103. KKO 2018:49. Alkoholirikos - EU-oikeus

1. Korkein oikeus (KKO) antoi tänään pitkään odotetun ennakkopäätöksen (2018:49) alkoholijuomien nettimyynnistä ja kotiinkuljetuksesta ns. Alkotaksi-tapauksessa.

2. Ratkaisun mukaan virolaisyrittäjä, joka oli myynyt internetsivuston kautta alkoholijuomia, oli syylllistynyt alkoholirikokseen, tarkemmin sanottuna alkoholin myyntiin ilman alkoholilaissa tarkoitettua vähittäismyyntilupaa

3. Yrittäjä oli kesällä 2009 parin kuukauden aikana myynyt Suomessa asuville yksityishenkilöille alkoholijuomia yhteensä 9 700 litraa. Kaupoista oli sovittu yhtiön internetsivuston välityksellä, minkä jälkeen yrittäjä oli tuonut juomat Virosta Suomeen ja toimittanut ne täällä ostajien koteihin. Asiakkaat tilasivat ja maksoivat juomansa etukäteen yrittäjän verkkosivuilla, eikä yrityksellä ollut varastoa Suomessa. KKO katsoi, että kaupanteko oli ollut alkoholilain vastaista vähittäismyyntiä. Yrittäjä oli siten syyllistynyt alkoholirikokseen.

4. KKO:ssa oli keskeisenä kysymyksenä se, oliko Suomen alkoholilainsäädäntö Euroopan unionin oikeuden vastainen, kuten yrittäjä väitti. KKO arvioi  - varsin perusteellisesti - ratkaisussaan unionin oikeuden kannalta Alkon vähittäismyyntimonopolia sekä mietoja alkoholijuomia koskevaa vähittäismyyntilupajärjestelmää, joka edellytti muun muassa lupaviranomaisen hyväksymää myyntipaikkaa. KKO päätyi siihen, etteivät vähittäismyyntimonopoli ja -lupajärjestelmä olleet ristiriidassa EU-oikeuden kanssa.

KKO 2018:49

5. Samaan lopputulokseen olivat aiemmin päätyneet myös lamanni Eero Takkusen puheenjohdolla asian jo vuonna 2012 ratkaissut Helsingin käräjäoikeus ja vuonna 2017 Helsingin hovioikeus.

6. Oikeusasteiden syyksilukemisessa on eroja mm. siltä osin, että hovioikeuden mukaan mietojen eli enintään 4,7 tilavuusprosenttia alkoholia sisältäviä juomia koskeva  myyntilupajärjestelmä ei ole täyttänyt EU-oikeuden vaatimuksia. Hovioikeus oli pyytänyt asiasta EU:n tuomioistuimen ennakkoratkaisun, joka sitoo kansallisia tuomioistuimia. KKO sen sijaan piti rangaistavana myös sanottujen mietojen alkoholijuomien eli lähinnä mietojen olueiden sanotunlaista myyntiä.

7. Käräjäoikeus tuomitsi yrittäjän alkoholirikoksesta ja törkeästä veropetoksesta yhteiseen  8 kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen, jonka hovioikeus alensi 6 kuukauteen. Törkeästä veropetoksesta ei ollut KKO:ssa enää kysymys. KKO nosti miehelle tuomitun yhteisen rangaistuksen takaisin 8 kuukauteen, rangaistus oli ehdollinen ja sen koetusaika oli ehtinyt päättyä jo viisi vuotta sitten  30.6.2014.

102. Markku Fredmanin väitöstilaisuus

1. Kaksi viikkoa sitten, lauantaina 19.5.2018, tarkastettiin Turun yliopistossa asianajaja, oikeustieteen lisensiaatti Markku Fredmanin väitöskirja ”Puolustajan rooli. Rikoksesta epäillyn ja syytetyn avustajan roolin kehitys 1980-luvulta nykypäivään”. 

2. Fredmanin väitöskirja herätti jo ennen tarkastustilaisuutta laajasti huomiota eri tiedotusvälineissä. Esimerkiksi Yle uutisoi väitöskirjasta tarkastustilaisuuden aattopäivän pääuutislähetyksessään (https://areena.yle.fi/1-4234973, väitöskirjasta ks. n. 16 min 30 s., ks. myös https://yle.fi/uutiset/3-10211921), ja väitöskirja noteerattiin myös Helsingin Sanomissa (https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000005688335.html) ja jopa maamme rajojen ulkopuolella, ruotsalaisessa Sisuradiossa (https://sverigesradio.se/sida/artikel.aspx?programid=185&artikel=6957799).

