torstai 16. syyskuuta 2021

239. HIV-positiivisen miehen harjoittama suojaamaton seksi ei ollut HIV-lääkitystä käytettäessä rikos. KKO 2021:64.

1. Syytetty A oli tietoisena HIV-infektiostaan ollut joulukuussa 2016 kerran suojaamattomassa sukupuoliyhteydessä B:n kanssa. HIV-infektio ei ollut tarttunut B:hen.

2. Pohjanmaan käräjäoikeus vuonna 2019 ja Vaasan hovioikeus vuonna 2020 tuomitsivat A:n törkeän pahoinpitelyn yrityksestä ehdottomaan kahden vuoden vankeusrangaistukseen.

3. A valitti korkeimpaan oikeuteen. Korkein oikeus katsoi eilen 15.9. antamassaan tuomiossa, joka on julkaistu ennakkopäätöksenä (KKO 2021:64), että A:n käyttämä HIV-lääkitys ja hänen verensä alhainen viruspitoisuus sekä teko-olosuhteet huomioon ottaen HIV:n tarttuminen oli ollut siinä määrin epätodennäköistä, että rikoslain 5 luvun 1 §:n 2 momentin vaatimus rikoksen täyttymisen vaarasta ei ollut toteutunut. Syyte törkeän pahoinpitelyn yrityksestä hylättiin. KKO viittasi perusteluissaan mm. ennakkopäätökseensä KKO 2015:84.

4. KKO:n mukaan A ei ollut menettelyllään aiheuttanut myöskään konkrettista vakavaa vaaraa B:n hengelle tai terveydelle, joten myös syyttäjän esittämä vaihtoehtoinen syyte vaaran aiheuttamisesta hylättiin. KKO viittasi tältä osin ennakkopäätökseensä KKO 2015:83. 

5. KKO hankki käsittelyn aikana Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselta (THL) sekä Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin asiantuntijaryhmältä asiantuntijalausunnot; viimeksi mainitun puolesta lausunnon antoi osastonylilääkäri X. Lausuntojen sisältöjä  on selostettu seikkaperäisesti KKO:n tuomion perustelukohdissa 9-14. Lausuntojen mukaan tartuntariski arvioitiin joulukuussa 2016 erittäin pieneksi. HIV-infektion tartuntariski on lausuntojen mukaan ollut korkeintaan 1:1 250 ja A:n käyttämän lääkityksen ansiosta todennäköisesti vieläkin alhaisempi tai jopa poissuljettu.

6. A oli kertomansa mukaan käyttänyt viruslääkitystä jo vuosia. Kesällä 2016 hänellä oli kuitenkin jostakin syystä ollut lääkityksessä  usemman kuukauden pituinen tauko. Hän oli alkanut lääkityksen käyttämisen jälleen lokakuussa 2016.

7.  KKO:n nyt antamaa ratkaisua koskevista lehtiuutisista ilmenee, että A on tuomittu vuonna 2009 Rovaniemen hovioikeuden tuomiolla törkeistä pahoinpitelyistä, kun hänen katsottiin vuosien 1999-2007 välisenä aikana tahallaan tartuttaneen  HIV-infektion viiteen naiseen, joista yksi oli hänen silloinen vaimonsa. A tuomittiin tuolloin 12 vuodeksi vankeuteen  ja maksamaan asianomistajille vahingonkorvauksia yhteensä hieman yli 300 000 euroa. A oli vaihtanut tuomion jälkeen nimensä.

8. KKO totesi perusteluissaan, etä ko. oloissa tartunta oli ollut siinä määrin epätodennäköistä, että se ei täyttänyt RL 5 luvun 1 §:n 2 momentin vaatimusta rikoksen täyttymisen vaarasta. Syyte törkeästä pahoinpitelystä oli siten hylättävä. Vaaran aiheuttamista koskevan toissijaisen syytevaatimuksen osalta KKO totesi, että sanotusta rikoksesta ei voida tuomita teoreettisen tai hyvin epätodennäköisen seurauksen takia, vaikka itse seuraus olisikin vakava.

9. KKO kumosi  hovioikeuden langettavan tuomion. Syytteet hylättiin ja A vapautettiin tuomitusta  rangaistuksesta ja korvausvelvollisuudesta  asianomistaja B:lle.

 https://www.finlex.fi/fi/oikeus/kko/kko/2021/20210064

10. Ratkaisun oikeeellisuus ei herätä epäilyjä. Hovioikeus oli katsonut, että kun A oli pitänyt kesällä 2016 tauon HIV-lääkityksestään, hänen on täytynyt pitää viruksen tarttumisen mahdollisuutta todennäköisenä. Pointti on sinänsä kyllä ymmärrettävä, mutta jos hovioikeus olisi hankkinut nyt vasta KKO:een hankitut asiantuntijalausunnot, olisi hovioikeuden tuomiokin luultavasti ollut vapauttava.

11. KKO:n ratkaisua on uutisoitu näkyvästi lähes kaikissa tiedotusvälineissä, Helsingin Sanomisssa sekä eilen että tänään.

12. Myös Iltalehti on raportoinut KKO:n ratkaisusta kahdesti, eilen ja uudelleen tänään torstaina, jolloin toimittaja Joonas Alanne oli haastatellut rikos- ja prosessioikeuden professori Matti Tolvasta. Huomio kiinnittyy siihen, että toimittaja mainitsee kummassakin jutussa A:n nimen ja myös hänen aikaisemman nimensä ja että jutuissa puhutaan hieman raflaavaan sävyyn "takavuosien tunnetusta HIV-tartuttajasta"  ja "tunnetusta HIV-levittäjästä". 

 https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/0aa34508-bbc8-4147-b482-1676af8da1a3

13. Hieman rauhallisempi tyyli ja "lööppivapaa" otsikointi olisi ollut paikallaan.

perjantai 10. syyskuuta 2021

238. Puoli vuosisataa kriittistä prosessioikeutta tuomarina, tutkijana ja blogistina

 


Tämä kirjoitus on eilen COMIn kotisivuilla ennakkolukukappaleena ilmestyneeseen kirjaan Sata vuotta prosessioikeutta kirjoittamani artikkelin käsikirjoitus (sivut 307-330). Kirjaan sisältyy 19 tutkijan kirjoittamaa artikkelia. Kirja julkaistaan, koska tänä vuonna tulee kuluneeksi 100 vuotta ensimmäisen prosessioikeuden suomenkielisen professuurin perustamisesta. Kirjamuotoisena teos ilmestyy marraskuun alussa. Kirja on maksuton.

 

Prologi

1. Mikä on suhteeni prosessioikeuteen? Mitä
prosessioikeus on antanut minulle? Mitä minä olen antanut
prosessioikeudelle? Olenko prosessioikeuden kuluttaja vai
myös tuottaja? Missä olin ja mitä tein, kun
alioikeusuudistus, rikosprosessilaki tai
todistusoikeusuudistus tuli voimaan? Mitä
prosessioikeuden uudistuminen on vaikuttanut minuun?
Olenko itse vaikuttanut prosessioikeuden kehitykseen
jotenkin?
2. Näitä kysymyksiä vasten peilaten tarkastelen
esityksessäni satavuotista prosessioikeutta. Olkoon
mottonani sananlasku ”Siinä näkijä missä tekijä”.
 
Alkutaipaleelta
3. Valmistuin ylioppilaaksi pienen Hausjärven kunnan
lukiosta vuonna 1962; koulun ensimmäisinä muuten. Päätin
ryhtyä lukemaan lakia, koska se tuntui kätevältä
ratkaisulta. Olin näet onnistunut saamaan kirjoituksista
yleisarvosanan laudatur, jolla portit tiedekuntaan
aukesivat ilman  valintakoetta. Vanhempi veljeni Pertti,
joka oli poliisina Helsingissä, patisteli minua
juridiikan opiskeluun.

4. Aloitin opinnot syksyllä 1962. Minulla oli päätavoitteena mahdollisimman nopea valmistuminen, sillä ajattelin että tarkemmin eri oikeudenaloihin ehtii kyllä tutustua myöhemminkin. Tavoite toteutui, sillä suoritin oikeustieteen kandidaatin tutkinnon joulukuussa 1965; tuohon ajanjaksoon sisältyi myös 11 kuukautta kestänyt varusmiespalvelu. Sen jälkeen kului viisi vuotta erilaisissa valtion ja kunnan viroissa. Auskultoin Janakkalan tuomiokunnassa Riihimäellä legendaarisen kihlakunnantuomarin Niilo Lahden opissa.1 Varatuomarin tittelin sain 25-vuotiaana joulukuussa 1968.

1 Niilo Lahti oli professori Raimo Lahden setä.

5. Työn ohessa aloitettujen jatko-opintojen tavoitteena
oli aluksi lisensiaatin tutkinnon suorittaminen.
Prosessioikeus alkoi kiinnostaa tuomioistuinharjoittelun
aikana. Istuin auskultanttikäräjät, yhteensä 30 päivää,
kahdessa jaksossa; tuohon aikaan oikeuden istuntoja
pidettiin myös lauantaina.
 
Tuomarinuralle ja tiedekuntaan
6. Minut otettiin ylimääräiseksi viskaaliksi Helsingin
hovioikeuteen vuoden 1970 alussa, olin  tehtävässä vajaat
kaksi vuotta. Minulla oli samaan aikaan sivutoimi
Helsingin metrotoimiston lakimiehenä. Hovioikeuden
presidenttinä oli maineikas ja ainakin minun silmissäni
suorastaan karismaattinen oikeusoppinut Y.J.Hakulinen,
jonka hieman vaikeaselkoista ja käsitelainopin metodilla
kirjoittamaa oppikirjaa Velvoiteoikeus I olin
opiskeluaikana päntännyt siviilioikeuden yleisen osan
tenttiin. Hakulinen oli hovioikeuden herra ja hidalgo,
auktoriteetti, jolla oli oma lakikirja ja kanttia
kritisoida  myös korkeimman oikeuden ratkaisuja.

7. Suoritin oikeustieteen lisensiaatin tutkinnon vuonna 1970 ja hakeuduin vuoden 1971 lopulla KKO:n esittelijäksi. Samaan aikaan toimin yliopistossa prosessioikeuden eli tarkemmin sanottuna professori Jouko Halilan assistenttina reilun kahden vuoden ajan siihen saakka, kunnes keväällä 1973 sain nimityksen KKO:n nuoremman oikeussihteerin vakinaiseen virkaan. Minulla oli lisäksi pari vuotta sivutoimi Helsingin raastuvanoikeuden rikosasiainnotaarina ja apujäsenenä.2 Minun jälkeeni Halilan assistentiksi tuli Juha Lappalainen.

