perjantai 9. kesäkuuta 2017

52. Markku Fredman: (Koti)etsinnän jälkikontrolli, KKO 2017:40


1. Kirjoitin tässä blogissa, numerossa 38, korkeimman oikeuden ratkaisusta KKO 2017:20, joka koski poliisin menettelyä kotietsinnässä. Tuolloin kirjoitin kotietsinnän jälkikontrollista seuraavaa:

2. Kotietsinnän jälkikontrolli tuli lakiin hieman erikoisella tavalla. Esitutkinta- ja pakkokeinotoimikunnassa (2007 – 2009) asiasta keskusteltiin, mutta toimikunnan enemmistö ei lämmennyt ajatukselle tuomioistunkontrollista. Toimikunta sai asiasta lausunnon hallintoneuvos Matti Pellonpäältä, joka keskittyi lähinnä siihen, pitäisikö päätöksentekijänä kotietsintöjen osalta olla tuomioistuin. Allekirjoittaneen ja silloisen kollegani, nykyisen laamanni Tuija Turpeisen yhteinen eriävä mielipide toimikunnan mietintöön ei saanut myöskään lausunnonantajien kannatusta.

3. Päädyin sitten ehdottamaan valittamista EIT:hen kahdelle ensimmäiselle asiakkaalle, joiden asioissa oli tehty kotietsinnät. Lokakuussa 2009 tehdyt valitukset käsiteltiin pikavauhdilla, kun olin valituksessa viitannut vireillä olevaan lakihankkeeseen. EIT antoi 15.2.2011 ratkaisunsa asioissa Harju v. Suomi ja Heino v. Suomi. Niissä kummassakin todettiin 8 artiklan loukkaus, koska tehtyjä kotietsintöjä ei ollut voinut saattaa jälkikäteen tuomioistuimen arvioitavaksi eikä niistä myöskään oltu alun perin päätetty tuomioistuimessa. Riippumattoman kontrollin täydellinen puuttuminen ei kelvannut EIT:lle.

4. Näiden EIT ratkaisuiden perusteella eduskunnan perustuslakivaliokunta edellytti lausunnossaan 8.3.2011 kotietsinnän tuomioistuinkontrollia perustuslakikysymyksenä. Laki asiasta tuli voimaan 1.8.2011. Sen sijaan muilta osin esitutkintauudistus tuli voimaan vasta 1.1.2014.

5. Pienenä knoppina on huomattava, että vuoden 2014 alusta alkaen kotietsinnät tarkoittavat vain kotirauhan piiriin tehtäviä etsintöjä. Laissa erotettiin erilliseksi pakkokeinoksi paikanetsintä, joka kohdistuu muihin kuin kotirauhan suojaamiin paikkoihin. Kotietsinnän jälkikontrolli koskee vain kotietsintöjä – ei paikanetsintöjä. Ennen uuden pakkokeinolain voimaantuloa 1.8.2011 – 31.12.2013 välisenä aikana tuomioistuimet tutkivat vaadittaessa myös esim. toimistoihin tai autoihin tehtävien etsintöjen laillisuuden ja niissä noudatetut menettelytavat. Enää se ei ole mahdollista muuten kuin sen arvioimiseksi olisiko paikanetsinnän sijasta tullut suorittaa erityinen kotietsintä (ks. HelHO:2015:19 ja AOA 29.5.2016, 2657/4/14).

2. Oikeustila on tänään muuttunut. Korkein oikeus antoi tänään ratkaisun KKO 2017:40, jossa oli kyseessä paikanetsintä tilitoimiston toimitiloihin. Käräjäoikeus oli jättänyt tutkimatta tilitoimisto A Oy:n hakemuksen tutkia oliko poliisi menetellyt asiassa pakkokeinolain mukaisesti. Käräjäoikeus totesi, että vain pakkokeinolain mukaisen kotietsinnän voi jälkikäteen saattaa tuomioistuimen arvioitavaksi. Kun tapauksessa etsintä oli toteutettu tilitoimistossa, joka ei kuulu pakkokeinolaissa viitatussa rikoslain määrittelysäännöksessä (RL 24:11) kotirauhan piiriin, ei toimistotilan haltijalla ollut oikeutta saada menettelyn lainmukaisuutta arvioiduksi. Kyse oli pakkokeinolain tarkoittamasta paikanetsinnästä.

