201. Oikeudenkäynti - Todistelu - Asianosaisen kuuleminen - Hovioikeuden menettelyvirhe - Jutun palauttaminen

1. Korkein oikeus (KKO) kumosi viime viikon perjantaina 26.6.2020 antamallaan päätöksellä numero 1016 (diaarinumero R2019/500) 24 -vuotiaan miehen  Helsingin hovioikeudesta  26.4.2019 taposta saaman 10 vuoden vankeustuomion ja palautti asian takaisin hovioikeuden käsiteltäväksi. Palauttamisen syynä ovat hovioikeuden tekemät menettelyvirheet, joiden johdosta vastaaja ei ollut saanut oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä.

2. KKO ei ole jostakin syystä julkaissut ratkaisuaan ennakkopäätöksenä, vaan ainoastaan ns. muuna päätöksenä. Tässä tarkoituksessa KKO on julkaissut ratkaisusta nettisivullaan 1,5 rivin pituisen ja täysin mitäänsanomattoman ilmoituksen, joka kuuluu näin;

Kysymys hovioikeuden menettelystä, kun hovioikeuden tuomiossa oli otettu huomioon pääkäsittelyn jälkeen toimitettua aineistoa.

3. Kiinnostuin asian merkittävyyden takia tapauksesta, joten tilasin KKO:n päätöksen ja hovioikeuden tuomion, joka on annettu  26.4.2019 (nro 19/118483). Juttu käsiteltiin ensimmäisenä astena Espoon käräjäoikeudessa, jonka tuomio on annettu 13.6.2018 (nro 125859). Rikos oli tapahtunut Espoossa.


4. Käräjäoikeus tuomitsi syytetyn (H)  ystävänsä (V) törkeästä kuolemantuottamuksesta ja eräistä muista vähäisemmistä rikoksista 4 vuodeksi vankeuteen. Käräjäoikeus perusti syyksilukemisen lähinnä H:n kertomukseen. H oli vedonnut oikeudessa siihen, että V oli yrittänyt asunnossaan käydä häneen käsiksi, jolloin V:n käsi olisi osunut joko H:n kädessä olleeseen Beretta -merkkiseen pistooliin tai H:n käteen, jolloin ase oli lauennut luodin osuessa noin puolen etäisyydellä olleen V:n päähän.

5. Syyttäjä, joka oli vaatinut H:lle käräjäoikeudessa rangaistusta ensi sijaisesti taposta, valitti hovioikeuteen. Helsingin hovioikeus katsoi tuomiossaan, että H oli tappanut V:n ja tuomitsi hänet taposta sekä eräistä muista rikoksista 10 vuodeksi vankeuteen. Hovioikeus katsoi, toisin kuin käräjäoikeus, että H oli ampunut V:tä päähän osuneen laukaukseen tahallisesti ja osoittanut nimenomaista tarkoitusta surmata V. H:n kertomus V:n aseen tavoittelusta ei hovioikeuden mukaan saanut tukea muusta todistelusta. Hovioikeuden mukaan V oli ampumishetkellä todennäköisemmin istunut tuolilla kuin seissyt.

6. H valitti hovioikeuden tuomiosta KKO:een, joka myönsi valitusluvan. H vaati valituksessaan, että asia palautetaan hovioikeuteen tai että hänet tuomitaan tapon sijasta törkeästä kuolemantuottamuksesta ja rangaistusta alennetaan.

7. KKO:ssa oli kysymys hovioikeuden todistelussa omaksuman menettelyn oikeellisuuden arvioinnista. Asian esitutkinnassa verijälkiraportin laatinut ja jutussa todistajana kuultu rikostutkija oli nimittäin hovioikeuden helmikuussa 2019 toimittaman pääkäsittelyn päättymisen jälkeen laatinut kaksi kirjelmää, jotka oli toimitettu saman kuun aikana hovioikeudelle; hovioikeus antoi tuomionsa tämän jälkeen huhtikuussa 2019.

