keskiviikko 24. toukokuuta 2017

46. Klaus Viitanen: Riitaprosessin kulujen jatkuva kasvu – mikä neuvoksi?

                Klaus Viitasen kirja asianajopalkkioista ilmestyi vuonna 2011

1. Kukaan riita-asioiden oikeudenkäyntejä viimeisen neljännesvuosisadan seurannut ei ole voinut olla huomaamatta sitä poikkeuksellisen rajua nousua, jonka kohteena ovat olleet asianosaisten oikeudenkäyntikulut. Kulujen jatkuva kasvu on todella huolestuttava yhteiskunnallinen ilmiö, sillä käytännössä se merkitsee sitä, että riita-asioissa tuomioistuintie on suljettu valtaosalta tavallisia kansalaisista. Perustuslain 21§:ssä säädetty kansalaisten oikeus saada asiansa tuomioistuimen käsiteltäväksi on nykyään enää pelkkää sanahelinää.

2. Oikeudenkäyntikulujen voimakas kasvu alkoi meillä heti vuoden 1993 alioikeusuudistuksen jälkeen. Samoihin aikoihin arvonlisäverotus ulotettiin koskemaan myös palveluita. Hovioikeuksien osalta kuluja kasvatti vuoden 1998 uudistus, joka lisäsi suullisten pääkäsittelyiden määrää hovioikeuksissa. Nämä asianajajien työmäärää ja kustannuksia lisänneet uudistukset selittävät osan kulujen kasvusta ennen vuosituhannen vaihdetta. Ne eivät kuitenkaan voi enää selittää tällä vuosituhannella jatkunutta kulujen voimakasta kasvua, vaan selityksiä sille pitää hakea muista syistä. 

3. Kilpailuviranomaisten painostuksen alla tapahtunut Asianajoliiton palkkio-ohjeen erityisen osan kumoaminen, asianajajien siirtyminen käyttämään pääsääntöisesti tuntiveloitusta sekä täyden korvauksen periaatteen käyttöönotto vuoden 1993 alioikeusuudistuksen yhteydessä tapahtuneen OK 21 luvun kulusääntöjen uudistamisen yhteydessä ovatkin näitä muita syitä, jotka selittävät varsin pitkälle sitä onnetonta tilannetta, missä nyt ollaan.  

4. Olisiko jo korkea aika tehdä oikeudenkäyntikulujen kasvulle jotakin? Oikeusministeriö on ollut varsin vaisu asiassa kun otetaan huomioon, että ongelma on ollut yleisessä tiedossa jo lähes kaksi vuosikymmentä.  Nykyään jo pelkästään yhden asianosaisen kulut ylittävät helposti riidan kohteena olevan intressin arvon ja hävinneen asianosaisen maksettavaksi päätyvät molempien osapuolten yhteenlasketut kymmeniin tuhansiin euroihin nousevat kokonaiskulut ylittävät hävinneen osapuolen maksukyvyn. Häviöstä riita-asian oikeudenkäynnissä on tullut tavallisille ihmiselle taloudellinen katastrofi, josta selviytyminen edellyttää pahimmassa tapauksessa perheen asunnon myyntiä.

5. Oikeudenkäyntikuluihin voidaan yrittää vaikuttaa kahdella tavalla, jotka eivät ole toisiaan poissulkevia. Ensinnäkin voidaan pyrkiä vaikuttamaan itse kulujen syntymiseen pyrkimällä estämään se, että asianosaisten omat kulut kasvavat kohtuuttoman korkeiksi. Kysymys on siten puuttumisesta asianajopalkkioiden muodostumiseen. Toiseksi voidaan pyrkiä vaikuttamaan siihen, miten kulut jakautuvat asianosaisten ja mahdollisesti muiden tahojen kesken oikeudenkäynnin päätyttyä. Tämä on puolestaan mahdollista OK 21 luvun kulusääntöjä uudistamalla ja erilaisten julkisten ja yksityisten oikeusapujärjestelmien avulla.

6. Tarkastelen tässä blogikirjoituksessa erityisesti keinoja oikeudenkäyntikulujen laskemiseksi. Kuluthan koostuvat meillä käytännössä asianajopalkkioista. Samoin kulujen kasvu on seurausta nimenomaan palkkioiden kasvusta. Sen vuoksi tehokkain tapa laskea oikeudenkäyntikuluja on pyrkiä puuttumaan asianajopalkkioihin. Tuomioistuinten perimät oikeudenkäyntimaksut ovat Suomessa edelleen varsin edullisia kun niitä vertaa oikeuskäsittelystä yhteiskunnalle aiheutuviin kustannuksiin. 

