357. Ennakkopäätös tuotevastuulain soveltamisesta. Kahvinkeitin. KKO 2023:8

 

1. Vakuutusyhtiö Fennia oli korvannut kotivakuutuksesta kuluttajalle asunnossa syttyneestä tulipalosta aiheutuneen vahingon. Palokunnan onnettomuusselosteessa on arvioitu, että tulipalo oli aiheutunut kahvinkeittimestä, jonka kuluttaja oli ostanut edellisenä päivänä. Kahvinkeitin oli varustettu A:lle rekisteröidyillä tavaramerkeillä Philips ja Saeco ja sen oli valmistanut A:n romanialainen tytäryhtiö. Vakuutusyhtiö on vaatinut Helsingin käräjäoikeudessa A:lta korvausta kahvinkeittimen aiheuttamasta tuotevahingosta.

2. Käräjäoikeus katsoi tuomiossaan 13.4.2018, että A oli markkinoinut sen tavaramerkillä varustettua kahvinkeitintä Suomessa ja että se oli vastuussa tuotteen puutteellisesta turvallisuudesta aiheutuneesta vahingosta. 

3. A valitti tuomiosta Helsingin hovioikeuteen. Hovioikeus katsoi tuomiossaan 20.12.2019 jääneen näyttämättä, että A olisi markkinoinut kahvinkeitintä omanaan. A ei siten hovioikeuden mukaan ollut vastuussa tuotevahingosta.

4. KKO myönsi vakuutusyhtiölle valitusluvan. Yhtiö vaati valituksessaan, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja A velvoitetaan suorittamaan sille kanteessa vaaditut 58 879,10 euroa korkoineen. A vaati vastauksessaan valituksen hylkäämistä.

5. KKO:ssa oli ratkaistavana kysymys siitä, onko A markkinoinut sen tavaramerkeillä varustettua kahvinkeitintä omanaan tuotevastuulaissa tarkoitetulla tavalla.

6. Tuotevastuulain 5 §:n 1 momentin mukaan tuotevastuulain mukainen vahingonkorvausvelvollisuus on ensinnäkin sillä, joka on valmistanut tai tuottanut vahinkoa aiheuttaneen tuotteen (1 kohta). Lisäksi korvausvelvollisuus on muun muassa sillä, joka on markkinoinut vahinkoa aiheuttanutta tuotetta omanaan, jos tuote on varustettu hänen nimellään, tavaramerkillään tai muulla erottuvalla tunnuksellaan (4 kohta).

7. KKO on katsonut olevan tulkinnanvaraista, mitä tuotevastuudirektiivin 3 artiklan 1 kohdassa tarkoitetaan sillä, että tuotteen nimellään, tavaramerkillään tai muulla erottuvalla tunnuksellaan varustanut taho esiintyy tuotteen valmistajana. Kysymys on siitä, edellytetäänkö tavaramerkillä varustamisen ohella joitakin muita kriteerejä, jotta tavaramerkin haltijan katsotaan esiintyneen tuotteen valmistajana. Jos tällaisia lisäkriteerejä edellytetään, tulkintaa tarvitaan myös niiden sisällöstä ja arviointitavasta.

8. Tämän vuoksi Korkein oikeus on esittänyt 22.4.2021 unionin tuomioistuimelle seuraavan ennakkoratkaisukysymyksen:

”Edellyttääkö tuotevastuudirektiivin 3 artiklan 1 kohdassa säädetty valmistajan määritelmä sitä, että se, joka on varustanut tuotteen tai sallinut sen varustamisen nimellään, tavaramerkillään tai muulla erottuvalla tunnuksellaan, myös jollakin muulla tavalla esiintyy tuotteen valmistajana?”

