398. Asianajajan erottaminen liitosta. Verovelkojen maksamattomuus. KKO 2025:100

1. Ennakkopäätöksessä KKO 2025:100 on kysymys siitä, voitiinko asianajaja erottaa liiton jäsenyydestä sillä perusteella, että hän oli toistuvasti maksanut verovelkojaan vasta ulosottoperinnän kautta. Toisin sanoen täyttikö asianajaja enää asianajajan kelpoisuusvaatimukset.

2. Asianajaja A:lla ja hänen asianajotoimistollaan oli ollut toistuvasti verovelkoja ja muita julkisia maksuja ulosottoperinnässä, vaikka velkojen maksamiseen olisi ollut taloudelliset edellytykset. Vuonna 2021 A:lla oli ollut ulosottoperinnässä sanottuja velkoja hieman yli 45 000 euroa.

3. Asianajajaliiton hallitus katsoi päätöksessään 18.6.202, että A:n toistuva ja useita vuosia kestänyt menettely maksaa veroja sekä YEL-maksuja vasta ulosottoperinnän kautta osoitti hänessä piittaamattomuutta maksuvelvoitteidensa hoitamisesta ja oli omiaan alentamaan asianajajakunnan arvoa sekä luottamusta asianajajakuntaan. Ottaen huoioon A:n velkaantumisseurannan ajallinen kesto ja verovelkojen toistuva perintä ulosoton kautta hallitus katsoi, että A ei täyttänyt asianajajista annetun lain (AAL) 3 §:n 1 momentin 1 kohdan kelpoisuusedellytyksiä. Tämän vuoksi hallitus päätti erottaa A:n liiton jäsenyydestä ja poistaa hänet asianajajaluettelosta. 

4. A valitti päätöksestä Helsingin hovioikeuteen. Hovioikeus ei 1.9.2023 antamallaan päätöksellä muuttanut asianajajaliiton hallituksen päätöstä. Hovioikeus katsoi, että A oli sopimaton harjoittamaan asianajajan ammattia. Asia ratkaistiin vahvennetussa 7-jäsenisessä kokoonpanossa hovioikeuden presidentin toimiessa sen puheenjohtajana. Hovioikeudessa äänestys 6-1, yksi jäsen katsoi, että asianajajaliiton hallituksen päätös oli kumottava. 

5. Korkein oikeus (KKO) myönsi A.lle valitusluvan. Valituksessaan A vaati, että hovioikeuden ja liiton hallituksen päätökset kumotaan. A vetosi siihen, ettei hän ollut ylivelkainen ja että hänen erottamistaan koskeva päätös oli ennakkopäätöksen KKO 1997:29 ja asianajajaliiton valvontalautakunnan aiempien  päätösten vastainen, ennalta arvaamaton ja kohtuuton. 

6. KKO perusteli päätöstään "sivukaupalla" (kohdat 1-24) eli huomattavan paljon laajemmin kuin hovoikeus ja asianajajaliiton hallitus, mutta päätyi samaan lopputulokseen kuin nekin. Johtopäätöksenään KKO totesi, että päätöstä erottaa A asianajajaliitosta sillä perusteella, että hän ei enää ollut sopiva harjoittamaan asianajajan ammattia, ei ollut aihetta muuttaa. Peusteluissa todetaan myös,  ettei päärös ole ristiriidassa ennakkopäätöksen KKO 1997:29 kanssa.

7. Epäilemättä oikea ratkaisu selvässä asiassa. Huomattavasti lyhyemmilläkin perusteilla asiasta olisi KKO:n ratkaisussa toki selvitetty, vaikka  toisaalta on paikallaan, että tuomioistuin ilmoittaa oikeudellisen päättelynsä perusteet riittävän yksityiskohtaisesti. Huomio kiinnittyy myös siihen, että asianajajaliiton hallitus antoi päätöksensä jo vuonna 2021 ja hovioikeuskin 1.9.2023. - Oikeuden myllyt jauhavat toisinaan (tai melko usein) todella hitaasti.

  

304. Oikeusneuvos Pertti Välimäki 1950-2022

1. Helsingin Sanomissa oli eilen 30.5. oikeusneuvos Juha Häyhän ja kansliapäällikkö Pekka Timosen nekrologi oikeusneuvos Pertti Välimäestä, joka kuoli 71-vuotiaana 10. toukokuuta. Kun tunsin Välimäen, en tosin erityisen hyvin, ajattelin kirjoittaa omat muistikuvani Välimäestä ja siitä, millaisia ajatuksia hänen toimintansa minussa herätti.