7. Kilpailuviraston vaatimuksesta Suomen Asianajajaliitto joutui vuonna 1992 kumoamaan palkkio-ohjeidensa erityisen osan, joka sisälsi pääasiassa toimenpidekohtaisia enimmäispalkkioita koskevia suosituksia. Ohjeet tarjosivat selkeitä raameja sille, mitä oikeudenkäyntiavustaja saattoi tehtävistään enintään veloittaa. Kilpailuviraston vaatimukset perustuivat varsin epärealistiseen käsitykseen siitä, että muutos olisi johtanut eri palvelun tarjoajien välisen hintakilpailun syntymiseen. Todellisuudessa näin ei tapahtunut jo yksistään siitä syystä, että potentiaalisten asiakkaiden on käytännössä mahdotonta kerätä kattavaa ja vertailukelpoista hintainformaatiota.   

8. Palkkio-ohjeista luopumisen jälkeen asianajajat siirtyivät käyttämään pääasiassa tuntiveloitusta, jonka ongelmat ovat yleisesti tunnettuja. Tuntiveloitus ei kannusta tehokkuuteen, sillä jokainen tehty lisätunti nostaa palkkiota. Myöskään palvelun tarjoajien välisten hintojen vertaileminen ei ole mahdollista, sillä etukäteen ei ole tiedossa, montako työtuntia toimeksiannon suorittamiseen kultakin potentiaaliselta toimeksisaajalta menee. Samasta syystä johtuen tämä palkkioperuste ei myöskään mahdollista koko työstä perittävän kokonaispalkkion ennustettavuutta. Tieto kokonaiskustannuksista olisi kuitenkin asiakkaalle elintärkeä hänen arvioidessaan, onko kuluriski järkevässä suhteessa riidan kohteena olevaan intressiin sekä hänen oman taloudelliseen maksukykyynsä verrattuna.

9. Vuoden 1993 alioikeusuudistuksen yhteydessä muutettiin myös oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuutta koskevia OK 21 luvun säännöksiä siten, että oikeudenkäynnin hävinnyt voitiin tuomita maksamaan voittaneen osapuolen kulut pääsääntöisesti siitä riippumatta, kuinka epäselvä asia on ollut oikeudenkäyntiin ryhdyttäessä. Tällaisen kulukorvaussäännöstön ja tuntiveloituksen yhdistelmä on käytännössä tuhoisa. Palkkioperuste, jossa toimeksisaajan palkkiolle ei ole selkeää ylärajaa, johtaa täyden korvauksen periaatteelle rakentuvien kulusääntöjen vallitessa aina vain korkeampiin ja korkeampiin palkkiolaskuihin ja kuluvaatimuksiin. Asianosaisethan luottavat siihen, että omat kulut saadaan siirrettyä hävinneen vastapuolen maksettavaksi, mikä tietysti vähentää heidän kiinnostustaan valvoa omien kulujen kasvua. Lisäksi häviöstä seuraava kulujen korvausvelvollisuus kannustaa panostamaan jutun voittamiseen ja nostaa myös kustannuksia.

10. Selvästi enemmän kulujen kuittaukselle perustuvissa järjestelmissä asianosaiset joutuvat puolestaan ottamaan huomioon, että omat kulut jäävät joko kokonaan tai osaksi heidän itsensä maksettaviksi. Näin ollen heillä on aivan erilainen intressi valvoa sitä, kuinka korkeiksi heidän omat kulunsa muodostuvat oikeudenkäynnin aikana. 

11. Tämä havainto yhdistää kulujen kasvun ja niiden korvausvelvollisuutta koskevat säännökset toisiinsa mielenkiintoisella tavalla. Siten vuoden 1993 menettelyuudistuksen yhteydessä tapahtunut palkkio-ohjeiden kumoaminen ja sitä seurannut siirtyminen aikaveloitukseen samaan aikaan kiristyneen kulujen korvausvelvollisuuden kanssa ovat keskeisimpiä syitä sille, miksi kulut nousivat niin voimakkaasti alioikeusuudistuksen jälkeen ja erityisesti sille, miksi kulut jatkavat edelleen kasvuaan.   

