395. Pääkäsittely hovioikeudessa. Tapon yritys. HelHO 2024:4.

Itä-Uudenmaan käräjäoikeus oli 12.9.2023 tuominnut syytetty A:n tapon yrityksestä 3 vuoden 6 kuukauden vankeusrangaistukseen; käräjätuomari Vesa Komulainen ja lautamiehet.

A valitti käräjäoikeuden tuomiosta Helsingin hovioikeuteen ja vaati muun ohella, että syyte hylätään tai rangaistusta ainakin alennetaan. Lisäksi hän vaati, että hovioikeudessa toimitetaan pääkäsittely todistelun uudelleen arvioimiseksi.

Hovioikeus katsoi tuomiossaan 10.4.2024, että käräjäoikeuden vastaanottaman näytön arvioinnin oikeellisuudesta ei jäänyt kirjallisen oikeudenkäyntiaineiston perusteella mitään varteenotettavaa epäilystä (OK 25:12 ja 15.1). A:lta ei myöskään ollut tarpeen tiedustella, olisiko pääkäsittely kuitenkin toimitettava A:n kuulemiseksi rangaistuksen mittaamiseen liittyvien seikkojen vuoksi, sillä A:n valituksessa ei ollut otettu lähemmin kantaa rangaistukseen eikä ilmoitettu, että A haluaisi tulla kuulluksi (OK 25:15.2 ja KKO 2014:74, kohdat 23-29; ns. pienimuotoinen pääkäsittely).

Hovioikeus hylkäsi A:n vaatimuksen pääkäsittelyn toimittamisesta ja ratkaisi asian kirjallisen oikeudenkäyntiaineiston perusteella. Käräjäoikeuden tuomiota ei muutettu.

HelHO 2024:4

Selvä tapaus, jolla hovioikeus on halunnut kiinnittää huomiota pääkäsittelyn toimittamisen edellytyksiin ja ns. pienimuotoisen (suppean) pääkäsittelyn mahdollisuuteen ("pikkupääkäsittely"). Hovioikeuden on tarvittaessa tiedusteltava valittajalta, haluaisiko hän pikkupääkäsittelyn toimitettavaksi.  KKO on antanut pienimuotoisesta pääkäsittelystä rikosasiassa useita ennakkopäätöksiä, ks. KKO 2012:99, KKO 2014:56, KKO 2014:74, KKO 2016:54, KKO 2017:19, KKO 2018:53, KKO 2021:26, KKO 2021:30, KKO 2021:55, KKO 2023:16, KKO 2023:23 ja KKO 2023:72.

390. Hovioikeuden olisi tullut myöntää jatkokäsittelylupa. Kuluttajaluotto. KKO 2023:56

Korkeimman oikeuden tänään antamassa ennakkopäätöksessä KKO 2023:56 todettiin, että Turun hovioikeuden päätös hylätä jatkokäsittelylupa kuluttajaluottoa koskevassa asiassa oli virheellinen.  Katsotaanpa tarkemmin, mistä asiassa on kysymys.

1. A otti 25.8.2017 X Oy:ltä 7 000 euron suuruisen  kuluttajaluoton, jonka laina-aika oli 48 kuukautta.  Kuluttajaluottosopimuksen ehtojen mukaan lainan järjestelypalkkio 1 526 euroa oli sovittu maksettavaksi laina-aikana kuukausittaisissa erissä. Lainan sopimusehtojen mukaan järjestelypalkkio tuli luoton ennenaikaisen takaisinmaksun tapauksessa maksaa kokonaisuudessaan. 

2. A oli maksanut lainan ennenaikaisesti 12.2017 kokonaisuudessaan X Oy:ltä ottamallaan uudella 8 200 euron kuluttajaluotolla. Tässä yhteydessä X Oy oli pidättänyt itsellään suorituksen koko järjestelypalkkiosta eli myös nilltä osin kuin järjestelypalkkio olisi maksuohjelman mukaan erääntynyt vasta lainan ennenaikaisen takaisinmaksun jälkeen. Näiden erien osuus järjestelypalkkion määrästä oli yhteensä 1 271,60 euroa.

3. X Oy vaati Varsinais-Suomen käräjäoikeudessa A:n velvoittamista suorittamaan sille uuden luoton erääntyneen pääoman. A vastusti vaatimusta katsoen, että vaadittu määrä oli aikaisemman lainan järjestelypalkkion määrää koskevilta osin liian suuri. A:n mukaan luoton sopimusehto oli järjestelypalkkion osalta kuluttajansuojalain 7 luvun 27 §:n ja kulutusluottodirektiivin 2008/48/EY vastainen, joten ennenaikaisen maksun jälkeisen laina-ajan järjestelypalkkioiden määrä 1 271,60 euroa tuli siten vähentää X Oy:n vaatimasta velkapääomasta. 

4. Käräjäoikeus katsoi 29.6.2021 antamassaan tuomiossa, ettei A ollut esittänyt perusteita vaatimukselleen hänen X Oy:lle tekemiensä suoritusten palauttamisesta. Käräjäoikeus hylkäsi A:n tekemän takaisinsaantihakemuksen.

5. A valitti Turun hovioikeuteen, joka 14.12.2021 antamallaan päätöksellä ei myöntänyt hänelle jatkokäsittelylupaa.

6. Korkein oikeus myönsi A:lle valitusluvan. A vaati valituksessaan, että hovioikeuden päätös kumotaan, hänelle myönnetään jatkokäsittelylupa ja asia palautetaan hovioikeuteen uudelleen käsiteltävksi. X Oy vaati vastauksessaan valituksen hylkäämistä.

7. KKO:n ratkaistavana oli siten kysymys siitä, olisiko hovioikeuden pitänyt myöntää A:lle jatkokäsittelylupa siltä osin kuin hän on vastustanut velkomuskannetta sillä perusteella, että luotonantaja on perusteetta pidättänyt häneltä 25.8.2017 otetun lainan ennenaikaisen takaisinmaksun yhteydessä 1 271,60 euroa järjestelypalkkiota.

8. KKO katsoi, että hovioikeuden olisi tullut myöntää A:lle jatkokäsittelylupa sekä a) tarkistusperusteen että b) ennakkopäätösperusteen perusteella. 

9. Tarkistusperusteen osalta KKO totesi, että käräjäoikeuden tuomiosta ei ilmene, millä perusteilla A:n vaatimusta vähentää velkapääoman määrästä häneltä ennenaikaisen takaisinmaksun yhteydessä pidätetty 1 271,60 euron järjestelypalkkio on siinä pidetty perusteettomana. Hovioikeus ei siten ole tältä osin voinut arvioida käräjäoikeuden tuomion lopputuloksen oikeellisuutta jatkokäsittelylupaa myöntämättä. Jatkokäsittelylupa olisi näin ollen tullut myöntää tarkistusperusteella; OK 25 a luvun 11 §:n 2 kohta.

10. Ennakkopäätösperusteen osalta KKO lausi, että unionin tuomioistuimen Lexitor-tuomion perusteella kulutusluottodirektiivin 16 artiklan 1 kohdan mukainen kuluttajan oikeus luottokustannuksista ennenaikaisen maksun perusteella tehtävään vähennykseen koskee myös luottosopimuksen voimassaoloaikaan liittymättömiä kertaluonteisia maksuja. Kuluttajansuojalain (KSL) 7 luvun 27 §:n 2 momentti näyttäisi kuitenkin tietyin edellytyksin mahdollistavan sen, että tällaiset maksut jäisivät kuluttajalle säädetyn vähennysoikeuden ulkopuolelle.

11. KKO katsoo, että kuluttajansuojalain kysymyksessä oleva säännös on siten tulkinnanvarainen tilanteessa, jossa luoton ennenaikaisesti takaisin maksaneelta kuluttajalta on luottosopimuksen ehtojen perusteella peritty koko järjestelypalkkio. Asiasta ei ole myöskään KKO:n ratkaisukäytäntöä. Kysymys kuluttajilla luoton ennenaikaisen maksun perusteella olevan vähennysoikeuden sisällöstä on lisäksi periaatteellisesti merkityksellinen, joten jatkokäsittelylupa olisi tullut myöntää myös ennakkoratkaisuperusteella; OK 25a luvun 11 §:n 3 kohta.

12. KKO myönsi A:lle jatkokäsittelyluvan ja palautti asian Turun hovioikeuteen, jonka tulee omasta aloitteestaan jatkaa tapauksen käsittelyä. 

