perjantai 12. toukokuuta 2017

43. Väitös oikeudenkäyntikulujen kohtuullistamisesta


1.Oikeustieteen kandidaatti Satu Saarensola esittää väitöskirjansa Oikeudenkäyntikulut ja kohtuullisuus. Tutkimus kulujen jakautumisesta taloudellisesti tai muutoin eriarvoisten asianosaisten kesken julkisesti tarkastettavaksi Turun yliopistossa huomenna lauantaina 13.5.2017 klo 12. Virallisena vastaväittäjänä toimii dosentti, hovioikeudenneuvos Timo Saranpää ja kustoksena prosessioikeuden professori Tuomas Hupli Turun yliopistosta. 

2.  Satu Saarensola tutkii väitöskirjassaan oikeudenkäyntikulujen jakautumista riita-asian oikeudenkäyntimenettelyssä. Tiedekunnan sivuilla julkaistun väitöstiedotteen mukaan häviäjä maksaa -periaate on vuonna 1993 tapahtuneen riita-asian oikeudenkäyntimenettelyn uudistamisen jälkeen juurtunut tiukasti suomalaiseen oikeuskulttuuriin. Tämän vuoksi erityisesti taloudellisesti tai muutoin heikommassa asemassa olevien yksityishenkilöiden tuomioistuimeen ja oikeuksiin pääsy on usein vaakalaudalla. Korkea kuluriski voi saada yksityishenkilön karttamaan asiansa tuomioistuinkäsittelyä, todetaan jo väitöstiedotteen otsikossa.

3. Perustuslain 21 §:n mukaan oikeuksiin pääsyn ensimmäinen edellytys on pääsy tuomioistuimeen. Pääsy tuomioistuimeen on taattu myös Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklassa. Tuomioistuimeen ja oikeuksiin pääsyä rajoittavat kuitenkin suuri kuluriski ja korkea prosessikynnys, Saarensola toteaa.

– Yksityishenkilöt eivät useiden kymmenien tuhansien eurojen kuluriskin pelossa uskalla aina tuoda asioitaan tuomioistuimen ratkaistavaksi. Ongelmallista tämä on erityisesti silloin, kun kysymys on muista kuin väärinkäyttötarkoituksessa nostetuista kanteista ja kun vaatimusten menestymismahdollisuudet perusteluiden valossa ovat vähäistä suuremmat, 

4.  OK 21 luvun 8b §:ssä olevsta kohtuullistamissäännöstä ei juurikaan ole apua, Saarensola väittää. Mainitun pykälän mukaan, jos asianosaisen velvoittaminen korvaamaan vastapuolen oikeudenkäyntikulut huomioon ottaen oikeudenkäyntiin johtaneet seikat, asianosaisen asema ja asian merkitys olisi kokonaisuutena arvioiden ilmeisen kohtuutonta, tuomioistuin voi viran puolesta (omasta aloitteestaan) alentaa asianosaisen maksettavaksi tuomittavien oikeudenkäyntikulujen määrää. 

5. Tällainen tilanne voi syntyä silloin, kun asianosaiset ovat taloudellisesti tai muutoin eriarvoisessa asemassa, esimerkiksi silloin, kun yksityishenkilön vastapuolena on yhtiö tai julkisyhteisö, ja kun asian merkitys yksityishenkilölle on suurempi kuin asian merkitys vastapuolena olevalle yhtiölle tai julkisyhteisölle. Tällaisesta on kysymys muun muassa silloin, kun vastakkain ovat työpaikkansa menettänyt työntekijä ja työsuhteen päättänyt työnantaja tai liikenneonnettomuudessa vammautunut vakuutettu ja vakuutuskorvausten maksamisesta kieltäytynyt vakuutusyhtiö.

6. Satu Saarensolan mukaan tuomioistuimet eivät kuitenkaan käytännössä aina alenna oikeudenkäyntikuluja tällaisissa tilanteissa. Syynä siihen on paitsi kohtuullisuussäännön tulkinnanvaraisuus, myös tuomioistuinten kulukysymyksissä omaksuma passiivinen rooli.

– Kun tilannetta ei hahmoteta oikeudellisesti asianmukaisesti tai kun säännön soveltaminen jää riippuvaiseksi siitä, osaako asianosainen tai asiamies vedota sääntöön, vaarana on, että säännön käytännön merkitys jää vähäiseksi. Näin on käynyt taloudellisesti tai muutoin heikommassa asemassa olevan yksityishenkilön suojaksi säädetyn kohtuullisuussäännön kanssa.

7. Saarensola toteaa, että yksityishenkilöiden asemaa voitaisiin parantaa lainsäädäntöä muuttamalla. Ratkaisuksi suuren kuluriskin ja korkean prosessikynnyksen kanssa kamppaileville yksityishenkilöille Saarensola esittää niin kohtuullisuussäännön kuin muunkin sääntelyn kehittämistä. Jotta kokonaiskulut pysyisivät yksittäistapauksessa kohtuullisina, Saarensola ehdottaa, että oikeudenkäymiskaareen (OK) otettaisiin uudet säännöt asian aktiivisesta hallinnoinnista sekä asianosaisten etukäteen laatimista ja tuomioistuimen hyväksymistä kustannusarvioista.  

