1. Korkein oikeus antoi tänään mielenkiintoisen prosessioikeutta koskevan ennakkopäätöksen KKO 2022:14, jossa on kysymys prekluusiosta ja siihen liittyen tuomioistuimen prosessinjohdosta, tarkemmin sanottuna aineellisesta eli materiaalisesta prosessinjohdosta, sekä ylityökorvaussaatavien vanhentumisesta. Ratkaisun perusteluissa kiinnitetään huomiota myös huolellisen asianajon merkitykseen.
2. Tapaus on sinänsä melko selvä ja helppo ratkaista - kelpaisi näin ollen varsin hyvin myös prosessioikeuden peruskurssin tenttikysymykseksi (!) - mutta ratkaisulla on kuitenkin oikeuskäytännön ohjaamisen kannalta selkeää ennakkopäätösarvoa. Erityishuomion ansaitsevat ratkaisun perustelut. Katsotaanpa hieman tarkemmin, mistä on kysymys.
3. Varsinais-Suomen käräjäoikeus oli 29.1.2019 velvoittanut yhtiön maksamaan A:lle maksamattomia yleissitovaan työehtosopimukseen perustuvia ylityökorvauksia vuosilta 2011–2014 yhteensä 12 168,05 euroa korkoineen. A:n ylityökorvauksia koskeva kanne on tullut käräjäoikeudessa vireille 30.10.2017.
4. Yhtiö oli valituksessaan Turun hovioikeudelle vedonnut uutena seikkana siihen, että A:n ylityökorvaussaatavat olivat vanhentuneet sittemmin kumotun työaikalain (605/1996) 38 §:n nojalla. Perusteenaan tähän uuteen seikkaan vetoamiselle yhtiö esitti, että työaikasidonnaisten saatavien vanhentumista koskeva oikeuskäytäntö oli asian käräjäoikeuskäsittelyn aikana muuttunut korkeimman oikeuden annettua ratkaisunsa KKO 2018:10.
5. A vaati vastauksessaan, että yhtiön vanhentumisväite jätetään vasta hovioikeudessa esitettynä prekluusion takia oikeudenkäymiskaaren (OK) 25:17.1) nojalla tutkimatta.
6. Turun hovioikeus ratkaisi mainitun kysymyksen 17.9.2020 antamallaan päätöksellä. Hovioikeus totesi, että ennakkopäätös KKO 2018:10, johon yhtiö oli valituksessaan vedonnut, oli annettu 12.2.2018, ja että jatkettu valmisteluistunto ja pääkäsittely käräjäoikeudessa oli pidetty 4.12.2018 eli vajaat 10 kuukautta KKO:n antaman ratkaisun jälkeen. Hovioikeus katsoi, ettei yhtiö ollut saattanut todennäköiseksi, ettei se olisi voinut vedota vanhentumiseen jo käräjäoikeudessa. Hovioikeus on sen vuoksi jättänyt yhtiön vanhentumisväitteen tutkimatta. Pääasiaratkaisullaan hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota ylityökorvausten osalta.
7. KKO myönsi yhtiölle valitusluvan. Yhtiö vaati valituksessaan että hovioikeuden päätös kumotaan virheellisenä ja asia palautetaan hovioikeuteen siltä osin kuin yhtiön esittämää vanhentumisväitettä ei ollut käsitelty hovioikeudessa. A vaati yhtiön valituksen hylkäämistä. KKO:ssa oli ratkaistavana se, olisiko hovioikeuden pitänyt tutkia yhtiön esittämä vanhentumisväite eli oliko saamisen vanhentumiseen vetoaminen todella prekludoitunut.
8. Prekluusiolla tarkoitetaan prosessioikeudessa asianosaisen velvollisuutta suorittaa tietty prosessitoimi, esimerkiksi tosiseikkaan vetoaminen, tiettynä ajankohtana tai tietyn ajan kuluessa uhalla, ettei myöhästynyttä prosessitointa ja sen avulla esitettyä aineistoa oteta huomioon; oikeus prosessitoimen suorittamiseen on siten prekludoitunut. Prekluusio koskee käsitteenä asianosaisen oikeutta esittää vaatimuksia, vedota niiden perusteina oleviin oikeustosiseikkoihin sekä nimetä todistajia ja esittää muita todisteita. Prekluusiosäännöt koskevat vain dispositiiivisia riita-asioita eli asioita, joissa asianosiaset voivat tehdä oikeudenkäynnissä sovinnon. Käräjäoikeudessa oikeudenkäyntiaineisto on esitettävä pääsääntöisesti jo valmistelussa, ts. vasta pääkäsittelyssä esimerkiksi uuteen seikkaan vetoaminen on lähtökohtaisesti kiellettyä. Muutoksenhaussa uusien vaatimusten tai perusteiden esittäminen on yleensä mahdollista vain, jos asianosaisella ei ole ollut mahdollisuutta esittää niitä aikaisemmin tai hänellä on ollut pätevä syy tekemättä niin.
