tiistai 6. marraskuuta 2018

124. Tuomari Robert Liljenfeldtin kirjoituksista kokoomateos

1. Vaasan hovioikeudessa pitkän uran tehneen Robert Liljenfeldtin lainopilliset kirjoitukset on koottu reilut 450 sivua käsittäväksi Rättsliga uppsatser -nimiseksi niteeksi. Toimitustyöstä ovat vastanneet hovioikeudenneuvos Timo Saranpää ja esittelijä Jurkka Jämsä; Saranpää on kirjoittanut kirjan esipuheen.

2. Robert Liljenfeldt syntyi vuonna 1950 Mustasaaren kuntaan sittemmin liitetyssä Sulvassa, jossa hän edelleen asuu. Hän valmistui Helsingin yliopistosta oikeustieteen kandidaatiksi vuonna 1975 ja suoritti siellä vuonna 1982 oikeustieteen lisensiaatin tutkinnon pääaineenaan rikosoikeus; lisensiaattitutkimus käsitteli rikoksen yritystä.

3. Suoritettuaan tuomioistuinharjoittelunsa Korsholman tuomiokunnassa LiIjenfeldt otettiin heinäkuussa 1976 Vaasan hovioikeuden vt. ylimääräiseksi viskaaliksi. Hovioikeudessa Liljenfeldt pysytteli käytännöllisesti katsoen uransa, vaikka käväisi pari kertaa hoitamassa määräaikaisen päällikkötuomarin virkaa hovioikeuspiirin alioikeuksissa. Vuonna 2005 Robert Liljenfeldt eteni uransa huipulle, sillä hän sai nimityksen osaston johtajana toimivan hovioikeudenlaamannin virkaan. Tätä tehtävää hän hoiti 1.3.2017 asti, jolloin siirtyi eläkkeelle; 40 vuotta kestänyt ura oli päättynyt.

4. Tapasin Robertin ensimmäisen kerran juuri Vaasan hovioikeudessa, sillä aloitin 1. joulukuuta 1976 itsekin työt siellä, en kuitenkaan esittelijänä, vaan ap. hovioikeudenneuvoksena. Tätä ennen olin käynyt Vaasassa vain kerran perheen kanssa Vaskiluodossa olleessa huvipuistossa. Robert (Robban, Roope) osoittautui sanavalmiiksi, välittömäksi ja huumorintajuiseksi kaveriksi.

5. Robertin mukana hovioikeuteen tuli myös hänen viehättävä tyttöystävänsä Raija Särkioja, jonka kanssa myöhemmin avioitui. Raija on kotoisin Lumijoelta. Kuinka ollakaan, myös Raijasta tuli aikanaan Vaasan hovioikeuden laamanni; tämä tapahtui vuonna 2011. Hän ei halunnut jäädä hovioikeuteen ilman Robertia, joten Liljenfeldtin pariskunta, joka oli aikoinaaan tullut hovioikeuden palvelukseen yhdessä, myös poistui sieltä samanaikaisesti 1.3.2017. Vaasan hovioikeudessa ei ole enää laamannia, sillä vuoden 2017 alusta voimaan tulleen tuomioistuinlain (673/2016) myötä hovioikeudenlaamannin virat on lakkautettu.

6. Liljenfeldteillä on kaksi tytärtä, joista Riikka on seurannut vanhempiensa uranvalintaa. Hänet nimitettiin pari kuukautta sitten Uppsalan käräjäoikeuden tuomariksi, jonka virkanimikkeenä on rådman (raatimies). Tuomarikoulutuksen aikana Riikka Liljenfeldt (36) toimi mm. Ruotsin korkeimman oikeuden esittelijänä.