8. Koska tämä ei yksinään ole riittävää, Saarensola ehdottaa, että kohtuullisuussääntö muotoillaan niin, että taloudellisesti tai muutoin heikommassa asemassa oleva yksityishenkilö ei asian hävitessään lähtökohtaisesti joudu täysimääräisesti vastuuseen taloudellisesti tai muutoin vahvemmassa asemassa olevan yhtiön tai julkisyhteisön oikeudenkäyntikuluista.

– Vain lainsäädäntöä muuttamalla voidaan parantaa taloudellisesti tai muutoin heikommassa asemassa olevien yksityishenkilöiden tuomioistuimeen ja oikeuksiin pääsyä, Saarensola korostaa.

9. Saarensolan väitöstutkimuksesta kerrottiin tänään Ylen TV1:n uutislähetyksessä kello 18. Uutisjutussa Saarensola kertoi käyneensä läpi noin 250 Turun ja Helsingin hovioikeuden oikeustapausta. Yhdessäkään tapauksessa tuomioistuin ei ollut itse ehdottanut oikeudenkäyntikulujen kohtuullistamista. Tällä on ilmeisesti tarkoitettu sitä, ettei tuomioistuin ole omasta aloitteestaan kohtuullistanut kuluja OK 21 luvun 8b §:n nojalla. Joissakin tapauksissa kuluja on kohtuullistettu, jos hävinnyt osapuoli on sitä käsittelyn aika pyytänyt.

Ylen ko. uutisjuttu

9. Satu Saarensolan väitöskirja on julkaistu Suomalaisen Lakimiesyhdistyksen A-sarjassa numerolla 336. Tuossa sarjassa väitöskirjat useimmiten julkaistaan. Itse väittelin vuonna 1977, väitöskirjani on julkaistu A-sarjassa numerolla 120.

10. Satu Saarensola on valmistunut oikeustieteen kandidaatiksi Turun yliopistossa vuonna 1992. Hän sai tuolloin Lakimiesliiton stipendin parhain arvosanoin OTK-tutkinnon suorittaneelle. Hän työskentelee käräjätuomarina Pirkanmaan käräjäoikeudessa Tampereella. Aikaisemmin Saarensola on toiminut mm. viskaalina Turun hovioikeudessa ja lähes 10 vuotta KKO:n oikeussihteerinä sekä pari vuotta käräjätuomarina Ikaalisten käräjäoikeudessa. Saarensolalla on sivutoimi työtuomioistuimessa, hänen toimii vuosina 2016-2018 työtuomioistuimen varapuheenjohtajana. Saarensola on hakenut KKO:ssa parhaillaan avointa olevaa jäsenen eli oikeusneuvoksen virkaa. Kokemusta ja pätevyyttä Saarensolalla on siis runsaasti, joten ei olisi mikään kovin suuri yllätys, jos hän saisi nimityksen KKO:n jäseneksi.

11. Mielenkiinnolla jään odottamaan, millaisen vastaanoton ja kritiikin Saarensolan tutkimus saa vastaväittäjältä; itse en ole vielä väitöskirjaa nähnyt. Oikeudenkäyntikulut, niiden kasvu ja kulujen korvausvelvollisuuden sääntely herättävät jatkuvasti huomiota ja monenlaista kritiikkiä. Yksityiskohtiin ei ole tässä yhteydessä mahdollista mennä, mutta sen verran voidaan todeta, että meillä omaksuttu hävinneen asianosaisen korvausvelvollisuus, joka perustuu täyden korvauksen periaatteelle, ei ole suomalainen keksintö, vaan se on voimassa pääsääntönä useimmissa muissakin maissa. Sitä voidaan pitää niin kulusäännöstön preventiivisen kuin reparatiivisenkin funktion kannalta järkevänä perussääntönä. 

12. Hävinneen osapuolen kuluvastuu on omiaan vaikuttamaan preventiivisesti niin, että oikeussuhteen ja oikeusriidan osapuolet, samoin kuin heidän asianajajansakin, sekä pyrkivät välttämään tarpeettomia oikeudenkäyntejä että myös oikeudenkäynnin tultua vireille pidättäytyvät esittämästä perusteettomia vaatimuksia tai väitteitä taikka muuten tarpeettomasti pitkittämästä oikeudenkäyntiä. Reparatiivisen funktion kannalta katsoen hävinneen osapuolen maksettavaksi tuomittu kulukorvaus täydentää voittopuolen oikeussuojaa niin, että hänen oikeussuojansa periaatteessa toteutuu ilman häneltä itseltään vaadittavia rahallisia uhrauksia. 

13. OK 21 luvussa on mainitun 8b §:n lisäksi joukko muitakin säännöksiä, joilla on pyritty keventämään hävinneen osapuolen kuuvastuuta. Siten korvattavia kuluja ovat vain sellaiset kohtuulliset kulut, jotka johtuvat asian ajamisen kannalta tarpeelliseksi katsotuista toimenpiteistä. Ns. osavoittotilanteissa pääsääntönä on kulujen kuittaus eli se, että kumpikin asianosainen kärsii omat kulunsa. Myös asian oikeudellinen ja ilmeinen epäselvyys voi johtaa siihen, että asianosaisten on vastattava kokonaan tai osaksi itse kuluistaan (OK 21:8a). Tällöin hävinneellä asianosaisella on ollut perusteltu syy oikeudenkäyntiin.

14. Oikeudenkäytikulujen kasvu on yksi suurimmista nykyiseen riita-asiain oikeudenkäyntiin liittyvistä ongelmista. Oikeussuojan toteutuminen on oikeusvaltiossa pyrittävä turvaamaan niin, etteivät oikeudenkäynnin kustannukset muodosta estettä kääntyä tuomioistuinlaitoksen puoleen (access to court). Kulujen kasvu on nykyisin heikentänyt erityisesti yksityishenkilöiden oikeuden saatavuutta (access to justice) riita-asioissa. Tähän on useita syitä. Oikeudenkäyntien kesto on pidentynyt vuoden 1993 menettelyuudistuksen jälkeen. Tämä ei ole lainsäätäjän vika, sillä  OK 5 ja 6 luvun säännökset ovat riittävän joustavia ja mahdollistavat kyllä joutuisan asian valmistelun ja pääkäsittelyn. 

15. Vika ei minusta ole niinkään säännöksissä ja laissa, vaan lähinnä lainkäyttäjissä eli tuomareissa ja asianajajissa, lupalakimiehiäkään unohtamatta. Jos tuomarin prosessinjohto ja valmistautuinen asian käsittelyyn ei olisi lepsua ja passiivista, vaan aktiivista ja innostunutta, ei asian käsittely tarpeettomasti pitkittyisi. Toisaaltaa myös asianosaisten avustajien ja asiamiesten tulisi valmistautua ja perehtyä asiaan huolelllisesti jo ennen sen oikeuteen viemistä; tässäkin suhteessa meillä on edelleen paljon puutteita.  

16. Oikeudenkäyntikulut muodostuvat valtaosin asianajopalkkioista, joka perustuvat meillä aika- eli tuntiveloitukseen ja toimenpideveloitukseen. Tämä järjestelmä on minusta kaikkein suurin syy oikeudenkäyntien tarpeettomaan pitkittymiseen ja kulujen tuntuvaan kasvuun. Siitä pitäisi päästä eroon. Asianajopalkkioissa tulisi siirtyä lähinnä Saksan mallin mukaiseen julkisen vallan sääntelyyn perustuvaan palkkioperustejärjestelmään, joka pohjautuu intressiperusteiseen veloitukseen. Intressiperusteisella veloituksella tarkoitetaan palkkioperustetta, jossa toimeksisaajan palkkio määräytyy toimeksiannon kohteena olevan taloudellisen intressin arvon perusteella. 

17. OTT, yliopistonlehtori Klaus Viitanen on kirjassaan Asianajopalkkiot - kilpailu vai sääntely? (2010) tarkastellut laajasti erilaisia malleja ja keinoja - mm. edellä mainittua saksalaista palkkioperustejärjestelmää ja intressiperusteita palkkioveloitusta -  joiden avulla asianajopalkkioita voitaisiin alentaa tai ainakin estää niiden nykyistä melko hallitsematonta kasvua. Suomessa eli oikeusministeriössä ja hallituksessa ei ole kuitenkaan tehty asian eteen juuri mitään. Meillä on tyydytty lähinnä vain voivottelemaan kulujen kasvua ja päivittelemään korkeasta kuluriskistä aiheutuvaa oikeuteen pääsyn ja oikeuden saatavuuden estymistä. Minusta prosessioikeudellisessa tutkimuksessa, oppikirjoissa ja ylipäätään kirjallisuudessa ko. asiaan ja epäkohtaan tulisi kiinnittää pontevaa huomioita. Tässäkin asiassa tarvittaisiin todellista kriittistä prosessioikeutta. Klaus Viitasen tutkimus on hyvä, mutta se on jäänyt aivan liian vähäiselle huomiolle. Sopii toivoa, että Satu Saarensolan väitöstutkimus herättäisi enemmän keskustelua ja johtaa myös hänen ehdottamaansa lainmuutokseen.




27 kommenttia:

Jyrki Virolainen kirjoitti...

Minusta väittelijän olisi kannattanut suorittaa oikeuskäytäntöä koskeva empirinen tutkimus eikä tyytyä ainoastaan käymään läpi kahden Etelä-Suomessa sijaitsevan hovioikeuden pariasataa ratkaisua. Selvitys olisi ollut syytä ulottaa koko maahan ja siinä olisi tullut selvittää, ei ainoastaan hovioikeuksien, vaan myös ja nimenomaan myös käräjäoikeuksien kulujen kohttuullstamisessa omaksumaa käytäntöä.

Jyrki Virolainen kirjoitti...

Vaikka laissa eli OK 21 luvun 8b §:ssä lausutaan, että tuomioistuin voi viran puolesta alentaa hävinneen osapuolen maksettavaksi tuomittavien kulujen määrää, ei mikään estä asianosaista itse käsittelyn aikana pyytämästä kulujen kohtuullistamista siinä tapauksessa, että hän häviäisi asian. Väitelijä Satu Saarensolan Yle uutisille antaman haastattelun mukaan tämä on käytännössä harvinaisia. Tämä johtunee lähinnä siitä, että asianosainen tai hänen avustajansa taikka asiamiehensä ei halua antaa tuomarille sellaista vaikutelmaa, että hän on varautunut jutun häviämiseen.

Toisaalta tuomioistuimen ratkaisu alentaa tai kohtuullistaa viran puolesta hävinneen osapuolen maksettavaksi tulevien kulujen määrää ei saa tulla jutun voittavalle osapuolelle yllätyksenä. Tämä tarkoittaa sitä, että tuomioistuimen on otettava jo käsittelyn aikana prosessinjohtokeinojen avulla esille kysymys kulujen mahdollisesta kohtuullistamisesta, jolloin asianosaiset saavat esittää sitä koskevat näkemyksensä ja se osapuoli, jonka maksettavaksi kulut ilmeisesti tulisivat, voi itse esitää kohtuullistamista koskevan pyynnön.

Jyrki Virolainen kirjoitti...

Korkein oikeus on pohtinut kahdessa ratkaisussa OK 21:8b §:n mukaista oikeudenkäyntikulujen kohtuullistamista. Nämä ratkaisut ovat KKO 2005:91 ja KKO 2011:51. Kummassakaan tapauksessa ei KKO:n mukaan ollut edellytyksiä kulujen kohtuullistamiseen.

Anonyymi kirjoitti...

Väittelijä ihmettelee, miksi tuomioistuimet eivät kohtuullista håvinneen maksettavaksi tulevia kuluja.

Vastaus on selvä: kohtuullistamiseen ei ole laissa tarkoitettuja edellytyksiä!

Anonyymi kirjoitti...

Turusta kuuluu kummia. Turun hovoikeus katsoi äskettäin antamassaan tuomiossa, että virvelivavalla tunkeutuminen 73-vuotiaan uhrin peräaukkoon ei ole raiskaus. Hovioikeuden päättelyn mukaan peräaukkoon tunkeutumista ei ole pidettävä sukupuoliyhteyden määritelmässä tarkoitettuna seksuaalisena tunkeutumisena toisen kehoon eikä menettely näin ollen täytä raiskauksen tunnusmerkistöä, totesi hovioikeus.

http://www.ts.fi/uutiset/paikalliset/3508729/Hovioikeus+Vavalla+tunkeutuminen+73vuotiaaseen+ei+ollut+raiskaus

Jyrki Virolainen kirjoitti...

TV1:n pääuutislähetyksessä kelo 20.30 haastateltiin Satu Saarensolan väitöstutkimuksen johdosta oikeusministeri Antti Häkkästä.

Ministeri esiintyi jämptisti ja piti väittelijän tutkimustulosta siitä, etteivät tuomioistuimet halua kohtuullistaa hävinneen osapuolen maksettavaksi tuomittuja kuluja, vakavana asiana. Ministeri lupasi ottaa asian huolelliseen pohdintaan.

Harvoin oikeustieteelliset väitöstutkimukset ovat herättäneet näin suurta julkista huomiota!

Anonyymi kirjoitti...

Muuten, väittelijä Satu Saarensola on hakenut KKO:ssa tällä hetkellä avoinna olevaa jäsenen eli oikeusneuvoksen virkaa. Katsotaan, auttaisiko tuore väitöskirja asiaa ja miten nimitysmenettelyssä yleensäkin käy.

Jyrki Virolainen kirjoitti...

Tuore oikeusministeri Anti Häkkänen lausui eilen TV1:n pääuutislähetyksessä kello 20.30, että "Jokaisen täytyy voida tuloistaan ja varoistaan riippumatta hakea oikeutta tuloista ja varoista riippumatta".

http://yle.fi/uutiset/3-9611206

Näin toki on, muta tällä asialla ei ole ite asiassa mitään tekemistä Satu Saarensolan tarkastettavan väitöstutkimuksen kanssa, jossa kritsioidaan käytäntöä, jonka mukaan tuomioistuimet eivät kohtuullista oikeudenkäyntikuluja OK 21 luvun 8b §:n nojalla riittävän usein.

Ministeri Häkkäsen peräänkuuluttama asia eli vähävaraisen ja -tuloisen ihmisen oikeus päästä tuomioistuimeen ja oikeus saada asiansa asia tutkituksi on turvattu oikeusapua ja maksutonta oikeudenkäyntiä koskevien lakien nojalla.

