365. Vaasan hovioikeuden uusi presidentti on 1.7.2023 alkaen Sakari Laukkanen

 

 

1. Vaasan hovioikeuden presidentti vaihtuu. Tasavallan presidentti nimitti 16.2. 2023 Vaasan hovioikeuden presidentin virkaan hovioikeudenlaamanni, oikeustieteen tohtori, dosentti Sakari Juhani Laukkasen seitsemäksi vuodeksi 1. heinäkuuta 2023 alkaen. Hovioikeuden nykyinen presidentti Tapani Vasama jää silloin eläkkeelle.

2. Sakari Laukkanen on syntynyt Nurmeksessa 3.5.1962. Hän aloittaa uudessa virassa siten 61-vuotiaana. Sakarin isä oli Lakimiesmatrikkelin mukaan ylikonstaapeli ja äiti emäntä. Nuorena Sakari harrasti mm. urheilua, lähinnä keihäänheittoa,  ja metsästystä. 

3. Laukkanen kirjoitti ylioppilaaksi Nurmeksen lukiosta 1981, opiskeli oikeustiedettä Lapin yliopiston oikeustieteiden tiedekunnassa, josta valmistui oikeustieteen kandidaatiksi 1984, lisensiaatiksi 1989 ja vuonna 1995 oikeustieteen tohtoriksi prosessioikeutta käsittelevällä tutkimuksellaan. Varatuomarin arvon Laukkanen sai vuonna 1988 auskultoituaan Ilomantsin tuomiokunnassa Joensuussa. Hän on  kolmen yliopiston prosessioikeuden dosentti ja sotilasarvoltaan reservin luutnantti. Noin 195 cm pitkä mies harrastaa nykyään murtomaahiihtoa ja pyöräilyä.

4. Tuomioistuinvirasto on julkaissut Laukkasen nimityksesta seuraavan tiedotteen: 

Varatuomari, oikeustieteen tohtori Laukkanen on Rovaniemen hovioikeuden hovioikeudenlaamanni ja osaston johtaja, ja hän toimii määräaikaisena laamannina Lapin käräjäoikeudessa. Aikaisemmin hän on ollut korkeimmassa oikeudessa vanhempana oikeussihteerinä, nuorempana oikeussihteerinä ja esittelijänä, hovioikeudessa hovioikeudenneuvoksena sekä käräjäoikeudessa käräjätuomarina.

Laukkanen on prosessioikeuden dosentti, ja hän on ollut yliopistoissa prosessioikeuden professorina sekä tutkimusassistenttina ja tutkijana Suomen Akatemiassa ja ulkomailla.
Hän on toiminut oikeusministeriössä kehittämispäällikkönä ja erityisasiantuntijana sekä useissa lainvalmistelu- ja kehittämistehtävissä oikeusministeriön asettamien työryhmien puheenjohtajana ja jäsenenä.

Laukkanen on suorittanut Julkisen johtamisen strategiaohjelma -koulutuksen sekä oikeustieteen lisensiaatin ja tohtorin tutkinnot, hän on toiminut sivutoimisesti opetus- ja koulutustehtävissä ja hänellä on runsaasti julkaisutoimintaa. Hänellä on myös luottamustehtäviä lakimiesjärjestöissä.

Vaasan hovioikeudessa on presidentin lisäksi 25 hovioikeudenneuvosta, 3 asessoria ja 11 esittelijää. Kansliahenkilöstöön kuuluu kansliapäällikkö mukaan lukien noin 20 henkilöä. Henkilöstön määrä on kaikkiaan yhteensä noin 60 henkilöä.

Vaasan hovioikeus on saapuvien ja ratkaistavien asioiden sekä henkilöstömäärän perusteella Suomen neljänneksi suurin hovioikeus. Vuonna 2022 saapuneiden asioiden määrä oli 1 127 ja ratkaistujen 1 141. Saapuneista asioista rikosasioita oli noin 75, riita-asioita noin 21 ja muita asioita noin 4 prosenttia. Saapuneista asioista 37 eli noin 3 prosenttia oli sellaisia, joissa oikeudenkäyntikieli oli ruotsi. Vuonna 2022 hovioikeudessa pidettiin 271 pääkäsittelyä.

Vaasan hovioikeuspiiriin kuuluvat Etelä-Pohjanmaan, Keski-Suomen, Pohjanmaan ja Satakunnan käräjäoikeudet.

5.  Tutustuin Sakari Laukkaseen vuonna 1988 Lapin yliopistossa, jonne olin tullut syksyllä 1986 hoitamaan vt:nä lainkäytön professorin virkaa. Lukuvuosina 1987-1990 hoidin samaa sijaisuutta kihlakunnantuomarin virkani ohella 60 prosentin opetusvelvollisuudella, loput 40 prossaa virasta hoiti Rovaniemen kihlakunnantuomari Markku Arponen.  

6. Sakari oli toiminut tiedekunnassa aiemmin valtiosääntöoikeuden assistenttina. Hän teki gradututkielmansa valtiosääntöoikeudesta. Auskultanttikäräjät istuttuaan Sakari innostui  prosessioikeudesta, josta hän halusi kirjoittaa myös väitöskirjansa. Luultavasti Sakari oli lueskellut minun vuoden 1988 ilmestynyttä kirjaani Materiaalinen prosessinjohto, joka käsittelee tuomarin tehtäviä ja velvollisuuksia riita- ja rikosasioiden oikeudenkäynnissä. 

7. Sakarista tuli pian lainkäytön assistentti ja myöhemmin rikos- ja prosessioikeuden yliassistentti, ja hän alkoi suunnitella ja laatia väitöstutkimustaan, joka käsitteli - Materiaalinen prosessinjohto -kirjani tavoin - käräjäoikeuden tuomarin asemaa ja tehtäviä riita-asian valmistelussa. Sakari toimi pari vuotta myös Suomen Akatemian yhteiskuntatieteellisen toimikunnan tutkimusassistenttina, jolloin hän saattoi keskittyä yksinomaan väitöskirjan tekemiseen. Toimin väitöskirjatyön ohjaajana ja esitarkastajana, toisena esitarkastajana oli professori Juha Lappalainen Helsingin yliopistosta.

8. Väitöskirjatyö eteni suhteellisen ripeästi, välillä toki hieman takerrelleen, joka on väitöskirjan tekemisessä varsin normaali ilmiö, ja lopulta väitöskirjalta puuttui enää nimi, jota Sakari aika kauan pähkäili. Minusta väitöskirjan nimen piti olla mahdollisimman lyhyt ja ytimekäs, joten esitin nimeä "Tuomarin rooli". Se kelpasi Sakarille, mutta alaotsikon nimen hän sai keksiä itse ja siitä puolestaan tulikin aika pitkä: "Prosessioikeudellinen tutkimus tuomarin roolista dispositiivisen riita-asian valmistelussa silmällä pitäen riidan kohteen selvittämistä".