3. Helsingin hovioikeus tutki asiasta tehdyn valituksen ja antoi edellä jo edellisessä kirjoituksessani mainitun ratkaisun HelHO 2015:19. Siinä hovioikeus katsoi, että käräjäoikeuden olisi tullut tutkia hakemus siltä osin olisiko asiassa ollut kysymys erityisestä kotietsinnästä. Tästä pakkokeinosta on kyse silloin kun etsinnän kohteeksi on syytä olettaa joutuvan tietoa, josta oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 23 §:n 1 momentissa tarkoitettu henkilö ei saa todistaa oikeudenkäynnissä tai josta mainitun luvun 24 §:n 2 tai 3 momentissa tarkoitettu henkilö saa kieltäytyä kertomasta ja johon ei tämän lain 7 luvun 3 §:n nojalla saa kohdistaa takavarikkoa tai asiakirjan jäljentämistä. Kyse on käytännössä potilas-, asianajo- ja virkasalaisuuksien sekä lähdesuojan lisäsuojasta esitutkintaviranomaisen pakkokeinoja vastaan.

4. Hovioikeus arvioi voisiko kyse olla tilanteesta, jossa oli syytä olettaa, että etsinnän kohteeksi päätyisi takavarikkokiellossa olevaa aineistoa. Hakija oli asiassa väittänyt, että tilitoimistolla oli ollut asiakkaita, joita se oli avustanut erilaisissa oikeudellisissa asioissa hallintotuomioistuimissa ja viranomaisissa. Etsinnät ja takavarikot olivat kohdistuneet tilitoimiston tiloissa olleisiin tilitoimiston asiakkaiden tietoihin, minkä vuoksi tietojen salassapito oli vaarantunut. Tilitoimiston omistaja ei edellä mainitun säännöksen perusteella olisi saanut todistajana kertoa asiakkaiden tiedoista.

5. Hovioikeus totesi, että tilitoimiston ei pelkästään sen toiminnan luonteen perusteella voida katsoa toimivan oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 23 §:n 1 momentin 4 kohdan tarkoittamana asiamiehenä tai oikeudenkäyntiavustajana, eikä hakija ole myöskään esittänyt seikkoja, joiden perusteella tilitoimistoa voitaisiin sen hallussa pitämien asiakkaidensa tietojen perusteella pitää edellä tarkoitettuna asiamiehenä tai avustajana. Tämän vuoksi erityistä kotietsintää koskevat säännökset eivät tulleet hovioikeuden mielestä sovellettavaksi asiassa. Kysymys on siten ollut paikanetsinnästä.

6. Hovioikeus totesi, että käräjäoikeuden päätöksessä mainituin perustein paikanetsintää ei voitu saattaa tuomioistuimen ratkaistavaksi.

7. Tilitoimisto A Oy sai asiassa valitusluvan. Korkein oikeus totesi, että asiassa on yhtiön valituksen johdosta kysymys siitä, olisiko yhtiön toimitiloissa toimitettuihin etsintöihin pitänyt soveltaa pakkokeinolain 8 luvun erityistä kotietsintää koskevia säännöksiä, joiden mukaan etsintää varten on määrättävä etsintävaltuutettu ja etsinnästä päättää tuomioistuin.

8. Korkein oikeus on omasta aloitteestaan ottanut ensiksi ratkaistavakseen kysymyksen siitä, voidaanko tilitoimiston toimitiloissa suoritetut etsinnät, jotka niiden toimittamista koskevien päätösten mukaan ovat olleet paikanetsintöjä, saattaa tuomioistuimen tutkittavaksi.

KKO 2017:40

9. Korkein oikeus kiinnitti huomiota Suomen kansallisen lain ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käytännöstä ilmenevään eroon. Suomessa kotietsinnäksi kutsutaan menettelyä, jossa tunkeudutaan kotirauhan piiriin. Sen sijaan EIT on vakiintuneesti katsonut, että myös yrittäjän toimitilat kuuluvat ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan suojan piiriin. Kysymys on käytännössä siitä onko Suomessa perusteltua tai edes sallittua tehdä ero varsinaisen asuintilan ja toimistotilan välille siten, että perustuslakivaliokunnan edellyttämä jälkikontrolli koskisi vain koteihin tehtyjä etsintöjä.