2. Pertti Välimäki auskultoi eli suoritti tuomioistuinharjoittelun Janakkalan tuomiokunnassa Riihimäellä 1970-luvun puolivälissä ja sai varatuomarin arvon 1976. Itse auskultoin ja olin puoli vuotta notaarina samassa tuomiokunnassa kymmenkunta vuotta aiemmin, varatuomarin tittelin sain 1968. Tuomiokunnan päällikkönä oli tuolloin legendaarisen ukkotuomarin maineessa ollut Niilo Lahti (1912-1998), hän oli rikosoikeuden professori Raimo Lahden setä. Niilo Lahti muisteli joskus entisiä notaarejaan, joista suurimman vaikutuksen tuntui tehneen muuan Pekka Paavola, josta tuli myöhemmin Tampereen kaupunginjohtaja.

3. Pertti Välimäki kirjoitti ylioppilaaksi Myllykosken yhteiskoulusta 1969, mutta päätyi vuonna 1974 valmistumisensa jälkeen auskultoimaan Kanta-Hämeeseen Riihimäelle. Hänestä tuli vuonna vuonna 1975 Riihimäellä muutama vuosi aiemmin toimintansa aloittaneen Asianajotoimiston Tulokas & Ilonen lakimies ja vuonna 1977 toimiston osakas. Kanta-Hämeestä kotoisin olevat juristit Pekka Ilonen, syntynyt Lammilla,  ja Tuuloksessa syntynyt Mikko Tulokas olivat perustaneet sanotun toimiston Riihimäelle, jossa ei tuolloin ollut juuri muita toimistoja. Omilta notaarinajoilta muistan Riihimäen asianajajista Ilmari Mustosen, Erkki Mustalan ja lakitieteen lisensiaatti Kullervo Pellisen. Nimismiehenä oli varatuomari, oikeustieteen lisensiaatti Urho Arento.

4. Mikko Tulokas (1946-2021) toimi Asianajotoimisto Tulokas & Ilonen osakkaana 1971-76, mutta siirtyi 1980 harjoittamaan asianajoa Helsinkiin perustamastaan toimistosta käsin. Tulokas väitteli oikeustieteen tohtoriksi vuonna 1979 öljyvahinkoja käsittelevällä tutkimuksellaan ja toimi advoseerauksen ohella Helsingin yliopistossa vuoteen 1980 asti siviilioikeuden vt.assistenttina, yliassistenttina ja apulaisprofessorina. Mikko Tulokas nimitettiin vuonna 1992 korkeimman oikeuden jäseneksi. Tulokas muistetaan julkisuudessa parhaiten taitavana ja erittäin usein käytettynä välimiehenä. Joka vuosi verotustietojen julkaisemisen aikaan mediassa kauhisteltiin Tulokkaan "ruhtinaallisen" suuria välimiespalkkioita, jotka ylittivät roimasti hänen virkapalkkansa määrän. Mikko Tulokas kuoli 75-vuotiaana heinäkuussa 2021. Hänen nekrologinsa on julkaistu Helsingin Sanomissa elokuussa 2021.

5. Varatuomari Pekka Ilonen aloitti asianajouransa 1973 Asianajotoimisto Tulonen & Ilosen osakkaana. Sittemmin 1977 toimiston toiseksi osakkaaksi Mikko Tulokkaan tilalle tuli, kuten jo edellä kerroin,  Pertti Välimäki, jonka kanssa Ilosen yhtiökumppanuus jatkui vuoteen 1989 saakka. Tämän jälkeen Ilonen toimi omassa toimistossaan vuoteen 2006, jolloin toimisto yhdistyi Asianajotomisto Ilonen & Romo Oy:öön. Ilonen lopetti asianajon vuonna 2010, hän kuoli tammikuussa 2019 Riihimäellä 70-vuotiaana. Pertti Välimäen yhdessä kahden muun juristin kanssa laatima Ilosen nekrologi julkaistiin Helsingin Sanomissa helmikuussa 2019.

6. Pertti Välimäki toimi ex-vaimoni - tarkemmin sanottuna ensimmäisen ex-vaimoni - avustajana ja asiamiehenä Riihimäen käräjäoikeudessa 1980-alussa käsitellyssä asumuserojutussa. Tuohon aikaan asumuseroasiat tuli käsitelllä oikeuden istunnossa, jos puolisoilla oli lapsia ja erossa piti päättää heidän huollostaan. Kun vaimoni kyseli, kenet hän voisi ottaa avustajakseen, suosittelin Pertti Välimäkeä, jonka tiesin päteväksi lakimieheksi, vaikken häntä juuri tuntenutkaan. Näin kävi, oikeudenkäynti käräjillä eteni ja päättyi sopuisasti. 

