torstai 28. tammikuuta 2021

222. Väitöskirja todistelunrajoitteista rikosprosessissa

                                                              

1. Kuten edellisessä blogijutussa mainitsin, oikeustieteen maisteri Jurkka Jämsän väitöstilaisuus pidettiin 22. tammikuuta Vaasan hovioikeudessa. Silloin esitettiin Helsingin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan suostumuksella tarkastettavaksi Jämsän väitöskirja Oikeudelliset todistelunrajoitukset rikosasiassa.

2. Väitöstilaisuus oli etätapahtuma, jota oli mahdollista seurata verkossa. Tilaisuus pidettiin hovioikeuden täysistuntosalissa, jossa oli ilmeisesti jonkin verran myös yleisiöä väitöstä seuraamassa. Virallisena vastaväittäjänä toimi oikeustieteen tohtori, dosentti ja Pirkanmaan käräjäoikeuden käräjätuomari Antti Tapanila, joka oli saapuvilla tilaisuudessa. Väitöstilaisuuden avannut ja kustoksena toiminut prosessioikeuden professori Tuula Linna sen sijaan osallistui tapahtumaan videoyhteyden välityksellä Helsingissä.

3. Tilaisuus oli järjestetty Vaasan hovioikeuteen siksi, että Jurkka Jämsä työskentelee hovioikeudessa; hänet nimitettiin hovioikeuden asessoriksi tämän vuoden alusta lukien. Jämsä on 31 -vuotias, mutta nuoresta iästään huolimatta hän on ennättänyt toimia lyhyitä aikoja myös ma. hovioikeudenneuvoksena. Löysin Jämsän kuvan netistä, se on tämän jutun alussa.

4. Väitöskirjan esipuheesta ilmenee, että Jurkka Jämsä on askarrellut todistamisrajoitteiden tai -kieltojen parissa jo aika kauan. Hänen mielenkiintonsa teemaa kohtaan heräsi nimittäin jo opiskeluaikana, jolloin hän osallistui todistusoikeuden seminaariin. Pohdinnat laajenivat maisterintutkielmaksi, joka julkaistiin vuonna 2015 Helsingin yliopiston Confict Management Instituutin julkaisusarjassa nimikkeellä Hyödyntämisrajoitusten vaikutus näyttöharkinnassa. Jämsä valmistui oikeustieteen maisteriksi vuonna 2014, Vaasan hovioikeudessa hän on työskennellyt esittelijänä muutaman vuoden.

5. Jämsän väitöskirja on keskimääräistä selvästi laajempi, sillä se käsittää melko tarkkaan 500 sivua.  Vastaväittäjä Antti Tapanila kiinnitti asiaan huomiota. Tutkimuksen laajuutta puoltaa todistamiskieltojen laaja ja monenlaisia tilanteita koskeva sääntely, jossa on tehty lukuisia poikkeuksia erityistilanteita silmällä pitäen. Oman lisänsä "soppaan" tuovat vielä todistamiskieltoihin liittyvät hyödyntämiskiellot.  Todistamiskieltojen tukinnassa on otettava huomioon myös korkeimman oikeuden ennakkopäätökset, joita on aihepiiristä annettu runsaasti, samoin Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) laajaksi paisunut ratkaisukäytäntö. Väittelijä olisi voinut keskittyä tutkimuksessaan vain tiettyyn tai joihinkin todistamiskieltoihin. Toisaalta todistamiskiellot muodostavat siinä määrin yhtenäisen kokonaisuuden, että tutkimuksen rajoittaminen tällä tavalla ei olisi ollut luonteva vaihtoehto.

6. Jämsän mukaan todistelunrajoitteita on Suomessa käsitelty verrattain vähän. Itse kuitenkin sanoisin, että todistamiskieltoja on tutkittu ja niistä on kirjoitettu meillä melko paljon ja ulkomailla vielä enemmän. Teemasta on 1970 -luvun loppupuolella ilmestynyt kahtena niteenä ilmestynyt Lauri Hormian oivallinen väitöskirja Todistamiskielloista rikosprosessissa I (1978) ja seuraava vuonna suppeampi toinen osa; ensimmäisessä osassa on hieman yli 400 sivua. Hormia näyttää ollen aikaansa edellä, sillä vielä ilmestymisajankohtana hänen väitöstutkimuksensa ei saanut ansaitsemaansa arvostusta; väitöskirjan merkitys havaittiin vasta parikymmentä vuotta myöhemmin.

7. Pasi Pölösen väitöskirjassa Henkilötodistelu rikosprosessissa  (2003) on myös laaja todistamiskieltoja koskeva esitys. Vuonna 2015 ilmestyneessä Pasi Pölösen ja Antti Tapanilan kirjassa  Todistelu oikeudenkäynnissä on liki 120 sivun pituinen luku todistamis- ja hyödyntämiskielloista; samoja kysymyksiä on käsitelty myös Dan Fränden ja Jaakko Raution kirjassa Todistelu, oikeudenkäymiskaaren 17 luvun kommentaari (2016). Tieteellisistä artikkeleista on syytä mainita Juhana Riekkisen lähes satasivuinen kirjoitus Todisteiden hyödyntämiskiellot rikosprosessissa (2014), joka on julkaistu Oikeustiede-Jurisprudentia -kokoomateoksessa. Saksassa, Ruotsissa ja Britanniassa ja monissa muissakin maissa on ilmestynyt runsaasti todistamiskieltoja koskevia monografioita ja artikkeleja. Ruotsalaisen Ulf Lundqvistin väitöskirja Bevisförbud ilmestyi vuonna 1998.

8. Kuten edellisestä kappaleestakin ilmenee, termi todistamiskiellot on vakiintunut ja otettu yleiseen käyttöön niin Suomessa kuin muissakin vertailumaissa. Tähän nähden on hieman yllättävää, että Jurkka Jämsä on lanseerannut uuden käsitteen, sillä hän puhuu todistamiskieltojen sijasta todistelunrajoitteista. Hän on kyllä perustellut muutosta, mutta minusta perustelut eivät ole kovin vakuuttavia. Se, että kaikki todistamiskiellot eivät ole ehdottomia, vaan joustavia, ei ole perusteltu syy luopua käyttämästä termiä todistamiskiellot. Käsite todistelunrajoiteet voidaan sitä paitsi sekoittaa OK 17 luvun 8 §:ssä säädettyyn todisteiden torjumiseen, jossa on nimenomaan kysymys todistelun rajoittamisesta; niissä ei kuitenkaan ole kyse todistamiskielloista tai Jämsän lanseeraamista todistelunrajoitteista. 

9. Pysykäämme siis edelleen käsitteessä todistamiskiellot! Käsitettä todisteiden hyödyntämiskiellot Jämsä ei ole halunnut muuttaa ja kutsua niitä hyödyntämisrajoitteiksi. Sanan "oikeudelliset" olisi minusta voinut jättää väitöskirjan nimestä pois, sillä lukijat ymmärtävät kyllä muutenkin, että tutkimuksessa ei ole kyse tosiasiallisista, vaan nimenomaan oikeudellisista eli normatiivista todistamiskielloista tai -rajoitteista.