On selvää, etteivät jutun hävineen osapuolen kustannukset saa korkeiden oikeudenkäyntikulujen muodossa kasvaa liian suureksi. Kulujen suuruuteen vaikuttavia tekijöitä ovat oikeudenkäyntien tarpeeton pitkittäminen ja asianajojopalkkioiden kohtuuttoman suuri kasvu. Vm. asia on avainasemssa. Asianajopalkkioiden "kuriin" saattamisessa ja määräytymisessä olisi välttämätöntä siirtyä nykyisestä sopimusperusteisesta aika- eli tuntilaskutukseeen sekä toimenpideveloitukseen perustuvasta järjestelmästä julkiseen sääntelyyn perustuvaan intressiperusteiseen ja itse asiassa eräänlaiseen taksoitettuun kulukorvausjärjestelmään.

Anonyymi kirjoitti...

Jos riitelee tuhannesta eurosta oikeudenkäyntikulujen ollessa 20000, niin voittotodennäköisyyden pitää olla yli 95%, jotta riitelyssä olisi tolkkua. Jos 75% voittotodennäköisyys riittää, niin 6700 eurosta voisi jo riidellä. Jos uhataan aivan päättömin perustein oikeudella, niin kannattaa maksaa pari satkua ellei ole yli 99% varma voitostaan. Näin äkkiseltään laskettuna.

Anonyymi kirjoitti...

Kuluihin vaikuttaa paljon asian riitaisuusaste ja se, mistä kysymyksestä ollaan eri mieltä. Jos velka on riidaton, kulut ovat hyvin vähäiset.

Anonyymin kannattaisi miettiä, miksi kulut ovat nousseen korkeiksi. Asianajajat eivät yleensä tunne sääliä vaan rokottavat palkkiolaskutuksessaan korkeimman mahdollisen "taksan" mukaan. Kulujen suuruus vaihtelee eri AA-toimistojen kesken vaihtelee suuresti. 1000 euron suuriusen asian ja riidan takia ei kannatata kääntyä ensimmäiseksi jonkun suuren tai "huipputoimiston", eli esim. Castrén & Snellmanin, Boreniuksen, Roschier & Holmbergin, Bird & Birdin tms. yli 100 juristia käsittävän toimiston puoleen. Tuollainen pikkuasia hoituu kyllä oikein hyvin yhdenmiehen asianajotoimiston avustuksella.

Asianajopalkkioita voidaan laajemmisssa ja vaikeimmissa asioissa toimistojen välillä kilpailuttaa.

Sitä paitsi tuollainen riita, jonka arvo ja intressi on siis n. 1000 euroa, kannattaa tietenkin sopia ilman oikeudenkäyntiin viemistä.

Jyrki Virolainen kirjoitti...

Väittelijä Satu Saarensolalla on sivutoimi työtuomioistuimessa, sillä hänet on määrätty toimimaan työtuomioistuimen varapuheenjohtajana vuosina 2016-2018. KKO:ssa saattaa olla tarvetta saada jäsenkuntaansa työoikeuden asiantuntija. Kun Saarensola on hakenut KKO:ssa parhaillaan avoinna olevaa oikeusneuvoksen virkaa, saattaa hyvinkin käydä niin, että hän myös saa nimityksen KKO:n jäseneksi.

Anonyymi kirjoitti...

Suomalaiseen julkiseen oikeusapuun ei kuulu miltään osin korvaus vastapuolelle maksettavista oikeudenkäyntikulujen korvauksesta, toisin kuin joissain pohjoismaissa. Juuri tämän takia ministeri Häkkäsen kommentti liittyy asiaan. Pääsy oikeudenkäyntiin ei riipu omien kulujen kattamisesta vaan yhä enemmän kukuriskin kohtuuttomuudesta. Kun elinkeinonharjoittajat katsovat tarvitsevansa kolmen asianajajan joukkueen ei kuluttajan kannata haastaa sopimuskumppaniaan oikeuteen jos voittotilanteessa saa sen mistä oli sovittu ja maksettu, ja häviötilanteessa menettää puolen vuoden tai jopa vuoden palkkansa verran.

Jyrki Virolainen kirjoitti...

Helsingin Sanomissa julkaistiin eilen sunnuntaina 14.5. toimittaja Susanne Reinbothin kirjoittama laaja selostus Satu Saarensolan väitöskirjasta otsikolla "Oikeudenkäynneistä ei saa tulla yläluokan nautinto - hävityn jutun kuluista selviämiseksi voi jopa joutua myymään asuntonsa"

http://www.hs.fi/kotimaa/art-2000005210916.html

Jyrki Virolainen kirjoitti...