7. Tapasin Pertti Välimäen joskus 1980-luvun loppupuolella paikallisessa pubissa Riihimäellä ja päädyimme tarinoimaan ja valomerkin jälkeen jatkoille Välimäen kotiin nauttimaan konjakkia.  Ilmeni, että Välimäki pohti vakavissaan asianajon lopettamista ja jatko-opintojen aloittamista Helsingin yliopistossa. Itse olin samaan aikaan siirtymässä tuomarin tehtävistä yliopiston professoriksi Lappiin. Välimäki kyseli jatko-opintojen suorittamiseen liittyviä asioita ja jopa sitä, kannattaisiko hänen vielä liki nelikymppisenä tuollaista askelta enää ottaa. Vastasin,  että ilman muuta kannattaa! 

8. Näin myös tapahtui, sillä Pertti Välimäki lopetti vuonna 1989 asianajotoiminnan kokonaan ja aloitti  jatko-opintonsa, jotka johtivat 90-luvulla siihen, että hän toimi 10 vuotta myös tutkijana ja opettajana pääosin Helsingin yliopistossa. Välimäki valitsi leipälajikseen perintö- ja perheoikeuden ja väitteli vuonna 1995 oikeustieteen tohtoriksi osituksen sovittelua käsittelevällä tutkimuksellaan. Hänet nimitettiin siviilioikeuden dosentiksi vuonna 2000 ja hän toimi vuosina 1995-96 myös Lapin yliopiston ma. professorina, mikä on aina syytä erityisesti mainita. Välimäki julkaisi oikeustieteellisiä artikkeleja ja monografioita mm. pesänselvityksestä ja pesänjaosta sekä edunvalvonnan alalalta.

9. Oikeustieteen professuureja on vähän ja niinpä Pertti Välimäen veri takaisin käytännön oikeuselämään pariin. Tämäkin siirtymä onnistui Välimäeltä joutuisasti, sillä hänet otettiin vuonna 1999 KKO:een esittelijäneuvoksen vakanssille ja jo seuravana vuonna hänet nimitettiin KKO:n ylimääräikseksi jäseneksi ja samana vuonna vakinaiseksi jäseneksi oikeusneuvoksen virkaan. Välimäki jäi eläkkeelle vuonna 2016. Hän julkaisi vielä viime vuonna laajan tutkimuksen pesänjakajan roolista ja tehtävistä. 

10. Kuten tiedämme, KKO käytännöllisesti katsoen täydentää itse itseään, eli tekee virkaesityksen jäsenensä nimittämisestä tasavallan presidentille eikä presidentti koskaan siitä poikkea; viimeksi tuollainen poikkeus tapahtui vuonna 1970, jolloin presidentti Urho Kekkonen nimitti vastoin KKO:n yksimielistä kantaa oikeusneuvoksen virkaan Olavi Heinosen. Niin sitten kävi, kuten Pertti Välimäki on Pekka Ilosen nekrologisaan itse todennut, että kummastakin Riihimäellä toimineesta Ilosen yhtiökumppanista, Mikko Tulokkaasta ja Välimäestä tuli myöhemmin KKO:n jäsenen, Tulokkaasta 1992 ja Välimäestä vuonna 2000, joten he istuivat "korkissa" samaan aikaan. Mikko Tulokkaalla ei varmaankaan ollut mitään entisen yhtiökumppaninsa nimitystä vastaan, mutta toki Välimäki sai oikeusneuvoksen viran yksinomaan omilla ansioillaan, tästä voimme olla varmoja.

11. KKO:n tuomarina Välimäki seurasi eri oikeudenalojen kehitystä ja oikeustieteellistä tutkimusta tarkasti. Tämä näkyy mm. siitä, että hän omaksui nopeasti uudenlaisen pro et contra -perustelumetodin käytön, josta olen julkaissut yhdessä Petri Martikaisen kanssa kaksi kirjaa, ensimmäisen Pro et contra -nimisen kirjan vuonna 2003 ja toisen kirjan Tuomion perusteleminen vuonna 2010. Ehkäpä noista kirjoista osaltaan johtui, että KKO:n perustelutyyli muuttui vuodesta 2011 lähtien lähes tyystin, kuten Heikki Kemppinen osoittaa viime vuonna julkaistussa väitöskirjassaan. KKO:n perusteluissa alkoi esiintyä väliotsikoita ja kappaleita, joissa yhtäältä käsiteltiin ratkaisua tukevia ja toisissa puolestaan lopputulosta vastaan puhuvia seikkoja; tällaisten ratkaisujen tekemisen Pertti Välimäki näyttää usein KKO:ssa osallistuneen. Tämän jälkeen perusteluissa seuraa punnintajakso, jossa kerrotaan, minkä vuoksi ratkaisussa on päädytty juuri lopputuloksesta ilmenevään ratkaisuun, vaikka myös toisenlaisen kannan tueksi olisi ollut varteenotettavia syitä.

