuutta koskevia OK 21 luvun säännöksiä siten, että oikeudenkäynnin hävinnyt voitiin tuomita maksamaan voittaneen osapuolen kulut pääsääntöisesti siitä riippumatta, kuinka epäselvä asia on ollut oikeudenkäyntiin ryhdyttäessä. Tällaisen kulukorvaussäännöstön ja tuntiveloituksen yhdistelmä on käytännössä tuhoisa. Palkkioperuste, jossa toimeksisaajan palkkiolle ei ole selkeää ylärajaa, johtaa täyden korvauksen periaatteelle rakentuvien kulusääntöjen vallitessa aina vain korkeampiin ja korkeampiin palkkiolaskuihin ja kuluvaatimuksiin. Asianosaisethan luottavat siihen, että omat kulut saadaan siirrettyä hävinneen vastapuolen maksettavaksi, mikä tietysti vähentää heidän kiinnostustaan valvoa omien kulujen kasvua. Lisäksi häviöstä seuraava kulujen korvausvelvollisuus kannustaa panostamaan jutun voittamiseen ja nostaa myös kustannuksia.

10. Selvästi enemmän kulujen kuittaukselle perustuvissa järjestelmissä asianosaiset joutuvat puolestaan ottamaan huomioon, että omat kulut jäävät joko kokonaan tai osaksi heidän itsensä maksettaviksi. Näin ollen heillä on aivan erilainen intressi valvoa sitä, kuinka korkeiksi heidän omat kulunsa muodostuvat oikeudenkäynnin aikana. 

11. Tämä havainto yhdistää kulujen kasvun ja niiden korvausvelvollisuutta koskevat säännökset toisiinsa mielenkiintoisella tavalla. Siten vuoden 1993 menettelyuudistuksen yhteydessä tapahtunut palkkio-ohjeiden kumoaminen ja sitä seurannut siirtyminen aikaveloitukseen samaan aikaan kiristyneen kulujen korvausvelvollisuuden kanssa ovat keskeisimpiä syitä sille, miksi kulut nousivat niin voimakkaasti alioikeusuudistuksen jälkeen ja erityisesti sille, miksi kulut jatkavat edelleen kasvuaan.   

12. Mistä sitten löytyisi vaihtoehtoinen palkkioperuste paljon parjatulle tuntiveloitukselle? Olen käsitellyt vaihtoehtoisia palkkiomalleja varsin laajasti vuonna 2011 julkaistussa teoksessani: ”Asianajopalkkiot - kilpailu vai sääntely?”. Aika- ja toimenpideperusteisten palkkiojärjestelmien lisäksi voidaan käyttää myös intressi- ja tulosperusteisia palkkiojärjestelmiä sekä niiden yhdistelmiä. Kaikilla palkkioperustejärjestelmillä on omat hyvät ja huonot puolensa. 

13. Varsin mielenkiintoinen on Saksassa käytössä oleva, asetukseen perustuva palkkiojärjestelmä, jossa riidan kohteena oleva intressi vaikuttaa keskeisesti palkkion suuruuteen. Siinä alioikeus-käsittely on jaettu useampaan eri vaiheeseen, joista kustakin avustaja on oikeutettu intressin suuruuden perusteella määräytyvään palkkioon edellyttäen, ettei asian käsittely pääty prosessin alkuvaiheissa esimerkiksi sovintoon. Avustaja voi kylläkin sopia päämiehensä kanssa, että palkkio määräytyy palkkioasetuksesta poikkeavalla tavalla. Tällaisen sopimuksen tekemistä pyrittiin kuitenkin aiemmin vaikeuttamaan edellyttämällä, että sitä koskevaa sopimusmääräystä ei voitu liittää toimeksiantosopimukseen, vaan siitä oli tehtävä erillinen kirjallinen sopimus. Käytännössä palkkio määräytyykin yleensä palkkioasetuksen mukaan silloin kun päämies on yksityishenkilö.

14. Saksan järjestelemän ehdottomana etuna on oikeudenkäyntikulujen ennakoitavuus. Heti kun tiedetään riidan kohteena olevan intressin suuruus, jonka mukaan myös tuomioistuimen perimät oikeudenkäyntimaksut määräytyvät, voidaan laskea omien kulujen enimmäismäärä. Heikkona kohtana on se, että intressi ja jutun työläys eivät välttämättä aina korreloi keskenään. 

15. Saksassa käytössä oleva järjestelmä perustuu perinteiseen hintasääntelyyn. Siinähän julkinen valta päättää markkinamekanismin asemesta ylimmän sallitun palkkiotason. Meillä hintasääntely oli käytössä pitkään sotien jälkeen ja siitä tuli myöhemmin osa tulopolitiikkaa. Hintasääntelyä ryhdyttiin kuitenkin vähitellen purkamaan sillä perusteella, että sen katsottiin toimivan hintojen sääntelyn sijaan käytännössä hinnankorotusautomaattina. Monilla aloilla näin varmasti olikin, mutta jollain aloilla hintasääntelyllä voidaan katsoa olevan edelleen tärkeä tehtävä suojaamassa asiakkaita kohtuuttomalta laskutukselta. Esimerkiksi takseja koskevan hintasääntelyn poistamisen voidaan olettaa johtavan samanlaisiin lieveilmiöihin kuin Ruotsissa aikanaan.

16. Kun poliittinen ilmapiiri on kuitenkin aika vahvasti kaikenlaista hintasääntelyä vastaan, on melko turhaa lähteä ehdottamaan sellaisen käyttöönottoa. Sen vuoksi päädyinkin ehdottamaan mallia, joka olisi yhdistelmää vanhaa ja uutta. Tässä modernissa hintasääntelyssä sääntelyn kohteena olisivat vain hinnoitteluperusteet. Kaikkien oikeudellisia asiantuntijapalveluita riita-asiain oikeudenkäynneissä tarjoavien tulisi laatia hinnastonsa saman mallin mukaan. Lähtökohtana olisi hieman Saksan mallia muistuttava toimenpideveloitus, jossa oikeudenkäynti olisi jaettu oikeusasteittain 3-4 osakokonaisuuteen. Näistä kustakin avustaja olisi oikeutettu hinnastonsa mukaiseen palkkioon. 

17. Keskeinen ero Saksan järjestelmään olisi siinä, että kukin toimisto voisi edelleen vapaasti päättää omasta hintatasostaan kunkin osakokonaisuuden osalta. Ne olisivat ainoastaan sidottuja käyttämään kaikille samaa palkkioperusteen ilmoittamisjärjestelmää. Tämän palkkiojärjestelmän keskeisimpänä etuna olisi se, että se tekisi kaikkien toimistojen hinnastot keskenään vertailukelpoisiksi. Mikäli tämä vertailukelpoisuus yhdistettäisiin vielä hintainformaation parempaan saatavuuteen esimerkiksi oikeusministeriön tai Asianajajaliiton ylläpitämän sähköisen palkkiorekisterin kanssa, voitaisiin sanoa, että hintakilpailulle olisi ensimmäistä kertaa luotu mahdollisuus toimia. 

18. Potentiaalinen asiakas löytäisi nopeasti tiedon siitä, mitkä toimistot hänen kotipaikkakunnallaan ovat edullisia, ja mitkä puolestaan kalliita. Tällä olisi selvä hintakilpailua lisäävä vaikutus, sillä niiden toimistojen välillä, joita asiakas pitää laadullisesti suurin piirtein samantasoisina, hän yleensä päätyisi valitsemaan edullisemman. Uuden verkkorekisterin avulla asiakas pystyisi helposti laskemaan myös oikeudenkäynnin kokonaiskustannukset omalta osaltaan laskemalla yksinkertaisesti kustakin osakokonaisuudesta perittävät palkkiot yhteen. Tämä helpottaisi myös sen arvioimista, onko oikeudenkäyntiin ryhtyminen ylipäätään taloudellisesti mielekästä.

19. Vaikka päähuomio taloudellisen prosessikynnyksen laskemiseksi tulisikin kohdistaa asianajopalkkioiden kohtuullisuuteen, voidaan kulujen määrään vaikuttaa välillisesti myös kulusääntöjen avulla. Kuten edellä todettiin, täyden korvauksen periaate on omiaan eri syistä nostamaan asianosaisten kustannuksia kuittausperiaatetta enemmän, mikä puoltaisi myös nykyisten kulusääntöjen muuttamista. OK 21 lukuun lisättiinkin jo 1990-luvun loppupuolella muutamia säännöksiä, joiden tarkoituksena oli lieventää hävinneen korvausvelvollisuuden laajuutta tietyissä tilanteissa. Näiden säännösten käyttö on kuitenkin jäänyt oikeuskäytännössä vähäiseksi, kuten Satu Saarensola osoittaa tuoreessa väitöskirjassaan. 