9. Laukkasen väitöskirjassa on esipuheiden ja lähdeluettelon lisäksi 335 varsinaista tekstisivua, mitä voidaan pitää oikeustieteellisen väitöskirjan optimipituutena. Esipuhe eli alkusanat on kirjoitettu sekä suomeksi että saksaksi. Väitöskirjan lopussa on laaja, lähes 30 sivua käsittävä saksankielinen yhteenveto  (Zusammenfassung). Esipuheessaan Laukkanen kiittää minua mm. sitä, että olin opastanut häntä "ohi pahimpien karikoiden ja tukenut henkisesti tutkimuksen raskaissa loppuvaiheissa". Toista esitarkastajaa Juha Lappalaista väittelijä  kiittelee perusteellisista korjausehdotuksista ja siitä, että hän oli voinut käydä Lappalaisen kanssa tutkimukseen liittyen "vertaansa vailla olevia olevia keskusteluja".

10. Sakari Laukkanen vieraili myös Ruotsissa ja Saksassa tutustuen sikäläisiin prosessioikeuden professoreihin. Upsalan yliopistossa, jossa Laukkanen oli ollut perheensä kanssa, hän oli saanut ohjausta professori Per Henrik Lindblomilta ja professori Bengt Lindelliltä, jotka hyvin tunnetaan Suomessa kirjoistaan ja artikkeleistaan. Vuonna 1992 Laukkanen oli työskennellyt kahdeksan kuukautta Kölnin yliopiston siviiliprosessioikeuden laitoksella mainekkaan professori Hanns  Prüttingin hoteissa; esipuheessaan Laukkanen kertoo nauttineensa suunnattomasti työskentelystään välittömässä ja kansainvälisessä ilmapiirissä. Tämä on mielenkiintoista sikäli, että Saksassa vierailivat aikoinaan myös Suomen prosessioikeuden isäksi mainittu vapaaherra Rabbe Axel Wrede ja 1920- ja -30 -lukujen taitteessa oikeusvoimasta siiviliprosessioikeudessa vuonna 1933 väitellyt tuleva professori Tauno Tirkkonen. 

11. Laukkanen kiittää esipuheessa myös kihlakunnantuomari Hannu Räsästä, joka oli auskultointiaikana saanut hänet kiinnostumaan prosessioikeudesta, sekä Tovaniemen tuomikunan kihlakunnantuomari Markku Arposta siitä, että hän oli Arposen aloitteeesta saanut tilaisuuden työskennellä käräjäoikeudessa puolisen vuotta vt. käräjätuomarina ja testata hypoteesejään käytäntöön. 

12. Väitöstilaisuus pidettiin perjantaina syyskuun 15. päivänä 1995 kello 12 Lapin yliopiston suuressa Fellman-salissa. Väitöstilaisuus oli ensimmäisiä, joissa Lapin yliopistosta oikeustieteen kandidaatiksi valmistunut juristi väitteli samassa yliopistossa myös tohtoriksi. Lehterit olivat lähes täynnä yleisöä, joka koostui tiedekunnan opettajista, kansliaväestä ja opiskelijoista, väittelijän läheisistä, hovioikeuden tuomareista ja esittelijöistä, käräjäoikeuden tuomareista ja notaareista, paikkakunnan muiden lainkäyttöelinten henkilöistä ja muista asiasta kiinnostuneista ihmisistä. Virallisena vastaväittäjä oli professori Juha Lappalainen ja minä kustoksena. 

13. Astelimme kolmistaan frakkiin pukeutuneina kateederin taakse ja julistin väitöstilaisuuden avatuksi. Väittelijä piti aluksi lektionsa, minkä jälkeen puheenvuoron sai vastaväittäjä. Hän kosketteli aluksi väitöstutkimukseen liittyviä yleisiä kysymyksiä ja siirtyi sen jälkeen tutkimuksen yksityiskohtaiseen tarkasteluun. Tilaisuuden puolivälissä pidettiin kahvitauko, jonka jälkeen tilaisuus jatkui vielä tunnin verran. Tarkastelunsa päätteeksi vastaväittäjä ilmoitti esittävänsä tiedekuntaneuvostolle väitöskirjan hyväksymistä, minkä jälkeen kustos tiedusteli, oliko kuulijoilla huomauttamista väitöskirjan johdosta. Kun ei ollut, hän julisti tilaisuuden päättyneeksi. 

14. Väitöskaronkka pidettiin illalla ravintola Oppipojassa - ravintolaa ei enää ole olemassa - jonne väittelijä ja hänen puolisonsa Marjo olivat kutsuneet 40-50 henkilöä. Vieraiden joukossa olivat vastaväittäjän ja kustoksen lisäksi muun muassa yliopiston rehtori Esko Riepula, muutama tiedekunnan professori ja assistentti sekä väittelijän sukulaisia, opiskelukavereita ja ystäviä. Olin jättänyt vuokrafrakkini varmuuden vuoksi majapaikkaani ja pukenut ylleni tumman puvun. Puheita pidettiin ja maljoja kohoteltiin. Pidin itsekin puheen, josta muistan enää vain sen, että se sai kuulijat nauraa hohottamaan tai hihittämään veet silmissä. Ajattelin jälkeenpäin, että vaikka puheenpito sujuikin, lienee kuitenkin parasta jättää kuoliaaksinaurattajan sivutoimi muille henkilöille. 

15. Väitöskirjan jälkeen Sakari Laukkanen on julkaissut toisen, väitöskirjaa suppeamman kirjan Selvä ja täsmällinen tuomio (2002) sekä harvakseltaan joitakin artikkeleja. Hän hoiti minun lainkäytön professorin virkaani lukuvuonna 1999-2000, jolloin itse olin Akatemian varttuneena tutkijana, samoin  2003-2004 Turun yliopiston prosessioikeuden professorin virkaa. Laukkanen on kolmen yliopiston eli Lappeenrannan  teknillisen yliopiston ((2002),  Itä-Suomen yliopiston (2004) sekä Turun yliopiston (2004) prosessioikeuden dosentti.  Professorin virkoja hän ei ole tiettävästi hakenut.

16. Pian väitöskirjan valmistumisen jälkeen Laukkanen siirtyi yliopistosta käytännön oikeuselämän tehtäviin. Kuten Tuomioistuinviraston tiedotteesta ilmenee, hän on toiminut korkeimman oikeuden esittelijänä eli oikeussihteerinä sekä monta vuotta oikeusministeriön erilaisissa tehtävissä, viimeksi kehittämispäällikkönä. Vuodesta 2008 lähtien hän on ollut yhtäjaksoisesti  Rovaniemen hovioikeudessa neuvoksena ja viimeksi hovioikeudenlaamannina. Hän on aiemmin hakenut hovioikeuden presidentin virkaa Rovaniemen, Turun ja Itä-Suomen hovioikeudesta, mutta vasta haku Vaasan hovioikeuden presidentin virkaan tärppäsi.  