10. Väitöskirjassa käydään läpi, selostetaan sekä asiantuntevasti analysoidaan ja kommentoidaan suuri määrä KKO:n ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisuja. KKO:n ratkaisuja on noin 70 ja EIT:n ratkaisuja peräti 140 kappaletta. Lisäksi kirjassa mainitaan ja osin selostetaan myös hovioikeuksien sekä Ruotsin, Norjan, Yhdistyneen kuningaskunnan ja Yhdysvaltojen korkeimpien oikeuksien päätöksiä; näitä on yhteensä noin 50. Yksi selvä puute tässä suhteessa kuitenkin on. Nimittäin se, että oikeustapaushakemistossa ei mainita kirjan sivua tai sivuja, joissa kutakin ratkaisua on selostettu ja kommentoitu. 

11. Yksi esimerkki tästä. Väitöstilaisuuden alkupuolella väittelijä ilmoitti pitävänsä ennakkopäätöstä KKO 1995:66 jotenkin kyseenalaisena mainitsematta väitöskirjan  jaksoa tai sivua, jossa kyseistä ratkaisu on kommentoitu. Kun oikeustapaushakemistossa ei mainita sivumeroa, josta tämä ilmenee, minulta kesti aika kauan selailla kirjaa ennen kuin löysin mainiitut kohdat. Minusta ja monista muistakaan kirjoittajista kyseisen ennakkopäätös, joka on tehty KKO:n vahvennetussa jaostossa, ei ole lainkaan huono saati epäonnistunut, vaan päin vastoin hyvin perusteltu. Tämän olen maininnut myös kirjoissani ja parissa artikkelissa, mutta tätä väittelijä ei ole ilmeisesti havainnut.

11a. Lisätty 29.1.- Jurkka Jämsän kommentin johdosta löysin nyt myös jakson 6.4.4, jossa hän on aivan asianmkaisesti selostanut  ja analysoinut ennakkopäätöstä KKO 1995:66 sekä maininnut kirjoittajia, mm. minut ja Pasi Pölösen, jotka ovat ratkaisua hyväksyvässä mielessä kommentoineet (sivut 282-289), samoin ratkaisun KKO 2000:71 ja sen johdosta kirjallisuudessa käydyn monipuolisen keskustelun.

12. Tätä lyhyttä kirjoitusta ei ole tarkoitettu Jurkka Jämsän väitöskirjan arvioinniksi tai kritiikiksi, vaan lähinnä vain ilmoitukseksi uuden prosessioikeudellisen väitöskirjan on ilmestymisestä. Tieteellisen arvion väitöskirjasta saamme aikanaan lukea Lakimies -lehdessä julkaistavasta vastaväittäjä Antti Tapanilan lausunnosta. Minulla olisi toki muutakin  - lähinnä etenkin positiiivista - sanottavaa väitöskirjasta, mutta lyhyessä blogijutussa tämä ei ole mahdollista. Kaiken kaikkiaan pidän Jurkka Jämsän väitöskirjaa varsin korkeatasoisena todistusoikeudellisena tutkimuksena.

13. Annetaan lopuksi väittelijän itse kertoa, mistä hänen väitöskirjassaa lyhyesti sanottuna on kysymys. Tämä lausuma Helsingin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan verkkosivuilta:

”Oikeudelliset todistelunrajoitteet rikosasiassa” on oikeustieteellinen väitöstutkimus, jossa tarkennetaan todistusoikeuden käsitteistöä ja yleisiä oppeja jäsentämällä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännössä kehittyneitä periaatteita todistelunrajoitteista ja todisteen hyödyntämiskielloista suhteessa uudistettuihin, kansallisiin todistelua rajoittaviin säännöksiin. Keskeinen väite on, että riittävän kuvaavaa ei enää ole erottaa todistamiskieltoja ja todisteiden hyödyntämiskieltoja todistelun vapaudesta. 

Perustana ehdotetulle käsitteistölle on neljän kaikille todistelunrajoitteille tyypillisen ominaisuuden erottaminen. Todistelunrajoitteilla on jokin tarkoitus eli funktio sekä kohde. Lisäksi ne voivat olla eri tavoin joustavia tai ulottua todistelumenettelyn eri vaiheisiin. Näiden ominaisuuksien eli funktion, kohteen, joustavuuden ja ulottuvuuden perusteella voidaan kuvata todistelunrajoitteiden toimintatapaa. Rajoitteita voidaan erottaa toisistaan ja tyypitellä sen mukaan, miten niiden ominaisuudet eroavat toisistaan. 

Tutkimuksessa esitetään myös uudenlaista jäsennystapaa sen ratkaisemiseksi, voidaanko todiste ottaa huomioon asiaa ratkaistaessa. Muistisäännön omaisesti tämä on ilmaistu ”kolmen V:n mallina”: Ratkaisu riippuu todistelumenettelyssä tapahtuneen oikeudenloukkauksen vakavuudesta, vaikuttavuudesta ja vakauttamisesta. Esimerkiksi hyvin vakavalla loukkauksella saatua todistetta ei voida hyödyntää lainkaan, kun taas lievempien loukkauksien vaikutukset voivat jäädä vähäisiksi tai niitä voidaan riittävästi vakauttaa, jolloin todisteen hyödyntäminen on sallittua. 

Tutkimuksessa tarkastellaan erilaisia todistelua rajoittavia normeja. Näin pyritään osoittamaan ehdotetun käsitteistön käyttökelpoisuus ja tarpeellisuus. Tarkastelussa on painotettu Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännön merkitystä. Tutkimuksessa esitetäänkin monia siihen perustuvia tulkintakannanottoja, joilla on merkitystä uudistettujen kansallisten todistelusäännösten kannalta".

tiistai 26. tammikuuta 2021

221. Näytön arviointia seksuaalirikosjutussa koskeva ennakkopäätös (KKO 2021:5)

1. Kuten olen muun muassa 17.9.2019 julkaistussa blogikirjoituksessa numero 166 todennut, korkein oikeus (KKO) myöntää nykyisin usein valitusluvan näytön arviointia rikosasiassa koskevissa tapauksissa. Tämä koskee varsinkin seksuaalirikosjuttuja, kuten esimerkiksi raiskausta, ja erityisesti törkeää lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä koskevia tapauksia. Ko. blogikirjoituksessa oli kyse ratkaisusta KKO 2019:78, joka koski niin sanottua rappukäytäväraiskausta.

2. Tänään KKO antoi jälleen uuden ennakkopäätöksen, jossa on kysymys näytön arvioinnista seksuaalirikosasiassa, tarkemmin sanottuna taas törkeää lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä koskevasta asiasta (KKO 2021:5). KKO toimitti suullisen käsittelyn, jossa mm. syytettyä kuultiin videoyhteyden välityksellä. Valittajana asiassa oli, ei syyttäjä, vaan asianomistaja eli rikoksen uhri.

3. KKO:n julkaiseman ratkaisuselosteen otsikko kuuluu näin: 

Kysymys syyksi lukemiseen riittävän näytön arvioinnista törkeää lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä koskevassa asiassa, kun tekoaikana 8–9-vuotiaan lapsen kertomuksen tueksi ei ollut esitetty välillistä näyttöä. (Ks. KKO:2013:96)

Kysymys myös siitä, voitiinko asianosaisia kuulla Korkeimman oikeuden suullisessa käsittelyssä videoyhteyden välityksellä, ja poikkeusolojen merkityksestä.

Lisäksi kysymys siitä, voitiinko vastaaja velvoittaa korvaamaan valtiolle puolustajalleen valtion varoista alemmissa tuomioistuimissa maksetut palkkiot.