9. Unionin tuomioistuin on vastannut Korkeimman oikeuden ennakkoratkaisupyyntöön tuomiollaan 7.7.2022, Keskinäinen Vakuutusyhtiö Fennia, C-264/21, EU:C:2022:536, seuraavasti:

”Tuotevastuuta koskevien jäsenvaltioiden lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten lähentämisestä 25.7.1985 annetun neuvoston direktiivin 85/374/ETY, sellaisena kuin se on muutettuna 10.5.1999 annetulla Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivillä 1999/34/EY, 3 artiklan 1 kohtaa on tulkittava siten, että siinä tarkoitettu valmistajan käsite ei edellytä, että se, joka on varustanut tuotteen tai sallinut sen varustamisen nimellään, tavaramerkillään tai muulla erottuvalla tunnuksellaan, myös jollakin muulla tavalla esiintyy tuotteen valmistajana.”

10. KKO totesi arvioinnissaan, että A:n mukaan tuotevastuulain säännökset eroavat tuotevastuudirektiivistä siltä osin kuin on kysymys tuotteen tavaramerkillään varustaneen vastuusta tuotevahingosta, sillä tuotevastuulain mukaan vahingonkorvausvastuun edellytyksenä on, että tavaramerkin haltija on myös markkinoinut tuotetta. Unionin tuomioistuimen tuomioon perustuva tuotevastuulain tulkinta, jonka mukaan tuotteen tavaramerkillään varustaneen ei edellytetä myös markkinoineen tuotetta, johtaisi A:n mukaan tuotevastuulain sanamuodon vastaiseen tulkintaan.

11.KKO toteasi, että tuotevastuulakia on tulkittava ja sovellettava huomioon ottaen tuotevastuudirektiivi ja sitä koskeva unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntö. Kansallinen tuomioistuin on velvollinen tulkitsemaan kansallista lainsäädäntöä mahdollisimman pitkälle direktiivin sanamuodon ja tarkoituksen mukaisesti, jotta direktiivissä tarkoitettu tulos saavutetaan.

12. Unionin tuomioistuin on kuitenkin katsonut, että periaatteella, jonka mukaan kansallista oikeutta on tulkittava unionin oikeuden mukaisesti, on tietyt rajat. Sen mukaan kansallisen tuomioistuimen velvollisuutta tukeutua unionin oikeuteen, kun se tulkitsee ja soveltaa asiaan liittyviä kansallisen oikeuden säännöksiä, rajoittavat yleiset oikeusperiaatteet, eikä kyseinen velvollisuus voi olla perustana kansallisen oikeuden contra legem -tulkinnalle. Direktiiviin ei voida vedota yksityisten välisessä riita-asiassa jäsenvaltion sellaisen lainsäädännön sivuuttamiseksi, joka on ristiriidassa kyseisen direktiivin kanssa (esim. tuomio 7.8.2018, Smith, C-122/17, EU:C:2018:631, 40 ja 44 kohta).

13. KKO laussui perusteluissaan, että tulkittavana olevan tuotevastuulain 5 §:n 1 momentin 4 kohdan mukaan vahingonkorvausvelvollisuus on sillä, joka on markkinoinut vahinkoa aiheuttanutta tuotetta omanaan, jos tuote on varustettu hänen nimellään, tavaramerkillään tai muulla erottuvalla tunnuksellaan. Markkinoinnin käsite on merkityssisällöltään laaja. Sillä tarkoitetaan erilaisia toimenpiteitä, joilla yritykset pyrkivät edistämään tuotteidensa tai palveluidensa myyntiä. Kun otetaan huomioon, että tavaramerkin nimenomaisena tarkoituksena on ilmaista elinkeinotoiminnassa tuotteen tai palvelun alkuperä ja erottaa markkinoilla tietyn tavaramerkin haltijan tuotteet tai palvelut muiden vastaavista, tuotteen varustamista yleisesti tunnetulla tavaramerkillä on jo sellaisenaan pidettävä markkinointina. Kysymyksessä olevaa lainkohtaa voidaan siten perustellusti tulkita sen sanamuodon perusteella niin, että tuotteen varustaminen tällaisella tavaramerkillä täyttää säännöksen mukaisen vahingonkorvausvelvollisuuden edellytyksen myös tuotteen omana markkinoimisen osalta, KKO lausui.

