44. Hovioikeus tuomitsi kolme tuomaria virkarikoksesta

1. Helsingin hovioikeus on tuomitsi Helsingin käräjäoikeuden entisen laamannin Eero Takkusen ja kaksi osaston johtajana toiminutta käräjätuomaria eli Jaana Niemitalon ja Jouko Räsäsen saamaan varoitukseen tuottamuksellisesta virkavelvollisuuden rikkomisesta. Metsälän säilöönottoyksikön johtajaan kohdistetun virkasyytteen hovioikeus sitä vastoin hylkäsi.

2. Hovioikeudessa virkasyytteitä ajoi valtionsyyttäjä Jorma Äijälä eduskunnan oikeusasiamiehen Petri Jääskeläisen 31.10.2016 antaman syytemääräyksen mukaisesti. Olen kertonut oikeusasiamiehen syytemääräyksestä blogikirjoituksessa 17.11.2016 numero 12.  

3. Asiassa oli arvioitavana, oliko säilöönotettavaksi määrättyjen ulkomaalaisten asioiden käsittelyssä menetelty virheellisesti tilanteissa, joissa säilöönotettu oli määrätty väliaikaisesti pidettäväksi erillään muista säilöönotetuista. Tällöin säilöönottoyksikön johtajan on lain mukaan tullut tehdä ilmoitus erillään säilyttämisestä käräjäoikeudelle. Helsingin käräjäoikeudessa oli noudatettu vuodesta 2002 lukien vakiintunutta toimintatapaa, jonka mukaan käräjäoikeuteen saapuneita erillään säilyttämistä koskevia ilmoituksia ei käsitelty erikseen.

4. Syytteen mukaan säilöönottoyksikön johtaja, käräjäoikeuden laamanni ja kaksi osaston johtajaa olivat huolimattomuudestaan rikkoneet virkavelvollisuuksiaan. Säilöönottoyksikön johtajan olisi tullut selvittää, miksi hänen 22.7.2006-28.4.2015 tekemiään 107 erillään säilyttämistä koskevaa ilmoitusta ei ollut käräjäoikeudessa otettu käsiteltäväksi. Laamannin osalta syyte koski aikaa 1.1.2008-30.4.2015 ja hänen katsottiin laiminlyöneen valvoa, että erillään säilyttämistä koskevat asiat tulivat käräjäoikeudessa lain vaatimalla tavalla käsitellyiksi. Osaston johtajien katsottiin omina toimikausinaan laiminlyöneen järjestää osaston toiminta siten, että sanotut asiat tulivat lain vaatimalla tavalla käsitellyksi. Kaikkiaan käräjäoikeuteen oli ajalla 1.1.2008-28.4.2015 tullut 223 ilmoitusta erillään säilyttämisestä. 

5. Vastaajat kiistivät pontevasti syyllistyneensä virkavelvollisuuksiensa rikkomiseen. Asiassa on kuultu vastaajien lisäksi todistajia ja esitetty runsaasti kirjallista todistusaineistoa. Hovioikeus on toiminut ripeästi, sillä asian otettiin joutuisasti käsiteltäväksi eikä sen pääkäsittelyssäkään vatuloitu; pääkäsittely kesti vain kaksi päivää (9. ja 10.3.2017). Hyvin perusteltu tuomio saatiin jo noin kahden kuukauden kuluttua pääkäsittelyn päättymisestä.

6. Hovioikeus totesi tuomionsa perusteluissa, että asiaan sovellettavien säännösten perusteella käräjäoikeuden olisi tullut ottaa erillään säilyttämistä koskevat ilmoitukset käsiteltäväksi neljän vuorokauden kuluessa erillään säilyttämisen alkamisesta. Kun näin ei ollut tehty, käräjäoikeudessa noudatettu menettely oli virheellinen. 

7. Hovioikeus on puntaroinut ratkaisunsa perusteluissa syyllisyyskysymystä jokaisen vastaajan osalta erikseen varsin seikkaperäisesti ja pr et contra -metodin edellyttämällä tavalla. Hovioikeuden tuomio käsittää 40 sivua. Hovioikeuden kokoonpanon puheenjohtaja toimi hovioikeudenneuvos Timo Ojala - hän on valmistunut oikeustieteen kandidaatiksi Lapin yliopistosta - ja muina jäseninä hovioikeudenneuvokset Arja Mäki ja Heikki Rautiola. Ratkaisu on yksimielinen.

Hovioikeuden antama tiedote

8. Tuomion mukaan asiassa oli monia seikkoja, jotka vaikuttivat siihen että virheellinen menettelytapa ei ollut tosiasiassa tullut laamannin ja osaston johtajien tietoon. Menettelytapa oli jo vuodesta 2002 alkaen eli ennen laamannin tai osaston johtajien toimikausia vakiintunut pakkokeinoasioita käsittelevien tuomareiden keskuudessa. Pakkokeinokanslian toiminta asioiden valmistelussa oli verrattain itsenäistä, eivätkä laamannin tai osaston johtajan päivittäiset työtehtävät liittyneet sen toimintaan. Menettelytapaan ei ollut kiinnitetty huomiota säilöönottoyksikköön tai käräjäoikeuteen aikaisemmin tehdyissä tarkastuksissa. Myöskään säilöönotetut tai heidän avustajansa eivät olleet kiinnittäneet huomiota siihen, että erillään säilyttämistä koskevissa asioissa ei jär- jestetty käsittelyjä.