Ratkaisuseloste KKO 2021:5

Syyte ja vastine

5. A:lle on Etelä-Karjalan käräjäoikeudessa vaadittu rangaistusta törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä (tekoaika 4.11.2015–1.9.2016) sillä perusteella, että hän oli neljällä eri kerralla nostanut päälleen asianomistajan (B) eli tekoaikaan 8–9-vuotiaan tytön ja liikutellut tätä sukupuolielimensä päällä siten, että asianomistajalla oli ollut jalassaan vain alushousut. Syytteen mukaan alushousut ovat A:n toiminnan johdosta painuneet asianomistajan sukupuolielimeen. Mainitut seksuaaliset teot olivat olleet omiaan vahingoittamaan asianomistajan kehitystä. Rikos oli ollut omiaan aiheuttamaan asianomistajalle erityistä vahinkoa hänen ikänsä ja kehitystasonsa vuoksi sekä myös hänen A:ta kohtaan tuntemansa erityisen luottamuksen vuoksi. Rikosta oli hyväksikäyttötekojen lukumäärän sekä tekojen luonteen ja tekotavan perusteella pidettävä myös kokonaisuutena arvostellen törkeänä.

6. A on kiistänyt syytteen. Hän on todennut tytön tulleen oma-aloitteisesti hänen päälleen istumaan leikkien heppaleikkiä ja esitellen lelujaan A:n maatessa sängyssä selällään. Tilanteita oli ollut noin neljä eikä niissä ollut ollut mitään seksuaalista. A ei ollut mainituissa tilanteissa riisunut asianomistajaa eikä liikutellut tätä päällään.

 Käräjäoikeuden tuomio

7. Käräjäoikeus (käräjätuomari Lehmusjärvi ja lautamiehet) oli 13.2.2019 katsonut selvitetyksi, että A oli menetellyt syytteessä kerrotulla tavalla ja tuominnut hänet  törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä 2 vuoden 2 kuukauden vankeusrangaistukseen sekä velvoittanut hänet suorittamaan asianomistajalle korvausta kärsimyksestä vaaditut 10 000 euroa.

 Hovioikeuskäsittely

8. A on valittanut Itä-Suomen hovioikeuteen ja vaatinut, että syyte ja siihen perustuvat korvausvaatimukset hylätään. A:n kerrottua hovioikeuden pääkäsittelyssä viimeisen heppaleikkitilanteen ajoittumisesta tammikuulle 2017 syyttäjä on tarkistanut syytteen tekoajan päättymään 31.1.2017.

9. Itä-Suomen hovioikeus (tuomarit Rautsi, Heimonen ja Vauhkonen) on tuomiollaan 22.10.2019  hylännyt syytteen ja siihen perustuvat muut vaatimukset. Hovioikeus on katsonut, että asianomistajan kertomuksen syntyyn liittyi sellaisia piirteitä, jotka kokonaisuutena objektiivisesti arvioiden horjuttivat hänen kertomuksensa luotettavuutta. Tähän nähden A:n esittämä vaihtoehtoinen tapahtumainkulku oli siinä määrin todennäköinen, ettei sen olemassaoloa voitu riittävällä varmuudella poissulkea. A:n syyllisyydestä jäi siten varteenotettava epäily.

Kysymyksenasettelu KKO:ssa

10. Korkeimmassa oikeudessa oli pääasian osalta kysymys asianomistajan kertomuksen arvioinnista ja siitä, oliko törkeää lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä koskevan syytteen tueksi esitetty riittävä näyttö, kun sen tueksi ei ollut esitetty välillistä näyttöä vai jäikö vastaajan syyllisyydestä vaihtoehtoinen selitys huomioon ottaen varteenotettava epäily. Esikysymyksenä asiassa oli otettava kantaa asianosaisten kuulemiseen videoyhteyden välityksellä ja lopuksi siihen, voitiinko syytetty velvoittaa korvaamaan valtiolle sen varoista hänen puolustajalleen määrätäty palkkiot.

Videokuuleminen

11. Asianomistaja on pyytänyt suullisen käsittelyn toimittamista ja nimennyt kuultavaksi äitinsä (C). Syytetty A on nimennyt itsensä kuultavaksi. A on lisäksi pyytänyt, että suullinen käsittely toteutettaisiin siten, että A ja hänen puolustajakseen määrätty asianajaja osallistuivat käsittelyyn videoyhteyden välityksellä Etelä-Karjalan käräjäoikeudesta.

12. KKO on perustellut videokuulemista koskevaa ratkaisuaan erittäin laajasti ja perusteellisesti (perustelukappaleet 1-29).  KKO on päätynyt siihen, että asianosaisten osallistumista oikeudenkäyntiin ja kuulemista videoyhteyden välityksellä voitiin pitää laissa ja sen esitöissä tarkoitetulla tavalla soveliaana. Asianomistajan äiti (C) ja syytetty A puolustajansa kanssa osalllistuivat videoyhteydellä KKO:n suulliseen käsittelyyn ja heitä kuultiin videoyhteyttä käyttäen.

13. Asianomistaja on ollut alle 15-vuotias, joten häntä ei ole kuultu henkilökohtaisesti tuomioistuimessa, ei siis myöskään KKO:ssa. Asianomistajaa on kuultu esitutkinnassa 30.6.2017 eli noin kuukausi rikosepäilyn syntymisen jälkeen. Toinen, vastakysymysten takia tehty täydentävä kuuleminen on tapahtunut 12.12.2017. Kuulemiset on poliisin pyynnöstä suorittanut Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin lasten ja nuorten oikeuspsykologian yksikkö. Asiassa on esitetty todisteena asianomistajan kuulemisista esitutkinnassa tehdyt videotallenteet ja haastattelujen litteroinnit.

KKO:n ratkaisu

14. KKO on selostanut ja arvioinut esitettyä näyttöä todella laajasti ja monipuolisesti tavalla, josta alempien oikeuksien olisi syytää ottaa opiksi. Näytön selostamista, todistusharkintaa ja näytön riittävyyden arviointia on käyty läpi kaikkiaan 78:ssa perustelukappaleessa (30-108). 

15. Yhteenvetona KKO toteaa, että asianomistajan kertomusta voitiin pitää sisältönsä perusteella vakuuttavana ja syntytapansa johdosta luotettavana. Syytetty A:n kertomusta ja vaihtoehtoista selitystä heppaleikistä, joka on ollut tietyiltä osin ristiriitainen ja epäuskottava, ei ole voitu sovittaa yhteen asianomistajan kertomuksen kanssa.

16. KKO päätyi näyttöä kokonaisuudessaan arvioituaan siihen, että asiassa ei jäänyt varteen otettavaa epäilyä siitä, että A on syytteessä kuvatulla tavalla neljällä eri kerralla liikutellut hajareisin päällään ollutta asianomistajaa sukupuolielimensä päällä siten, että asianomistajalla on ollut jalassaan vain alushousut. Asianomistajan alushousut ovat A:n toiminnan seurauksena painuneet asianomistajan sukupuolielimeen. Asianomistajan oma kertomus huomioon ottaen näyttämättä oli sen sijaan jäänyt, että A olisi syytteessä kerrotulla tavalla nostanut asianomistajan päälleen. 

17. KKO luki A:n syyksi törkeän lapsen seksuaalisen hyväksikäytön ja tuomitsi hänet siitä 1 vuoden 8 kuukauden vankeusrangaistukseen. Rangaistus on ehdoton.

KKO velvoitti A:n suorittamaan asianomistaja B:lle korvaukseksi loukkauksen aiheuttamasta kärsimyksestä 6 000 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine korkoineen 31.1.2017 lukien ja B:n äidille C:lle korvaukseksi asianosaiskuluista 450,24 euroa.

KKO velvoitti A:n korvaamaan valtiolle sen varoista hänen puolustajalleen alemmissa oikeuksissa maksetut määrät käräjäoikeudessa 4 262,57 euroa ja hovioikeudessa 2 550 euroa. A velvoitettiin korvaamaan valtiolle sen varoista asianomistajan avustajalle alemmissa oikeuksissa maksetut määrät käräjäoikeudessa 2 852,12 euroa ja hovioikeudessa 2 116,43 euroa laillisine korkoineen kuukauden kuluttua KKO:n tuomion antopäivästä lukien. 

-----

18. KKO:n ratkaisu on laajasti ja vakuuttavalla tavalla perusteltu eikä sen oikeellisuudesta jää varteen otettavaa epäilyä. Itse asiassa jo käräjäoikeus päätyi asiallisesti ottaen samanlaiseen lopputulokseen, sillä myös se luki A:n syyyksi ko. seksuaalirikoksen ja tuomitsi hänet ehdottomaan vankeusrangaistukseen. Syytetyn valituksesta hovioikeus hylksi syyteen, joten asianomistajan oli vietävä juttu KKO:n käsittelyyn.

19. Herää kysymys, miksi syyttäjä tyytyi näin merkittävässä asiassa hovioikeuden tuomioon, vaikka se erosi täysin käräjäoikeuden tuomiosta. Nyt asianomistaja joutui itse valittamaan hovioikeuden tuomiosta KKO:een. Syyttäjän olisi tullut saattaa kysymys valitusluvan hakemisesta valtakunnansyyttäjän harkittavaksi, koska lain mukaan tämä edustaa syyttäjistöä KKO:ssa. Valtakunnansyyttäjän olisi tullut huolehtia valitusluvan ja valituksen tekemisestä ja määrätä tuohon tehtävään valtionsyyttäjä. Ruotsissa valtakunnansyyttäjä laatii itse korkeimmalle oikeudelle tehtävät valituslupahakemukset ja valitukset ja ajaa asiaa korkeimmassa oikeudessa. Suomessa valtakunnansyyttäjä ei liene koskaan esiintynyt itse syyttäjänä KKO:ssa. Kerran kyllä syytettynä.

20. Voidaan pohtia myös sitä, miksi KKO ottaa niin usein tutkittavakseen näytön arviointia rikosasiassa koskevan kysymyksen. Näin tapahtuu etenkin seksuaalirikosasioissa ja varsinkin lapsen hyväksikäyttöä koskevissa tapauksissa. Ero Ruotsin korkeimman oikeuden käytäntöön on tässäkin kohtaa varsin selvä. Tämä on kysymys, joka ansaitsee tulla pohdituksi eri blogijutussa.




lauantai 23. tammikuuta 2021

220. Uutta todistusoikeudellista kirjallisuutta

 1. Todistusoikeudellista kirjallisuutta on viimeisten viiden vuoden aikana julkaistu melko runsaasti. Syynä tähän on vuoden 2016 alusta voimaan tullut todistuslainsäädännön uudistus, joka ilmenee etenkin oikeudenkäymiskaaren (OK) todistelua koskevan 17 luvun kokonaisuudistuksena. Luku oli aiemmin uudistettu kokonaan vuonna 1948, minkä jälkeen siihen on tehty lukuisia muutoksia ja lisäyksiä.

2. Lainuudistus perustuu hallitukseen esitykseen (HE) 46/2014 vp. Perustuslakivaliokunta antoi lausunnon (PeVL 39/2014) ja lakivaliokunta ietinnön (LaVM 19/2014 hallituksen esityksestä. Eduskunnan vastaus annettiin 10.2.2015 ja tasavallan presidentti vahvisti lait 12.6.2015 ja määräsi ne tulemaan voimaan 1.1.2016.

3. Pasi Pölösen ja Antti Tapanilan kirja Todistelu oikeudenkäynnissä  (496 sivua) ilmestyi vuonna 2015, siis jo ennen uuden todistuslainsäädännön voimaantuloa (Tietosanoma Oy). Esipuheen mukaan teos on tarkoitettu todistelun kokonaisesitykseksi riita- ja rikosasioissa.

4. Vuoden 2016 alussa julkaistiin  todistelu-uudistuksen valmisteluun keskeisesti osallistuneiden Dan Fränden ja Jaakko Raution perusteellinen pykäläkommentari otsikolla Todistelu. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun kommentaari (Edita). Kirjoittajista Frände oli toiminut vuosina 2010-12  oikeusministerön asettaman todistelutoimikunnan puheenjohtajana ja Rautio toimikunnan jäsenenä ja sihteerinä (OM 69/2012). Viime vuonna kirjasta ehti ilmestyä uusi tarkistettu painos.

5. Viime vuona ilmestyi Mikko Vuorenpään laatima teos Valittuja kohtia todistusoikeudesta, jonka kustantaja on Kauppakamri. Kirjassa on 214 sivua ja siinä käsitellään oikeuskäytännössä usein esiintyviä kysymyksiä eli asiantuntijatodistelua, todisteiden hyödyntämiskieltosääntelyä sekä asianomistajan kuulemista todistelutarkoituksessa.

6. Uusista todistusoikeutta käsittelevistä väitöskirjasta on syytä mainita aluksi Juhana Riekkisen vuonna 2019 Lapin yliopistossa tarkastettu väitöskirja Sähköiset todisteet (Alma Talent), jossa käsitellään myös informaatio-oikeutta. Teos on ensimmäinen suomalainen kokonaisesitys sähköisistä (digitaalisista) todisteista ja niihin liittyvistä oikeudellisista kysymyksistä ja ongelmista rikosprosessin eri vaiheissa. Kirjassa tarkastellaan myös todistusmenettelyä sekä todistusharkintaa.

7. Tänä vuonna on ilmestynyt jo kaksi todistusoikeutta käsittettelevää Helsingin yliopistossa tarkastettavaa väitöskirjaa. Oikeustieteen maisteri Jurkka Jämsän 497 -sivuinen väitöskirja  Oikeudelliset todistelunrajoitteet rikosasiassa (SLY) tarkastettiin 22. tammikuuta; väitöstilaisuus pidettiin Vaasan hovioikeudessa, jossa Jämsä toimii asessorina. Vastaväittäjänä oli dosentti Antti Tapanila ja kustoksena professori Tuula Linna.

8. Ensi viikolla eli tarkemmin sanottuna 29. tammikuuta tarkastetaan OTL Jorma Rudangon laaja eli 750 sivua käsittävä väitöskirja Näkökohtia todistusharkinnasta. Virallisena vastaväittäjä toimii dosentti Timo Saranpää ja kustoksena professori Dan Frände. Rudanko on eläkkeellä oleva korkeimman oikeuden oikeusneuvos. 

9. Aiemmin 2000 -luvulla ilmestyneitä todistusoikeudellisia väitöskirjoja ovat Pasi Pölösen Henkilötodistelu rikosprosessissa (2003), Timo Saranpään  Näyttöenemmyysperiaate riita-asiassa (2010), Helena Vihriälän Tahallisuuden näyttäminen ja Teija Stanikicin Silminnäkijätunnistamisen näyttöarvo (2015). Lisäksi on mainittava Mikko Vuorenpään kirja Asiantuntijatodistelun ongelmakohtia (Talentum 2012). 

