58. Ylintä syyttäjää epäillään korruptiosta

1. Kerroin blogijutussani 23.3.2017, että poliisi eli tarkemmin sanottuna Keskusrikospoliisi (KRP) on aloittanut esitutkinnan valtakunnansyyttäjä Matti Nissisen epäillystä virkarikoksesta. Nissistä epäiltiin tuolloin tuottamukselllista virkavelvollisuuden rikkomisesta, koska hän oli osallistunut esteellisenä syyttäjälaitoksen koulutushankintoja koskeviin päätöksiin.

Blogikirjoitus n:ro 32/23.3.107 Valtakunnansyyttäjää epäillään virkarikoksesta

2. Syyttäjälaitos oli hankkinut vuosina 2007–2015 yhteensä yli 74 000 eurolla koulutusta Deep Lead -yritykseltä, jossa Matti Nissisen veli Vesa Nissinen on hallituksen puheenjohtajana ja yhtiön osake-enemmistön omistaja. Matti Nissisen ei epäilty saaneen hankinnoista hyötyä, vaan hänen epäiltiin olleen asiassa eli koulutushankinnoissa "vain" huolimaton. 

3. Matti Nisinen hakeutui esitutkinnan käynnistyttyä oma-aloitteisesti virkavapaalle. Virkavapautta hänelle myönnettiin aluksi toukokuun loppuun, sillä tutkinnanjohtajana toiminut rikostarkastaja Erkki Rossi arvio tuolloin, että esitutkinta saataisiin siihen mennessä suoritetuksi. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan esitutkinta jatkui kesäkuussa, jolloin Matti Nissinen haki oikeusministeriöltä virkavapautensa pidentämistä.

4, Matti Nissinen myönsi maaliskuun lopulla, että hänen menettelynsä oli ollut virheellistä. Hän sanoi jättävänsä "muiden" päätettäväksi, onko kyseessä rikos. Jo tuolloin oli ilmeistä, että Nissinen tulee kiistämään syyllisyytensä virkarikokseen. Nissinen näet totesi, että  hallinnollinen menettelyvirhe ja virkarikos ovat kaksi eri asiaa. 

5. Blogikirjoituksessa 23.3. olin sitä mieltä, että Matti Nissinen on täytynyt OTL-tutkinnon suorittaneena korkea-arvoisena virkamiehenä ja valtakunnan ylimpänä syyttäjänä jo alun perin tietää, että hän on ollut esteellinen, samoin kuin ymmärtää, että esteellisyys saattaa johtaa virkasyytteeseen, jos tapaus tulisi ilmi. 

6. Tänään on uutisoitu, että poliisi on saanut esitutkinnan valmiiksi ja että asia siirtyy KRP:ltä oikeuskanslerille, joka lain mukaan suorittaa tällaisessa virkarikosasiassa syyteharkinnan. 

7. Tänään on myös kerrottu, että Matti Nissistä koskeva rikosepäilty on koventunut, sillä häntä epäillään nyt tahallisesta eikä ainoastaan tuottamuksellisesta virkarikoksesta, kuten alun perin oli asian laita. Tämä seikka saattaa vaikuttaa myös syyteoikeuden vanhentumisasiaan, koska tahallisen virkarikoksen vanhentumisaika on pidempi kuin tuottamuksellisen rikoksen. Tutkinnanjohtaja Erkki Rossin mukaan rikosnimikkeen muutos johtuu asiassa saadusta selvityksestä, asiakirjanäytöstä ja todistajakuulemisista. Nissinen on esitutkinnassa kiistänyt syyllistyneensä rikokseen. 

