lauantai 7. tammikuuta 2023

343. Hovioikeudet rikkovat räikeästi lakia, tuomioita ei anneta säädetyssä määräajassa

 


Apulaisoikeusasiamies OTT, dosentti Pasi Pölönen on 21.12.2022 ottanut omasta aloitteestaan kantaa hovioikeuksien vuosikausia - vuodesta 1999 alkaen - jatkuneoisiin vakaviin laiminlyönteihin antaa tuomio pääkäsittelyn jälkeen laissa säädetyssä (OK 26:17) 30 päivän määräajassa. 

 https://www.oikeusasiamies.fi/r/fi/ratkaisut/-/eoar/2472/2020

Apulaisoikeusasiamies Pasi Pölösen kannanoton loppukaneetti eli johtopäätös on minusta liian herrasmiesmäiseti laadittu, sillä hänen olisi tullut todeta, että hovioikeuksien laiminlyönneissä on kysymys virkavelvollisuuden selvästä ja räikeästä rikkomisesta. Apulaisoikeusasiamiehen olisi tullut myös lausua, että hovioikeuksien presidentit ovat laiminlyöneet velvollisuutensa valvoa, että tuomarit noudattavat lakia. Hovioikeustuomareiden virkavelvollisuuksiin kuuluu myös työn organisoinnista huolehtiminen, mutta myös sen hovioikeudet ovt laiminlyöneet. 

Kun asianosaisilta vaaditaan oikeudenkäynnissä esimerkiksi valitusajan ja vastineelle antamiselle säädetyn ajan sekä monien muidenkin määräaikojen ehdotonta noudattamista, on peräti kummallista, että tuomioistuimet -  hovioikeukeuksien ohella myös käräjäoikeudet kansliatuomion antamisen osalta - ovat saaneet täysin vapasti ja mistään välittämättä laiminlyödä niiden velvollisuudeksi säädetyn ko. määräajan noudattamisen. Hovioikeuksien tulisi pitää tietenkin kunnia-asiana huolehtia siitä, että  tuomiot annetaan laissa säädetyssä määräajassa. Kun näin ole tapahtunut, vaan sanottuja määräaikoja on rikottu vuosikausia - itse asiassa jo lähs 25 vuotta (!) - ja rikotaan edelleen,  ovat oikeudenkäynnit ja ratkaisujen saaminen pitkittyneet huomattavasti. Tämä ei ole kunniaksi tuomioistuimille.

Ruotsin lain (rättegångsbalken) mukaan käräjä-ja hovioikeuden velvollisuutena on antaa pääkäsittelyasiassa ratkaisu puolta lyhyemmässä ajassa eli kahdessa viikossa pääkäsittelyn päättymisestä. Tuomioistuimilla ei ole ollut Ruotsissa vaikeuksia tämän velvollisuuden täyttämisessä. On peräti kummallista ja outoa, etteivät suomalaiset tuomioistuimet pysty antamaan tuomiota edes 30 päivässä, vaan niiden ratkaisua saadaan odottaa keskimäärin 3-4 kuukautta pääkäsitelyn päättymisen jälkeen; laajoissa jutuissa ratkaisun saanti kestää usein jopa puoli vuotta tai kauemmin. Tämä ero ei johdu henkilöresursseista, sillä Suomen hovioikeuksissa on lähes yhtä paljon tuomareita kuin puolta suuremman Ruotsin hovioikeuksissa, joiden asiamääärä on kaksin- tai kolmenkertainen suomalaisiin hovioikeuksiin verrattuna.

Olen itse kiinnittänyt asiaan huomiota lainkäytön professorina ollessani ja sen jälkeen useita kertoja mm. blogikirjoituksissani. Helmikuusssa 2011 julkaisin blogikirjoituksen (numero 384) otsikolla "Hovioikeudet rikkovat toistuvasti lakia; tuomioita ei anneta säädetyssä ajassa". Minusta on perusteltua julkaista sanottu kirjoitus tässä uudelleen, sillä mikään ei ole ko. suhteessa muuttunut, vaan hovioikeuksien laiminlyönnit ovat vain pahentuneet, kuten apulaisoikeusasiamiehen ratkaisuaan varten kokoamista tilastoselvityksestä ilmenee. 

 

Vuonna 2011 asiasta kirjoittamani blogikirjoitus

7.2.2011 kirjoitin blogissani numerp 384 näin (olen lyhentänyt tässä blokirjoitusta hieman loppusta, sillä käsittelin siinä osin myös muita kysysmyksiä):

 
1. Hovioikeuden ratkaisu julistetaan päätösneuvottelun päätyttyä tai annetaan hovioikeuden kansliassa. Julistettu ratkaisu päivätään julistamispäivälle ja kansliassa kirjallisena annettu ratkaisu (kansliatuomio) sille päivälle, jona se on asianosaisten saatavissa (OK, 24:17.1). Muutoksenhakuaika alkaa kulua ratkaisun julistamis- tai antamispäivästä.

2. Jos hovioikeus on toimittanut asiassa pääkäsittelyn eli istuntokäsittelyn, jossa asianosaisia samoin kuin todistajia kuullaan henkilökohtaisesti, tuomio on pääsäännön mukaan julistettava heti pääkäsittelyä seuranneen päätösneuvottelun jälkeen. Päätösneuvottelu taas on pidettävä heti pääkäsittelyn päätyttyä tai viimeistään seuraavana arkipäivänä. Jos ratkaisua ei voida julistaa pääkäsittelyä seuranneen päätösneuvottelun päätyttyä, se annetaan hovioikeuden kansliassa kansliatuomiona. Kansliassa ratkaisu annetaan myös silloin, kun asia on ratkaistu esittelystä kirjallisen oikeudenkäyntiaineiston perusteella.