9. Toisaalta laamannin ja osaston johtajien huolellisuusvelvollisuutta korosti hovioikeuden mukaan se, että säilöönotetun erillään säilyttäminen oli toimenpide, joka rajoitti säilöönotetun vapautta entisestään. Tästä johtuen erillään säilyttämistä koskevien päätösten tuomioistuinkontrollia oli pidettävä tärkeänä erityisesti säilöönotetun perustuslaissa ja Eu- roopan ihmisoikeussopimuksessa turvattujen oikeuksien takaamiseksi. Hovioikeus kiinnitti huomiota myös siihen, että pakkokeinoasioiden valmistelu oli käräjäoikeudessa hyvin pitkälti kanslian vastuulla, mikä lisäsi osaltaan laamannin ja osaston johtajien valvontavastuuta. Laamannilla ja osaston johtajilla olisi ollut mahdollisuus havaita erillään säilyttämistä koskevissa asioissa vallinnut virheellinen toimintatapa. 

10. Hovioikeus katsoi laamannin ja osaston johtajien syyllistyneen tuottamukselliseen virkavelvollisuuden rikkomiseen. Rikosta ei hovioikeuden mukaan voitu pitää vähäisenä. Hovioikeus tuomitsi kunkin tuomarin saamaan rangaistuksena varoituksen. Se on lievin rangaistus, joka virkarikoksesta voidaan langettaa. Syyttäjä oli vaatinut laamannille rangaistukseksi varoitusta ja käräjätuomareille sakkoa, mikä ero vaikuttaa hieman omituiselta. Tuomarit olivat vaatineet, että heidät jätetään rangaistukseen tuomitsematta.

11. Säilöönottoyksikön johtaja oli ensimmäisiä erillään säilyttämistä koskevia päätöksiä tehdessään ollut yhteydessä käräjäoikeuteen ja selvittänyt menettelytapaa muutoinkin. Johtaja oli saanut käräjäoikeudesta yksiselitteisen vastauksen, jonka mukaan erillistä käsittelyä ei järjestetä. Hovioikeus katsoi, että johtajalta ei voitu perustellusti vaatia, että hän tällaisen ilmoituksen käräjäoikeudesta saatuaan olisi ryhtynyt vielä tekemään muita selvityksiä. Tämän vuoksi hovioikeus hylkäsi syytteen säilöönottoyksikön johtajan osalta.

43. Väitös oikeudenkäyntikulujen kohtuullistamisesta

1.Oikeustieteen kandidaatti Satu Saarensola esittää väitöskirjansa Oikeudenkäyntikulut ja kohtuullisuus. Tutkimus kulujen jakautumisesta taloudellisesti tai muutoin eriarvoisten asianosaisten kesken julkisesti tarkastettavaksi Turun yliopistossa huomenna lauantaina 13.5.2017 klo 12. Virallisena vastaväittäjänä toimii dosentti, hovioikeudenneuvos Timo Saranpää ja kustoksena prosessioikeuden professori Tuomas Hupli Turun yliopistosta. 

2.  Satu Saarensola tutkii väitöskirjassaan oikeudenkäyntikulujen jakautumista riita-asian oikeudenkäyntimenettelyssä. Tiedekunnan sivuilla julkaistun väitöstiedotteen mukaan häviäjä maksaa -periaate on vuonna 1993 tapahtuneen riita-asian oikeudenkäyntimenettelyn uudistamisen jälkeen juurtunut tiukasti suomalaiseen oikeuskulttuuriin. Tämän vuoksi erityisesti taloudellisesti tai muutoin heikommassa asemassa olevien yksityishenkilöiden tuomioistuimeen ja oikeuksiin pääsy on usein vaakalaudalla. Korkea kuluriski voi saada yksityishenkilön karttamaan asiansa tuomioistuinkäsittelyä, todetaan jo väitöstiedotteen otsikossa.

​3. Perustuslain 21 §:n mukaan oikeuksiin pääsyn ensimmäinen edellytys on pääsy tuomioistuimeen. Pääsy tuomioistuimeen on taattu myös Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklassa. Tuomioistuimeen ja oikeuksiin pääsyä rajoittavat kuitenkin suuri kuluriski ja korkea prosessikynnys, Saarensola toteaa.