8. Lisensiaattitutkimuksen tein professori Tauno
Ellilälle maksamismääräysmenettelystä. Aihe ei ollut
teoreettisesti kovin kiinnostava, mutta pääasia oli, että
sain työn valmiiksi ja arvosanaksi täyden kympin.
Sivulaudaturin suoritin rikosoikeudesta.
 
Väitöskirjasta vähäsen

2 Tämäkin vaihe oli tuomariksi kouluttautumisen kannalta varsin hyödyllistä. Sain tilaisuuden tutustua erilaisiin tuomaripersooniin ja prosessinjohtajiin. Enimmän ajan olin oikeusneuvosmies Jorma Pelkosen johtamassa jaostossa, jossa syyttäjänä toimi itse ”Rouva syyttäjä” eli myöhemmin huumesyyttäjänä mainetta niittänyt kaupunginviskaali Ritva Santavuori. Pelkonen nimitettiin myöhemmin työtuomioistuimen presidentiksi.

9. Väitöskirjan teemaksi valitsin reformatio in pejus
-kiellon (”huonontamiskiellon”), josta  lakikirjassa ei
ollut mitään säännöksiä, mutta jonka olin huomannut
aiheuttavan hovioikeudessa aika usein päänvaivaa
neuvoksille. Korkeimman oikeuden esittelijänä minulla oli
tilaisuus tutustua teemaa koskeviin julkaisemattomiin
ratkaisuihin sekä jäsenten laatimiin ei-julkisiin
lausumiin eli ns. lappuihin.
10. Väitöskirjatutkijoille ei tuolloin määrätty ohjaajaa,
enkä oman tutkimuksen aikana keskustellut työn
etenemisestä seminaareissa tai edes oppiaineen
professoreiden kanssa. Kun työ oli valmis, lähetin sen
esitarkastajiksi määrätyille Jouko Halilalle ja
apulaisprofessori Irma Lagerille. Kun heillä ei ollut
käsikirjoituksen suhteen huomauttamista, oli tutkimustyö
asiallisesti ottaen sillä selvä.
11. Väitöskirjan laatimista varten anoin ja sain Suomen
Kulttuurirahastolta, tarkemmin sanottuna Walfrid ja Helmi
Nuutilan -rahastolta,  yhden apurahan, suuruudeltaan 4
000 markkaa. Siitä suurin osa kului  porakaivon
tekemiseen Janakkalan Punkan kylässä sijaitsevalle
entiselle koulukiinteistölle, jonka olin vaimoni kanssa
70 -luvun alkupuolella hankkinut perheemme asunnoksi.
Muutimme siis pääkaupungista maalle, mikä siihen aikaan
oli trendikästä.
12. Väitöstilaisuus pidettiin  toukokuussa 1977 Porthania
III:ssa, vastaväittäjänä oli apulaisprofessori Irma Lager
ja kustoksena Jouko Halila. Karonkkaa en järjestänyt,
vaan väitöstilaisuuden jälkeen kävelimme kustoksen ja
vastaväittäjän kanssa Seurahuoneelle, jossa tarjosin
kunnon pihvit ja asiaan kuuluvat punaviinit ja konjakit.
Konjakki oli Remy Martinia, jolloin Jouko Halilan katse
kirkastui, kun hän muisteli, että sama merkki oli ollut
myös Tauno Tirkkosen lempikonjakkia. Ajattelin, että no,
on minulla ja Tirkkosella sentään edes jotakin yhteistä!
 
Hovioikeuteen ja ukkotuomariksi
13. Tuomarinura oli kuitenkin edelleen päällimmäisenä
mielessä. Olin hakeutunut jo  vuonna 1975
käräjätuomariksi Toijalan käräjäoikeuteen, jossa
siirryttiin tuolloin ns. kokonaispalkkaukseen ja
kihlakunnantuomari sai avukseen kolme käräjätuomaria.
Olin tehtävässä vain reilut puoli vuotta, sillä vuoden
1976 alusta aloitin oikeusministeriön
lainsäädäntöneuvoksena. Kuten sanotaan, ruokahalu kasvaa
syödessä, ja niinpä siirryin jo saman vuoden joulukuussa
Vaasan hovioikeuden hovioikeudenneuvoksen virkaan; olin
tuolloin 33-vuotias. Hovioikeuden työ oli
mielenkintoista ja kehittävää, vaikka tuohon aikaan ei
pidetty juuri lainkaan suullisia käsittelyjä.
14. Joulukuun alussa 1978 siirryin Kauhajoen tuomiokunnan
kihlakunnantuomariksi; olin 35-vuotias eli
ukkotuomariksi varsin nuori iältäni. Pidin tehtävästä ja
etelä-pohjalaisista ihmisistä kovasti. Vuoden 1982 alusta
minut nimitettiin Ikaalisten tuomiokunnan
kihlakunnantuomariksi; samaa virkaa oli  1960- ja -70-
luvuilla hoitanut lakitieteen tohtori ja aiemmin
professorina ja oikeusneuvoksena toiminut Martti
Rautiala, jonka tapasin Ikaalisissa. Käväisin itsekin
vuonna 1983 korkeimman oikeuden ylimääräisenä
oikeusneuvoksena. Kirjoittelin artikkeleja Lakimieheen ja
Defensor Legis -lehteen - pari kertaa jopa
ruotsinkieliseen JFT:hen -  ja pidin yhteyttä
prosessioikeuden opetukseen myös hoitamalla kaksi kertaa
lyhyen ajan prosessioikeuden professorin virkaa Helsingin
tiedekunnassa. Prosessioikeuden dosentiksi sain nimityksen
1979.
 
Alioikeusprosessia kehittämässä
15. 1980-luvulla alioikeuksissa odotettiin hartaasti,
milloin sangen pitkään valmisteilla ollut
oikeudenkäyntimenettelyn uudistus vihdoin toteutuisi.
Jotkut tuomarit odottivat uudistusta, jonka suuntaviivat
olivat toki tiedossa, pelolla, mutta useimmat
tuntemistani käräjätuomareista kuitenkin  innolla.
Suullis-pöytäkirjallinen ja toistuviin lykkäyksiin
perustuva riita-asioiden oikeudenkäynti oli tuomarista
jokseenkin tympeää ja tuskastuttavan hidasta.
16. Oikeudenkäynnin uudistus antoi kuitenkin edelleen
odottaa itseään. Tämän vuoksi muutamissa
käräjäoikeuksissa alettiin ikään kuin omin päin eli
vapaaehtoisuuden pohjalta nopeuttaa ja muutenkin kehittää
lähinnä riita-asioiden käsittelyä tulossa olevan
uudistuksen mukaiseksi.  Näin tehtiin esimerkiksi Markku
Arposen johtamassa Rovaniemen  tuomiokunnassa ja Gustav
Möllerin isännöimässä Toijalan tuomiokunnassa.
17. Pisimmälle  tässä suhteessa mentiin kuitenkin
Ikaalisten käräjäoikeudessa. Annoin juttuja
käräjäoikeudessa ajaville lähiseutujen asianajajille
kirjalliset ohjeet siitä, miten oikeudessa käsiteltävää
asiaa voitaisin valmistella ja menettelyä kehittää niin,
että lykkäyksiin ja kirjelmien lukemiseen perustuvista
istunnoista voitaisiin vähitellen päästä eroon.
Ehdottomasta kirjelmien kiellosta ei ollut kysymys, vaan
siitä, että asianajajat valmistautuisivat jo ennen asian
oikeuteen tuloa asiaan ja sen käsittelyssä tarvittavaan
aineistoon niin hyvin, ettei kirjelmiä eikä jutun
lykkäyksiä enää tarvittaisi siinä määrin kuin mihin oli
totuttu. Kaikki asianajajat tai tuomarit eivät
suhtautuneet tähän kehitystyöhön suopeasti, mutta ohjeeni
saivat ainakin jossakin määrin aikaan myönteistä
kehitystä ja tunnettavuutta jopa niin, että siitä
esimerkiksi eräässä Tampereella ilmestyvässä Aamulehden
oikeudenkäyntiä käsittelevässä  jutussa käytettiin
sanontaa ”Ikaalisten malli”.
18. Toijalan käräjäoikeudessa tuolloin käyttöön otetusta
uudistuksesta, joka tähtäsi kirjelmien vähentämiseen,
kanneltiin eduskunnan oikeusasiamiehelle. Kantelusta
pyydettiin lausunto Suomen Asianajajaliitolta. Liitto
katsoi, että vallinnut kirjelmien lukemiseen perustuva
käytäntö perustui tavanomaiseen oikeuteen ja että
asianajajilla tulisi ollaa oikeus päättää kirjelmän
käytöstä. Oikeusasiamies Olavi Heinonen, jolle asian
esitteli esittelijäneuvos Lauri Lehtimaja,  ei kuitenkaan
yhtynyt liiton käsitykseen,  vaan totesi, että tuomarilla
oli viime kädessä valta päättää, missä muodossa
asianosaisten tulee oikeuden istunnossa esittää
lausumansa.
19. Kannatin kirjoituksissani tulossa olevaa riita-
asioiden ”Ruotsin mallin” mukaista menettelyuudistusta ja
yritin  saada tuomareita jo ennen uudistuksen
voimaantuloa kehittämään  ja tehostamaan käsittelyä niin,
että muutokseen voitaisiin siirtyä joustavasti. Tässä
tarkoituksessa kirjoitin Defensor Legis -lehdessä 1989
julkaistun artikkelin otsikolla ”Tuomioistuin
oikeudenkäyntimenettelyn kehittäjänä (sivut 56-77) ja
myöhemmin samana vuonna pienemmän kirjoituksen
otsikolla ”Kommmentteja alioikeusprosessin kehittämisestä
käytyyn keskusteluun” (DL 1989 sivut 567-578) sekä
Lakimiehessä  vuonna 1986 julkaistun artikkelin ”
Alioikeusuudistus alioikeustuomarin näkökulmasta” (sivut
998-1026). Käsittelin menettelyn epäkohtia myös
sanomalehtien (Helsingin Sanomat ja Aamulehti)
mielipidesivuilla. Otin kirjoituksissani myös laajemmin
kantaa oikeudenkäynnin uudistuksen suuntaviivoihin
(Lakimies 8/1976, s. 688-708), samoin
hovioikeusuudistukseen (Lakimies 5/1978 s. 453-476).
 