8. Oikeuskanslerivirastosta on kerrottu, että Nissistä koskeva syyteharkinta pyritään saattamaan valmiiksi alkusyksyn aikana. Tilanne oikeuskanslerinvirastossa on hieman erikoinen ja outo, sillä oikeuskansleriksi reilu kuukausi sitten nimitetty alivaltiosihteeri Tuomas Pöysti ottaa viran vastaan vasta ensi vuoden alussa. Virastossa ei ole myöskään alkuperäistä apulaisoikeuskansleria, sillä ko. tehtävää hoitanut Mikko Puumalainen on virasta virkavapallaa ja hoitaa KHO:ssa ma. oikeusneuvoksen virkaa. Oikeuskanslerin sijaiseksi eli pätkäkansleriksi vuoden loppuun asti on nimitetty apulaisoikeuskanslerin virkaan Mikko Puumalaisen virkavapauden ajaksi nimitetty Risto Hiekkataipale. Apulaisoikeuskansleriksi on nimitetty vuoden loppuun asti OKa-viraston kansliapäällikkö Kimmo Hakonen. Hakosen sijaan kansliapäälliköksi puolestaan on nimitetty vuoden loppuun OKa-viraston osastopäällikkö, OTL Petri Martikainen, joka toimii myös apulaisoikeuskanslerin sijaisena. Miltä nämä järjestelyt vaikuttavat ulkopuolisen näkökulmasta, selvältä vai epäselvältä? Väliäkö sillä, sillä näillä mennään vuoden loppuun asti.

9. Luulisin, että OKa-virastossa varsinaisen syyteharkinnan suorittavat yhdessä apulaisoikeuskansleri Kimmo Hakonen (56) ja kansliapäällikkö Petri Martikainen (45). Luotan siihen, että tehtävä tulee asianmukaisesti ja hyvin hoidetuksi, sillä molemmat virkamiehet ovat perehtyneet hyvin rikos- tai prosessioiketeen ja kumpikin on sitä paitsi valmistunut juristiksi Lapin yliopistosta.  Martikainen on toiminut uransa alkuvaiheessa syyttäjänä ja Kimmo Hakosella puolestaan on vankka poliisijohtajan tausta. Myös oikeuskansleriksi nimitetty OTT Tuomas Pöysti on Lapin yliopiston kasvatteja.

10. Miten mahtaa käydä Matti Nissiselle ja hänen viranhoidolleen VKSV:ssa? Kuten HS:n oikeustoimittaja Susanna Reinboth on tänään kolumnissaan arvoinut, tilanne näyttää Nissisen kannalta pahalta. Toteaisin, että ei vain pahalta, vaan varsin pahalta, sillä maan ylimpään syyttäjään ja syyttäjälaitoksen päällikköön kohdistuva epäily tahallisesta virkarikoksesta on koko syyttäjälaitoksen uskottavuuden kannalta todella synkeä asia. Valtakunnansyyttäjä on kaikkien syyttäjien esimies, jolla on sangen tärkeä rooli myös kriminaalipoliittisena linjanvetäjänä.

11. Matti Nissinen myönsi jo ennen esitutkinnan aloittamista, että hänen harkintakykynsä on asiassa pettänyt. Näin on käynyt, eikä tapauksessa ole suinkaan kyse pelkästään hallinnollisesta menettelyvirheestä, vaan virkavelvollisuuden tahallisesta tai ainakin tuottamuksellisesta rikkomisesta, siis virkarikoksesta ja selkokielellä ilmaistuna korruptiosta. Susannan Reinbothin tietojen mukaan Matti Nissinen on toiminut  hyvin aktiivisesti ko. koulutuksen hankkimiseksi veljensä yritykseltä, vaikka hänen työtoverinsa olivat varoitelleet häntä esteellisyydestä. Tämä seikkaa viittaisi Nissisen piittaamattomuuteen. Se, ettei Nissisen ole näytetty saaneen taloudellista hyötyä menettelynsä johdosta, ei ole lieventävä seikka. Hyötyä on monenlaista, eikä hyötyä aina viedä kirjoihin ja kansiin, vaikka sitä olisi saatu.

12. Kuten Susanna Reinboth tänään toteaa, valtakunnansyyttäjänvirastossa hoidetaan yhteiskunnan kannalta merkittävimmät rikosasiat. Korruptioon liittyvien rikosepäilyjen käsitteleminen ja syyteharkinnan tekeminen kuuluu siten viraston ydintehtäviin. Matti Nissisen tapauksen takia koko viraston uskottavuus voi joutua sangen kyseenalaiseen valoon, jos Nissinen jatkaa virassaan. Jos ylin syyttäjä ei tunnista ja myönnä omaa korruptioon viittaavaa käyttäytymistään, voidaan perustellusti epäillä, ettei hän näe tässä suhteessa ongelmia myöskään muiden ja mahdollisesti korkeassa asemassa olevien henkilöiden vastaavanlaisessa menettelyssä. 