– Yksityishenkilöt eivät useiden kymmenien tuhansien eurojen kuluriskin pelossa uskalla aina tuoda asioitaan tuomioistuimen ratkaistavaksi. Ongelmallista tämä on erityisesti silloin, kun kysymys on muista kuin väärinkäyttötarkoituksessa nostetuista kanteista ja kun vaatimusten menestymismahdollisuudet perusteluiden valossa ovat vähäistä suuremmat, 

4.  OK 21 luvun 8b §:ssä olevsta kohtuullistamissäännöstä ei juurikaan ole apua, Saarensola väittää. Mainitun pykälän mukaan, jos asianosaisen velvoittaminen korvaamaan vastapuolen oikeudenkäyntikulut huomioon ottaen oikeudenkäyntiin johtaneet seikat, asianosaisen asema ja asian merkitys olisi kokonaisuutena arvioiden ilmeisen kohtuutonta, tuomioistuin voi viran puolesta (omasta aloitteestaan) alentaa asianosaisen maksettavaksi tuomittavien oikeudenkäyntikulujen määrää. 

5. Tällainen tilanne voi syntyä silloin, kun asianosaiset ovat taloudellisesti tai muutoin eriarvoisessa asemassa, esimerkiksi silloin, kun yksityishenkilön vastapuolena on yhtiö tai julkisyhteisö, ja kun asian merkitys yksityishenkilölle on suurempi kuin asian merkitys vastapuolena olevalle yhtiölle tai julkisyhteisölle. Tällaisesta on kysymys muun muassa silloin, kun vastakkain ovat työpaikkansa menettänyt työntekijä ja työsuhteen päättänyt työnantaja tai liikenneonnettomuudessa vammautunut vakuutettu ja vakuutuskorvausten maksamisesta kieltäytynyt vakuutusyhtiö.

6. Satu Saarensolan mukaan tuomioistuimet eivät kuitenkaan käytännössä aina alenna oikeudenkäyntikuluja tällaisissa tilanteissa. Syynä siihen on paitsi kohtuullisuussäännön tulkinnanvaraisuus, myös tuomioistuinten kulukysymyksissä omaksuma passiivinen rooli.

– Kun tilannetta ei hahmoteta oikeudellisesti asianmukaisesti tai kun säännön soveltaminen jää riippuvaiseksi siitä, osaako asianosainen tai asiamies vedota sääntöön, vaarana on, että säännön käytännön merkitys jää vähäiseksi. Näin on käynyt taloudellisesti tai muutoin heikommassa asemassa olevan yksityishenkilön suojaksi säädetyn kohtuullisuussäännön kanssa.

7. Saarensola toteaa, että yksityishenkilöiden asemaa voitaisiin parantaa lainsäädäntöä muuttamalla. Ratkaisuksi suuren kuluriskin ja korkean prosessikynnyksen kanssa kamppaileville yksityishenkilöille Saarensola esittää niin kohtuullisuussäännön kuin muunkin sääntelyn kehittämistä. Jotta kokonaiskulut pysyisivät yksittäistapauksessa kohtuullisina, Saarensola ehdottaa, että oikeudenkäymiskaareen (OK) otettaisiin uudet säännöt asian aktiivisesta hallinnoinnista sekä asianosaisten etukäteen laatimista ja tuomioistuimen hyväksymistä kustannusarvioista.  

8. Koska tämä ei yksinään ole riittävää, Saarensola ehdottaa, että kohtuullisuussääntö muotoillaan niin, että taloudellisesti tai muutoin heikommassa asemassa oleva yksityishenkilö ei asian hävitessään lähtökohtaisesti joudu täysimääräisesti vastuuseen taloudellisesti tai muutoin vahvemmassa asemassa olevan yhtiön tai julkisyhteisön oikeudenkäyntikuluista.

– Vain lainsäädäntöä muuttamalla voidaan parantaa taloudellisesti tai muutoin heikommassa asemassa olevien yksityishenkilöiden tuomioistuimeen ja oikeuksiin pääsyä, Saarensola korostaa.

9. Saarensolan väitöstutkimuksesta kerrottiin tänään Ylen TV1:n uutislähetyksessä kello 18. Uutisjutussa Saarensola kertoi käyneensä läpi noin 250 Turun ja Helsingin hovioikeuden oikeustapausta. Yhdessäkään tapauksessa tuomioistuin ei ollut itse ehdottanut oikeudenkäyntikulujen kohtuullistamista. Tällä on ilmeisesti tarkoitettu sitä, ettei tuomioistuin ole omasta aloitteestaan kohtuullistanut kuluja OK 21 luvun 8b §:n nojalla. Joissakin tapauksissa kuluja on kohtuullistettu, jos hävinnyt osapuoli on sitä käsittelyn aika pyytänyt.

Ylen ko. uutisjuttu

9. Satu Saarensolan väitöskirja on julkaistu Suomalaisen Lakimiesyhdistyksen A-sarjassa numerolla 336. Tuossa sarjassa väitöskirjat useimmiten julkaistaan. Itse väittelin vuonna 1977, väitöskirjani on julkaistu A-sarjassa numerolla 120.

