236 a. Heikki Kemppisen väitöskirjan yksityiskohtaista tarkastelua

1. Tuomion perusteleminen ja perustelut voidaan jakaa kolmeen osaan sen mukaan, mitä osaa ratkaisusta perusteellaan. Tässä tarkoituksessa puhutaan 1) faktaperusteluista eli näytön tai näyttökysymysten taikka todistusharkinnan)perustelemisesta, 2) normiperusteluista eli lain soveltamista koskevien kysymysten perustelemisesta sekä 3) seuraamusperusteluista eli seuraamusharkinnan perustelemisesta; riksrosessissa etenkin rangaistuksen määräämisen ja mittaamisen perusteluista. Kaikista osakysymyksistä on prosessioikeudessa kirjoitettu jo varsin paljon, eniten kuitenkin näytön perustelemisesta varsinkin rikosjuttujen osalta. Normi- ja seuraamusperusteluista on kirjoitettu vähemmän. Oikeuskäyntöä eli eri tuomioistuinten julkaistuja ratkaisuja on kertynyt runsaasti kaikista osa-alueista, eniten faktaperusteluista ja rangaistuksen perustelemisesta. 

2. Tuomion perustelelemista koskeva tutkimus voidaan, jos niin halutaan, jakaa toereettiseen ja toisaalta empiiriseen eli perustelukäytäntöä koskevaan tutkimukseen. Rajanveto on varsin häilyvä, kuten asian laita on lainkäyttöä ja tuomioituinten toimintaa koskevien tutkimusten kohdalla yleensäkin.  Empiirinen tutkimus ei ole mahdollista ilman perustelmisen problematiikkaa koskevien teorettisten näkökohtien selvittämistä, eikä teorettinen tutikmus puolestaan ilman tiivistä perehtymistä tuomioistuinten perustelemiskäytäntöihin. 

3. Perustelemisen teoriaa ja faktaperusteluja prosessiperiaatteiden valossa on Suomessa selvittänyt etenkin Mika Huovila vuonna 2003 ilmestyneessä väitöskirjassaan Periaatteet ja perustelut. Itse olen yhdessä entisen oppilaani OTL Petri Martikaisen kanssa tutkinut laajasti perustelujen teoreettisia kysymyksiä oikeusperiaatteiden, oikeushistorian ja oikeusvertaiun valossa vuonna 2003 julkaistussa kirjassa Pro et contra. Tumion perustelemisen keskeisiä kysymyksiä; lanseerasimme kirjassa pro et contra -perustelumetodin, joka on sittemin saanut ilahduttavasti jalansijaa myös muissa teoksissa ja artikkeleissa samoin kuin oikeuskäytännössäkin. Laajemmin olemme Martikaisen kanssa syventyneet tuomion perustelemiseen sekä siviili. että rikosasioissa vuonna 2010 ilmestyneessä kirjassamme Tuomion perusteleminen. Rikosjuttujen osalta kirjassa selvitetään kaikkia kolmea edellä mainittua osa-aluetta, siis näytön perustelemista, normiperuteluja ja tuomittujen rangaistusten perustelua.

4. Heikki Kemppisen väitöskirjan laajuus on sopiva, sillä siinä on kaikkiaan 327 sivua, joista varsinaisen tekstiosan pituus on 297 sivua. Nykyisin oikeustieteelliset väitöskirjat ovat varsin laajoja, usein 500-700 sivua käsittäviä tiiliskiviä, joita kukaan - virallista vastaväittäjää kenties lukuun ottamatta - ei yleensä jaksa kahlata kokonaan läpi. Prosessioikeuden osalta tällaisista mammuttimaisista väitöskirjoista tulevat mieleen esimerkiksi Erkki Havansin väitöskirja vuodelta 1975, jossa on lähes tuhat sivua - ilmankos se on jo aikoja sitten kadonnut kirjahyllystäni - ja viimeksi Jorma Rudangon tämän vuoden tammikuussa tarkastettu väitöskirja "Näkökohtia todistusharkinnasta", jossa on 750 sivua; tekijä lienee kirjoittanut  tutkimusta vähitellen  20-30 vuoden kuluessa.