8. Kirjelmässä, joka on päivätty 12.2.2019 todistaja oli selittänyt, ettei verijälkitutkimuksilla voitu poissulkea sitä, että uhri olisi ollut seisomassa ampumishetkellä. Kirjelmässä 25.2.2019 todistaja oli todennut, että eräässä poliisin välittömästi rikospaikalle saavuttua ottamassa valokuvassa oli ollut havaittavissa tuolin edessä veriroiske, joka ei tullut tuolin suunnasta. Tämäkin selityksen tarkoituksena oli tukea H:n väitettä siitä, että uhri oli ollut seisomassa, kun ase oli lauennut. Syytetty H:n puolustaja oli toimittanut jälkimmäisen kirjeen hovioikeudelle. Hovioikeus oli hyväksynyt molemmat kirjelmät oikeudenkäyntiaineistoksi menettelyä enemmälti perustelematta.

9. Hovioikeudesta kirjelmät oli toimitettu asianosaisille tiedoksi, mutta hovioikeus ei ollut varannut asianosaisille tilaisuutta  lausua  kirjelmien merkityksestä tai ilmoitettu, että pääkäsittelyä tultaisiin kirjelmien takia täydentämään. Syytetty H oli kuitenkin lausunut kirjelmien johdosta 12. ja 25.2.2019. Hovioikeuden asiakirjoihin ei ollut liitetty H:n ensiksi mainittua lausumaa. Jälkimmäinen lausuma oli ollut saateviesti, jossa H oli esittänyt, että todistajaa kuultaisiin uudelleen ja toisaalta, että todistajan uusi lausuma otettaisiin joka tapauksessa huomioon Hn kertomusta tukevana seikkana. Hovioikeus oli ilmoittanut asianosaisille 8..3.2019 sähköpostitse, että kirjelmät otetaan oikeudenkäyntiaineistoon ja että pääkäsittelyä ei jatketa tai täydennetä.

10. KKO totesi todistajana kuullun rikostutkijan ensimmäisen eli 12.2.2019 päivätyn kirjelmän johdosta, että todistaja oli siinä täydentänyt hovioikeuden pääkäsittelyssä kuultuna antamaansa todistajankertomusta ja esittänyt näkemyksensä johtopäätöksistä, joita hänen kertomuksensa pohjalta voidaan tehdä. KKO totesi, että lain mukaan todistajan tulee esittää kertomuksensa suullisesti (OK 17 luvun 47 §:n  1 mom.) eikä todistaja voi kirjelmöidä asiassa. Näyttöratkaisun tekeminen taas kuuluu tuomioistuimelle. Hovioikeuden olisi siten tullut jättää kirjelmä huomioon ottamatta.

11. Jälkimmäisen eli 25.2.2019 päivätyn kirjelmän osalta KKO totesi, että todistaja oli kertonut havainneensa eräässä poliisin tekopaikalla ottamassa valokuvassa matossa olleen veriroiskeen suunnan. Tätä ei ollut voitu havannoida myöhemmissä tutkimuksissa, koska roiskeen yksityiskohdat olivat maton kuljetuksen aikana hävinneet. Todistaja oli pitänyt roiskeen suuntaa asiassa olennaisena, koska se sijoittaa veren lähteneen tuolin etupuolelle ja tukee sitä, että uhri olisi ollut ampumishetkellä seisomassa. Kirjelmässä oli siten tuotu esiin uusi seikka, joka ei ole ollut hovioikeuden pääkäsittelyn aikana keskustelun kohteena. Uhrin asento ampumishetkellä on liittynyt keskeisesti vastaaja H:n esitämän vaihtoehtoisen tapahtumainkulun arviointiin, joten uusi seikka on koskenut asian ratkaisemisen kannalta olennaista kysymystä. Jotta vastaajan mahdollisuudet puolustautua asianmukaisesti sekä tavoite  aineellisesti oikeasta ratkaisusta voisivat toteutua, hovioikeuden olisi tullut täydentää pääkäsittelyä. KKO:n mukaan asian selvittäminen olisi tässä tapauksessa edellyttänyt pääkäsittelyn jatkamista todistajan kuulemiseksi uudelleen.