3. Käytännössä hovioikeudet antavat tuomiona yleensä aina kansliassa myös silloin, kun asia on käsitelty suullisessa käsittelyssä. Kansliatuomiosta on siis tullut pääsääntö ja tuomion julistaminen välittömästi päätösneuvottelun jälkeen harvinainen poikkeustapaus, vaikka lain sanamuoto viittaakin toisenlaiseen järjestykseen.

4. Hovioikeuden tuomio ja lopullinen päätös on annettava 30 päivän kuluessa pääkäsittelyn päättymispäivästä (OK 24:17.2). Siinä tapauksessa, että asia ratkaistaan esittelymenettelyssä kirjallisen aineiston perusteella, laissa ei ole määrätty mitään aikaa, jonka kuluessa tuomio tai päätös olisi annettava.

4a. Katsotaanpa, mikä on tilanne sanotun määräajan osalta Ruotsissa. Rättegångsbalkenin mukaan (RB 30:7.2) tuomio on annettava tai julistettava viimeistään kahden viikon kuluessa pääkäsittelyn päättymisestä. Tämä määräaika koskee sekä käräjäoikeutta että hovioikeutta. Jos rikosjutussa syytetty on vangittuna, on tuomio annettava tai julistettava viimeistään yhden viikon kuluessa pääkäsittelyn päättymisestä. Ruotsissa edellytetään tuomareilta siis paljon joutuisampaa käsittelyä kuin Suomessa.

5. Miksi hovioikeuden on annettava pääkäsittelyssä ratkaisemaa asia koskeva tuomio viimeistään 30 päivän kuluessa? Tämä perustuu, paitsi jo perustuslaissa (PL 21.1 §) edellytettyyn oikeudenkäynnin joutuisuuteen, oikeudenkäyntimenettelyn välittömyyteen, joka on etenkin todistelun ja todistusaineiston vastaanottamisen kannalta ensiarvoisen tärkeä tavoite. Laissa omaksuttu vapaa todistusteoria edellyttää todistelun ja todistusharkinnan välittömyyttä.

6. Välittömyysperiaate ilmenee siinä, että tuomiossa saadaan ottaa huomioon vain se oikeudenkäyntiaineisto, joka on esitetty pääkäsittelyssä. Tärkeää on, että tuomari perustaa etenkin todistusharkintansa pääkäsittelyssä vastaanotetuista todisteista välittömästi tekemiinsä havaintoihin. Tällä tavalla hänellä on mahdollisuudet punnita esimerkiksi asianosaisten todistelutarkoituksessa antamien ja usein keskenään ristiritaisten lausumien samoin kuin todistajien kertomusten uskottavuutta ja todistusarvoa. Välittömyys edistää todistelun luotettavuutta ja oikeusvarmuutta eli oikeaan ratkaisuun pääsemistä. Oikeudenkäynti ja todistusmenettely ei ole välitöntä, jos tuomari joutuu perustamaan todistusharkintansa ja näyttökysymystä koskevan ratkaisunsa välillisesti todistajien ja asianosaisten lausumista, kuten esimerkiksi pöytäkirjaan tai muistiinpanoihin tehtyihin merkintöihin, tai muistelemaan vasta pitkän ajan kuluttua, mitä pääkäsittelyssä oli kerrottu ja lausuttu.

7. Välittömyysperiaate edellyttää menettelyn suullisuutta ja keskitystä. Todistajia ja asianosaisia kuullaan oikeudenkäynnissä henkilökohtaisesti. Keskitys tarkoittaa menettelyn yhtäjaksoisuutta eli sitä, että pääkäsittely tapahtuu ilman lykkäyksiä. Keskitys edesauttaa menettelyn joutuisuutta ja toisaalta juuri menettelyn välittömyyttä ja oikeusvarmuutta.

8. Se, että hovioikeuden on annettava pääkäsittelyssä käsiteltyä asiaa koskeva ratkaisunsa 30 päivän kuluessa pääkäsittelyn päättymisestä, palvelee ennen muuta menettelyn ja todistelun välittömyyttä. Jos tuomio annettaisiin vasta parin kolmen kuukauden tai vielä pitemmän ajan kuluttua pääkäsittelyn päättymisestä, ei se, mitä asianosaiset ja todistajat ovat pääkäsittelyssä kertoneet ja millaisia havaintoja tuomarit ovat mainituista kertomuksista tehneet, olisi enää riittävän tarkoin ja yksityiskohtia myöten tuomareiden muistissa, vaikka päätösneuvottelu onkin pidetty välittömästi pääkäsittelyn jälkeen. Menettelyn välittömyys ei toteutuisi, koska tuomarit joutuisivat perustamaan ratkaisunsa asianosaisten, todistajien ja asiantuntijoiden kertomuksista tehtyihin kirjallisiin muistiinpanoihin, pöytäkirjoihin tms. tallenteisiin.

9. Lainsäätäjä on pitänyt juuri välittömyyden toteutumisen takia sanottua 30 päivän aikaa enimmäisaikana, jonka kuluessa hovioikeuden tuomio on annettava. Sanottu määräaika ei ole kuitenkaan ehdoton, sillä lain mukaan mainittu 30 päivän määräaika saadaan ylittää, jos siihen on erityinen syy; erityistä syytä ei ole laissa (OK 24:17.2) tarkemmin määritelty. Jos tuomiota ei voida "erityisestä syystä" antaa 30 päivän määräajassa, se on lain mukaan annettava "niin pian kuin mahdollista." Lainvalmistelutöiden mukaan tällainen erityinen syy on kysymyksessä silloin, kun tuomiota esimerkiksi asian laajuuden vuoksi voida laatia valmiiksi 30 päivän kuluessa (HE 33/1997 s. 47 ja KM 1992:20 s. 99-100). Hovioikeuden ei tarvitse käsittelyn päättyessä ilmoittaa asianosaisille, milloin tuomio asiassa annetaan.