12. Mistä sitten löytyisi vaihtoehtoinen palkkioperuste paljon parjatulle tuntiveloitukselle? Olen käsitellyt vaihtoehtoisia palkkiomalleja varsin laajasti vuonna 2011 julkaistussa teoksessani: ”Asianajopalkkiot - kilpailu vai sääntely?”. Aika- ja toimenpideperusteisten palkkiojärjestelmien lisäksi voidaan käyttää myös intressi- ja tulosperusteisia palkkiojärjestelmiä sekä niiden yhdistelmiä. Kaikilla palkkioperustejärjestelmillä on omat hyvät ja huonot puolensa. 

13. Varsin mielenkiintoinen on Saksassa käytössä oleva, asetukseen perustuva palkkiojärjestelmä, jossa riidan kohteena oleva intressi vaikuttaa keskeisesti palkkion suuruuteen. Siinä alioikeus-käsittely on jaettu useampaan eri vaiheeseen, joista kustakin avustaja on oikeutettu intressin suuruuden perusteella määräytyvään palkkioon edellyttäen, ettei asian käsittely pääty prosessin alkuvaiheissa esimerkiksi sovintoon. Avustaja voi kylläkin sopia päämiehensä kanssa, että palkkio määräytyy palkkioasetuksesta poikkeavalla tavalla. Tällaisen sopimuksen tekemistä pyrittiin kuitenkin aiemmin vaikeuttamaan edellyttämällä, että sitä koskevaa sopimusmääräystä ei voitu liittää toimeksiantosopimukseen, vaan siitä oli tehtävä erillinen kirjallinen sopimus. Käytännössä palkkio määräytyykin yleensä palkkioasetuksen mukaan silloin kun päämies on yksityishenkilö.

14. Saksan järjestelemän ehdottomana etuna on oikeudenkäyntikulujen ennakoitavuus. Heti kun tiedetään riidan kohteena olevan intressin suuruus, jonka mukaan myös tuomioistuimen perimät oikeudenkäyntimaksut määräytyvät, voidaan laskea omien kulujen enimmäismäärä. Heikkona kohtana on se, että intressi ja jutun työläys eivät välttämättä aina korreloi keskenään. 

15. Saksassa käytössä oleva järjestelmä perustuu perinteiseen hintasääntelyyn. Siinähän julkinen valta päättää markkinamekanismin asemesta ylimmän sallitun palkkiotason. Meillä hintasääntely oli käytössä pitkään sotien jälkeen ja siitä tuli myöhemmin osa tulopolitiikkaa. Hintasääntelyä ryhdyttiin kuitenkin vähitellen purkamaan sillä perusteella, että sen katsottiin toimivan hintojen sääntelyn sijaan käytännössä hinnankorotusautomaattina. Monilla aloilla näin varmasti olikin, mutta jollain aloilla hintasääntelyllä voidaan katsoa olevan edelleen tärkeä tehtävä suojaamassa asiakkaita kohtuuttomalta laskutukselta. Esimerkiksi takseja koskevan hintasääntelyn poistamisen voidaan olettaa johtavan samanlaisiin lieveilmiöihin kuin Ruotsissa aikanaan.

16. Kun poliittinen ilmapiiri on kuitenkin aika vahvasti kaikenlaista hintasääntelyä vastaan, on melko turhaa lähteä ehdottamaan sellaisen käyttöönottoa. Sen vuoksi päädyinkin ehdottamaan mallia, joka olisi yhdistelmää vanhaa ja uutta. Tässä modernissa hintasääntelyssä sääntelyn kohteena olisivat vain hinnoitteluperusteet. Kaikkien oikeudellisia asiantuntijapalveluita riita-asiain oikeudenkäynneissä tarjoavien tulisi laatia hinnastonsa saman mallin mukaan. Lähtökohtana olisi hieman Saksan mallia muistuttava toimenpideveloitus, jossa oikeudenkäynti olisi jaettu oikeusasteittain 3-4 osakokonaisuuteen. Näistä kustakin avustaja olisi oikeutettu hinnastonsa mukaiseen palkkioon. 