7. Itse olin Vaasan hovioikeudessa vain pari vuotta, jonka jälkeen siirryin - olinhan jo 35-vuotias - ukkotuomarin tehtäviin, ensin Kauhajoelle ja myöhemmin Ikaalisiin. Robertin edesottamuksia olen seurannut myöhemmin lähinnä hänen lainopillisten kirjoitustensa välityksellä. Kävin kyllä vaimoni kanssa Liljenfeldtien kotona Sulvassa ja he puolestaan vierailivat Ikaalisissa.  

8. Robert on kunnostautunut myös tuomareiden jatkokoulutuksessa, jossa onkin ollut paljon tsarkaa ihmisoikeussopimuksen voimaantulon ja Suomessa 30 viimeisen vuoden aikana toteutettujen laajojen oikeudenkäyntiuudistusten vuoksi. Lainvalmisteluhankkeista muistan Robertin toimineen puheenjohtajana OM:n työryhmässä, joka laati mietinnön tuomareiden esteellisyyssäännösten muuttamisesta.

9. Vaasan hovioikeus kohosi viimeistään 90 -luvulla Suomen parhaan hovioikeuden asemaan, mitä esimerkiksi tuomioiden perustelemiseen tulee. Lukiessani hovioikeuden tuomioita olen tuon tuostakin ihmetellyt, miten ilahduttavan muutos ratkaisujen perustelemisessa onkaan tapahtunut. Yhtenä esimerkkinä tästä voin mainita Vaasan hovioikeuden ns. Ulvilan murhajutussa antaman tuomion, jolla syyte hylättiin; jaoston puheenjohtajana toimi Robert Liljenfeldt.

10. Nyt julkaistu nide käsittää 30 Robert Liljenfeldtin vuosina 1981-2015 kirjoittamaa artikkelia ja kirjoituksia. Puolet niistä on kirjoitettu suomeksi ja toinen puoli ruotsiksi, joka on Robertin äidinkieli. Suurin osa kirjoituksista käsittelee prosessioikeutta. Osan kirjoituksista Liljenfeldt on laatinut yhdessä jonkun toisen Vaasan hovioikeudessa työskennelleen tuomarin kanssa. Kirjoitukset on ryhmitelty teoksessa sopivalla tavalla neljään osastoon, eli rikosoikeuteen, hovioikeusmenettelyyn, oikeudenkäyntiä koskeviin ihmisoikeuksiin ja yleiseen prosessioikeuteen. Useimmat kirjoitukset liittyvät oikeudenkäyntimemettelyn, etenkin hovioikeusprosessin kehittämiseen, sekä perus- ja ihmisoikeuksien merkityksen korostamiseen lainkäytössä.

11. Robert Liljenfeldtin kirjalliselle tuotannolle on ominaista syvällinen perehtyminen prosessioikeuden yleisiin oppeihin ja muiden Pohjoismaiden, etenkin Ruotsin, oikeusjärjestelmiin sekä käytännön tuomarintyössä hankitun kokemuksen mukanaan tuoma kyky hyödyntää ulkomaista oikeutta, samoin kuin ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisuja, kotimaisen oikeuden tulkinnassa ja sitä koskevissa kehittämishankkeissa

12. Robert Liljenfeldtiä voidaan luonnehtia tuomarikunnassa aika poikkeukselliseksi hahmoksi,  ja, kuten ex-presidentti Erkki Rintala on alempana mainitussa lehtikirjoituksessaan todennut, hovioikeuden todelliseksi tukirangaksi. Kaikki eivät ole ehkä aina pitäneet Robertin sarkastisesta huumorista ja osin särmikkäästä esiintymistavasta

13. Itse en kuulu näihin "nirppanokkiin", koska minusta tietty särmikkyys ja tiukkuus esimerkiksi prosessinjohdossa päin vastoin kuuluu hyvän tuomarin ominaisuuksiin.Tuomarin tulee toki kohdella asianosaisia ja heidän avustajiaan ystävällisesti, mutta toisaalta hän ei voi olla näille "mielin kielin" joka tilanteessa, sillä se saattaa vain johtaa tarpeettoman aineiston esittämiseen ja sen myötä oikeudenkäyntien kohtuuttomiin pitkittymisiin. Tällaisista oikeudenkäynneistä on meillä saatu viime aikoina runsaasti ikiäviä esimerkkejä.

14. Vaasan hovioikeuden eläkkeellä oleva presidentti Erkki Rintala (83) on kirjoittanut kokoomateoksen johdosta Pohjalainen -lehdessä 2.10. julkaistun kirjoituksen, jonka sisältöön Liljenfeldtin tuntevat lakimiehet voinevat mielihyvin yhtyä.

Erkki Rintalan kirjoitus  

15. Vaasan hovoikeudelle on syytä nostaa hattua kokoomateoksen julkaisusta.  Se on oiva kunnianosoitus Robert Liljenfeldtille. Presidentti Tapani Vasama mainitsee kirjaa koskevassa lähetekirjeessään, että kirja on sijoitettu kunniapaikalle hovioikeuden kirjastoon, jonka kehittämiseen Robert Liljenfeldt on pitkäaikaisena kirjastonhoitajana antanut merkittävän panoksen. Hyvä näin, sillä Vaasan hovioikeuden kirjastoa voidaan täysin perustellusti pitää yhtenä parhaasta suomalaisista tuomioistuinkirjastoista. (Se voittaa mennen tullen Lapin yliopiston oikeustieteiden tiedekunnan kirjasto-osaston.)

16. Ihmettelen hieman sitä, että Vaasan hovioikeuden internet-kotisivulle ei ole otettu minkäänlaista mainintaa Rättsliga uppsatser -teoksen ilmestymisestä. Mutta ehkäpä tämä puute kohta korjaantuu. 

 

19 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...


Hovikeuksien presidenteistä maalautetaan valtion kustannuksella muotokuvat, jotka ripustetaan hovioikeuden plenumsalin seinille. Hovioikeudessa vierailijat ihmettelevät sitten, että mitähän "ukkoja ja akkoja" nämäkin oikein ovat; tuntemattomia suuruksia yleensä. Hovioikeuteen on palkattava intendentti tai vastaava virkailija, joka selostaa ihmisille, keitä nuo tyypit oikeastaan ovat.

Tältä kannalta katsottuna on oikeastaan parempi, että hovioikeuden ahkerat kirjoittajajäsenet saavat tuotoksensa näkyville esim. hovioikeuden kirjastossa vaikkapa juuri sellaisen kokoomateoksen muodossa, jollaisesta Liljenfeldtin tapauksesa on kysymys.

Jyrki Virolainen kirjoitti...

Artikkelissaan "Kohti tehokasta ja laadukasta hovioikeusmenettelyä - onko oikeuden tunteminen yksin tuomioistuimen velvollisuus? (DL 6/2011 s. 705-731) Robert Liljenfeldt ja hovioikeudenneuvos Petteri Korhonen ovat esittäneet huomionarvoisia näkökohtia siitä, miten oikeudenkäyntiin kuuluvan juridisen dialogin sisältöä ja laatua saataisiin Suomessa parannettua. He ovat mm. esittäneet, että asianosaisten, käytännössä tietenkin heidän asianajajansa, liittäisivät hovioikeudelle tekemäänsä valitukseen erillisen oikeuslähdeselvityksen siitä, mitä laissa, lain esitöissä, oikeuskirjallisuudessa ja oikeuskäytännössä on valituksen kohteena olevasta asiasta tai kysymyksestä kirjoitettu.

Markku Fredman on väitöskirjassaan Puolustajan rooli (2018) s. 301 kannattanut sanottua aloitetta ja todennut, että kyseinen oikeuslähdeselvitys olisi syytä esittää jo alioikeuskäsittelyssä.

Anonyymi kirjoitti...

Olisi mielenkiintoista kuulla esimerkkejä noista "mielin kielin" -prosessinjohtotapauksista.

Jyrki Virolainen kirjoitti...

Esimerkiksi sitä, niin kuin blogijutustakin jo ilmenee, että tuomari hyväksyy todisteiksi kaiken asianosaisen tai itse asiassa tämän asianajajan tarjoaman näytön eli esimerkiksi todistajan kuulemiset ja kirjalliset selvitykset, vaikka ne olisivat osin asiaan vaikuttamattomia ja siten tarpeettomia. Kun vastapuolen asianajaja vaatii samanlaista "kohtelua" omalle päämiehelleen, ollaan tilanteessa, jossa puolin ja toisin jutussa esitetään runsaasti sellaista näyttöä, jolla todellisuudessa ei ole asian selvittämisen kannalta mitään merkitystä.

Kun käräjä-ja hovoikeudessa pääkäsittelyä edeltää valmistelu, jonka tarkoituksena on mm. kartoittaaa asiassa esitettävää todistusaineistoa ja sen merkitystä, tulisi tuomarin aktiivisen prosessinjohdon avulla huolellisesti selvittää näytöksi tarjottujen todisteiden merkitystä ja evätä asiaan vaikuttamattomien todisteiden esittäminen pääkäsittelyssä. Tästä on selkeät säännökset oikeudenkäymiskaaressa, ks. OK 17:8.

Anonyymi kirjoitti...

Vaan kun pääkäsittelyä ei aina edellä valmistelu. Ja jos edeltääkin, niin siinä ilmoitaan puolin ja toisin esitettävä näyttö ja sovitaan aikataulut. Ei puhettakaan siitä, mikä näyttö on tarpeellista. Kaikki näyttö kelpaa, ettei tarvitse pahoittaa kenenkään mieltä.

Jyrki Virolainen kirjoitti...

Tätä juuri tarkoitin, eli tuomari ei välitä mitään OK 17:8:n säännöksistä, vaan hyväksyy ja ottaa vastaan kaiken näytön, jota parttien asiamiehet tai avustajat valmistelussa tarjoavat! Silloin voi käydä helposti niin, että mahdollisesti kolmannes tai jopa puolet näytöstä koskee seikkaa, joka on asiaan vaikuttamaton tai on muuten täysin tarpeetonta.

Ei siis mikään ihme, että juttua puidaan käräjäoikeudessa kuukausikaupalla, minkä jälkeen sama näytelmä toistuu hovoikeudessa, jossa voidaan esittää ja ottaa vastaan vielä lisää tarpeetonta todistelua!

Anonyymi kirjoitti...

Mihin tuo blogistin käsitys perustuu? Missä jutussa tällaista olisi tapahtunut ja onko se yleistä? Asiamiesten käsitys on pikemminkin päinvastainen: samasta teemasta ei hyväksytä useita todistajia (ja sitten KäO lausuu, ettei näyttö riitä) ja hovioikeuteen on lähes mahdoton saada uutta todistelua, vaikka olosuhteissa olisi tapahtunut minkälaisia muutoksia.

Anonyymi kirjoitti...

Itse olen havainnut, että tämä ns. kottikärrytodistelu, jossa kaadetaan tuomioistuimen niskaan kaikki mahdollinen ja vielä yleensä olemattomasti teemoitettuna koskee lähinnä rikosjuttuja, joissa syyttäjän syyte on huteralla pohjalla tai muuten epävarmaan laintulkintaan pohjautuva.

Esim nyt tämä poliisin tietolähdejuttu, joka siis on käytännössä sakkojuttu, kestää käsittääkseni jotakuinkin 100 istuntopäivää juurikin syyttäjän todistelun vuoksi. On hyvin vaikea nähdä että näin massiivinen todistelu olisi kaikilta osin asiaan vaikuttavaa eikä juurikaan päällekäistä. Siviiliprosesseissa on tällaisia mammuttijuttuja äärimmäisen harvoin, rikosprosessissa useita vuodessa pelkästään Helsingissä.