9. KKO totesi perustelujen aluksi, että OK 25 luvun 17 §:n 1 momentin mukaan valittaja ei saa hovioikeudessa riita-asiassa vedota muihin seikkoihin tai todisteisiin kuin niihin, jotka on esitetty käräjäoikeudessa, paitsi jos hän saattaa todennäköiseksi, ettei hän ole voinut vedota seikkaan tai todisteeseen käräjäoikeudessa tai että hänellä on ollut pätevä aihe olla tekemättä niin.
10. KKO totesi perusteluissaan, että säännöstä koskevissa perusteluissa on katsottu, että asianosaisella olisi pätevä aihe vedota seikkaan tai todisteeseen vasta hovioikeudessa esimerkiksi silloin, jos hän ei vielä alioikeuskäsittelyn aikana ole ymmärtänyt seikan tai todisteen merkitystä eikä sen voida katsoa johtuneen hänen huolimattomuudestaan (HE 15/1990 vp s. 125–126 ja HE 33/1997 vp s. 56).
11. KKO jatkoi: OK 25 luvun 17 §:n 1 momentissa säädetyn prekluusion tarkoituksena on edistää oikeudenkäynnin varmuutta ja keskittämistä sekä vaikuttaa oikeudenkäynnin joutuisuuteen estämällä sen kohteen ja oikeudenkäyntiaineiston hallitsematon laajeneminen oikeudenkäynnin myöhäisessä vaiheessa. Prekluusiolla pyritään siten myös turvaamaan asianosaisten prosessuaalinen tasavertaisuus ja vastapuolen puolustautumismahdollisuudet. Muutoksenhakuvaiheen prekluusiolla hovioikeudessa pyritään lisäksi turvaamaan oikeudenkäynnin painopisteen säilymistä käräjäoikeudessa ja oikeusastejärjestyksen ylläpitämistä (KKO 2019:56, kohta 15 ja siinä viitattu KKO 2015:51, kohta 22).
12. . Prekluusion edellytyksiä koskevassa punninnassa on KKO:n mukaan kuitenkin otettava huomioon myös tarve välttää sitä, että kielto vedota asian ratkaisemisen kannalta merkityksellisiin seikkoihin ja todisteisiin johtaisi oikeudenmenetyksiin, samoin kuin tarve välttää sitä, että seikkoihin ja todisteisiin vetoaminen ensimmäisessä oikeusasteessa laajenisi pelkästään varmuuden vuoksi. Prekluusio muutoksenhakuvaiheessa hovioikeudessa ei saa aiheettomasti estää aineelliseen totuuteen pääsemistä. Uuteen seikkaan tai todisteluun vetoamiselta edellytettyä pätevää aihetta arvioitaessa on otettava huomioon edellä kuvatut prekluusion eri suuntiin vaikuttavat tavoitteet. (Ks. KKO 2019:56, kohta 16 ja siinä viitatut KKO 2015:51, kohta 22 ja KKO 2015:28, kohta 7.)
13. Pätevän aiheen arvioinnissa keskeisenä lähtökohtana on lisäksi asianosaisen kulloistenkin oikeudenkäyntitoimien moitteettomuus ja huolellisuus (KKO 2019:56, kohta 17). Esimerkiksi ratkaisussa KKO 1996:135 on katsottu, että asianosaisella oli pätevä aihe vedota vakiintuneen oikeuskäytännön muuttumiseen vasta Korkeimmassa oikeudessa, kun muutos oli tapahtunut asian hovioikeuskäsittelyn päätyttyä.
