lauantai 21. toukokuuta 2022

300. Työntekijöiden järjestäytymisvapauden loukkaaminen. Luottamusmies. KKO 2022:35

Eilen 20.5.2022 korkein oikeus (KKO) antoi tuomion, jossa työnantajaliittoon kuulumattoman yrityksen kaksi edustajaa tuomittiin työntekijöiden järjestäytymisvapauden loukkauksesta sakkoon sillä perusteella, että he olivat lakkauttaneet yrityksessä luottamusmiehen tehtävän (KKO 2022:35). Katsotaanpa hieman tarkemmin, mistä tapauksesta oli kysymys. 

1. Työnantajaliittoon kuulumattoman yrityksen edustajat A ja B olivat lakkauttaneet yrityksessä luottamusmiehen (X) tehtävän. Syyttäjä nosti A:ja B:tä vastaan syytteen työrikoksesta.

2. Pirkanmaan käräjäoikeus tuomitsi 8.5.2019 A:n ja B:n rikoslain (RL) 47 luvun 5 §:n 1 momentin 2 kohdan nojalla työntekijöiden järjestäytymisvapauden loukkauksesta 10 päivän sakkorangaistukseen eli maksamaan sakkoa, A:n 690 euroa ja B:n 240 euroa.

3. A ja B valittivat Turun hovioikeuteen. Hovioikeus totesi  29.12.2020 antamassaan tuomiossa, että työsopimuslain (TSL) 13 luvun 11 §:n ja 7 luvun 10 §:n perusteella rikoslain rangaistussäännöksessä mainitulla luottamusmiehellä tarkoitettiin ainoastaan työehtosopimuksen perusteella valittua luottamusmiestä. Asiassa oli siten arvioitava, oliko yhtiö järjestäytymättömänä työnantajana ollut velvollinen sallimaan luottamusmiehen asettamisen yhtiöön.

4. Hovioikeus totesi, että sovellettavaksi tuleva RL 47 luvun 5 § on sanamuodoltaan yksiselitteinen, mutta se sai sisältönsä työoikeudellisesta normistosta. Hovioikeus katsoi, että oli epäselvää, mitä TSL:n yleissitovuutta koskevassa 2 luvun 7 §:ssä tarkoitettiin niillä työsuhteen ehdoilla ja työoloilla, joita yleissitovuuden nojalla oli noudatettava. Tällainen epäselvyys ei voinut koitua rikosasian vastaajan vahingoksi. Kirjoitetun lain perusteella ei ollut yksiselitteisesti pääteltävissä, että järjestäytymätön työnantaja olisi velvollinen sallimaan luottamusmiehen asettamisen ja sen estäessään syyllistyisi rikokseen. Hovioikeus hylkäsi syytteen.

5. Hovioikeudessa äänestys 2-1. Eri mieltä ollut hovioikeudenneuvos totesi, että X oli toiminut yhtiössä muussa kuin työehtosopimukseen perustuvassa luottamusmiestehtävässä. Rangaistussäännöstä voitiin soveltaa myös tällä tavalla valittuun luottamusmieheen. Käräjäoikeuden tuomiota ei siten ollut syytä muuttaa.

6. KKO myönsi valitusluvan syyttäjälle ja X:lle, jotka vaativat valituksissaan, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja että A ja B tuomitaan rangaistukseen syytteen mukaisesti. A ja B vaativat vastauksessaan, että valitukset hylätään. 

7. KKO totesi, että hovioikeus oli hylännyt syytteen sillä perusteella, että työoikeudellisen sääntelyn nojalla oli epäselvää, onko järjestäytymätön työnantaja työehtosopimuksen yleissitovuuden perusteella velvollinen sallimaan luottamusmiehen asettamisen. KKO katsoi, että sovellettavana olevan tunnusmerkistön täyttymistä arvioitaessa olennaista ei ole se, mikä työehtosopimuksen yleissitovuuden ulottuvuus on yksittäistapauksessa ollut. Lähtökohtana on sen sijaan jo perustuslain ja Suomea velvoittavien kansainvälisten ILO:n sopimusten perusteella, että järjestäytyneillä työntekijöillä on oikeus valita vapaasti luottamusmies.