Lopultakin tässä on minusta aivan turha haukkua tilanteesta asianosaisia tai heidän avustajiaan, sillä kyse on täysin käsittelevän tuomarin vallassa olevasta asiasta. Tuomarilla on valtaja jopa velvollisuus hylätä mikä tahansa näyttö jos katsoo ettei se ole tarpeellista tai liity asiaan. Jos tuomarit eivät tätä prosessinjohto-oikeuttaan/velvollisuuttaan käytä (niinkuin valitattavan usein on), niin se on heidän vikansa, ei avustajien. Avustajat kun eivät ole ajatustenlukijoita eivätkä voi etukäteen tietää mitkä todisteet ja minkä määräisenä ko. tuomarin vakuuttavat. Toki päivänselvästi asiaan liittymätön todistelu tulee jo avustajan rajata pois eikä vaan tunkea tuomioistuimelle kaikkea mitä asiakas tarjoaa.

Sinänsä kyllä ymmärrän tuomareidenkin kannan, sillä he haluavat varmistaa sen, ettei etenkään mammuttimaista asiaa tuomion jälkeen ylempi oikeusaste palauta alaspäin ainakaan siksi että jokin todiste olisi hylätty suoraan. Tämä varmistetaan sillä, että otetaan vastaan kaikki mitä tarjotaan ja sitten hiljakseen jätetään tarpeeton omaan arvoonsa. Onpahan yksi valitusperuste torpattu alkuunsa, vaikka tämä sitten lisäsi prosessin kestoa. Ainakaan sitä ei tämän takia tarvitse käsitellä kahdesti

Anonyymi kirjoitti...

"...asianosaisten, käytännössä tietenkin heidän asianajajansa, liittäisivät hovioikeudelle tekemäänsä valitukseen erillisen oikeuslähdeselvityksen siitä, mitä laissa, lain esitöissä, oikeuskirjallisuudessa ja oikeuskäytännössä on valituksen kohteena olevasta asiasta tai kysymyksestä kirjoitettu."

Jotkut alioikeustuomarit sopivat jo nykyisin valmistelun istunnossa tuollaisen oikeusmuistion kirjoittamisesta ennen pääkäsittelyä. Ne ovat pääsääntöisesti osoittautuneet kullanarvoisiksi. Yleensäkin ennen suullista valmistelua annetuissa lisälausumissa - joita en yleensäkin kannata - puhutaan "toistensa ohi" kun taas valmistelun jälkeisissä ohi.

Eräs Liljefeltin ansio muuten oli sovinnon edistäminen vielä hovioikeudessa. Hänen osastollaan niitä tietävästi syntyi melkoisesti.

Eräs hänen edistämistään asioista, joka ei valitettavasti ottanut tulta, oli tanskalaismallinen tuomioehdotus: oikeus kuuntelee näytön, neuvottelee hetken keskenään ja antaa tuomioehdotuksen. Tämän jälkeen asianosaiset tekevät pääsääntöisesti tuon sisältöisen sovinnon, jolloin perusteluja ei tarvitse kirjoittaa. Varsinkin hovioikeudessa tuo säästäisi resursseja eivätkä asianosaiset menettäisi mitään, koska valitusluvan saaminen on niin harvinaista.

Anonyymi kirjoitti...

Olen jämäkästä OK 17:8 prosessinjohdosta ehdottomasti samaa mieltä kuin blogisti. Parhaiten se toteutuu silloin kuin jutun riidattomat seikat ja riitakysymykset on tarkoin määritelty: riidattomasta seikasta ei anneta esittää todistelua ja jokaiselle todisteelle vaaditaan teemaksi aiemmin määritelty riitakysymys.