12. Johtopäätöksenään KKO on katsonut, että hovioikeus oli menetellyt virheellisesti, kun se on ottanut tuomiossaan huomioon muuta kuin pääkäsittelyssä esitettyä oikeudenkäyntiaineistoa ja jättänyt täydentämättä pääkäsittelyä, vaikka ratkaisuun vaikuttava kysymys on jäänyt oikeudenkäynnissä selvittämättä.

13. KKO kumosi hovioikeuden tuomion ao. syytekohdan syyksilukemisen sekä rangaistuksen määräämisen osalta ja palautti asian näiltä osin Helsingin hovioikeuteen, jonka tuli omasta aloitteestaan ottaa asia uudelleen käsiteltäväkseen ja huomioon ottaen palauttamisen syyn siinä laillisesti menetellä.

14. Kaikenlaisia jokseenkin alkeellisia virheitä sitä oikeudenkäynnissä voikin yhä edelleen sattua ja tapahta, vieläpä hovioikeusvaiheessa!  Miksi hovioikeus on ottanut vastaan todistajan kirjallisen lausunnon, vaikka se ei lain mukaan ole mahdollista? Miksi hovioikeus ei ollut varannut asianosasille ja etenkin jutun syytetylle asianmukaista tilaisuutta lausua todistajana kuullun rikostutkijan toisesta eli jälkimmäisestä kirjemästä, joka oli toimitettu hovioikeudelle ja jossa tuotiin esiin uusi seikka, jolla saattoi olla ratkaiseva merkitys arvioitaessa, oliko syytetty syyllistynyt tahalliseen tappoon vai ainoastaan törkeään kuolemantuottamukseen? Miksi hovioikeus ei ole välittänyt jatkaa pääkäsittelyä, jossa todistajaa olisi kuultu ja josssa syytetty olisi saanut asianmukaisen tilaisuuden puolustautua ja esittää uuden todisteen johdosta näkemyksensä?

15. Hovioikeus tuntee kyllä lain, mutta kertaalleen jo lopetetun pääkäsittelyn jatkaminen olisi ilmeisesti ollut hovoikeuden mukaan epämukavaa, kiusallista tai tarpeetonta. Tiedotusvälineissä tapauksesta aikanaan kerrottiin, että tapauksessa oli kyse huumerikoksista tuomittujen ja vankilassa toistensa tavanneiden miesten välienselvittelystä. Syytetty H oli mennyt ase mukanan V:n asuntoon, jonne hän oli päässyt parvekkeen kautta. Hovioikeuden jäsenet ovat luultavasti pitäneet teon tahallisuutta niin selvänä asiana, ettei todistajan esiin nostama uusi seikka olisi muuttanut heidän arviotaan, pääkäsittelyn jatkaminen olisi ollut siten turhaa puuhaa.

16. Tässä he olivat väärässä. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on useissa ratkaisuissaan todennut, että riippumatta esimerkiksi käsittelyssä esitetyn uuden lausunnon tai muun kirjallisen aineiston tosiasiallisista vaikutuksista oikeuden ratkaisuun myös ja nimenomaan juuri asianosaisen eikä tuomioistuimen asiana on arvioida, vaatiiko ko. aineisto hänen taholtaan kommentointia tai pyyntöä käsittelyn jatkamiseksi. Myös KKO on monissa ennakkopäätöksissään katsonut kuulemisperiaatetta rikotun, jos tuomioistuin ei ole varannut asianosaiselle asianmukaista tilaisuutta lausua mielipidettään joko oikeuden viran puolesta hankkimasta tai oikeudelle muuta kautta toimitetusta todistusaineistosta. Viittaan Alma Talentin kustantaman Prosessioikeus -kirjan (Oikeuden perusteokset) 5. painokseen (2017) kirjoittamaani kuulemisperiaatetta koskevaan jaksoon ja siinä mainittuihin ratkaisuihin (s.126-131).