KKO 2023:56

13. Ratkaisusta ilmenee, miten vajavaisin perustein käräjäoikeus on ratkaissut asian,  jossa se on joutunut soveltamaan unionin oikeutta eli kulutusluottodirektiiviä ja tulkitsemaan sen valossa kansallista oikeutta eli kuluttajansuojalain säännöksiä. 

14. Ratkaisusta ilmenee myös, miten löperösti hovioikeudet voivat jättää jatkokäsittelyluvan myöntämättä tapauksessa, jossa on päivänselvää, ettei asiaa voida valittajan oikeusturvaa vaarantamatta ratkaista ilman perusteellista tutkimista ja luvan myöntämistä.

15. Jatkokäsittelyluvan summaarisen tutkinnan ja perustettoman myöntämättä jättämisen tekee mahdolliseksi se, ettei hovioikeudella ole lain mukaan velvollisuutta perustella päätöstä, jolla lupa evätään. Tämä on valitettava puute laissa. Päätöstä saadaan toki perustella, mutta koska laki ei hovioikeuksia siihen velvoita, ne eivät milloinkaan perustele ko. ratkaisujaan. Tää korutont´on kertomaa!

16. Hovioikeuden jatkokäsitteluvasta on äskettäin ilmestynyt hovioikeudenneuvos, OTT Timo Saranpään kattava monografia "Jatkokäsittelylupa hovioikeudessa" (n. 400 sivua), joka on toki erinomainen oikeusdogmaattinen tutkimus, mutta jossa valitettavasti ei ole kriittisella otteella tarkasteltu menettelyssä ja lain soveltamisalassa olevia monia epäkohtia. Teos sisältää runsasti hyvin perusteltuja tulkintakannanottoja, mutta jos olisin itse kirjoittanut mainitusta teemasta kirjan, olisi siinä luultavasti ollut ainakin 50 sivua kriitiikkiä ja pohdintaa siitä, miten lain soveltamisalaa ja itse lupamenettelyä koskevia säännöksiä tulisi muuttaa ja käytäntöä kehittää, jotta valittajien oikeusturva voitaisiin ottaa nykyistä paremmin huomioon. 

17. Edustan kriittistä prosessioikeutta enkä ole yhdessäkään vuoden 1971 jälkeen kirjoittamassani kirjassa tai artikkelissa tyytynyt ainoastaan säännösten sisällön selostamiseen ja tulkintaan, vaan olen yrittänyt aina pureutua lainsäädännössä tai oikeuskäytännössä eli tuomioistuinten ratkaisuissa oleviin epäkohtiin sekä esittänyt, mitä epäkohtien poistamiseksi voitaisiin tehdä.

162. Jälleen jatkokäsittelylupaa koskeva ennakkopäätös (KKO 2019:73)

1. Rakennusurakan tilaaja (B Oy) oli Vantaan käräjäoikeudessa vaatinut urakoitsijan (A Oy) vahingonkorvauskanteen hylkäämistä sillä perusteella, että urakoitsija oli menettänyt puhevaltansa, koska kanteessa tarkoitettu vaatimus oli esitetty vasta rakennusurakan yleisissä sopimusehdoissa tarkoitetun taloudellisen loppuselvitystilaisuuden jälkeen. Asianosaiset olivat erimielisiä siitä, oliko taloudellinen loppuselvitys päättynyt 12.9.2013 vai oliko loppuselvitystä jatkettu sen jälkeen järjestetyissä kokouksissa 17.12.2013 ja 9.1.2014.

2. Käräjäoikeus (käräjätuomari Marja Terttu Mälkki) katsoi näytetyksi, että taloudellista loppuselvitystä oli jatkettu kahdessa myöhemmässä kokouksessa. Käräjäoikeuden mukaan urakoitsijan vaatimus oli siksi esitetty ajoissa. Käräjäoikeus hyväksyi urakoitsijan ajaman kanteen; tuomio annettu 16.3.2018.

3. Tilaaja valitti hovioikeuteen. Valituksen mukaan 12.9.2013 pidetyn tilaisuuden pöytäkirjasta ja urakoitsijan edustajan käräjäoikeudessa kertomasta ilmeni, että loppuselvitystilaisuus oli pidetty 12.9.2013 eikä sen jatkamisesta myöhemmin ollut sovittu.

4. Helsingin hovioikeus (jäsenet Liisa Lehtimäki, Kristiina Harenko ja Silja Leino) ei myöntänyt tilaajalle jatkokäsittelylupaa; päätös 4.7.2018 (taltionumero 1400, diaarinro S2018/554).

5. Korkein oikeus myönsi tilaajalle valitusluvan.

6. Korkein oikeus katsoi tänään antamallan päätöksellä (KKO 2019:73), että tilaajan valituksen johdosta hovioikeudessa ei ollut ollut kysymys yksinomaan näytön uudelleen arvioimisesta ja ettei hovioikeus ollut voinut käräjäoikeuden tuomion ja valituksen perusteella pitää selvänä, että käräjäoikeuden ratkaisu loppuselvityksen jatkumisesta 12.9.2013 jälkeen oli oikea. Hovioikeuden olisi siksi tullut myöntää jatkokäsittelylupa muutosperusteella.

7. KKO kumosi hovioikeuden päätökse ja palautti asian Helsingin hovioikeuteen, jonka tuli omasta aloitteestaan jatkaa valituksen käsittelyä.

8. KKO:sa äänestys 4-1. Enemmistöön kuuluivat jäsenet Jukka Sippo, Tuomo Antila, Kirsti Uusitalo ja Juha Mäkelä. Vähemmistöön jäänyt oikeusneuvos Mika Huovila katsoi - huomiota herättävän pitkissä perusteluissaan -  ettei ollut syytä muuttaa hovioikeuden ratkaisua.

Ratkaisuseloste KKO 2019:73

9. Todella seikkaperäiset ovat kyllä myös KKO:n enemistön perustelut, vähempikin olisi aivan hyvin riittänyt!

10. KKO:n eilen virkaansa astunut presidentti Tatu Leppänen muistutti kaksi viikkoa sitten HS:n haastattelussaan, että perustelujen seikkaperäisyydessä ja laajuudessa on menty jo liian pitkälle. Tästä minäkin, joka toimin aikoinaan eli v. 1998 Tatu Leppäsen virallisena vastaväittäjänä, olen huomauttanut tuomioistuimia - myös KKO:ta (!) - monta kertaa viimeisten kolmen tai neljän vuoden kuluessa.

11. Kummallista! Vielä  reilu 10 vuotta sitten patistelin KKO.ta tuon tuostakin perustelemaan ennakkopäätöksensä tarkemmin ja laajemmin, mutta nyt kehitys on keikahtanut toiseen ääripäähän: KKO:ta saa aivan tosissaan toppuutella liian laajoista perusteluista!

12. Niin pitkiä perusteluja, joita tämäkin ratkaisu (KKO 2019:73) sisältää,  on asianosaisten ja ulkopuolisen lukijan vaikea väsähtämättä seurata ja lukea. On selvää, että tarpeettoman ylipitkät perustelut vaikeuttavat perustelujen ja koko ratkaisun  ymmärrettävyyttä.

13. Asiallisesti KKO:n ko. ratkaisu on aivan selvä ja ok. Näyttää edelleen siltä, että hovioikeudet  hyödyntävtä jatkokäsittelyluvan hylkäämismahdollisuutta aika paljon työtaakkansa keventämistarkoituksessa. Kun tutkintalupaa ei myönnetä, hovoikeus pääsee valituksen käsittelystä lähinnä pelkällä "säikähdyksellä". Luparatkaisua ei tarvitse asiallisesti edes millään tavalla perustella. Hovioieuden työ on tältä osin "helppoa kuin heinänteko".

14. KKO:een tehdään vuosittain useita satoja valituslupahakemuksia ja valituksia ratkaisuista, joilla hovioikeudet ovat evänneet jatkokäsittelyluvan. KKO myöntää ko. valituslupia arvioni mukaan noin 20 kappaletta joka vuosi. Vain osa ratkaisuista julkaistaan ennakkopäätöksinä Finlexissä ja KKO:n kotisivulla, loput ratkaisut löytyvät kohdasta "muut ratkaisut".