17. Keskeinen ero Saksan järjestelmään olisi siinä, että kukin toimisto voisi edelleen vapaasti päättää omasta hintatasostaan kunkin osakokonaisuuden osalta. Ne olisivat ainoastaan sidottuja käyttämään kaikille samaa palkkioperusteen ilmoittamisjärjestelmää. Tämän palkkiojärjestelmän keskeisimpänä etuna olisi se, että se tekisi kaikkien toimistojen hinnastot keskenään vertailukelpoisiksi. Mikäli tämä vertailukelpoisuus yhdistettäisiin vielä hintainformaation parempaan saatavuuteen esimerkiksi oikeusministeriön tai Asianajajaliiton ylläpitämän sähköisen palkkiorekisterin kanssa, voitaisiin sanoa, että hintakilpailulle olisi ensimmäistä kertaa luotu mahdollisuus toimia. 

18. Potentiaalinen asiakas löytäisi nopeasti tiedon siitä, mitkä toimistot hänen kotipaikkakunnallaan ovat edullisia, ja mitkä puolestaan kalliita. Tällä olisi selvä hintakilpailua lisäävä vaikutus, sillä niiden toimistojen välillä, joita asiakas pitää laadullisesti suurin piirtein samantasoisina, hän yleensä päätyisi valitsemaan edullisemman. Uuden verkkorekisterin avulla asiakas pystyisi helposti laskemaan myös oikeudenkäynnin kokonaiskustannukset omalta osaltaan laskemalla yksinkertaisesti kustakin osakokonaisuudesta perittävät palkkiot yhteen. Tämä helpottaisi myös sen arvioimista, onko oikeudenkäyntiin ryhtyminen ylipäätään taloudellisesti mielekästä.

19. Vaikka päähuomio taloudellisen prosessikynnyksen laskemiseksi tulisikin kohdistaa asianajopalkkioiden kohtuullisuuteen, voidaan kulujen määrään vaikuttaa välillisesti myös kulusääntöjen avulla. Kuten edellä todettiin, täyden korvauksen periaate on omiaan eri syistä nostamaan asianosaisten kustannuksia kuittausperiaatetta enemmän, mikä puoltaisi myös nykyisten kulusääntöjen muuttamista. OK 21 lukuun lisättiinkin jo 1990-luvun loppupuolella muutamia säännöksiä, joiden tarkoituksena oli lieventää hävinneen korvausvelvollisuuden laajuutta tietyissä tilanteissa. Näiden säännösten käyttö on kuitenkin jäänyt oikeuskäytännössä vähäiseksi, kuten Satu Saarensola osoittaa tuoreessa väitöskirjassaan. 

20. Perusongelmana näissä säännöksissä on kuitenkin se, että asianosainen ei pysty laskemaan niiden varaan oikeudenkäyntiin ryhtymistä harkitessaan. Mikäli säännös tarjoaa lievennystä täyden korvauksen periaatteesta, sillä on taloudellista prosessikynnystä laskeva vaikutus ainoastaan, mikäli asianosainen voi luottaa sen soveltamiseen. Prosessikynnystä laskevalta kulusäännöltä tarvitaan siten ennakoitavuutta. Tällainen olisi tietysti kulujen kuittauksen ottaminen pääsäännöksi Yhdysvaltojen tapaan. Se ei kuitenkaan olisi mielekästä, sillä tuomioistuimissa on meillä liikaa juttuja, joissa kanneperuste on varsin heikko ja kuluriskin poistaminen voi vain lisätä niitä. 

21. Parhaan vaihtoehdon tarjoaisivat kulukorvaustaulukot, jotka sääntelisivät sitä, kuinka paljon hävinnyt asianosainen voi enimmillään joutua maksamaan voittaneelle osapuolelle. Esimerkiksi Tanskassa kilpailuviranomaisten puututtua asianajajien palkkiotaulukoihin ja asianajajien siirryttyä sielläkin pitkälti tuntiveloitukseen, tuomioistuimet käyttivät edelleen palkkiotaulukoita ohjenuorana hävinneen korvausvastuun suuruudesta päättäessään. Toinen vaihtoehto olisi käyttää kaavamaisempia kulukorvaustaulukoita. Voitaisiin esimerkiksi säätää, ettei hävinnyt voitaisi tuomita alioikeuskäsittelyn jälkeen maksamaan vastapuolen kuluja 10 000 euroa enempää. Tämä pakottaisi asianosaiset oikeudenkäynnin aikana harkitsemaan, mitkä toimenpiteet ovat todella tarpeellisia oikeudenkäyntiin ryhdyttäessä. Samoin potentiaaliset asianosaiset tietäisivät jo etukäteen, kuinka paljon he enimmillään joutuisivat maksamaan voittaneen kuluja.

22. Julkiset ja yksityiset oikeusapujärjestelmiä ovat toisinaan olleet esillä, kun on pohdittu keinoja laskea kansalaisten prosessikynnystä. Julkisen vallan leikatessa jatkuvasti menojaan olisi kuitenkin varsin epärealistista olettaa, että julkisia varoja ohjattaisiin vaikkapa sosiaali- ja terveyspalveluista asianajajien palkkioihin käytettäväksi. Julkinen oikeusapu pysynee jatkossakin järjestelmänä, jolla avustetaan toisaalta syytettyjä vakavissa rikosjutuissa ja toisaalta vähävaraisia perhe- ja perintöoikeudellisissa asioissa. Oikeusturvavakuutus yksityisenä oikeusapujärjestelmänä mahdollistaisi periaatteessa asianosaisten nykyistä tehokkaamman tukeminen, mutta on otettava huomioon, että paremmat etuudet näkyisivät myös selvästi nykyistä korkeampina vakuutusmaksuina. Sen jälkeen kun oikeusturvavakuutus tuli mahdolliseksi erottaa kotivakuutuksesta, tällaisten räätälöityjen, nykyistä parempaa suojaa maksavien vakuutusten suosio on varmasti vähäinen. Kuka on valmis maksamaan useita satoja euroja vuodessa siitä, että saa parempaa taloudellista tukea mahdollisessa oikeusriidassa?

23. Kaikkein radikaalein keino pyrkiä alentamaan oikeudenkäynneistä tavallisille kansalaisille aiheutuvia kustannuksia olisi ottaa meilläkin käyttöön alun perin common law -maissa kehitetty yksinkertaistettu oikeudenkäyntimenettely sellaisissa riidoissa, joiden intressi alittaisi esimerkiksi 15 000 euroa. Nyttemmin tämä menettely on käytössä myös Tanskassa ja Norjassa. Tavoitteena on yksinkertaistaa riita-asian oikeudenkäyntimenettelyä siinä määrin, että asianosaiset pystyisivät itse hoitamaan riita-asiaansa ilman tarvetta kalliin oikeudenkäyntiavustajan palkkaamiseen. Kun asianajopalkkiot muodostavat käytännössä yleensä yli 90 prosenttia oikeudenkäyntikuluista, merkitsisi yksinkertaistetun oikeudenkäyntimenettelyn käyttöönotto varsin perustavan laatuista muutosta suomalaiseen riita-asiain oikeudenkäyntiin. Tanskan ja Norjan kokemuksia kannattaisi nyt pyrkiä hyödyntämään ja katsoa, mitä sieltä voisi oppia.

10 kommenttia:

Jyrki Virolainen kirjoitti...

Artikkelin kirjoittaja Klaus Viitanen on OTT ja kauppaoikeuden dosentti. Hän väitteli oikeustieteen tohtoriksi v. 2003 prosessioikeudesta, väitöskirjan nimi on Lautakuntamenettely kuluttajariitojen ratkaisukeinona. Tänä vuonna on ilmestynyt Viitasen kirjoittama kirja Markkinointioikeus. Viitanen toimii nykyisin kauppaoikeuden yliopistonlehtorina Helsingin yliopistosssa.

Anonyymi kirjoitti...

Onko loppuosa artikkelista leikattu pois? Viimeinen lause kappaleessa 23 päättyy sanaan "voi"

Jyrki Virolainen kirjoitti...

Kiitos havainnosta! Vika on minun.
Lauseen loppu kuuluu: "mitä sieltä voisi oppia".

Anonyymi kirjoitti...

Erittäin hyviä ajatuksia. Viitanen ymmärtää ongelman ytimen, taloustieteellinen tausta ilmeisesti auttaa!

(Erityisen kannatettavana pitäisin maksimikaton säätämistä vastapuolen korvausvelvollisuudelle, joka välilisesti johtaisi päämiehen tiukempaan omien kulujen määrän valvontaan.

Toinen kannatettava asia olisi pikkujuttujen (small claims) menettely, joka voitaisiin organisoida siten, että kulut riittäisivät siihen, että asianajaja laatisi haastehakemuksen ja vastauksen, mutta päämiehet ajaisivat jutun itse tuomarin korostetulla prosessinjohdolla.

Sinällään en ymmärrä, miksei voitaisi mennä taksapalkkioon (oikeudenkäynnistä tietty maksimipalkkio esim. laadun ja intressin mukaan 7000-10000 käräjäoikeudessa). Sivutuotteena saisimme hyvän ja jäntevän prosessin: jutun ajamiseksi vähimmäismäärän kirjoituksia ja todistelua kun ansaintalogiikka kääntyisi.

Anonyymi kirjoitti...

Palkkioita kasvatti myös se, että nykyään oikeudenkäyntiavustajaksi ei kelpaa kuka tahansa lakimies, vaan pitää olla ihan luvan saanut.

Olisi kyllä järkevää, että perusriitajuttuja voisi hoitaa ihan oikeasti kuka tahansa OTM. Sillä tavalla asiakkaat voisivat saada edullisemmin hankittua oikeudellisia palveluita.

No asianajoliittohan tämänkin sai aikaan... Nyt nuoren juristin on entistäkin vaikeampi perustaa omaa toimistoa.

Anonyymi kirjoitti...

Edellinen kirjoittaja ei ole selvästikään sisäistänyt sitä, mikä merkitys oikeudenkäyntiavustajille ja -asiamiehille asetettavilla pätevyys- ja kelpoisuusehdoilla on lainkäytössä ja ihmisten oikeuksien toteutumisessa.

Oikeudenkäynnissä pyritään oikeaan lopputulokseen oikeudenmukaisessa menettelyssä, nopeasti ja edullisesti. Asianosaisten asiaa ajavien asiamiesten ja avustajien ammattitaidolla ja työn laadulla on tärkeä merkitys pyrittäessä näihin tavoitteisiin. Ammattitaito sisältää paitsi tiedollisen ja taidollisen pätevyyden myös korkealuokkaisen ammattietiikan. Tehtävänsä osaava ja eettisesti korkeatasoinen asiamies toteuttaa päämiehensä oikeusturvaa ja edistää samalla muiden asianosaisten oikeusturvan toteutumista.

Asiamiehen laadukas työskentely helpottaa tuomioistuimen työtä sekä tekee oikeudenhoitoa sujuvammaksi ja nopeammaksi. Ammattitaitoinen ja -eettinen asiamies vaikuttaa siihenkin, mitä asioita tuomioistuimiin ylipäätään viedään. Heikkolaatuinen asianajo saattaa tarpeettomasti kuluttaa voimavaroja ja kasvattaa oikeudenkäyntien kustannuksia.

Asiamiesten toiminnan laatu on yleisesti ottaen ollut kohtuullisen hyvällä tsolla. Kuitenkin myös epäasianmukaista menettelyä on aiemmin esiintynyt aika paljon, kun asiamiehenä tai avustajana on voinut toimia lähes kuka tahansa. Tämä estämiseksi on v. 2010 säädetty laki luvan saaneista oikeudenkäyntiavustajista. Luvan myöntämisen edellytyksenä on OTM-tutkinnon suorittamisen lisäksi mm. riittävä perehtyneisyys ja kokemus asiamiehen ja avustajan tehtävään ja asiamiehen ja avustajan rehellisyys ja sopivuus. Luvan saneet avustajat ja asiamiehet ovat asianmukaisesesti järjestetyn ammatillisen valvonnan piirissä.

Anonyymi kirjoitti...

En kannata, että asianajajien palkkioita pitäisi alkaa säännellä. On hänen ja päämiehensä välinen asia sopia, millä ehdoilla palvelusopimus tehdään. Voimassa olevat laista johtuvat reunaehdot ovat kuitenkin pätevät. Häviäjä voidaan tuomita maksamaan voittaneen kulut siltä osin kuin ne ovat perusteltuja. Piikki ei siis ole ns. auki. Tämänkin keskustelun tiimoilta on käynyt ilmi, että laki antaa välineitä tuomareille puuttua asiaan. Sen sijaan, että säädetään uusia lakeja tai muita säännöksiä, pitäisi alkaa käyttämään voimassa olevia keinoja.