10. Jäämme mielenkiinnolla odottamaan seuraavia väitöskirjoja, monografioita, opppikirjoja ja tieteellisiä artikkeleja todistusoikeuden alalta.

 


torstai 21. tammikuuta 2021

219. KKO 2021:4. Rikosoikeudellinen laillisuusperiaate

1. Rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen mukaan rangaistuksen ja muun rikosoikeudellisen seuraamuksen on perustuttava lakiin. Periaate ilmenee rikoslain 3 luvun 1 §:stä, jossa säädetään, että rikokseen syylliseksi saa katsoa vain sellaisen teon perusteella, joka tekohetkellä on laissa nimenomaan säädetty rangaistavaksi. Samoin perustuslain 8 §:stä, jonka mukaan ketään ei saa pitää syyllisenä rikokseen eikä tuomita rangaistukseen sellaisen teon erusteella, jota ei tekohetkellä ole laissa säädetty rangaistavaksi.

2. Oikeusläytännössä rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen soveltaminen on ilmennyt lähinnä niin sanottujen avointen rangaistussäännösten eli blankorangaistussäännösten kohdalla.  Kysymys on säännöksistä, joissa rangaistavan teon tunnusmerkistöä ei määritellä rangaistusuhan sisältävässä säännöksessä, vaan rangaistavan käyttäytymisen osalta viitataan muihin säännöksiin tai viranomaisen antamiin määräyksiin. 

3. Korkein oikeus on ratkaisuissaan ottanut huomioon eduskunnan perustuslakivaliokunnan tällaiselle lainsäädäntötekniikalle asettamat tavoitteet. Perustuslakivaliokunta on ollut tässä(kin) kohdin tiukkana, sillä se on esittänyt tavoitteiksi, että 1) rangaistusuhan sisältävästä laintasoisesta säännöksestä lähtevä niin sanottu valtuutusketju rangaistavan teon tunnusmerkistön sisältävään normiin on täsmällinen, 2) että rangaistavuuden edellytykset ilmaisevat aineelliset säännökset kirjoitetaan rikossäännöksiltä vaadittavalla tarkkuudella, 3) että nämä säännökset käsittävästä normistosta käy ilmi niiden rikkomisen rangaistavuus ja 4) että kriminalisoinnin sisältävässä säännöksessä on jonkinlainen asiallinen luonnehdinta kriminalisoitavaksi tarkoitetusta teosta (PeVM 25/1994 vp s. 8). 

4. KKO:n ratkaisuissa blankorangaistussääntelyä tapauskohtaisesti arvioitaessa sitä on kuitenkin saatettu pitää laillisuusperiaatteen kannalta riittävän täsmällisenä, vaikka se ei olekaan täyttänyt kaikkia edellä mainittuja tavoitteita.

5. Esimerkiksi ennakkopäätöksessä KKO 2008:105 selostetussa asiassa oli kyse tilanteesta, jossa kieltosäännöksen yhteydessä ei ollut nimenomaisesti viitattu asianomaiseen rangaistussäännökseen. KKO:n mukaan kysymyksessä oli kuitenkin lakitekninen ratkaisu, joka ei sellaisenaan aiheuttanut epäselvyyttä siitä, että kiellon rikkominen oli tarkoitettu säätää rangaistavaksi (perustelujen kohta 18). Rangaistuksen tuomitsemiselle ei siten ollut laillisuusperiaatteesta johtuvaa estettä (kohta 20). 

6. Samanlaiseen johtopäätökseen päädyttiin ratkaisussa KKO 2010:14, jossa katsottiin, että säännöksistä ilmenevä valtuutusketju oli täsmällinen ja syytteessä tarkoitetun menettelyn rangaistavuus kävi muutenkin rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen edellyttämällä tavalla ilmi asianomaisista säännöksistä (kohdat 14–16).

7. Sen sijaan ennakkopäätöksessä KKO 2015:22 korkein oikeus on purkanut hovioikeuden lainvoiman saaneen tuomion ja hylännyt syytteen sillä perusteella, että sovelletussa rangaistussäännöksessä ei ollut rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen edellyttämää viittausta syytteessä mainittuun huolellisuusvelvoitteen sisällön täsmentävään toimintaohjeen määräykseen (kohta 10). Toimintaohjeessa ei ollut myöskään ilmaistu, että sen määräysten rikkominen olisi rangaistavaa, eikä siitä muutoinkaan ilmennyt, että ohjeessa olisi kysymys sovelletussa rangaistussäännöksessä tarkoitetuista määräyksistä (kohta 11).

8. Tänään 21.1.2021 korkein oikeus on antanut uuden rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen tulkintaa koskevan ennakkopäätöksen (KKO 2021:4). Siinä selostetussa tapauksessa alemmat oikeudet eli Varsinais-Suomen käräjäoikeus ja Turun hovoikeus olivat lukeneet vastaaja A:n syyksi vaarallisten kemikaalien ja räjähteiden käsittelyn turvallisuudesta annetun lain 125 §:n mukaisena räjähdesäännösten rikkomisena sen, että A oli räjäytystyötä suorittaessaan laiminlyönyt räjäytys- ja louhintatyön turvallisuudesta annetun valtioneuvoston asetuksen 16 §:ssä säädetyn velvollisuuden varmistaa ennen räjäytystä, ettei vaarallisella alueella ole ihmisiä.

9. Kun mainitussa asetuksessa säädettyjen velvollisuuksien rangaistavuus räjähdesäännösten rikkomisena ei käynyt laillisuusperiaatteen edellyttämällä tavalla ilmi laista, KKO hylkäsi A:han kohdistetun syytteen räjähdesäännösten rikkomisesta.

10.  Korkein oikeus totesi perusteluissaan, että kemikaali- ja räjähdeturvallisuuslain 125 §:n 7 kohdan mukaan räjähdesäännösten rikkomiseen syyllistyy muun ohella se, joka tahallaan tai huolimattomuudesta kyseisen lain tai sen nojalla annetun säännöksen vastaisesti rikkoo räjähteiden käyttöä koskevaa lain 78 §:ssä säädettyä velvollisuutta. Lain 78 §:ssä säädetyistä velvollisuuksista on A:n syyksi luetun menettelyn kannalta merkityksellinen pykälän 2 momentin säännös, jonka mukaan räjähteiden käytössä tulee noudattaa säädettyjä turvallisuusvaatimuksia. Syyttäjä on tällaisena turvallisuusvaatimuksena viitannut räjäytys- ja louhintatyön turvallisuusasetuksen 16 §:n säännökseen, jonka mukaan ennen jokaista sytyttämistä on varmistettava, ettei vaarallisella alueella ole ihmisiä eikä ylimääräisiä räjähteitä.