15. Sinä aikana, jolloin jatkokäsittelylupa on ollut laissa, eli vuosina 2012-2019, KKO on antanut peräti 42 jatkokäsittelylupaa koskevaa ennakkopäätöstä. Mutta mikään ei tunnu tepsivän, sillä hovioikeudet hylkäävät ko. hakemuksia edelleen melko suruttomasti ja KKO:n antamista ennakkopäätöksistä piittaamatta.

16. Osasyy on laissa, joka on entisestään vain laajentanut jatkokäsittelyluvan soveltamisalaa etenkin rikosasioissa. Luvan myöntämisen ehdot on laadittu varsin tiukoiksi. Tämäkään ei vielä riitä, sillä hovioikeudet tulkitsevat ko. säännöksiä valittajien vahingoksi vielä tiukemmin kuin mitä eduskunta tai hallitus lakiesityksessään ovat edellyttäneet. Luvan saaminen on usein todella työn ja tuskan takana.

17. Tällainen lainsäädäntö ja sen valittajien vahingoksi hovioikeuksissa tapahtuva tulkinta ja soveltaminen nakertaa tietenkin valituksen tekijöiden oikeusturvaa. Lakia pitäisi järkevöittää, ei entisestään vain tiukentaa!

18. Näyttää siltä, että Ruotsissa ja sen laissa (RB)  kaikki on tässä(kin) suhteessa toisin ja ihmisten oikeusturvaa ajatelleen paljon paremmin kuin Suomessa. Tutkintaluvan (prövningstillstånd) soveltamisala on paljon kapeampi kuin jatkokäsittelyluvan soveltamisala Suomen laissa. Toiseksi luvan myöntämisen ehtoja ei ole säädetty niin tiukoiksi kuin meillä oikeusdenkäymiskaaren (OK) 21 luvun 11 §:ssä on tehty.

124. Tuomari Robert Liljenfeldtin kirjoituksista kokoomateos

1. Vaasan hovioikeudessa pitkän uran tehneen Robert Liljenfeldtin lainopilliset kirjoitukset on koottu reilut 450 sivua käsittäväksi Rättsliga uppsatser -nimiseksi niteeksi. Toimitustyöstä ovat vastanneet hovioikeudenneuvos Timo Saranpää ja esittelijä Jurkka Jämsä; Saranpää on kirjoittanut kirjan esipuheen.

2. Robert Liljenfeldt syntyi vuonna 1950 Mustasaaren kuntaan sittemmin liitetyssä Sulvassa, jossa hän edelleen asuu. Hän valmistui Helsingin yliopistosta oikeustieteen kandidaatiksi vuonna 1975 ja suoritti siellä vuonna 1982 oikeustieteen lisensiaatin tutkinnon pääaineenaan rikosoikeus; lisensiaattitutkimus käsitteli rikoksen yritystä.

3. Suoritettuaan tuomioistuinharjoittelunsa Korsholman tuomiokunnassa LiIjenfeldt otettiin heinäkuussa 1976 Vaasan hovioikeuden vt. ylimääräiseksi viskaaliksi. Hovioikeudessa Liljenfeldt pysytteli käytännöllisesti katsoen uransa, vaikka käväisi pari kertaa hoitamassa määräaikaisen päällikkötuomarin virkaa hovioikeuspiirin alioikeuksissa. Vuonna 2005 Robert Liljenfeldt eteni uransa huipulle, sillä hän sai nimityksen osaston johtajana toimivan hovioikeudenlaamannin virkaan. Tätä tehtävää hän hoiti 1.3.2017 asti, jolloin siirtyi eläkkeelle; 40 vuotta kestänyt ura oli päättynyt.

4. Tapasin Robertin ensimmäisen kerran juuri Vaasan hovioikeudessa, sillä aloitin 1. joulukuuta 1976 itsekin työt siellä, en kuitenkaan esittelijänä, vaan ap. hovioikeudenneuvoksena. Tätä ennen olin käynyt Vaasassa vain kerran perheen kanssa Vaskiluodossa olleessa huvipuistossa. Robert (Robban, Roope) osoittautui sanavalmiiksi, välittömäksi ja huumorintajuiseksi kaveriksi.

5. Robertin mukana hovioikeuteen tuli myös hänen viehättävä tyttöystävänsä Raija Särkioja, jonka kanssa myöhemmin avioitui. Raija on kotoisin Lumijoelta. Kuinka ollakaan, myös Raijasta tuli aikanaan Vaasan hovioikeuden laamanni; tämä tapahtui vuonna 2011. Hän ei halunnut jäädä hovioikeuteen ilman Robertia, joten Liljenfeldtin pariskunta, joka oli aikoinaaan tullut hovioikeuden palvelukseen yhdessä, myös poistui sieltä samanaikaisesti 1.3.2017. Vaasan hovioikeudessa ei ole enää laamannia, sillä vuoden 2017 alusta voimaan tulleen tuomioistuinlain (673/2016) myötä hovioikeudenlaamannin virat on lakkautettu.

6. Liljenfeldteillä on kaksi tytärtä, joista Riikka on seurannut vanhempiensa uranvalintaa. Hänet nimitettiin pari kuukautta sitten Uppsalan käräjäoikeuden tuomariksi, jonka virkanimikkeenä on rådman (raatimies). Tuomarikoulutuksen aikana Riikka Liljenfeldt (36) toimi mm. Ruotsin korkeimman oikeuden esittelijänä.

7. Itse olin Vaasan hovioikeudessa vain pari vuotta, jonka jälkeen siirryin - olinhan jo 35-vuotias - ukkotuomarin tehtäviin, ensin Kauhajoelle ja myöhemmin Ikaalisiin. Robertin edesottamuksia olen seurannut myöhemmin lähinnä hänen lainopillisten kirjoitustensa välityksellä. Kävin kyllä vaimoni kanssa Liljenfeldtien kotona Sulvassa ja he puolestaan vierailivat Ikaalisissa.  

8. Robert on kunnostautunut myös tuomareiden jatkokoulutuksessa, jossa onkin ollut paljon työsarkaa ihmisoikeussopimuksen voimaantulon ja Suomessa 30 viimeisen vuoden aikana toteutettujen laajojen oikeudenkäyntiuudistusten vuoksi. Lainvalmisteluhankkeista muistan Robertin toimineen puheenjohtajana OM:n työryhmässä, joka laati mietinnön tuomareiden esteellisyyssäännösten muuttamisesta.

9. Vaasan hovioikeus kohosi viimeistään 90 -luvulla Suomen parhaan hovioikeuden asemaan, mitä esimerkiksi tuomioiden perustelemiseen tulee. Lukiessani hovioikeuden tuomioita olen tuon tuostakin ihmetellyt, miten ilahduttavan muutos ratkaisujen perustelemisessa onkaan tapahtunut. Yhtenä esimerkkinä tästä voin mainita Vaasan hovioikeuden ns. Ulvilan murhajutussa antaman tuomion, jolla syyte hylättiin; jaoston puheenjohtajana toimi Robert Liljenfeldt.

10. Nyt julkaistu nide käsittää 30 Robert Liljenfeldtin vuosina 1981-2015 kirjoittamaa artikkelia ja kirjoituksia. Puolet niistä on kirjoitettu suomeksi ja toinen puoli ruotsiksi, joka on Robertin äidinkieli. Suurin osa kirjoituksista käsittelee prosessioikeutta. Osan kirjoituksista Liljenfeldt on laatinut yhdessä jonkun toisen Vaasan hovioikeudessa työskennelleen tuomarin kanssa. Kirjoitukset on ryhmitelty teoksessa sopivalla tavalla neljään osastoon, eli rikosoikeuteen, hovioikeusmenettelyyn, oikeudenkäyntiä koskeviin ihmisoikeuksiin ja yleiseen prosessioikeuteen. Useimmat kirjoitukset liittyvät oikeudenkäyntimemettelyn, etenkin hovioikeusprosessin kehittämiseen, sekä perus- ja ihmisoikeuksien merkityksen korostamiseen lainkäytössä.

11. Robert Liljenfeldtin kirjalliselle tuotannolle on ominaista syvällinen perehtyminen prosessioikeuden yleisiin oppeihin ja muiden Pohjoismaiden, etenkin Ruotsin, oikeusjärjestelmiin sekä käytännön tuomarintyössä hankitun kokemuksen mukanaan tuoma kyky hyödyntää ulkomaista oikeutta, samoin kuin ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisuja, kotimaisen oikeuden tulkinnassa ja sitä koskevissa kehittämishankkeissa. 