5. Väitöskirjan asiahakemistossa Kemppinen ei ole päässyt lähimainkaan "erkkihavansimaiseen" tarkkuuteen, sillä se käsittää vain kolme sivua. Kun lukija haluaa tietää, onko jotain häntä kiinnostavaa asiaa käsitelty teoksessa, hän alkaa yleensä ensiksi silmäillä, löytysikö kyseinen asia asiahakemiston avulla. Kemppisen asiahakemistosta puuttuvat monia merkittäviä kysymyksiä koskevat sanat.

6. Heikki Kemppisen kirjan lähdekirjallisuutta koskeva luettelo näyttää päällisin puolin riittävältä, sillä se käsittää alun toistakymmentä sivua (s. 299-312). Luettelossa on suunnilleen yhtä paljon rikos- ja prosessioikeudellisia lähteitä, rikosoikeudellisia ehkä enemmän.  Prosessioikeudelliset lähteet koskevat tuomion perusteluja, ennakkopäätösproblematiikkaa ja prosessioikeutta yleensä. Jokainen itse samasta tematiikasta kirjoittanut tutkija tietenkin toivoisi, että väitöskirjassa olisi huomioitu lähteinä hänen omia teoksiaan tai artikkelejaan. 

7. Minulla ei ole tässä suhteessa juuri valittamista. Esimerkiksi molemmat yhdessä Petri Martikaisen kanssa tuomion perustelemisesta kirjoittamani teokset löytyvät luettelosta; tosin Pro et contra -kirjaan on viitattu aika harvoin, vaikka siinä on käsitelty monia Kemppisen  esille ottamia kysymyksiä. Materiaalisen prosessinjohdon sijasta olisin nähnyt luettelossa kirjani Lainkäyttö (1995) sekä yhdessä Pasi Pölösen kanssa  rikosprosessioikeudesta kirjoittamaani kaksi yleisesitystä (Rikosprosessin perusteet ja Rikoprosessin osalliset), sillä niissäkin on pohdittu jonkin verran ratkaisujen perustelemista. Kirjoitin ensimmäisen artikkelin tuomion perustelemisesta Lakimieheen vuonna 1986, mutta tätä artikkelia ei mainita lähdeluettelossa. Luettelossa ei mainita myöskään Erkki Rintalan juhlakirjaan vuonna 2015 kirjoittamaani artikkelia, joka käsittelee kysymystä käräjäoikeuden rikostuomion kirjallisista perusteluista luopumista silloin, kun asianosaiset eivät ole ilmoittaneet tyytymättömyyttä tuomioon. Vastustin tuossa artikkelisssa kyseistä lainsäädäntöhanketta eikä sitä onneksi olekaan toteutettu, vaikka eräät käytännön tuomarit, kuten esimerkiksi Itä-Suomen hovioikeuden presidenttinä nykyisin toimiva laamanni Antti Savela sitä pontevasti ehdottivat. Väitöskirjassa käsitellään mainittua kysymystä sivuilla 162-164; väittelijä näyttää olevan asiasta samalla kannalla kuin minäkin.

8. Mikä on väitöskirjan oikeudenala? Aiemmin ja vielä 1990-luvulla prosessioikeudellisissa väitöskirjoissa oli tapana mainita jopa väitöskirjan nimen alaotsikossa, että kyseessä on nimenomaan prosessioikeudellinen tutkimus. Näin esimerkiksi Juha Lappalaisen (1986), Sakari Laukkasen (1995) ja Tatu Leppäsen (1998) väitöskirjojen nimissä. Jouko Halila väitöskirjan Tunnustamisesta (1950) nimeen on liitetty alaotsikko "Siviiliprosessessuaalinen tutkimus", mikä onkin tarpeen, sillä tunnustamista esiintyy myös ja ennen muuta rikosprosessissa. Ko. tapa esiintyi myös rikosoikeudellisissa väitöskirjoissa, sillä esimerkiksi Pekka Koskisen väitöskirjassa (1973) mainitaan, että kyseessä on rikosoikeudellinen tutkimus. 