10. Satu Saarensola on valmistunut oikeustieteen kandidaatiksi Turun yliopistossa vuonna 1992. Hän sai tuolloin Lakimiesliiton stipendin parhain arvosanoin OTK-tutkinnon suorittaneelle. Hän työskentelee käräjätuomarina Pirkanmaan käräjäoikeudessa Tampereella. Aikaisemmin Saarensola on toiminut mm. viskaalina Turun hovioikeudessa ja lähes 10 vuotta KKO:n oikeussihteerinä sekä pari vuotta käräjätuomarina Ikaalisten käräjäoikeudessa. Saarensolalla on sivutoimi työtuomioistuimessa, hänen toimii vuosina 2016-2018 työtuomioistuimen varapuheenjohtajana. Saarensola on hakenut KKO:ssa parhaillaan avointa olevaa jäsenen eli oikeusneuvoksen virkaa. Kokemusta ja pätevyyttä Saarensolalla on siis runsaasti, joten ei olisi mikään kovin suuri yllätys, jos hän saisi nimityksen KKO:n jäseneksi.

11. Mielenkiinnolla jään odottamaan, millaisen vastaanoton ja kritiikin Saarensolan tutkimus saa vastaväittäjältä; itse en ole vielä väitöskirjaa nähnyt. Oikeudenkäyntikulut, niiden kasvu ja kulujen korvausvelvollisuuden sääntely herättävät jatkuvasti huomiota ja monenlaista kritiikkiä. Yksityiskohtiin ei ole tässä yhteydessä mahdollista mennä, mutta sen verran voidaan todeta, että meillä omaksuttu hävinneen asianosaisen korvausvelvollisuus, joka perustuu täyden korvauksen periaatteelle, ei ole suomalainen keksintö, vaan se on voimassa pääsääntönä useimmissa muissakin maissa. Sitä voidaan pitää niin kulusäännöstön preventiivisen kuin reparatiivisenkin funktion kannalta järkevänä perussääntönä. 

12. Hävinneen osapuolen kuluvastuu on omiaan vaikuttamaan preventiivisesti niin, että oikeussuhteen ja oikeusriidan osapuolet, samoin kuin heidän asianajajansakin, sekä pyrkivät välttämään tarpeettomia oikeudenkäyntejä että myös oikeudenkäynnin tultua vireille pidättäytyvät esittämästä perusteettomia vaatimuksia tai väitteitä taikka muuten tarpeettomasti pitkittämästä oikeudenkäyntiä. Reparatiivisen funktion kannalta katsoen hävinneen osapuolen maksettavaksi tuomittu kulukorvaus täydentää voittopuolen oikeussuojaa niin, että hänen oikeussuojansa periaatteessa toteutuu ilman häneltä itseltään vaadittavia rahallisia uhrauksia. 

13. OK 21 luvussa on mainitun 8b §:n lisäksi joukko muitakin säännöksiä, joilla on pyritty keventämään hävinneen osapuolen kuuvastuuta. Siten korvattavia kuluja ovat vain sellaiset kohtuulliset kulut, jotka johtuvat asian ajamisen kannalta tarpeelliseksi katsotuista toimenpiteistä. Ns. osavoittotilanteissa pääsääntönä on kulujen kuittaus eli se, että kumpikin asianosainen kärsii omat kulunsa. Myös asian oikeudellinen ja ilmeinen epäselvyys voi johtaa siihen, että asianosaisten on vastattava kokonaan tai osaksi itse kuluistaan (OK 21:8a). Tällöin hävinneellä asianosaisella on ollut perusteltu syy oikeudenkäyntiin.

14. Oikeudenkäytikulujen kasvu on yksi suurimmista nykyiseen riita-asiain oikeudenkäyntiin liittyvistä ongelmista. Oikeussuojan toteutuminen on oikeusvaltiossa pyrittävä turvaamaan niin, etteivät oikeudenkäynnin kustannukset muodosta estettä kääntyä tuomioistuinlaitoksen puoleen (access to court). Kulujen kasvu on nykyisin heikentänyt erityisesti yksityishenkilöiden oikeuden saatavuutta (access to justice) riita-asioissa. Tähän on useita syitä. Oikeudenkäyntien kesto on pidentynyt vuoden 1993 menettelyuudistuksen jälkeen. Tämä ei ole lainsäätäjän vika, sillä  OK 5 ja 6 luvun säännökset ovat riittävän joustavia ja mahdollistavat kyllä joutuisan asian valmistelun ja pääkäsittelyn. 

15. Vika ei minusta ole niinkään säännöksissä ja laissa, vaan lähinnä lainkäyttäjissä eli tuomareissa ja asianajajissa, lupalakimiehiäkään unohtamatta. Jos tuomarin prosessinjohto ja valmistautuinen asian käsittelyyn ei olisi lepsua ja passiivista, vaan aktiivista ja innostunutta, ei asian käsittely tarpeettomasti pitkittyisi. Toisaaltaa myös asianosaisten avustajien ja asiamiesten tulisi valmistautua ja perehtyä asiaan huolelllisesti jo ennen sen oikeuteen viemistä; tässäkin suhteessa meillä on edelleen paljon puutteita.  