11. Korkein oikeus huomautti kuitenkin, että räjäytys- ja louhintatyön turvallisuusasetus on säädetty työturvallisuuslain nojalla, eikä se siten ole kemikaali- ja räjähdeturvallisuuslain 125 §:n johdantokappaleessa tarkoitettu kyseisen lain nojalla annettu asetus. Kemikaali- ja räjähdeturvallisuuslain 125 §:ssä ei siten ole sellaista laillisuusperiaatteen edellyttämää viittausta räjäytys- ja louhintatyön turvallisuusasetukseen, että kyseisessä asetuksessa säädettyjen velvollisuuksien rikkomisesta voitaisiin rangaista räjähdesäännösten rikkomisena. Korkein oikeus totesi lisäksi, että räjäytys- ja louhintatyön turvallisuusasetuksesta ei ilmene, että asetus olisi kemikaali- ja räjähdeturvallisuuslain 78 §:n 2 momentissa tarkoitettu säädös, eikä myöskään se, että asetuksessa säädettyjen velvollisuuksien rikkominen olisi rangaistavaa.

12. Ennakkopäätöksen sisältämän oikeusohjeen mukaan syyttäjien ja tuomioistuinten tulee blankorangaistussäännösten kohdalla huolellisesti harkita, täyttävätkö asetuksiin sisältyvät angaistussäännökset rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen vaatimukset. 

13. Ratkaisussa kiinnittyy huomio myös perustelukappaleeseen 4, jonka mukaan korkein oikeus on ottanut viran puolesta tutkittavakseen, onko räjäytys- ja louhintatyön turvallisuusasetuksessa säädettyjen velvollisuuksien rikkomisen rangaistavuus räjähdesäännösten rikkomisena määritelty lainsäädännössä rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen edellyttämällä tavalla. Vastaaja ei siis ollut tehnyt asiaa koskevaa väitettä.

14. Tässä on kyse jura novit curia -periaatteesta. Sen mukaan tuomioistuin tuntee lain ja soveltaa sitä omasta aloitteestaan tai, kuten korkein oikeus toteaa, viran puolesta olematta sidottu asianosaisten käsityksiin lain sisällöstä tai tulkinnasta. Toki asianosaisten ja rikosasiassa etenkin syyttäjän tulee huolellisesti pohtia ja ottaa huomioon, ovatko asiassa teon rangaistavuuden kaikki edellytykset olemassa.

tiistai 19. tammikuuta 2021

218. KKO 2021:3. Huumausainerikos. Amfetamiinin vahvuusaste

1. Korkein oikeus (KKO) antoi eilen 18.tammikuuta ennakkopäätöksenä julkaistun tuomion, jossa on kysymys tavallisen ja törkeän huummausainerikoksen välisestä rajanvedosta amfetamiinin  hallussapitoa koskevassa asiassa (KKO 2021:3).

2. Tapauksessa A oli joulukuussa 2016 pitänyt laittomasti ja levitystarkoituksessa hallussaan 95,5 grammaa pitoisuudeltaan 14-prosenttista ja 20,7 grammaa pitoisuudeltaan 7-prosenttista amfetamiinia sekä 0,7 grammaa amfetamiinia, jonka pitoisuutta ei ollut mitattu.

3.  Syyttäjä vaati A:lle Helsingin käräjäoikeudessa rangaistusta törkeästä huumausainerikoksesta, koska rikoksen kohteena oli ollut suuri määrä huumausainetta, josta pääosa erittäin vaarallista huumausainetta, ja rikos oli myös kokonaisuutena arvostellen törkeä levittämistarkoitus huomioon ottaen. 

4. A tunnusti käräjäoikeudessa menetelleensä syytteen teonkuva-uksessa todetulla tavalla ja myönsi syyllistyneensä törkeään huumausainerikokseen. Käräjäoikeus katsoi, ettei A:n myöntäminen sitonut sitä. Asiassa oli kysymys siitä, oliko A:n syyksi luettava teko törkeä, kun hänen hallussaan olleesta amfetamiinista 95,5 grammaa oli ollut pitoisuudeltaan 14-prosenttista ja 20,7 grammaa pitoisuudeltaan 7-prosenttista.

5. Käräjäoikeus totesi 18.12.2018 antamassaan tuomiossa, että korkein oikeus oli ennakkopäätöksessä KKO 2002:5 pitänyt hyväksyttävänä lähtökohtana sitä, että 100 grammaa amfetamiinia voidaan yleensä pitää törkeän huumausainerikoksen tunnusmerkistön täyttävänä suurena määränä huumausainetta. KKO:n mukaan huomiota on kuitenkin kiinnitettävä myös huumausaineen pitoisuuteen. Korkean tai erityisen alhaisen pitoisuuden verrattuna katukaupassa yleisesti levitettävän aineen pitoisuuteen tulee vaikuttaa arviointiin. Nämä näkökohdat vaikuttavat myös rangaistuksen mittaamiseen joko rangaistusta korottavasti tai sitä alentavasti.

6. Ennakkopäätöksessä KKO 2018:45 korkein oikeus on pitänyt amfetamiinin tavanomaisena käyttövahvuutena noin 25 prosenttia. Ennakkopäätöksessä vastaajan hallussa ollut 3,88 kilogrammaa 13-prosenttista amfetamiinia oli muunnettu keskimääräisen vahvuiseksi 25-prosenttiseksi amfetamiiniksi, jolloin sen määrä on ollut noin kaksi kilogrammaa.

7. Käräjäoikeus lausui että korkeimman oikeuden käytännössä on siten katsottu, että huumausaineen pitoisuudella on merkitystä myös arvioitaessa huumausainerikoksen törkeysastetta ja että amfetamiinin keskimääräisenä pitoisuutena on edelleen pidettävä 25 prosenttia. Kun A:n hallussa ollut amfetamiini muunnettiin keskimääräiseen 25 prosentin pitoisuuteen, oli sen määrä noin 60 grammaa eli selvästi alle oikeuskäytännössä törkeän huumausainerikoksen alarajana pidetyn 100 gramman määrän.

8. Käräjäoikeus  (käräjätuomari Hanna Holst ja lautamiehet) katsoi, että A:n hallussa oli sinänsä ollut erittäin vaarallista huumausainetta, mutta amfetamiinin pitoisuus huomioon ottaen hänellä ei ollut ollut hallussaan suurta määrää erittäin vaarallista huumausainetta eikä tekoa ollut sen vuoksi pidettävä myöskään kokonaisuutena arvostellen törkeänä. Käräjäoikeus katsoi A:n syyllistyneen huumausainerikokseen ja tuomitsi hänet siitä vuoden ehdolliseen vankeusrangaistukseen.

 Asian käsittely KKO:ssa

9. KKO myönsi syyttäjälle valitusluvan ennakkopäätösvalitukselle (OK 30 A luku). Syyttäjä vaati valituksessaan, että A:n syyksi luetaan törkeä huumausainerikos. A ei vastannut valitukseen.

10. Syyttäjä vetosi KKO:ssa uusina kirjallisina todisteina KRP:n rikosteknisen laboratorion huumausaineiden pitoisuusmäärityksiä koskeviin taulukoihin vuosilta 2016 ja 2017. KKO katsoi, että syyttäjällä oli oikeudenkäymiskaaren (OK) 30 luvun 7 §:n 1 momentissa tarkoitettu pätevä aihe vedota huumausaineiden pitoisuusmäärityksiä koskevaan selvitykseen käräjäoikeuden tuomion antamisen jälkeen vasta KKO:ssa ja otti ko. uuden kirjallisen todistelun huomioon.

11. Pääasian osalta KKO totesi aluksi, että  syyttäjän valituksen perusteella KKO:ssa oli kysymys siitä, onko A menettelyllään syyllistynyt törkeään huumausainerikokseen. Arvioitavana on tällöin erityisesti se, onko teon kohteena ollut RL 50 luvun 2 §:n 1 kohdassa tarkoitettu suuri määrä huumausainetta.