12. Oikeusneuvos Pertti Välimäki on jättänyt eräällä tavalla konkreettisesti pysyvän jäljen KKO:n aikakirjoihin. Kaksi hänen laatimaansa artikkelia löytyy nimittäin KKO:n kotisivuilta. Toinen niistä käsittelee KKO:n valituslupajärjestelmää ja valituslupahakemuksen sisältöä, ja toinen sitä, miten siviilijuttua pitäisi ajaa KKO:ssa ja sitä ennen. Jälkimmäinen artikkeli perustuu Välimäen KKO:n asianajopäivässä 9.11.2012 pitämään esitelmään.

https://korkeinoikeus.fi/fi/index/muutoksenhakijalle/artikkelit/valituslupahakemuksensisallosta.html#

https://korkeinoikeus.fi/fi/index/muutoksenhakijalle/artikkelit/mitensiviilijuttuapitaisiajaakkossajasitaennen.html# 

13. Etenkin jälkimmäinen artikkeli oli minusta niin mainio, että päätin jatkaa saman asian tarkastelua omassa blogikirjoituksessani 2.4.2012 numero 714 otsikolla "Hieman lisiä oppiin siviilijutun ajamisesta oikeudessa".  Olin muutamassa kohdin hieman toisella kannalla kuin Pertti Välimäki, mutta pääosin saatoin yhtyä hänen esittämiinsä ajatuksiin ja näkemyksiin. Laitan tähän linkin myös omaan blogijuttuuni, jotta lukijoilla olisi tilaisuus vertailla esityksiä ja tehdä niistä kenties omia johtopäätöksiä; keskustelu jatkukoon, vaikka Suomessa sitä saa kyllä yleensä turhaan toivoa.

http://jyrkivirolainen.blogspot.com/2013/04/714-hieman-lisia-oppiin-siviilijutun.html

14. Pertti Välimäki ei oikeusneuvokseksi edettyään ylistynyt, vaan tervehti aina iloisesti, kun kadulla  sattui vastaan tulemaan. Pertti oli kilpasuunnistaja ja muutenkin innokas kuntoilija, joka harrasti mm. murtomaahiihtoa. Riihimäen varuskunnan pururadan ladulla hän ohitti ylämäkeä perinteisellä tyylillä raskaasti puuskuttavan meikäläisen kevyesti luistellen. Pertti muutti kymmenkunta vuotta sitten Riksulasta Lahteen. Hänen poikansa Mikko Välimäki on teknologiaoikeuteen erikoistunut filosofian tohtori ja juristi. 

102. Markku Fredmanin väitöstilaisuus

1. Kaksi viikkoa sitten, lauantaina 19.5.2018, tarkastettiin Turun yliopistossa asianajaja, oikeustieteen lisensiaatti Markku Fredmanin väitöskirja ”Puolustajan rooli. Rikoksesta epäillyn ja syytetyn avustajan roolin kehitys 1980-luvulta nykypäivään”. 

2. Fredmanin väitöskirja herätti jo ennen tarkastustilaisuutta laajasti huomiota eri tiedotusvälineissä. Esimerkiksi Yle uutisoi väitöskirjasta tarkastustilaisuuden aattopäivän pääuutislähetyksessään (https://areena.yle.fi/1-4234973, väitöskirjasta ks. n. 16 min 30 s., ks. myös https://yle.fi/uutiset/3-10211921), ja väitöskirja noteerattiin myös Helsingin Sanomissa (https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000005688335.html) ja jopa maamme rajojen ulkopuolella, ruotsalaisessa Sisuradiossa (https://sverigesradio.se/sida/artikel.aspx?programid=185&artikel=6957799).

3. Näin laaja medianäkyvyys on harvinaista minkä tahansa alan väitöskirjalle, mutta erityisen epätyypillisenä sitä voidaan pitää oikeustieteelliselle väitöskirjalle, joista ei tavallisesti juuri uutisoida. 