14. KKO totesi arvioinnissaan, että yhtiö on katsonut, että sillä oli ollut hovioikeudessa pätevä aihe vedota vanhentumiseen, koska KKO oli antanut ratkaisunsa KKO 2018:10 vasta siinä vaiheessa, kun A oli jo nostanut kanteensa. Yhtiöllä ei ollut ollut perusteltua syytä oikeudenkäynnin kestäessä tarkastella kanneaikaan liittyviä kysymyksiä huomioon ottaen vakiintunut oikeuskäytäntö. Sen sijaan käräjäoikeudella oli ollut velvollisuus ottaa prosessinjohdollisin toimin vanhentuminen keskustelun kohteeksi varsinkin, kun se oli kantajan eduksi oma-aloitteisesti ottanut asiassa keskustelun kohteeksi erään työtuomioistuimen lausunnon. Lisäksi yhtiö on viitannut siihen, että ratkaisun KKO 2018:10 valossa hovioikeuden tuomio on aineellisesti väärä, ja katsonut, ettei prekluusio muutoksenhakuvaiheessa saa aiheettomasti estää aineelliseen totuuteen pääsemistä.
15. KKO totesi tämän johdosta, että siviiliprosessissa noudatettavan määräämisperiaatteen mukaisesti asianosaiset määrittävät riidan kohteen eli sen, mitä vaatimuksia he esittävät ja mihin seikkoihin niiden tueksi vetoavat. Riita-asiain oikeudenkäynnissä oikeudenkäyntiaineiston hankkiminen ja esittäminen kuuluvat asianosaisille eikä tuomioistuimelle. Myös tuomioistuimen on tämän ohella oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 21 §:n 1 momentin nojalla asian valmistelussa osaltaan huolehdittava siitä, että asianosaiset mainitsevat kaikki seikat, joihin he haluavat vedota. Jos oikeudenkäynnin kohdetta koskeva asianosaisen esitys on epäselvä tai puutteellinen, tuomioistuimella on saman pykälän 2 momentin nojalla kyselyvelvollisuus (KKO 2012:18, kohta 7). Tuomioistuimen tehtävänä ei kuitenkaan ole tutkia, mitä uutta selvitystä ja näyttöä juttuun olisi mahdollisesti saatavissa, vaan tuomioistuimen toiminta rajoittuu asianosaisten esittämän oikeudenkäyntiaineiston perusteella tapahtuvaan asian selvittämiseen.
16. Velan vanhentumisesta annetun lain (vanhentumislaki) 18 §:n 1 momentin mukaan velan vanhentuminen otetaan tutkittavaksi tuomioistuimessa tai muussa viranomaismenettelyssä vain asianosaisen väitteen perusteella. Lainkohdan perustelujen mukaan väitteenvaraisuus koskee myös kanneaikoja (HE 187/2002 vp s. 70).
17. Vanhentumislain mainitun lainkohdan perusteluissa (HE 187/2002 vp s. 70–71) on todettu, että vanhentuminen kuuluu seikkoihin, jotka tuomioistuimen on prosessinjohdollisin toimenpitein otettava asiassa keskustelun kohteeksi. Se, millaista vetoamista vanhentumisen huomioon ottaminen täsmällisesti edellyttää, ratkeaa yleisten väittämistaakkaa ja materiaalista prosessinjohtoa koskevien periaatteiden nojalla. Riittävänä voidaan pitää sitä, että velallisen vaatimuksista käy ilmi vanhentumiseen tai velkojan passiivisuuteen liittyviä näkökohtia. Jos vanhentumisen mahdollisuus ilmenee oikeudenkäyntiaineistosta, tuomioistuimen tulee kyselyoikeuttaan käyttämällä selvittää, onko velallisen aikomuksena vedota velan vanhentumiseen.
18. KKO totesi, että edellä kohdassa 13 todetuin tavoin prekluusion syrjäyttävän pätevän aiheen arvioinnissa keskeisenä lähtökohtana on asianosaisen kulloistenkin oikeudenkäyntitoimien moitteettomuus ja huolellisuus. Pätevä aihe voi siten olla kysymyksessä lähinnä silloin, kun asianosaisen menettelyä jättää seikkaan aikaisemmin vetoamatta voidaan pitää huolellisen ja tarkoituksenmukaisen prosessaamisen kannalta hyväksyttävänä ja ymmärrettävänä. Huolellisuusvaatimus korostuu silloin, kun asianosaisella on lainoppinut avustaja.