20. Perusongelmana näissä säännöksissä on kuitenkin se, että asianosainen ei pysty laskemaan niiden varaan oikeudenkäyntiin ryhtymistä harkitessaan. Mikäli säännös tarjoaa lievennystä täyden korvauksen periaatteesta, sillä on taloudellista prosessikynnystä laskeva vaikutus ainoastaan, mikäli asianosainen voi luottaa sen soveltamiseen. Prosessikynnystä laskevalta kulusäännöltä tarvitaan siten ennakoitavuutta. Tällainen olisi tietysti kulujen kuittauksen ottaminen pääsäännöksi Yhdysvaltojen tapaan. Se ei kuitenkaan olisi mielekästä, sillä tuomioistuimissa on meillä liikaa juttuja, joissa kanneperuste on varsin heikko ja kuluriskin poistaminen voi vain lisätä niitä. 

21. Parhaan vaihtoehdon tarjoaisivat kulukorvaustaulukot, jotka sääntelisivät sitä, kuinka paljon hävinnyt asianosainen voi enimmillään joutua maksamaan voittaneelle osapuolelle. Esimerkiksi Tanskassa kilpailuviranomaisten puututtua asianajajien palkkiotaulukoihin ja asianajajien siirryttyä sielläkin pitkälti tuntiveloitukseen, tuomioistuimet käyttivät edelleen palkkiotaulukoita ohjenuorana hävinneen korvausvastuun suuruudesta päättäessään. Toinen vaihtoehto olisi käyttää kaavamaisempia kulukorvaustaulukoita. Voitaisiin esimerkiksi säätää, ettei hävinnyt voitaisi tuomita alioikeuskäsittelyn jälkeen maksamaan vastapuolen kuluja 10 000 euroa enempää. Tämä pakottaisi asianosaiset oikeudenkäynnin aikana harkitsemaan, mitkä toimenpiteet ovat todella tarpeellisia oikeudenkäyntiin ryhdyttäessä. Samoin potentiaaliset asianosaiset tietäisivät jo etukäteen, kuinka paljon he enimmillään joutuisivat maksamaan voittaneen kuluja.

22. Julkiset ja yksityiset oikeusapujärjestelmiä ovat toisinaan olleet esillä, kun on pohdittu keinoja laskea kansalaisten prosessikynnystä. Julkisen vallan leikatessa jatkuvasti menojaan olisi kuitenkin varsin epärealistista olettaa, että julkisia varoja ohjattaisiin vaikkapa sosiaali- ja terveyspalveluista asianajajien palkkioihin käytettäväksi. Julkinen oikeusapu pysynee jatkossakin järjestelmänä, jolla avustetaan toisaalta syytettyjä vakavissa rikosjutuissa ja toisaalta vähävaraisia perhe- ja perintöoikeudellisissa asioissa. Oikeusturvavakuutus yksityisenä oikeusapujärjestelmänä mahdollistaisi periaatteessa asianosaisten nykyistä tehokkaamman tukeminen, mutta on otettava huomioon, että paremmat etuudet näkyisivät myös selvästi nykyistä korkeampina vakuutusmaksuina. Sen jälkeen kun oikeusturvavakuutus tuli mahdolliseksi erottaa kotivakuutuksesta, tällaisten räätälöityjen, nykyistä parempaa suojaa maksavien vakuutusten suosio on varmasti vähäinen. Kuka on valmis maksamaan useita satoja euroja vuodessa siitä, että saa parempaa taloudellista tukea mahdollisessa oikeusriidassa?

23. Kaikkein radikaalein keino pyrkiä alentamaan oikeudenkäynneistä tavallisille kansalaisille aiheutuvia kustannuksia olisi ottaa meilläkin käyttöön alun perin common law -maissa kehitetty yksinkertaistettu oikeudenkäyntimenettely sellaisissa riidoissa, joiden intressi alittaisi esimerkiksi 15 000 euroa. Nyttemmin tämä menettely on käytössä myös Tanskassa ja Norjassa. Tavoitteena on yksinkertaistaa riita-asian oikeudenkäyntimenettelyä siinä määrin, että asianosaiset pystyisivät itse hoitamaan riita-asiaansa ilman tarvetta kalliin oikeudenkäyntiavustajan palkkaamiseen. Kun asianajopalkkiot muodostavat käytännössä yleensä yli 90 prosenttia oikeudenkäyntikuluista, merkitsisi yksinkertaistetun oikeudenkäyntimenettelyn käyttöönotto varsin perustavan laatuista muutosta suomalaiseen riita-asiain oikeudenkäyntiin. Tanskan ja Norjan kokemuksia kannattaisi nyt pyrkiä hyödyntämään ja katsoa, mitä sieltä voisi oppia.