17. KKO:n päätös koskee monia oikeduenmukaisen oikeudenkäynnin pääkohtia, joten se olisi tullut ilman muuta julkaista ennakkopäätöksenä, jolloin se olisi huomattu ja sen sisältöön olisi kiinnitetty huomiota. Miksi KKO ei ole näin tehnyt, vaan on "kätkenyt" päätöksen osastoon muut ratkaisut ja julkaissut ainoastaan 1,5 rivin mittaisen ilmoituksen siitä, mistä ratkaisusta on kysymys? En ymmärrä.

21. KHO 2016:221. Valiolle määärätty 70 miljoonan euron seuraamusmaksu pysyi voimassa

1. Korkein hallinto-oikeus (KHO) pysytti eilen 29.12. antamallaan päätöksellä (2016:221) voimassa markkinaoikeuden Valiolle 26.6.2014 määräämän 70 miljoonan euron seuraamusmaksun. Valion todettiin syyllistyneen perusmaitojen markkinoilla määräävän markkina-aseman väärinkäyttönä pidettävään saalistushinnoitteluun. Jäljempänä oleva esitys perustuu KHO:n ratkaisusta julkaisemaan ratkaisuselosteeseen.

2. Saalistushinnoittelu. - Kilpailu- ja kuluttajavirasto (KKV, asian käsittelyn aikaisemmassa vaiheessa nimeltään Kilpailuvirasto) oli selvittänyt perusmaitojen valmistuksen ja tukkumyynnin alalla määräävässä markkina-asemassa olleen osakeyhtiö A:n (= Valio Oy:n ) hinnoittelua. Virasto oli todennut A:n hinnoittelun merkitsevän unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaisesti saalistushinnoitteluna pidettävää määräävän markkina-aseman väärinkäyttöä, kun yhtiön valmistamien perusmaitojen keskimääräiset hinnat olivat alittaneet keskimääräiset muuttuvat kustannukset. Markkinaoikeus oli arvioinut asiaa samalla tavoin ja hylännyt yhtiön valituksen viraston päätöksestä, jolla yhtiö oli määrätty lopettamaan kielletty kilpailunrajoitus sakon uhalla.

Valituksessaan KHO:ssa A katsoi, että sen hinnoittelua oli arvioitu virheellisesti sekä virastossa että markkinaoikeudessa. Yhtiön mukaan unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntöön perustuvia, muuttuvien kustannusten tarkasteluun liittyviä menetelmiä ei tullut käyttää sen hinnoittelun arviointiin. Yhtiön hinnoittelua olisi tullut sen sijaan arvioida vaihtoehtoiskustannusten perusteella ottaen huomioon mahdollisella vaihtoehtoisella toimintamallilla saatavissa olleet tuotot. Mikäli unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntöön perustuvia kustannusmittareita kuitenkin käytettäisiin, toiminnan kannattavuutta tulisi arvioida niin sanotun perusmaitotulosyksikön tasolla ottaen huomioon myös perusmaitojen valmistuksen yhteydessä syntyvät kermatuotteet.

KHO:n päätöksen mukaan määräävän markkina-aseman väärinkäyttöä ja määräävässä markkina-asemassa olleen A:n hinnoittelukäytäntöjä arvioitaessa oli otettava huomioon olosuhteet kokonaisuudessaan. Yksi huomioon otettava keskeinen seikka oli se, että perusmaitojen valmistamisessa käytettävää raakamaitoa, samoin kuin siitä perusmaitojen valmistamisen yhteydessä eroteltavia osia käytettiin useiden muidenkin, kannattavuudeltaan vaihtelevien tuotteiden raaka-aineena.

A:n liiketoiminnan kannattavuutta samoin kuin raakamaidon käytön kannattavuutta koko liiketoiminnan tasolla voitiin arvioida erilaisia taloudellisia malleja ja laskentatapoja käyttäen. Liiketoiminnan kokonaisuuden kannalta arvioitaessa tarkastelu kohdistui ennen kaikkea siihen, minkälaista tuottoa yhdellä raakamaitolitralla oli saatu tai olisi voitu saada aikaan ja kattoivatko myytyjen tuotteiden yhdessä keräämät tuotot raaka-aineen hankkimisesta ja jalostamisesta aiheutuneet kustannukset. Tällaisella lähestymistavalla hinnoittelu, joka ei tietyn yksittäisen tuoteryhmän osalta kattanut siihen kohdistettavissa olevia raaka-aineen kustannuksia, saattoi sinänsä olla liiketoiminnan kokonaisuuden kannalta arvioitavissa kannattavaksi.