Professoriksi Lappiin

20. Kun alioikeusuudistus ja riita-asian menettelyuudistus edelleen viipyivät, päätin kokeilla uran vaihtoa ja hain siinä tarkoituksessa Lapin yliopiston lainkäytön professorin virkaa. Hoidin kyseistä virkaa ensin neljä vuotta kihlakunnantuomarin virkani ohella ja laadin respiittikirjaksi tarkoitetun vuonna 1988 ilmestyneen teoksen Materiaalinen prosessinjohto, joka sai käytännön tuomareilta suopean vastaanoton. Minut nimitettiin mainittuun professorin virkaan elokuun alusta 1990. Hoidin virkaa yhtäjaksoisesti - koko ajan matkalaukkuprofessorina - kunnes helmikuun lopussa 2011 siirryin eläkkeelle. Varsin pitkä rupeama siis yliopiston palveluksessa, vuodesta 1986 vuoteen 2011 saakka.3

21. Aika Lapin tiedekunnassa oli monessa suhteessa
mukavaa ja kehittävää. Luentojen pitämisestä en ole
koskaan  erityisemmin pitänyt, tutkimustyöstä ja kirjojen
kirjoittamisesta sitäkin enemmän; siihen professorin työn
tarjosi hyvän mahdollisuudet. Ohjasin muutamia
väitöstutkijoita ja prosessioikeudesta valmistui neljä
väitöskirjaa. Nyt emerituksena on hauskaa seurata  Lapin
tiedekunnasta valmistuneiden juristien etenemistä
ammatissaan ja urallaan. Joistakin on tullut
oikeusneuvoksia, hovioikeuden presidenttejä ja onpa
joukossa myös yksi   oikeuskanslerikin.  Yllättävän moni
Lapin tiedekunnasta valmistunut lakimies työskentelee
tuomarina, syyttäjänä tai asianajajana.
22. En malta olla kertomatta, että Lapin tiedekunnan
ensimmäinen prosessioikeuden syventävien opintojen
projekti, jota johdin,  teki vuoden 1987 keväällä ns.
projektimatkan, ei suinkaan Pohjois-Suomen ja yleensä
kotimaan kohteeseen, vaan Tallinnaan. Tutustuimme siellä
pintapuolisesti - Viro ei nimittäin ollut vielä

3 Tiedekunta julkaisi 60-vuotissyntymäpäiväni kunniaksi vuonna 2003 juhlakirjan nimeltään ”Matkalla pohjoiseen” - keksin kirjan nimen itse. Hankin osan kirjassa olevien artikkelien kirjoittajista itse ja kirjoitin kirjan loppuun muistelmani. Kirjassa on myös luettelo kirjallisesta tuotannostani vuosilta 1972-2003. Kirjalla oli hyvä menekki, myyntitulot sai tiedekunta.

itsenäistynyt -  paikalliseen alioikeuteen ja toisen
asteen tuomioistuimeen.

23. Vuonna 1997 teimme prosessioikeuden projektimatkan Vaasan hovioikeuteen, jossa presidentti Erkki Rintala ja eräät muut hovioikeuden tuomarit, joihin olin tutustunut 20 vuotta aikaisemmin talossa ollessani, esittelevät meille laajasti hovioikeuden toimintaa, tiloja, hovioikeuden presidenttien muotokuvia ja perinnehuoneen aarteita.4

 
Käytännön ja teorian vuorovaikutus

24. Kuten edellä olevasta ilmenee, olen urani aikana palvellut tavallaan ”kahta herraa”, jos niin voisi sanoa: käytäntöä ja teoriaa (law in books ja law in action).Olen ollut tuomarina soveltamassa lakia konkreettisissa asioissa ja toisaalta harjoittanut oikeustieteellistä tutkimusta ja toiminut yliopiston opettajana. Tämä on sopinut minulle ja käsitykseni mukaan se sopii yleensäkin prosessualisteille hyvin mm. sen vuoksi, että prosessioikeudella on käytännönläheisenä oikeudenalana läheinen kosketuspinta lainkäyttöön, ei vain tuomarin toimintaan, vaan myös asianajoon ja syyttäjien tehtäviin. Prosessioikeus ja lainkäyttö ovat kiinteässä ja hyödyllisessä vuorovaikutussuhteessa keskenään.

25. Varsin monet prosessioikeudesta väitelleet tohtorit
ovat hakeutuneet tuomareiksi, asianajajiksi ja
syyttäjiksi. Esimerkkeinä tästä voidaan mainita vaikkapa
Suomen prosessioikeuden isäksi kutsuttu R.A.Wrede, joka
oli vv. 1898-1909 Helsingin yliopiston
siviiliprosessioikeuden, roomalaisen oikeuden ja lainopin
ensyklopedian professorina, mutta toimi vv. 1905-1909
myös korkeimman oikeuden edeltäjän eli senaatin
oikeusosaston jäsenenä ja varapuheenjohtajana. Toisena
esimerkkinä voidaan mainita korkeimman oikeuden nykyinen
presidentti Tatu Leppänen,  jonka väitöskirjaa ”Riita-
asian valmistelu todistelun osalta” 1998 tarkastettaessa
toimin virallisena vastaväittäjänä.

4 Presidentti Erkki Rintalan 80-vuotissyntymäpäivän johdosta laadittiin Talentumin kustantama juhlakirja ”Isännän ääni”, johon kirjoitin artikkelin. Kuten kirjan esipuheessa mainitaan, idea juhlakirjan laatimisesta tuli minulta ja että minä keksin myös kirjalle nimen; olen näköjään aika etevä keksimään kirjojen nimiä! Nimi kuvaa hyvin Erkki Rintalan johtajanominaisuuksia ja hänen osoittamaansa ja edelleen jatkuvaa huolenpitoa hovioikeuden kehittämisestä.

26. Osin "pako yliopistolta" johtuu yliopistollisten virkojen
vähyydestä, osin taas siitä, että  oikeudenkäynti ja
lainkäyttö yleensä on varsin mielenkiintoinen ala, joka
kiinnostaa myös jatko-opintoja suorittaneita juristeja.
 
Opiskeluajoista tarkemmin
27. Palaan vielä takaisin 1960-luvulle, jolloin itse
opiskelin oikeustieteellisessä tiedekunnassa.  Kirjassa ”
Miten meistä tuli oikeustieteen tohtoreita” (2003,
toimittajina Heikki Halila ja Pekka Timonen) monet tuohon
aikaan opiskelleet ja myöhemmin väitelleet lakimiehet
ovat moittineet 1960 - ja 70-luvun luento-opetuksen
tasoa. Toki opetuksen taso vaihteli suuresti. Jotkut
professorit  luennoivat lukemalla pitkiä jaksoja omista
väitöskirjoistaan tai muista julkaisuistaan ja joidenkin
muiden luennoitsijoiden opetuskyky oli muuten hieman
heikkolaatuista. Toisaalta eräiden professoreiden luennot
olivat mielenkiintoisia ja jopa sytyttäviä, vaikka joskus
ehkä hieman vaikeaselkoisia nuorille opiskelijoille.
28. Kävin itse luennoilla aika harvoin, eikä minulla ole
prosessioikeudessa luennoiden professorien ja muiden
opettajien pitämien luentojen suhteen moittimista.  Tauno
Tirkkosen luennoilla en tosin juuri käynyt, vaan
keskityin lähinnä Tauno Ellilän ja Jouko Halilan antamaan
opetukseen. Tauno Ellilä oli luennoillaan  lähes yhtä
värikäs kuin rikosoikeutta opettanut Reino-veljensäkin;
ei siis mitään moittimista. Halila oli vakavampi, mutta
hänen luennoillaan oppi paljon hyödyllisiä asioita;
Halilasta huomasi, että hän oli toiminut aiemmin
tuomarina Helsingin raastuvanoikeudessa.  Olin seurannut
hänen luentojaan ja oikeustapausharjoituksiaan jo
siviilioikeuden yleisen osan yhteydessä ja jatkoin sitä
myöhemmin, kun tuli prosessioikeuden vuoro. Sain siviili
I:n tentistä erinomaiset tiedot ja suorin siitä myös cum
laude -tentin. Tein opintojen loppuvaiheessa Jouko
Halilalle siviilioikeudesta aika nopeassa tahdissa myös
tutkielman, joka käsitteli sopimussakon
kohtuullistamista.
29. Prosessioikeuden peruskurssin tenttiä varten olin
kuunnellut lakitieteen lisensiaatti Jorma S.Aallon
pitämän luentosarjan.  Aalto hallitsi asiansa erittäin
hyvin. Yleisurheilua itsekin nuorempana harrastaneena
tiesin, että kilpakentillä Aallon leipälajina oli ollut
moukarinheitto, jossa hän oli saavuttanut jopa akateemisten 
Suomen mestaruuden; Aallon moukariennätys oli himan alle 45 metriä. Aalto kohosi urallaan aina oikeuskansleriksi asti, joten siinä mielessä oli hyvä, ettei hän jatkanut moukarinheiton harrastustaan enää 60- luvulla.5
30. Tauno Tirkkosen assistentteina toimivat Irma Lager ja
Tapio Takki. Hieman myöhemmin oppiaineen assistenteksi
tuli Lauri Hormia. Ennen minua prosessioikeuden
assistenttina toimi jonkin aikaa OTL Olavi Parikka, joka
ei kuitenkaan väitellyt, vaan siirtyi Tampereen
raastuvanoikeuden tuomariksi. Lauri Hormia väitteli 1978
eli vuotta minua  myöhemmin erinomaisella
todistamiskieltoja koskevalla tutkimuksellaan. Hormian
väitöskirjan merkitystä ei  vielä 1970-luvun lopulla
oikein osattu arvostaa, vaan tämä tapahtui vasta 20-30
vuotta myöhemmin, jolloin erilaiset todistamiskiellot
nousivat Suomessa näkyvämmin esille.
31. Minkäänlaista graduohjausta ei tuohon aikaan
tiedekunnassa ollut, tohtorikoulutuksesta puhumattakaan.
Jatko-opintojen harjoittamiseen ei opettajakunnan taholta
mitenkään erityisesti patisteltu, vaan jatko-opinnot
jäivät jokaisen oman innostuksen varaan.
32. Prosessioikeudesta väiteltiin tuolloin todella
harvoin. 1950 -luvulla oli kolme väitöstä. Jouko Halila
väitteli vuonna 1950  tunnustamista koskevalla
väitöskirjallaan; vastaväittäjänä oli Tauno Tirkkonen.
33. Itse tutustuin tarkemmin Veikko Reinikaisen
(1920-1998) väitöskirjaan ”Jutun palauttamisesta”
vuodelta 1956. Se on perusteellinen tutkimus, jota varten
väittelijä oli käynyt läpi muun muassa suuren määrän
korkeimman oikeuden jutun palauttamista koskevia
julkaisemattomia ratkaisuja. Kahta vuotta myöhemmin
Reinikainen julkaisi vielä toisen kirjan, joka käsitteli
prosessinedellytyksiä.  Koska professorin vakansseja ei
ollut, kielitaitoinen Reinikainen siirtyi pian
kansainvälisen liike-elämän  palvelukseen, jossa menestyi
erittäin hyvin kohoten suurten lääkeyritysten
johtotehtäviin asti.