9. Toki jo väitöskirjan nimestä ilmenee, että kysymyksessä on yhtäältä rikosoikeudellinen, toisaalta taas prosessioikeudellinen tutkimus, sillä rangaistuksen määrääminen (ja mittaaminen) käsittelee edellistä ja ratkaisun perusteleminen puolestaan prosessioikeutta. Tämä todetaan kirjan sivulla 4 niin, että tutkimus kohdistuu oikeudenalajaottelussa "rikos- ja prosessioikeudellisen tutkimuksen yhtymäkohtaan". Kirjan luonnehtiminen rikosprosessioikeudelliseksi ei kuulostaisi kovin onnistuneelta. Muuten sekä vastaväittäjän että kustoksenkin virkanimikkeenä on väitöskirjaan nähden sopivasti rikos- ja prosessioikeuden professori.

10. Väitöskirjan nimenä on siis Rangaistuksen määräämisen perusteleminen. Väittelijä selvittelee asianmukaisesti, miksi hän ei ole käyttänyt nimikettä rangaistuksen mittaaminen; pääsyynä on se, että rangaistuksen määrääminen sisältää rangaistuksen suuruudesta (määrästä) päättämisen ohella myös rangaistuslajin valintaa koskevan kysymyksen. Myös vuonna 1961 teemasta väitellyt kihlakunnantuomari Tapio Nousiainen ja vuonna 1987 samasta asiasta väitellyt Tapio Lappi-Seppälä käyttävät termiä rangaistuksen määrääminen ja tälle kannalle on vuodesta 2006 lähtien asettunut myös korkein oikeus. Minua kuitenkin hieman "tympii" tässä yhteydessä sana määrääminen, minkä vuoksi olisin itse käyttänyt yksinkertaisesti nimikettä rangaistuksen perusteleminen. Jos oikein pikkutarkkoja haluttaan olla, niin voitaisiin sanoa, että rangaistus tuomitaan eikä määrätä.

11. Rikosoikeus ja prosessioikeudelliset aspektit kietoutuvat väitöskirjassa tiiviisti yhteen. Mutta kummalla osa-alueella on tutkimuksessa  etusija? Teoksen sisällysluetteloa ja asiasanahakemistoakin tarkastelemalla voidaan päätyä siihen, että aineellisella rikosoikeudella näyttää olevan tutkimuksessa tietty etulyöntiasema. Tämä on johdonmukaista myös tuomarin toimintaa riosprosessissa ajatellen, sillä ensiksi tuomari päättää, mikä on syyksiluetusta rikoksesta oikea rangaistuksen laji ja suruus ja vasta tämän jälkeen sen, miten (laajasti ja ymmerrettävällä tavalla) "löydetyn" lopputuloksen perusteet (argumentit) on syytä tuomioon kirjoittaa. Ennakkopäätöksiä työnsä puolesta seuraavat ja niistä johtoa hakevat tuomarit, syyttäjät ja rikosasianajajat etsivät ratkaisuista ensisijaisesti vastausta siihen, mitkä tekijät ja kriteerit ovat erityyppisissä rikoksissa vaikuttaneet KKO:n tuomioissa rangaistuksen määräämiseen ja mittaamisen. Tuomarit hakevat ennakkopäätöksistä johtoa ja mallia myös siihen, miten rangaistuksen määräämistä ja mittaamista olisi syytä perustella.