17. Laukkanen on toiminut erilaisissa lainvalmistelutehtävissä. Olimme kumpikin mukana oikeusneuvos Markku Arposen johtamassa Tuomioistuinlaitoksen kehittämiskomiteassa pysyvän asiantuntijan nimikkeellä ja osallistuimme muutoin komitean työskentelyyn samalla tavalla kuin komitean jäsenetkin (KM 2003:3); komitean kolmantena pysyvänä asiantuntijana oli lainsäädäntöneuvos Asko Välimaa, joka on nykyisin Helsingin hovioikeuden presidentti.

18. Olen tyytyväinen, että Sakari Laukkanen nimitettiin juuri Vaasan hovioikeuden presidentiksi. Vaasan hovioikeudentalo, joka valmistui vuonna 1862, on ulkoa ja sisältä hieno ja upea rakennus, maan viidestä hovioikeudesta selvästi näyttävin. Olin kauan sitten itse kaksi vuotta Vaasan hovioikeuden neuvoksena, minut nimitettiin virkaan 33-vuotiaana. Minulle jäi hovioikeudesta oikein miellyttävät muistot, ja siellä tapasin myös tulevan toisen vaimoni Tuulan, joka otettiin hovioikeuden esittelijäksi lähestulkoon suoraan publiikista. Muistan yhä silloisten hovioikeudenneuvosten ja suurimman osan esittelijöidenkin nimistä, joiden urakehitystä olen seurannut. Samaan aikaan kun tulin hovioikeuden jäseneksi, sinne tulivat viskaaleiksi Robert Liljenfeldt ja hänen naisystävänsä ja myöhemmin puolisonsa Raija Särkioja, nykyisin Liljenfeldt; he siirtyivät eläkkeelle samanaikaisesti hovioikeudenlaamannin virasta viitisen vuotta sitten. Läksiäiseni, joita vietettiin marraskuun lopulla 1978 hovioikeuden henkilökunnan pikkujoulujuhlien yhteydessä ensin hovioikeuden tiloissa ja sen jälkeen hovioikeuden lähellä olevassa Ravintola Ernstissä, olivat monella tavoin ikimuistoiset; läksiäiset olivat yhteiset vastaperustetun Rovaniemen hovioikeuden sihteeriksi nimitetyn viskaali Keijo Siljanderin kanssa. Asiaan kuului, että hovioikeudesta ravintolaan poistuessa kajautin kahden kollegan kanssa hovioikeuden pääsisäänkäynnin tasanteelta pimenevään iltaan Jääkärinmarssin ensimmäisen säkeistön.

19. Huhtikuussa 1997 Lapin tiedekunnan prosessioikeuden syventävien opintojen opiskelijat tekivät johdollani projektimatkan Vaasan hovioikeuteen, jossa presidentti Erkki Rintala esitteli meille isännän äänellään hovioikeuden tiloja, täysistuntosalin seinillä olevia hovioikeuden presidenttien muotokuvia vuodesta 1775 tapahtuneesta hovioikeuden perustamisesta lähtien, maankuulun perinnehuoneen aarteita sekä laajaa ja hyvinhoidettua kirjastoa. Muutama tuttu hovioikeudenneuvos, jotka olivat olleet virassa myös pariakymmentä vuotta aikaisemmin, oli myös paikalla. Todella miellyttävä projektimatka. Valokuva, jossa projektilaiset kuuntelevat presidentti Rintalan esitystä hovioikeuden plenumsalissa, löytyy Vaasan hovioikeuden perinnehuoneen oppaan (2014) sivulta 25. Samassa salissa istuin 20 vuotta aikaisemmin hovioikeuden I jaoston istunnoissa, jaoston puheenjohtajana toimi hovioikeudenneuvos Saara Tyyni. Tulkoon mainituksi, että Lapin tiedekunnan prosessioikeuden opiskelijoiden ensimmäinen projektimatka, jossa itse olin mukana, tehtiin keväällä 1987 Tallinnaan, jossa tutustuimme kahden päivänä aikana paikalliseen alioikeuteen ja Tallinnan nähtävyyksiin. Matkan apulaisjohtajana toimi Ikaalisten tuomiokunnan käräjätuomari Hannu Rajalahti, joka osasi auttavasti venäjän kieltä. Hänestä tuli 2000-luvun alkupuolella korkeimman oikeuden jäsen.

20. Vielä mainitsen presidentti Erkki Kustaa Rintalan 80-vuotissyntymäpäivän johdosta vuonna 2015 julkaistun juhlakirjan "Isännän ääni", jonka kustansi Talentum Pro. Kuten Erkki Rintalan tyttären varatuomari Kristiina Rintalan kirjoittamasta kirjan esipuheesta ilmenee, kerroin kirjahanketta koskevasta ideasta hovioikeudelle, tarkemmin sanottuna Lapin yliopistosta hovioikeuden jäseneksi siirtyneelle Timo Saranpäälle; samalla mainitsin kirjan nimen, joka myös mukisematta hyväksyttiin. Kirja on lähes 500 sivua käsittävä todella hieno opus, joka sisältää 26 artikkelia sekä upeita värikuvia hovioikeuden tiloista, istuntosaleista, kalusteista, poikkeuksellisen arvokkaista taide- ja esinekokoelmista jne. Kirja olisi jäänyt tekemättä, jollen olisi kertonut ideastani Saranpäälle.

21. Aika monet Vaasan hovioikeuden nykyisistä tuomareista ja esittelijöistä ovat valmistuneet juristiksi Lapin yliopistosta. Näistä neuvoksista mieleen tulevat etenkin Petteri Korhonen sekä Anne ja Timo Saranpää. Anne Saranpää, joka on oikeustieteen lisensiaatti, toimi reilun vuoden lainkäytön assistenttina Lapissa. Timo oli kuusi vuotta assistenttinani ja väitteli vuonna 2010 oikeustieteen tohtoriksi todistusoikeutta käsittelevällä väitöstutkimuksellaan.

22. Neljän hovioikeuden presidenttinä on nyt Lapin yliopistosta valmistunut juristi: Turussa Pekka Määttä, Itä-Suomessa Antti Savela, Rovaniemellä Jyrki Kiviniemi ja 1.7. alkaen Vaasassa siis Sakari Laukkanen. He ovat aikanaan suorittaneet prosessioikeuden tentin minulle. Laukkanen ja Määttä ovat väitelleet oikeustieteen tohtoriksi prosessioikeudesta; olin 10-15 vuotta sitten Pekka Määtän väitöstutkimuksen esitarkastajana. Kaikki ovat aiemmin toimineet käräjäoikeuden päällikkötuomarina eli laamannina: Savela Oulun, Kiviniemi Lapin, Määttä Kainuun ja Päijät-Hämeen ja Laukkanen tällä hetkellä Lapin käräjäoikeudessa. Kun tähän lisätään, että myös Helsingin hovioikeuden presidentti Asko Välimaa on toiminut prosessioikeuden tutkijana ja noin 20 vuotta prosessioikeuden lainvalmistelusta vastaavana lainsäädäntöneuvoksena ja -johtajana, ja että myös korkeimman oikeuden presidentti Tatu Leppänen on väitellyt prosessioikeudesta - olin hänen vastaväittäjänsä Helsingissä vuonna 1998 -  ovat hovioikeuksien ja korkeimman oikeuden "pullat hyvin uunissa". Korkeimman oikeuden jäsenistä ovat prosessioikeudesta väitelleet ainakin Pekka Koponen, Mika Huovila, Jorma Rudanko, Päivi Hirvelä ja ma. jäseneksi viime viikolla esitetty kirjoittajakumpppanini Pasi Pölönen. Korkeimman oikeuden ennakkopäätöksistä kolmasosa koskee prosessioikeutta.