Viraston päätös ei kuitenkaan koskenut A:n koko liiketoimintaa eikä kaikkia yhtiön raakamaidosta valmistamia tuotteita, vaan yhtiön menettelyä perusmaitojen valmistuksen ja tukkumyynnin markkinoilla. Yhtiön näillä markkinoilla soveltaman hinnoittelun arviointiperusteiden tuli olla sellaiset, että niiden perusteella voitiin tutkia, saattoivatko hinnoittelukäytännöt syrjäyttää markkinoilta A:n kanssa yhtä tehokkaasti toimivan kilpailijan.

KHO viittasi unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä aikaisemmin vahvistettuihin saalistushinnoittelun arviointimenetelmiin, joiden mukaan muuttuvien kustannusten keskiarvoa alhaisempia hintoja oli lähtökohtaisesti pidettävä osoituksena määräävän markkina-aseman väärinkäytöstä, koska määräävässä asemassa olevan, tällaisia hintoja soveltavan yrityksen taloudellisena tarkoituksena ei voinut olla muu kuin kilpailijan syrjäyttäminen. Korkein hallinto-oikeus totesi, että virasto oli näiden menetelmien soveltamisen edellyttämällä tavalla voinut määritellä asian kannalta merkityksellisten A:n kustannusten luonteen ja kohdistaa ne tarkastelun kohteena olevalle toiminnalle. Asiassa ei ollut todettavissa, että unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntöön perustuvat saalistushinnoittelun arviointimenetelmät olisivat olleet A:n esittämistä syistä soveltumattomia yhtiön menettelyn arviointiin.

Sen seikan, että A oli mahdollisesti pystynyt kattamaan merkityksellisten markkinoiden ulkopuolisen toimintansa tuotoilla perusmaitojen kustannukset alittavaa hinnoittelua, ei voitu katsoa olevan esteenä mainituilla markkinoilla noudatetun hinnoittelun toteamiselle saalistushinnoitteluksi. Saalistushinnoittelun toteamista ei estänyt myöskään se, että perusmaitojen kustannukset alittava hinnoittelu oli mahdollisesti ollut A:n liiketoiminnan kokonaisuuden kannalta sen tarkoituksenmukaisempana pitämä vaihtoehto kuin toiminnan ohjaaminen vaihtoehtoiseen toimintaan.

KHO:n päätöksen mukaan A:n perusmaitojen keskimääräiset hinnat olivat alittaneet keskimääräiset muuttuvat kustannukset. Yhtiön esittämän perusteella asiassa ei ollut todettavissa, että muuttuvat kustannukset alittavasta hinnoittelusta huolimatta yhtiön tarkoituksena olisi ollut muu kuin kilpailijoiden syrjäyttäminen. A oli syyllistynyt määräävän markkina-aseman väärinkäyttönä pidettävään saalistushinnoitteluun.

3. Puolustautumisoikeudet - A:n mukaan sen puolustautumisoikeuksia oli loukattu asiaa käsiteltäessä sekä virastossa että markkinaoikeudessa. Yhtiö ei ollut saanut asianmukaisesti käyttöönsä selvityksiä, jotka KKV oli kilpailuasian tutkinnan aikana pyytänyt yhtiön kilpailijoilta erityisesti niiden kerman tuotantoon perustuvasta ansainnasta. Virasto oli tutkinnan aikana antanut selvitykset A:lle siten, että niistä oli peitetty kilpailijoiden liikesalaisuuksina pidetyt tiedot. Muilta osin virasto oli kieltäytynyt antamasta selvityksiä A:lle (viraston asiakirjajulkisuutta koskeva päätös).