16. Oikeudenkäyntikulut muodostuvat valtaosin asianajopalkkioista, joka perustuvat meillä aika- eli tuntiveloitukseen ja toimenpideveloitukseen. Tämä järjestelmä on minusta kaikkein suurin syy oikeudenkäyntien tarpeettomaan pitkittymiseen ja kulujen tuntuvaan kasvuun. Siitä pitäisi päästä eroon. Asianajopalkkioissa tulisi siirtyä lähinnä Saksan mallin mukaiseen julkisen vallan sääntelyyn perustuvaan palkkioperustejärjestelmään, joka pohjautuu intressiperusteiseen veloitukseen. Intressiperusteisella veloituksella tarkoitetaan palkkioperustetta, jossa toimeksisaajan palkkio määräytyy toimeksiannon kohteena olevan taloudellisen intressin arvon perusteella. 

17. OTT, yliopistonlehtori Klaus Viitanen on kirjassaan Asianajopalkkiot - kilpailu vai sääntely? (2010) tarkastellut laajasti erilaisia malleja ja keinoja - mm. edellä mainittua saksalaista palkkioperustejärjestelmää ja intressiperusteita palkkioveloitusta -  joiden avulla asianajopalkkioita voitaisiin alentaa tai ainakin estää niiden nykyistä melko hallitsematonta kasvua. Suomessa eli oikeusministeriössä ja hallituksessa ei ole kuitenkaan tehty asian eteen juuri mitään. Meillä on tyydytty lähinnä vain voivottelemaan kulujen kasvua ja päivittelemään korkeasta kuluriskistä aiheutuvaa oikeuteen pääsyn ja oikeuden saatavuuden estymistä. Minusta prosessioikeudellisessa tutkimuksessa, oppikirjoissa ja ylipäätään kirjallisuudessa ko. asiaan ja epäkohtaan tulisi kiinnittää pontevaa huomioita. Tässäkin asiassa tarvittaisiin todellista kriittistä prosessioikeutta. Klaus Viitasen tutkimus on hyvä, mutta se on jäänyt aivan liian vähäiselle huomiolle. Sopii toivoa, että Satu Saarensolan väitöstutkimus herättäisi enemmän keskustelua ja johtaa myös hänen ehdottamaansa lainmuutokseen.

42. Prosessioikeus -kirjan 5. painos ilmestynyt

1. Oikeuden perusteokset -sarjassa on viimeisten 15-20 vuoden aikana ilmestynyt eri oikeudenaloja käsitteleviä laajoja, tekisi mieli sanoa jopa "järkälemäisiä", yleisesityksiä tai käsikirjoja, joihin on koottu tietopaketteja siitä, millainen on esimerkiksi Suomen rikos-, varallisuus-, ympäristö- tai työoikeus. Ensimmäisenä tässä sarjassa ilmestyi muistaakseni Perusoikeudet -niminen kirja vuonna 1999. 

2. Prosessioikeutta koskevan perusteoksen ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 2003. Kirjan päätoimittajana oli tuolloin professori Juha Lappalainen ja muina kirjoittajina olivat Dan Frände, Risto Koulu, Johanna Niemi-Kiesiläinen, Jaakko Rautio ja Juha Sihto, jotka edustivat kaikki Helsingin tiedekuntaa, sekä allekirjoittanut. Tulin siis mukaan työhön tavallaan Helsingin ulkopuolelta; olin tosin silloin Helsingin yliopiston dosentti. Kirjoitin kirjaan n. 250 sivua käsittävän Johdatus prosessioikeuteen -nimisen luvun. Kirjan toiseen painokseen, joka ilmestyi 2007, saatiin mukaan kaksi uutta kirjoittajaa eli Erkki Havansi ja Anna Nylund.

3. Prosessioikeus -kirjassa, jonka kustantaja on nykyisin Alma Talent, käsittellään siviili- ja rikosasioiden oikeudenkäyntiä yleisissä tuomioistuimissa koskevia säännöksiä ja periaatteita eli ns. klassista prosessioikeutta. Hallintoprosessioikeus ja hallintotuomioistuimissa tapahtuva hallintolainkäyttö jää kokonaan kirjan ulkopuolelle, mikä johtuu jo siitä, että hallintoprosessioikeutta opetaan Suomessa, ei ihme kyllä prosessioikeuden, vaan historiallisista syistä johtuen hallinto-oikeuden yhteydessä. Tältäkin osin olisi jo korkea aika syytä tehdä muutos, mutta se ei ole Suomessa helppoa. Prosessioikeuteen lajassa mielessä luetaan myös insolvenssi- eli maksukyvyttömyysoikeus, joka käsittää ulosotto- ja konkurssioikeuden sekä yrityssaneerauksen ja yksityishenkilön velkajärjestelyn. Insolvenssioikeutta koskevan perusteoksen ensimäinen painos on vuodelta 2002, tänä vuonna siitä ilmestyy 1300 sivua käsittävä 4. uudistettu painos.