19. Tässä tapauksessa KKO oli antanut ratkaisunsa KKO 2018:10, jota yhtiö on pitänyt vanhentumiskysymyksen kannalta merkityksellisenä, lähes 10 kuukautta ennen tässä asiassa käräjäoikeudessa toimitettua jatkettua valmistelua ja pääkäsittelyä. Näin ollen olosuhteet, joiden perusteella pätevän aiheen olemassaoloa on tässä tapauksessa arvioitava, ovat olennaisesti toisenlaiset kuin ratkaisussa KKO 1996:135 tai ratkaisussa KKO 2015:28. Tässä tapauksessa yhtiöllä, jota on asiassa edustanut asianajaja, on ollut riittävästi aikaa ja mahdollisuuksia ottaa selkoa KKO:n ratkaisusta ja vedota sen perusteella käräjäoikeuden valmisteluistunnossa kanteessa vaadittujen saatavien vanhentumiseen, jos se on pitänyt sitä asiansa ajamisen kannalta tarpeellisena. Asian vaatima huolellinen asianajo on edellyttänyt, että asianosainen asiamiehineen tarkistaa käsittelyn kestäessäkin vaatimuksiaan ja perusteitaan, jos asian kannalta merkitykselliset muutokset oikeustilassa antavat siihen aihetta. Kun yhtiö ei ole näin menetellyt, vaan se on katsonut voivansa tässä suhteessa jättäytyä tuomioistuimen prosessinjohtotoimien varaan, vetoamatta jättämistä ei voida pitää huolellisen prosessaamisen kannalta hyväksyttävänä.
20. KKO lausui, että yhtiö ei ole lausumissaan käräjäoikeudessa millään tavoin nostanut esiin A:n ylityösaatavia koskevaa kanneaikaa tai saatavien vanhentumista koskevia kysymyksiä. Yhtiön lausumat eivät ole olleet sillä tavoin epäselviä tai tulkinnanvaraisia, että käräjäoikeudella voitaisiin katsoa olleen velvollisuus ryhtyä selventämään niitä prosessinjohtotoimin tai velvollisuus nostaa vanhentumista koskeva kysymys omasta aloitteestaan esille oikeudenkäyntiaineiston rikastamiseksi. Lisäksi kyseessä ei ole ollut tilanne, jossa vanhentumista olisi voitu pitää ilmeisen selvänä. Vanhentumiskysymyksen esiin nostaminen viran puolesta olisi merkinnyt rikastavaa prosessinjohtoa työoikeudellisessa asiassa vahvempana osapuolena pidettävän työnantajayrityksen hyväksi asiassa, jossa sitä on edustanut asianajaja. Aihetta toisenlaiseen arvioon ei anna se, että käräjäoikeus on käsittelyn kestäessä kiinnittänyt asianosaisten huomiota erääseen työtuomioistuimen lausuntoon vuodelta 1992.
21. Mainituilla perusteilla KKO katsoi, että yhtiö ei ole osoittanut sillä olleen OK 25 luvun 17 §:n 1 momentissa tarkoitettua pätevää aihetta vedota vanhentumiseen vasta hovioikeudessa. KKO hylkäsi yhtiön valituksen, joten hovioikeuden päätös jäi pysyväksi.
22. KKO:n ratkaisuseloste
https://korkeinoikeus.fi/fi/index/ennakkopaatokset/kko202214.html
23. Ratkaisu oli helppo ja selvä, ja jo hovioikeus osui siinä oikeaan lopputulokseen. KKO antaa perusteluissaan varsin oivallisen oppitunnin tuomareille, asianajajille ja prosessioikeuden harrastajille tietyissä prosessioikeuden perusasioista. Perusteluissa kerrotaan aluksi prekluusion tavoitteista (perustelukappale 8) ja pääpiirteet OK 25:17.1:n tulkinnasta sekä siitä, mitä lainkohdassa mainitulla pätevällä aiheella tarkoitetaan.
24. Perusteluissa käsitellään myös sitä, mitä seikkaan vetoamiselta tulee väittämistaakan täyttämiseksi edellyttää (kappale 14) sekä korostetaan asianosaisten prosessitoimilta edellytettävää moitteettomuutta ja huolellisuutta (perustelukappale 15). KKO:n mukaan "asian vaatima huolellinen asianajo on edellyttänyt, että asianosainen asiamiehineen tarkistaa käsittelyn kestäessäkin vaatimuksiaan ja perusteitaan, jos asian kannalta merkitykselliset muutokset oikeustilassa antavat siihen aihetta. Kun yhtiö ei ole näin menetellyt, vaan se on katsonut voivansa tässä suhteessa jättäytyä tuomioistuimen prosessinjohtotoimien varaan, vetoamatta jättämistä ei voida pitää huolellisen prosessaamisen kannalta hyväksyttävänä" (perustelukappale 16). - Yhtiön asianajajan asianajo sai täten KKO:lta siis täystyrmäyksen.