23. Lämpimät onnittelut presidenttinimityksen johdosta sekä Sakari Laukkaselle että Vaasan hovioikeuden väelle! Laukkasesta hovioikeus saa kokeneen ja taitavan päällikkötuomarin, jonka johdolla tuomioistuin nousee uuteen kukoistukseen maan kärkihovioikeutena. Vuonna 2023 Vaasan hovioikeuden perustamisesta tulee kuluneeksi 250 vuotta.

 

102. Markku Fredmanin väitöstilaisuus

1. Kaksi viikkoa sitten, lauantaina 19.5.2018, tarkastettiin Turun yliopistossa asianajaja, oikeustieteen lisensiaatti Markku Fredmanin väitöskirja ”Puolustajan rooli. Rikoksesta epäillyn ja syytetyn avustajan roolin kehitys 1980-luvulta nykypäivään”. 

2. Fredmanin väitöskirja herätti jo ennen tarkastustilaisuutta laajasti huomiota eri tiedotusvälineissä. Esimerkiksi Yle uutisoi väitöskirjasta tarkastustilaisuuden aattopäivän pääuutislähetyksessään (https://areena.yle.fi/1-4234973, väitöskirjasta ks. n. 16 min 30 s., ks. myös https://yle.fi/uutiset/3-10211921), ja väitöskirja noteerattiin myös Helsingin Sanomissa (https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000005688335.html) ja jopa maamme rajojen ulkopuolella, ruotsalaisessa Sisuradiossa (https://sverigesradio.se/sida/artikel.aspx?programid=185&artikel=6957799).

3. Näin laaja medianäkyvyys on harvinaista minkä tahansa alan väitöskirjalle, mutta erityisen epätyypillisenä sitä voidaan pitää oikeustieteelliselle väitöskirjalle, joista ei tavallisesti juuri uutisoida. 

4. Toisaalta, kuten Ylen edellä viitatussa uutisessa aivan oikein todetaan, julkisuuden valokeila on seurannut Fredmania jo liki 30 vuotta. Hän on tullut suurelle yleisölle tunnetuksi varsin monesta julkisuudessa käsitellystä oikeusjutusta, ja lakimiespiireissä hänet tunnetaan asiantuntevana ja tehokkaana juristina, joka kaikkien kiireidensä keskellä on ehtinyt mm. osallistua aktiivisesti lainvalmisteluun ja oikeuspoliittiseen keskusteluun sekä harjoittaa oikeustieteellistä tutkimustakin. Erityismaininnan ansaitsee vuonna 2013 ilmestynyt Rikosasianajajan käsikirja, 945-sivuinen järkäle, jota on luonnehdittu mm. ”rikos-, rikosprosessi- ja asianajo-oikeudellisesti korkealaatuiseksi ja asianajajan työn kannalta huomionarvoisaksi teokseksi” (Kai Kotiranta, Lakimies 2013 s. 1153).

5. Fredmanin väitöstilaisuus järjestettiin Calonian luentosalissa 1, jonka 195 istumapaikkaa olivat lähes täynnä. Väitöstilaisuudesta otetuista valokuvista ilmenee, että tilaisuuden yleisössä oli lukuisia arvovaltaisia edustajia niin asianajaja-, syyttäjä kuin tuomarikunnastakin, oikeustieteen tutkijoita ja eräitä muita lakimiesryhmiä unohtamatta (ks. kuvia väitöstilaisuudesta http://www.fredman-mansson.fi/fi/yleista-tietoa/uutiset/349-markku-fredmanin-vaeitoes).

6. Kulunutta mutta tässä yhteydessä osuvaa vertauskuvaa käyttääkseni lienee lupa todeta, että ilmassa oli ”suuren urheilujuhlan tuntua”, kun väittelijä, tilaisuuden kustoksena toiminut professori Johanna Niemi ja vastaväittäjänä toiminut professori Mikko Vuorenpää saapuivat estradille kello 12.15. 

7. Väitöstilaisuus alkoi akateemisten perinteiden mukaisesti kustoksen puheenvuorolla, jossa hän toivotti läsnäolijat tervetulleiksi, esitteli väittelijän ja vastaväittäjän yleisölle sekä selosti lyhykäisesti tilaisuuden kulkua. Kustoksen jälkeen puheenvuoron sai väittelijä, joka lectio praecursorsiassaan johdatteli kuulijat väitöskirjansa keskeisiin teemoihin ja pyysi puheenvuoronsa päätteeksi vastaväittäjää tekemään ne huomautuksensa, joihin väitöskirja antaa aihetta. Tämän alkukeskustelun päätti vastaväittäjä, joka puheenvuorossaan käsitteli mm. työn aihepiiriä, työn merkitystä ja suhdetta aikaisempiin tutkimuksiin sekä sitä, missä järjestyksessä työtä ryhdyttäisiin tarkastamaan.

8. Vastaväittäjä totesi avauspuheenvuorossaan pitävänsä väitöskirjan aihevalintaa tärkeänä: väitöskirjalla on kiinteä liityntä niin oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin kuin erinäisiin lakimuutoksiin, joilla rikoksesta epäillyn ja syytetyn henkilön lakimiesavustajan tehtäviä on vähin erin lisätty. Vastaväittäjä katsoi lisäksi, että väitöskirja voitiin sijoittaa asianajo-oikeudellisten väitöstutkimusten jatkumoon, joka oli alkanut pääministerinäkin toimineen T. M. Kivimäen väitöskirjasta Asianajajan siviilioikeudellinen vastuu (1924) ja johon kuuluvat lisäksi Matti Kunnaksen (Asianajajan näkökulma lainkäyttöön, 2013), Lasse Juhani Lehtisen (Oikeusapulain mukaisen yksityisen avustajan oikeuksista ja velvollisuuksista, 2014) ja Jukka Ahtisen (Rikosasian vastaajaa avustavan asianajajan lojaalisuusvelvollisuus, 2017) väitöskirjat. Muiksi huomionarvoisiksi teoksiksi vastaväittäjä mainitsi Pia Letto-Vanamon väitöskirjan (Suomalaisen asianajajalaitoksen synty ja varhaiskehitys, 1989) sekä Markku Ylösen asianajajaoikeuden kommentaariteoksen (Asianajajaoikeus. Laki, säännöt ja tapaohjeet, 2014) ja Olavi Höltän käsikirjan (Asianajon taito – opas riitajuttujen hoitamiseen, 2016).