12. Robert Liljenfeldtiä voidaan luonnehtia tuomarikunnassa aika poikkeukselliseksi hahmoksi,  ja, kuten ex-presidentti Erkki Rintala on alempana mainitussa lehtikirjoituksessaan todennut, hovioikeuden todelliseksi tukirangaksi. Kaikki eivät ole ehkä aina pitäneet Robertin sarkastisesta huumorista ja osin särmikkäästä esiintymistavasta. 

13. Itse en kuulu näihin "nirppanokkiin", koska minusta tietty särmikkyys ja tiukkuus esimerkiksi prosessinjohdossa päin vastoin kuuluu hyvän tuomarin ominaisuuksiin.Tuomarin tulee toki kohdella asianosaisia ja heidän avustajiaan ystävällisesti, mutta toisaalta hän ei voi olla näille "mielin kielin" joka tilanteessa, sillä se saattaa vain johtaa tarpeettoman aineiston esittämiseen ja sen myötä oikeudenkäyntien kohtuuttomiin pitkittymisiin. Tällaisista oikeudenkäynneistä on meillä saatu viime aikoina runsaasti ikiäviä esimerkkejä.

14. Vaasan hovioikeuden eläkkeellä oleva presidentti Erkki Rintala (83) on kirjoittanut kokoomateoksen johdosta Pohjalainen -lehdessä 2.10. julkaistun kirjoituksen, jonka sisältöön Liljenfeldtin tuntevat lakimiehet voinevat mielihyvin yhtyä.

Erkki Rintalan kirjoitus  

15. Vaasan hovoikeudelle on syytä nostaa hattua kokoomateoksen julkaisusta.  Se on oiva kunnianosoitus Robert Liljenfeldtille. Presidentti Tapani Vasama mainitsee kirjaa koskevassa lähetekirjeessään, että kirja on sijoitettu kunniapaikalle hovioikeuden kirjastoon, jonka kehittämiseen Robert Liljenfeldt on pitkäaikaisena kirjastonhoitajana antanut merkittävän panoksen. Hyvä näin, sillä Vaasan hovioikeuden kirjastoa voidaan täysin perustellusti pitää yhtenä parhaasta suomalaisista tuomioistuinkirjastoista. (Se voittaa mennen tullen Lapin yliopiston oikeustieteiden tiedekunnan kirjasto-osaston.)

16. Ihmettelen hieman sitä, että Vaasan hovioikeuden internet-kotisivulle ei ole otettu minkäänlaista mainintaa Rättsliga uppsatser -teoksen ilmestymisestä. Mutta ehkäpä tämä puute kohta korjaantuu. 

 

114. KKO 2018:54. Todistelu, oikeudenkäyntivirhe

      Turun hovioikeudessa ei kaivattu asianomistajan kuulemista

1. Todistelutarkoituksessa kuultava rikosasian asianomistaja B jäi kutsuttuna pois Turun hovioikeuden pääkäsittelystä, minkä johdosta hovioikeus käytti kuulemisen sijasta näyttönä B:n esitutkinnassa antamaa kertomusta. Hovioikeus nojautui näyttönä myös lääkärinlausunnon esitietoihin merkittyyn B:n kertomukseen ja luki syytetty A:lle syyksi törkeän ryöstön.

2. Valituksessaan korkeimmalle oikeudelle (KKO) A katsoi, että hovioikeudessa oli tapahtunut menettelyvirhe, koska hovioikeuden olisi tullut kuulla B:tä pääkäsittelyssä riippumatta siitä, että A oli suostunut pääkäsittelyyn B:n poissaolosta huolimatta. Hänellä ei ollut mahdollisutta kuulustella häntä vastaan todistavaa asianomistajaa. Hovioikeus oli pitänyt asiassa pääasiallisena näyttönä myös sitä, mitä B ja toinen asianomistaja (C) olivat lääkärille kertoneet, vaikka kertomukset lääkärille eivät ole luotettavampia kuin esitutkintakertomukset.

3. KKO katsoi tänään antamassaan tuomiossa (KKO 2018:54), ettei hovioikeus olisi saanut käyttää todisteena esitutkintapöytäkirjaan eikä lääkärinlausuntoon merkittyä asianomistajan kertomusta. Kysymyksessä oli oikeudenkäyntivirhe, jonka takia KKO kumosi hovioikeuden tuomion ja palautti asian hovioikeuteen uudelleen käsiteltäväksi.

KKO 2018:54

4. Rikosjutussa on oikeudenkäymiskaaren (OK) 17 luvun 24 §:n 2 momentin mukaan pääsääntönä, että tuomioistuimessa ei saada käyttää todisteena esitutkintapöytäkirjaan tai muulle asiakirjalle merkittyä tai muulla tavalla tallennettua lausumaa, ellei laissa toisin säädetä. 

5. Kirjallisen lausuman kieltämisellä on haluttu turvata ensinnäkin syytetyn oikeutta kuulustella tai kuulustuttaa häntä vastaan todistavia henkilöitä, kuten Euroopan ihmisoikeussopimuksen (EIS) 6 artiklan 3 kappaleen d kohdasta ilmenee. Toisaalta kiellon tavoitteena on turvata todistelun välittömyyttä ja sen myötä näytön arvioinnin luotettavuutta, sillä henkilön kuuleminen suullisesti oikeudessa antaa kirjallista kertomusta selvästi paremmat edellytykset kertomuksen uskottavuuden arvioinnille.

6. OK 17 luvun 24 §:n 2 momentissa on säädetty kuitenkin kaksi poikkeusta pääsääntöön. Henkilön kirjallista lausumaa saadaan ensinnäkin käyttää todisteena, jos  lausuman antajaa ei voida kuulustella pääkäsittelyssä. Tällöin todistava henkilö on joko kuollut tai niin vaikeasti sairas, että kuuleminen ei ole kerta kaikkiaan mahdollista. Toinen poikkeus koskee tilannetta, jolloin henkilö on jäänyt asianmukaisista toimenpiteistä huolimatta tavoittamatta, eikä asian ratkaisemista tulisi enää viivyttää.

7. Kommentoitavassa tapauksessa kyse ei ole ollut kummastakaan tilanteesta, vaan ainoastaan siitä, että B, joka oli asianmukaisesti kutsuttu hovioikeuden pääkäsittelyyn, ei ollut saapunut istuntoon. Syy B:n poissaololle ei ollut tiedossa, mutta se tiedettiin, ettei häntä ollut yritetty kutsun tiedoksiannon jälkeen enää aktiivisesti tavoittaa viranomaiskeinojen avulla. Asian käsittely ei myöskään ollut viivästynyt, ja B:n kertomuksella on ollut näyttönä keskeinen merkitys. Tästä huolimatta hovioikeus ei ollut ryhtynyt enempiin toimenpiteisiin, joilla B olisi voitu saada henkilökohtaisesti oikeuteen. Näin ollen KKO:n johtopäätös, jonka mukaan hovioikeus ei ollut yrittänyt tavoittaa B:tä OK 17 luvun 24 §:n 2 momentissa tarkoitetulla tavalla, on perusteltu.

8. Se seikka, että B oli ilmoittanut käräjäoikeuden pääkäsitelyssä, ettei hän halua tulla asiassa kuulluksi, ei ole relevantti. Asianomistaja saattaa tulla oikeudenkäynnin jatkuessa asiassa toisiin aatoksiin. Asianosaiset eivät voi tuomioistuinta sitovasti disponoida mainitusta kysymyksestä, sillä OK 17:24,2:n säännös on luonteeltaan pakottava, joten tuomioistuin on velvollinen ottamaan sen huomioon viran puolesta. Näin ollen myöskään se seikka, että syytetty A on hovioikeudessa suostunut Bn kuulustelukertomuksen lukemiseen ja hyväksynyt sen käyttämisen todisteena, ei vaikuta asiaan.

9. OK 17 luvun 24 §:n 2 momentissa säädetty kirjallisen kertomuksen käyttökielto todisteena koskee paitsi esitutkintapöytäkirjaa myös muulle asiakirjalle merkittyä lausumaa. KKO on ratkaisuun KKO 2017:93 viitaten todennnut, että lääkärinlausuntoa on pidettävä tällaisena asiakirjana siltä osin kuin siihen on esitietoina kirjattu asianomistajan kertomus hänen vammojensa syntyyn johtaneista tapahtumista. Lääkärinlausuntoa ei siten voida ko. osin käyttää  todisteena tuomioistuimessa, elleivät mainitussa lainkohdassa säädetyt edellytykset täyty; tässä tapauksessa edellytyksiä ei ollut.