4. Toisaalta, kuten Ylen edellä viitatussa uutisessa aivan oikein todetaan, julkisuuden valokeila on seurannut Fredmania jo liki 30 vuotta. Hän on tullut suurelle yleisölle tunnetuksi varsin monesta julkisuudessa käsitellystä oikeusjutusta, ja lakimiespiireissä hänet tunnetaan asiantuntevana ja tehokkaana juristina, joka kaikkien kiireidensä keskellä on ehtinyt mm. osallistua aktiivisesti lainvalmisteluun ja oikeuspoliittiseen keskusteluun sekä harjoittaa oikeustieteellistä tutkimustakin. Erityismaininnan ansaitsee vuonna 2013 ilmestynyt Rikosasianajajan käsikirja, 945-sivuinen järkäle, jota on luonnehdittu mm. ”rikos-, rikosprosessi- ja asianajo-oikeudellisesti korkealaatuiseksi ja asianajajan työn kannalta huomionarvoisaksi teokseksi” (Kai Kotiranta, Lakimies 2013 s. 1153).

5. Fredmanin väitöstilaisuus järjestettiin Calonian luentosalissa 1, jonka 195 istumapaikkaa olivat lähes täynnä. Väitöstilaisuudesta otetuista valokuvista ilmenee, että tilaisuuden yleisössä oli lukuisia arvovaltaisia edustajia niin asianajaja-, syyttäjä kuin tuomarikunnastakin, oikeustieteen tutkijoita ja eräitä muita lakimiesryhmiä unohtamatta (ks. kuvia väitöstilaisuudesta http://www.fredman-mansson.fi/fi/yleista-tietoa/uutiset/349-markku-fredmanin-vaeitoes).

6. Kulunutta mutta tässä yhteydessä osuvaa vertauskuvaa käyttääkseni lienee lupa todeta, että ilmassa oli ”suuren urheilujuhlan tuntua”, kun väittelijä, tilaisuuden kustoksena toiminut professori Johanna Niemi ja vastaväittäjänä toiminut professori Mikko Vuorenpää saapuivat estradille kello 12.15. 

7. Väitöstilaisuus alkoi akateemisten perinteiden mukaisesti kustoksen puheenvuorolla, jossa hän toivotti läsnäolijat tervetulleiksi, esitteli väittelijän ja vastaväittäjän yleisölle sekä selosti lyhykäisesti tilaisuuden kulkua. Kustoksen jälkeen puheenvuoron sai väittelijä, joka lectio praecursorsiassaan johdatteli kuulijat väitöskirjansa keskeisiin teemoihin ja pyysi puheenvuoronsa päätteeksi vastaväittäjää tekemään ne huomautuksensa, joihin väitöskirja antaa aihetta. Tämän alkukeskustelun päätti vastaväittäjä, joka puheenvuorossaan käsitteli mm. työn aihepiiriä, työn merkitystä ja suhdetta aikaisempiin tutkimuksiin sekä sitä, missä järjestyksessä työtä ryhdyttäisiin tarkastamaan.

8. Vastaväittäjä totesi avauspuheenvuorossaan pitävänsä väitöskirjan aihevalintaa tärkeänä: väitöskirjalla on kiinteä liityntä niin oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin kuin erinäisiin lakimuutoksiin, joilla rikoksesta epäillyn ja syytetyn henkilön lakimiesavustajan tehtäviä on vähin erin lisätty. Vastaväittäjä katsoi lisäksi, että väitöskirja voitiin sijoittaa asianajo-oikeudellisten väitöstutkimusten jatkumoon, joka oli alkanut pääministerinäkin toimineen T. M. Kivimäen väitöskirjasta Asianajajan siviilioikeudellinen vastuu (1924) ja johon kuuluvat lisäksi Matti Kunnaksen (Asianajajan näkökulma lainkäyttöön, 2013), Lasse Juhani Lehtisen (Oikeusapulain mukaisen yksityisen avustajan oikeuksista ja velvollisuuksista, 2014) ja Jukka Ahtisen (Rikosasian vastaajaa avustavan asianajajan lojaalisuusvelvollisuus, 2017) väitöskirjat. Muiksi huomionarvoisiksi teoksiksi vastaväittäjä mainitsi Pia Letto-Vanamon väitöskirjan (Suomalaisen asianajajalaitoksen synty ja varhaiskehitys, 1989) sekä Markku Ylösen asianajajaoikeuden kommentaariteoksen (Asianajajaoikeus. Laki, säännöt ja tapaohjeet, 2014) ja Olavi Höltän käsikirjan (Asianajon taito – opas riitajuttujen hoitamiseen, 2016).