9. Näiden puheenvuorojen jälkeen väitöskirjaa ryhdyttiin käymään kronologisessa järjestyksessä eli luvuittain: ensin ruodittiin vastaväittäjän tutkimuksen "yleiseksi osaksi” luonnehtimaa osaa I (”Asianajajaoikeus, rikosprosessi ja puolustajien yhteiskunnallinen rooli”) ja sen jälkeen ”erityiseksi osaksi” luonnehdittua osaa II (”Puolustajan kelpoisuus ja tehtävät”). 

10. Vastaväittäjä toimii, kuten tunnettua, väitöstilaisuudessa eräänlaisena ”paholaisen asianajajana”, jonka on roolinsa mukaisesti nostettava tarkastettavana olevasta tutkimuksesta esiin erilaisia kritiikille alttiina pitämiään kohtia, jotta niistä käytävässä keskustelussa voidaan koetella väittelijän näkemyksiä ja niiden kestävyyttä. Vastaväittäjä on myös tilaisuuden prosessinjohtaja, ja väitöstilaisuuden kulku lepääkin varsin suuressa määrässä, jopa olennaisesti vastaväittäjän harteilla: jos vastaväittäjä suhtautuu tehtäväänsä lepsusti tai huolimattomasti, ei väittelijän hyväkään työ pääse oikeuksiinsa.

11. Voidaan todeta, että professori Vuorenpää suoriutui vastaväittäjän vaativasta tehtävästä oivallisesti, ja tilaisuuden draaman kaari noudatteli, näin voitaneen sanoa, professori Vuorenpään persoonallista tyyliä. Ammattipiireissä Vuorenpää tunnetaan sanavalmiina ja räiskyvänäkin esiintyjänä, joka ei jätä yleisöään kylmäksi. Väittelijä ei tässä suhteessa jäänyt lainkaan vastaväittäjää huonommaksi, vaan vastasi hankaliinkin kysymyksiin asiantuntevasti ja varmaotteisesti sekä sellaisella rutiinilla ja tilannetajulla, joka on aivan ilmeisesti hioutunut vuosikymmenten mittaisessa asianajotyössä. Vaikka tilaisuus sen akateemisen luonteen mukaisesti keskittyikin asiakysymyksiin, mukana oli siis sopivassa suhteessa myös huumoria, mikä teki tilaisuudesta erityisen miellyttävää seurattavaa.

12. Väitöskirjan varsinainen tarkastus alkoi vastaväittäjän hivenen epätyypillisellä ilmoituksella siitä, että eräs väitöskirjassa esitetty kriittinen huomio oli yksin vastaväittäjän eikä hänen kirjoittajakumppanikseen ilmoitetun professori (em.) Jyrki Virolaisen vastuulla. Kysymys oli OK 1:11:ssä aikaisemmin säädetyn maantavan kumoamisesta tuomioistuinlain säätämisen yhteydessä, mitä ei ollut huomattu mainita Prosessioikeus-teoksen uudessa painoksessa. 

13. Tämän ekskulpaation jälkeen keskustelua käytiin teemoista, jotka liittyivät ensi vaiheessa niin tutkimuksen oikeudenalasystemaattiseen sijaintiin kuin asianajajaoikeuden mahdolliseen asemaan itsenäisenä oikeudenalana. Ensimmäinen kriittinen kysymys koski tutkimuksen laajuutta (573 s.), joka ylitti sivumääräisen ohjepituuden. Työn laajuutta väittelijä perusteli sillä, että tutkimuksessa oli tarkoitus käsitellä kootusti kaikkia rikosasian epäillyn ja vastaajan lakimiesavustajan rooliin vaikuttaneita muutoksia. Vastaväittäjän kysymykseen siitä, olivatko mukana varmasti kaikki muutokset, väittelijä vastasi viittaamalla esitarkastusprosessiin – ja kun vastaväittäjä totesi, että hänellä oli tämän kysymyksen osalta ”täysi luotto” väittelijään, oli tähän toteamukseen yleisönkin helppo yhtyä.

14. Tutkimuksen yleisempien kysymysten jälkeen ryhdyttiin käsittelemään mm. asianajajien ja lupalakimiesten suhdetta, jälkimmäisiä velvoittavaa hyvää asianajotapaa ja sen suhdetta asianajajia velvoittavaan hyvään asianajajatapaan sekä sitä, missä määrin asianajaja- ja lupalakimieskunnan institutionaalista erottelua voidaan perustella asiasyillä. Myös asianajajien valvontaan liittyviä teemoja, samoin kuin seuraamusjärjestelmään liittyvää ne bis in idem -problematiikkaa, käsiteltiin. Tämän jälkeen keskustelu eteni muun muassa tutkimuksessa syytesidonnaisuudesta ja jura novit curia -periaatteesta esitettyjen näkemysten koetteluun, samoin kuin ideaali- ja reaaliprosessin kiemuroihin. 

15. Lisäksi mainitussa yhteydessä käsiteltiin ruotsalaisen oikeuskäytännön oikeuslähdemerkitystä ja sitä, mihin ruotsalaisten ratkaisujen mahdollinen velvoittavuus voisi perustua. Väittelijä viittasi kantansa tueksi demokratiaperiaatteeseen ja katsoi muihinkin tutkijoihin viitaten, että Ruotsin oikeutta ei mainitun periaatteen nojalla voida pitää ainakaan velvoittavana oikeuslähteenä. Tämän kannan myös vastaväittäjä hyväksyi – ja esitti keventävänä täydennyksenä sen, että myöskään Norjan oikeuskäytäntöä ei voida pitää velvoittavana oikeuslähteenä, vaikka siihen eräässä KKO:n ratkaisussa viitataan.

16. Väitöskirjan tarkastuksessa keskityttiin mainittujen teemojen jälkeen useisiin klassisen prosessioikeuden kannalta kiinnostaviin kysymyksiin. Keskustelua käytiin mm. suomalaisista oikeusmurhista eli tilanteista, joissa myöhemmin syyttömäksi todettu henkilö on oikeudenkäynnissä tuomittu rangaistukseen; tuomioistuimen aineellisesta prosessinjohdosta ja sen käyttämiseen vaikuttavista tekijöistä; todistusoikeudellisista hyödyntämiskielloista; syytetyn vaikenemisen ja tunnustuksen merkityksestä näyttönä; itsekriminointisuojasta; syyteneuvottelusta; laajennetusta rikoshyödystä ja asianajajaa koskevasta todistamiskiellosta. Näistä teemoista käyty debatti oli asiantuntevaa ja viihdyttävää, ja kun tilaisuus noin kahden ja puolen tunnin jälkeen oli edennyt vastaväittäjän loppulausuntoon asti, yleisö oli taatusti tyytyväistä; allekirjoittanut olisi seurannut tilaisuutta mieluusti pidempäänkin.