4. Kun Prosessioikeus -kirjan ensimmäisessä painoksen laatimiseen osallistui seitsemän kirjoittajaa, on talvella ilmestyneessä kirjan 5. painoksessa mukana kaikkiaan 13 kirjoittajaa. Päätoimittajana on nyt Dan Frände, ja kirjoittakunnasta ovat poistuneet Juha Sihto ja hieman yllättäen myös Erkki Havansi, joka oli mukana vielä kirjan 4. painoksessa. Juha Lappalainen ja allekirjoittanut ovat luopuneet teoksen aktiivisesta päivittämisestä, meidän kirjoittamia tekstejä ovat päivittäneet Tuomas Hupli, Jaakko Rautio ja Mikko Vuorenpää. Kirjan lukuja ja jaksoja on jouduttu edellisestä painoksesta muokkaamaan etenkin todistusoikeutta koskevan laajan uudistuksen (OK 17 luku) johdosta. Neljä kirjoittajaa on kantanut päävastuun kirjan sisällöstä: Juha Lappalainen siviilijuttujen käsittelyn, tuomio-oppien ja todistusoikeuden, Dan Frände mm. rikosprosessioikeuden, Risto Koulu lähinnä kansainvälisen prosessioikeuden ja Jaakko Rautio esimerkiksi todistusmeenettelyn uudistuksen, KKO-menettelyn ja ylimääräisten muutoksenhakukeinojen osalta.

5. Kirjan rakenteesta toteaisin sen verran, että kun vielä teoksen 2. ja 3. painoksessa kansainvälistä siviiliprosessioikeutta ja kansainvälistä rikosprosessioikeutta käsiteltiin erikseen kirjan viimeisessä luvussa, on nämä osuudet 4. painoksesssa ja nyt myös 5. painoksessa "ympätty" kansallista prosessioikeutta koskevien lukujen yhteyteen. Toki kv. prosessioikeuden merkitys on jatkuvasti ollut korostumassa, mutta silti pidän kirjan alkuperäistä rakennetta, jossa kv. prosessioikeutta käsiteltiin omassa luvussaan, kirjan selkeyden ja luettavuuden kannalta parempana ratkaisuna. Kaikki kv. prosessiokeutta koskevat jaksot eivät sitä paitsi näyttäisi sopivan erityisen hyvin ao. luvun tai jakson yhteyteen. Esimerkkinä voidaan mainita vaikkapa jaksot "Todistelu vieraassa valtiossa" (s. 693-710), joka on liitetty todistuskeinoja koskevaan jaksoon (s. 637-693), sekä aika laaja esitys otsikolla "Suomalaisen rikosprosessin kansainvälisiä ulottuvuuksia" (s. 931-974, joka on sisällytetty esitutkintaa ja pakkokeinoja koskevaan VIII lukuun.

6. Minusta jatkossa kannattaisi harkita vaihtoehtoa, jonka mukaan kansainvälisestä prosessioikeudesta laadittaisiin kokonaan oma perusteos, johon voitaisin mahdollisesti sisällyttää myös kansainvälistä hallintoprosessia ja kansainvälistä insolvenssioikeutta koskevat esitykset. 

7. Kirjan jokaisella kirjoittajalla on oma kirjoitustyylinsä ja esitystapansa, mikä ilmenee esimerkiksi erilaisessa tavassa viitata oikeuskirjallisuuden kannanottoihin ja oikeuskäytäntöön, eli lähinnä korkeimman oikeuden ennakkopäätöksiin sekä ihmisoikeustuomioistuimen ja EU-tuomioistuimen ratkaisuihin. Kirjassa selostetaan ja tulkitaan voimassa olevaa oikeutta sellaisenaan ja verrattain "tasapaksulla" tavalla, eli ns. laidasta laitaan kiinittämättä juurikaan huomiota eri säännöstöjen ja sääntöjen periaatteelliseen tai käytännölliseen merkitykseen. 

8. Teoreettisiin pohdintoihin ja säännöstöjen historialliseen kehitykseen kirjassa ei juuri ole puututtu; kirjasta olisi tällöin tullut vielä laajempi. Sama koskee myös säännöstöjen tai yksittäisten sääntöjen tai oikeuskäytännön kriittistä tarkastelua ja käytännössä esiintyvien epäkohtien esiintuomista; kriittinen ote ("kriittinen prosessioikeus") jää kirjasta siis yleensä puuttumaan. Myös oikeusvertailu esimerkiksi Ruotsiin puuttuu nähdäkseni lähes tyystin, mitä voidaan pitää puutteena. Itse olen kyllä tuonut johdanto-osassa varovasti esiin myös joitakin kriittisiä näkökohtia. Kirjan ensimmäiseen painokseen sisältyivät kirjoittamani jaksot Suomen prosessioikeuden kehityksestä ja prosessioikeuden tutkimuksesta, mutta nämä jaksot haluttiin, ikävä kyllä, poistaa kirjan seuraavista painoksista.