10. Samoista syistä eli menettelyn joutuisuuden ja välittömyyden turvaamiseksi takia myös käräjäoikeuden on annettava kansliatuomion lyhyehkössä määräajassa pääkäsittelyn päättymisestä. Käräjäoikeuden on annettava tuomionsa puolta lyhyemmässä ajassa eli 14 päivän kuluessa käsittelyn päättymisestä (OK 24:8.2 ja ROL 11: 7.2). Jos tuomiota ei voida erityisestä syystä antaa sanotussa määräajassa, se on annettava niin pian kuin mahdollista. Käsittelyn päättyessä käräjäoikeuden on em. säännösten ilmoitettava saapuvilla oleville asianosaisille tuomion antamispäivä; tässäkin suhteessa menettely eroaa hovioikeusmenettelystä eli hovioikeuksien toiminta on po. suhteessa jostakin syystä helpotettu

11. Miksi hovioikeudelle on varattu laissa puolta eli kaksi viikkoa pidempi aika kansliatuomion antamiseen kuin käräjäoikeudelle? Hyvä kysymys, josta ei lain esitöistä saada vastausta. Itse asiassa hovioikeudella ei olisi useinkaan tarvetta saada kansliatuomion antamiseen pitempää aikaa kuin käräjäoikeudellakaan. Asiat tulevat käräjäoikeuden käsittelyyn raaempina, jos tilannetta vertaa hovioikeuden pääkäsittelyyn. Hovioikeudessa esille tuleva juttu on nimittäin jo käsitelty käräjäoikeudessa ja asiasta on olemassa käräjäoikeuden tuomio, josta valitetaan. Hovioikeus voi lisäksi hyödyntää käsittelyssä ja tuomiota tehdessään valituskirjelmää ja siihen annettua vastausta. Asia on siis selväpiirteisempi kuin käräjäoikeuden pääkäsittelyssä, jolloin siitä on myös helpompi antaa tuomio. Lisäksi hovioikeuteen tehtävä valitus ei kohdistu useinkaan koko asiaan ja käräjäoikeuden tuomioon, vaan valitus rajoitetaan yleensä vain osaan käräjäoikeuden tuomiota. Kaikki nämä seikat keventävät hovioikeuden työtä, jos sitä verrataan käräjäoikeuden työmäärään.

11a. Kuten edellä mainitsin, Ruotsissa hovioikeuksia ja hovioikeustuomareita ei ole haluttu po. suhteessa millään lailla "paapoa", vaan siellä tuomion antamiselle säädetty määräaika on sama sekä käräjäoikeudessa että hovioikeudessa. Mikä tärkeintä: kyseinen määräaika on Ruotsissa kaksi viikkoa (vangitun jutussa vieläpä yksi viikko), kun se on Suomessa hovioikeuden osalta venytetty 30 päivään.

12. Miten hovioikeudet ovat selviytyneet edellä mainitusta 30 päivän määräajasta? Lyhyesti sanottuna huonosti. Asianosaiset ja heidän asianajajansa tai muut asiamiehensä tietävät kokemuksesta, että tuomion antaminen laissa säädetyssä 30 päivän määräajasta, joka on siis selkeä pääsääntö, on käytännössä tullut poikkeus. Varsin yleistä on, että hovioikeudet antavat tuomionsa vasta sanotun määräajan jälkeen ja usein vasta kahden tai kolmen kuukauden tai jopa sitä pidemmän ajan kuluessa.

13. Hovioikeuksien on käytännössä vaivatonta ylittää sanottu määräaika, sillä a) hovioikeuden ei tarvitse käsittelyn päätyttyä ilmoittaa asianosaisille, milloin tuomio annettaan, ja b) määräajan ylittämiseen riittää mitäänsanomaton peruste eli laissa mainittu "erityinen syy", jota hovioikeudet eivät vaivaudu asianosaisille tarkemmin perustelemaan. Käytännössä on ilmennyt monia tapauksia, joissa hovioikeudet eivät välitä edes ilmoittaa asianosaisille, jos ne eivät ehdi antaa tuomiotaan 30 päivän määräajassa. Asianosaiset ja heidän asianajajansa joutuvat soittelemaan hovioikeuden kirjaamoon ja kyselemään, missä tuomio oikein viipyy.

14. Hovioikeudet siis vähät välittävät käsittelyn joutuisuuden vaatimuksesta tai edellä kappaleissa kerrotusta välittömyysperiaatteesta. Kun tätä on ihmetelty, hovioikeustuomarit tyytyvät yleensä vain toteamaan, että juttuja on niin paljon tai että ratkaisut asiat ovat niin vaikeita, ettei sanottua 30 päivän määräaikaa vain yksinkertaisesti voida noudattaa. Selittelyt eivät kuitenkaan vakuuta kun otetaan huomioon, että käräjäoikeudet joutuvat lain mukaan antamaan ratkaisunsa samoissa asioissa puolta lyhyemmässä ajassa. Kuten edellä kappaleessa 11 totesin, hovioikeuksien työ on itse asiassa helpompaa kuin käräjäoikeuden. Tähän voidaan lisätä vielä se, että ratkaisukokoonpanoon kuuluvan kolmen hovioikeustuomarin lisäksi hovioikeudessa on jokaisessa jutussa kokenut lakimiesesittelijä, joka valmistelee jutut pääkäsittelyä varten ja kirjoittaa myös luonnoksen hovioikeuden tuomioksi. Käräjäoikeudessa ei sen sijaan ole esittelijöitä.