5 Prosessioikeudesta väitelleillä tohtoreilla on ollut kysyntää maan ylimpiä laillisuudenvalvojia valittaessa. Jaakko Jonkka on toiminut eduskunnan apulaisoikeusasiamiehenä, valtioneuvoston apulaisoikeuskanslerina ja lopuksi oikeuskanslerina. Petri Jääskeläisestä puolestaan tuli oikeusasiamies ja Pasi Pölösestä apulaisoikeusasiamies.

34. 1960-luvulla prosessioikeudesta oli vain yksi väitös
Jorma S. Aalto väitellessä 1965 rikosprosessilain
asiallista sovellutusalaa koskevalla tutkimuksellaan.
Miksi prosessioikeudesta väiteltiin niin harvoin? On
sanottu, että  professori Tauno Tirkkosen  ”tuhatsivuiset
kirjat”, toisin sanoen hänen kaksi massiivista teostaan
sekä siviili- että rikosprosessioikeudesta, ja niiden
puuduttava ulkoluku olisi tappanut kiinnostukseen
prosessioikeuteen. Väitteessä lienee toki jotain perää ja
ehkä asia oli myös niin, etteivät  prosessioikeuden ”
Suuret Taunot” (Tirkkonen ja Ellilä) oikein välittäneet
kantaa riittävästi huolta prosessioikeuden jälkikasvusta.
35. Niin tai näin, mutta 1970-luvulla prosessioikeudesta
väittelivät Irma Lager, Erkki Havansi,  Jyrki Virolainen
ja Lauri Hormia, sekä 1980-luvulla Juhani Walamies, Antti
Jokela, Juha Lappalainen ja Tuula Linna. Prosessioikeuden
professoreiksi myöhemmin nimitetyistä tutkijoista P.O.
Träskmanin väitöskirja 1977 käsitteli rikosoikeutta ja
Risto Koulun väitös 1987 esineoikeutta.
 
Tutkimusteemoista
36. Kiinnostuin lähinnä konstruktiivista käsitelainoppia
edustaneen Tauno Tirkkosen teoksia enemmän ruotsalaisen
P.O.Ekelöfin kirjoista ja hänen teleologisesta
tulkintametodistaan ja yleensä pohdiskelevasta
esitystavastaan lähinnä oppikirjaksi tarkoitetussa
Rättegång-sarjassa, jota myös käytännön tuomarit
Ruotsissa ahkerasti lukivat. Skandinaavista realismia
edustanut Ekelöf kuuluu pohjoismaisen modernin
todistusoikeuden guruihin; hän tuli tunnetuksi
kehittämänsä todistusarvometodin puolesta puhujana.  Myös
Ekelöfin käsitys prosessin ja etenkin siviiliprosessin
funktiosta yhteiskunnallisen sanktiomekanismin osana teki
minuun suuren vaikutuksen. Ekelöfin oppilaan  Robert
Bomanin väittämistaakkaa (Om åberopsbörda, 1960)
käsittelevällä erinomaisella  väitöskirjalla sekä Lars
Welamsonin teoksilla oli myös vaikutusta omaan
kirjalliseen tuotantooni.

37. Aloin 1970-luvulla tutkia tuomarin ja asianosaisten välistä työnjakoa, tarkemmin sanottuna heidän prosessitoimiensa välistä suhdetta oikeudenkäynnissä. Tässä tarkoituksessa julkaisin Lakimies-lehdessä 1974 artikkelin Ne eat judex ultra petita partium, näkökohtia syytteen ja tuomion välisestä suhteesta; käsitettä syytesidonnaisuus en tosin huomannut artikkelissa

lanseerata, mikä on jälkeenpäin hieman harmittanut.
Tulkitsin syytesidonnaisuuden sisältöä tiukemmin kuin
Tauno Tirkkonen oli tehnyt ja puutuin myös  vallalla
olleeseen käsitykseen syytesidonnaisuuden, syytteen
tarkistamisen sekä  rikostuomion oikeusvoiman
objektiivista ulottuvuutta koskevaan suhteeseen.
38. Mielestäni onnistuin aiheen käsittelyssä hyvin, joten
ajattelin artikkelin julkaisemisen jälkeen, että no niin,
tulipa tämäkin asia ja ongelma nyt selvitetyksi, tuskinpa
tästä kysymyksestä enää jatkossa aiheutuu käytännössä
kovin suuria ongelmia. Optimistinen käsitykseni
osoittautui kuitenkin pian virheelliseksi,  sillä
artikkelini julkaisemisen jälkeen muutkin tutkijat
innostuivat kirjoittamaan kyseisestä teemasta. Korkein
oikeus on antanut syytesidonnaisuudesta tähän mennessä jo
reilut 30 ennakkopäätöstä.
39. Siviiliprosessin puolella runsaasti  koulutustarvetta
tuomareille ja asianajajille aiheutti riita-asioiden
menettelyuudistuksen (1993) yhteydessä väittämistaakan
soveltamisen ja siihen liittyen  oikeustosiseikan ja
todistustosiseikan käsitteiden erottaminen. Juha
Lappalainen, Gustaf Möller ja minä kirjoitimme
aihepiiristä  muutamia artikkeleja. Itse tein näin
ensimmäisen kerran Lakimies-lehdessä  8/1985 julkaistussa
artikkelissa ”Väittämistaakasta vähäsen” (sivut
973-1006). Tarkistimme myös kanteenmuutoskiellosta ja
siviilituomion oikeusvoiman objektiivisesta
ulottuvuudesta Tauno Tirkkosen kaudella omaksuttuja
oppeja; näiden kysymysten selvittelyssä ratkaiseva
merkitys oli Juha Lappalaisen ansiokkailla oppikirjoilla
ja artikkeleilla. Korkein oikeus hyväksyi ratkaisuissaan
varsin pian uudet näkemykset ja tulkinnat.
40. Kihlakunnantuomarina ollessani  huomasin pian , miten
tärkeä merkitys tuomarin aktiivisen prosessinjohdolla on
riita-asian käsittelyssä. Tämä ei koskenut ainoastaan
muodollista prosessinjohtoa eli menettelyn ulkoisen kulun
järjestämistä, vaan ennen kaikkea materiaalista
(aineellista) prosessinjohtoa. Kysymys on siitä,
minkälaisissa asioissa, miltä osin ja kuinka aktiivisesti
tuomari voi ja hänen pitääkin etenkin
valmisteluvaiheessa, puuttua kysymyksillään ja
huomautuksillaan  oikeudenkäyntiaineiston selventämiseen,
rikastamiseen ja rajoittamiseen. Materiaalinen
prosessinjohto oli yleisesti ottaen varsin passiivista.
 
Prosessinjohdosta ja rooliperiaatteista

41. Materiaalisesta prosessinjohdosta oli 1900 -luvun alkupuolella julkaistu professori Otto Hj. Granfeltin ruotsinkielinen teos, josta oli vuonna 1930 otettu toinen painos. Tauno Tirkkonen oli oppikirjoissaan käsitellyt aineellista prosessinjohtoa verrattain niukasti. Tämän vuoksi oli korkea aika laatia uusi ja ajantasainen kirja prosessinjohdosta, jossa otettiin huomion lainsäädännössä ja oikeuskäytännössä tapahtuneet muutokset ja jossa ennen muuta omaksuttiin tuomareita entistä selvästi aktiivisempaan prosessinjohtoon kannustava ote.6

42. Tuomarintyön ohessa kirjan tekeminen ei ollut kovin
helppo tehtävä, mutta sain kuitenkin kirjan valmiiksi
vuonna 1988. Se käsittelee materiaalista prosessinjohtoa
sekä riita- että rikosjutuissa. Kirjaan sisältyy myös
monia peruskäsitteitä, kuten esimerkiksi
väittämistaakkaa, koskevia jaksoja. Tein kirjaa varten
sadalle alioikeuden tuomareille suunnatun empiirisen
kyselyn, jonka tuloksia selostin ja kommentoin kirjan
asianomaisissa kohdissa.
43. Olin itse tyytyväinen kirjaan, joka sai myös
käytännön tuomareiden keskuudessa aika myönteisen
vastaanoton. Otaksun, että tuomarit tai ainakin osa
heistä, alkoivat kirjan luettuaan suhtautua entistä
aktiivisemmin materiaalisen prosessinjohdon ja etenkin
kyselyoikeuden  käyttämiseen. Lainsäädännön muuttumisen
johdosta kirjasta olisi toki pitänyt laatia jo kauan
sitten uusi ja täydellisesti tarkistettu painos tai
kirjoittaa ”koko homma” uudelleen, mutta minulla ei ole
ollut siihen enää  voimia.

44. Tässä kohtaa on syytä todeta myös yksi terminologinen seikka. Lanseerasin Materiaalinen prosessinjohto -kirjassa prosessioikeuteen uuden käsitteen, nimittäin rooliperiaatteet. Se koskee tuomarin ja asianosaisten - käytännössä heidän asiamiestensä - prosessitoimien suhdetta mitä tulee prosessiaineiston hankintaan, esittämiseen ja selvittämiseen. Aikaisemmin samaa asiaa tarkoittaen on yleensä käytetty käsitettä

6 Jaoin aineellisen prosessinjohdon viiteen eri osaan, eli aineistoa selventävään, täydentävään, rikastavaan, rajoittavaan ja informoivaan prosessinjohtoon. Tämän jaottelun ovat muut tutkijat ja kirjoittajat sittemmin hyväksyneet. Uusimmassa eli Dan Heleniuksen ja Tuula Linnan varsin mainiossa teoksessa Siviili- ja rikosprosessioikeus (2021) esitetään täysin samanlainen jaottelu kuin olin vuonna 1988 itse tehnyt (mt. s. 90-91). On miellyttävää huomata, että olen tässä(kin) asiassa onnistunut varsin hyvin.

työnjakoperiaatteet, mutta mielestäni rooliperiaateet on
paljon iskevämpi ja myös helpompi muistaa. Ilokseni olen
todennut, että nykyisin kaikki muutkin prosessualistit
käyttävät nimenomaan termiä rooliperiaatteet; jos he
vielä muistaisivat vaikkapa alaviitteessä mainita, että
mainitun periaatteen tai käsitteen on lanseerannut
Virolainen, niin olisin tosi tyytyväinen!
45. Olen yrittänyt kirjoissani ja artikkeleissani
korostaa sitä, että käytännön riita-asian
oikeudenkäynnissä on syytä omaksua yhtäältä tiukka
väittämistaakkaa koskeva tulkinta, mutta toisaalta tämän
vastapainoksi tuomarin aktiivinen materiaalinen
prosessinjohto. Liiallisuuksiin tuomari ei tietenkään voi
aktiivisessa prosessinjohdossa mennä, mutta varsinkin
asianosaisten esityksiä selventävä prosessinjohto on aina
perusteltua.