9. Muutama esimerkki asíoista, joissa kritiikkiä olisi voitu esittää. Kirjassa selostetaan ryhmäkannetta (s. 1288-1297), jota koskeva laki tuli voimaan 1.10.2007. Sivulla 1290 mainitaan kainosti yhdessä virkkeessä, että "yhtään ryhmäkannetta ei Suomessa ole vielä (lokakuun 2016 mennessä) nostettu". Ei ole mainitun ajankohdan jälkeenkään nostettu ja ilmeisesti ei tulla jatkossakaan nostamaan, ellei lakia muuteta. Ryhmäkannelaista on tullut desuetudo. Tämä johtuu siitä, että laki sallii ainoastaan viranomaisen eli kuluttaja-asiamiehen nostaman ryhmäkanteen; ryhmään kuluvilla kuluttajilla ei le sanottua oikeutta.Tätä olisi voitu kirjassa kritisoida pontevasti ja esittää ne keinot, joiden avulla ryhmäkannelaki saataisiin myös käytännössä toimimaan. Lainsäätäjään olisi voitu kohdistaa kritiikkiä myös mm. hovioikeuden jatkokäsittelyluvan soveltamisalan "hirmuisen" laajennuksen osalta, sillä se on omiaan kaventamaan merkittävästi valittajien oikeusturvaa, ja oikeuskäytäntöön puolestaan esimerkiksi hovioikeuksien sitkeään tapaan laiminlyödä pääkäsittelyn toimittaminen, vaikka korkein oikeus on vuosien saatossa lukuisilla ennakkopäätöksillän yrittänyt kiinnittää epäkohtaan hovioikeuksienhuomiota.

10. Prosessioikeus -kirja, samoin kuin kaikki muutkin Oikeuden perusteokset -sarjaan kuuluvat teokset, on kirjoitettu, ei maallikoille tai suurelle yleisölle, vaan selvästi lakimiehille eli lähinnä yleisissä tuomioistuimissa työskenteleville tuomareille, asianajajille ja syyttäjille sekä tutkijoille ja oikeustieteen opiskelijoille. Kirja on kuulunut ensimmäisen painoksen ilmestymisestä lähtien prosessioikeuden (tai lainkäytön) tutkintovaatimuksiin Helsingin ja Lapin yliopistojen oikeustieteellisissä tiedekunnissa. Koska kirjan kirjoittajakuntaan ei ole kuulunut yhtään "turkulaista", kirja ei ole sitä vastoin sisältynyt Turun yliopiston prosessioikeuden tenttivaatimuksiin. Itä-Suomen yliopiston prosessioikeuden tutkintovaatimuksista minulla ei ole tietoa.

11. Prosessioikeus -kirja on paisunut 1500 sivun mitttaiseksi eli inhimillisesti katsoen ainakin opiskelijoille aivan liian laajaksi mm. kansainvälisen prosessioikeuden kattavan selostamisen takia. Minusta jatkossa voitaisiin tehdä niin, prosessioikeudesta laadittaisiin viisi eri perusteosta, joista yksi käsittelisi siviiliprosessioikeutta, toinen rikosprosessioikeutta, kolmas hallinto-prosessioikeutta, neljäs insolvenssioikeutta ja viides kansainvälistä prosessioikeutta.

41. KKO 2017:22. Osakehuoneiston hallinnan menettäminen

                          Talo, jossa tapauksessa mainittu asunto sijaitsee

1. Korkeimman oikeuden (KKO) 28.4.2017 antaman ja ennakkopäätöksenä julkaiseman ratkaisun mukaan asunto-osakeyhtiö sai ottaa osakehuoneiston hallintaansa sillä perusteella, että huoneiston haltija oli pitkään laiminlyönyt yhtiöjärjestyksessä olleen määräyksen noudattamisen (KKO 2017:22). Määräys koski asukkaan ikärajaehtoa. KKO kumosi Turun hovioikeuden tuomion, jolla päätös hallintaan ottamisesta oli katsottu pätemättömäksi.

2. Huoneiston haltijana ollut mies oli vuonna 2012 ostanut tamperelaiselta Asunto Oy Sammon Ilmattarelta osakehuoneiston alle 30-vuotiaana. Hän oli asunut asunnossa sen valmistumisesta 30.11.2012 alkaen. Vuonna 2013 asuntoon oli muuttanut hänen lisäkseen alle 30-vuotias vuokralainen. 

3. Asunto-osakeyhtiön yhtiöjärjestyksessä olleen määräyksen mukaan yhtiön asunnoissa saivat kuitenkin asua vain sellaiset henkilöt, jotka olivat täyttäneet 55 vuotta tai sellaiset ruokakunnat, joiden joku jäsen täytti saman ehdon. Kun mies oli asunut huoneistossaan noin kahden vuoden ajan, yhtiökokous päätti 15.9.2014 ottaa asunnon haltuunsa yhtiöjärjestyksen jatkuvan laiminlyönnin takia. 

4. Pirkanmaan käräjäoikeudessa mies ja vuokralainen vaativat, että yhtiökokouksen päätös julistetaan pätemättömäksi, koska huoneistoa ei ollut heidän mielestään käytetty oleellisesti vastoin yhtiöjärjestyksen määräystä ja rikkomuksella oli vain vähäinen merkitys. 

5. Käräjäoikeus (käräjätuomari Virpi Pirhonen), joka ratkasi asian 9.4.2015 antamallaan tuomiolla, katsoi kuitenkin, että yhtiökokouksen sanottu päätös oli pätevä. Käräjäoikeus hylkäsi miehen ja vuokralaisen nostaman kanteen.