17. Vastaväittäjä totesi loppulausunnossaan kritiikkinsä liittyvän aiheen rajaukseen: mikäli tutkimuksessa olisi keskitytty olennaisimpiin uudistuksiin, myös tutkimuksen sivumäärä olisi supistunut. Väitöskirjaa vastaväittäjä piti kuitenkin hyvin kirjoitettuna ja katsoi muun ohessa, että se sisälsi useita eteviä tulkintasuosituksia ja korkeatasoisia jaksoja sekä ilmensi kirjoittajansa huomattavaa lukeneisuutta, mitä tulee niin kansallisiin kuin kansainvälisiinkin lähteisiin. Lisäksi vastaväittäjä kiitteli aiheen objektiivista käsittelytapaa. Vastaväittäjä päätyikin johtopäätöksenään mielihyvin puoltamaan tiedekunnalle antamassaan lausunnossa sitä, että tutkimus hyväksyttäisiin akateemiseksi opinnäytteeksi oikeustieteen tohtorin arvoa varten. 

18. Kun ylimääräisiä vastaväittäjiä ei väittelijän tiedustelusta huolimatta ilmaantunut, julisti kustos tilaisuuden päättyneeksi, minkä jälkeen yleisö väittelijää onniteltuaan siirtyi nauttimaan salin ulkopuolelle kahvia. Vastaväittäjän kunniaksi järjestettävä väitöskaronkka pidettiin samana iltana Åbo Akademin oppilaskuntatalolla Kårenissa. Karonkka oli parhaiden akateemisten perinteiden mukaisesti laaja, juhlava ja viihdyttävä – ja siellä väitöskirjan teemoihin palattiin mm. väitöskirjan jatko-osassa, jossa alaotsikon mukaisesti käsitellään puolustajan roolia Helsingin Sanomain kertomana. Lisäksi karonkassa pidettiin monia puheita, joissa väittelijän ansioita valotettiin niin ammatillisella kuin henkilökohtaisellakin tasolla. Karonkan jatkoilla esiintyi asianajajista koostuva laulu- ja soitinyhtye Tears.

19. Yhteenvetona voidaan todeta, että niin väitöstilaisuus kuin karonkkakin olivat erittäin hienoja tilaisuuksia – ja ne tekivät oikeutta Fredmanin väitöskirjalle.

20. Fredmanin väitöskirjaa voidaan luonnehtia korkeatasoiseksi prosessioikeudelliseksi tutkimukseksi. Väitöskirjan aihe on yhteiskunnallisesti merkittävä – ja suuren yleisön kannalta arvioituna kenties epäkiitollinenkin, koska rikosasian epäiltyjen ja vastaajien lakimiesavustajan työhön ei julkisuudessa yleensä tavata liittää erityisen mieltäylentäviä määreitä. Kirjassa todetaankin osuvasti, että ”usein lainsäädäntöhankkeissa asianajajakunnan edustaja joutuu toimimaan ´konnien puhemiehenä´, koska rikosasioiden vastaajilla tai pakkokeinojen kohteilla ei ole omaa etujärjestöä, joka voisi tuoda kokemuksensa rikosprosessuaalisista menettelyistä päättävien tietoon” (s. 14). Kuitenkin yhteiskunnan sivistyksen ja kehityksen tärkeänä mittarina voidaan pitää sitä, millaiset oikeudet se on valmis suomaan rikosasian epäillyille ja vastaajille – ja se, että näillä henkilöillä on käytössään asiantuntevia ja tasokkaita lakimiesavustajia, on myös oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin keskeinen edellytys.

21. Fredmanin väitöskirjassa ”puolustajalla” tarkoitetaankin juuri lakimiestä, joka toimii rikoksesta epäillyn tai syytetyn puolustajana; käsite on laajempi kuin ROL:ssa tarkoitettu puolustaja, jonka tuomioistuin on määrännyt rikoksesta epäillyn tai syytetyn puolustajaksi (s. 4). Vaikka Fredmanin väitöskirjassa tarkastellut uudistukset työn alaotsikon mukaisesti keskittyvätkin 1980-luvulta eteenpäin toteutettuihin uudistuksiin, puolustajan rooliin vaikuttaneita muutoksia tarkastellaan laajemmassakin aikaperspektiivissä. Monessa kohdassa työ heijastelee kirjoittajansa taustaa ja kokemuksia – ja vaikka työ on kirjoitettu hyvän asiaproosan vaatimusten mukaisesti, siinä on paikka paikoin myös viittauksia esimerkiksi erilaisiin lakimiesmuistelmiin, jotka elävöittävät tarkasteltavina olevia kysymyksiä ja parantavat tutkimuksen luettavuutta. Fredmanin työtä ei voida millään mittarilla pitää köykäisenä, mutta painavasta sisällöstään huolimatta se on sujuvasti ja jopa koukuttavasti kirjoitettu.

22. Summa summarum, Fredmanin väitöskirjan myötä suomalaisen rikospuolustajan roolin yhteiskunnallinen merkitys sekä kyseisen roolin historiallinen kehitys siihen vaikuttavine kansainvälisluonteisine elementteineen ovat tulleet perusteellisesti ja kokonaisvaltaisesti käsitellyiksi, samoin kuin tuon roolin asianmukaiseen hoitamiseen liittyvät kysymykset. On vaikea kuvitella, että näistä teemoista olisi kukaan voinut kirjoittaa paremmin kuin Fredman, joka on seurannut kyseistä kehitystä läheltä ja useissa tilanteissa myös osallistunut siihen eri tavoilla. Vaikka puolustajan rooliin vaikuttava lainsäädäntökehitys on ollut ripeää eikä se varmasti tulevinakaan vuosina seisahdu, voidaan perustellusti uskoa, että Fredmanin kirjasta tulee näitä kysymyksiä koskeva perusteos vuosikymmeniksi eteenpäin. Toivoa sopii, että kirja kuluisi paitsi rikosasioiden epäiltyjen ja syytettyjen avustajakunnan, mutta myös rikosasioita hoitavien tuomarien ja syyttäjien käsissä. Kirjaan kannattaa tutustua jo sen päätössanojen vuoksi, jotka myös vastaväittäjä nosti väitöstilaisuudessa erikseen esille – teoksen päätössanat lienevät suomalaisessa oikeustieteessä mieleenpainuvimmasta päästä.

Timo Saranpää

OTT, dosentti

43. Väitös oikeudenkäyntikulujen kohtuullistamisesta

1.Oikeustieteen kandidaatti Satu Saarensola esittää väitöskirjansa Oikeudenkäyntikulut ja kohtuullisuus. Tutkimus kulujen jakautumisesta taloudellisesti tai muutoin eriarvoisten asianosaisten kesken julkisesti tarkastettavaksi Turun yliopistossa huomenna lauantaina 13.5.2017 klo 12. Virallisena vastaväittäjänä toimii dosentti, hovioikeudenneuvos Timo Saranpää ja kustoksena prosessioikeuden professori Tuomas Hupli Turun yliopistosta. 