A oli saanut kilpailuasian markkinaoikeuskäsittelyn aikana kilpailijoiden edellä mainituista selvityksistä eräitä tietoja, jotka siltä oli aiemmin peitetty. Lisäksi yhtiö oli, haettuaan erillisessä oikeudenkäynnissä muutosta viraston asiakirjajulkisuutta koskevaan päätökseen ensin hallinto-oikeudessa ja sitten yhtiön valituksen osittain hyväksyneessä korkeimmassa hallinto-oikeudessa, saanut tällaisia tietoja yhtiön valituksen kilpailuasiasta ollessa jo korkeimmassa hallinto-oikeudessa vireillä.

KHO:n päätöksen mukaan kilpailulain 38 §:ssä säädetyn puolustautumisoikeuden toteutumista oli arvioitava muun ohella unionin oikeudesta johtuvien vaatimusten valossa. Arvioinnissa oli kuitenkin otettava huomioon myös se, että Suomessa kilpailunrajoitusten tutkinta, seuraamusten määrääminen ja tuomioistuinvalvonta perustuivat olennaisesti erilaiseen menettelyyn kuin unionin oikeudessa.

Kilpailuoikeuden täytäntöönpanojärjestelmien ja niihin liittyvien oikeussuojajärjestelmien erojen vuoksi kilpailulain 38 §:n 4 momentin mukaisen menettelyn virheiden tai puutteiden korjaaminen oikeudenkäynnin aikana ei ollut KKV:n käsittelemien kilpailuasioiden osalta kansallisesti yhtä rajoitettua kuin komission käsittelemien asioiden osalta unionin tuomioistuinjärjestelmässä. Virheen tai puutteen merkitystä oli arvioitava ottaen huomioon menettely kokonaisuudessaan sekä erityisesti se, miten virhe tai puute oli tosiasiassa vaikuttanut elinkeinonharjoittajan puolustautumisoikeuksien toteutumiseen.

KHO katsoi, että KKV:n menettely oli ollut virheellistä siltä osin kuin A:lle ei ollut ennen kilpailuasian ratkaisemista virastossa annettu kaikkia asianosaisjulkisia ja julkisia osia kilpailijoiden kysymyksessä olevista selvityksistä. Asiassa tuli arvioitavaksi, mikä merkitys virheellisellä menettelyllä oli korkeimmassa hallinto-oikeudessa käsiteltäessä A:n valitusta markkinaoikeuden päätöksestä.

A:lla oli ollut markkinaoikeudessa mahdollisuus arvioida siellä saamiensa selvitysten osien merkitystä puolustautumisensa kannalta sekä esittää niistä käsityksensä. Markkinaoikeus oli voinut arvioida mainittujen selvitysten osien ja A:n niiden johdosta esittämien seikkojen merkityksen asian ratkaisemisen kannalta. KKV:n virheellinen menettely oli tältä osin korjattu hyvissä ajoin ennen kuin asiassa oli tehty päätös kilpailulaissa tarkoitetun rangaistusluontoisen hallinnollisen seuraamusmaksun määräämisestä A:lle. Menettely ei ollut heikentänyt yhtiön mahdollisuutta puolustautua.

KHO:ssa A:lla oli ollut vastaavasti mahdollisuus arvioida saamiensa markkinaoikeuden oikeudenkäyntiaineistoon sisältymättömien selvitysten osien merkitystä puolustautumisensa kannalta. Kilpailijoiden selvitykset koskivat A:n olennaisina pitämin osin sellaisia hyödykkeitä, jotka eivät kuuluneet kilpailuasian kannalta merkityksellisiin markkinoihin, eikä mainituilla hyödykkeillä ollut kilpailuasiassa yhtiön esittämää oikeudellista merkitystä. Se, että A oli saanut osan selvityksistä vasta viime vaiheessa korkeimmassa hallinto-oikeudessa, ei ollut heikentänyt yhtiön mahdollisuutta puolustautua.