Ongelmalliseksi muodostuvat isot jutut, joissa todistelua nimetään vielä valmistelun jälkeen eikä niistä synny tuota keskustelua. Lisäksi ongelma on joskus siinä, että todistelun tarpeettomuus verrattuna sen (lopulliseen) näyttöarvoon on joskus vaikea erottaa käräjäoikeudessa kun näyttöä ei vielä ole otettu vastaan.

Pakko on myöntää sekin, että kun edessä on väistämättä pitkä pääkäsittely, tulee välillä nostettua kädet pystyyn "lisänä rikka rokassa" -hengessä.

Jyrki Virolainen kirjoitti...

Kuten edellä olevista kommenteista ilmenee, eri tuomareiden käytäntö esille ottamassani asiassa ja yleensäkin vaihtelee aika paljon. Toiset tuomarit ovat prosessinjohdossa varovaisia ja passiivisia, toiset taas aktiivisia ja pontevia. Näin on aina ollut ja tulee aina myös olemaan!

Oikeudenkäyntimenetelyä voidaan käytännössä kehittää monissa kohdin vapaaehtoisesti eli tuomareiden omin toimenpiteiden tarvitsematta jäädä odottelemaan lainsäätäjän "mahtikäskyä" eli lain muutoksia.

Anonyymi kirjoitti...

"Eräs hänen edistämistään asioista, joka ei valitettavasti ottanut tulta, oli tanskalaismallinen tuomioehdotus: oikeus kuuntelee näytön, neuvottelee hetken keskenään ja antaa tuomioehdotuksen. Tämän jälkeen asianosaiset tekevät pääsääntöisesti tuon sisältöisen sovinnon, jolloin perusteluja ei tarvitse kirjoittaa."

Minä sovelsin tuota mallia käräjätuomarina.

Ari Kyllönen

Anonyymi kirjoitti...



Alla on yksi esimerkki yrityksestä soveltaa Tanskan mallia Suomessa.

Ari Kyllönen


Helsingin HO 31.3.2008 päätös nro 882, S 08/125
Hovioikeuden pääkäsittelyn jälkeen hovioikeudelta oli tullut aloite sovintoneuvotteluille. Hovioikeuden tuomari oli sovintoneuvottelujen aikana ilmoittanut asianosaisille, että käräjäoikeuden tuomio tuli muuttumaan ja että jutun ratkaisemisessa hovioikeus tuli painottamaan kirjallista todistelua. Esteellisyyttä arvioimaan joutunut hovioikeuden toinen kokoonpano katsoi, että hovioikeuden tuomari oli ottamalla kantaa hovioikeuden jo suorittamaan näytön arviointiin ja jutun lopulliseen ratkaisemiseen antanut objektiivisesti arvioiden perustellun aiheen epäillä tuomarin puolueettomuutta. Tuomari oli ilmaisemalla hovioikeuden tulevan ratkaisun sisältöä aikaansaanut käytännössä tilanteen, jossa esteellisyysväitteen tehnyt ja jutun käräjäoikeudessa voittanut asianosainen oli pakotettu tekemään sovinnon välttääkseen itselleen haitallisen hovioikeuden ratkaisun antamisen. Hovioikeus hyväksyi esteellisyysväitteen ja piti myös muita ratkaisukokoonpanoon kuuluneita tuomareita esteellisinä käsittelemään juttua, vaikka he eivät olleet osallistuneet sovintoneuvotteluihin.

Anonyymi kirjoitti...

"Minä sovelsin tuota mallia käräjätuomarina."

Tuomioehdotus käräjäoikeudessa on siinä mielessä ongelmallinen, että siinä asianosaiset luopuvat muutoksenhausta. Sen sijaan hovioikeudessa he eivät käytännössä luovu mistään, koska KKO ei riitajutuissa myönnä usein myönnä valituslupia näyttöjutuissa. Sen sijaan hovioikeuden perustelutyöltä säästytään, vaikka harkinta tehdään. Tuomioehdotusta käytetään ymmärtääkseni Tanskassa nimenomaan ylioikeudessa.