15. Ylimmille laillisuusvalvojille eli oikeuskanslerille ja eduskunnan oikeusasiamiehelle on kanneltu hovioikeuksien sanotusta menettelystä. Kanteluihin annetuissa ratkaisuissa on todettu, että sanottu 30 päivän määräaika on ylitetty monessa tapauksessa huomattavasti ilman, että ylittämiseen olisi voitu esittää laissa mainittua erityistä syytä. Tämä ilmenee esimerkiksi eduskunnan oikeusasiamiehen 31.12.2009 antamasta ratkaisusta (1763/4/08), joka koski Itä-Suomen hovioikeuden tuomion viipymistä.

16. Viime vuoden lopulla oikeusasiamies Petri Jääskeläinen näyttää kyllästyneen asiasta tehtyihin kanteluihin. Hän on esittänyt oikeusministeriölle hovioikeuden ratkaisun antoajankohtaa koskevan oikeudenkäymiskaaren säännöksen (OK 24:17.2) "kehittämistä". Oikeusasiamiehen esitys, jossa viitataan edellä mainitun Itä-Suomen HO:n tapauksen ohella pariin muuhun tapaukseen, on päivätty 9.12.2010 ja asian diaarinumero on 4361/2/10.

17. Kuten ratkaisuista ilmenee, hovioikeuksilla näyttää olevan taipumus ylittää 30 päivän määräaika useilla kuukausilla. Oikeusasiamies ja oikeuskansleri ovat katsoneet, ettei määräajan ylittämistä voida perustella "tuomioistuimien työjärjestelyihin liittyvillä seikoilla," kuten esimerkiksi hovioikeuden jäsenten vuosilomilla, tai ratkaistujen asioiden vaikeudella tai laajuudella. - Tapauksia, joissa 30 päivänä määräaika on tullut ylitetyksi ilman erityistä syytä, ilmenee kaikissa kuudessa hovioikeudessa, ei siis ainoastaan ratkaisuissa mainituissa Helsingin ja Itä-Suomen hovioikeuksissa.

18. Mitä asiantilan korjaamiseksi olisi tehtävä? Minusta oikeusasiamiehen esitys on yllättävä, sillä hän tuntuu vain ikään kuin siirtävän ongelman ja sen myötä myös vastuun hovioikeuksien jatkuvista lainrikkomisista tai ainakin epätyydyttävästä käytännöstä oikeusministeriölle ja edelleen lainsäätäjälle. Ratkaisun antamisajankohta perustuu kuitenkin eduskunnan jo vahvistamaan lakin. Oikeusasiamiehen ja oikeuskanslerin tehtäviin kuuluu valvoa, että tuomioistuimet ja muut viranomaiset noudattavat lakia. Heidän käytössään on keinoja, jota käyttämällä lainrikkomukset saataisiin kuriin, niiden johdosta ei tarvitse välttämättä muuttaa lakia. Edellä mainituissa ratkaisuissa oikeusasiamies tai oikeuskansleri ovat ainoastaan tyytyneet toteamaan, että määräaika on ylitetty huomattavasti ja ettei tähän ole ollut laissa tarkoitettua erityistä syytä. Jääskeläisen toteamus ei ole johtanut siis edes huomautuksen antamiseen.

18. Järein oikeusasiamiehen ja oikeuskanslerin käytettävissä olevista keinoista puuttua lainrikkomuksiin on virkasyytteen nostaminen, mutta siihen ylimmät laillisuusvalvojat eivät juuri koskaan turvaudu. Esimerkiksi vuonna 2009 oikeusasiamies ei määrännyt nostettavaksi yhtään yhtään virkasyytettä; käsiteltyjä kanteluja ja muita tapauksia oli kyseisenä vuonna muutama tuhat.

19. Oikeusasiamies Jääskeläisen esitys oikeusministeriölle on yllättävä myös sen vuoksi, ettei siinä oteta kantaa siihen, onko sanottu lainkohta eli OK 24:17.2 nykymuodossaan "hyvä" vai ei, toisin sanoen, onko laissa asetetulle 30 päivän määräajalle olemassa järkevät ja hyväksyttävät perusteet. Oikeusasiamies viittaa kyllä perustuslaissa mainittuun viivytyksettömän oikeudenkäynnin vaatimukseen, muttei sitä vastoin lainkaan edellä kappaleissa 5-9 mainittuun välittömyysperiaatteeseen.

20. Oikeusasiamiehen esityksen pontimena näyttäisikin olevan yksinomaan halu päästä eroon sanotun 30 päivän määräajan rikkomisten johdosta tehdyistä kanteluista. Hovioikeudet ovat saaneet eräissä muissakin kysymyksissä oikeusministeriön ja lainsäätäjän muuttamaan lakia lähinnä vain työn keventämistarkoituksessa. Esimerkkinä tästä mainittakoon vaikkapa seulontamenettely ja sen korvannut ja tämän vuoden alussa voimaan tullut valituslupajärjestelmä sekä pääkäsittelyjen määrän vähentämiseen tähdänneet lainmuutokset. Luultavaa on, että Jääskeläisen esityksen johdosta hovioikeudet tulevat vaatimaan lainmuutosta eli OK 24:17.2:n muuttamista siten, että sanotusta 30 päivän määräajasta luovutaan kokonaan. Tämän seurauksena ratkaisun antoajat tulevat pitenemään vielä entisestään pitenemään, mikä pitkittää edelleen myös oikeudenkäynnin kokonaiskestoa. Määräajan poistaminen tai pidentäminen tulee vähentämään myös oikeusvarmuutta, koska oikeudenkäynnin ja ennen muuta todistelun välittömyys ei enää toteutuisi. Mutta tästä Jääskeläinen, hovioikeudet ja oikeusministeriö eivät tunnu kantavan lainkaan huolta.

