torstai 3. syyskuuta 2020

202. Ennakkopäätös KKO 2020:62: Hovioikeuden olisi tullut myöntää jatkokäsittelylupa

 1. Hovioikeuksien jatkokäsittelylupaa koskevat kielteiset päätökset työllistävät  korkeinta oikeutta (KKO) todella paljon. Vuosittain KKO:lle tehdään noin 500 valituslupahakemusta asioissa, joisssa hovioikeus ei ole myöntänyt jatkokäsittelylupaa. Vuonna 2015 tapahtunut  jatkokäsittelylupajärjsetelmän laajennus on lisännyt niiden määrää ja osuutta kaikista valituslupahakemuksista eikä tämä kehitys näytä muuttuvan. 

2. Vuonna 2019 tällaisia hakemuksia oli jo yli kolmasosa eli 37 prosenttia kaikista KKO:lle tehdyistä lupahakemuksista, riita-asioiden kohdalla tämä osuus oli peräti 47 prosenttia. KKO myöntää vuosittain  jkl-asioissa parisenkymmentä valituslupaa ja julkaisee kymmenkunta ennakkopäätöstä, joista likipitäen jokainen koskee tapausta, jossa hovioikeuden olisi tullut myöntää käsittelylupa. Suunnilleen saman verran KKO antaa näissä asioissa ns. muita päätöksiä eli muita kuin ennakkopäätöksiä. Asiat, joissa valituslupa on myönnetty, ovat vain murto-osa ja jäävuoren huippu kaikista KKO:een saapuvista jkl-asioista. 

3. Tänä vuonna KKO on antanut kolme jatkokäsittelyluvan myöntämistä koskevaa ennakkopäätöstä ja jo kymmenen muuta päätöstä. Viimeisin ratkaisu annettiin toissa päivänä, jolloin annettiin ennakkopäätös KKO 2020:62. 

 Ratkaisuseloste KKO 2020:62

4. Tapauksessa poliisi oli ottanut A:n kiinni rikoksesta epäiltynä 14.3.2017. Kiinnioton yhteydessä A:lta oli takavarikoitu rahavaroja 4 865 euroa, joista keskusrikospoliisi (KRP) oli oma-aloitteisesti ilmoittanut ulosottoviranomaiselle.  Rahat oli tämän jälkeen ulosmitattu.

5. A vaati Vantaan käräjäoikeudessa Suomen valtiolta vahingonkorvauksena häneltä takavarikoitua rahamäärää eli 4 865 euroa, koska poliisilaissa ei ollut poliisin oma-aloitteiseen ilmoittamiseen oikeuttavaa nimenomaista säännöstä eikä poliisin menettelylle ollut laillista perustetta. Kanteen mukaan valtio oli vahingonkorvauslain nojalla velvollinen korvaamaan hänelle poliisin lainvastaisesta menettelystä aiheutuneen vahingon.

6. Vantaan käräjäoikeus hylkäsi kanteen (tuomio 30.4.206). Käräjäoikeus katsoi, että poliisilain 7 luvun 2 §:n 1 momentissa säädetty vaitiolovelvollisuuden alaisten tietojen antaminen siinä tarkoitetuille tahoille ei edellyttänyt poliisille esitettyä pyyntöä. Lainkohtaa ei sen sanamuoto huomioon ottaen voitu myöskään perustellusti tulkita siten, ettei tietoja olisi saanut antaa oma-aloitteisesti. Lainkohdan esitöissä tietojen oma-aloitteinen antaminen oli nimenomaisesti todettu sallituksi. Käräjäoikeuden mukaan poliisin oma-aloitteinen tietojen antaminen ei ollut myöskään poliisilaissa säädetyn tarkoitussidonnaisuuden periaatteen vastainen, kun poliisilain 1 luvun 1 §:n 2 momentin mukaan poliisi suorittaa myös muut sille laissa erikseen säädetyt tehtävät, jollainen poliisilain 7 luvun 2 §:n 1 momentin säännös oli. Käräjäoikeus on johtopäätöksenään katsonut, että oma-aloitteiselle tietojen antamiselle oli siten ollut eduskunnan säätämään lakiin palautettavissa oleva toimivaltaperuste ja nimenomainen tuki oikeusjärjestyksessä. Varallisuutta koskevat tiedot oli annettu ulosottoviranomaiselle A:ta koskeneessa vireillä olleessa ulosottoasiassa eli poliisilain 7 luvun 2 §:n 1 momentissa edellytetyllä tavalla sille ulosottokaaren mukaisesti kuuluvan tehtävän suorittamiseksi.