10. Hovioikeudessa on siten tapahtunut selkeä oikeudenkäyntivirhe, jonka vuoksi tuomio on ollut pakko kumota ja asia palauttaa hovioikeuteen uudelleen käsiteltäväksi. 

11. Tällaisia ja vastaavanlaisia virheitä hovioikeuksille näyttää sattuvan tuon tuostakin, joihin KKO joutuu sitten puuttumaan; kaikki virheet eivät toki tule KKO:n käsittelyyn. Pari viikkoa eli 25.8.sitten selostin tässä blogissa (kirjoitus numero 110) KKO:n ratkaisua 2018:53, joka koski hovioikeuden laiminlyöntiä toimittaa rikosasiassa pääkäsittely.

12. Mikä tällaiseen "kurittomuuteen" voisi olla syynä?  Tietämättömyys, välinpitämättömyys, mukavuudenhalu, vai mistä oikein on kyse? Ilmeisesti hovioikeudet eivät oikein viitsi vaivautua noudattamaan kaikkia oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimuksia viimeistä piirtoa myöten, vaan haluavat "pikkuseikoista" välittämättä panna pääpainon asioiden joutuisalle ratkaisemiselle. Kyse on lienee aika paljon hovioikeuksien laiskuudesta, välinpitämättömyydestä tai omasta mukavuudenhalusta, joka menee syytetyn oikeusturvan ja reilun oikeudenkäynnin vaatimusten edelle. Ei vaivauduta toimittaa pääkäsittelyä, vaan ratkaistaan asia kirjallisen aineiston perusteella, ei välitetä kuulla asianosaista, vaikka tämä on kutsuttu oikeuteen henkilökohtaisesti jne.

13. Tuomareita on kyllä koulutettu riittävästi, ja prosessioikeudellisessa kirjallisuudessa on jo parikymmentä vuotta jaksettu yhä uudelleen ja uudelleen muistuttaa, mitä kirjallisten todistajankertomusten käyttökielto EIS:n ja ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännön valossa tarkoittaa ja mitä vaatimuksia se asettaa tuomioistuinten työlle. Mutta mikään ei tunnu auttavan, sillä vastaavanlaisiin virheisiin, joista ko. tapauksessa on kyse, törmää lähes "jatkuvalla syötöllä". Ruotsissa ja Norjassa tilanne on tyystin toisenlainen, siellä siellä ylin oikeusaste ei ole enää pitkiin aikoihin joutunut muistututtamaan ja "opettamaan" alempia tuomioistuimia esimerkiksi  esitutkintakertomusten käyttökiellosta, todistelun välittömyydestä tai syytetyn vastakuulusteluoikeuden merkityksestä.

110. Pääkäsittely hovioikeudessa. KKO 2018:53

Hovioikeuden rautaportti ei avautunut tapauksessa asianosaisille

1. Hovioikeuden oikeudenkäynti on pääsäännön mukaan kirjallista, jolloin valitusasia ratkaistaan esittelystä eli esittelijän ratkaisuehdotuksen ja yksinomaan kirjallisen oikeudenkäyntiaineiston perustella (OK 26:12.1). Tällöin jutun asianosaiset tai heidän asiamiehensä eivät ole hovioikeudessa saapuvilla. 

2. Suullinen käsittely eli pääkäsittely, jolloin hovioikeuden istunnossa kuullaan asianosaisia, todistajia ja asiantuntijoita, tulee kysymykseen vain laissa mainituissa poikkeustapauksissa. Tästä säädetään OK 26 luvun pykälissä 13, 14, 14a ja 15.

3. Suomessa omaksuttu käsittelyjärjestys tuntuu oikeusvarmuuden kannalta nurinkuiselta myös jos sitä vertaa siihen, miten asia on muiden maiden lainsäädännössä toteutettu. Näissä maissa, kuten esimerkiksi Ruotsissa, hovioikeuden tai sitä vastaavan toisen asteen tuomioistuimen menettely on näet pääsääntöisesti suullista, jolloin kirjallinen käsittely on poikkeus. Suomessa on omaksuttu päinvastainen järjestely.

4. Asiantilaan on kyllä yritetty kiinnittää prosessioikeuden tutkijoiden taholta huomiota, mutta turhaan. Lakia valmisteltaessa ja säädettäessä on annettu painoa lähinnä vain  hovioikeustuomareiden mielipiteelle. Koska suullista käsittelyä on pidetty kirjallista menettelyä raskaampana, on ikään kuin mukavuussyistä ja hovioikeuden oman työn keventämistä lähtökohtana pitäen kallistuttu siihen, että suullinen istuntokäsittely (pääkäsittely) on tarpeen vain poikkeustapauksissa. Asianosaisten perustellut oikeusturvanäkökohdat on sivuutettu.

5. Mutta tässä ei ole vielä koko "kamaluus", sillä käytännössä hovioikeudet luistavat usein pääkäsittelyn toimittamisesta myös silloin, kun se tulisi lain mukaan järjestää tai toimittaa. Yhden esimerkin tällaisesta vastahakoisesta suhtautumisesta pääkäsittelyn toimittamiseen tarjoaa nyt kommentoitavassa ratkaisussa KKO 2018:53 selosettu tapaus.

6. Oulun käräjäoikeus (käräjätuomari Irma Vähätalo ja lautamiehet) oli lukenut vastaaja A:n syyksi syytekohdassa 1 lapsen seksuaalisen hyväksikäytön ja syytekohdassa 2 pahoinpitelyn sekä tuominnut hänet näistä teoista ehdolliseen kuuden kuukauden vankeusrangaistukseen. Käräjäoikeuden ratkaisu, joka on annettu 27.8.2015, perustui näytön osalta kummankin syytekohdan osalta yksinomaan keskenään ristiriitaiseen henkilötodisteluun eli asianomistajien ja A:n kertomuksiin. A:n versioita tapahtumista ei uskottu.

7. A valitti tuomiosta Rovaniemen hovioikeuteen ja vaati, että käräjäoikeuden tuomion kumotaan ja syytteet hylätään. A vaati myös pääkäsittelyn toimittamista suullisen todistelun uskottavuuden ja riittävyyden uudelleenarvioimiseksi sekä hänen henkilökohtaiseksi kuulemiseksi. 

8. Rovaniemen hovioikeus (Tapio Kamppinen, Juhani Laurinolli ja Virve Salo) hylkäsi pyynnön pääkäsittelyn toimittamisesta. Se katsoi, että käräjäoikeuden tuomiosta ilmenivät ne syyt, joiden johdosta A:n oli katsottu menetelleen syytekohdissa tarkoitetulla tavalla. Hovioikeuden mielestä A ei ollut  perustellusti riitauttanut käräjäoikeuden tuomioon kirjatun näytön oikeellisuutta ja ettei henkilötodistelun uudelleen vastaanottamisella ollut saatavissa ratkaisuun vaikuttavaa lisäselvitystä. Hovioikeus katsoi, ettei käräjäoikeuden näytön arvioinnista jäänyt varteenotettavaa epäilystä. Hovioikeuden mukaan A:n kuuleminen ei ollut myöskään rangaistuksen määräämisen tai vahingonkorvauksen tuomitsemisen osalta tarpeen. Pääkäsittelyn toimittaminen oli näin ollen selvästi tarpeetonta myös asian laatu ja merkitys huomioon ottaen. Hovioikeus ratkaisi asian pääkäsittelyä toimittamatta eikä muuttanut käräjäoikeuden tuomiota; hovioikeuden ratkaisu on annettu 28.12.2016.

9. KKO myönsi A:lle valitusluvan. A vaati valituksessaan, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja asia palautetaan hovioikeuden käsiteltäväksi. Syyttäjä ja asianomistajat vaativat, että valitus hylätään.

10. Korkein oikeus (Juha Häyhä, Ari Kantor, Tuula Pynnä, Mika Huovila ja Kirsti Uusitalo) oli pääkäsittelyn toimittamisesta eri kannalla kuin hovioikeus.