12. Jos tarkastellaan tutkimuksessa mainittuja KKO:n rangaistuksen määräämisestä ja mittaamisesta annettuja ennakkopäätöksiä, niin asia- tai hakusanoina lähes kaikissa - viitattuja KKO:n ratkaisuja on kirjassa kaikkiaan 119 -  mainitaan ainoastaan rangaistuksen määrääminen tai mittaaminen ja vain parissa ratkaisussa lisäksi ratkaisun perusteleminen. Tällaisia ratkaisuja näyttäisivät olevan vain KKO 2009:77 ja KKO 2017:60; niissä molemmissa KKO on todennut hovioikeuden menetelleen perustelujen laatimisessa virheellisesti. Rangaistuksen määräämis- ja mittaamisasioissa on siis KKO:ssa ollut selkeästi kyse ensisijaisesti väljien säännösten rikosoikeudellisesta tulkinnasta. Perustelemiskysymys ilmene ko. ennakkopäätöksissä vain ikään kuin sivutuotteena, jonka käytännöllistä merkitystä ei kuitenkaan ole tyytä väheksyä. Jos esimerkiksi käräjätuomari haluaa perehtyä siihen, miten rangaistuslajin valintaa tai rangaistuksen mittaamista olisi syytä perustella, hänen kannattaa ilman muuta perehtyä KKO:n ko. ennakkopäätöksiin, vaikkei niiden otsikoissa mainitakaan termiä tuomion perusteleminen.

13. Perustellusta tuomiosta tai päätöksestä puhuttaessa voidaan itse asiassa tarkoittaa kahta eri asiaa. Ensinnäkin sitä, onko ratkaisun lopputulos, tässä tapauksessa siis rangistusseuraamus, mm. teon laatu ja tekijän syyllisyys huomioon ottaen oikea (oikeudenmukainen) ja kohtuullinen. Tämän rikosoikeudellisen tarkastelun lisäksi voidaan ja olisi myös syytä elvittää sitä, miten onnistuneella tavalla rangaistuksen määrämiseen ja mittaamiseen vaikuttaneet syyt ja niitä koskeva oikeudellinen päättely on ratkaisuun kirjoitettu. Rangaistus voi olla sinänsä hyväksyttävä ja oikea, vaikka sitä on perusteltu hyvin niukasti tai ei lainkaan, toisaalta seikkaperäisesti perusteltu rangaistuksen määrääminen ei välttämättä kaikissa tapauksissa herätä luottamusta sen oikeellisuudesta.

14. Tutkimuksen teoreettisen osan metodi on odotetusti lainopillinen, eli säännösten tulkintaa ja systematisointia. Tämä on tuttu metodi kaikille prosessioikeudesta ja yleensäkin oikeustieteestä väitelleille tutkijoille. Lainopillisen metodin synonyymina on käytetty usein ilmaisua oikeusdogmaattinen metodi, mutta sitä Kemppinen ei näytä tekevän. Tutkimukseen sisältyy myös empiirinen katsaus tai analyysi, jossa on tutkittu käräjä- ja hovioikeuksien tuomitsemien rangaistusten perustelujen käytäntöä ja sitä, miten hyvin alemmat oikeudet ovat omaksuneet KKO:n ennakkopäätöksistä ilmenevät tulkinnat ja perustelutavat (s. 259- 283). Kohteena ovat olleet 163 käräjäoikeuden ja 108 hovioikeuden vuosina 2017 ja 2018 antamaa julkaisematonta ja sattumanvaraisesti poimittua ratkaisua hovioikeuksista KKO:een saapuneiden juttujen joukosta.

15. Kyseisen luvun tarkoituksena on ollut selvittää, missä määrin rangaistuksia perustellaan ja missä määrin ne jätetään perustelematta tai perustellaan ainoastaan fraasimaisesti. Suhtaudun empiiriseen tutkimusmetodiin toki myönteisesti, mutta tässä tapauksessa minusta selvitys on jäänyt tuloksiltaan aika laihaksi, näin rohkenisin väittää; toiset voivat olla tästä toki toista mieltä. Tulokset ovat täysin odotetunkaltaisia. Tilastotietoja siitä, kuina paljon alemmat tuomioistuimet perustelevat rangaistusta fraasimaisesti ja ei-fraasimaisesti, toki esitetään, mutta jaksossa ei referoida edes esimerkinomaisesti yhdenkään käräjä- tai hovioikeuden tuomion perusteluja,  ei hyvin tai huonosti perusteltua ratkaisua, vaan viittaukset tuomioistuinten ratkaisuihin ovat varsin yleisluonteisia. Väittelijä kertoo esimerkiksi, mihin oikeuslähteisiin perusteluissa on viitattu, esiintyykö perusteluissa normaalirangaistusajattelua tai kuinka monessa tapauksessa on sovellettu rikoksen uusimista koskevaa koventamisperustetta. 