7. A valitti tuomiosta Helsingin hovioikeudelle.  Hovioikeus ei myöntänyt A:lle jatkoksittelylupaa (päätös 16.10.2018). KKO:n ratkaisuselosteesta ei ilmene hovioikeuden perusteluja, mikä johtuu siitä, että lain mukaan hovioikeuden ei edes tarvitse perustella kielteistä päätöstään.

8. KKO myönsi A:lle valitusluvan.  A vaati valituksessaan, että alempien oikeuksien ratkaisut kumotaan ja Suomen valtio velvoitetaan suorittamaan hänelle vahingonkorvauksena 4 865 euroa laillisine korkoineen 14.3.2017 lukien. KRP vastasi valitukseen ja vaati sen hylkäämistä. 

9. KKO perusteli päätöstään yksityiskohtaisesti ja totesi tämän jälkeen perustelujen johtopäätösosassa olevan epäselvää, oliko poliisi saanut poliisilain 7 luvun 2 §:n 1 momentin nojalla oma-aloitteisesti ilmoittaa takavarikoiduista varoista ulosottoviranomaiselle ja näin menetellen luovuttaa lähtökohtaisesti salassa pidettäviä tietoja. Tästä oikeuskysymyksestä ei ole KKO:n ennakkopäätöksiä eikä vakiintunutta tuomioistuinten oikeuskäytäntöä. Kyse on siten ollut ennakkopäätösluontoisesta asiasta, jossa lakia on tulkittava sen arvioimiseksi, onko poliisi menetellyt virheellisesti julkista valtaa käyttäessään ja onko tehtävän suorittamiselle kohtuudella asetettavia vaatimuksia noudatettu. KKO katsoi, että asian merkityksen takia on tärkeää, että siinä annetaan laintulkintaa ohjaava ratkaisu.

10. KKO katsoi olevan epäselvää, onko poliisilla ollut lakiin perustuva toimivaltaperuste oma-aloitteisesti ilmoittaa ulosottoviranomaiselle A:lta kiinnioton yhteydessä tietoon saaduista rahavaroista. Kun lainsäädäntö on ratkaistavan oikeuskysymyksen osalta tulkinnanvaraista eikä kysymyksestä ole vakiintunutta soveltamiskäytäntöä, voidaan katsoa, että myös käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta on syytä epäillä muutosperusteen edellyttämällä tavalla.

11. Näillä perusteilla KKO katsoi, että hovioikeuden olisi pitänyt myöntää jatkokäsittelylupa sekä ennakkoratkaisu- että muutosperusteella (OK 25 a luvun 11 §:n 1 momentin 1 ja 3 kohdat). KKO kumosi hovioikeuden päätöksen, myönsi A:lle jatkokäsittelyluvan ja palautti asian hovioikeuteen, jonka tuli jatkaa valituksen käsittelyä. 

12. Selvää on, että hovikeuden olisi tullut ko. asiassa myöntää jatkokäsittelylupa. KKO:n perusteluista ilmenee, ainakin rivien välistä, että käräjäoikeuden ratkaisu on sitä paitsi virheellinen. Miksi  näin ei kuitenkaan tapahtunut ja miksi niin ei tapahdu niissä monissa kymmenissä tai sadoissa asioissa, joista sitten haetaan valituslupaa KKO:lta? Valituslupahakemusten erittäin suuri määrä ja suorastaan hirmuisen suuri osuus kaikista lupahakemuksista osoittaa selvästi, että ihmiset eli oikeusjuttujen asianosaiset eivät luota hovioikeuksien summaariseen tutkintaan ja kielteisiin lupapäätöksiin, joita ei perustella asiallisesti millään tavalla. 