11. KKO huomautti ensinnäkin, kuten oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 14 ja 15 §:n sanamuodoistakin ilmenee, tarkoituksena on, että pääkäsittelyn toimittamatta jättäminen hovioikeudessa tulisi kysymykseen vain selvissä tapauksissa. Korkein oikeus totesi, että se on useissa ennakkopäätöksissään katsonut, että asianosaisten ja todistajien suullisten lausumien uskottavuutta ei voida arvioida pelkästään käräjäoikeuden tuomioon kirjattujen seikkojen perusteella (ks. KKO 2017:19 kohta 18 ja siinä viitatut ratkaisut). Arvioitaessa mainittujen lainkohtien nojalla, jääkö käräjäoikeuden suullisen todistelun uskottavuudesta tekemän arvioinnin oikeellisuudesta varteenotettava epäilys, kysymys voi siten olla vain suhteellisen karkeasta arviosta (KKO 2017:19 kohta 19). Sen vuoksi myös asianosaisten oikeusturvan toteutuminen edellyttää, että pyyntö pääkäsittelyn toimittamisesta hylätään tällaisissa tilanteissa vain selvissä tapauksissa.

12. KKO viittasi myös ratkaisuunsa KKO 2013:96, jossa se on todennut, että riittävään varmuuteen rikoksesta ja vastaajan syyllisyydestä ei ainakaan yleensä voida päätyä vain sillä, että asianomistajan kertomus keskinäisessä vertailussa katsotaan uskottavammaksi kuin syytetyn kertomus (kohta 7). Ratkaisussaan KKO 2017:19 KKO puolestaan on todennut, että kun käräjäoikeuden syyksi lukeva tuomio perustuu keskeisesti asianomistajan kertomukseen, käräjäoikeuden ratkaisun oikeellisuuden asianmukainen arvioiminen hovioikeudessa yleensä edellyttää pääkäsittelyn toimittamista näytön vastaanottamiseksi (kohdat 19 ja 20).

13. Arvioituaan perustelujen kappaleissa 13, 14 ja 15 tapauksessa esitettyä näyttöä ja viitaten edellä mainittuun oikeuskäytäntöön, KKO totesi, että käsillä on tyypillinen tilanne, jossa hovioikeuden tulee toimittaa pääkäsittely suullisen todistelun uskottavuuden arvioimiseksi (kappale 16). Koska näyttö sekä syytekohdan 1 että syytekohdan 2 osalta on perustunut yksinomaan keskenään ristiriitaiseen suulliseen todisteluun, hovioikeus ei ole voinut kirjallisen oikeudenkäyntiaineiston perusteella päätyä siihen, ettei käräjäoikeuden vastaanottaman näytön arvioinnin oikeellisuudesta voi jäädä varteenotettavaa epäilystä. A on myös valituksessaan riittävällä tavalla riitauttanut käräjäoikeuden tuomion lopputuloksen oikeellisuuden kiinnittämällä huomiota asianomistajan kertomuksen uskottavuuteen ja tämän mahdollisiin virhetulkintoihin tapahtuneesta.

14. KKO:n mukaan huomioon on otettava lisäksi otettava asian laatu ja merkitys asianosaiselle ja muun muassa rikoksen törkeys ja rangaistuksen ankaruus. Kuten lain esitöissä todetaan (HE 105/2009 vp s. 68), vaikka kysymyksessä ei olisikaan törkeä rikos, ankara rangaistus tai muu vastaava seikka, voidaan seksuaalirikoksia pitää sellaisina, että pääkäsittelyn toimittaminen voisi usein olla tarpeen. A:ta on syytetty syytekohdassa 1 lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä, jota on KKO:n näkemyksen mukaan pidettävä vakavana rikoksena ja sellaisena, joka voimakkaan leimaavuutensa vuoksi liittyy merkittävissä määrin asianosaisen henkilöön. A:ta ei myöskään ole aikaisemmin tuomittu vankeusrangaistukseen. Korkein oikeus katsoo, että pääkäsittelyn toimittamista ei voida pitää syytekohdan 1 osalta myöskään selvästi tarpeettomana huomioon ottaen asian laatu ja merkitys A:lle.

15. Johtopäätöksenään KKO totesi, että hovioikeuden olisi tullut toimittaa asiassa pääkäsittely molempien syytekohtien osalta näytön vastaanottamiseksi sekä asian laadun ja merkityksen vuoksi. KKO kumosi hovioikeuden tuomio ja palautti asian hovioikeuteen, jonka tuli ottaa asia uudelleen käsiteltäväksi.

KKO 2018:53

 16. KKO:n kanta on epäilyksittä oikea ja sille on esitetty ratkaisussa hyvät perusteet, joissa on kohta kohdalta osoitettu hovioikeuden perustelut virheellisiksi. Kuten edellä jo totesin, hovioikeudet tekevät usein kaikkensa, jottei niiden tarvitsi toimittaa asianosaisen vaatimaa "hankalaa" pääkäsittelyä. OK 26 luvun asiaan sovellettavat lainkohdat on toki laadittu hieman konstikkaaseen muotoon, mutta toki lainkäyttäjältä ja ylioikeudelta on edellytettävä, että se tulkitsee lakia lakiesityksen perusteluissa mainitun tarkoituksen edellyttämällä tavalla oikein eikä "lue" lakia niin kuin "piru raamattua"!

17. KKO:n ratkaisuselosteen otsikossa on viitattu seitsemään (7) KKO:n ennakkopäätökseen, joissa kaikissa on käsitelty hovioikeuden velvollisuutta toimittaa pääkäsittely. Näistä päätöksistä KKO:n perusteluissa on ruodittu lähinnä ratkaisua KKO 2017:19. Lisäksi  perusteluissa on viitattu ratkaisuun KKO 2013:96, jota ei mainita selosteen otsakkeessa.

18. Muitakin pääkäsittelyn toimittamisvelvollisuutta koskevia ratkaisuja kyllä löytyy. Viittaan esimerkiksi ratkaisuun KKO 2014:74, jota olen itse kommentoinut "vanhassa" blogissa 19.10.2014 numeron 887 kohdalla.

 

67. KKO 2017:62. Jatkokäsittelylupa

1.  Syyttäjä vaati Pirkanmaan käräjäoikeudessa A:lle rangaistusta väärennyksestä silä perusteella, että tämä oli käyttänyt teettämäänsä väärää yleisen kielitutkinnon tutkintotodistusta harhauttavana todisteena kansalaisuushakemuksen yhteydessä Maahanmuuttovirastolle. Teettäminen oli tapahtunut niin, että A oli laittanut kielikokeeseen sijaansa tuntemattomaksi jääneen henkilön ja että A oli näin saanut väärän tutkintotodistuksen.A kiisti syytteen.

2. Käräjäoikeus, jossa A kiisti syytteen, katsoi 9.5.2016 antamallaan tuomiolla näytetyksi, että A ei ollut itse osallistunut kielikokeeseen, josta hänelle oli myönnetty todistus. Käräjäoikeus katsoi, että kyseessä oli väärä todistuskappale, koska se oli ollut omiaan aiheuttamaan erehdyttävän kuvan alkuperästään eli siitä, että vastaaja oli itse kokeeseen osallistumalla saanut mainitunsisältöisen todistuksen. Kun A oli esittänyt tämän väärän asiakirjan Suomen kansalaisuutta hakiessaan, hän oli syyllistynyt väärennykseen (RL 33:1), mistä käräjäoikeus tuomitsi hänet 40 päiväsakkoon.

3. A valitti tuomiosta Turun hovioikeuteen, joka päätti 19.8.2016, ettei asiassa myönnetä jatkokäsittelylupaa.

4. Korkein oikeus (KKO) myönsi A.lle valitusluvan. Valituksessaan A vaati, että hovioikeuden päätös kumotaan ja syyte väärennyksestä hylätään. Syyttäjä vaati vastineessaan valituksen hylkäämistä.

5. KKO viittasi perusteluissaan väärennysrikoksia koskeviin rikoslain esitöihin (HE 66/1988 vp s. 119), joissa puolestaan on viitattu "kotimaiseen oikeustieteesen", tarkemmin sanottuna rikosoikeutta koskevaan oikeuskirjallisuuteen. Siinä on perinteisesti katsottu, että väärennyssäännösten tarkoitus on lähinnä suojata todistuskappaleiden ulkonaista luotettavuutta eli niiden oikeudellista aitoutta. Niiden varsinaisen sisällön totuudenmukaisuudella ei ole tässä suhteessa merkitystä. Asiakirjan on katsottu voivan olla väärä ainoastaan silloin, kun sen antajaksi on merkitty tai jollakin tavoin ilmaistu joku muu kuin sen todellinen antaja. KKO:n mukaan HE:ssä on pyritty vahvistamaan oikeustieteessä ja -käytännössä vakiintunut perusnäkemys siitä, että todistuskappaleen vääryys tarkoittaa sen omaa oikeaperäisyyttä koskevaa valhetta, ei sitä vastoin sen sisältämän todistusteeman muuta totuudenvastaisuutta.