3. Seuraamusmaksu - Markkinaoikeus oli seuraamuksena määräävän markkina-aseman väärinkäytöstä määrännyt A:n maksamaan valtiolle 70 miljoonan euron seuraamusmaksun. Markkinaoikeus oli määrännyt seuraamuksen sen suuruisena kuin KKV oli seuraamusmaksuesityksessään markkinaoikeudelle esittänyt. Valituksessaan korkeimmassa hallinto-oikeudessa A piti seuraamusmaksua perusteettomana ja liiallisena. Yhtiön mukaan maksu oli suhteettoman suuri verrattuna aiemmin tuomittuihin seuraamusmaksuihin, minkä lisäksi yhtiötä vastaan oli nostettu kilpailunrajoitukseen perustuvia vahingonkorvauskanteita, jotka tuli ottaa huomioon seuraamusta määrättäessä.

Kilpailulain mukaan seuraamusmaksu sai olla enintään 10 prosenttia elinkeinonharjoittajan merkityksellisestä liikevaihdosta, ja vastaava enimmäismäärä oli ollut säädettynä jo aikaisemmassa laissa. Seuraamusmaksun enimmäismäärää koskevan säännöksen voitiin osaltaan katsoa liittyvän elinkeinonharjoittajan kannalta kohtuuttomien kokonaisseuraamusten välttämiseen. A:lle määrätty 70 miljoonan euron seuraamusmaksu oli noin 3,5 prosenttia A:n kokonaisliikevaihdosta.

KHO totesi, että kilpailulaissa ja sitä edeltäneessä kilpailunrajoituslaissa oli nimenomaisesti säädetty kilpailunrajoituksella aiheutetun vahingon korvaamisvelvollisuudesta. A oli näin ollen voinut osaltaan arvioida ja ennakoida kilpailunrajoituksesta mahdollisesti aiheutuvien seuraamusten ja korvausvelvoitteiden yhteisvaikutusta jo kiellettyyn kilpailunrajoitukseen ryhtyessään. Vahingonkorvausvaatimukset eivät olleet peruste alentaa seuraamusmaksua.

KHO katsoi, että kilpailunrajoitukseen syyllistynyt elinkeinonharjoittaja ei voinut perustellusti edellyttää, että sille kilpailunrajoituksesta määrättävä seuraamusmaksu ei voisi olla ankarampi kuin aiemmin muissa asioissa määrätyt seuraamusmaksut tai että seuraamusmaksujen taso ei muutoin voisi tulkintakäytännössä kehittyä. A:lle ei ollut voinut muodostua oikeutettua odotusta siitä, että yhtiön menettelyn johdosta sille mahdollisesti määrättävän seuraamusmaksun enimmäismäärä perustuisi kilpailulaissa ja kilpailunrajoituslaissa säädettyjen perusteiden asemesta aiemmissa tapauksissa määrättyihin seuraamusmaksuihin.

KHO pysytti päätöksestään tarkemmin ilmenevillä perusteilla voimassa A:lle markkinaoikeudessa määrätyn 70 miljoonan euron seuraamusmaksun.

4. Ratkaisussa keskeiset sovelletut määräykset ja säännökset

SEUT 102 artikla
Euroopan unionin perusoikeuskirja 47 artikla 1 kappale
Suomen perustuslaki 21 §
Kilpailulaki 3 §, 4 § 2 momentti, 7 §, 9 § 1 kohta, 12 §, 13 § ja 38 § 4 momentti
Hallintolaki 34 § 1 momentti, 44 § 1 momentti ja 45 § 1 momentti
Hallintolainkäyttölaki 33 § 1 momentti ja 51 § 1 momentti

KHO 2016:221 (ratkaisuseloste)

KHO:n päätös.pdf

Markkinaoikeuden päätös.pdf

5. KHO:n päätös käsittää 282 ja markkinaoikeuden päätös 284 sivua. KHO:n päätös vastaa laajuudeltaan noin 30-40 KKO:n ennakkopäätöstä. KHO on numeroinut ratkaisussa olevat kappaleet, niitä on yhteensä 1 181.