16. Hovioikeudet ovat julkaisseet Finlexissä kymmeniä rangaistuksen määräämistä tai mittaamista koskevia ratkaisuja; rangaistuksen määräämisestä löytyy 93 hakuosumaa ja rangaistuksen mittaamisesta puolestaan 84 osumaa. Yllätyin suuresti havaitessani, että väitöskirjassa mainitaan vain kaksi hovioikeuden Finlexissä julkaistua ratkaisua, ne ovat kumpikin Itä-Suomen hovoikeudesta, toinen on vuodelta 2019 (I-SHO 2019:3) ja toinen vuodelta 2016 (I-SHO 2016:8); jälkimmäinen ratkaisu on sittemmin poistettu Finlexistä. Julkaistujen hovioikeusratkaisujen jättäminen tutkimuksen ulkopuolelle on minusta selkeä puute, vaikkei niillä olekaan ennakkopäätösarvoa, sillä jäääväthän rangaistukset valtaosassa tapauksista hovioikeuden ratkaisun varaan. 

17. Minusta julkaistut hovioikeusratkaisut ovat tavallaan arvokkaampia kuin julkaisematta jääneet. Lisäksi ne ovat ratkaisuista ja tässä tapauksessa rangaistuksen määräämisesta ja mittaamisesta kiinnostuneiden ulkopuolisten henkilöiden luettavissa ja kontrolloitavissa. Mutta kuten sanottu, väittelijä nähnyt vaivaa "kaivaa" esille suuren määrän julkaisemattomia hovoikeuden ja käräjäoikeuden ratkaisuja mutta sivuuttanut tyystin julkistut hovioikeusratkaisut. Tätä ei ole väitöskirjassa nähdäkseni perusteltu.

jatkuu

236. Väitöskirja rangaistuksen määräämisen perustelemisesta

 

1. Oikeustieteen lisensiaatti, filosofian maisteri Heikki Kemppisen yliopistollinen väitöskirja "Rangaistuksen määrämisen perusteleminen" esitetään Helsingin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan suostumuksella  julkisesti tarkistettavaksi yliopiston kielikeskuksen juhlasalissa tänään perjantaina 27. 8. 2021 klo 12. Väitöskirja on julkaistu Suomalaisen Lakimiesyhdistyksen A-sarjassa n:o 344.

2. Virallisena vastaväittäjänä on rikos- ja prosessioikeuden professsori Matti Tolvanen Itä-Suomen yliopistosta ja kustoksena niin ikään rikos- ja prosessioikeuden professi Dan Frände Helsingin yliopistosta. Väitöstilaisuutta voi seurata verkkolähetyksen välityksellä.

3. Väitöskirjan tiivistelmä löytyy yliopiston sivuilta

https://helda.helsinki.fi/handle/10138/332659

4. Heikki Kemppinen on syntynyt vuonna 1984, tullut ylioppilaaksi vuonna 2003 ja suorittanut ensin filosofian maisterin tutkinnon vuonna 2010 ja seuraavana vuonna oikeustieteen kandidaatin tutkinnon. Varatuomarin tittelin hän sai tuomioistuinharjoittelun jälkeen vuonna 2013. Koska Kemppinen ei ole antanut tietojaan lakimiesmatrikkelin viimeisimpään painokseen (2019), emme tiedä, milloin hän on suorittanut OTL-tutkinnon.