6. KKO:n mukaan ko. asiassa on riidatonta, että A:n Maahanmuuttovirastolle esittämä kielitutkintotodistus on kielitutkintotoimikunnan puheenjohtajan allekirjoittama. Todistus on siten sen henkilön antama, joka on asiakirjassa merkitty todistuksen antajaksi.

7. Käräjäoikeus on asiassa esitetyn näytön perusteella katsonut, että A:n esittämä kielitutkintotodistus on väärä, koska se on ollut omiaan antamaan erehdyttävän kuvan alkuperästään sen vuoksi, että A ei ole itse osallistunut kielikokeeseen. Käräjäoikeus on siis katsonut, että asiakirja on väärä sen vuoksi, että sen sisältö ei vastaa totuutta. KKO totesi, että käräjäoikeus on näin ollen perustanut ratkaisunsa laintulkintaan, joka poikkeaa siitä, mitä edellä esitetyin tavoin lain esitöissä on katsottu todistuskappaleen vääryydellä tarkoitettavan.

8. Tämän vuoksi KKO katsoi, että asiassa ei ole selvää, että käräjäoikeuden oikeudellinen arviointi väärennysrikoksen tunnusmerkistön täyttymisestä olisi oikea. Käräjäoikeuden tuomion lopputuloksen oikeellisuutta oli siten aihetta epäillä oikeudenkäymiskaaren (OK) 25 a luvun 11 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla, ja hovioikeuden olisi tullut myöntää A:lle jatkokäsittelylupa lainkohdassa tarkoitetulla muutosperusteella.

9. KKO totesi, että tässä tilanteessa asiassa ei ollut  tarpeen erikseen arvioida sitä, olisiko jatkokäsittelylupa tullut myöntää myös muulla perusteella. Oikeusastejärjestyksestä johtuen asiaa ei voitu ottaa tutkittavaksi suoraan KKKO:ssa, minkä vuoksi KKO kumosi hovioikeuden päätöksen, myönsi A:lle jatkokäsittelyluvan ja palautti asian Turun hovioikeuteen, jonk tuli omasta aloitteestaan jatkaa A:n valituksen käsittelyä.

KKO 2017:62

10. Tapaus on harvinaisen selvä. Käräjäoikeudessa ja hovioikeudessa on sattunut todella paha kömmähdys. Jo rikosoikeuden yliopistollisella peruskurssilla on opetettu, että väärennysrikoksen tarkoittamassa mielessä asiakirja on väärä vain silloin, kun sen antajaksi on merkitty joku muu kuin sen todellinen antaja. Se, että asiakirjan sisältö ei vastaa totuutta, ei ole siis relevantti seikka eikä toteuta väärennyksen tunnusmerkistöä.  

11. KKO on, tapansa mukaan, viitannut lain lisäksi oikeuslähteenä hallituksen esitykseen. KKO olisi voinut viitata myös rikosoikeudellisessa kirjallisuudessa asiasta esitettyihin kannanottoihin, aina Jaakko Forsmanista ja Brynolf Honkasalon oppikirjoista lähtien. Myös hallituksen esityksessä 66/1988 viitataan, informaatiolähdettä tarkemmin ilmoittamatta, oikeuskirjallisuuden vakiintuneeseen kantaan.

12. Vaikka käräjäoikeuden tulkinta ja syyksilukeminen, jonka hovoikeus on hyväksynyt, on selvästi virheellinen, KKO ei kuitenkaan instanssijärjestyksen periaatteeseen viitaten ottanut asiaa suoraan tutkittavakseen, vaan palautti jutun takaisin hovioikeuteen, jonka tulee jatkaa valitusasian käsittelyä.  Syytteessä mainittu teko (teonkuvaus) toteuttaa ilmeisesti rikoslain 16 luvun 8 §:ssä kriminalisoidun teon eli väärän todistuksen antamisen viranomaiselle. Syyttäjällä tarjoutuu jatkokäsittelyssä tarkistaa rubrisoinnin osalta syytettään ja vaatia A:lle rangaistusta sanotusta rikoksesta. Tämän jälkeen A:lla on tilaisuus esittää oma näkemyksensä asiasta.

1. Tuomion perusteleminen

1. Oikeuskansleri Jaakko Jonkka antoi 22.8. 2016 ratkaisun hovioikeuden ratkaisun perustelujen riittävyyttä ja selkeyttä koskevassa asiassa (diaarinumero OKV/11/31/2015). 

2. Tapauksesta julkaistu ratkaisuseloste on anonymisoitu myös tuomioistuimen osalta, sillä siinä puhutaan hieman salaperäisesti "X:n hovioikeudesta". Asian esittelijä ilmoitti minulle, että tämä on tähän saakka ollut oikeuskanslerinviraston päätöksenteossa vakiintunut käytäntö, mutta äskettäin sitä on päätetty muuttaa niin, että kantelun kohteena olevia viranomaisia ja tuomioistuimia ei enää anonymisoida. Tämä on minusta hyvä uudistus. Esittelijä mainitsi, että po. asiassa on kyse Itä-Suomen hovioikeuden ratkaisusta.

3. Oikeuskansleri ei voi puuttua riippumattomien tuomioistuinten toimi- ja harkintavaltansa rajoissa tapahtuvaan päätöksentekoon eikä siten myöskään tietyn tapauksen  todistusharkintaan tai näytön riittävyyteen. Oikeuskanslerin toimivaltaan sen sijaan kuuluu muun muassa arvioida, onko tuomioistuin käyttänyt sille kuuluvaa harkintavaltaa lainmukaisesti, siis esimerkiksi sitä, täyttävätkö tuomioistuimen perustelut laissa edellytetyt vähimmäisvaatimukset.

4. Oikeudenkäyntiä, käräjäoikeuden ja hovioikeuden ratkaisuja sekä hankitun selvityksen ja lausunnon sisältöä on käsitelty oikeuskanslerin päätöksessä.

Oikeuskanslerin päätös

5. Oikeudenkäynti on koskenut riita-asiaa, jossa oli kyse kahden yhtiön välisestä laskutussopimuksesta ja erillissopimuksiin perustuvista töistä ja niihin liittyvästä velkomuksesta. Asianosaisten kesken oli riitaa muun muassa tehtyjen työtuntien määrästä. Käräjäoikeus hyväksyi tuomiollaan 24.5.2013 kanteen. Vastaaja A valitti tuomiosta Itä-Suomen hovioikeuteen. Hovioikeudessa esitettiin uudelleen käräjäoikeudessa vastaanotettu todistelu sekä joitakin uusia kirjallisia todisteita. Hovioikeus pysytti 2.4.2014 antamallaan tuomiolla käräjäoikeuden tuomion lopputuloksen. Hovioikeus otti näytön osalta lyhyesti kantaa hovioikeudessa esitettyihin uusiin kirjallisiin todisteisiin sekä esitettyyn henkilötodisteluun. Tämän jälkeen hovioikeus selosti asiassa tekemiään johtopäätöksiään ja totesi lopuksi, että "näillä ja muutoin käräjäoikeuden mainitsemilla perusteilla hovioikeus katsoo, että asiassa ei ole aihetta miltään osin päätyä muuhun lopputulokseen kuin mihin käräjäoikeuson päätynyt". Korkein oikeus ei lokakuussa 2014 myöntänyt A:lle valituslupaa.

6. Kantelussaan A väitti, että hovioikeus oli perustellut tuomion puutteellisesti sekä asettanut todistustaakan vastaajalle asiassa, jossa se yksiselitteisesti kuului kantajalle. Oikeuskanslerinvirasto hankki asian ratkaisseen kokoonpanon eli kolmen hovioikeudenneuvoksen selvityksen sekä presidentin lausunnon; Itä-Suomen hovioikeuden presidentin nimi on Pertti Nieminen, tätä ei oikeuskanslerin päätöksessä mainita. On hieman yllättävää, että oikeuskansleri pyysi lausunnon presidentiltä, sillä hovioikeuden tuomarit ovat itsenäisiä ja riippumattomia myös suhteessa päällikkötuomariinsa. Kokeneet hovioikeustuomarit tuskin tarvitsivat presidenttiä kanteluasiassa "avustajakseen". 