21. Minusta oikeusasiamiehen olisi tullut ajatella myös hieman oikeudenkäynnin välittömyyttä ja oikeusvarmuutta. Mutta hänelle tuntuu riittävän, että lainmuutos on sellainen, hovioikeudet suostuvat noudattamaan lakia ja oikeusasiamiehelle tehtävien kantelujen määrä vähenee, olkoonpa tuo esityksen jälkeen tehtävä lainmuutos asiallisesti miten lepsu ja huono tahansa.

21a. Kun Suomen tilannetta verrataan Ruotsiin, näyttäytyy suomalainen käytäntö todella lepsulta ja suomalaiset hovioikeustuomarit suorastaan vetelyksiltä. Ruotsin hovioikeuksissa tuomio on annettava jo kahden viikon kuluessa - vangitun jutussa jo viikossa - eikä siellä ole tiettävästi esiintynyt po. suhteessa sellaisia räikeitä määräaikojen ylityksiä kuin Suomessa. Mainittakoon vielä myös, että silloin, kun asia ratkaistaan Ruotsin hovioikeuksissa esittelystä eli kirjallisen aineiston perusteella, tuomio on annettava kuuden viikon kuluessa esittelypäivästä lukien. Suomen laissa ei sen sijaan ole tässä tapauksessa asetettu mitään määräaikaa. Joidenkin hovioikeuksien työjärjestysten mukaan tuomio on tässä tapauksessa annettava kahden kuukauden kuluessa.

22. Miten asiassa olisi pitänyt edetä? Jos itse olisin ollut oikeusasiamies Jääskeläisen asemassa, niin olisin ensiksi pyytänyt jokaiselta hovioikeudelta niiden kaikista esimerkiksi yhden vuoden aikana pääkäsittelyn jälkeen antamia tuomioita koskevan selvityksen, josta ilmenee kunkin ratkaisun antoajankohta ja selitys siitä, miksi sanottu 30 päivän määräaika on ylitetty. Tämän selvityksen pohjalta olisin tehnyt kaikkien hovioikeuksien presidenteille selväksi, ettei "tällainen peli" eli 30 päivän määräajan lähes säännönmukainen ylittäminen vetele. Olisin tässä "myllykirjeessäni" edellyttänyt, että hovioikeudet korjaavat toimintatapojaan ja ilmoittanut, että palaan asiaan uudelleen esimerkiksi puolen vuoden kuluttua katsoakseni, onko parannusta tapahtunut. Rivien välissä olisin antanut ymmärtää, että jollei asiassa tapahdu kohennusta, tulisin ottamaan käyttöön järeämpiä keinoja asiantilan kuntoon saattamiseksi.

23. Olisin myös perustellen kertonut, että oikeudenkäynnin joutuisuuden ja erityisesti välittömyysperiaatteen takia sanottua 30 päivän määräaikaa ei ole mitään syytä lainmuutoksella pidentää. Samalla olisin viitannut siihen, että käräjäoikeudet joutuvat lain mukaan antamaan tuomionsa 14 päivän kuluessa pääkäsittelyn päättymisestä. Olen varma siitä, että näillä toimenpiteillä hovioikeudet olisi saatu asiassa niin sanotusti "kuriin ja herran nuhteeseen."

24. Lain mukaan hovioikeuden presidentin tulee valvoa muun muassa asetettujen tulostavoitteiden toteutumista ja oikeusperiaatteiden soveltamista hovioikeuden ratkaisuissa. Menettelyn joutuisuus ja viivytyksettömyys samoin kuin välittömyysperiaate kuuluvat sanottuihin oikeusperiaatteisiin. Tämän vuoksi jokaisen hovioikeuden presidentin tulisi valvoa, että sanottua 30 päivän määräaikaa ratkaisuja annettaessa käytännössä noudatetaan. Jos ja kun hovioikeudet laiminlyövät jatkuvasti noudattaa sanottua määräaikaa, on ilmeistä, etteivät hovioikeuden presidentit ole välittäneet valvoa lain eli OK 24:17.2:n noudattamista.

25. Tiedetään, etteivät myöskään kaikki käräjäoikeudet, erityisesti kaikkein suurimmat niistä, läheskään aina noudata puheena olevassa suhteessa lakia ja anna tuomioitaan ja päätöksiään laissa määrätyssä 14 päivän määräajassa, vaikkei mitään erityistä syytä määräajan ylittämiseen olisi olemassa. Käräjäoikeudessa oikeuden päällikkötuomarin eli laamannin tulisi valvoa, että lakia tässä suhteessa noudatettaisiin. Lain mukaan myös hovioikeus valvoo alaistensa käräjäoikeuksien toimintaa. Hovioikeusasetuksen mukaan hovioikeuden presidentin tulee huolehtia siitä, että "hovioikeus asianmukaisesti valvoo alaisiaan tuomioistuimiaan."