13. Jos syyte nostetaan, Matti Nissinen harkinnee vakavasti, voiko hän enää jatkaa valtakunnansyyttäjän virassaan. 

57. Todistelu-uudistusta koskeva lausunto 2013

Oikeusministeriölle.

Viite: Oikeusministeriön lausuntopyyntö 12.11.2012 (OM 18/41/2010)

Oikeusministeriö on viitekohdassa mainitussa kirjeessään pyytänyt minulta lausuntoa todistelutoimikunnan mietinnöstä ”Todistelu yleisissä tuomioistuimissa” (OMML 69/2012). Mietintöön liittyy selvitys ”Vertailua eräistä todistusoikeudellisista kysymyksistä Suomessa, Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa” (OMSO 65/2012).

Lausuntonani esitän kohteliaimmin seuraavaa:

Yleisiä näkökohtia

Todistelua koskeva lainsäädäntömme, jonka perussäädös eli OK 17 luku on vuodelta 1948, on monien osittaisuudistusten myötä muodostunut jossakin määrin sekavaksi tai epätarkoituksenmukaiseksi eikä sitä voida enää kaikilta osin pitää ajantasaisena. Uudistusehdotusta on siten pidettävä erinomaisen perusteltuna ja ajankohtaisena hankkeena. 

Todistelutoimikunnan esitykset selventäisivät toteutuessaan vallitsevaa oikeuskäytäntöä ja toisivat samalla lakiin myös kokonaan uutta sääntelyä. Nykyisin oikeuskäytännön ja oikeuskirjallisuuden varassa olevia käytäntöjä tai tulkintamalleja nostettaisiin lain tasolle. 

Mietintö on yleisesti ottaen hyvin laadittu ja melko selkeästi ja seikkaperäisesti perusteltu. Mietinnöllä ja myöhemmin lakiesityksen perusteluilla voidaan olettaa olevan lainkäytössä merkitystä lakitekstiä täydentävänä oikeuslähteenä. Joissakin kohdin mietinnön perustelut näyttäisivät olevan osin ristiriidassa ehdotetun lakitekstin kanssa. Jotkut merkittävät kysymykset näyttäisivät jääneen mietinnössä ainoastaan perusteluissa esitettyjen  hieman epäselviltä vaikuttavien kannanottojen ja tulkintojen varaan. Toimikunnan useimpiin kannanottoihin ja perusteluihin voidaan kuitenkin yhtyä.

Mietinnössä ehdotetaan joitakin periaatteellisesti todella merkittäviä uudistuksia - esimerkkinä anonyymi todistelu - jotka näyttävät hyvin ongelmallisilta ja joita tulisi vielä tarkemmin arvioida jatkovalmistelun yhteydessä.  Myös lakiteknisesti ehdotus on joiltakin osin epäselvä tai puutteellinen. Kiinnitän lausunnossani päähuomion juuri näihin asioihin. 


Säädössystematiikka

Ehdotetun OK 17 luvun rakenne ja systematiikka noudattavat nykyistä lakia sikäli, että luvun säännökset koskisivat todistelua sekä riita-asiassa että rikosasiassa, ellei asianomaisissa lainkohdissa nimenomaan toisin säädetä. Toinen vaihtoehto olisi ollut, että OK 17 luvussa säädettäisiin todistelusta ainoastaan riita-asioissa, kun taas rikosasioita koskevasta todistelusta otettaisiin säännökset rikosasiain oikeudenkäynnistä annettuun lakiin (ROL). Viimeksi mainittua vaihtoehtoa ei ole mietinnössä tarkemmin harkittu, vaan siinä pidetään ikään kuin ”itsestään selvänä”, että luvun säännökset koskevat lähtökohtaisesti sekä riita- että rikosasioita (s.43). 

Ehdotettu OK 17 luku ei koskisi edelleenkään todistelua yleisissä hallintotuomioistuimissa. Hallintolainkäyttölaissa viitattaisiin edelleen tiettyjen todistuskeinojen ja kysymysten osalta OK 17 luvun asianomaisiin säännöksiin. Erityistuomioistuimissa tapahtuvaa todistelua sääntely sen sijaan koskisi, jollei toisin muualla laissa säädetä. Hallintolainkäyttöä tulisi kuitenkin tulevaisuudessa myös todistelun osalta lähentää nykyistä selvemmin riita-asiain oikeudenkäyntiin.