5. Heikki Kemppinen on professorina, tuomarina, kirjailijana, runoilijana, suomentajana ja nykyisin etenkin blogistina tunnetun Jukka Kemppisen poika ja hänen isoisänsä maankuulu asianajaja, laamanni Kullervo Kemppinen (1921-2012). Kullervo Kemppinen kirjoitti myös lukuisia erä- ja tunturivaelluskirjoja, jotka myivät hyvin, sekä teokset Lakitiedon pikkujättiläinen (1985) sekä Laamanni muistelee (2000).

6. Jukka Kemppinen on koulutukseltaan juristi, mutta hän väitteli, ei oikeustieteen, vaan filosofian tohtoriksi kulttuurihistorian alalta vuonna 1992 Turun yliopistossa. Hänen väitöskirjansa nimenä on "Tätä kaikki asianomaiset noudattakoot" ja alaotsikkona "Korkein oikeus, laki ja yhteiskunta". Väitöskirja käsittelee korkeimman oikeuden jäsenistöä ja lainkäyttöä eri näkökulmista käsin. Mainiossa kirjassaan "Oikeus kulttuuri-ilmiönä" (1991) Jukka ei säästellyt edes korkeinta oikeutta, sillä tunnetukseksi on tullut hänen kirjassa esittämänsä lausahdus, jonka mukaan tuomioistuimia saa ja tuleekin arvostella ja "korkeinta oikeutta pitää lyödä kuin vierasta sikaa". Näin ollen ei ollut hme, että Jukka siirtyi vuonna 1991 korkeimman oikeuden esittelijän tehtävästä Helsingin hovioikeuden tuomariksi. KKOn esittelijäksi Jukka oli tullut vuonna 19775, jolloin itse lopetin talossa oikeussihteerin työt talossa ja siirryin "kunnon tuomarin tehtäviin" eli ensin käräjätuomariksi ja seuraavana vuonna Vaasan hovioikeuden jäseneksi ja hovioikeudesta parin vuoden kuluttua 35-vuotiaana kihlakunnantuomariksi, jota aiemmin myös ukkotuomariksi kutsuttiin.

7. Heikki Kemppinen aloitti juristinuransa Asianajotoimisto Borenius & Kemppisen avustajana, mutta siirtyi jo parin vuoden kuluttua Helsingin hovioikeuden esittelijäksi ja sen jälkeen parin vuoden kuluttua korkeimman oikeuden oikeussihteeriksi, jossa virassa toimii edelleen. Hän tuntuu viihtyvän KKO:ssa hyvin ja olevan hyvin kiinnostunut KKO:n lainkäytöstä ja etenkin sen ennakkopäätöksistä. Hän on julkaissut joko yksin tai yhdessä toisen henkilön kanssa joukon Lakimiehessä ja Defensor Legis -lehdessä (DL) julkaistuja artikkeleja.

8. Vuonna 2017 Heikki Kemppinen julkaisi DL:ssä artikkelin "Korkeimman oikeuden ratkaisujen vaikutus rangaistuksen mittaamisen perustelemiseen alemmissa oikeusasteissa" (s. 852-866) ja seuraavana vuonna niin ikään DL:ssä julkaistun artikkelin "Korkeimman oikeuden ennakkopäätökset rangaistuksen määräämisen oikeuslähteinä" (s. 869-809). Yhdessä OTT Jukka Siron kanssa hän julkaisi vuonna  2018 Lakimiehessä artikkelin "Oikeuskäytäntöön viittaaminen korkeimman oikeuden ennakkopäätöksissä" (s. 493-515). KKO:n ennakkopäätökset ja rangaistuksen mittaaminen olivat siis jo tällöin keskeisesti Kemppisen tuotannossa esillä, joten oli odotettavissa, että myös hänen väitöskirjansa aihepiiri tulisi liikkumaan samojen teemojen piirissä.

9. Kemppisen väitöskirjan sisältöön minulla on tarkoitus paneutua hieman myöhemmin toisessa blogikirjoituksessa - kunhan olen ensin lukenut kirjan ainakin päällisin puolin. Yleisvaikutelmani on jo nyt, että kyseessä on varsin korkeatasoinen tutkimus.