46. Erään toisenkin käsitteen olen onnistunut ujuttamaan prosessioikeudelliseen terminologiaan. Tarkoitan käsitettä vaatimistaakka, josta säädetään OK 24 luvun 3 §:n 1 momentissa. Käsite tarkoittaa tuomioistuimen kannalta tarkasteltuna asianosaisten vaatimusten sitovuutta niin, ettei tuomiossa saa tuomita muuta tai enempää kuin mitä on vaadittu. Asianosaisen tulee siten huolehtia siitä, että hän esittää oikeudenkäynnissä laadultaan ja määrältään oikean ja riittävän vaatimuksen.

47. Kihlakunnantuomarina laadin tuomioistuinharjoittelua
suorittaville notaareile ja käräjätuomareille ohjeet,
joiden alkulause kuului: Tuomarin tärkeimmät tehtävät
käräjillä ovat 1)  aktiivisesta materiaalisesta
prosessinjohdosta huolehtiminen ja 2)  ratkaisun
asianmukainen ja ymmärrettävä perusteleminen.

 

Tuomion perusteleminen, pro et contra -metodi

48. Olin huomannut jo hovioikeuden ja korkeimman oikeuden
esittelijänä ollessani ja myöhemmin tuomarina
toimiessani, miten tärkeä merkitys tuomion perusteluilla
on, ei vain asianosisten, vaan myös suuren yleisön ja
koko lainkäytön uskottavuuden kannalta. Toisaalta
julkisessa keskustelussa ja oikeuskirjallisuudessa
valitettiin jatkuvasti tuomioiden ja päätösten liian
suppeita ja niukkoja perusteluja. Päätin, että tilanteen
korjaamiseksi kirjoitan joskus kirjan tuomion
perustelemisesta. Tavoitteen toteutuminen kesti, mutta
tulipahan tuokin työ aikanaan tehdyksi ja vieläpä kahtena eri kirjana.
49. Aloitin kirjoittamalla vuonna 1986 Lakimies-lehden
Jouko Halilan 70-vuotisjuhlan kunniaksi omistetussa
numerossa julkaistun tuomion perustelemista käsittelevän
artikkelin (sivut 889-917). Pohdin siinä myös
perustelemisessa havaittujen puutteiden syitä ja
mainitsin jo tuolloin kannattavani pääsyiden tai
-argumenttien ohella myös  vastasyiden eli  ratkaisun
lopputulosta vastaan puhuvien ns. contra-argumenttien
ilmoittamista tuomiossa.
50. Vuonna 2003 julkaisin yhdessä entisen oppilaani OTL
Petri Martikaisen kanssa Talentumin kustantaman reilut
300 sivua käsittävän kirjan, jolle annoin nimen ”Pro et
contra. Tuomion perustelemisen keskeisiä kysymyksiä”.
Kirja, josta professori Aulis Aarnio kirjoitti
Aamulehdessä suorastaan kiittävän arvostelun, on jo ajat
sitten loppuunmyyty.

51. Lanseerasin mainitussa kirjassa pro et contra -perustelumetodia koskevan käsitteen; rooliperiaatteiden lisäksi nyt siis toinen tärkeä prosessioikeudellinen käsite! Tarkoituksena olin nimittäin muun ohella osoittaa, että perustelujen avoimuuteen kuuluu, ei vain tuomion lopputulosta puoltavien, vaan myös sitä vastaan puhuvien seikkojen ja perusteiden ilmoittaminen sekä punninta siitä, miksi pro perusteet ovat tuomarin käsityksen mukaan olleet vastasyitä painavammat. Näin tapahtuu lähes kaikkien muiden maiden tuomioistuimissa ja etenkin niiden ylimmissä oikeuksissa.

52. Professori Tauno Tirkkonen oli oppikirjoissaan
nimenomaan esittänyt, että tuomiossa säännönmukaisesti
riittää  vain lopputulosta tukevien perusteiden
esittäminen, ja että vasta-argumenttien viittaaminen on
tarpeellista vain silloin, kun se pääsyiden esittämisen
kannalta osoittautuu välttämättömäksi. Tämä johti siihen,
ettei vastaperusteluja käytännössä juuri milloinkaan
otettu perusteluihin. Me pyrimme osoittamaan, että
vastasyiden mainitseminen ja niiden punninta - ei siis
pelkkä viittaaminen contra-argumentteihin -
pääperusteiden kanssa on ratkaisutoiminnan avoimuuden
kannalta tarpeen etenkin joko näytön arvioinnin tai
oikeusnormin  tulkinnan kannalta epäselvissä tai
vaikeissa jutuissa.

53. Pro et contra -kirjamme käsitti itse asiassa vasta perustelututkimuksen yleisen osan. Laajemmin ja perusteellisemmin pureuduimme Petri Martikaisen kanssa perustelemisen maailmaan sekä fakta- että normiperusteiden osalta vuonna 2010 ilmestyneessä Tuomion perusteleminen -nimisessä 600 sivua käsittävässä kirjassamme. Puolsimme kirjassa muun ohella oikeuskirjallisuuteen viittaamisen merkitystä etenkin korkeimman oikeuden perusteluissa. Käräjä- ja etenkin hovioikeudet olivat jo muutama vuosi aiemmin alkaneet viitata oikeuskirjallisuuteen.7

54. Tuomion perustelemisen tärkeyden korostaminen on
kannattanut, sillä  tämän vuosituhannen puolelle ja
erityisesti 2010-luvulle tultaessa tuomion perustelujen
laadussa on tapahtunut meillä selvää kohennusta. Tämä
ilmenee etenkin korkeimman oikeuden ennakkopäätösten
oikeudellisesta päättelystä, joka on todella
seikkaperäistä pro et contra -näkökohtien monipuolista ja
ymmärrettävällä kielellä laadittua argumentointia ja
punnintaa. Korkein oikeus on alkanut vähitellen viitata
myös oikeuskirjallisuuden kannanottoihin, joka tietenkin
tyydyttää suuresti  vanhaa kriitikkoa.

55. Perustelujen kehittyminen ei toki ole yksinomaan minun ansioitani, ei suinkaan, sillä prosessioikeuden oppikirjoissa on yleensä ainakin huomautettu siitä, että perusteluissa on toivomisen varaa. Itse olen ottanut kuitenkin ko. epäkohdan useimmin ja kaikista tiukimmin esille ja kirjoittanut asiasta säännöllisesti lähes 25 vuoden ajan. Olen hieman jopa ylpeä, että hoksasin lanseerata juridiseen terminologiaan pro et contra -perustelumetodia tarkoittavan käsitteen ja panna sen vuonna 2003 ilmestyneen kirjani nimeksi.8

56. Ratkaisujen perusteluissa on itse asiassa menty viime
aikoina äärimmäisyydestä toiseen. Kun vielä 15-20 vuotta
sitten  minulla oli mielestäni jatkuvasti perusteltua
aihetta  puuttua tuomioistuinten - myös korkeimman
oikeuden - liian niukkoihin perusteluihin, on tilanne nyt se,
että olen alkanut toppuutella myös korkeinta oikeutta
liian laajoista ja seikkaperäisistä perusteluista.

7 Ks. myös artikkeliani Oikeuskirjallisuus oikeuslähteenä ja tuomion perusteluissa, LM 2012, s. 3-32.

8 Dan Heleniuksen ja Tuula Linnan edellä jo mainitussa oppikirjassa Siviili- ja rikosprosessioikeus käsitellään tuomion perustelemista aika vähän. Minusta on yllättävää, etteivät kirjoittajat mainitse tässä yhteydessä lainkaan pro et contra -perustelumetodia, jota itse pidän tärkeänä periaatteena.

Ennakkopäätöksiin tutustuvat ihmiset eivät jaksa kunnolla
ja ajatuksella perehtyä tarpeettoman seikkaperäisiin tai
yksityiskohtaisiin perusteluihin, niistä kärsii
luettavuuden ohella myös perustelujen ymmärrettävyys.
Perustelujen loppuun olisi usein aihetta laatia
tiivistelmä eli keskeisiä perusteluja koskeva yhteenveto.

57. Oppikirjojeni ja yleisesitysteni suhteen viittaan lyhyesti vain kirjoihin Alioikeusuudistus I (4. painos 1993), Lainkäyttö (1995), Rikosprosessioikeus I (1998), Rikosprosessin perusteet (RP I, 2003,Rikosprosessin osalliset (RP II, 2004).9 Kaksi viimeksi mainittua teosta olen kirjoittanut yhdessä eduskunnan apulaisoikeusasiamiehenä nykyisin olevan OTT Pasi Pölösen kanssa.10

 
Minun metodini
58. Jos kirjallista tuotantoani, joka ei toki rajoitu
yksinomaan rikosprosessioikeuteen,  halutaan luonnehtia,
niin sanoisin, että metodini on alusta lähtien ollut
sopivalla tavalla kriittinen. En ole esittänyt kritiikkiä
pelkästä kritisoinnin halusta, vaan olen pyrkinyt
kiinnittämään huomiota, en ainoastaan lainsäädännössä,
vaan myös tuomioistuimien toiminnassa ja yleensä
lainkäytössä esiintyviin puutteisiin ja epäkohtiin, jotta
ne tunnistettaisiin, niistä keskusteltaisiin avoimesti
niihin ja saataisiin aikaa myöten korjatuiksi.
59. Tämä kriittinen lähestymis- ja esitystapa ilmenee
ehkä selvimmin kirjassa Lainkäyttö (1995), mutta itse
asiassa, kun nyt jälkeenpäin palautan mieleen koko
tuotantoani, myös kaikissa muissakin kirjoissani; myös
artikkeleissani on aina enemmän tai vähemmän kriittinen
lähestymistapa ja ote.
60. En ole pyrkinyt miellyttämään lainsäätäjää tai
lainvalmistelukuntaa, en myöskään tuomioistuimia -
korkeimmasta oikeudesta puhumattakaan -  vaan olen
pyrkinyt aina avoimesti ja rehellisesti kertomaan, missä

9 Alioikeusuudistus -kirjan kustansi Lapin tiedekunta ja se möi niin hyvin, että tiedekunta osti myynnistä saaduilla varoilla uuden kopiokoneen, joka ristittiin Jyrki I:ksi. Itse hankin kirjasta saaduilla tekijänpalkkioilla kunnon moottoriveneen, joka on edelleen käytössä ja toimii hyvin.