Toimittaja Susanna Reinboth on kirjoittanut myös tänään maanantaina Hesarissa jutun Saarensolan väitöstutkimuksen tiimoilta: "Tarjouspitsan hinta poiki oikeusriidan - mies vei kiistan käräjille 2,50 euron takia".

http://www.hs.fi/kotimaa/art-2000005211281.html

On toki ymmärrettävää, että media - jopa Helsingin Sanomat - laatii raflaavia otsikikoita ja käsittelee mieluusti tuollaisia "epätavallisia" juttuja ja oikeudenkäyntejä, joita juuri "tarjouspitsakeissikin" osaltaa edustaa.

Toivoa kuitenkin sopii, että medialla olisi innostusta käsitellä myös oleellisia kysymyksiä, eli oikeudenkäyntikulujen kohdalla varsinkin sitä, "mistä suuret oikeudenkäyntikulut johtuvat" , mitä olisi tehtävä kohtuuttoman suuriksi paisuneille asianajopalkkioille" jne.

On kiistatonta, että hirmuisen suuret asianajopalkkiot ovat kohtuuttomiksi paisuneiden kulujen suurin tekijä ja syy.

Jyrki Virolainen kirjoitti...

Toivoisin, että tuomarit, asianajajat, lupalakimiehet ja Prosessioikeusyhdistyksen jäsenet osallistuisivat oikeudenkäyntikuluja ja niihin vaikuttavia tekijöitä koskevaan keskusteluun kommenteillaan vaikkapa tässä blogissa.

Sana on vapaa!

Anonyymi kirjoitti...

Olisikohan mahdollista luoda sellainen halpaväylä riita-asioita koskeviin oikeudenkäynteihin, jossa jo varhain osapuolet voisivat tehdä halutessaan molemminpuolisen sitovan sopimuksen siitä, mikä on maksimissaan korvattavaksi tuleva vastapuolen oikeudenkäyntikulujen summa?

Sekin olisi huima askel eteenpäin, jos asetettaisiin jonkinlaiset "taksat" hyväksyttäville oikeudenkäyntikuluille, joiden ylittäminen olisi sallittua vain erityisistä syistä esimerkiksi tapauksen erityisen poikkeuksellisen luonteen takia. Jos taksat olisivat etukäteen tiedossa, tiedettäisiin pitää omia oikeudenkäyntikuluja kurissa.

Yksi asiaan liittyvä asia on toki myös asianajotoimistojen kilpailuttamismahdollisuuksien ja ulkopuolisen vertailtavuuden kehittäminen. Nykyisin on aika hankalaa arvioida ulkopuolisena lakiasioita koskevien palvelun laadun ja hinnan suhdetta, tai tietää, mikä olisi "normaali" hinta jostain palvelusta. Edes hinnastoja ei meinaa löytää monien firmojen nettisivuilta, kuten YLE taannoin totesi: http://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/10/07/lakipalveluiden-vertailu-venyttaa-pinnaa-ja-vie-aikaa

Tuntihinnoittelulla tehtävien asioiden osalta puolestaan maallikon on mahdoton tietää, mihin joku on oikeasti aikaa käyttänyt, tai että paljonko aikaa olisi pitänyt kulua. Joku voi arvioida tunnit alakanttiin ja toinen yläkanttiin.

Jyrki Virolainen kirjoitti...

Nuo keinot olisivat toki hyviä ja veisivät - pienin askelin - asiaa etenpäin eli voisivat johtaa kulukäytännön alenemiseen.

Väittelijä SS on ehdottanut anonyymin ensi mainitsemaa keinoa väitöskirjassaan, ainakin HS:n eilisen lehtijutun mukaan.

Taksoitetuista kuluista mainitsin itsekin blogijutussani, käytin nimitystä intressiperusteinen palkkiojärjestelmä. Se on voimassa useissa Keski- ja Etelä-Euroopan maissa, mm. Saksassa.

Palkkiosääntely on meillä nyt jo voimassa, sillä joko kokonaan tai osittain maksutonta julkista oikeusapua saavien asianosaisten asioissa toimeksiannoista perittävät palkkiot ovat palkkiosääntelyn piirissä.

Tunti-ja toimenpideveloitukseen nojautuva asianajopalkkioiden kilpailusääntely ei ole Suomessa koskaan toiminut eikä sitä ole mahdollista saada myöskään tulevaisuudessa toimimaan.Pitää siis siirtyä lakiperusteiseen sääntelyyn.

Anonyymi kirjoitti...

Tuo tarjouspitsatapaus osoittaa lähinnä sen, ettei oikeudenkäyntikuluja koskevalla sääntelyllä pystytä tehokkaasti ohjaamaan varattomien kverulanttien toimintaa. Kyseinen tapaus ei oikein käy esimerkiksi tuomioistuinten resurssien epätarkoituksenmukaisesta kohdentamisestakaan, sillä kannehan jätettiin tutkimatta haastetta antamatta eikä jatkokäsittelylupaa myönnetty. Tuollaiset täysin marginaaliset tapaukset eivät siis kerro mitään oikeasti merkityksellistä keskustelun kohteena olevasta aiheesta.

Anonyymi kirjoitti...