3. Näin laaja medianäkyvyys on harvinaista minkä tahansa alan väitöskirjalle, mutta erityisen epätyypillisenä sitä voidaan pitää oikeustieteelliselle väitöskirjalle, joista ei tavallisesti juuri uutisoida. 

4. Toisaalta, kuten Ylen edellä viitatussa uutisessa aivan oikein todetaan, julkisuuden valokeila on seurannut Fredmania jo liki 30 vuotta. Hän on tullut suurelle yleisölle tunnetuksi varsin monesta julkisuudessa käsitellystä oikeusjutusta, ja lakimiespiireissä hänet tunnetaan asiantuntevana ja tehokkaana juristina, joka kaikkien kiireidensä keskellä on ehtinyt mm. osallistua aktiivisesti lainvalmisteluun ja oikeuspoliittiseen keskusteluun sekä harjoittaa oikeustieteellistä tutkimustakin. Erityismaininnan ansaitsee vuonna 2013 ilmestynyt Rikosasianajajan käsikirja, 945-sivuinen järkäle, jota on luonnehdittu mm. ”rikos-, rikosprosessi- ja asianajo-oikeudellisesti korkealaatuiseksi ja asianajajan työn kannalta huomionarvoisaksi teokseksi” (Kai Kotiranta, Lakimies 2013 s. 1153).

5. Fredmanin väitöstilaisuus järjestettiin Calonian luentosalissa 1, jonka 195 istumapaikkaa olivat lähes täynnä. Väitöstilaisuudesta otetuista valokuvista ilmenee, että tilaisuuden yleisössä oli lukuisia arvovaltaisia edustajia niin asianajaja-, syyttäjä kuin tuomarikunnastakin, oikeustieteen tutkijoita ja eräitä muita lakimiesryhmiä unohtamatta (ks. kuvia väitöstilaisuudesta http://www.fredman-mansson.fi/fi/yleista-tietoa/uutiset/349-markku-fredmanin-vaeitoes).

6. Kulunutta mutta tässä yhteydessä osuvaa vertauskuvaa käyttääkseni lienee lupa todeta, että ilmassa oli ”suuren urheilujuhlan tuntua”, kun väittelijä, tilaisuuden kustoksena toiminut professori Johanna Niemi ja vastaväittäjänä toiminut professori Mikko Vuorenpää saapuivat estradille kello 12.15. 

7. Väitöstilaisuus alkoi akateemisten perinteiden mukaisesti kustoksen puheenvuorolla, jossa hän toivotti läsnäolijat tervetulleiksi, esitteli väittelijän ja vastaväittäjän yleisölle sekä selosti lyhykäisesti tilaisuuden kulkua. Kustoksen jälkeen puheenvuoron sai väittelijä, joka lectio praecursorsiassaan johdatteli kuulijat väitöskirjansa keskeisiin teemoihin ja pyysi puheenvuoronsa päätteeksi vastaväittäjää tekemään ne huomautuksensa, joihin väitöskirja antaa aihetta. Tämän alkukeskustelun päätti vastaväittäjä, joka puheenvuorossaan käsitteli mm. työn aihepiiriä, työn merkitystä ja suhdetta aikaisempiin tutkimuksiin sekä sitä, missä järjestyksessä työtä ryhdyttäisiin tarkastamaan.

8. Vastaväittäjä totesi avauspuheenvuorossaan pitävänsä väitöskirjan aihevalintaa tärkeänä: väitöskirjalla on kiinteä liityntä niin oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin kuin erinäisiin lakimuutoksiin, joilla rikoksesta epäillyn ja syytetyn henkilön lakimiesavustajan tehtäviä on vähin erin lisätty. Vastaväittäjä katsoi lisäksi, että väitöskirja voitiin sijoittaa asianajo-oikeudellisten väitöstutkimusten jatkumoon, joka oli alkanut pääministerinäkin toimineen T. M. Kivimäen väitöskirjasta Asianajajan siviilioikeudellinen vastuu (1924) ja johon kuuluvat lisäksi Matti Kunnaksen (Asianajajan näkökulma lainkäyttöön, 2013), Lasse Juhani Lehtisen (Oikeusapulain mukaisen yksityisen avustajan oikeuksista ja velvollisuuksista, 2014) ja Jukka Ahtisen (Rikosasian vastaajaa avustavan asianajajan lojaalisuusvelvollisuus, 2017) väitöskirjat. Muiksi huomionarvoisiksi teoksiksi vastaväittäjä mainitsi Pia Letto-Vanamon väitöskirjan (Suomalaisen asianajajalaitoksen synty ja varhaiskehitys, 1989) sekä Markku Ylösen asianajajaoikeuden kommentaariteoksen (Asianajajaoikeus. Laki, säännöt ja tapaohjeet, 2014) ja Olavi Höltän käsikirjan (Asianajon taito – opas riitajuttujen hoitamiseen, 2016).

9. Näiden puheenvuorojen jälkeen väitöskirjaa ryhdyttiin käymään kronologisessa järjestyksessä eli luvuittain: ensin ruodittiin vastaväittäjän tutkimuksen "yleiseksi osaksi” luonnehtimaa osaa I (”Asianajajaoikeus, rikosprosessi ja puolustajien yhteiskunnallinen rooli”) ja sen jälkeen ”erityiseksi osaksi” luonnehdittua osaa II (”Puolustajan kelpoisuus ja tehtävät”). 

10. Vastaväittäjä toimii, kuten tunnettua, väitöstilaisuudessa eräänlaisena ”paholaisen asianajajana”, jonka on roolinsa mukaisesti nostettava tarkastettavana olevasta tutkimuksesta esiin erilaisia kritiikille alttiina pitämiään kohtia, jotta niistä käytävässä keskustelussa voidaan koetella väittelijän näkemyksiä ja niiden kestävyyttä. Vastaväittäjä on myös tilaisuuden prosessinjohtaja, ja väitöstilaisuuden kulku lepääkin varsin suuressa määrässä, jopa olennaisesti vastaväittäjän harteilla: jos vastaväittäjä suhtautuu tehtäväänsä lepsusti tai huolimattomasti, ei väittelijän hyväkään työ pääse oikeuksiinsa.

11. Voidaan todeta, että professori Vuorenpää suoriutui vastaväittäjän vaativasta tehtävästä oivallisesti, ja tilaisuuden draaman kaari noudatteli, näin voitaneen sanoa, professori Vuorenpään persoonallista tyyliä. Ammattipiireissä Vuorenpää tunnetaan sanavalmiina ja räiskyvänäkin esiintyjänä, joka ei jätä yleisöään kylmäksi. Väittelijä ei tässä suhteessa jäänyt lainkaan vastaväittäjää huonommaksi, vaan vastasi hankaliinkin kysymyksiin asiantuntevasti ja varmaotteisesti sekä sellaisella rutiinilla ja tilannetajulla, joka on aivan ilmeisesti hioutunut vuosikymmenten mittaisessa asianajotyössä. Vaikka tilaisuus sen akateemisen luonteen mukaisesti keskittyikin asiakysymyksiin, mukana oli siis sopivassa suhteessa myös huumoria, mikä teki tilaisuudesta erityisen miellyttävää seurattavaa.

12. Väitöskirjan varsinainen tarkastus alkoi vastaväittäjän hivenen epätyypillisellä ilmoituksella siitä, että eräs väitöskirjassa esitetty kriittinen huomio oli yksin vastaväittäjän eikä hänen kirjoittajakumppanikseen ilmoitetun professori (em.) Jyrki Virolaisen vastuulla. Kysymys oli OK 1:11:ssä aikaisemmin säädetyn maantavan kumoamisesta tuomioistuinlain säätämisen yhteydessä, mitä ei ollut huomattu mainita Prosessioikeus-teoksen uudessa painoksessa. 

13. Tämän ekskulpaation jälkeen keskustelua käytiin teemoista, jotka liittyivät ensi vaiheessa niin tutkimuksen oikeudenalasystemaattiseen sijaintiin kuin asianajajaoikeuden mahdolliseen asemaan itsenäisenä oikeudenalana. Ensimmäinen kriittinen kysymys koski tutkimuksen laajuutta (573 s.), joka ylitti sivumääräisen ohjepituuden. Työn laajuutta väittelijä perusteli sillä, että tutkimuksessa oli tarkoitus käsitellä kootusti kaikkia rikosasian epäillyn ja vastaajan lakimiesavustajan rooliin vaikuttaneita muutoksia. Vastaväittäjän kysymykseen siitä, olivatko mukana varmasti kaikki muutokset, väittelijä vastasi viittaamalla esitarkastusprosessiin – ja kun vastaväittäjä totesi, että hänellä oli tämän kysymyksen osalta ”täysi luotto” väittelijään, oli tähän toteamukseen yleisönkin helppo yhtyä.

14. Tutkimuksen yleisempien kysymysten jälkeen ryhdyttiin käsittelemään mm. asianajajien ja lupalakimiesten suhdetta, jälkimmäisiä velvoittavaa hyvää asianajotapaa ja sen suhdetta asianajajia velvoittavaan hyvään asianajajatapaan sekä sitä, missä määrin asianajaja- ja lupalakimieskunnan institutionaalista erottelua voidaan perustella asiasyillä. Myös asianajajien valvontaan liittyviä teemoja, samoin kuin seuraamusjärjestelmään liittyvää ne bis in idem -problematiikkaa, käsiteltiin. Tämän jälkeen keskustelu eteni muun muassa tutkimuksessa syytesidonnaisuudesta ja jura novit curia -periaatteesta esitettyjen näkemysten koetteluun, samoin kuin ideaali- ja reaaliprosessin kiemuroihin. 

15. Lisäksi mainitussa yhteydessä käsiteltiin ruotsalaisen oikeuskäytännön oikeuslähdemerkitystä ja sitä, mihin ruotsalaisten ratkaisujen mahdollinen velvoittavuus voisi perustua. Väittelijä viittasi kantansa tueksi demokratiaperiaatteeseen ja katsoi muihinkin tutkijoihin viitaten, että Ruotsin oikeutta ei mainitun periaatteen nojalla voida pitää ainakaan velvoittavana oikeuslähteenä. Tämän kannan myös vastaväittäjä hyväksyi – ja esitti keventävänä täydennyksenä sen, että myöskään Norjan oikeuskäytäntöä ei voida pitää velvoittavana oikeuslähteenä, vaikka siihen eräässä KKO:n ratkaisussa viitataan.

16. Väitöskirjan tarkastuksessa keskityttiin mainittujen teemojen jälkeen useisiin klassisen prosessioikeuden kannalta kiinnostaviin kysymyksiin. Keskustelua käytiin mm. suomalaisista oikeusmurhista eli tilanteista, joissa myöhemmin syyttömäksi todettu henkilö on oikeudenkäynnissä tuomittu rangaistukseen; tuomioistuimen aineellisesta prosessinjohdosta ja sen käyttämiseen vaikuttavista tekijöistä; todistusoikeudellisista hyödyntämiskielloista; syytetyn vaikenemisen ja tunnustuksen merkityksestä näyttönä; itsekriminointisuojasta; syyteneuvottelusta; laajennetusta rikoshyödystä ja asianajajaa koskevasta todistamiskiellosta. Näistä teemoista käyty debatti oli asiantuntevaa ja viihdyttävää, ja kun tilaisuus noin kahden ja puolen tunnin jälkeen oli edennyt vastaväittäjän loppulausuntoon asti, yleisö oli taatusti tyytyväistä; allekirjoittanut olisi seurannut tilaisuutta mieluusti pidempäänkin.

17. Vastaväittäjä totesi loppulausunnossaan kritiikkinsä liittyvän aiheen rajaukseen: mikäli tutkimuksessa olisi keskitytty olennaisimpiin uudistuksiin, myös tutkimuksen sivumäärä olisi supistunut. Väitöskirjaa vastaväittäjä piti kuitenkin hyvin kirjoitettuna ja katsoi muun ohessa, että se sisälsi useita eteviä tulkintasuosituksia ja korkeatasoisia jaksoja sekä ilmensi kirjoittajansa huomattavaa lukeneisuutta, mitä tulee niin kansallisiin kuin kansainvälisiinkin lähteisiin. Lisäksi vastaväittäjä kiitteli aiheen objektiivista käsittelytapaa. Vastaväittäjä päätyikin johtopäätöksenään mielihyvin puoltamaan tiedekunnalle antamassaan lausunnossa sitä, että tutkimus hyväksyttäisiin akateemiseksi opinnäytteeksi oikeustieteen tohtorin arvoa varten. 

18. Kun ylimääräisiä vastaväittäjiä ei väittelijän tiedustelusta huolimatta ilmaantunut, julisti kustos tilaisuuden päättyneeksi, minkä jälkeen yleisö väittelijää onniteltuaan siirtyi nauttimaan salin ulkopuolelle kahvia. Vastaväittäjän kunniaksi järjestettävä väitöskaronkka pidettiin samana iltana Åbo Akademin oppilaskuntatalolla Kårenissa. Karonkka oli parhaiden akateemisten perinteiden mukaisesti laaja, juhlava ja viihdyttävä – ja siellä väitöskirjan teemoihin palattiin mm. väitöskirjan jatko-osassa, jossa alaotsikon mukaisesti käsitellään puolustajan roolia Helsingin Sanomain kertomana. Lisäksi karonkassa pidettiin monia puheita, joissa väittelijän ansioita valotettiin niin ammatillisella kuin henkilökohtaisellakin tasolla. Karonkan jatkoilla esiintyi asianajajista koostuva laulu- ja soitinyhtye Tears.