10 Ks. myös Alma Talentin kustantamaa oikeuden perusteokset -sarjassa ilmestyvää Prosessioikeus-kirjaa, johon olen kirjoittanut n. 200 sivua käsittävän johdantoluvun prosessioikeuden keskeisistä kysymyksistä. Kirjasta ilmestyy tänä vuonna jo kuudes täydennetty painos.

asioissa on menty pieleen ja millä tavoin ja mitkä asiat
olisi syytä korjata. Toivoisin, että myös muut
prosessioikeuden professorit ja tutkijat ylipäätään
voisivat noudattaa  samantapaista kriittistä otetta
omassa tuotannossaan.

61. Yleisessä oikeustieteessä puhutaan kriittisestä oikeuspositivismistä, josta esimerkiksi Kaarlo Tuori on kirjoittanut vuonna 2000 ilmestyneen laajan teoksen. Lainaan tuosta käsitteestä sanan kriittinen ja kutsun omaa tutkimusmetodiani sanoilla kriittinen prosessioikeus. Sitä olen harjoittanut kohta 50 vuoden ajan, sillä ensimmäinen prosessioikeutta käsittelevä artikkelini julkaistiin Lakimies-lehdessä vuonna 1972.11

62. Olen pitänyt kirjallisessa toiminnassani silmällä
systematisoinnin ja  prosessioikeuden teorioiden ja
yleisten oppien ohella myös  käytännön lainkäytön
tarpeita ja sitä, että kirjoituksista olisi hyötyä myös
tuomareiden ja muiden lainkäyttäjien työssä.  Tässä
kohtaa muistuu usein mieleen professori Tauno Ellilän
luennoillaan esittämä tokaisu prosessioikeuden
käytännönläheisyydestä: ”Prosessioikeus on käytännön
ruljanssioppia”. Jotkut tutkijat katsovat, että
oikeustieteen harjoittajan tehtäviin ei kuuluisi
tulkintasuositusten esittäminen.
63. Olen itse tutkijanakin enemmän pragmaatikko kuin
teoreetikko, vaikka en toki halua mitenkään aliarvioida
teoreettisesti ajattelevia tutkijoita tai heidän työtään.
Tämän takia en  ole pitänyt tulkintasuositusten
esittämistä minään ”mörkönä”, jota tulisi välttää, vaan
olen usein pyrkinyt esittämään mahdollisimman perustellun
näkemykseni myös siitä, miten jokin tärkeä
tulkintaongelma olisi syytä ratkaista tai miten tai millä
asenteella tuomareiden tulisi suhtautua esimrkiksi
aineelliseen prosessinjohtoon tai tuomion
perustelemiseen.
64. Prosessioikeuteen kuuluvien säännösten tulkinnassa
olen sekä tuomarina että tutkijana pyrkinyt noudattamaan
lähinnä P.O.Ekelöfin omaksumaa teleologista metodia,
muitakaan metodeja toki unohtamatta.  Sen mukaan
tulkitsija selvittää ensiksi, mitä tavoitteita tai arvoja

11 Artikkeli käsitteli syyttäjän muutoksenhakuoikeutta syytetyn eduksi; tästä kysymyksestä oli aiheutunut käytännössä epätietoisuutta. Päädyin siihen, että syyttäjän ko. valitusoikeus tulisi hyväksyä laajemmin kuin Tauno Tirkkonen oli oppikirjassaan esittänyt. Olen siis ollut aika monessa asiassa toisella kannalla kuin Tirkkonen!

säännöksellä on tarkoitus edistää, minkä jälkeen hän
pohtii, miten kysymykseen tulevat eri vaihtoehtoiset
ratkaisuvaihtoehdot toteuttaisivat mainittuja
tavoitteita. Tulkinnassa päädytään vaihtoehtoon, joka
vaikutusten kannalta parhaiten vastaa säännöksen
tavoitteita.
65. Vaikka kuulun kriittisen prosessoikeustutkimuksen
edustajiin, haluan toisaalta tehdä yhden asian selväksi.
En suinkaan ole kritisoinut kaikkea, mikä ”
prosessioikeudessa liikkuu”, vaan  arvostan suuresti
monia prosessioikeuden alalla aikaan saatuja
lainsäädännön uudistuksia. Niihin kuuluvat esimerkiksi
riita- ja rikosasioiden oikeudenkäyntiuudistukset,
hovioikeusuudistus, syyttäjälaitoksen kehittyminen,
esitutkinta- ja pakkokeinolait sekä todistusoikeutta
koskeva uudistus. Ratkaisujen perustelut ovat parantuneet
valtavasti ja suullisia käsittelyjä pidetään nyt
runsaasti myös hovioikeudessa ja korkeimmassa oikeudessa.
66. Suurimmat epäkohdat liittyvät oikeudenkäynnin
hitauteen. Tämä ei johdu suinkaan vain lainsäädännössä
olevista puutteista, vaan  parantamisen varaa olisi tässä
suhteessa paljon myös lainkäyttäjillä ja tuomareilla.
Laajemmissa jutuissa oikeudenkäynti toistetaan  lähes
sellaisenaan, kun käräjäoikeuden tuomioon on haettu
muutosta hovioikeudesta, eivätkä käräjä-ja hovioikeudet
noudata  kansliatuomion antamisesta laissa säädettyjä
määräaikoja.
67. Hovioikeuskäsittelyn keventämiseksi  on valmisteilla
uudistus käräjäoikeudessa todistelutarkoituksessa
kuultujen henkilöiden kertomusten videoinnista ja
videotallenteiden vastaanottamista todisteina
hovioikeuden pääkäsittelyssä.  Tämänkin sangen
tarpeellisen hankkeen valmistelu on edennyt
oikeusministeriössä varsin hitaasti.
 
Prosessioikeutta blogistina
68. Eläkkeelle vuonna 2011 siirtymisen jälkeen en ole
lähes kymmeneen vuoteen julkaissut kirjoja tai
artikkeleita juridisissa aikakausilehdissä. Tämä ei
tarkoita sitä, että olisin lopettanut juridiikasta ja
prosessioikeudesta kirjoittamisen ja julkaisemisen. Ei
sinne päinkään!

69. Syksyllä 2008 aloitin netissä, siis sosiaalisessa mediassa, pitää oikeudellisen elämän ilmiöitä ja ajankohtaisia kysymyksiä käsittelevää blogia. Olen julkaissut siinä 1150 artikkelia, joista suurin osa käsittelee tuomioistuinlaitosta, oikeudenkäyntimenettelyä ja yleensä lainkäyttöä.12 Vuonna 2016 aloin pitää toista blogia, jonka nimesin aluksi - kuinkas muutenkaan - prosessioikeusblogiksi. Pari vuotta sitten vaihdoin blogin nimeä, ja nyt blogini on juhlallisesti Rule of law -blogi, jossa olen tähän mennessä julkaissut 230 kirjoitusta.13 Näissä blogeissa olen muun muassa kommentoinut tuoreeltaan toista sataa korkeimman oikeuden vuosina 2008-2021 antamaa ennakkopäätöstä. Rule of law -blogissa olen julkaissut myös muiden juristien laatimia kirjoituksia ajankohtaisista aiheista. Blogijuttuja on kommentoitu innokkaasti ja monet tuomarit, asianajajat ja tutkijat näyttävät seuraavan Rule of law -blogia ahkerasti. Joihinkin blogikirjoituksiin on viitattu jopa eräissä prosessioikeutta koskevissa väitöskirjoissa.14

70. Viimeisin villitykseni on Twitter, jossa keskustelen
päivittäin varsinkin juridiikkaa ja oikeudenhoitoa
koskevista ajankohtaisista kysymyksistä. Se on ollut
emeritukselle mielenkiintoinen kokemus, ja  uskoakseni
voinut voinut myös sen avulla siellä selventää
keskustelukumppaneille hieman epäselviksi jääneitä
oikeudenkäynnin periaatteita tai käytännön lainkäyttöön
liittyviä kysymyksiä.
71. Voin kokemusteni perusteella suositella tutkijoille,
tuomareille, asianajajille ja syyttäjille  blogin
pitämistä ja Twitter-tilin avaamista.  Jotkut heistä ovat
toki ovat jo Twitterissä, mutta suurin osa lähinnä
passiivisina seuraajina, eivät aktiivisina
keskustelijoina.

72. Lainkäyttöä tai yleensä juridiikkaa koskevista asioista keskusteleminen näyttää muutenkin olevan Suomessa edelleen melko vaatimatonta. Muutama vuosi sitten meillä perustettiin Suomen Prosessioikeusyhdistys

12 Ks. http://jyrkivirolainen.blogspot.com
13 Ks. http://jyrkivirolainen-oikeus.blogspot.com

14 Siirtyessäni vuonna 2011 eläkkeelle Lapin oikeustieteiden tiedekunta kustansi Blogikirja-nimisen teoksen, joka sisältää 45 vuosina 2008-2011 kirjoittamaani blogijuttua. Kirjassa on 340 sivua, joka tarkoittaa sitä, että yhden blogijutun keskimääräinen pituus on noin kahdeksan sivua. Tästä voi päätellä, että laatimistani 1350 blogijutuista voisi saada tekstiä noin 6 000 painosivun verran. Blogeja on käyty lukemassa noin 5 miljoonaa kertaa ja kirjoituksiin on tullut 12 000 kommenttia.

(SPOY), jonka johtopaikoilla ovat olleet tuomarit, yliopistotutkijoiden ja opettajien panos yhdistyksen toiminnassa on ollut vähäistä. Yhdistykseltä voisi kohtuudella odottaa hieman aktiivisempaa otetta, sillä sen toiminta on tähän mennessä rajoittunut lähinnä vain yhden keskustelutilaisuuden pitämiseen vuosittain. Yhdistys voisi perustaa oman lehden tai ainakin blogin, jossa oppiaineen harrastajat ja muutkin lakimiehet keskustelisivat ja ottaisivat kantaa juridiikan ja yleensä oikeudellisen elämän ajankohtaisiin kysymyksiin.