12. Mainitun lainkohdan mukaan törkeän huumausainerikoksen yhtenä tunnusmerkkinä on se, että huumausainerikoksen kohteena on suuri määrä huumausainetta. Tekijän tuomitseminen törkeästä huumausainerikoksesta edellyttää ankaroittamisperusteen täyttymisen lisäksi, että huumausainerikos on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä.

13. Lainkohdan perusteluissa (HE 180/1992 vp s. 22) on todettu, että huumausaineen suurta määrää ei voida ilmaista täsmällisesti esimerkiksi kiloissa. Se, mitä voidaan pitää suurena määränä huumausainetta, vaihtelee aineittain, ja arvi-oinnissa on kiinnitettävä huomiota myös huumausaineen voimakkuuteen. Perusteluissa mainitaan huumausainetta käytet-äessä tavanmukaiset kerta-annokset yhtenä tapana suhteuttaa eri aineiden määriä toisiinsa.

14. KKO:n ratkaisukäytännössä on katsottu, että 100 gramman amfetamiinimäärää voidaan lähtökohtaisesti pitää törkeän huumausainerikoksen tunnusmerkistön täyttävänä suurena määränä huumausainetta. KKO on kuitenkin todennut, että huomiota tulee kiinnittää myös huumausaineen pitoisuuteen. Korkean tai erityisen alhaisen pitoisuuden verrattuna katukaupassa yleisesti levitettävän aineen pitoisuuteen tulee vaikuttaa teon törkeysarviointiin (KKO 2002:5). KKO:n ratkaisukäytännössä suuren määrän arviointia eri huumausaineissa on suhteutettu toisiinsa myös tavanomaisten käyttöannosten avulla siten, että suuren määrän on katsottu yleensä tarkoittavan useita satoja käyttöannoksia (KKO 2009:53, kohta 16 ja KKO 2014:34, kohdat 13 ja 16).

15.  KKo on lisäksi katsonut, että huumausainerikoksen kohteena olevan huumausaine-erän pitoisuuteen on syytä kiinnittää huomiota myös rikoksesta tuomittavaa rangaistusta mitattaessa, ainakin silloin, jos aine-erän pitoisuus selvästi poikkeaa tavanomaiseksi katsottavasta pitoisuudesta (KKO 2004:73, kohta 4).

16. Rangaistusta mitattaessa huumausaine-erä on voitu laskennallisesti muuntaa edellä tarkoitettuun keskimääräisenä pidettyyn pitoisuuteen ja arvioitu sen nojalla käyttöannosten määrää (KKO 2006:82, kohta 7, KKO 2018:45, kohta 10 sekä KKO 2018:76, kohta 13). Laskennallinen muuntaminen on mahdollistanut eri tapauksissa esillä olleiden huumausaine-erien suuruuden ja niistä tuomittujen rangaistusten vertailun.

17. Korkein oikeus on edellä selostetuissa asioissa esitetyn selvityksen perusteella todennut amfetamiinin keskimääräisen pitoisuuden vaihtelevan noin 20 ja 40 prosentin välillä. Tavanomaisena käyttövahvuutena on pidetty 25 prosenttia. Pitoisuudeltaan tavanomaisesta poikkeava amfetamiini on oikeuskäytännössä laskennallisesti muunnettu 25 prosentin vahvuiseksi.

18. Johtopäätöksenään KKO totesi, että huumausaineen pitoisuus on sen ratkaisukäytännössä otettu huomioon sekä arvioitaessa sitä, onko rikoksen kohteena ollut suuri määrä huumausainetta, että määrättäessä teosta rangaistusta. Tämä on perusteltua tekojen yhdenmukaisen arvioinnin sekä oikeuskäytännön yhtenäisyyden ja ennakoitavuuden vuoksi. Silloin kun rikosoikeudellista vastuuta koskevia säännöksiä täsmennetään oikeuskäytännön tulkinnoilla, tulkintojen tulee olla kohtuudella ennakoitavissa. Rangaistuksen määräämisessä on lisäksi otettava huomioon myös muut rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen sekä tekijän syyllisyyteen vaikuttavat seikat.

19. Tämän yleisen osan jälkeen KKO arvioi  nyt esillä ollutta asiaa ja totesi aluksi, että syyttäjä on valituksessaan katsonut, että amfetamiinin tavanomainen vahvuus on käyttäjätasolla tosiasiassa alhaisempi kuin 25 prosenttia. Amfetamiinin pitoisuus on korkein sitä maahan tuotaessa, ja jakeluketjussa alaspäin mentäessä jokainen siihen osallistuva jatkaa ainetta jonkin verran, jolloin sen pitoisuus käyttäjätasolla on alhaisimmillaan. Syyttäjän mukaan käyttäjätasolta takavarikoidun amfetamiinin pitoisuus on keskimäärin selvästi alle 20 painoprosenttia, yleensä kuitenkin vähintään 10 painoprosenttia.

20. Syyttäjän uusina todisteina esittämistä KRP:n rikosteknisen laboratorion huumausaineiden pitoisuusmäärityksiä koskevista taulukoista ilmenee, että laborato¬riossa tutkittujen poliisin takavarikoimien amfetamiininäytteiden pitoisuustulosten keskiarvot ovat vuosina 2009 ja 2010 olleet 20 prosenttia ja laskeneet noin 15 prosenttiin vuosina 2011-2013. Tämän jälkeen keskiarvot ovat taas nousseet 25 prosentin tuntumaan. Vuonna 2016 keskiarvo on ollut 25 prosenttia ja seuraavana vuonna 17 prosenttia. Poliisin takavarikoimien 100 - 1 000 gramman amfetamiininäytteiden keskipitoisuus on vuonna 2016 ollut 46 prosenttia ja 21 prosenttia vuonna 2017. Alle 100 gramman määriä koskevien näytteiden osalta vastaavina vuosina keskipitoisuudet ovat olleet 19 prosenttia ja 16 prosenttia. Tutkittujen näytteiden pitoisuuksien vaihteluväli on ollut suuri, 1-98 prosenttia.

21. KKO:n mukaan mittaustulokset osoittavat, että huumausainemarkkinoilta takavarikoidun amfetamiinin pitoisuus vaihtelee vuosittain huomattavasti. Pitoisuuden kannalta merkitystä on myös sillä, minkä suuruisen erän takavarikosta on kysymys. Syyttäjän esittämä uusi todistelu ei KKO:n mukan osoita, että amfetamiinin keskimääräinen pitoisuus olisi pitkän aikavälin tarkastelussa vakiintunut sellaiselle tasolle, että KKO:n oikeuskäytännössä noudatetusta 25 prosentin keskimääräisestä laskennallisesta pitoisuudesta olisi syytä luopua. Näin ollen amfetamiinin keskimääräisenä pitoisuutena voidaan edelleen pitää 25 prosentin pitoisuutta.

22. A on pitänyt laittomasti hallussaan 95,5 grammaa pitoisuudeltaan 14-prosenttista ja 20,7 grammaa pitoisuudeltaan 7-prosenttista amfetamiinia sekä 0,7 grammaa amfetamiinia, jonka pitoisuutta ei ole mitattu. Kuten käräjäoikeus on todennut, 95,5 gramman ja 20,7 gramman erien osalta amfetamiinia olisi 25 prosentin keskimääräiseen käyttövahvuuteen muunnettuna ollut noin 60 grammaa. Tästä määrästä A olisi saanut edelleen levitettäväksi noin 300 painoltaan 0,2 gramman tai noin 120 isompaa 0,5 gramman tavanomaista käyttöannosta.