Ehdotettu rakennetta puoltaa toki se, että Suomessa samat tuomioistuimet käsittelevät sekä riita- että rikosasioita. Ehdotetun OK 17 luvun sisältö on sinänsä looginen, sillä lakiin otettaisiin aluksi joitakin yleisiä säännöksiä, sitten todistamiskieltoja yms. koskevia säännöksiä ja tämän jälkeen todistuskeinoja ja todistelumenettelyä koskevat säännökset suurin piirtein kronologisessa järjestyksessä. Tällainen "ajallinen" sääntelyjärjestys sopisi hyvin prosessilain systematiikaksi.

OK 17 luvusta tulisi kuitenkin tämän systematiikan mukaan melkoinen ”mammutti”, vaikka luvun pykälämäärä tosin laskisi jonkin verran, eli kun nykyisessä OK 17 luvussa on 75 §:ää, olisi niitä ehdotuksen mukaan ”vain” 69. Ehdotetut pykälät ovat toisaalta useimmiten pitkiä sisältäen 4-5 momenttia, joissa on runsaasti poikkeussäännöksiä pääsäännöstä ja sen jälkeen vielä ”poikkeusten poikkeuksia”. Viittaussäännöksiä sisältyisi lakiin edelleen runsaasti, vaikka myös niiden määrä on ilmeisesti jonkin verran vähäisempi kuin nyt voimassa olevassa OK 17 luvussa. 

Minusta toimikunnan olisi kannattanut kuitenkin pohtia hieman syvällisemmin säädösten systematiikka, sillä valittua säätämisjärjestystä vastaan voidaan esittää tiettyjä näkökohtia. Sääntelyn selkeys ja hallittavuus puoltaisi minusta kuitenkin rikosasioita koskevien todistelusäännösten ottamista ROL:iin, johon on koottu jo nyt varsin laaja joukko pelkästään rikosasioita koskevia menettelysäännöksiä. ROL:iin sisältyy omia säännöksiä esimerkiksi oikeudenkäyntikuluista (ROL 9 luku), äänestämisestä (ROL10 luku) ja tuomioistuimen ratkaisuista (ROL 11 luku), vaikka nuo säännökset olisi voitu sisällyttää myös OK:ssa olevien vastaavia riita-asioita koskevien säännösten yhteyteen. Ehdotuksen mukainen OK 17 luku olisi edelleen OK:n ylivoimaisesti laajin luku, vaikka sen pykälämäärä vähenisikin jonkin verran eli 5-6 pykälällä.

Minusta rikosasioita koskevat todistelusäännökset voitaisiin aivan hyvin ottaa ROL:iin. Siitä, että ROL:iin sisältyisi joukko täysin samansisältöisiä säännöksiä (”stereona”) kuin OK 17 lukuun, ei kuitenkaan aiheutuisi nähdäkseni haittaa. Sääntelyn selkeys ja hallittavuus päinvastoin paranisi, jos todistelusta rikosasioissa ja riita-asioissa säädettäisiin eri laissa. Mietintöön sisältyy useita pykäliä, joissa säännellään todistelusta ensin riita-asioissa ja sitten rikosasioissa. Tämä saattaa haitata säännösten luettavuutta.

Mietinnössä esitetyt uudistusehdotukset koskevat useimmiten yksinomaan todistelua rikosasioissa. Säännökset ovat monilta osin ongelmallisia ja tulkinnanvaraisia. Minusta myös tämä tosiasia puoltaisi rikosprosessia koskevien todistelusäännösten sijoittamista ROL:iin.

Kompromissiratkaisu puolestaan olisi sellainen, että  OK 17 luku jaettaisiin kolmeen pääosaan: 1) yleiset ja molemmille prosessilajeille yhteiset säännökset, 2) todistelua riita-asiassa koskevat säännökset ja 3) säännökset todistelusta rikosasiassa. 

Tässä yhteydessä on syytä todeta, että  modernissa lainsäädännössä liitetään  lähes säännönmukaisesti jokaiseen pykälään oma otsikko, mikä edistää lain yleiskatsauksellisuutta ja sen käyttämistä ja lakiin perehtymistä. Esimerkkeinä prosessioikeuden osalta voidaan mainita vaikkapa ulosottokaari, oikeusapulaki, konkurssilaki, uusi esitutkintalaki ja uusi pakkokeinolaki. Oikeudenkäymiskaaressa ei tosin  ole pykäläotsikointia käytetty, mutta siihen ei olisi minusta mitään estettä varsinkaan juuri ylipitkässä OK 17 luvussa. Esimerkiksi OK 26 luvussa on käytetty varsin ”tiheää” väliotsikointia, jossa lähes jokainen pykälä on saanut oman otsikkonsa.


Todistelun perusperiaatteet (OK 17:1.1)

Perusperiaatteet ovat a) vapaa todistelu, b) todistelun välittömyys ja c) todistelun kontradiktorisuus. Ne käyvät lyhyesti ja ytimekkäästi ilmi OK 17 luvun 1 §:n 1 momentista. Itse asiassa vapaasta todistelusta on maininta myös pykälän 2 momentissa. Voitaisiin ajatella, että mainitut periaatenimikkeet kirjoitettaisiin kursivoidusti sulkeisiin ao. kohdan jälkeen. Siis näin:

”Asianosaisella on oikeus esittää haluamansa näyttö/todisteet (vapaa todistelu) asiaa käsittelevälle tuomioistuimelle (todistelun välittömyys) sekä lausua jokaisesta tuomioistuimessa esitetystä todisteesta (todistelun kontradiktorisuus), jollei laissa toisin säädetä”.

Välittömyyden kohdalla olisi ehkä parempi puhua  asian ”ratkaisevasta (eikä siis vain ”käsittelevästä”) tuomioistuimesta. 

Todistelun kontradiktorisuuden eli kuulemisperiaatteen kohdalla on syytä muistaa, että todisteet eivät rajoitu ainoastaan asianosaisten ”esittämiin” todisteisiin, vaan tietyissä tapauksissa oikeudenkäynnissä tulee esiin myös tuomioistuimen viran puolesta ”hankkimia” todisteita. Myös vm. todisteista asianosaisen tulee saada lausua mielipiteensä. Tämän vuoksi ko. lainkohta voitaisiin muotoilla niin, että asianosaisen oikeus lausua koskisi ”jokaista tuomioistuimessa vastaanotettua todistetta” tai vaihtoehtoisesti muotoiltuna ”jokaista todistetta, johon ratkaisu saadaan perustaa”.


Vapaa todistusharkinta (OK 17:1.2)

OK 17:1.2:iin otettaisiin säännökset vapaasta todistusteoriasta, johon kuuluvat a) vapaa todistelu, joka tulee edellä todetuin tavoin esiin jo pykälän 1 momentista, sekä b) vapaa todisteiden harkinta. Todistusharkinnassa otetaan näyttönä huomioon paitsi asianosaisten nimenomaan todisteina esittämä näyttö – samoin kuin siis myös tuomioistuimen viran puolesta hankkima näyttö – myös ”muut asian käsittelyssä esiin tulleet seikat”. Viimeksi mainituilla seikoilla tarkoitetaan esimerkiksi asianosaisten todistelun yhteydessä osoittamasta käyttäytymisestä ilmeneviä relevantteja seikkoja (ehdotettu OK 17:6).

Vapaasta todistusharkinnasta säädetään voimassa olevan OK 17 luvun 2 §:n 1 momentin mukaan, että ”oikeuden tulee, harkittuaan huolellisesti kaikkia esiin tulleita seikkoja, päättää, mitä asiassa on pidettävä totena”. Mietinnössä puolestaan ehdotetaan, että ”tuomioistuimen on esitettyjä todisteita ja muita asian käsittelyssä esiin tulleita seikkoja harkittuaan päätettävä, mitä asiassa on näytetty”. 

Nykyistä lakia valmisteltaessa säännökseen ehdotettiin sanamuotoa, jonka mukaan tuomioistuin saa ”päättää vapaasti, harkittuaan huolellisesti kaikkia oikeudenkäynnissä esiin tulleita seikkoja, mitä asiassa on pidettävä toteennäytettynä”. Korkeimman oikeuden lausunnon perusteella säännöksestä kuitenkin poistettiin sana ”vapaasti”, koska säännöksestä piti selvästi ilmetä, ettei oikeuden harkinta voi perustua mielivaltaan. KKO:n lausunnon perusteella  maininta oikeuden ”huolellisesta harkinnasta” otettiin lakitekstiin.

Nyt sitä vastoin ehdotetaan, että lakitekstiin lisätään tässä yhteydessä sana ”vapaasti”, mutta siitä poistetaan maininta huolellisesta harkinnasta. Selvää kuitenkin on, ettei tässä suhteessa ole tarkoitus säätää asiallista muutosta nykyiseen todistusharkintaan.

Maininta ”vapaasta” harkinnasta ei minusta ole ongelmallinen, sillä jo ehdotetun säännöksen sanamuodosta käy ilmi, että vapaus tarkoittaa  tässä yhteydessä, että laissa ei ole tarkoitus säätää eri todistuskeinojen näyttöarvosta, vaan tuomioistuin saa edelleen harkita kussakin tapauksessa eri todisteiden todistusvoiman olematta sidottu ennalta määrättyihin todistusarvoihin. 

Lakitekstistä jäisi mietinnön mukaan pois maininta siitä, että oikeuden harkinnan tulee olla ”huolellista”. Tätä perustellaan mietinnössä sillä, että jo virkamieslain mukaan on selvää, että todistusharkinta on tehtävä objektiivisesti ja  kriittisen arvioinnin kestävällä tavalla. Tämä perustelu ei minusta ole kovin vakuuttava. Samalla perusteella lakitekstistä voitaisiin nimittäin jättää pois myös sana ”harkittuaan” ja väittää, että ”kyllähän ne tuomarit toki ilman nimenomaista lainsäännöstäkin harkitsevat ratkaisujaan”!

Laissa on siis tarpeen säilyttää maininta todistusharkinnan huolellisuudesta, koska ko. säännöksen tarkoituksena on korostaa, ettei todistusharkinta saa olla pelkästään tuomarin intuition varassa tai perustua mielivaltaan. 

Minusta mainittuun momenttiin olisi syytä lisätä seuraava säännös:   
         
”Todistusharkinta on perusteltava”,  
               tai vaihtoehtoisesti
”Todistusharkinnan perustelemisesta säädetään OK 24 luvun 4 §:ssä ja ROL 11 luvun 4 §:ssä (tai erikseen)”.

Kuten mietinnön perusteluissakin todetaan, tuomioistuin on velvollinen perustelemaan todistusharkintaa koskevan ratkaisunsa siten kuin OK 24 luvun 4 §:ssä ja ROL 11 luvun  4 §:ssä säädetään. Minusta ei olisi pahitteeksi tai tarpeetonta muistuttaa tuomioistuimia myös OK 17 luvussa  todistusharkintaratkaisua koskevasta perustelemisvelvollisuudesta. Säännöksellä olisi tietty psykologinen merkitys, sillä se olisi omiaan korostamaan entisestään sitä, että vaikka todistusharkinta on vapaata, se ei voi perustua mielivaltaan, intuitioon tai vain jonkinlaiseen  ylimalkaiseen ”kokonaisnäkemykseen” siitä, mitä jutussa on näytetty. Asianosaiset haluavat riitaisissa tapauksissa tietää, mihin seikkoihin ja todisteisiin näyttökysymyksen ratkaisu perustuu.


Todistustaakka (OK 17:2.1 ja 4)

Todistustaakasta ja sen jaosta ja näyttökynnyksestä säädettäisiin ehdotuksen mukaan samassa lainkohdassa eli OK 17 luvun 2 §:ssä. Tämä on paikallaan, sillä nykyisin oikeuskirjallisuudessa vakiintuneen käsityskannan mukaan näytön riittävyyttä koskevat kysymykset luokitellaan osaksi todistustaakkaproblematiikkaa. Soveltaessaan todistustaakkanormia tuomari joutuu ottamaan kantaa kahteen kysymykseen: a) kummalla asianosaisella on todistustaakka, ja b) kuinka vahvaa näyttöä asianosaiselta edellytetään näyttövelvollisuudesta selviytymiseksi. Näyttökynnyksen korkeutta (näyttövaatimusta) sääntelevät normit ovat osa todistustaakkanormistoa.

