119. Maaoikeus ylitti tutkimisvaltansa. KKO 2018:56

1. Tuomioistuin on sidottu sidottu asianosaisen esittämiin vaatimuksiin, sillä se ei saa riita-asiassa tuomita muuta tai enempää kuin mitä kantaja on vaatinut tai vastaaja myöntänyt (ne eat judex ultra petita partium). Tätä dispositiiviseen periaatteeseen eli määräämisperiaatteeseen perustuvaa sääntöä kutsutaan vaatimistaakaksi. Siitä säädetään OK 24 luvun 3 §:n 1 momentissa.

2. Toisaalta myös asianosaisen esittämät vaatimusten perusteet sitovat tuomioistuinta. Riita-asiassa, jossa sovinto on sallittu, oikeus ei sa perustaa tuomiota seikkaan eli tarkemmin sanottuna ns. oikeustosiseikkaan, johon asianosainen ei ole vaatimuksensa tai vastaamisensa tueksi vedonnut. Tästä ns. väittämis- eli vetoamistaakasta säädetään puolestaan OK 24 luvun 3 §:n 2 momentissa. Rikosasiassa väittämistaakasta käytetään nimitystä syytesidonnaisuus.

3. Korkeimman oikeuden (KKO) tänään antama ennakkopäätös KKO 2018:56 koskee vaatimistaakkanormin soveltamista maaoikeudessa vireillä olleessa lunastustoimitusasiassa. 

Ratkaisuseloste KKO 2018:56

4. Kanteen, hakemuksen ja valituksen sisältö määrittää tuomioistuimen tutkimisvallan rajat, joten tuomioistuin ei voi mennä ratkaisussaan asianosaisten esittämien vaatimusten ulkopuolelle. Oikeuspoliittisesti vaatimistaakka perustuu sopimusvapauden periaatteeseen, menettelyllisesti taas kontradiktoriseen periaatteeseen. Vaatimuksen esittäneen asianosaisen vastapuoli voi luottaa siihen, että tuomioistuin pysyttelee asian tutkimisessa esitettyjen vaatimusten rajoissa. Asianosaisen näkökulmasta vaatimistaakka asettaa velvollisuuden päättää vaatimusten laadusta ja laajuudesta. Asianosainen kärsii haitallisen seuraamuksen, jollei hän esitä asianmukaista tai riittävän kattavaa vaatimusta. Kannevaatimusta ei saa ylittää esimerkiksi niin, että tuomioistuin tuomitsisi vahingonkorvausta enemmän kuin kanteessa on vaadittu tai vähemmän mitä vastaaja on myöntänyt. Vaatimistaakka koskee myös korkoa (ks. esim. KKO 2004:69) samoin kuin oikeudenkäyntikuluja. Tuomiossa ei ole lupa tuomita laadullisesti muuta kuin kanteessa on vaadittu. Jos kanteessa on vaadittu ainoastaan rahakorvasta, ei tuomioistuimella ole valtaa tuomita sen sijasta luontoissuoritusta (KKO 1990:1). Hinnanalennuksen tai vahingonkorvauksen tuomitseminen kaupan purkamista koskevassa jutussa edellyttää, että sitä koskeva vaatimus on purkuvaatimuksen ohella toissijaisesti tai vaihtoehtoisesti esitetty. Toisaalta tuomioistuin voi tuomita korvausta vähemmän kuin mitä kantaja on vaatinut.

5. Kuten KKO:n tänään antaman ratkaisun perusteluissa todetaan, oikeudenkäyntimenettelyyn maaoikeudessa sovelletaan OK 24 luvun 3 §:n 1 momentin vaatimistaakkaa koskevaa säännöstä (kappale 7). Ylipäätään vaatimistaakka on instanssikohtainen, mikä merkitsee sitä, että esimerkiksi hovioikeus ei saa tuomita tuomita enempää tai muuta kuin mitä asianosainen on hovioikeudelle tekemässään valituksessa vaatinut (ks. esim. KKO 1995:146).