26. Hovioikeuden presidentillä on siis kaksinkertainen valvontavelvollisuus, sillä hänen on valvottava sekä hovioikeuden että sen alaisten käräjäoikeuksien toimintaa ja siten myös sanottujen määräaikojen asianmukaista noudattamista. Mutta onko hovioikeuksilla edes "kanttia" valvoa ja huomauttaa käräjäoikeuksia lain noudattamisen laiminlyönneistä, jos hovioikeudet kerran näyttävät käräjäoikeuksille huonoa esimerkkiä eivätkä välität itsekään noudattaa lakia?

27. Olen lanseerannut termin "paaterointi", jolla tarkoitan poliisiylijohtajan tapaa alati puolustella alaistensa poliisimiesten toimintaa ja jopa puuttua epäasiallisella tavalla poliisien tekemiksi epäiltyjen virka-ja muiden rikosten esitutkintaan. Näin tehdessään poliisipäällikkö näyttää unohtavan, että häntä ei ole valittu virkaansa miksikään poliisien pääluottamusmiehesi, vaan että hänen tehtävänään on huolehtia kaikkien kansalaisten turvallisuuden ylläpitämisestä.

28. Samanlaista paaterointia näyttää esiintyvän myös tuomioistuimissa ja erityisesti hovioikeuksien päällikkötuomareiden toiminnassa. Hovioikeuksien presidentit esiintyvät julkisuudessa voivottelemassa hovioikeuksien juttumääriä ja "tarpeettomia" valituksia ja vaatimassa erilaisia lainmuutoksia, joilla hovioikeuksien työmäärä voitaisiin alentaa ja työtä muutenkin keventää. Tätä vuosikausia, itse asiassa vuosikymmeniä, jatkunutta narinaa ja valittelua kuunnellessani on tullut usein mieleen, että ovatkohan nämä päällikkötuomarit oikein tehtäviensä tasalla ja ajattelevatko he koskaan sitä, miksi hovioikeudet ja käräjäoikeudet ovat olemassa ja minkälaisia arvoja ja tavoitteita heidän tulisi tuomioistuinten johtavina tuomareina ensisijaisesti ajaa ja edustaa. Tuomioistuimet eivät ole tuomareita varten vaan ihmisten oikeusturvan takaamista ja toteuttamista varten.

29. Hovioikeuksien työtä ja tehtäviä on kevennetty viime aikoinakin monin eri tavoin. Tämän vuoden alussa hovioikeuksissa tuli voimaan jatkokäsittelylupajärjestelmä, jolla itse asiassa rajoitettiin valitusoikeutta niin sanotuissa vähäisissä asioissa. Vielä merkittävämpi uudistus oli itse asiassa pääkäsittelyn toimittamisvelvollisuutta koskeva muutos, jonka perusteella hovioikeuksien pääkäsittelyjä tullaan pitämään entistä harvemmin. Näillä muutoksilla on siis jälleen kerran kevennetty hovioikeuksien työtä, mutta samalla unohdettu se tosiasia, että kyseiset muutokset nakertavat oikeusturvaa niissä asioissa, joissa valituslupaa ei myönnetä tai joissa ei enää toimiteta suullista pääkäsittelyä.

30. Hovioikeuksien työtä on siis hovioikeuksien kannalta katsottuna kevennetty ja "mukavoitettu," mutta lainmuutos tuskin naurattaa hovioikeuksilta oikeusturvaa hakevia ihmisiä. Seuraavaksi ilmeisesti tullaan esittämään - tähän oikeusasiamies Petri Jääskeläisen edellä kerrottu esitys todennäköisesti tähtää - OK 24:17:n muuttamista siten, että laissa ei mainittaisi enää mitään tiettyä määräaika, jonka kuluessa hovioikeuden tuomio on annettava. Tilanne olisi silloin sama kuin korkeimmassa oikeudessa, jonka ratkaisujen osalta laissa ei ole määrätty mitään määräaikaa. Esimerkiksi Pääministerin morsian -jutun tuomiota saatiin odottaa puolisen vuotta KKO:ssa pidetyn suullisen käsittelyn jälkeen. Myös tapauksissa KKO 2011:1 ja 2011:5, joita olen blogissani kommentoinut, ratkaisu annettiin vasta 3-4 kuukautta suullisen istunnon jälkeen.

31. Miten helppoa ja miten mukavaa! Olisi kuitenkin syytä pitää mielessä, että oikeuslaitos ei ole mikään mukavuuslaitos.

32. Hovioikeuden samoin kuin käräjäoikeuden käsittelyä viivyttää usein myös se, että käsittely päästään aloittamaan tai halutaan aloittaa vasta pitkän ajan, usein muutaman kuukauden kuluttua asian vireilletulosta. Osin tämä johtuu johtuu asioiden lukumäärästä, mutta on vaikea uskoa, että tämä olisi ainoa tekijä. Noin viikko sitten kirjoitin Ilkka Kanervan saamasta lahjussyytteestä ja sitä koskevan oikeudenkäynnin verkkaisesta aloittamista. Asia tuli vireille Helsingin käräjäoikeudessa tammikuun lopulla, jolloin syyttäjä eli AVKS Jorma Kalske jätti haastehakemuksen käräjäoikeudelle. Tässä vaiheessa käsittelyn aloittamisesta ei kuitenkaan ole vielä muuta tietoa kuin Kalskeen lakoninen ilmoitus, jonka mukaan käräjäoikeus alkaa käsitellä juttua vasta myöhemmin, "ehkä joskus syksyllä."
------
36. Mikä tässä kohdin on tilanne naapurimaan lain mukaan? Ruotsin lain (rättegångsbalk) mukaan hovioikeuden on aloitettava pääkäsittely viimeistään neljän viikon kuluessa siitä, kun valituksen johdosta annettavan vastausten antamiselle säädetty määräaika on päättynyt. Ruotsissa valitusaika valitettaessa käräjäoikeuden tuomiosta hovioikeuteen on lyhyempi kuin Suomessa (Suomessa 30 päivää, Ruotsissa kolme viikkoa) samoin kuin vastavalituksen tekemiselle säädetty aika (Ruotsissa viikko, Suomessa 14 päivää). Jos Auerin juttua käsiteltäisiin Ruotsin lain mukaan, olisi pääkäsittely siis aloitettu jo tammikuun lopulla. Suomessa sitä vastoin hovioikeus on vasta helmikuun ensimmäisellä viikolla ilmoittanut, että pääkäsittely alkaa toisella viikolla! 
 
Vuoden 2011 blogikirjoitus kokonaisuudessaan:
 

Olen kirjoittanut samasta asiasta myös blogijutussa 3.12.2018 otsikolla "Kansliatuomioista Suomessa ja Ruotsissa



7 kommenttia:

Olavi Koskela kirjoitti...

Siis voiko hovioikeuden ratkaistu tai päätös olla ylipäänsä lainvoimainen, jos sitä ei ole annettu lain säätämässä määräajassa; ts se on annettu rikkomalla lakia? Juristeriaan perehtymättömän maallikon mielestä ei voi.

Markku Fredman kirjoitti...

Apulaisoikeusasiamiehen päätöksessä viitataan Tuomioistuinviraston asiassa antamaan lausuntoon: "Tuomioistuinvirasto on lausunnossaan toistanut näkemyksensä siitä, että työtapa, jossa ratkaisuluonnos kiertää vuorollaan kullakin kokoonpanon jäsenellä, on ainakin osaksi syynä siihen, ettei 30 päivän määräaikaa voida noudattaa". Tähän ei apulaisoikeusasiamies näytä tarkemmin tarttuneen, mutta olisiko siinä avain ongelman ratkaisemiseen. Oikeudenkäymiskaaressa ei ole säännöstä, jonka mukaan kaikki kolme hovioikeuden jäsentä laativat yhdessä tuomion perustelut. Sen sijaan siellä on säännös tuomion antamisesta 30 päivässä. Se, että vähintään kolme tuomaria osallistuu tuomion perusteluiden kirjoittamiseen ei siis ole lainsäätäjän ilmaisema tahto eikä ehkä sellaista ylellisyyttä, johon yleisesti on varaa ja joihin hovioikeuksien resurssit on mitoitettu. Jotta siis 30 päivän määräaikaa tuomion antamsielle voitaisin noudattaa, olisi mahdollista siirtyä järjestelmään, jossa heti pääkäsitelyn jälkeen pidettävässä päätösneuvottelussa jäsenet ilmaisevat kantansa ja sen jälkeen vain yksi kokoonpanon jäsenistä laatii tuomion perustelut. Samalla tavalla kuin lautamieskokoonpanossa käräjäoikeudessa. Erimieltä olevat jäsenet voivat kirjoittaa eriävän mielipiteensä samaan aikaan kun enemmistön kannan mukaiset perustelut ovat työn alla. Tuomio on valmis kun 30 päivää pääkäsittelyn päättymisestä on kulunut - näinhän se on valituksenkin kanssa. Valitusta voi viilata vaikka kuinka paljon, mutta 30 päivän valitusajan lopussa se on valmis lähetettäväksi.

Jyrki Virolainen kirjoitti...

Toki noin voitaisiin ja olisi syytäkin menetellä.

Käytännössä tuo kierto on kuitenkin iskonut vahvasti käytäntöön ja hovioikeuden työtapoihin, joten siitä olisi hyvä säätää laissa tai ainakin hovioikeuden työjärjestyksessä.

Nykyinen ho-menettely pääkäsittelyn jälkeen asiakirjojen kiertoineen korvaa itse asiassa esittelyn, joka pidettäisiin vielä pääkäsittelyn jälkeen; tämän laki estää. Näin menetellään kuitenkin edelleen KKO:ssa, eli suullisen käsittelyn jälkeen pidetään vielä esittely, jossa asia vasta ratkaistaan! Toisin Ruotsin HD:ssa, jossa esittelyä ei pääkäsittelyyn jälkeen ei voida pitää. Suomesssa KKO ei toimita pääkäsittelyä, vaan "ainoastaan" suullisen käsittelyn.

Anonyymi kirjoitti...

Asia, mitä tässä yhteydessä ei ole käsitelty, on ratkaisukokoonpanon muut jutut, jotka pyörivät samaan aikaan ennen pääkäsittelyä ja heti sen jälkeen: romahduttamatta ratkaistujen juttujen määriä ei ole mahdollista rauhoittaa pääkäsittelyn jälkeistä aikaa pelkästään tuon tuomion kirjoittamista varten. Jos sitten puhutaan isojen juttujen, joiden pääkäsittely on kestänyt viikkoja ellei kuukausia tuntuu kohtuuttomalta ajatukselta, että tuomio - aikakin jos käräjäoikeuden päätöstä pitäisi muuttaa - pitäisi pusertaa 30 päivässä ilman ajatuksia kirkastavaa mietintätaukoa. Asia olisi tietenkin toinen, jos oikeusyhteisö hyväksyisi, että hovioikeuden tuomio kuuluisi:

"Hovioikeus on kuullut näytön ja siitä tuntuu käytettävissä ajan puitteissa, ettei sillä ole rahkeita muuttaa käräjäoikeuden ratkaisua" tms kuriaalityylillä kirjoitettuna. Itse en kansalaisena haluaisi tuollaista näennäismuutoksenhakutulmioistuinta.

Fredman ei näytä ymmärtävän kollegisen tuomioistuimen ideaa, joka on se, että kaikki jäsenet vastaavat paitsi lopputuloksesta myös perusteluista, joiden sisältöön kaikilla jäsenillä on oikeus vaikuttaa. Eriävän mielipiteen perusteluista voi kirjoittaa vasta kun on nähnyt ne perustelut verraten lopullisessa muodossaan, joihin enemmistö on päätynyt.

Jyrki Virolainen kirjoitti...

Lain (OK 27:17) mukaan kyseinen 30 päivän määräaika saadaan toki laajoisa jutuissa ylittää, jos siihen "erityistä syytä".

Ongelma onkin siinä,että hovoikeudet ylittävät tuon määräajan - ja vielpä kirkkaasti - myös tavanomaisissa jutuissa, joissa siihen ei ole minkäänlaista syytä tai perustetta! Hovioikeudet eivät tiettävästi koskaan ratkaisussaan tai käsittelyn kuluessa mainitse, mikä on se erityinen syy, jonka takia ne ylittävät 30 päivän määräajan.

Mitä tulee äänestyslausuman eli eriävän mielipiteen jättäneen jäsenen perusteluihin - Fredman vastannee tähän omalta osaltaan - totean vain, ettei niitä kirjoiteta tietenkään vastauksena enemmistön perusteluille, vaan kyseessä on ao. jäsenen omista perusteluista, joissa ei tarvitse ottaa, eikä käytännössä myöskään juuri koskaan oteta, kantaa enemmistön perusteluihin.

Pääkäsittelyn jälkeen pidettävässä päätösneuvottelussa tulisi luonnollisesti sopia myös ratkaisun pääperusteluista, jolloin eri mieltä oleva jäsenen saa tiedon enemmistön perusteluista.

Anonyymi kirjoitti...

Asia kulmioituu välittömyysperiatteeseen ja miten se ymmärretään. Blogistin mukaan:

"6. Välittömyysperiaate ilmenee siinä, että tuomiossa saadaan ottaa huomioon vain se oikeudenkäyntiaineisto, joka on esitetty pääkäsittelyssä. Tärkeää on, että tuomari perustaa etenkin todistusharkintansa pääkäsittelyssä vastaanotetuista todisteista välittömästi tekemiinsä havaintoihin. Tällä tavalla hänellä on mahdollisuudet punnita esimerkiksi asianosaisten todistelutarkoituksessa antamien ja usein keskenään ristiritaisten lausumien samoin kuin todistajien kertomusten uskottavuutta ja todistusarvoa. Välittömyys edistää todistelun luotettavuutta ja oikeusvarmuutta eli oikeaan ratkaisuun pääsemistä. Oikeudenkäynti ja todistusmenettely ei ole välitöntä, jos tuomari joutuu perustamaan todistusharkintansa ja näyttökysymystä koskevan ratkaisunsa välillisesti todistajien ja asianosaisten lausumista, kuten esimerkiksi pöytäkirjaan tai muistiinpanoihin tehtyihin merkintöihin, tai muistelemaan vasta pitkän ajan kuluttua, mitä pääkäsittelyssä oli kerrottu ja lausuttu."

Kyseenalaistan voidaanko välittömyysperiaate ymmärtää niin tiukasti, ettei tuomari saa perustaa ratkaisuaan OMIIN muistinpanoihinsa. Asiaan liittyy se inhimillinen piirre, että ihmisten kuulomuisti vaihtelee: toisten on vain lähes mahdotonta vähänkään monimutkaisissa asioissa (esim rakennusjutut) muistaa edes pääkäsittelyn jälkeen, mitä joku yksittäinen todistaja on TARKASTI sanonut. Kuitenkin tuomioistuimen ratkaisutoiminnan tulisi perustua huolelliseen analyysiin sitä, mitä on todella sanottu ja millä kertomukseen sisältöön perustuvalla seikalla ristiriitaisen todistelun tilanteessa tiettyä todistajaa uskotaan ja toista ei. Jos tällaista analyysiä ei tehdä, näytön arviointi perustuisi ylimalkaisiin yleisvaikutelmiin ja ehkä jopa todistajan yleiseen habitukseen perustuviin mielleyhtymiin.

Lisäksi on huomattava, että vaikeissa jutuissa todistelua vastaanotettaessa on vielä vaikea hahmottaa, millä todistajan kertomalla yksityiskohdalla on lopullisessa harkinnassa merkitystä ja millä ei vaan tämä selviää vasta tuomiota kirjoitettaessa. Näin ollen kaikki mahdollisesti relevantti on merkittävä muistiin, jotta se on tuomiota laadittaessa käytettävissä.

On huomattava, että esimerkiksi suullisen ja välittömän prosessin omaksuneissa anglosaksisissa maissa todistajan lausumat kirjataan sanatarkasti pikakirjoituksella ja ovat siten tuomioistuimen käytettävissä.

Jyrki Virolainen kirjoitti...

Todistajankertomuksia ei merkitä pöytäkirjaan, ne nauhoitetaan. Jos tuomari ei muista, mitä todistaja on kertonut, hän voi kuunnella nauhoituksen. Muisitinpanoja tuomari voi tehdä, mutta se on varsin työlästä, jos jutussa on paljon todistajia. Muistiinpanoihin ratkaisua ei voida perustaa, mutta tuomari voi toki tarkistaa muistiinpanoista, mitä todistaja on kertonut.