Asiakas on lainsuojaton, kun lasku perustuu lakimiehen väitteeseen, paljonko hän on tunteja käyttänyt. Tuomareilla sen sijaan on kokemusta siitä, paljonko työtä on tarvittu. Tuomareille napakampi ote kuluja määrättäessä!

Jyrki Virolainen kirjoitti...

Mutta eiväthän tumarit käytännössä juuri koskaan käytä tätä "npakkaa otettaan"!

Kulukysymys on laadultaan dispositiivinen eli jos vastapuolen asiamies/avustaja - kollegiaalisista syistä tietenkin - myöntää toisen osapuolen asianajajan palkkiolaskun tai ei vastusta sitä "määrältään", tuomari ei voi kululaskulle periaatteessa mitään eli hänen täytyy tuomita sen mukaiset kulut maksettavavaksi.

Tosin itse en pitänyt - käytännössä - tuomarina ollessani tuosta säännöstä mitenkään tiukkapipoisesti kiinni, vaan alensin voittavan osapuolen vaatimia kuluja, jos niikseen tuli!

Anonyymi kirjoitti...

Tuntilaskutuksessa palvelun ostaja ottaa kaiken riskin itselleen. Asiamiehellä/avustajalla ei ole muuta kannustinta kuin tehdä tunteja. Mitään takuuta siitä, että ajankäyttö olisi tehokasta, ei ole. Siis ei se laatu, vaan määrä. Niin kauan kuin ostajat ovat valmiita kantamaan kaiken riskin, palvelua tarjotaan tuntilaskutuksella. Luulenpa, etteivät ostajat todella ymmärrä oikeusjuttuun sisältyvää riskiä, tai ainakin tieto siitä, että he ovat asiassa oikeassa, hämärtää tätä. Kun kysyntä lakkaa, laskustustapa muuttuu. Tietysti erikokoiset firmat ovat tässä erilaisessa asemassa. Käytännössä isot firmat voisivat kantaa itse myös riskiä, koska kokonsa puolesta pystyy helposti riskiä hajauttamaan.

Anonyymi kirjoitti...

Tuomioistuinsovittelu unohtuu usein oikeudenkäyntikulujen suurta määrää pelätessä. Menettelyn saa alkuun vapaamuotoisella hakemuksella, jossa on tiiviisti selostettuna riitakysymys. Toisaalta käräjäoikeudet tarjoavat mielellään haasteeseen vastaamisen yhteydessä sovittelua.

Kuluriskiä ei ole itsellä eikä vastapuolella. Suomen valtio tosin perii 500 euron oikeudenkäyntimaksun.

Anonyymi kirjoitti...

Tuohan on yksi lakimiesten perustyökaluista: uhkailla vastapuolta tahallisesti pitkittämällä oikeudenkäyntiä joiden kustannukset kaatuu vastapuolen korvattavaksi.

Anonyymi kirjoitti...

Taustana on hyvä todeta, että nykyinen vuoden 1993 uudistuksessa toteutettu voittajan täydet kulut -järjestelmä johtui siitä, että 1980- ja 1990-luvun alussa tuomioistuimet kuittasivat oikeudenkäyntikuluja hyvinkin helposti. Se johti siihen epäkohtaan, että selvän velkomiskanteen voittaja ei saanut hänelle kuuluvaa saatavaa täytenä vaan johti käyttämään osan siitä kuluihin. Täyden kulukorvauksen periaate taas johti päin vastaiseen tilanteeseen eli, että epäselvässä jutussa karvankin mitalla hävinnyt joutui korvaamaan vastapuolen usein suuretkin kulut täysimääräisinä. Tämä korostuu erityisesti tilanteissa, joissa osapuolet eivät ole tasavertaisia.

Asiaa yritettiin korjata 2000-luvun osauudistuksilla, mutta ne eivät menneet perille 1993 pääsäännön sisäistäneelle tuomarikunnalle.

Varsinainen ongelma nykykäytännössä on asianajopalkkioiden toimenpide/tuntilaskutusperusteisuus, joka on johtanut vähänkin isoimmissa jutuissa hyvin korkeisiin asiamiespalkkioihin, esimerkiksi rakennusvirhejutuissa ne voivat olla kymmeniä tuhansia euroja osapuolelta. Jos sitten esimerkiksi kiinteistön myyjä joutuu salaisen kosteusvaurion perusteella suorittamaan ostajalle korjauskulujen perusteella arvioiden hinnanalennuksen ja tuollaisen oikeudenkäyntikulukorvauksen sekä oman avustajansa samansuuruisen palkkion, hänen taloutensa on raunioina.

Mikä siten avuksi? Kannattaisin blogistinkin esittämää taksapalkkio-mallia: tietynkaltaisen jutun ajamisesta tai vastaamisestä sellaiseen maksettaisiin tietty könttäsumma esimerkiksi yhden puolen päivän valmistelun ja päivän pääkäsittelyn vaativasta perusjutusta 7.000 euroa. (Kutsuisin sitä nimenomaan taksa- enkä intressiperusteiseksi malliksi, koska jälkimmäinen tuo mieleen tietyn prosenttiarvon kannesummasta.)