6. KKO:n ratkaisemassa tapauksessa Varsinais-Suomen käräjäoikeus maaoikeutena oli lunastustoimitusta koskeneen ELY-keskuksen tekemän valituksen johdosta kumonnut  toimitusratkaisun ja palauttanut asian toimitukseen kokonaisuudessaan eli tilojen X, Z ja Y:n alueiden osalta, vaikka valittaja oli rajoittanut muutosvaatimuksensa koskemaan vain lunastuskohteen vahvistamista tietyn valituksessa yksilöidyn alueen eli tilojen X ja Z osalta. Tässä oli tapahtunut virhe, sillä kuten KKO:n perusteluissa todetaan, asiaan osalliset maanomistajat olivat tyytyneet toimitusratkaisuun valittamatta siitä maaoikeuteen, joten heillä ei ollut oikeutta ELY-keskuksen valitukseen antamissaan vastauksissa esittää toimitusratkaisua koskevia muutosvaatimuksia. Kun lunastustoimitus oli tilan Y alueiden osalta saanut lainvoiman, maaoikeus oli vastoin OK 24 luvun 3 §:n 1 momentin säännöstä ylittänyt tutkimisvaltansa rajat  kumotessaan toimitusratkaisun muiltakin kuin ELY-keskuksen valituksen kohteena olleilta osin. 

7. On yllättävää havaita, miten suorastaan alkeellisia oikeudenkäyntimenettelyä koskevia virheitä tuomioistuimet ja jopa ylioikeudet - kuten nyt maoikeus - voivat tehdä. Vaatimusten ja niiden perusteiden sitovuus, siis vaatimistaakka ja väittämistaakka, ovat toki sellaista "peruskauraa", jonka osalta tuomioistuinten ja tuomareiden ei luulisi mitenkään menevän harhaan. Mutta näin kuitenkin tapahtuu ja vieläpä aika usein. 

8. Elo- ja syyskuun aikana KKO on antanut peräjälkeen neljä ennakkopäätöstä, joissa kaikissa on kyse oikeudenkäyntiä koskevista perusasioista, mutta joissa alemmat oikeudet ovat sortuneet selvästi virheellisiin tulkintoihin (KKO 2018:53, 54, 55 ja 56). Uskomatonta mutta totta.

114. KKO 2018:54. Todistelu, oikeudenkäyntivirhe

      Turun hovioikeudessa ei kaivattu asianomistajan kuulemista

1. Todistelutarkoituksessa kuultava rikosasian asianomistaja B jäi kutsuttuna pois Turun hovioikeuden pääkäsittelystä, minkä johdosta hovioikeus käytti kuulemisen sijasta näyttönä B:n esitutkinnassa antamaa kertomusta. Hovioikeus nojautui näyttönä myös lääkärinlausunnon esitietoihin merkittyyn B:n kertomukseen ja luki syytetty A:lle syyksi törkeän ryöstön.

2. Valituksessaan korkeimmalle oikeudelle (KKO) A katsoi, että hovioikeudessa oli tapahtunut menettelyvirhe, koska hovioikeuden olisi tullut kuulla B:tä pääkäsittelyssä riippumatta siitä, että A oli suostunut pääkäsittelyyn B:n poissaolosta huolimatta. Hänellä ei ollut mahdollisutta kuulustella häntä vastaan todistavaa asianomistajaa. Hovioikeus oli pitänyt asiassa pääasiallisena näyttönä myös sitä, mitä B ja toinen asianomistaja (C) olivat lääkärille kertoneet, vaikka kertomukset lääkärille eivät ole luotettavampia kuin esitutkintakertomukset.

3. KKO katsoi tänään antamassaan tuomiossa (KKO 2018:54), ettei hovioikeus olisi saanut käyttää todisteena esitutkintapöytäkirjaan eikä lääkärinlausuntoon merkittyä asianomistajan kertomusta. Kysymyksessä oli oikeudenkäyntivirhe, jonka takia KKO kumosi hovioikeuden tuomion ja palautti asian hovioikeuteen uudelleen käsiteltäväksi.