19. Yhteenvetona voidaan todeta, että niin väitöstilaisuus kuin karonkkakin olivat erittäin hienoja tilaisuuksia – ja ne tekivät oikeutta Fredmanin väitöskirjalle.

20. Fredmanin väitöskirjaa voidaan luonnehtia korkeatasoiseksi prosessioikeudelliseksi tutkimukseksi. Väitöskirjan aihe on yhteiskunnallisesti merkittävä – ja suuren yleisön kannalta arvioituna kenties epäkiitollinenkin, koska rikosasian epäiltyjen ja vastaajien lakimiesavustajan työhön ei julkisuudessa yleensä tavata liittää erityisen mieltäylentäviä määreitä. Kirjassa todetaankin osuvasti, että ”usein lainsäädäntöhankkeissa asianajajakunnan edustaja joutuu toimimaan ´konnien puhemiehenä´, koska rikosasioiden vastaajilla tai pakkokeinojen kohteilla ei ole omaa etujärjestöä, joka voisi tuoda kokemuksensa rikosprosessuaalisista menettelyistä päättävien tietoon” (s. 14). Kuitenkin yhteiskunnan sivistyksen ja kehityksen tärkeänä mittarina voidaan pitää sitä, millaiset oikeudet se on valmis suomaan rikosasian epäillyille ja vastaajille – ja se, että näillä henkilöillä on käytössään asiantuntevia ja tasokkaita lakimiesavustajia, on myös oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin keskeinen edellytys.

21. Fredmanin väitöskirjassa ”puolustajalla” tarkoitetaankin juuri lakimiestä, joka toimii rikoksesta epäillyn tai syytetyn puolustajana; käsite on laajempi kuin ROL:ssa tarkoitettu puolustaja, jonka tuomioistuin on määrännyt rikoksesta epäillyn tai syytetyn puolustajaksi (s. 4). Vaikka Fredmanin väitöskirjassa tarkastellut uudistukset työn alaotsikon mukaisesti keskittyvätkin 1980-luvulta eteenpäin toteutettuihin uudistuksiin, puolustajan rooliin vaikuttaneita muutoksia tarkastellaan laajemmassakin aikaperspektiivissä. Monessa kohdassa työ heijastelee kirjoittajansa taustaa ja kokemuksia – ja vaikka työ on kirjoitettu hyvän asiaproosan vaatimusten mukaisesti, siinä on paikka paikoin myös viittauksia esimerkiksi erilaisiin lakimiesmuistelmiin, jotka elävöittävät tarkasteltavina olevia kysymyksiä ja parantavat tutkimuksen luettavuutta. Fredmanin työtä ei voida millään mittarilla pitää köykäisenä, mutta painavasta sisällöstään huolimatta se on sujuvasti ja jopa koukuttavasti kirjoitettu.

22. Summa summarum, Fredmanin väitöskirjan myötä suomalaisen rikospuolustajan roolin yhteiskunnallinen merkitys sekä kyseisen roolin historiallinen kehitys siihen vaikuttavine kansainvälisluonteisine elementteineen ovat tulleet perusteellisesti ja kokonaisvaltaisesti käsitellyiksi, samoin kuin tuon roolin asianmukaiseen hoitamiseen liittyvät kysymykset. On vaikea kuvitella, että näistä teemoista olisi kukaan voinut kirjoittaa paremmin kuin Fredman, joka on seurannut kyseistä kehitystä läheltä ja useissa tilanteissa myös osallistunut siihen eri tavoilla. Vaikka puolustajan rooliin vaikuttava lainsäädäntökehitys on ollut ripeää eikä se varmasti tulevinakaan vuosina seisahdu, voidaan perustellusti uskoa, että Fredmanin kirjasta tulee näitä kysymyksiä koskeva perusteos vuosikymmeniksi eteenpäin. Toivoa sopii, että kirja kuluisi paitsi rikosasioiden epäiltyjen ja syytettyjen avustajakunnan, mutta myös rikosasioita hoitavien tuomarien ja syyttäjien käsissä. Kirjaan kannattaa tutustua jo sen päätössanojen vuoksi, jotka myös vastaväittäjä nosti väitöstilaisuudessa erikseen esille – teoksen päätössanat lienevät suomalaisessa oikeustieteessä mieleenpainuvimmasta päästä.

Timo Saranpää

OTT, dosentti