 
Prosessioikeus oppiaineena

73. Oikeustieteen yliopisto-opetuksssa prosessioikeus on esiintynyt Suomessa perinteisesti itsenäisenä, siviili- ja rikosoikeudesta erillisenä oppiaineena. Hallintoprosessioikeutta on sen sijaan opetettu hallinto-oikeuden yhteydessä, mikä on johtunut siitä, että hallintolainkäyttöä on pidetty tavallaan hallintotoiminnan tai -menettelyn jatkeena. Eräissä muissa maissa siviiliprosessioikeuden ja ulosotto- oikeuden opetus sitä vastoin on kytketty siviilioikeuden ja rikosprosessioikeus taas rikosoikeuden opetukseen. Tämä johtuu lähinnä siitä, että kyseisissä maissa riita- ja rikosasian oikeudenkäynnit on järjestetty toisistaan huomattavasti poikkeavalla tavalla ja myös erilaisin säädöksin. Suomessa (ja Ruotsissa) siviili- ja rikosprosessi ovat sen sijaan järjestetty vanhastaan saman lain eli oikeudenkäymiskaaren (OK) säännöksillä, mistä johtuu, että mainitut prosessilajit eivät ole täällä eriytyneet läheskään siinä määrin kuin Keski- Euroopan maissa on tapahtunut. Tämä on myös heijastunut prosessioikeuden yliopisto-opetukseen.15

74. 1970-luvun alkupuolella tutkinnonuudistuksen
valmistelun yhteydessä edellä mainittuun käytäntöön
yritettiin saada aikaan muutosta. Oikeustieteellisten
opintojen uudistamiskomitea ehdotti mietinnössään (KM
1973:30), että prosessioikeuden opettaminen itsenäisenä
aineena lopetettaisiin ja että prosessuaalisia kysymyksiä
tarkasteltaisiin materiaalisten oikeussäännösten ja niitä

15 Tosin sama professori voi opettaa sekä rikos- että prosessioikeutta, kuten Turun ja Itä-Suomen tiedekunnissa on ollut asian laita. Myös siviili- ja siviiliprosessioikeuden opetus on voinut olla samalla professorilla. Tästä esimerkkeinä voidaan mainita vaikkapa R.A.Wrede ja Jouko Halila. Vm. toimi siviili- ja siviiliprosessioikeuden henkilökohtaisena ylimääräisenä professorina vuosina 1960-1967 ja siirtyi sen jälkeen prosessioikeuden professoriksi. Helsingin tiedekunnassa on vakiintuneesti ollut ruotsinkielinen rikos- ja prosessioikeuden professuuri.

koskevien oppiaineiden yhteydessä. Ehdotuksen eräänä
lähtökohtana pidettiin  prosessioikeuden väitettyä
ylikorostunutta asemaa oikeustieteen opetuksessa.

75. Useimmissa mietinnön johdosta annetuissa lausunnoissa korostettiin kuitenkin prosessioikeuden itsenäisen aseman säilyttämisen merkitystä.16 Korkeimman oikeuden lausunnossa pidettiin välttämättömänä, että lakimiehillä on riittävät tiedot myös niistä menettelyä koskevista seikoista, jotka vaikuttavat oikeusjutun kulkuun ja usein myös lopputulokseen. Korkeimman oikeuden lausunnon mukaan prosessioikeuden opetus tarjoaa lisäksi parhaan tilaisuuden kehittää opiskelijoissa lakimiehiltä edellytettävää objektiivista ja tasapuolista suhtautumistapaa.17

76. Prosessioikeus, tarkemmin sanottuna
siviiliprosessioikeus ja rikosprosessioikeus, on säilynyt
materiaalisesta oikeudesta erillisenä itsenäisenä
oppiaineena, mikä on luonnollisesti hyvä asia.
Hallintoprosessi sitä vastoin kuuluu edelleen hallinto-
oikeuteen, eikä siinä suhteessa ole lähiaikoina
odotettavissa muutosta. Kun hallintolainkäyttöä ei voida
enää pitää hallinnon jatkeena, vaan se kuuluu
hallintoviranomaisista riippumattomille ja itsenäisille
hallintotuomioistuimille, ja vastikään eli vuonna 2019 on
säädetty uusi ja ajanmukainen laki oikeudenkäynnistä
hallintoasioissa, olisi perusteltua, että
hallintoprosessin opetus siirrettäisiin prosessioikeuden
yhteyteen, johon se luontevasti kuuluisi.
 
Prosessioikeuden merkitys kasvanut
77. Prosessioikeuden merkitys on viimeksi kuluneiden 20-
30 vuoden aikana kasvanut muun muassa sen johdosta, että
oikeudenkäyntimenettelyä on voimakkaasti uudistettu eri
prosessilajien osalta. Viittaan tässä kohdin jo
mainittuihin 1990-luvulla toteutettuihin
alioikeusuudistukseen, riita-ja rikosasioiden menettelyn
sekä hovioikeusmenettelyn uudistamiseen.
78. Myös tuomioistuinten organisaatiossa on tapahtunut
tiettyjä muutoksia, ja tuomioistuimien hallinnosta
säädetään nyt kaikkien tuomioistuinten osalta  vuonna

16 Ks. Lausunnoista Lakimies 1974 s. 649-711 ja erityisesti Tauno Tirkkosen lausunnosta LM 1973 s. 637-654.

17 Ks. KKO 1973 III s. 252.

2019 voimaan tullessa tuomioistuinlaissa. Tuomioistuinten
keskushallinnosta vastaaminen ei kuulu enää
oikeusministeriölle, vaan sitä varten on perustettu
itsenäinen tuomioistuinvirasto, joka toimii tuomareista
koostuvan johtokunnan alaisuudessa. Tämä on vahvistanut
entisestään tuomioistuinten riippumattomuutta ja
oikeusvaltion merkitystä.

79. Suomen ratifioimat kansainväliset ihmisoikeussopimukset, joista on erityisesti mainittava Euroopan ihmisoikeussopimus, sekä liittyminen Euroopan unionin jäseneksi, ovat myös asettaneet lainkäytölle sekä tuomioistuimille ja muille lainkäyttöviranomaisille uudenlaisia laatuvaatimuksia. Ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan oikeudenmukaisen oikeudenkäynnille asettamat vähimmäisvaatimukset ja niiden soveltamista koskeva Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntö, samoin kuin perustuslain 21 §:n säännökset jokaiselle kuuluvista prosessuaalisista perusoikeuksista, ovat vaikuttaneet ratkaisevalla tavalla oikeudenkäynnin kehittymiseen ja avautumiseen. Oikeudenkäyntimenettelyltä edellytetään nyt varmuuden, joutuisuuden ja kohtuuhintaisuuden lisäksi oikeudenmukaisuutta (procedural justice), joka on noussut prosessin uudeksi johtotähdeksi.

80. Oikeudenkäyttöä koskevassa keskustelussa etualalle ovat nousseet sellaiset kysymykset kuin tuomioistuinten riippumattomuus ja sen vahvistaminen, tuomareiden puolueettomuus ja ammattietiikka, ihmisten tosiasialliset ja yhdenvertaiset mahdollisuudet saada asiansa tuomioistuimen tutkittavaksi eli lainkäytön saavutettavuus (access to justice), asianosaisten tosiasialliset mahdollisuudet tulla kuulluksi sekä oikeus saada huolellisesti ja ymmärrettävällä tavalla perusteltu ratkaisu.

81. Tuomioistuimet ja etenkin ylimmät oikeudet, korkein
oikeus ja korkein hallinto-oikeus, ovat yleisesti ottaen
selvinneet hyvin mainituista uudenlaisista odotuksista ja
haasteista. Korkein oikeus on ennakkopäätöksillään
onnistunut kehittämään alempien oikeuksien menettelyä
monilta osin nykyajan vaatimuksia vastaavalla tavalla.
Korkeimman oikeuden ennakkopäätöksistä runsas kolmannes
koskee nimenomaan prosessioikeudellisia kysymyksiä. Tässä
kohdin on lisäksi syytä mainita, että korkeimman oikeuden
presidenttinä on vuodesta 2019 lähtien toiminut
prosessioikeudesta oikeustieteen tohtoriksi väitellyt
Tatu Leppänen, joka on aiemmin toiminut tuomarina myös
hovi-ja käräjäoikeuksissa.
 
Prosessioikeuden tutkimuksesta
82. En käsittele tässä artikkelissa prosessioikeuden
opetusta, vaan totean vain, että se mennyt suurin
harppauksin eteenpäin niistä ajoista, jolloin itse olin
professorina. Prosessioikeuden tutkimus ja kirjallisuus
on minusta yleisesti ottaen pystynyt sekä klassisen
prosessioikeuden että insolvenssioikeuden kohdalla varsin
hyvin vastaamaan muun muassa uuden lainsäädännön mukanaan
tuomiin haasteisiin.
83. Oppikirjoja julkaistaan vähäiset resurssit huomioon
ottaen  kiitettävän ahkerasti. Yhtenä puutteena on
kuitenkin mainittava Juha Lappalaisen erinomainen
Siviiliprosessioikeus -teossarja, jonka  täydentäminen
uusilla osilla ja ajan tasalle saattaminen on ollut
keskeytyksissä, mutta tilanne tullee siltäkin osin
piakkoin korjaantumaan.

84. Prosessioikeuden perusteista on julkaistu viimeisten 20-30 vuoden aikana lukuisia kirjoja; lähes jokaiselta prosessorilta on ilmestynyt oma perusoppikirja, mikä on toki vain hyvä asia.18 Myös prosessioikeuden oppi- ja käsikirjoja julkaistaan runsaasti ja ne ovat paisuneet lähes aina 700-800 sivua käsittäviksi järkäleiksi, jollaisista jopa Tauno Tirkkonen olisi saattanut olla kateellinen! Alma Talentin Oikeuden perusteoksiin kuuluva Prosessioikeus -käsikirja on laajentunut lähes 1500 -sivuiseksi möhkäleeksi.

85. Väitöskirjoja prosessioikeudesta julkaistaan
tasaiseen tahtiin, mutta alan muita tieteellisiä
monografioita sen sijaan melko vähän. Todistusoikeutta
käsittelevät väitöskirja ovat olleet ilahduttavasti
lisääntymässä. Viimeisimmistä niistä tulevat mieleen tänä
vuonna ilmestyneet Jurkka Jämsän oivallinen
väitöskirja  ”Oikeudelliset todistelunrajoitteet
rikosasiassa” ja korkeimman oikeuden jäsenen virasta
kolmisen vuotta sitten eläköityneen Jorma Rudangon  yli
700-sivuinen väitöskirja ”Näkökohtia

18 Itse en saanut sellaista tehtyä, mutta tämän puutteen on korjannut lAlma Talentin kustantamaan laajaan (ja paksuun) Prosessioikeus-kirjaan kirjoittamani noin 200 sivua käsittävä luku ”Johdatus prosessioikeuteen”, jota professori Mikko Vuorenpää on teoksen kahdessa viimeisimmässä painoksessa täydentänyt. Teoksesta ilmestyy tänä vuonna jo kuudes täydennetty painos.

todistusharkinnasta”.19 Olen kirjoittanut molemmista väitöskirjoista arvioin Rule of law -blogissa.