KKO 2018:54

4. Rikosjutussa on oikeudenkäymiskaaren (OK) 17 luvun 24 §:n 2 momentin mukaan pääsääntönä, että tuomioistuimessa ei saada käyttää todisteena esitutkintapöytäkirjaan tai muulle asiakirjalle merkittyä tai muulla tavalla tallennettua lausumaa, ellei laissa toisin säädetä. 

5. Kirjallisen lausuman kieltämisellä on haluttu turvata ensinnäkin syytetyn oikeutta kuulustella tai kuulustuttaa häntä vastaan todistavia henkilöitä, kuten Euroopan ihmisoikeussopimuksen (EIS) 6 artiklan 3 kappaleen d kohdasta ilmenee. Toisaalta kiellon tavoitteena on turvata todistelun välittömyyttä ja sen myötä näytön arvioinnin luotettavuutta, sillä henkilön kuuleminen suullisesti oikeudessa antaa kirjallista kertomusta selvästi paremmat edellytykset kertomuksen uskottavuuden arvioinnille.

6. OK 17 luvun 24 §:n 2 momentissa on säädetty kuitenkin kaksi poikkeusta pääsääntöön. Henkilön kirjallista lausumaa saadaan ensinnäkin käyttää todisteena, jos  lausuman antajaa ei voida kuulustella pääkäsittelyssä. Tällöin todistava henkilö on joko kuollut tai niin vaikeasti sairas, että kuuleminen ei ole kerta kaikkiaan mahdollista. Toinen poikkeus koskee tilannetta, jolloin henkilö on jäänyt asianmukaisista toimenpiteistä huolimatta tavoittamatta, eikä asian ratkaisemista tulisi enää viivyttää.

7. Kommentoitavassa tapauksessa kyse ei ole ollut kummastakaan tilanteesta, vaan ainoastaan siitä, että B, joka oli asianmukaisesti kutsuttu hovioikeuden pääkäsittelyyn, ei ollut saapunut istuntoon. Syy B:n poissaololle ei ollut tiedossa, mutta se tiedettiin, ettei häntä ollut yritetty kutsun tiedoksiannon jälkeen enää aktiivisesti tavoittaa viranomaiskeinojen avulla. Asian käsittely ei myöskään ollut viivästynyt, ja B:n kertomuksella on ollut näyttönä keskeinen merkitys. Tästä huolimatta hovioikeus ei ollut ryhtynyt enempiin toimenpiteisiin, joilla B olisi voitu saada henkilökohtaisesti oikeuteen. Näin ollen KKO:n johtopäätös, jonka mukaan hovioikeus ei ollut yrittänyt tavoittaa B:tä OK 17 luvun 24 §:n 2 momentissa tarkoitetulla tavalla, on perusteltu.

8. Se seikka, että B oli ilmoittanut käräjäoikeuden pääkäsitelyssä, ettei hän halua tulla asiassa kuulluksi, ei ole relevantti. Asianomistaja saattaa tulla oikeudenkäynnin jatkuessa asiassa toisiin aatoksiin. Asianosaiset eivät voi tuomioistuinta sitovasti disponoida mainitusta kysymyksestä, sillä OK 17:24,2:n säännös on luonteeltaan pakottava, joten tuomioistuin on velvollinen ottamaan sen huomioon viran puolesta. Näin ollen myöskään se seikka, että syytetty A on hovioikeudessa suostunut Bn kuulustelukertomuksen lukemiseen ja hyväksynyt sen käyttämisen todisteena, ei vaikuta asiaan.

9. OK 17 luvun 24 §:n 2 momentissa säädetty kirjallisen kertomuksen käyttökielto todisteena koskee paitsi esitutkintapöytäkirjaa myös muulle asiakirjalle merkittyä lausumaa. KKO on ratkaisuun KKO 2017:93 viitaten todennnut, että lääkärinlausuntoa on pidettävä tällaisena asiakirjana siltä osin kuin siihen on esitietoina kirjattu asianomistajan kertomus hänen vammojensa syntyyn johtaneista tapahtumista. Lääkärinlausuntoa ei siten voida ko. osin käyttää  todisteena tuomioistuimessa, elleivät mainitussa lainkohdassa säädetyt edellytykset täyty; tässä tapauksessa edellytyksiä ei ollut.

10. Hovioikeudessa on siten tapahtunut selkeä oikeudenkäyntivirhe, jonka vuoksi tuomio on ollut pakko kumota ja asia palauttaa hovioikeuteen uudelleen käsiteltäväksi. 

11. Tällaisia ja vastaavanlaisia virheitä hovioikeuksille näyttää sattuvan tuon tuostakin, joihin KKO joutuu sitten puuttumaan; kaikki virheet eivät toki tule KKO:n käsittelyyn. Pari viikkoa eli 25.8.sitten selostin tässä blogissa (kirjoitus numero 110) KKO:n ratkaisua 2018:53, joka koski hovioikeuden laiminlyöntiä toimittaa rikosasiassa pääkäsittely.

12. Mikä tällaiseen "kurittomuuteen" voisi olla syynä?  Tietämättömyys, välinpitämättömyys, mukavuudenhalu, vai mistä oikein on kyse? Ilmeisesti hovioikeudet eivät oikein viitsi vaivautua noudattamaan kaikkia oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimuksia viimeistä piirtoa myöten, vaan haluavat "pikkuseikoista" välittämättä panna pääpainon asioiden joutuisalle ratkaisemiselle. Kyse on lienee aika paljon hovioikeuksien laiskuudesta, välinpitämättömyydestä tai omasta mukavuudenhalusta, joka menee syytetyn oikeusturvan ja reilun oikeudenkäynnin vaatimusten edelle. Ei vaivauduta toimittaa pääkäsittelyä, vaan ratkaistaan asia kirjallisen aineiston perusteella, ei välitetä kuulla asianosaista, vaikka tämä on kutsuttu oikeuteen henkilökohtaisesti jne.

13. Tuomareita on kyllä koulutettu riittävästi, ja prosessioikeudellisessa kirjallisuudessa on jo parikymmentä vuotta jaksettu yhä uudelleen ja uudelleen muistuttaa, mitä kirjallisten todistajankertomusten käyttökielto EIS:n ja ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännön valossa tarkoittaa ja mitä vaatimuksia se asettaa tuomioistuinten työlle. Mutta mikään ei tunnu auttavan, sillä vastaavanlaisiin virheisiin, joista ko. tapauksessa on kyse, törmää lähes "jatkuvalla syötöllä". Ruotsissa ja Norjassa tilanne on tyystin toisenlainen, siellä siellä ylin oikeusaste ei ole enää pitkiin aikoihin joutunut muistututtamaan ja "opettamaan" alempia tuomioistuimia esimerkiksi  esitutkintakertomusten käyttökiellosta, todistelun välittömyydestä tai syytetyn vastakuulusteluoikeuden merkityksestä.

13. KKO 2016:81. Reformatio in peius -kielto

1. Reformatio in peius -kielto on normi, joka sääntelee muutoksenhakutuomioistuimen tutkimisvallan rajoja. Kiellon mukaan muutoksenhaussa, siis valitusmenettelyssä,  on voimassa pääsääntönä, että valituksenalaista tuomiota ei saa muuttaa valittajan vahingoksi eikä vastapuolen eduksi, jos viimeksi mainittu ei ole hakenut muutosta. 

2. Oikeuskirjallisuudessa kiellosta käytetään toisinaan nimikettä huonontamiskielto, joka on suora käännös saksankielisestä ilmaisusta Verschlecterungsvebot; itse en pidä termiä huonontamiskielto kovin onnistuneena. Tätä nimikettä myös korkein oikeus (KKO) käyttää alla selostetussa tuomiossaan; puhun tässä yksinkertaisesti vain peius -kiellosta. Sen vastakohta on reformatio in melius -kielto, jonka mukaan tuomiota ei ole lupa muuttaa valittajan eduksi enemmälti tai muilta osin kuin tämä on vaatinut.

3. Peius -kieltoa sovellettaessa yksin valittava osapuoli voi luottaa siihen, ettei tuomio tulisi muuttumaan hänen vahingokseen, jolloin hän voi ilman mainittua vaaraa valittaa ja katsoa, saisiko hän ylemmästä instanssista aiempaa edullisemman tuomion. Siinä tapauksessa, että myös vastapuoli valittaa tai tekee vastavalituksen, reformatio in peius -kielto ei ole voimassa. 

4. Peius -kiellosta ei ole Suomen laissa  - vieläkään - yleistä nimenomaista säännöstä, mutta sitä noudatetaan vakiintuneen oikeuskäytännön perusteella eräin poikkeuksin sekä siviili- että rikosprosessissa. Olen kirjoittanut refomatio in peius -kiellon soveltamista käsittelevän väitöskirjan, joka ilmestyi 1977. Kirjan alaotsikon mukaan kysymyksessä on tutkimus tuomioistuimen tutkimisvallan laajuudesta yksipuolisessa muutoksenhaussa erityisesti rikosprosessia silmällä pitäen.

5. Rikosasiassa reformatio in peius -kiellolla on valituksen tekemistä harkitsevan ja langettavasta tuomiosta yksin valittavan syytetyn oikeusturvan kannalta tärkeä merkitys. Kielto ei koske virallisen syyttäjän tekemää valitusta, sillä tuolloin ylempi oikeus voi muuttaa alemman tuomioistuimen tuomiota rangaistusvaatimuksen osalta syytetyn eduksi (OK 26:2.2). Syytetyn yksin valittaessa syyttäjä voi kuitenkin vastavalitusoikeutta käyttämällä estää peius -kiellon soveltamisen. Rikosasiassa on hovioikeusprosessin osalta tavallista, että syytetty valittaa rangaistuksen mittaamisesta, jolloin syyttäjä voi katsoa tarpeelliseksi saattaa myös rangaistuksen koventamista puoltavat seikat ylemmän oikeuden tutkittavaksi ja vaatia rangaistuksen muuttamista. Tähän hänelle tarjoutuu mahdollisuus  vastavalituksen avulla.

6. Riita-asiassa peius -kiellon katsotaan perustuvan oikeusturvaseikkojen ohella asianosaisten määräämisperiaatteeseen, jonka mukaan tuomioistuin on sidottu asianosaisten esittämiin vaatimuksiin. Kiellolla on käytännössä merkitystä osavoittotilanteessa, jolloin asianosaiset ovat voittaneet ja hävinneet asian osittain ja heistä vain toinen hakee tuomioon muutosta. 

7. Korkein oikeus antoi toissa päivänä pitkästä aikaa reformatio in peius -kieltoa riita-asiassa koskevan ennakkopäätöksen (KKO 2016:81). Ratkaisu koskee kiellon soveltamista osakeyhtiön hallituksen jäsenen korvausvelvollisuutta koskevassa asiassa, jossa käräjäoikeuden tuomiosta valitti hovioikeuteen ainoastaan korvausvelvolliseksi tuomittu vastaaja A.

8. Konkurssipesä vaati käräjäoikeudessa, että A velvoitetaan yhteisvastuullisesti toisen henkilön kanssa suorittamaan konkurssipesälle 41 121,21 euroa korkoineen. Kanteen mukaan A oli yhtiön hallituksen jäsenenä vastuussa siitä, että yhtiön kirjanpito oli ollut asianmukaisesti hoidettu ja että yhtiön varoja oli käytetty liiketaloudellisten perusteiden mukaisesti. A oli vastoin osakeyhtiölain säännöksiä myötävaikuttanut siihen, että yhtiöstä oli jaettu varoja yhtiön vahingoksi. Kysymys oli yhtiön erityistilintarkastuksen selvittelytilille kirjatuista, pääosin luottokorttiveloituksista koostuvista eristä, joiden osalta kirjanpitoon ei ollut ollut liitetty selvitystä menojen yhteydestä liiketoimintaan. 

9. A kiisti kanteen ja totesi menojen kohdistuneen yhtiön liiketoimintaan. Hän oli toiminut hallituksen jäsenenä huolellisesti. A:n mukaan vahingonkorvausta tuli joka tapauksessa sovitella.