14. KKO jatkoi, että tuotevastuudirektiivi on saatettu kansallisesti voimaan tuotevastuulailla direktiivin mukaisena, eräin vähäisin ja tässä vailla merkitystä olevin poikkeuksin. Unionin tuomioistuimen asiassa antaman ennakkoratkaisun mukaan tuotevastuudirektiivin 3 artiklan 1 kohtaa on tulkittava siten, että siinä tarkoitetun valmistajan ei edellytetä esiintyvän jollakin muulla tavalla valmistajana sen lisäksi, että se on varustanut tuotteen nimellään, tavaramerkillään tai muulla erottuvalla tunnuksellaan. Kansallisen tuomioistuimen on tulkittava kansallista lakia mahdollisimman pitkälle yhdenmukaisesti unionin oikeuden kanssa. Tuotevastuulain 5 §:n 1 momentin 4 kohdan säännöstä on siten tulkittava niin, että tuotteen varustaminen yleisesti tunnetulla tavaramerkillä täyttää kohdassa säädetyn vahingonkorvausvelvollisuuden edellytyksen.

15. Johtopäätöksenään edellä lausutusta KKO totesi, että nyt kysymyksessä oleva kahvinkeitin oli varustettu A:n tavaramerkeillä Philips ja Saeco. A on siten markkinoinut tuotevahingon aiheuttanutta kahvinkeitintä omanaan. A on näin ollen tuotevastuulain 5 §:n 1 momentin 4 kohdan nojalla vastuussa vakuutusyhtiölle aiheutuneesta vahingosta, jos muut korvausvastuun edellytykset täyttyvät.

16. Kun hovioikeus on hylännyt kanteen sillä perusteella, että tuotevastuulain 5 §:n 1 momentin 4 kohdan mukainen vastuuperuste ei ole täyttynyt, se ei ole lausunut siitä, onko A tuotevastuulain 7 §:n 2 momentissa tarkoitetulla tavalla saattanut todennäköiseksi, ettei tuotteen turvallisuudessa ollut ollut vahingon aiheuttanutta puutetta sen liikkeellelaskuhetkellä. KKO lausi, että oikeusastejärjestys huomioon ottaen asia on tältä osin palautettava hovioikeuteen.

17.  KKO kumosi Helsingin hovioikeuden tuomion ja palautti asian hovioikeuteen, jonka tulee ottaa asia viipymättä käsiteltäväksi.

Ratkaisuseloste KKO 2023:8

18. KKO:n päätöslauselmassa oleva maininta siitä, että hovioikeuden tulee ottaa asia viipymättä uudelleen käsiteltäväkseen, on sangen perusteltu myös sen johdosta, että asiaa, joka on tullut vireille käräjäoikeudessa vuonna  2017, on  käsitelty eri instansseissa todella kauan. Tässä tapauksessa pitkä käsittelyaika selittyy osin sillä, että KKO pyysi ennakkoratkaisun EU-tuomioistuimelta. Mutta silti.

 

128. KKO: Ei valituslupaa tuotevastuuasiassa

1. Korkein oikeus (KKO) tiedotti tänään, ettei se ole myöntänyt valituslupaa sähköpyörän maahantuojalle asiassa, jossa on kysymys siitä, oliko sähköpyörä aiheuttanut tulipalon Nurmijärvellä sijaitsevassa rivitaloyhtiössä keväällä 2015. 

2. Helsingin hovioikeuden  4.10.2018 asiassa antama tuomio jää näin ollen voimaan. Samalla raukesi KKO:n 18.10.2018  antama määräys siitä, että hovioikeuden tuomiota ei toistaiseksi panna täytäntöön.