9. Näiden puheenvuorojen jälkeen väitöskirjaa ryhdyttiin käymään kronologisessa järjestyksessä eli luvuittain: ensin ruodittiin vastaväittäjän tutkimuksen "yleiseksi osaksi” luonnehtimaa osaa I (”Asianajajaoikeus, rikosprosessi ja puolustajien yhteiskunnallinen rooli”) ja sen jälkeen ”erityiseksi osaksi” luonnehdittua osaa II (”Puolustajan kelpoisuus ja tehtävät”). 

10. Vastaväittäjä toimii, kuten tunnettua, väitöstilaisuudessa eräänlaisena ”paholaisen asianajajana”, jonka on roolinsa mukaisesti nostettava tarkastettavana olevasta tutkimuksesta esiin erilaisia kritiikille alttiina pitämiään kohtia, jotta niistä käytävässä keskustelussa voidaan koetella väittelijän näkemyksiä ja niiden kestävyyttä. Vastaväittäjä on myös tilaisuuden prosessinjohtaja, ja väitöstilaisuuden kulku lepääkin varsin suuressa määrässä, jopa olennaisesti vastaväittäjän harteilla: jos vastaväittäjä suhtautuu tehtäväänsä lepsusti tai huolimattomasti, ei väittelijän hyväkään työ pääse oikeuksiinsa.

11. Voidaan todeta, että professori Vuorenpää suoriutui vastaväittäjän vaativasta tehtävästä oivallisesti, ja tilaisuuden draaman kaari noudatteli, näin voitaneen sanoa, professori Vuorenpään persoonallista tyyliä. Ammattipiireissä Vuorenpää tunnetaan sanavalmiina ja räiskyvänäkin esiintyjänä, joka ei jätä yleisöään kylmäksi. Väittelijä ei tässä suhteessa jäänyt lainkaan vastaväittäjää huonommaksi, vaan vastasi hankaliinkin kysymyksiin asiantuntevasti ja varmaotteisesti sekä sellaisella rutiinilla ja tilannetajulla, joka on aivan ilmeisesti hioutunut vuosikymmenten mittaisessa asianajotyössä. Vaikka tilaisuus sen akateemisen luonteen mukaisesti keskittyikin asiakysymyksiin, mukana oli siis sopivassa suhteessa myös huumoria, mikä teki tilaisuudesta erityisen miellyttävää seurattavaa.

12. Väitöskirjan varsinainen tarkastus alkoi vastaväittäjän hivenen epätyypillisellä ilmoituksella siitä, että eräs väitöskirjassa esitetty kriittinen huomio oli yksin vastaväittäjän eikä hänen kirjoittajakumppanikseen ilmoitetun professori (em.) Jyrki Virolaisen vastuulla. Kysymys oli OK 1:11:ssä aikaisemmin säädetyn maantavan kumoamisesta tuomioistuinlain säätämisen yhteydessä, mitä ei ollut huomattu mainita Prosessioikeus-teoksen uudessa painoksessa. 

13. Tämän ekskulpaation jälkeen keskustelua käytiin teemoista, jotka liittyivät ensi vaiheessa niin tutkimuksen oikeudenalasystemaattiseen sijaintiin kuin asianajajaoikeuden mahdolliseen asemaan itsenäisenä oikeudenalana. Ensimmäinen kriittinen kysymys koski tutkimuksen laajuutta (573 s.), joka ylitti sivumääräisen ohjepituuden. Työn laajuutta väittelijä perusteli sillä, että tutkimuksessa oli tarkoitus käsitellä kootusti kaikkia rikosasian epäillyn ja vastaajan lakimiesavustajan rooliin vaikuttaneita muutoksia. Vastaväittäjän kysymykseen siitä, olivatko mukana varmasti kaikki muutokset, väittelijä vastasi viittaamalla esitarkastusprosessiin – ja kun vastaväittäjä totesi, että hänellä oli tämän kysymyksen osalta ”täysi luotto” väittelijään, oli tähän toteamukseen yleisönkin helppo yhtyä.

14. Tutkimuksen yleisempien kysymysten jälkeen ryhdyttiin käsittelemään mm. asianajajien ja lupalakimiesten suhdetta, jälkimmäisiä velvoittavaa hyvää asianajotapaa ja sen suhdetta asianajajia velvoittavaan hyvään asianajajatapaan sekä sitä, missä määrin asianajaja- ja lupalakimieskunnan institutionaalista erottelua voidaan perustella asiasyillä. Myös asianajajien valvontaan liittyviä teemoja, samoin kuin seuraamusjärjestelmään liittyvää ne bis in idem -problematiikkaa, käsiteltiin. Tämän jälkeen keskustelu eteni muun muassa tutkimuksessa syytesidonnaisuudesta ja jura novit curia -periaatteesta esitettyjen näkemysten koetteluun, samoin kuin ideaali- ja reaaliprosessin kiemuroihin. 

15. Lisäksi mainitussa yhteydessä käsiteltiin ruotsalaisen oikeuskäytännön oikeuslähdemerkitystä ja sitä, mihin ruotsalaisten ratkaisujen mahdollinen velvoittavuus voisi perustua. Väittelijä viittasi kantansa tueksi demokratiaperiaatteeseen ja katsoi muihinkin tutkijoihin viitaten, että Ruotsin oikeutta ei mainitun periaatteen nojalla voida pitää ainakaan velvoittavana oikeuslähteenä. Tämän kannan myös vastaväittäjä hyväksyi – ja esitti keventävänä täydennyksenä sen, että myöskään Norjan oikeuskäytäntöä ei voida pitää velvoittavana oikeuslähteenä, vaikka siihen eräässä KKO:n ratkaisussa viitataan.

16. Väitöskirjan tarkastuksessa keskityttiin mainittujen teemojen jälkeen useisiin klassisen prosessioikeuden kannalta kiinnostaviin kysymyksiin. Keskustelua käytiin mm. suomalaisista oikeusmurhista eli tilanteista, joissa myöhemmin syyttömäksi todettu henkilö on oikeudenkäynnissä tuomittu rangaistukseen; tuomioistuimen aineellisesta prosessinjohdosta ja sen käyttämiseen vaikuttavista tekijöistä; todistusoikeudellisista hyödyntämiskielloista; syytetyn vaikenemisen ja tunnustuksen merkityksestä näyttönä; itsekriminointisuojasta; syyteneuvottelusta; laajennetusta rikoshyödystä ja asianajajaa koskevasta todistamiskiellosta. Näistä teemoista käyty debatti oli asiantuntevaa ja viihdyttävää, ja kun tilaisuus noin kahden ja puolen tunnin jälkeen oli edennyt vastaväittäjän loppulausuntoon asti, yleisö oli taatusti tyytyväistä; allekirjoittanut olisi seurannut tilaisuutta mieluusti pidempäänkin.

17. Vastaväittäjä totesi loppulausunnossaan kritiikkinsä liittyvän aiheen rajaukseen: mikäli tutkimuksessa olisi keskitytty olennaisimpiin uudistuksiin, myös tutkimuksen sivumäärä olisi supistunut. Väitöskirjaa vastaväittäjä piti kuitenkin hyvin kirjoitettuna ja katsoi muun ohessa, että se sisälsi useita eteviä tulkintasuosituksia ja korkeatasoisia jaksoja sekä ilmensi kirjoittajansa huomattavaa lukeneisuutta, mitä tulee niin kansallisiin kuin kansainvälisiinkin lähteisiin. Lisäksi vastaväittäjä kiitteli aiheen objektiivista käsittelytapaa. Vastaväittäjä päätyikin johtopäätöksenään mielihyvin puoltamaan tiedekunnalle antamassaan lausunnossa sitä, että tutkimus hyväksyttäisiin akateemiseksi opinnäytteeksi oikeustieteen tohtorin arvoa varten. 

18. Kun ylimääräisiä vastaväittäjiä ei väittelijän tiedustelusta huolimatta ilmaantunut, julisti kustos tilaisuuden päättyneeksi, minkä jälkeen yleisö väittelijää onniteltuaan siirtyi nauttimaan salin ulkopuolelle kahvia. Vastaväittäjän kunniaksi järjestettävä väitöskaronkka pidettiin samana iltana Åbo Akademin oppilaskuntatalolla Kårenissa. Karonkka oli parhaiden akateemisten perinteiden mukaisesti laaja, juhlava ja viihdyttävä – ja siellä väitöskirjan teemoihin palattiin mm. väitöskirjan jatko-osassa, jossa alaotsikon mukaisesti käsitellään puolustajan roolia Helsingin Sanomain kertomana. Lisäksi karonkassa pidettiin monia puheita, joissa väittelijän ansioita valotettiin niin ammatillisella kuin henkilökohtaisellakin tasolla. Karonkan jatkoilla esiintyi asianajajista koostuva laulu- ja soitinyhtye Tears.

19. Yhteenvetona voidaan todeta, että niin väitöstilaisuus kuin karonkkakin olivat erittäin hienoja tilaisuuksia – ja ne tekivät oikeutta Fredmanin väitöskirjalle.

20. Fredmanin väitöskirjaa voidaan luonnehtia korkeatasoiseksi prosessioikeudelliseksi tutkimukseksi. Väitöskirjan aihe on yhteiskunnallisesti merkittävä – ja suuren yleisön kannalta arvioituna kenties epäkiitollinenkin, koska rikosasian epäiltyjen ja vastaajien lakimiesavustajan työhön ei julkisuudessa yleensä tavata liittää erityisen mieltäylentäviä määreitä. Kirjassa todetaankin osuvasti, että ”usein lainsäädäntöhankkeissa asianajajakunnan edustaja joutuu toimimaan ´konnien puhemiehenä´, koska rikosasioiden vastaajilla tai pakkokeinojen kohteilla ei ole omaa etujärjestöä, joka voisi tuoda kokemuksensa rikosprosessuaalisista menettelyistä päättävien tietoon” (s. 14). Kuitenkin yhteiskunnan sivistyksen ja kehityksen tärkeänä mittarina voidaan pitää sitä, millaiset oikeudet se on valmis suomaan rikosasian epäillyille ja vastaajille – ja se, että näillä henkilöillä on käytössään asiantuntevia ja tasokkaita lakimiesavustajia, on myös oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin keskeinen edellytys.

21. Fredmanin väitöskirjassa ”puolustajalla” tarkoitetaankin juuri lakimiestä, joka toimii rikoksesta epäillyn tai syytetyn puolustajana; käsite on laajempi kuin ROL:ssa tarkoitettu puolustaja, jonka tuomioistuin on määrännyt rikoksesta epäillyn tai syytetyn puolustajaksi (s. 4). Vaikka Fredmanin väitöskirjassa tarkastellut uudistukset työn alaotsikon mukaisesti keskittyvätkin 1980-luvulta eteenpäin toteutettuihin uudistuksiin, puolustajan rooliin vaikuttaneita muutoksia tarkastellaan laajemmassakin aikaperspektiivissä. Monessa kohdassa työ heijastelee kirjoittajansa taustaa ja kokemuksia – ja vaikka työ on kirjoitettu hyvän asiaproosan vaatimusten mukaisesti, siinä on paikka paikoin myös viittauksia esimerkiksi erilaisiin lakimiesmuistelmiin, jotka elävöittävät tarkasteltavina olevia kysymyksiä ja parantavat tutkimuksen luettavuutta. Fredmanin työtä ei voida millään mittarilla pitää köykäisenä, mutta painavasta sisällöstään huolimatta se on sujuvasti ja jopa koukuttavasti kirjoitettu.

22. Summa summarum, Fredmanin väitöskirjan myötä suomalaisen rikospuolustajan roolin yhteiskunnallinen merkitys sekä kyseisen roolin historiallinen kehitys siihen vaikuttavine kansainvälisluonteisine elementteineen ovat tulleet perusteellisesti ja kokonaisvaltaisesti käsitellyiksi, samoin kuin tuon roolin asianmukaiseen hoitamiseen liittyvät kysymykset. On vaikea kuvitella, että näistä teemoista olisi kukaan voinut kirjoittaa paremmin kuin Fredman, joka on seurannut kyseistä kehitystä läheltä ja useissa tilanteissa myös osallistunut siihen eri tavoilla. Vaikka puolustajan rooliin vaikuttava lainsäädäntökehitys on ollut ripeää eikä se varmasti tulevinakaan vuosina seisahdu, voidaan perustellusti uskoa, että Fredmanin kirjasta tulee näitä kysymyksiä koskeva perusteos vuosikymmeniksi eteenpäin. Toivoa sopii, että kirja kuluisi paitsi rikosasioiden epäiltyjen ja syytettyjen avustajakunnan, mutta myös rikosasioita hoitavien tuomarien ja syyttäjien käsissä. Kirjaan kannattaa tutustua jo sen päätössanojen vuoksi, jotka myös vastaväittäjä nosti väitöstilaisuudessa erikseen esille – teoksen päätössanat lienevät suomalaisessa oikeustieteessä mieleenpainuvimmasta päästä.

Timo Saranpää

OTT, dosentti