10. Helsingin käräjäoikeus totesi tuomiossaan A:n toimineen hallituksen jäsenenä tuottamuksellisesti. Vaaditusta korvaussummasta eli 41.121,21 eurosta 5.000 euron suuruinen luottokorttiveloituksiin liittyvä määrä oli käräjäoikeuden arvion mukaan kuitenkin  liittynyt yhtiön liiketoimintaan. Muilta osin selvittelytilillä mainitut varat oli nostettu vastoin osakeyhtiölain säännöksiä. Korvauksen sovittelulle ei ollut perustetta. Käräjäoikeus velvoitti A:n suorittamaan asiassa aikaisemmin korvausvelvolliseksi tuomitun henkilön kanssa yhteisvastuullisesti konkurssipesälle 36 121,21 euroa korkoineen.

11. A valitti yksin tuomiosta hovioikeuteen ja vaati, että käräjäoikeuden tuomio kumotaan ja konkurssipesän kanne hylätään 2 634 euroa ylittävältä osalta. Hänen mukaansa kaikki selvittelytilin menot 2 634 euron erää lukuun ottamatta olivat olleet liiketoimintaan liittyneitä kuluja.

12. Konkurssipesä ei valittanut käräjäoikeuden tuomiosta. Vastauksessaan se vaati valituksen hylkäämistä ja totesi hyväksyneensä käräjäoikeuden ratkaisun siltä osin kuin 5 000 euron oli katsottu liittyneen yhtiön liiketoimintaan. Konkurssipesä katsoi tämän riittävän vastuun rajoittamiseksi.

13. Helsingin hovioikeus katsoi 27.3.2105 antamassaan tuomiossa, että asiassa oli kysymys siitä, onko A velvollinen maksamaan konkurssipesälle yhtiön varoista käytetyt 41 121,21 euroa yhteisvastuullisesti aikaisemmin maksuvelvolliseksi velvoitetun toisen hallituksen jäsenen kanssa. Vaadittu määrä koostui hovioikeuden mukaan A:n ja muiden kortinhaltijoiden luottokorttiveloituksista sekä kolmesta "Sampo-kuittaukset", "052009 ei tositetta" ja "Smart" -nimisestä erästä.

14. Hovioikeus arvioi A:n itse käyttämän luottokortin veloitusten osalta hänen vastuutaan osakeyhtiölain varojenjakoa ja -palautusvelvollisuutta koskevien säännösten pohjalta ja katsoi hänen olevan velvollinen palauttamaan maksut. Muiden henkilöiden hallussa olleiden luottokorttien veloitusten osalta hovioikeus katsoi, että A on hallituksen jäsenenä velvollinen korvaamaan huolimattomasta menettelystään aiheutuneen vahingon. Perustetta korvauksen sovittelulle ei ollut. Muiden, yhteensä 9 620,78 euron suuruisten erien osalta ei ollut esitetty selvitystä siitä, että A olisi laiminlyönyt huolellisuusvelvoitteensa. Näillä perusteilla hovioikeus alensi A:n maksettavaksi tuomitun määrän 31 890,61 euroksi korkoineen. 

15. A vaati KKO:ssa, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja kanne hylätään 26 500,43 euron ylittävältä osalta. A:n mukaan käräjäoikeuden hylkäämä 5.000 euron määrä on koskenut nimenomaisesti yhtiön liiketoimintaan liittyneitä luottokorttilaskuja. Sen sijaan hovioikeudessa hylätyksi tullut 9.620,78 euron määrä on liittynyt muihin kuin luottokorttiveloituksiin. A:n mukaan hovioikeuden olisi tullut vähentää mainittu summa käräjäoikeuden tuomitsemasta määrästä eikä alkuperäisen kanteen tarkoittamasta määrästä. A:n mielestä hovioikeuden menettely on ollut selvästi virheellistä ja johtanut huonontamiskiellon, siis reformatio in peius -kiellon, vastaiseen lopputulokseen.

16. Vastauksessaan konkurssipesä vaati, että valitus tuli hylätä. Pesä katsoi, että hovioikeuden vähentämään määrään ovat sisältyneet käräjäoikeuden vähentämät 5 000 euroa. Hovioikeuden ratkaisu ei pesän mukaan ollut huonontamiskiellon vastainen.