25. Mielenkiintoista on myös KKO:n pohdinta siitä, olisiko yhtiöllä ollut pätevä syy olla vetoamatta käräjäoikeudessa saamisen vanhentumiseen siksi, ettei käräjäoikeus harjoittanut asian käsittelyssä aktiivista prosessinjohtoa eikä siis ottanut omasta aloitteestaan vanhentumiskysymystä keskustelun kohteeksi; tätä koskeva yhtiön väite kerrotaan perustelukappaleessa 11.
26. KKO torjuu yhtiön sanotun väitteen ja näkemyksen lausumalla näin: "Tuomioistuimen tehtävänä ei kuitenkaan ole tutkia, mitä uutta selvitystä ja näyttöä juttuun olisi mahdollisesti saatavissa, vaan tuomioistuimen toiminta rajoittuu asianosaisten esittämän oikeudenkäyntiaineiston perusteella tapahtuvaan asian selvittämiseen". Huomionarvoinen on myös KKO:n lausuma perustelukappalessa 17: "Vanhentumiskysymyksen esille nostaminen viran puolesta olisi merkinnyt rikastavaa prosessinjohtoa työoikeudellisessa asiassa vahvempana osapuolena pidettävän työnantajayrityksen hyväksi asiassa, jossa sitä on edustanut asianajaja."
27. Vanha prosessioikeuden tutkija, joka on kirjoittanut myös prosessinjohdosta usein, ei voi muuta kuin taputtaa käsiään KKO:n perusteluille. KKO:n tarjoilema oppitunti ei ole sinänsä ihme, sillä onhan KKO:n jaoston puheenjohtajana jutussa ollut presidentti Tatu Leppänen, jonka väitöskirjan virallisena vastaväittäjänä aikoinaan eli vuonna 1998 toimin.
28. Mutta entä jos käräjäoikeus olisi käyttänyt asiassa prosessinjohtovaltuuksiaan ja kiinnittänyt, tavalla tai toisella, asianosaisten ja lähinnä yhtiön asiamiehen huomiota ko. ylityötyökorvaussaamisten mahdolliseen vanhentumiseen ja KKO:n ratkaisuun 2018:10? Olisiko KKO:n mainitsema rikastava prosessinjohto ollut jälkikäteen arvioituna todella epäsopivaa tai kiellettyä ja olisiko käräjäoikeutta voitu kritisoida liian aktiivisesta prosessinjohdosta ja olisiko sen puolueettomuus vaarantunut? Mielenkiintoinen kysymys. Itse sanoisin, että tuollaisessa tilanteessa riippuu paljon siitä tavasta, jolla tuomari olisi puuttunut asiaan. Selvää on, ettei hän olisi saanut sanoa esimerkiksi, että "saatavahan näyttäisi olevan vanhentunut" tai kysyä, aikooko yhtiön asianajaja vedota saamisen vanhentumiseen. Sitä vastoin epäsuorasti tai niin sanotusti "kautta rantain" puheenjohtaja olisi ehkä voinut ottaa asian puheeksi, vai mitä? Jälkikäteen eli muutoksenhakuvaiheessa alemman oikeuden "yliaktiiviselta" vaikuttavaan aineelliseen prosessinjohtoon on vaikea puuttua.
29. Kuten KKO:n perusteluista nähdään, se on jo aiemmin muutamissa ennakkopäätöksissään ottanut kantaa prekluusioon hovioikeusvaiheessa. KKO viiittaa näihin ratkaisuihin ao. kohdissa, mikä on tietenkin asianmukaista, samoin lyhyesti lainvalmistelutöihin (HE 15/1990 vp). Mutta sen sijaan hieman yllättävää on, ettei perusteluissa viitata lainkaan prosessioikeudellisessa kirjallisuudessa prekluusiosta ja siinä yhteydessä pätevän aiheen kriteereistä esitettyihin käsityksiin. Prekluusiosta on kuitenkin kirjoitettu Suomessa viimeisten 30 vuoden aikana todella runsaasti niin oppi-ja väitöskirjoissa kuin artikkeleissakin. Kirjallisuudessa esitetyt kannnotot ovat vaikuttaneet oikeuskäytäntöön ja luultavasti myös KKO:n ratkaisuihin ja päin vastoin. Tämä vuorovaikutus olisi edellyttänyt, että perusteluissa olisi joissakin kohdin edes lyhyesti viitattu siihen, mitä prekluusiosta ja sen suhteesta aineelliseen (materiaaliseen) prosessinjohtoon on kirjallisuudessa lausuttu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti