1. Etelä-Pohjanmaan käräjäoikeus oli 21.5.2018 tuominnut A:n näpistyksestä sakkorangaistukseen. A oli anastanut X
Oy:n omaisuutta myymälästä ottamalla kaksi timanttiporanterää sekä
hylsysarjan ja poistumalla myymälästä maksamatta.
2. Käräjäoikeus oli samalla kertaa lukenut B:n ja C:n syyksi yksityiselämää loukkaavan tiedon levittämisen (RL 24 luvun 8 §). B oli julkaissut Facebook-sivustolla videon ja kuvan A:sta myymälässä ja kirjoittanut julkiseen eli kaikkien Facebookin käyttäjien nähtävillä olevaan päivitykseen tekstin, jonka mukaan kuvassa ja videossa esiintyvä henkilö oli unohtanut maksaa asioidessaan liikkeessä ja että tapahtumasta oli tehty rikosilmoitus. C oli jakanut yrityksensä Facebook-sivustolla B:n julkaiseman videon ja kuvan sekä päivityksen tekstin. B ja C olivat siten oikeudettomasti esittäneet A:n yksityiselämästä tiedon, vihjauksen ja kuvan siten, että teko on ollut omiaan aiheuttamaan vahinkoa, kärsimystä ja A:han kohdistuvaa halveksuntaa.
3. Käräjäoikeus jätti kuitenkin syytetyt B:n ja C:n rikoslain 6 luvun 12 §:n 1 ja 3 kohtien nojalla rangaistukseen tuomitsematta otettuaan huomioon B:n ja C:n tekojen vaikuttimet, heidän syyllisyytensä, tekojen vahingollisuuden ja vaarallisuuden sekä A:n huomattavan oman myötävaikutuksen. Käräjäoikeus on sovitellut B:n ja C:n yhteistä vahingonkorvausvelvollisuutta, koska A oli rikollisella toiminnallaan myötävaikuttanut vahingon syntymiseen.
4. A valitti tuomiosta Vaasan hovioikeuteen vaatien B:n ja C:n tuomitsemista rangaistukseen sekä vahingonkorvaustensa korottamista. A katsoi, että perusteita rangaistukseen tuomitsematta jättämiselle ja vahingonkorvauksen sovittelulle ei ollut.
5. Vaasan hovioikeus ei myöntänyt A:lle jatkokäsittelylupaa; päätös 25.9.2018.
6. KKO myönsi A:lle valitusluvan. Valituksessaan A vaati, että B ja C tuomitaan rikoksestaan sakkoon ja että B velvoitetaan korvaamaan A:lle loukkauksen aiheuttamasta kärsimyksestä 3 500 euroa ja C 2 500 euroa taikka vahingonkorvauksia joka tapauksessa korotetaan. A vaati lisäksi, ettei korvausvelvollisuutta määrätä yhteiseksi eikä sitä sovitella.
7. KKO totesi, että A on esittänyt pääasiaratkaisua koskevia muutosvaatimuksia ja pyytänyt suullisen käsittelyn toimittamista asiassa, jossa hovioikeus ei ole myöntänyt jatkokäsittelylupaa. Näin ollen KKO:ssa oli kysymys siitä, olisiko hovioikeuden tullut myöntää A:lle jatkokäsittelylupa rangaistuksen määräämisen ja tuomittujen vahingonkorvausten osalta. Tämän kysymyksen ratkaisemiseksi suullinen käsittely ei ollut tarpeen.
8. Korkein oikeus katsoi laajasti perustellussa ratkaisussaan, että B:n ja C:n syyksi luetut teot eivät ole sellaisia, että niitä ainakaan selvästi olisi pidettävä rikoslajin normaalitapausta vähäisempinä eikä rangaistuksen tuomitsematta jättämistä vähäisyysperusteella ole asiassa pidettävä ainakaan selvästi oikeana.
9. KKO totesi, ettei rikos lähtökohtaisesti oikeuta vastaamaan siihen toisella rikoksella. B:n ja varsinkaan C:n teon osalta kysymys ei ole ollut hätävarjeluun tai pakkotilaan verrattavasta, ajallisesti läheisessä yhteydessä A:n tekoon olevasta tilanteesta. Lisäksi oikeuskäytännön perusteella on epäselvää, voidaanko A:n syyksi luettu rikos katsoa sellaiseksi muuksi provokaatioksi tai myötävaikutukseksi, jota lain esitöissä on tarkoitettu.
10. Korkein päätyisi siihen, ettei ole selvää, että käräjäoikeuden ratkaisu jättää B ja C rangaistukseen tuomitsematta on oikea. Ratkaisun oikeellisuutta on tämän vuoksi aihetta epäillä. Hovioikeuden olisi tullut rangaistuksen määräämisen osalta myöntää A:lle jatkokäsittelylupa muutosperusteella. Myöskään käräjäoikeuden ratkaisu vahingonkorvauksen sovittelun osalta ei ole ollut selvästi oikea, jota A:lle olisi tullut myöntää jatkokäsittelylupa myös tältä osin.
11. Näin ollen hovioikeuden olisi tullut myöntää A: le jatkokäsittelylupa oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 11 §:n 1 momentin 1 kohdassa mainitulla muutosperusteella.
12. KKO kumosi hovioikeuden päätöksen ja päätti myöntää A:lle jatkokäsittelyluvan. Asia palautettiin Vaasan hovioikeuteen, jonka tuli omasta aloitteestaan ottaa asia uudelleen käsiteltäväksi.
13. Täysin selvä tapaus. Tässäkin tapauksessa on syytä epäillä, että hovoikeus on lähinnä vain omaa työtään keventääkseen evännyt A:n hakeman luvan. Vaikka lupa tulisi lain mukaan myöntää jo silloin, kun on on aihetta epäillä käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta, hovioikeuksilla on taipumus katsoa, että lupa on myönnettävä vain, jos käräjäoikeuden ratkaisu on selkeästi virheellinen. Hovioikeudet siis tulkitsevat lakia selvästi virheellisesti. Tämän mahdollistaa se, ettei hovioikeuksien tarvitse lain mukaan perustella luvan epäävää päätöstään asiallisesti mitenkään. Oikeusvarmuus ja asianosaisen oikeus saada asia tutkituksi asianmukaisella tavalla vaarantuvat merkittävällä tavalla.
2. Käräjäoikeus oli samalla kertaa lukenut B:n ja C:n syyksi yksityiselämää loukkaavan tiedon levittämisen (RL 24 luvun 8 §). B oli julkaissut Facebook-sivustolla videon ja kuvan A:sta myymälässä ja kirjoittanut julkiseen eli kaikkien Facebookin käyttäjien nähtävillä olevaan päivitykseen tekstin, jonka mukaan kuvassa ja videossa esiintyvä henkilö oli unohtanut maksaa asioidessaan liikkeessä ja että tapahtumasta oli tehty rikosilmoitus. C oli jakanut yrityksensä Facebook-sivustolla B:n julkaiseman videon ja kuvan sekä päivityksen tekstin. B ja C olivat siten oikeudettomasti esittäneet A:n yksityiselämästä tiedon, vihjauksen ja kuvan siten, että teko on ollut omiaan aiheuttamaan vahinkoa, kärsimystä ja A:han kohdistuvaa halveksuntaa.
3. Käräjäoikeus jätti kuitenkin syytetyt B:n ja C:n rikoslain 6 luvun 12 §:n 1 ja 3 kohtien nojalla rangaistukseen tuomitsematta otettuaan huomioon B:n ja C:n tekojen vaikuttimet, heidän syyllisyytensä, tekojen vahingollisuuden ja vaarallisuuden sekä A:n huomattavan oman myötävaikutuksen. Käräjäoikeus on sovitellut B:n ja C:n yhteistä vahingonkorvausvelvollisuutta, koska A oli rikollisella toiminnallaan myötävaikuttanut vahingon syntymiseen.
4. A valitti tuomiosta Vaasan hovioikeuteen vaatien B:n ja C:n tuomitsemista rangaistukseen sekä vahingonkorvaustensa korottamista. A katsoi, että perusteita rangaistukseen tuomitsematta jättämiselle ja vahingonkorvauksen sovittelulle ei ollut.
5. Vaasan hovioikeus ei myöntänyt A:lle jatkokäsittelylupaa; päätös 25.9.2018.
6. KKO myönsi A:lle valitusluvan. Valituksessaan A vaati, että B ja C tuomitaan rikoksestaan sakkoon ja että B velvoitetaan korvaamaan A:lle loukkauksen aiheuttamasta kärsimyksestä 3 500 euroa ja C 2 500 euroa taikka vahingonkorvauksia joka tapauksessa korotetaan. A vaati lisäksi, ettei korvausvelvollisuutta määrätä yhteiseksi eikä sitä sovitella.
7. KKO totesi, että A on esittänyt pääasiaratkaisua koskevia muutosvaatimuksia ja pyytänyt suullisen käsittelyn toimittamista asiassa, jossa hovioikeus ei ole myöntänyt jatkokäsittelylupaa. Näin ollen KKO:ssa oli kysymys siitä, olisiko hovioikeuden tullut myöntää A:lle jatkokäsittelylupa rangaistuksen määräämisen ja tuomittujen vahingonkorvausten osalta. Tämän kysymyksen ratkaisemiseksi suullinen käsittely ei ollut tarpeen.
8. Korkein oikeus katsoi laajasti perustellussa ratkaisussaan, että B:n ja C:n syyksi luetut teot eivät ole sellaisia, että niitä ainakaan selvästi olisi pidettävä rikoslajin normaalitapausta vähäisempinä eikä rangaistuksen tuomitsematta jättämistä vähäisyysperusteella ole asiassa pidettävä ainakaan selvästi oikeana.
9. KKO totesi, ettei rikos lähtökohtaisesti oikeuta vastaamaan siihen toisella rikoksella. B:n ja varsinkaan C:n teon osalta kysymys ei ole ollut hätävarjeluun tai pakkotilaan verrattavasta, ajallisesti läheisessä yhteydessä A:n tekoon olevasta tilanteesta. Lisäksi oikeuskäytännön perusteella on epäselvää, voidaanko A:n syyksi luettu rikos katsoa sellaiseksi muuksi provokaatioksi tai myötävaikutukseksi, jota lain esitöissä on tarkoitettu.
10. Korkein päätyisi siihen, ettei ole selvää, että käräjäoikeuden ratkaisu jättää B ja C rangaistukseen tuomitsematta on oikea. Ratkaisun oikeellisuutta on tämän vuoksi aihetta epäillä. Hovioikeuden olisi tullut rangaistuksen määräämisen osalta myöntää A:lle jatkokäsittelylupa muutosperusteella. Myöskään käräjäoikeuden ratkaisu vahingonkorvauksen sovittelun osalta ei ole ollut selvästi oikea, jota A:lle olisi tullut myöntää jatkokäsittelylupa myös tältä osin.
11. Näin ollen hovioikeuden olisi tullut myöntää A: le jatkokäsittelylupa oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 11 §:n 1 momentin 1 kohdassa mainitulla muutosperusteella.
12. KKO kumosi hovioikeuden päätöksen ja päätti myöntää A:lle jatkokäsittelyluvan. Asia palautettiin Vaasan hovioikeuteen, jonka tuli omasta aloitteestaan ottaa asia uudelleen käsiteltäväksi.
13. Täysin selvä tapaus. Tässäkin tapauksessa on syytä epäillä, että hovoikeus on lähinnä vain omaa työtään keventääkseen evännyt A:n hakeman luvan. Vaikka lupa tulisi lain mukaan myöntää jo silloin, kun on on aihetta epäillä käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta, hovioikeuksilla on taipumus katsoa, että lupa on myönnettävä vain, jos käräjäoikeuden ratkaisu on selkeästi virheellinen. Hovioikeudet siis tulkitsevat lakia selvästi virheellisesti. Tämän mahdollistaa se, ettei hovioikeuksien tarvitse lain mukaan perustella luvan epäävää päätöstään asiallisesti mitenkään. Oikeusvarmuus ja asianosaisen oikeus saada asia tutkituksi asianmukaisella tavalla vaarantuvat merkittävällä tavalla.
2 kommenttia:
Asiaa on hiljattain sivuttu EUT:n oikeuskäytännössä asiassa C‑433/18 (ML v. OÜ Aktiva Finants), joka koskee suomalaista jatkokäsittelylupaa.
EUT:n julkisasiamies oli ratkaisuehdotuksessaan sitä mieltä, että jatkokäsittelyluvan epäämistä koskevat päätökset olisi perusteltava (linkki ehdotukseen: http://curia.europa.eu/juris/document/document.jsf?text=&docid=216561&pageIndex=0&doclang=FI&mode=lst&dir=&occ=first&part=1&cid=8258785)
Ratkaisukokoonpano päätti toisin.
Tuossa anonyymin edellä viittaamassa asiassa ei kyllä ole ollut lainkaan kyse jatkokäsittelyluvan epääämispäätöksen perustelemisvelvollisuudesta, vaan jatkokäsittelyluvan soveltamisesta asiassa, joka koskee ulkomaisen tuomion julistamista täytäntöönpanokelpoiseksi.
https://korkeinoikeus.fi/material/attachments/kko2/liitteet_kko2/pcpQjVjBv/Ennakkoratkaisupyynto_28.6.2018.pdf
Lähetä kommentti