8. A ja B olivat riidattomasti saaneet tiedon X:n valinnasta luottamusmieheksi ja tämän jälkeen lakkauttaneet luottamusmiehen tehtävän yhtiössä. Näin tehdessään he ovat estäneet sen, että työntekijät ovat voineet asettaa työpaikalle luottamusmiehen. A ja B ovat olleet rikoslain 47 luvun 5 §:ssä tarkoitettuja työnantajan edustajia.

9. A:n ja B:n tahallisuuden osalta KKO toteasi, että rangaistussäännös on sanamuodoltaan yksiselitteinen. Kun lisäksi huomioitiin vastaajien asema yhtiössä, työlainsäädännön väitetyllä epäselvyydellä ei ollut tässä tapauksessa merkitystä tahallisuuden arvioinnissa.

10. KKO katsoi johtopäätöksenään, että A ja B ovat yhtiön edustajina lakkauttaneet yhtiössä luottamusmiehen tehtävän ja siten estäneet sen, että työntekijät tai heidän ammattijärjestönsä asettavat tai valitsevat työpaikalle luottamusmiehen. Menettelyllään A ja B olivat syyllistyneet työntekijöiden järjestäytymisvapauden loukkaamiseen.

11. KKO totesi, että kun vain vastaajat olivat hakeneet muutosta käräjäoikeuden tuomioon, asiassa ei voitu A:n ja B:n vahingoksi korottaa käräjäoikeuden tuomitsemaa rangaistusta, - reformatioin in peius-kielto siis - eikä käräjäoikeuden A:lle ja B:lle tuomitsemaa 10 päiväsakon sakkorangaistusta ollut syytä alentaa. Vastaajien päiväsakon rahamäärä määräytyi sen mukaan, mikä se on ollut käräjäoikeuden tuomiota annettaessa, koska rahamäärästä ei voida poiketa hovioikeudessa yksin muutosta hakeneiden vastaajien vahingoksi.

12. KKO kumosi hovioikeuden tuomion ja luki A:n ja B:n syyksi työntekijöiden järjestäytymisoikeuden loukkaamisen. Tuomittavan rangaistuksen osalta asia jätettiin käräjäoikeuden tuomion varaan. 

13. KKO:n ratkaisuseloste

https://korkeinoikeus.fi/fi/index/ennakkopaatokset/kko202235.htm

14. KKO ei voinut syytetyn eduksi voimassa olevan reformatio in peius -kiellon eli huonontamiskiellon takia korottaa sytetyille käräjäoikeudessa tuomittuja rangaistuksia, koska vain syytetyt olivat hakeneet muutosta käräjäoikeuden tuomioon. Mainittu  kielto esti myös päiväsakon rahamäärän korottamisen. On selvää, että käräjäoikeus oli tuominnut vastaajat liian lievään rangaistukseen eli vain 10 päiväsakkoon.

15. Tapaus kuuluu sarjaan, jossa KKO kumoaa hovioikeuden tuomion ja ratkaisee asian samalla tavalla kuin käräjäoikeus. Tämä ei ole mitenkään harvinaista.

 

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

Blogistin perinpohjaisesti tuntema reformatio in peius -kielto on prosessioikeuden mielenkiintoisimpia ilmiökokonaisuuksia, eikä liene väärin, jos pelkän perustutkinnon suorittaneena kommentoijana luonnehdin sen olevan läheistä sukua sellaisille asioille kuin oikeusasteiden välinen tehtäväjako, osittainen lainvoima ja kielto tuomita muuta tai enemmän kuin asianosaiset ovat vaatineet.

Tällä kertaa huomiota kiinnittää se, että kyse ei ollut reformatio in peius -kiellosta tyypillisimmässä muodossaan. Nythän ei ollut kyse siitä, ettei KKO voinut muuttaa HO:n tuomiota KKO:ssa muutosta hakeneiden vahingoksi, vaan siitä, että KKO ei voinut tuomita siellä muutosta hakeneiden hyväksi enempää kuin sen, mihin nämä olivat tyytyneet jo KäO:n ratkaisussa.