17. KKO päätyi katsomaan, että konkurssipesän kanteessa ei ollut kyse useammasta itsenäisestä kannevaatimuksesta,  vaan  ainoastaan yhdestä  kannevaatimuksesta. Lähinnä tällä perustella se katsoi, ettei hovioikeus ollut rikkonut huonontamiskieltoa tuomiossaan, joka oli kokonaisuutena arvioiden ollut A:lle lopputulokseltaan käräjäoikeuden tuomiota edullisempi. Hovioikeuden tuomiota ei muutettu.

Ratkaisu KKO 2016:81  

18. Asiassa oli siis kysymys siitä, oliko käräjäoikeuden hylkäämää 5 000 euron suuruista erää pidettävä siten itsenäisenä, että peius -kieltoa tulisi arvioida sen osalta erikseen riippumatta siitä, että hovioikeuden ratkaisu on kokonaisuudessaan ollut A:lle edullisempi.

19. KKO:n jäsenistö katsoi, että kun mainittua käräjäoikeuden hylkäämää 5 000 euron erää ei ollut  pesän kanteessa vaadittu erikseen, vaan se oli sisältynyt muiden korvauserien tavoin vaadittuun noin 41 000 euron "könttäsummaan", hovioikeus ei ollut rikkonut peius -kieltoa sillä perusteella, että se alensi A:n maksettavaksi tuomitun kokonaiskorvauksen määrää. 

20. KKO:n kantaa ei voida suoranaisesti moittia virheelliseksi, vaikka asiassa olisi aivan hyvin voitu päätyä myös vastakkaiselle kannalle. Tämä käy ilmi esittelijä Ilkka Lahtisen seikkaperäisestä ja hyvin perustellusta mietinnöstä. KKO:n jäsenistön perustelut ovat  suppeat ja sisältävät minusta lähinnä muodollisia näkökohtia, joita ei voida reformatio in peius -kiellon soveltamisen kannalta pitää kovin merkityksellisinä. Perusteluissa korostetaan pariin otteeseen sitä, että asiassa on ollut kysymys siitä, onko A rikkonut OYL:n säännöksiä vai onko hänen katsottava toimineen kyseisen lain velvoitteiden mukaisesti. Näin jutussa toki on ollut asian laita vaatimusten perusteiden osalta, mutta peius -kiellon soveltamisen kannalta mainituilla perusteilla ei nähdäkseni ole ratkaisevaa merkitystä silloin, kun kysymys on korvauserien määristä ja niiden muuttamisesta. 

21. Vaikka kanteessa on muodollisesti ollut kysymys vain yhdestä vaatimuksesta, tuo vaatimus olisi voitu aika helposti jakaa tai erotella itsenäisiin vaatimuksiin, jotka ovat myös perustuneet useampaan itsenäiseen oikeustosisekastoon. Vaikka tätä erottelua ei tehty kanteessa, käräjäoikeus on itse asiassa menetellyt näin poimiessaan selvittelytileiltä erilleen 5 000 euron suuruisen erän, joka oli liittynyt edustuskuluina yhtiön liiketoimintaan. Sitä   muodollista näkökohtaa, miten pesä oli korvausvaatimuksen kanteessa yksilöinyt tai jättänyt yksilöimättä, ei minusta voida, vaikka KKO on näin tehnyt,  pitää reformatio in peius -kiellon soveltamisen kannalta ratkaiseva kriteerinä. Mainittua 5 000 euron erää ei ollut saatettu asianmukaisella tavalla hovioikeuden tutkittavaksi, vaan pesä oli päin vastoin vastauksessaan lausunut, että se hyväksyy ko. osin käräjäoikeuden ratkaisun. Näin ollen hovioikeus ei olisi saanut ottaa ko. erän osalta asiaa tutkittavaksi eikä katsoa, että A oli sen osalta korvausvelvollinen. Reformatio in peius -kieltoa voidaan siten perustellusti väittää rikotun, vaikka hovioikeus onkin kompensoinut A:n kärsimän "erätappion" alentamalla kokonaiskorvauksen määrää.