6. Turun hovioikeus (hovioikeudenneuvokset Arto Suomi, Arja Maunula ja Pekka Varjus) jonne mies ja vuokralainen valittivat, sen sijaan kumosi 20.11.2015 käräjäoikeuden tuomion ja katsoi yhtiökokouksen päätöksen pätemättömäksi. Hovioikeus totesi, että yhtiöjärjestyksen määräyksen rikkomuksella oli vain vähäinen merkitys.

7. KKO myönsi asunto-osakeyhtiölle valitusluvan. KKO totesi ratkaisunsa perusteluissa, että asunto-osakeyhtiölain 8 luvun 2 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaan yhtiökokous voi päättää ottaa osakkeenomistajan hallinnassa olevan osakehuoneiston enintään kolmen vuoden ajaksi yhtiön hallintaan, jos osakehuoneistoa käytetään oleellisesti vastoin yhtiöjärjestyksestä ilmenevää käyttötarkoitusta tai muuta yhtiöjärjestyksen määräystä, jollei rikkomuksella ole mainitun pykälän 2 momentin mukaan vain vähäinen merkitys. 

8. KKO:n mukaan ko. tapauksessa asuminen oli ollut kiistatta yhtiöjärjestyksen määräyksen vastaista eikä se ollut tilapäistä. Nämä seikat puolsivat tulkintaa, että rikkomuksella oli vähäistä suurempi merkitys yhtiön toiminta-ajatuksen kannalta. KKO arvioi myös rikkomuksen vähäisyyttä puoltavia seikkoja, kuten sitä, ettei asumisesta ollut väitettykään syntyneen välitöntä häiriötä ja että yhtiöjärjestyksessä edellytyksenä oli vain se, että yksi asukkaista oli täyttänyt 55 vuotta. KKO piti vähäisyyttä vastaan puhuvia seikkoja painavampina ja katsoi, että yhtiön tuli voida puuttua selvän, yhtiön toiminta-ajatuksen kannalta keskeisen määräyksen vastaiseen menettelyyn.

9. Muun muassa näistä syistä johtuen yhtiöjärjestyksen määräyksen rikkomusta ei KKO:n mukaan voitu pitää vähäisenä eikä yhtiökokouksen päätöstä pätemättömänä. KKO kumosi hovioikeuden tuomion ja hylkäsi huoneiston omistajan ja vuokralaisen kanteen. Koska asia oli oikeudellisesti epäselvä, KKO päätti, että kulut kuitattiin, eli riidan osapuolet saivat vastata itse oikeudenkäyntikuluistaan.

KKO 2017:22

10. KKO:n ratkaisukokoonpanoon kuuluivat oikeusneuvokset  Häyhä, Rautio, Pynnä, Antila ja Leppänen. Esittelijänä oli esittelijäneuvos, OTT Juha Mäkelä.

11. KKO jouti äänestämään ratkaisusta (3-2). Oikeusneuvokset Pynnä ja Leppänen pitivät rikkomuksen vähäisyyttä puoltavia seikkoja painavimpina kuin rikkomuksen vähäistä suuremman merkityksen puoltavia seikkoja, joten huoneiston hallintaan ottamiselle ei ollut perusteita. Vähemmistö hylkäsi yhtiön valituksen ja pysytti hovioikeuden tuomion voimassa.

12. Oikeuden myllyt jauhavat tunnetusti hitaasti. Näin tapahtui myös tässä tapauksessa, jossa lopullisen ratkaisun saanti kesti lähes kolme vuotta yhtiökokouksen ao. päätöksestä. Sinänsä asiaa tuskin voidaan erityisen merkittävänä, vaikka korkein oikeus onkin julkaissut siitä tiedotteen. KKO julkaisee nykyisin tiedotteita paljon useammin kuin aikaisemmin, mikä on tietenkin hyvä asia. Kun vastaavanlaisia "kärähämiä" syntyy käytännössä asunto-osakeyhtiöissä luultavasti aika usein, on paikallaan, että KKO myönsi valitusluvan ja otti asian tutkittavakseen.

13. Asiassa olisi aivan hyvin ja perustellusti päätyä myös toisenlaiseen ratkaisuun eli yhtiökokouksen päätöksen kumoamiseen. Tämä ilmenee myö siitä, että eri oikeusasteet päätyivät erilaiseen lopputulokseen ja KKO joutui äänestämään ratkaisusta. Asian oikeudellinen epäselvyys johti myös oikeudenkäyntikulujen kuittaamiseen. Tätä seikkaa KKO:n julkaisemassa ratkaisuselosteessa ei tosin mainita, mutta asia käy ilmi Tamperella ilmestyvät Aamulehden ratkaisua koskevasta uutiskommentista.

14. Parasta KKO:n enemmistön ja vähemmistön seikkaperäisissä perusteluissa on se, että tuomarit ovat ilmaisseet tulkintansa ja oikeudellisen päättelynsä perusteet avoimesti ja, mikä tärkeintä, pro et contra -metodin edellyttämällä tavalla eli punnitsemalla vastakkain rikkomuksen vähäisyyttä puoltavia ja toisaalta sitä vastaan puhuvia seikkoja.