7. Ratkaisukokoonpano katsoi, että tuomio on lain edellyttämällä tavalla riittävästi perusteltu (OK 24:15.2).  Neuvosten mukaan perusteluissa esitetty toteeamus, jonka mukaan "asiassa esitetty selvitys ei osoita, että  (kantajan) laskuttamat työtunnit olisivat liiallisia", ei merkitse sitä, että näyttötakkaa (todistustaakka) olisi asetttu vastaajalle. Ko. lausuma tarkoitti, että käräjäoikeuden tavoin hovioikeus on pitänyt kanteen tueksi esitettyä näyttöä riittävänä eikä sitä ole vastanäytöllä kyetty horjuttamaan.

8. Hovioikeuden presidentti puolusteli lausunnossaan ratkaisukokoonpanoa todetessaan, että tuomion rakenne ja perustelut täyttivät lain vaatimukset (OK 24:4). Hän esitti kuitenkin joitakin yksityiskohtaisempien perustelujen puolesta puhuvia näkökohtia. Tämä koskee esimerkiksi vastaajan esittämän vastatodistelun näyttöarvon punnintaa ja todisteiden kokonaisarviointia.

9. Oikeuskansleri totesi, ettei hovoikeuden tuomion perusteluja kaiken kaikkiaan voitu pitää lainvastaisena eikä hänellä ollut käytettävissä olevan aineiston perusteella ollut perusteita todeta hovioikeuden ylittäneen asiassa harkintavaltaansa. Käräjäoikeuden perusteluja, jotka hovioikeus hyväksyy, ei tarvitse lain mukaan toistaa hovioikeuden tuomiossa, lausutaan päätöksessä. Toisaalta oikeuskansleri yhtyi hovioikeuden presidentin esittämiin näkökohtiin ja tämän toteamukseen siitä, että perustelujen ja lopputuloksen välinen kiinteä yhteys antaa asianosaisille mahdollisuuden varmistautua lopputuloksen oikeellisuudesta ja kattavamman mahdollisuuden arvioida myös näyttöratkaisun oikeellisuutta. Tuomiosta on oikeuskanslerin mukaan käytävä ilmi, millä seikoilla tuomioistuimen käsityksen mukaan on ollut merkitystä asiaa ratkaistessa sekä millä oikeudellisella perusteella tuomioistuin on tuomiossa todettujen tosiseikkojen perusteella päätynyt tuomiosta ilmenevään lopputulokseen. Tuomioistuimen perusteluvelvollisuudella on siten keskeinen merkitys asianosaisten oikeusturvan kannalta. Oikeuskansleri totesi, jälleen hovioikeuden presidentin lausuntoon yhtyen, että hovioikeuden tuomion tiettyjä kohtia selkiyttämällä tuomio olisi ollut asianosaisten helpommin ymmärrettävissä, koska hovioikeuden tuomiossa esitetyt perustelut olisivat tällöin yksiselitteisemmin kuvanneet tuomion perusteena olevaa oikeudellista päättelyä. Oikeuskansleri saattoi mainitut näkökohdat hovioikeuden ratkaisukokoonpanon tietoon.

10. Oikeudenkäymiskaaren (OK) 24 luvun 4 §:n mukaan  riita-asiassa annettavan tuomion perusteluissa on ilmoitettava, mihin seikkoihin ja oikeudelliseen päättelyyn ratkaisu perustuu. Perusteluissa voidaan siten erottaa tosiasia- ja oikeudelliset perustelut. Perusteluissa on myös selostettava, millä perusteella riitainen seikka on tullut näytetyksi tai jäänyt näyttämättä; tätä kutsutaan näytön perustelemiseksi. Mainitun luvun 15 §:n 2 momentin mukaan käräjäoikeuden perusteluja, jotka hovioikeus hyväksyy, ei tarvitse toistaa. Tuomion perusteleminen on asianosaisen kuulemisen, käsittelyn julkisuuden ja muutoksenhakuoikeuden ohella oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin keskeinen elementti. Tämä ilmenee perustuslain 21 §:n 2 momentista.

11. Laissa säädetään perusteluvelvollisuudesta ja siitä, mitä kysymyksiä tuomiossa on perusteltava. Siinä ei sen sijaan säädetä, miten perustelut on laadittava. Tämä riippuu muun muassa asian laadusta ja sen vaikeusasteesta. Yleisesti ottaen voidaan sanoa, että perustelut on laadittava siten, että ne täyttävät perustelemisvelvollisuuden funktiot. Näitä tehtäviä luetellaan, oikeuskirjallisuuteen viitaten, myös oikeuskanslerin päätöksessä.  Lisäisin tähän, että asianmukaiset ja ymmärrettävät perustelut edistävät asianosaisten tosiasiallista kuulemista ja herättävät luottamusta lainkäytön asianmukaisuuteen, puolueettomuuteen ja tasapuolisuuteen. Perusteluilla on käytännössä tärkeä merkitys, sillä niiden avulla asianosaiset ymmärtävät, mihin seikkoihin ja oikeudelliseen päättelyyn ratkaisu perustuu ja tämän tiedon varassa he voivat hakea myös muutosta ratkaisuun. Jos tuomari kuittaa asianosaisen väitteet tai todisteet ylimalkaisilla, lyhyillä tai mitäänsanomattomilla perusteluilla tai sivuuttaa ne kokonaan, hävinneelle asianosaiselle syntyy helposti vaikutelma, ettei hänen esityksiään ja lausumiaan ole tuomiota tehtäessä otettu huomioon.

12. Ko. tapauksessa on tuomiota näkemättä hieman vaikea hahmottaa, miten hovioikeus oikeastaan on tuomionsa perustellut. Näyttää siltä, ettei mistään vakavista puutteista ole kysymys. Kyse ei ole ollut niinkään perustelujen riittämättömyydestä, vaan pikemmin niiden epäselvyydestä ja ymmärrettävyyden puutteesta. Hovioikeuden olisi tullut ottaa tarkemmin kantaa vastaajan todisteisiin ja ilmoittaa perusteluissaan, miksi ne eivät riittäneet horjuttamaan kantajan esittämää näyttöä. Ylimalkaista viittausta vain "asiassa esitettyyn selvitykseen" ei voida pitää riittävänä, ja tästä on vastaajalle voinut syntyä käsitys, jonka mukaan todistustaakka olisikin ollut hänellä eikä kantajalla. Hovioikeuden käyttämä sanonta "näillä ja muutoin käräjäoikeuden mainitsemilla perusteilla" on vanha perustelufraasi, jollaista hovioikeuksien tulisi välttää; korkein oikeus ei käytä tuota sanontaa perusteluissaan. 

13. Oikeuskanslerin päätöksen perusteluista, samoin kuin hovioikeuden presidentin lausunnosta, voi saada käsityksen, jonka mukaan tuomioistuimen tulee ratkaisussaan ilmoittaa ainoastaan sellaiset perusteet, jotka tukevat sitä lopputulosta, johon tuomioistuin johtopäätösosassa eli tuomiolauselmassa päätyy. Näin opetti professori Tauno Tirkkonen oppikirjoissaan 1960- ja -70-luvuilla; ts.  ns. contra- eli vastasyiden esittäminen ei olisi tarpeen. Tirkkosen paksuja opuksia ovat niin Jaakko Jonkka kuin Pertti Nieminenkin joutuneet opiskeluaikana pänttäämään. Heille ja muillekin tiedoksi, että prosessioikeudessa nykyisin vallalla olevan käsityskannan mukaan on suotavaa tai jopa välttämätöntä, että tuomioistuin riitaisissa ja vaikeissa asioissa mainitsee perusteluissaan myös lopputulosta vastaan puhuvat  argumentit ja tulkinnat, koska tulkinnanvaraisissa tapauksissa kumpiakin argumentteja on jouduttu tuomiota tehtäessä pohtimaan ja punnitsemaan vastakkain.Tätä perustelutapaa kutsutaan pro et contra -argumentoinniksi. Se lisää päätöksenteon ja koko lainkäytön avoimuutta ja reiluutta.