10. Korkein oikeus totesi seuraavaa:

13. Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan mukaan jokaisella on oikeus nauttia kotiinsa kohdistuvaa kunnioitusta. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännössä kodin käsite on laajentunut koskemaan myös liikehuoneistoja ja ammattikäytössä olevia huoneistoja (ks. esim. Niemietz v. Saksa, 13710/88, tuomio 16.12.1992, kohdat 27 – 33; Buck v. Saksa, 41604/98, tuomio 28.4.2005, kohdat 31 – 33; Sallinen ym. v. Suomi, 50882/99, tuomio 27.9.2005, kohdat 70 – 71; Heino v. Suomi, 56720/09, tuomio 15.2.2011, kohta 33; Lindstrand Partners Advokatbyrå AB v. Ruotsi, 18700/09, tuomio 20.12.2016, kohta 83; Posevini v. Bulgaria, 63638/14, tuomio 19.1.2017, kohta 65).

14. Ihmisoikeustuomioistuin on edellä mainitussa asianajotoimistossa toimitettua etsintää koskeneessa ratkaisussa Heino v. Suomi (kohdat 44 – 48) todennut ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan loukkauksen, koska Suomen lainsäädäntö ei sisältänyt riittäviä oikeusturvakeinoja joko ennen etsintää tai sen jälkeen. Ihmisoikeustuomioistuin on myös esimerkiksi edellä mainitussa valokuvastudiossa toimitettua etsintää koskeneessa ratkaisussa Posevini v. Bulgaria (kohdat 83 – 87) katsonut Bulgarian rikkoneen oikeutta tehokkaisiin oikeussuojakeinoihin koskevaa ihmisoikeussopimuksen 13 artiklaa, koska Bulgarian lainsäädäntö ei mahdollistanut etsinnän lainmukaisuuden saattamista tuomioistuimen tutkittavaksi.

11. Korkein oikeus totesi pakkokeinolain johtavan ristiriitaan ihmisoikeussopimuksen tulkintakäytännön kanssa, jos säännöstä tulkittaisiin sanamuotonsa mukaisesti niin, että yrityksen toimitiloissa suoritettu etsintä voidaan saattaa tuomioistuimen tutkittavaksi vain silloin, kun kyse on ollut pakkokeinolaissa käytetyn käsitteistön mukaisesta erityisestä kotietsinnästä.

12. Korkein oikeus totesi, että tilitoimiston toimitilat kuuluvat ihmisoikeussopimuksen 8 artiklassa tarkoitetun kodin suojan piiriin. Sen vuoksi yhtiöllä on ollut oikeus saattaa toimitiloissaan suoritettujen etsintöjen lainmukaisuus tuomioistuimen tutkittavaksi riippumatta siitä, onko niitä pakkokeinolaissa käytetyn käsitteistön mukaan pidettävä erityisinä kotietsintöinä vai paikanetsintöinä.

13. Näin arvioituaan korkein oikeus selosti miten etsintä oli tapahtunut ja päätyi siihen, että asiassa esitetyn selvityksen perusteella ei ollut pääteltävissä, että etsintää suorittaneilla poliisimiehillä olisi ollut etsintää aloitettaessa tai sen aikana syytä olettaa, että etsinnän kohteeksi joutuu laissa tarkoitettua salassapitovelvollisuuden alaista tietoa. Siten etsinnät on voitu toimittaa paikanetsintöinä. Yhtiön väite, jonka mukaan etsinnöissä on menetelty virheellisesti, kun niissä ei ole noudatettu erityistä kotietsintää koskevia menettelysäännöksiä, oli näin ollen perusteeton.

14. Ratkaisu on selkeä ja helppo hyväksyä, kun tuntee sen lainsäädäntöhistorian, josta blogissa nro 38 kirjoitin ja joka edellä on siteerattu. Mutta miksi ihmeessä lainsäätäjä on Suomessa päätynyt tekemään eron kotien ja toimistojen välille, vaikka perustuslakivaliokunta vetosi nimenomaan EIT:n käytäntöön, ja em. ratkaisuun Heino v. Suomi, jossa eroa ei tehdä?

15. Kyseessä taisi olla lainsäätäjän lapsus. Kuten viimeksi kirjoitin lisättiin kotietsinnän jälkikontrolli pakkokeinolakiin vasta eduskuntakäsittelyssä ja nimenomaan sen viimeisinä päivänä kun vaalikausi oli päättymässä ja kiire oli kauhea.