13. Mitä pitäisi tehdä? Onko vika epäkohtiin  jatkokäsitttelylupajärjestelmässä eli lainsäädännössä, eli onko  järjestelmän soveltamisala liian laaja, ovatko luvan myöntämisen edellytykset liian tiukkoja tai onko hovioikeuden menettely sellaista, ettei se ole omiaan herättämään luottamusta jkl-asioiden oikeudenmukaisesta käsittelystä ja ratkaisemisesta?  Tulisiko kielteiset jkl-päätökset perustella? Tarvittaisiinko oikeustieteellistä tutkimusta, jossa selvitettäisiin perinpohjaisesti, mikä jatkokäsittelyasioiden käsittelyssä oikein "mättää" ja onko ko. järjestelmä oikeusvarmuuden kannalta itse asiassa vaarallinen. 

14. Tällaiset kysymkset tulevat väistämättä kriittisen ja oikeusturvasta huolestuneen lukijan mieleen. Olen itse kritisoinut alusta lähtien jatkokäsittelylupajärjestelmän monia kohtia, koska niissä on annettu pääpaino hovioikeuden työn keventämiselle oikeusvarmuuden kustannuksella.





 



5 kommenttia:

Olavi Koskela kirjoitti...

Periaatteessa tuo KKOn ratkaisu tuntuu kyllä oikeudenmukaiselta, mikäli kyseiset takavarikoidut rahavarat tai ulosotossa olevat velka-asiat eivät liity rikokseen, josta asianomainen oli epäiltynä. Mutta tuo muotoilu on kyllä lähes liikuttava; että " valtio oli vahingonkorvauslain nojalla velvollinen korvaamaan hänelle poliisin lainvastaisesta menettelystä aiheutuneen vahingon." Siis, hänen varojensa ulosmittaaminen hänen velkojensa (ainakin osittaiseksi) maksamiseksi, on hänelle aiheutunut vahinko! Jo vain.

Anonyymi kirjoitti...

Vahingonkorvausvastuu edellyttää todellista vahinkoa. Välittäjän velkavastuu pieneni, joten vahinkoa on aiheutunut.

Edellä tuotetulla ei ehkä ole välttämättä merkitystä jatkokäsittelyluvan kannalta.

Anonyymi kirjoitti...

Toki on eri asia se, aiheutuiko valittajalle vahinkoa poliisin toiminnan vuoksi, kun hänen velkavastuunsa pienivät. Sitä kysymystähän KKO ei käsitellyt millään tavalla ja siihen tulee otettavaksi kantaa, jos poliisin todetaan toimineen virheellisesti. Eli kanne voidaan hylätä myös muulla perusteella kuin käräjäoikeus on tehnyt.

Anonyymi kirjoitti...

Ydinkysymys oli se, menettelikö poliisi asianmukaisesti kun se oma-aloitteisesti "ilmiantoi" vapautensa menettäneen henkilön rahavarat ulosottoviranomaiselle aiheuttaen niiden menetyksen. Ko.henkilö oikeutetusti saattoi kokea poliisin epäoikeudenmukaisesti ja tarkoitussidonnaisuuden ylittäen "kostaneen" hänelle. Kun meillä ei ole yleistä virka-apunormi ("jokainen viranomainen edistäköön oma-aloitteisesti toisen viranomaisen virkatoimien hoitoa").

Anonyymi kirjoitti...

"Tulisiko kielteiset jkl-päätökset perustella?"

Tämä on oikeutettu kysymys: ne perusteet, jotka on esitetty sille, että KKO ei perustele omia valituslupiaan - mitä blogisti ei myöskään ole hyväksynyt - ei sovellu hovioikeuksien jatkokäsittelylupiin, varsinkin kun niiden käyttöala on niin laaja. Kyllä asianosaiset ovat oikeutettuja muihin kuin vakiofraasiperusteluihin eikä jos niissä huomioidaan asian laatu ja järkevä työmäärän käyttö. Itse asiassa, jos HO olisi myöntänyt jatkokäsittelyluvan, evännyt mahdollisen suullisen pyynnön sekä lausunut "ei syytä" (parilla lisälauseella), työmäärä ei olisi ollut paljonkaan suurempi ja KKO olisi päässyt suoraan tutkimaan pääasian.