2.  Satu Saarensola tutkii väitöskirjassaan oikeudenkäyntikulujen jakautumista riita-asian oikeudenkäyntimenettelyssä. Tiedekunnan sivuilla julkaistun väitöstiedotteen mukaan häviäjä maksaa -periaate on vuonna 1993 tapahtuneen riita-asian oikeudenkäyntimenettelyn uudistamisen jälkeen juurtunut tiukasti suomalaiseen oikeuskulttuuriin. Tämän vuoksi erityisesti taloudellisesti tai muutoin heikommassa asemassa olevien yksityishenkilöiden tuomioistuimeen ja oikeuksiin pääsy on usein vaakalaudalla. Korkea kuluriski voi saada yksityishenkilön karttamaan asiansa tuomioistuinkäsittelyä, todetaan jo väitöstiedotteen otsikossa.

​3. Perustuslain 21 §:n mukaan oikeuksiin pääsyn ensimmäinen edellytys on pääsy tuomioistuimeen. Pääsy tuomioistuimeen on taattu myös Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklassa. Tuomioistuimeen ja oikeuksiin pääsyä rajoittavat kuitenkin suuri kuluriski ja korkea prosessikynnys, Saarensola toteaa.

– Yksityishenkilöt eivät useiden kymmenien tuhansien eurojen kuluriskin pelossa uskalla aina tuoda asioitaan tuomioistuimen ratkaistavaksi. Ongelmallista tämä on erityisesti silloin, kun kysymys on muista kuin väärinkäyttötarkoituksessa nostetuista kanteista ja kun vaatimusten menestymismahdollisuudet perusteluiden valossa ovat vähäistä suuremmat, 

4.  OK 21 luvun 8b §:ssä olevsta kohtuullistamissäännöstä ei juurikaan ole apua, Saarensola väittää. Mainitun pykälän mukaan, jos asianosaisen velvoittaminen korvaamaan vastapuolen oikeudenkäyntikulut huomioon ottaen oikeudenkäyntiin johtaneet seikat, asianosaisen asema ja asian merkitys olisi kokonaisuutena arvioiden ilmeisen kohtuutonta, tuomioistuin voi viran puolesta (omasta aloitteestaan) alentaa asianosaisen maksettavaksi tuomittavien oikeudenkäyntikulujen määrää. 

5. Tällainen tilanne voi syntyä silloin, kun asianosaiset ovat taloudellisesti tai muutoin eriarvoisessa asemassa, esimerkiksi silloin, kun yksityishenkilön vastapuolena on yhtiö tai julkisyhteisö, ja kun asian merkitys yksityishenkilölle on suurempi kuin asian merkitys vastapuolena olevalle yhtiölle tai julkisyhteisölle. Tällaisesta on kysymys muun muassa silloin, kun vastakkain ovat työpaikkansa menettänyt työntekijä ja työsuhteen päättänyt työnantaja tai liikenneonnettomuudessa vammautunut vakuutettu ja vakuutuskorvausten maksamisesta kieltäytynyt vakuutusyhtiö.

6. Satu Saarensolan mukaan tuomioistuimet eivät kuitenkaan käytännössä aina alenna oikeudenkäyntikuluja tällaisissa tilanteissa. Syynä siihen on paitsi kohtuullisuussäännön tulkinnanvaraisuus, myös tuomioistuinten kulukysymyksissä omaksuma passiivinen rooli.

– Kun tilannetta ei hahmoteta oikeudellisesti asianmukaisesti tai kun säännön soveltaminen jää riippuvaiseksi siitä, osaako asianosainen tai asiamies vedota sääntöön, vaarana on, että säännön käytännön merkitys jää vähäiseksi. Näin on käynyt taloudellisesti tai muutoin heikommassa asemassa olevan yksityishenkilön suojaksi säädetyn kohtuullisuussäännön kanssa.

7. Saarensola toteaa, että yksityishenkilöiden asemaa voitaisiin parantaa lainsäädäntöä muuttamalla. Ratkaisuksi suuren kuluriskin ja korkean prosessikynnyksen kanssa kamppaileville yksityishenkilöille Saarensola esittää niin kohtuullisuussäännön kuin muunkin sääntelyn kehittämistä. Jotta kokonaiskulut pysyisivät yksittäistapauksessa kohtuullisina, Saarensola ehdottaa, että oikeudenkäymiskaareen (OK) otettaisiin uudet säännöt asian aktiivisesta hallinnoinnista sekä asianosaisten etukäteen laatimista ja tuomioistuimen hyväksymistä kustannusarvioista.  

8. Koska tämä ei yksinään ole riittävää, Saarensola ehdottaa, että kohtuullisuussääntö muotoillaan niin, että taloudellisesti tai muutoin heikommassa asemassa oleva yksityishenkilö ei asian hävitessään lähtökohtaisesti joudu täysimääräisesti vastuuseen taloudellisesti tai muutoin vahvemmassa asemassa olevan yhtiön tai julkisyhteisön oikeudenkäyntikuluista.

– Vain lainsäädäntöä muuttamalla voidaan parantaa taloudellisesti tai muutoin heikommassa asemassa olevien yksityishenkilöiden tuomioistuimeen ja oikeuksiin pääsyä, Saarensola korostaa.

9. Saarensolan väitöstutkimuksesta kerrottiin tänään Ylen TV1:n uutislähetyksessä kello 18. Uutisjutussa Saarensola kertoi käyneensä läpi noin 250 Turun ja Helsingin hovioikeuden oikeustapausta. Yhdessäkään tapauksessa tuomioistuin ei ollut itse ehdottanut oikeudenkäyntikulujen kohtuullistamista. Tällä on ilmeisesti tarkoitettu sitä, ettei tuomioistuin ole omasta aloitteestaan kohtuullistanut kuluja OK 21 luvun 8b §:n nojalla. Joissakin tapauksissa kuluja on kohtuullistettu, jos hävinnyt osapuoli on sitä käsittelyn aika pyytänyt.

Ylen ko. uutisjuttu

9. Satu Saarensolan väitöskirja on julkaistu Suomalaisen Lakimiesyhdistyksen A-sarjassa numerolla 336. Tuossa sarjassa väitöskirjat useimmiten julkaistaan. Itse väittelin vuonna 1977, väitöskirjani on julkaistu A-sarjassa numerolla 120.