86. Vaikka paremmaksi kaikki muuttuu, hyväksi ei
milloinkaan! Tämä lentävä lause pitää paikkansa myös
prosessioikeuden osalta. Tarkoitan tällä sekä
lainsäädännössä että oikeuskäytännössä olevia puutteita.
Kun juhlakirjassa julkaistavasta artikkelista on kyse, en
halua kuitenkaan ryhtyä kirjoituksen lopussa
tarpeettomasti synkistelemään tilannetta.
87. Mainitsen kuitenkin pari asiaa, joiden suhteen
olisi syytä toivoa pikaista muutosta. Yksi niistä
koskee  hovioikeuden jatkokäsittelylupajärjestelmää eli
ns. jkl-asioita, joista ei ole tyydyttävällä tavalla
laissa säädetty. Tämä on johtanut siihen, että lähes
puolet korkeimmalle oikeudelle tehtävistä
lupahakemuksista koskee jkl-asioita, jolloin korkein
oikeus on joutunut antamaan  vajaan kymmenen vuoden aika
yli 50 jkl-asioita koskevaa ennakkopäätöstä ja saman
verran muita päätöksiä. Tätä ei ei tietenkään voida pitää
hyvänä asiana, sillä siitä ilmenee, etteivät asianosaiset
luota hovioikeuksien jkl-asioissa antamiin kielteisiin
päätöksiin, joita ei lain mukaan tarvitse perustella
asiallisesti ottaen lainkaan.
88. Toinen epäkohta koskee aivan liian korkeiksi
kohonneita riita-asioiden oikeudenkäyntikuluja. Tämä on
johtanut siihen, etteivät keskituloiset kansalaiset
rohkene kuluvastuun pelon takia  nostaa kannetta ja
saattaa asioitaan käräjäoikeuden tutkittavaksi.  Kulu-
uudistusta on odotettu jo lähes 30 vuotta, mutta turhaan,
eikä nopeaa muutosta asiassa näytä edelleenkään olevan
tulossa. Tehokkain tapa minun mielestäni puuttua asiaan
olisi asioiden laatuun ja vaikeusasteeseen perustuvien
kulutaksojen ja -kattojen säätäminen, sillä noin 90
prosenttia kuluista koostuu oikeudenkäyntiasiamiesten
palkkioista.
89. Miten nämä ja monet muut käytännössä ilmenevät
epäkohdat ja puutteet liittyvät prosessioikeuden
tutkimukseen?  Kyllä ne liittyvät, sillä minusta
oikeustieteen harjoittajat eivät voi ummistaa silmiään
niiltä ja keskittyä vain voimassa olevan säännöstöjen
selostamiseen, systematisointiin ja tulkintaan.
Oikeustieteilijöillä jos keillä on asiantuntijoina

19 En malta olla tässä yhteydessä mainitsematta, että otin vuonna 1981 Jorma Rudangon notaariksi Kauhajoen tuomiokuntaan. Siitä Rudangon tuomarinura urkeni pikku hiljaa edelleen ja johti maan ylimmän tuomioistuimen tuomarinvirkaan asti.

tilaisuus havaita puutteet samoin kuin toimenpiteet,
joilla epäkohtia saataisiin korjatuiksi. Professorien ei
tulisi tyytyä esittelemään käsityksiään vain lehti- tai
tv-haastatteluissa, vaan heidän kannanottojaan
odotettaisiin myös kirjoissa ja artikkeleissa.

 

Epilogi

90. Yhteenvetona totean, että prosessioikeus on
vaikuttanut minuun uraani eri vaiheissa monilla eri
tavoilla. Olen itse pyrkinyt vaikuttamaan
prosessioikeuteen ja sen tutkimukseen  ja soveltamiseen
sekä tuomarina että tutkijana. Vuorovaikutus on ollut
hedelmällistä ja tuottanut tuloksia. Lukijat voivat toki
itse arvioida, olenko kenties liioitellut tai puhunut
niin sanotusti suulla suuremmalla.
91. Jossakin vaiheessa urani alkuaikoina ajattelin, että
esimerkiksi  kihlakunnantuomarin ja prosessioikeuden
professorin tehtävät oikeuden jakajana ja tutkijana ovat
aika jänniä ja niin mielenkiintoisia, että voisin itsekin
joskus olla jommassakummassa virassa.  Haaveeni ovat
toteutuneet tuplasti ja siitä olen tyytyväinen.

92. Jatkan prosessioikeuden seuraamista ja pienimuotoista tutkimista lähinnä blogijuttujen kirjoittamisen merkeissä; se pitää mielen virkeänä. Sain juuri valmiiksi kirjoituksen, joka koskee Ruotsin korkeimman oikeuden 21.4.2021 antamaa päätöstä siitä, voidaanko poliisin alustavassa puhuttelussa rikoksesta epäillyltä saamaa ja poliisin haalari- tai kehokameralle tallennettua raskauttavaa lausumaa käyttää oikeudessa syytettä tukevana todisteena, kun poliisi ei ollut informoinut epäiltyä nauhoituksesta, vaitiolo-oikeudesta tai oikeudesta avustajaan.20

93. Käykääpä siis, hyvät prosessualistit, lukemassa tuo
artikkeli Rule of law -blogista, jos kiinnostaa!

20 https://jyrkivirolainen-oikeus.blogspot.com/2021/04/231-poliisin-kehokameran- tallenne.html

keskiviikko 1. syyskuuta 2021

237. Heikki Kemppisen väitöstilaisuus

 

1. Heikki Kemppisen väitöskirjan ja -tilaisuuden analysointi on aloitettu viime perjantaina blogikirjoituksessa numero 236. 

Seurasin Heikki Kemppisen väitöstilaisuutta verkossa. Se pidettiin melko pieneltä näyttävässä luentosalissa, jossa väittelijä, virallinen vastaväittäjä ja kustos istuivat lähellä toisiaan - kahden metrin turvaväliä toki noudattaen. Tilaisuus ei (onneksi) vaikuttanut erityisen juhlalliselta, kankealta tai pönäkältä, vaan kyseessä oli pikemminkin leppoisa keskustelutilaisuus. Herrat eivät olleet pukeutuneet frakkiin, vaan ihka tavalliseen pukuun, solmion kaikki olivat muistaneet sitoa kaulaansa.

2. Väittelijä avasi tilaisuuden lukemalla alkupuheenvuoronsa, jossa hän kosketteli tutkimuksensa tavoitteita, dispositiota ynnä muita perusasioita. Hän esiintyi takin napitus auki vapaasti ja turhia jänittämättä. Sen jälkeen vastaväittäjä esitteli - myös seisten - omat alkukommentinsa, minkä jälkeen herrat istuutuivat ja varsinainen tarkastustyö alkoi. Kuten jo totesin, tilaisuus oli rennnonoloista jutustelua tai rupattelua, jossa kunnostautui varsinkin vastaväittäjä professori Matti Tolvanen leppoisalla pohjoiskarjalaisella tyylillään. Ilmeni, että kaikki kolme ovat tunteneet toisensa jo entuudestaan, joten muodolliset sinunkaupat tehtiin heti tilaisuuden alussa.

3. Tilaisuudessa hymyiltiin usein ja leveästi. Tässä kunnostautui myös kustoksena toiminut professori Dan Frände, joka ei muuten roolinsa mukaisesti voinut ottaa osaa keskusteluun. Jo väittelijän alkupuheenvuorossaan esittämä toinen virke, jossa hän siteerasi lyhyesti rangaistuksen mittaamisesta vuonna 1961 väitelleen kihlakunnantuomari Tapio Nousiaisen tekstiä, sai hymyn nousemaan kustoksen ja vastaväittäjänkin kasvoille.

4. Minusta vaikutti siltä, että vastaväittäjä Tolvanen oli äänessä enemmän kuin väittelijä, ehkä suhteessa 60 - 40; väittelijäkään ei toki tuppisuuksi jäänyt. Tyylilleen uskollisena Tolvanen heitteli huomioitaan ja kommenttejaan puolihuolimattomasti pilke toisessa silmäkulmassa, usein melko pitkään rupatellen kysäisemällä lopuksi väitteljältä, että "eikö niin"! Väittelijä oli tietenkin useimmiten samaa mieltä, mutta lisäsi myös omia kommenttejaan. Muutamat vastaväittäjän huomautukset näyttivät tulleen väittelijälle hieman yllättäen, jolloin hän hän aloitti vastauksensa sanoilla "hyvä kysymys"! Kaikkiin huomautuksiin ja kysymyksiin saatiin väittelijältä kuitenkin perusteltu vastaus, jolloin vastaväittäjäkin tyytyi lopuksi toteamaan, että "niinhän se varmaan onkin". Suurin piirtein tällaiseen leppoisaan tyyliin tilaisuus eteni kohti päätöstään, kahvitaukoa ei pidetty. Itse lopetin tilaisuuden seuraamisen noin puoli tuntia ennen sen loppua, sillä oli perjantai, jolloin minulla sattui olemaan muutakin tekemistä. Epäilemättä vastaväittäjä äityi loppupuheenvuorossaan kehumaan väitöstutkimuksen laatua ja esitti tiedekunnalle mielihyvin sen hyväksymistä.

5. Minun pitää näköjään kirjoittaa väitöskirjasta vielä kolmaskin blogikirjoitus, sillä vasta siinä pääsen itse asiaan. Tässä yhteydessä tyydyn toteamaan, että väitöstilaisuudessa keskusteltiin enemmän rangaistuksen määräämiseen ja mittaamiseen liittyvistä rikosoikeudellisista kysymyksistä, ei sen sijaan kovinkaan paljon niiden perustelemistavasta ja -metodeista. Kirjassakin perustelemista koskeviin kysymyksiin päästään käsiksi vasta sivulla 115. Vastaväittäjä Tolvanen tosin kertoi tilaisuuden alussa, että tarkoituksen ei olisi keskustella rangaistuksen mittaamisesta sinänsä, mutta kyllä siihen puututtiin varsin usein.

6. Mitään "suuren luokan kysymyksiä" väitöstilaisuudessa ei otettu esille. Kuvaavaa tässä suhteessa on, että vastaväittäjä aloitti yksityiskohtaisen tarkastuksen hieman yllättäen puuttumalla erilaisiin rangaistuksen määräämisestä ja mittaamisesta annettuihin viranomaisselvityksiin tai ohjeisiin sekä niiden asemaan oikeuslähteinä. Kohta tämän jälkeen vastaväittäjä otti puheeksi ns. peukalosäännöt, joita väittelijä on kirjassaan esittänyt; peukalosääntöjä esitetään myös Mika Huovilan väitöskirjassa Periaatteet ja perustelut vuonna 2003. Tolvanen viittasi myös kustos Dan Fränden väitöskirjassaan esittämiin peukalosääntöihin (tumregler). - Ennen vanhaan oltiin "karskimpia" ja puhuttiin nyrkkisäännöistä.