23. RL 50 luvun 2 §:n 1 kohdassa tarkoitetun suuren määrän arvioinnin lähtökohtana on KKO:n ratkaisukäytännössä pidetty amfetamiinin osalta edellä todetuin tavoin 100 gramman määrää (KKO 2002:5). Sadasta grammasta pitoisuudeltaan keskimääräistä 25 prosenttista amfetamiinia olisi saatavissa noin 500 tavanomaista käyttöannosta. A:n hallussaan pitämästä amfetamiinista saatavissa olleiden tavanomaisten käyttöannosten määrä olisi jäänyt selvästi tätä alhaisemmaksi. KKo katsoi, ettei A:n hallussa pitämää amfetamiinin määrää ole pidettävä suurena määränä huumausainetta.

24. Amfetamiini on rikoslain 50 luvun 2 §:ssä tarkoitettu erittäin vaarallinen huumausaine. Lisäksi A on pitänyt laittomasti hallussaan myös 1,1 grammaa ekstaasia (MDMA), joka myös on erittäin vaarallinen huumausaine. Huumausaineen suuri määrä tai erityinen vaarallisuus ovat sanotussa rangaistussäännöksessä vaihtoehtoisia törkeän tekomuodon täyttäviä perusteita. Vaaralliseen huumausaineeseen kohdistuva rikos voi olla törkeä, vaikka sen kohteena ei ole ollut suuri määrä huumausainetta (KKO 2014:34). Törkeän huumausainerikoksen syyksi lukeminen edellyttää ankaroittamisperusteen täyttymisen lisäksi rikoksen katsomista kokonaisuutena arvostellen törkeäksi.

25. KKO totesi, ettei A ole pitänyt hallussaan suurta määrää huumausainetta. Hallussapidon kohteena on sinänsä ollut erittäin vaarallisia huumausaineita ja A on tunnustanut pitäneensä aineita hallussaan levittämistarkoituksessa. KKO katsoi, että A:n syyksi jäävää rikosta ei ole pidettävä kokonaisuutena arvostellen törkeänä, mutta hänen hallussaan olleiden huumausaineiden vaarallisuus ja levittämistarkoitus on otettava huomioon rangaistuksen mittaamisessa siten kuin käräjäoikeus on tehnyt. Valitus oli näin ollen hylättävä. KKO ei muttanut käräjäoikeuden tuomion lopputulosta.

-----

26. Summa summarum. Vaikka amfetamiini on laissa tarkoitettua erittäin vaarallista huumausainetta ja vaikka A:n hallussaan pitämää 116 grammaa amfetamiinia voitiin sinänsä pitää suurena määränä, rikosta ei kuitenkaan voitu kokonaisuudessan arvostellen pitä törkeänä, sillä amfetamini oli ollut keskimääräistä laimeampaa. Syyttäjän esittämä uusi todistelu (KRP:n mittaustulokset) ei osoittanut, että amfetamiinin keskimääräinen pitoisuus olisi pitkän aikavälin tarkastelussa vakiintunut sellaiselle tasolle, että KKO:n aiemmassa oikeuskäytännössä noudatetusta 25 prosentin keskimääräisestä laskennallisesta pitoisuudesta oli syytä luopua.

27. KKO on ottanut kantaa amfetamiinin vahvuuteen jo aikaisemmin sanotun huumausaineen hallussapidon törkeysastetta arvioidessaan. Näistä aiemmista ennakkopäätöksistä käräjäoikeus mainitsee kaksi (KKO 2002:5 ja KKO 2018:45) ja KKO itse neljä muuta ratkaisua. Ennakkopäätöksen otsikkoon (rubriikkiin) olisi voitu ottaa viittaus joihinkin niistä. 

28. KKO:n oikeudellinen päättely on avointa ja perusteellista jopa siinä märin, että toistoa esiintyy aika paljon. Käräjäoikeuden perustelut mainitaan ratkaisuselostessa itse asiassa kahteen kertaan, ensin käräjäoikeuden tuomion selostuksen yhteydessä ja sen jälkeen uudeelleen jaksossa  Asian taustaa ja kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa. KKO:n kannattaisi yleensäkin pyrkiä hieman tiiviimmän kirjoitus- ja perustelutyylin käyttöön.



 

 

 

 

 

 

 




tiistai 12. tammikuuta 2021

217. Ennakkopäätös KKO 2021:1. Jatkokäsittelylupa. Ulosmittaus. Maksusuunnitelma

1. Korkeimman oikeuden (KKO) vuoden 2021 ensimmäinen ennakkopäätös koskee hovioikeuden jatkokäsittelylupaa ulosottovalitusta koskevassa asiassa (KKO 2021:1).  Tämä on johdonmukaista siihen nähden, että jatkokäsittelylupaa koskevat asiat (ns. jkl -asiat) ovat nykyisin selvästi suurin asiaryhmä, jossa KKO myöntää valituslupia ja julkaisee ratkaisuistaan ennakkopäätöksiä (prejudikaatteja). 

2. Ratkaisussa KKO 2021:1 koskevassa asiassa ulosottomies oli vahvistanut velallisena olleelle osakeyhtiölle kirjallisen maksusuunnitelman määräajaksi. Ulosottomies oli ulosmitannut A Oy:n pankkitililtä maksusuunnitelmaan kuuluneita velkoja vastaavan määrän varoja yhtiön noudattaman maksusuunnitelman voimassaoloaikana. 

3. Pohjois-Savon käräjäoikeus hylkäsi yhtiön ulosottovalituksen. Itä-Suomen hovioikeus, jonne velallinen valitti, ei 20.8.2020 antamallaan päätöksellä myöntänyt yhtiölle jatkokäsittelylupaa. 

 4. KKO lausui perusteluissaan,  että hovioikeudella ei ole jatkokäsittelyluvan myöntämistä harkitessaan ollut edellytyksiä pitää selvänä, että käräjäoikeuden johtopäätös on oikea. Kun yhtiön varojen ulosmittaus vahvistetun maksusuunnitelman aikana ilman päätöstä sen raukeamisesta on ollut tulkinnanvarainen ja epäselvä, olisi hovioikeuden tullut myöntää yhtiölle jatkokäsittelylupa muutosperusteella. 

5. Ulosottokaaressa ei ole lisäksi säädetty siitä, millä edellytyksillä velallisen omaisuutta voidaan turvaavaa ulosmittausta lukuun ottamatta ulosmitata maksusuunnitelman voimassaoloaikana, kun maksusuunnitelman raukeamisesta ei ole päätetty. Asiasta ei myöskään ole vakiintunutta ratkaisukäytäntöä. Näin ollen KKO katsoi, että hovioikeuden olisi tullut myöntää yhtiölle jatkokäsittelylupa myös ennakkoratkaisuperusteella (oikeudenkäymiskaari 25a luvun 11 §:n  1 momentin 1 ja 3 kohdat sekä ulosottokaaren 4 luvun 59 §).

6. KKO kumosi hovioikeuden päätöksen ja myönsi yhtiölle jatkokäsittelyluvan. KKO palautti asian hovioikeudelle valituksen käsittelyn jatkamista varten.