Anonyymi kirjoitti...

Yleistä on. Todisteita kannetaan selkä vääränä ja ympäripyörein teemoin. Moni tuomari on tässä todisteluhässäkässä täysin voimaton. Todistelun rajaaminen edellyttää valitettavasti sitä, että tekee itselleen selväksi, mikä on asian ydin.

Anonyymi kirjoitti...

Helsingin HO 31.3.2008 päätös nro 882, S 08/125 on surullinen esimerkki siitä, miten ylioikeuksien yltiölegalistinen ja formaali lain soveltaminen sekä asianajajakunnan solidaarisen puute estävät JV:n kommentissa tarkoittaman kehittämistoiminnan ilman lainsäätäjän "mahtikäskyä".

Itse kokisin selvänä, että ensin yhdessä on sovittu, että tuomioehdotusmenettelyä käytetään, ei jälkeenpäin esitetä esteväitteitä. Tuomioehdotus menettelyyn sitä paitsi kuuluu se, että jos ehdotuksen mukaista sovintoa ei synny, tuomioistuin antaa sitten perustellun päätöksen, johon voi hakea muutosta eikä kannella. Tanskassakin tuomioehdotus syntyi ilman lainsäädäntöä kun oikeuden toimijat (tuomarit ja asianajajat) yhdessä totesivat, että resurssit eivät joka jutussa riitä - eikä se ollut tarpeenkaan - antaa varsinaista tuomiota perusteluineen. Järjestelmä edellyttää tuomioistuimiin kohdistuvaa arvostusta. Siitä meillä Suomessa on puutetta, nähtävästi hovioikeuksia myöten. Se on siihen nähden sääli kun KKO:een nykyisin pääsee noin 100 juttua vuodessa.

Jyrki Virolainen kirjoitti...

Tuomioehdotuksessa on tuomarin kannalta lähinnä se hyvä puoli, että sen avulla hän välttyyy pitkien perustelujen kirjoittamiselta.

Anonyymi kirjoitti...

JV "Tuomioehdotuksessa on tuomarin kannalta lähinnä se hyvä puoli, että sen avulla hän välttyyy pitkien perustelujen kirjoittamiselta."

Juuri näin eikä se mikään pieni asia olisikaan, jos siitä tulisi riita-asioissa pääasiallinen menettely niissä jutuissa, joissa ei päästä sovintoon jo sitä ennen. Perustelut kirjoitettaisiin vain niissä harvoissa jutuissa, jossa ammattitaitoiset tuomarit ja asianajajat arvioivat todella voivan päästä KKO:on.

Tämä edellyttäisi sellaista hovioikeuksien arvovaltaa, että kun on saanut esittää asiansa ja näyttönsä ja hovioikeudenneuvokset neuvoteltuun sanoisivat, että näin tämä menee tehtäisiin sellainen sovinto taikka ei syytä -jutuissa peruutettaisiin valitus eikä kielteisen ratkaisun jälkeen heti mietittäisi, miten tästä "oikeusmurhasta" kanneltaisiin tai yritetään epätoivoisesti saada valituslupa.

Asko Keränen kirjoitti...

Mukavan lämmintä tekstiä blogistilta Robert Liljefeldistä. Olen saanut kunnian olla mukana kymmenissä ellei sadoissa Roopen johtamissa oikeudenkäynneissä. Hänen henkilökohtainen asenne asianosaisiin ja avustajiin sekä prosessinjohdon selkeys ja yksinkertaisuus olivat "omaa luokkaansa". 1990 luvulla maakunnissa vierailleessa Vaasan hovioikeuden kokoonpanossa olivat Roopen lisäksi Silvennoisen Lasse ja Juhani Palmu, jotka muodostivat todellisen tehotiimin asianosaisten iloksi. Tietoa ja taitoa löytyi joka lähtöön.