Yleishavaitona totean, että asianajajia näytetään palkattavan erittäin huonoilla sopimuksilla, kun asiaa katsoo ostajan näkökulmasta. Sopimus on huono erityisesti kahden asian takia. Ensinnäkään ostaja ei voi lähtökohtaisesti kontrolloida mitenkään sitä, kuinka paljon laskutettavia tunteja AA tekee. Toiseksi asianajopalvelu on vieläpä sellainen palvelu, jonka laatua maallikko ei pysty lainkaan arvioimaan. Vain kaikkein selkeimmät huonot palvelut päätyvät AA-liiton tarkasteluun. Siinä, missä nämä sopimukset ovat kuluttajalle erittäin huonoja ovat ne sitä vastoin palvelun tuottajalle erittäin hyviä.

Anonyymi kirjoitti...

"Sopimus on huono erityisesti kahden asian takia. Ensinnäkään ostaja ei voi lähtökohtaisesti kontrolloida mitenkään sitä, kuinka paljon laskutettavia tunteja AA tekee. Toiseksi asianajopalvelu on vieläpä sellainen palvelu, jonka laatua maallikko ei pysty lainkaan arvioimaan."

Juuri näistä kahdesta seikasta seuraa, että spimussuhdetta pitäisi säädellä, ainakin kuluttajasuhteissa. Sopimusvapaus kun lähtökohtaisesti edelyttää kahta yhdenvertaista osapuolta, joilla on samat tiedot. Muu on saalistusta.

Anonyymi kirjoitti...

Koskakohan olisi toivoa, että asia muuttuisi? Maallikon näkökulmasta sellainen ei ole oikeusvaltio, jossa tavallinen kansalainen ei voi ajaa oikeuksiaan, koska riskinä on henkilökohtainen taloudellinen katastrofi! Ja asianajajat saisivat hävetä, koska ovat vastuussa sellaisesta. Me uskalsimme, mutta pelkään, että luottamuksemme oikeusjärjestelmään osoittautuu liian suureksi. Siltä näyttäisi sen perusteella, miten tuomari käyttäytyi valmisteluistunnossa (hermostui kaikesta, mitä yritimme sanoa; keskeytti ärsyyntyneenä, kun yritimme selventää tai korjata, kerran jopa sen, mitä olin sanomassa vain avustajalleni; antoi huomautuksillaan puolueellisen vaikutelman paitsi minulle myös avustajalleni). Hän myös ilmoitti selväsanaisesti, että vaikka kanne vaatimamme mukaan hylättäisiin (koska aiheellinen hinnanalennus ja vahingonkorvaus ylittävät kantajan saatavan), joutuisimme maksamaan kulut. Hän siis aikoo ratkaista kuluasian ikään kuin olisimme tehneet vastakanteen, vaikka emme ole. Tämä yllätti avustajamme, joka oli vakuuttanut päinvastaista. Ei liene toivoa, että tämä tuomari olisi suotuvainen käyttämään mahdollisuutta kohtuullistaa kulujen maksuvelvollisuutta tilanteessa, jossa vastakkain on taloudellisesti epätasa-arvoiset osapuolet (yksityinen ihminen ja yritys). Koen ongelmalliseksi myös sen, mitä ylempänä sanottiin, että asiakas ei voi kontrolloida asianajajan ajankäyttöä (saatikka laatua).

Anonyymi kirjoitti...

Tässä on sama anonyymi kuin tuossa edellisessä kommentissa. Pohdiskelin vielä tuota tuomarin viestiä koskien kulujen maksamista, vaikka kanne meitä vastaan hylättäisiinkin. En ole lainoppinut, mutta jos vastapuolen kanne hylätään, sen on pakko olla niin, että me olemme yksiselitteisesti voittaaneet jutun. Sehän osoittaa, että laskun maksamatta jättäminen on ollut oikeutettua! Joten tuomari ei voi minkään oikeuskäsityksen mukaan siinä tapauksessa pistää meitä maksamaan kuluja! Vaikka tulos olisikin jotain siltä väliltä, hän ei voi mitenkään rangaista meitä (eli määrätä lisää kuluja maksettaviksi) kantajan saatavaa suuremmista summista eli vaatimuksista, joita ei ole esitetty. Nimittäin kun emme ole tehneet vastakannetta. Onko joku eri mieltä? Näyttäisi siltä, että tuomari on varsin epäeettisesti yrittänyt totuutta vääristelemällä pelotella tekemään sopua, jotta hän pääsisi jutusta eroon. Siinä on aivan uusi ulottuvuus keskusteluun siitä, kuinka korkeat kulut rapauttavat kansalaisten oikeusturvaa.