10. Satu Saarensola on valmistunut oikeustieteen kandidaatiksi Turun yliopistossa vuonna 1992. Hän sai tuolloin Lakimiesliiton stipendin parhain arvosanoin OTK-tutkinnon suorittaneelle. Hän työskentelee käräjätuomarina Pirkanmaan käräjäoikeudessa Tampereella. Aikaisemmin Saarensola on toiminut mm. viskaalina Turun hovioikeudessa ja lähes 10 vuotta KKO:n oikeussihteerinä sekä pari vuotta käräjätuomarina Ikaalisten käräjäoikeudessa. Saarensolalla on sivutoimi työtuomioistuimessa, hänen toimii vuosina 2016-2018 työtuomioistuimen varapuheenjohtajana. Saarensola on hakenut KKO:ssa parhaillaan avointa olevaa jäsenen eli oikeusneuvoksen virkaa. Kokemusta ja pätevyyttä Saarensolalla on siis runsaasti, joten ei olisi mikään kovin suuri yllätys, jos hän saisi nimityksen KKO:n jäseneksi.

11. Mielenkiinnolla jään odottamaan, millaisen vastaanoton ja kritiikin Saarensolan tutkimus saa vastaväittäjältä; itse en ole vielä väitöskirjaa nähnyt. Oikeudenkäyntikulut, niiden kasvu ja kulujen korvausvelvollisuuden sääntely herättävät jatkuvasti huomiota ja monenlaista kritiikkiä. Yksityiskohtiin ei ole tässä yhteydessä mahdollista mennä, mutta sen verran voidaan todeta, että meillä omaksuttu hävinneen asianosaisen korvausvelvollisuus, joka perustuu täyden korvauksen periaatteelle, ei ole suomalainen keksintö, vaan se on voimassa pääsääntönä useimmissa muissakin maissa. Sitä voidaan pitää niin kulusäännöstön preventiivisen kuin reparatiivisenkin funktion kannalta järkevänä perussääntönä. 

12. Hävinneen osapuolen kuluvastuu on omiaan vaikuttamaan preventiivisesti niin, että oikeussuhteen ja oikeusriidan osapuolet, samoin kuin heidän asianajajansakin, sekä pyrkivät välttämään tarpeettomia oikeudenkäyntejä että myös oikeudenkäynnin tultua vireille pidättäytyvät esittämästä perusteettomia vaatimuksia tai väitteitä taikka muuten tarpeettomasti pitkittämästä oikeudenkäyntiä. Reparatiivisen funktion kannalta katsoen hävinneen osapuolen maksettavaksi tuomittu kulukorvaus täydentää voittopuolen oikeussuojaa niin, että hänen oikeussuojansa periaatteessa toteutuu ilman häneltä itseltään vaadittavia rahallisia uhrauksia. 

13. OK 21 luvussa on mainitun 8b §:n lisäksi joukko muitakin säännöksiä, joilla on pyritty keventämään hävinneen osapuolen kuuvastuuta. Siten korvattavia kuluja ovat vain sellaiset kohtuulliset kulut, jotka johtuvat asian ajamisen kannalta tarpeelliseksi katsotuista toimenpiteistä. Ns. osavoittotilanteissa pääsääntönä on kulujen kuittaus eli se, että kumpikin asianosainen kärsii omat kulunsa. Myös asian oikeudellinen ja ilmeinen epäselvyys voi johtaa siihen, että asianosaisten on vastattava kokonaan tai osaksi itse kuluistaan (OK 21:8a). Tällöin hävinneellä asianosaisella on ollut perusteltu syy oikeudenkäyntiin.

14. Oikeudenkäytikulujen kasvu on yksi suurimmista nykyiseen riita-asiain oikeudenkäyntiin liittyvistä ongelmista. Oikeussuojan toteutuminen on oikeusvaltiossa pyrittävä turvaamaan niin, etteivät oikeudenkäynnin kustannukset muodosta estettä kääntyä tuomioistuinlaitoksen puoleen (access to court). Kulujen kasvu on nykyisin heikentänyt erityisesti yksityishenkilöiden oikeuden saatavuutta (access to justice) riita-asioissa. Tähän on useita syitä. Oikeudenkäyntien kesto on pidentynyt vuoden 1993 menettelyuudistuksen jälkeen. Tämä ei ole lainsäätäjän vika, sillä  OK 5 ja 6 luvun säännökset ovat riittävän joustavia ja mahdollistavat kyllä joutuisan asian valmistelun ja pääkäsittelyn. 

15. Vika ei minusta ole niinkään säännöksissä ja laissa, vaan lähinnä lainkäyttäjissä eli tuomareissa ja asianajajissa, lupalakimiehiäkään unohtamatta. Jos tuomarin prosessinjohto ja valmistautuinen asian käsittelyyn ei olisi lepsua ja passiivista, vaan aktiivista ja innostunutta, ei asian käsittely tarpeettomasti pitkittyisi. Toisaaltaa myös asianosaisten avustajien ja asiamiesten tulisi valmistautua ja perehtyä asiaan huolelllisesti jo ennen sen oikeuteen viemistä; tässäkin suhteessa meillä on edelleen paljon puutteita.  

16. Oikeudenkäyntikulut muodostuvat valtaosin asianajopalkkioista, joka perustuvat meillä aika- eli tuntiveloitukseen ja toimenpideveloitukseen. Tämä järjestelmä on minusta kaikkein suurin syy oikeudenkäyntien tarpeettomaan pitkittymiseen ja kulujen tuntuvaan kasvuun. Siitä pitäisi päästä eroon. Asianajopalkkioissa tulisi siirtyä lähinnä Saksan mallin mukaiseen julkisen vallan sääntelyyn perustuvaan palkkioperustejärjestelmään, joka pohjautuu intressiperusteiseen veloitukseen. Intressiperusteisella veloituksella tarkoitetaan palkkioperustetta, jossa toimeksisaajan palkkio määräytyy toimeksiannon kohteena olevan taloudellisen intressin arvon perusteella. 

17. OTT, yliopistonlehtori Klaus Viitanen on kirjassaan Asianajopalkkiot - kilpailu vai sääntely? (2010) tarkastellut laajasti erilaisia malleja ja keinoja - mm. edellä mainittua saksalaista palkkioperustejärjestelmää ja intressiperusteita palkkioveloitusta -  joiden avulla asianajopalkkioita voitaisiin alentaa tai ainakin estää niiden nykyistä melko hallitsematonta kasvua. Suomessa eli oikeusministeriössä ja hallituksessa ei ole kuitenkaan tehty asian eteen juuri mitään. Meillä on tyydytty lähinnä vain voivottelemaan kulujen kasvua ja päivittelemään korkeasta kuluriskistä aiheutuvaa oikeuteen pääsyn ja oikeuden saatavuuden estymistä. Minusta prosessioikeudellisessa tutkimuksessa, oppikirjoissa ja ylipäätään kirjallisuudessa ko. asiaan ja epäkohtaan tulisi kiinnittää pontevaa huomioita. Tässäkin asiassa tarvittaisiin todellista kriittistä prosessioikeutta. Klaus Viitasen tutkimus on hyvä, mutta se on jäänyt aivan liian vähäiselle huomiolle. Sopii toivoa, että Satu Saarensolan väitöstutkimus herättäisi enemmän keskustelua ja johtaa myös hänen ehdottamaansa lainmuutokseen.