Tällaisen taksapalkkiomallin paras puoli olisi siinä, että "sivutuotteena" saataisiin hyvä ja jäntevä prosessi: sen sijaan, että asiamiehet miettisivät miten saisivat maksimimäärän tunteja kirjoittamalla liian pitkään tai paisuttamalla näyttöä he miettisivät miten saada mahdollisimman hyvän tuntitaksan kirjoittamalla lyhyesti vain tarpeellisen ja rajaamalla näytön vain vähimpään tarpeelliseen.

Todettakoon muuten, että päämiehen omalla laskulla ja vastapuolen korvausvelvollisuudella ei tarvitse olla yhteyttä: henkilö saa vapaasti käyttää vaikka kahta "hienon" asianajotoimiston huippujuristia (1.000 euroa/tunti), mutta on säädetty, että vastapuoli on velvollinen korvaamaan niistä vain kohtuullisen/tarpeellisen määrän.

Oikeudenkäyntikulukysymyksen tekee ns pirulliseksi ongelmaksi se, että se on puhdasta nollasummapeliä: säädäntö- tai oikeuskäytäntömuutoksen koituvat aina toisen asianosaistahon vahingoksi: joko sen joka joutui nostamaan kanteen selvässä asiassa saadakseen oikeutta taikka sen, joka häviää juttunsa tilanteessa, jossa kanteen vastustus oli näyttö- tai oikeusperusteella enemmän kuin perusteltu.

Jyrki Virolainen kirjoitti...

Hyviä näkökohtia anonyymiltä!

Saksan "mallia" kutsutaan intressiperusteiseksi palkkiojärjestelmäksi sen vuoksi, että palkkioiden määriin eli niihin "taksoihin" vaikuttaa myös riidan kohteen taloudellinen arvo.

Suomessa kulut voidaan toki kuitata OK 21 luvun 8a §:ssä minitussa tapauksessa joko kokonaan tai osaksi silloin,kun asia on oikeudellisesti niin epäselvä, että hävinneellä osapuolella on ollut perusteltu syy oikeudenkäyntiin.

Anonyymi kirjoitti...

Hienoa, että oikeudenkäyntikuluista keskustellaan.

Työoikeudellisten asioiden osalta tässä on kuitenkin jäänyt huomioimatta se seikka, että työnantajapuoli on lähtökohtaisesti lähes aina vastaajana ja kanteen on laittanut vireille työntekijä. Vaatimus irtisanomisriidoissa on usein TSL 12:2:n asteikon yläpäästä.

Työoikeutta tulkitaan heikomman osapuolen eli työntekijän eduksi. Lisäksi työnantajalla on näyttötaakka irtisanomisperusteen olemassaolosta. Tässä ei ole mitään uutta. Ei myöskään siinä, että usein - joskaan ei aina - työntekijän kulut maksaa liitto. Joidenkin liittojen oikeusturva-vakuutukset kattavat lisäksi häviötilanteessa sekä omat että vastapuolen kulut. Tällöin työntekijän riski on suhteellisen pieni.

Siinä tilanteessa, että työnantaja pystyykin osoittamaan irtisanomiselle asiallisen ja painavan syyn eli näyttämään irtisanomisperusteen olleen olemassa ja tuomioistuin näin ollen hylkää kanteen, on kovin kapeakatseista huudella kulujen kohtuullistamisen perään työnantajalle asetetun suhteellisen raskaan näyttötaakan lisäksi.

Anonyymi kirjoitti...

"Saksan 'mallia' kutsutaan intressiperusteiseksi palkkiojärjestelmäksi sen vuoksi, että palkkioiden määriin eli niihin 'taksoihin' vaikuttaa myös riidan kohteen taloudellinen arvo.

Suomessa kulut voidaan toki kuitata OK 21 luvun 8a §:ssä minitussa tapauksessa joko kokonaan tai osaksi silloin,kun asia on oikeudellisesti niin epäselvä, että hävinneellä osapuolella on ollut perusteltu syy oikeudenkäyntiin."

Juuri tuollaista saksanmallia vastustan, koska vaatimusten suuruudella ei useinkaan ole vaikutusta työmäärään ja tuo malli on omiaan johtamaan vaatimusten paisutteluun.

OK 21:8 a:sta ei ole useimmiten apua, koska useimmat jutut alioikeudessa eivät ole oikeudellisesti vaan näytöllisesti epäselviä, esimerkkejä: salaisen virheen tai tuottamuksen olemassaolo asuntokaupoissa, individuaali-irtisanomisperuste, syy-yhteyden olemassaolo henkilövahinkokorvauksisss jne. Sinällään muuten outoa, että KKO, jossa niitä oikeudellisesti vaikeita juttuja, joissa voidaan ääneestää 2/3, soveltaa tuota säännöstä hyvin harvoin.

Työjutuissa olen ihmetellyt samaa kuin edellinen anonyymi.