16. Aiemmassa vuoden 1987 pakkokeinolaissa kotietsintä oli yleiskäsite, joka koski myös vaikkapa auton takakonttiin tehtävää tarkastusta. Hallituksen esityksessä uudeksi pakkokeinolaiksi kotietsintä jaettiin kolmeen eri osaan ja ”yleinen kotietsintä” jäi koskemaan vain kotirauhan piiriin tehtäviä etsintöjä. 

17. Kun perustuslakivaliokunta oli katsonut jälkikontrollin puuttumisen olevan perustuslain vastaista, tuli oikeusministeriölle kiire tehdä muutos jo aiempaan pakkokeinolakiin, koska uuden pakkokeinolain oli tarkoitus tulla voimaan vasta parin vuoden kuluttua eduskunnan hyväksymisestä. Ilman pikaista muutosta syntyisi välitila, jonka aikana tuomioistuimilla olisi ollut perustuslaillinen velvollisuus tutkia kotietsintöjen laillisuutta, mutta ei minkäänlaista lainsäädäntöä käsittelyn pohjaksi.

18. Vanhaan pakkokeinolakiin lisättiin säännös ”kotietsinnän” jälkikontrollista. Vaikka kuinka pidettiin kiirettä, ehti väliin tulla joukko langettavia ratkaisuja EIT:stä jälkikontrollin puuttumisen perusteella.

19. Kuten totesin vanhassa laissa ”kotietsintä” koski kaikkiin paikkoihin tehtyjä etsintöjä. Näyttää ilmeiseltä, että lainvalmistelijat eivät muistaneet pilkkoneensa vanhan ”kotietsinnän” kolmeen osaan uudessa laissa ja he tulivat ympänneeksi myös uuteen lakiin säännöksen ”kotietsinnän” jälkikontrollista, joka ei siis uuden lain terminologiassa koskenutkaan kuin kotirauhan piiriin ulottuvia etsintöjä (yleinen kotietsintä) ja takavarikkokiellon alaiseen aineistoon mahdollisesti ulottuvia etsintöjä (erityinen kotietsintä). Paikanetsinnät jäivät sääntelyn ulkopuolelle.

20. Miksi asiaa ei havaittu? Ratkaisevaa lienee se, että siinä vaiheessa kun perustuslakivaliokunta antoi lausuntonsa lakivaliokunnalle, eivät lakivaliokunnan kuulemat asiantuntijat koskaan nähneet niitä pykäliä, jotka oikeusministeriössä oli valmisteltu etsintöjen jälkikontrollin toteuttamiseksi. Ministeriössä valmisteltiin viime hetkillä ennen valtiopäivien päättymistä pykälät ja valiokunta liitti ne mietintöönsä varaamatta ajan puutteen takia asiantuntijoille tilaisuutta kommentoida uusia pykäliä. Toisaalta, kun itsekin olin lakivaliokunnan kuulema asiantuntija, ei ole mitenkään sanottu, että asiaan olisi osattu kiinnittää huomiota. Kotietsinnällä oli tuohon aikaan vakiintunut sisältönsä ja olisi edellytetty melkoista nokkeluutta sen tajuamiseen, että uudessa laissa kotietsinnäksi ei enää kutsutakaan kaikkia etsintöjä ja sen vuoksi ilmausta olisi tullut muuttaa, jotta myös toimistoissa tehtäviin etsintöihin liittyisi jälkikontrolli.

21.Korkeimman oikeuden ratkaisu on siis oikeusohjeensa osalta helposti hyväksyttävä ja se muuttaa selvästi oikeustilaa välittömin vaikutuksin. Se, mikä on yllättävää, on korkeimman oikeuden valmius astua reilu askel lainsäätäjän tontille ja antaa tuoreelle lainsäännökselle selvästi sanamuodon vastainen laajentava tulkinta. Toisena vaihtoehtona olisi ollut asian toteaminen annettavassa ratkaisussa ja sen perusteella tehty esitys (Laki korkeimmasta oikeudesta 4,2 §) valtioneuvostolle lain muuttamiseksi vastaamaan Suomen ihmisoikeusvelvoitteita ja ehkä myös kansallisia perusoikeuksiamme. Huomionarvoista on se, että korkein oikeus mainitsee Finlex-selosteessa sovellettuna lainkohtana EIS 8 artiklan mutta ei vastaavaa Suomen Perustuslain säännöstä.

3 kommenttia:

Jyrki Virolainen kirjoitti...

Kiitän Markku Fredmania nopeasta ja asiantuntevasta kommenttikirjoituksesta! Hän selvitti myös, mistä kerrottu ristiriita PKL 8 luvun 18 §:n 1 momentin ja ihmisoikeussopimuksen tulkintakäytännön välillä on johtunut.

Minusta ei voida oikeastaan sanoa, että KKO olisi tulkinnallaan astunut lainsäätäjän tontille. Kyse on ollut, kuten KKO on perustelukappaleessa 16 todennut, ihmisoikeusmyönteisestä laintulkinnasta, joka on perus- ja ihmisoikeuksien turvaamiseksi sallittua. KKO:n lainkäytöllä ja ennakkopäätöksillä on muutoinkin tietty oikeutta kehittävä funktio.

Nimetön kirjoitti...

Hienoa, että tässä asiassa on näin nopeasti asiantunteva artikkeli blogissa. Kiitokset siitä kirjoittajalle!

KKO ei ehkä astunut lainsäätäjön tontille, mutta perinteisesti ja erityisesti huomioon ottaen vielä voimassa olevan perustuslain 106 §: "Jos tuomioistuimen käsiteltävänä olevassa asiassa lain säännöksen soveltaminen olisi ilmeisessä ristiriidassa perustuslain kanssa, tuomioistuimen on annettava etusija perustuslain säännökselle" on korkein oikeus mielestäni mennyt varsin pitkälle sen tulkinnan kanssa, että tapauksessa Pakkokeinolain säännös on ollut ILMEISESSÄ ristiriidassa perustuslain turvaamien perus- ja ihmisoikeuksien kanssa (vrt. perustuslain 22 §).

Tämä KKO:n rohkea linja saa minulta kuitenkin pelkästään myönteistä nyökyttelyä. Olisi jo aika muuttaa perustuslain 106 § vastaamaan modernia käsitystä tuomioistuimien tehtävästä perus-ja ihmisoikeuksien viimeisenä takeena. Näin siis PL 106 §:stä tulisi poistaa sana "ilmeisessä".

Nimetön kirjoitti...

KKO 2017:40-ratkaisussa ei kuitenkaan sovellettu PL 106 §:ää vaan PL 22 § mukaista ihmisoikeusmyönteistä laintulkintaa. KKO on käsittääkseni useissa ennakkopäätöksissään katsonut että mahdollista jännitettä lainsäännöksen ja perus/ihmisoikeuksien välillä tulee ensisijaisesti ratkaista soveltamalla PL 22 § mukaista ihmisoikeusmyönteistä laintulkintaa ja vasta siinä tilanteessa että ihmisoikeusmyönteinen laintulkinta ei ole riittävä "lääke" harkitaan PL 106 §:än soveltamista (lainsäännöksen huomioimatta jättäminen). PL 106 § on ns. järeämpi keino jota käytetään ainoastaan jos PL 22 § ei ole riittävä; tämä on perusteltua myös hienovaraisuus- ja esteettisistä syistä.

Jos kuitenkin hypoteettisesti tarkastellaan tilannetta siltä kannalta että KKO olisi tässä tapauksessa halunnut käyttää juuri PL 106 §:ää, täyttyisi myös tämän säännöksen vaatimus ilmeisestä ristiriidasta selvästi. Jos EIS 8 art. nykyisen tulkintakäytännön mukaan myös liiketiloihin kohdistuneiden estintöjen kohdalla edellytetään tehokasta tuomioistuinkontrollia, mutta Suomen lainsäädäntö ei sellaista kontrollia oikeussubjekteille suo (hypotesoidaan että PL 22 § ei anna riittävää tulkintajoustoa!) niin olisi siinä tapauksessa selvää että lain säännös on ilmeisessä ristiriidassa perustuslain säänöksen kanssa - huomioonottaen että perustuslaki turvaa ja kattaa välillisesti myös EIS:n määrittämät oikeudet. Ilmeisempää ristiriitaa ei siinä tapauksessa mielestäni voisi ollakaan!