3. Helsingin hovoikeus tuomitsi 4.10.2018  sähköpyöriä Suomeen tuovan yhtiön suorittamaan tuotevastuulain perusteella vahingonkorvausta vakuutusyhtiölle tulipalon aiheuttamsta vahingosta yhteensä noin 460 000 euroa. KKO:n tiedotteen mukaan hovioikeus otti asiassa vastaan laajan todistelun ja katsoi sen perusteella, että sähköpyörä, jonka sen omistaja oli noin 15 minuuttia aikaisemmin jättänyt rivitaloyhtiön häkkivarastoon, oli aiheuttanut rivitalon tuhonneen tulipalon. 

KKO:n tiedote

4. Hovioikeuden mukaan pyörässä oli sen vuoksi olut tuotevastuun tarkoittama turvallisuuspuute, josta maahantuoja oli vastuussa. Myös Helsingin käräjäoikeus oli aiemmin päthynyt jutussa samaan johtopäätökseen, mutta tuominnut vahingonkorvausta enemmän kuin hovioikeus eli 610 000 euroa.

Hovioikeuden ratkaisutiedote

5. Tapausta on käsitelty aiemmin julkisuudessa. Maahantuontiyrityksen omistaa liikemies Jari Komulainen, joka on ollut monessa mukana. Hän on tullut tunnetuksi myös siitä, että oli vuosina 1982-1990 naimisissa presidentti Mauno Koiviston tyttären Assi Koiviston kanssa. 

6, Komulaisen valituslupahakemuksen epäsi KKO:ssa kaksijäseninen kokoonpano, johon kuuluivat oikeusneuvokset Jarmo Littunen ja Eva Tammi-Salminen. Asian esittelijänä toimi ma. vanhempi oikeusihteeri Tiina Väisänen. 

7. Sitä, millä perusteella valituslupaa ei myönnetty, emme tarkkaan ottaen tiedä, sillä KKO ei perustele sanottuja päätöksiään mitenkään. Ratkaisu kuului lyhyesti ja tylyn ytimekkäästi: "Valituslupaa ei myönnetä". 

8. Voidaan toki sanoa, että lupaa ei myönnetty, koska siihen ei ollut oikeudenkäymiskaaren (OK) 30 luvun 3 §:ssä säädettyjä edellytyksiä, joita ovat ennakkopäätöperuste, purku- tai kanteluperuste ja tärkeän syyn peruste. 

9. Kyllä, mutta ymmärrettävistä syistä luvanhakija, joka on luultavasti perustellut hakemuksensa varsin yksityiskohtaisesti ja muutenkin asianmukaisella tavalla, haluaisi tietää, miksi hänen asiassaan luvan myöntämisperusteita ei katsottu olevan olemassa. Perusteluksi ei riittä pelkkä lainsäännökseen viittaaminen. KKO edellyttää ja suorastaan vaatii, että valitusluvan hakijan tulee perustella erittäin tarkasti, miksi valituslupa tulisi myöntää. Sen sijaan KKO ei itse perustele millään tavalla ratkaisuaan, jolla lupahakemus hylätään. Dialogi asianosaisen ja tuomioistuimen välillä ei siten toimi lainkaan.

10. KKO:n tiedotteessa annetaan ikään kuin rivien välissä ymmärtää, että lupa on evätty osin sen vuoksi, että sekä hovioikeus että käräjäoikeus ovat olleet yhtiön tuotevastuusta samaa mieltä. Tämä ei ole kuitenkaan peruste, jolla valituslupa tulisi tai voitaisiin automaattisesti hylätä. KKO antaa runsaasti ennakkopäätöksiä, joissa alemmet oikeudet ovat olleet samaa kannalla.

11. Valituslupaa ei voida hylätä liioin pelkästään siksi, että KKO katsoo lupahakemusta käsitellessään, ettei se ilmeisesti tulisi muuttamaan hovioikeuden tuomiota, jos lupa myönnettäisin ja KKO tutkisi myös pääasian. On paljon ennakkopäätöksiä, joissa KKO on tullut samaan lopputulokseen kuin hovioikeus ja käräjäoikeus. 

12. KKO:n tiedotteesta voidaan, nytkin vain rivien välistä, että lupa olisi hylätty sen takia, että ratkaisu riippuu lähinnä (vain) näytöstä. Tähän viittaa tiedotteessa oleva toteamus, jonka mukaan  "hovioikeus otti vastaan laajaa todistelua". 

13. KKO ei kuitenkaan ole tuomioistuin, joka tutkisi vain oikeudellisia eli lain soveltamista koskevia kysymksiä, muttei lainkaan näyttökysymyksiä eli todistusharkintaan ja näytön riittävyyteen liittyviä kysymyksiä. Monissa KKO:n antamisssa ennakkopäätöksissä, useimmat niistä koskevat rikosasioita, on ollut keskeisesti esillä juuri todisteiden harkinta, siis näyttökysymys. KKO on myöntänyt viime aikoinakin valituslupia nimenomaan näytön arvioinnin osalta, ks. esimerkiksi VL 2018-5, VL 2018-35, VL 2018-36, VL 2019-37 ja VL 2018-42.

14. KKO on kenties suhtautunut vastentahtoisesti valitusluvan myöntämiseen siksi, että asia on ollut varsin laaja, mihin tiedotteen toteamus "lajasta todistelusta" viittaa. Selvää kuitenkin on, ettei jutun laajuus tai suppeus voi olla ratkaiseva kriteeri valitusluvan myöntämistä harkittaessa. KKO ei voi toimia "rusinat pullasta" -periaatteella, jättää hankalat ja laajoilta vaikuttavat asiat tutkimatta ja myöntää valituslupia vain tapauksissa, joita aineiston laajuus ei rasita.

15. KKO näyttää tosin myös viime aikoina mieltyneen lähinnä helpontuntuisiin ja faktoiltaan melko yksinkertaisiin asioihin, joissa lupa on annettu ja ratkaisu julkaistu ennakkopäätöksenä.Tällaisista ennakkopäätöksistä voidaan esimerkkinä mainita monet rangaistuksen mittaamista koskevat ratkaisut, jotka ovat toki sinänsä oikeuskäytännön ohjaamisen kannalta tärkeitä, mutta joissa jo alemmat oikeudet ovat päätyneet samaan lopputulokseen kuin KKO.

16. Tuotevastuuta koskevia ennakkopäätöksiä KKO on antanut varsin vähän. Finlexistä löysin hakusanalla tuotevastuu oikeastaan vain yhden hieman "sinne päin" olevan tapauksen, joka on ratkaistu jo vuonna 1981 (KKO 1981 I 1). Ratkaisu on ajalta, jolloin tuotetevastuulaki ei vielä ollut voimassa, ja koski tapausta, jossa myymälässä myydyssä grillimakkarassa ollut metallipala oli vaurioittanut makkaraa syöneen henkilön hammasta.  Nyt olisi ollut korkea aika antaa tuotevastuuta koskeva kunnon ennakkopäätös ja myöntää sitä varten sähköpyörän maahantuojalle valituslupa.

17. Saattaa olla, että KKO hylkäsi Komulaisen lupahakemuksen, koska asia on liian vaikea ratkaista. Komulainen on kertonut esittäneensä jutussa todisteena mm. VTT:n lausunnon, jonka mukaan lyijyakullinen pyörä ei ole voinut syttyä itsestään palamaan. Lisäksi hovioikeudelle oli toimitettu sähköpyörien turvallisuutta seuraavan yhdysvaltalaisen Light Electric Vehicle Associationin lausunto, jonka mukaan maailman noin 130 miljoonasta lyijyakullisesta pyörästä yhdenkään ei ole tiedetty syttyneen palamaan.