Nykyisin todistustaakan jaosta riita-asiassa säädetään OK 17 luvun 1 §:n  1 momentissa. Vaikka oikeuskirjallisuudessa on toisinaan kyseenalaistettu todistustaakan jakoa koskevan yleissäännöksen tarpeellisuus, ehdotetun OK 17:2.1:n ottamista lakiin voidaan pitää perusteltuna. Säännöksestä ilmenee ainakin se, että todistustaakka voi olla kantajan ohella myös vastaajalla, ja että todistustaakka määräytyy asianosaisten kesken ainakin lähtökohtaisesti samalla tavalla kuin väittämistaakkakin. Ehdotettua tarkemmin todistustaakasta ei voitane lakitekstissä säätää, vaan todistustaakan tarkempi jakautuminen asianosaisten kesken jää edelleen oikeuskäytännön varaan.

Pääsäännöstä tehtävistä poikkeuksista säädettäisiin myös todistustaakan osalta pykälän 4 momentissa. Kun pykälän 1 momentti ei itse asiassa ilmaise kovin tarkasti varsinaista ”pääsääntöä”, näyttäisi 4 momentin säännös tarpeettomalta todistustaakan jaon osalta. Vaihtoehtoisesti ko. poikkeustilanteet voitaisiin mainita jo 1 momentissa tähän tapaan:

”Riita-asiassa asianosaisen on, jollei laissa toisin säädetä tai asian laadusta muuta johdu, näytettävä (toteen) ne seikat, joihin hän on vaatimuksensa tai vastustamisensa perusteena vedonnut."

Mielestäni säännös, jossa puhutaan nimenomaan seikkaan vetoamisesta, ilmentää mietinnössä ehdotettua sanamuotoa paremmin sitä, että todistustaakka jakaantuu riita-asiassa pääsäännön mukaan samalla tavalla kuin väittämistaakkakin; väittämistaakkanormissahan puhutaan nimenomaan seikkaan vetoamisesta (OK 24:3.1).


Näyttökynnys riita-asiassa (OK 17:2.2)

Näyttökynnyksellä tarkoitetaan yleensä sellaista todennäköisyyden astetta, jonka todistelun kohteena olevasta oikeustosiseikasta esitetyn näytön tulee ylittää, jotta mainittu seikka voidaan pitää luotettavasti näytettynä ja panna tuomion perustaksi.

Aineellisoikeudellisissa laeissa voidaan erityissäännöksin säätää tietyissä asioissa näytöltä vaadittavasta näyttökynnyksestä; tällöin on yleensä kysymys siitä, että näyttökynnykseksi riittää ”seikan saattaminen todennäköiseksi”. Voimassa olevassa prosessilaissa riita-asian yleistä näyttökynnystä ei ole suoranaisesti määrätty. OK 17:2.2 näyttäisi viittaavan siihen, että todistelun kohteena olevasta seikasta esitetyn näytön tulee olla vahvuudeltaan sellaista, että sitä voidaan pitää ”totena”.  

Oikeuskirjallisuudessa on näyttökynnyksestä aiemmin käytetty vakiintuneesti  ilmaisua ”täysi näyttö” (Tirkkonen, Jouko Halila). Vain sen on katsottu – asian laadusta riippumatta – kelpaavan riittäväksi näytöksi; näyttökynnystä pidetään siis kiinteänä. Täysi näyttö on luonnehdittu todistusarvoksi, joka saa järkevän ja tunnontarkan henkilön – siis tuomarin – vakuuttuneeksi, että  todistelun kohteena oleva seikka tai väite oikeustosiseikan olemassaolosta on tosi. 

Näyttökynnyksen korkeutta ei voida laissa kovinkaan tarkasti määritellä, vaan asia jää pakosta oikeuskäytännön varaan. Valitettavasti tuomioistuimet eivät perusteluissaan näytä yleensä pohtivan näyttökynnyksen korkeutta, vaan perusteluissa tyydytään lähes aina vain toteamaan, että tietty oikeustosiseikka joko on tai sitä ei ole ”näytetty” tai ”riittävästi selvitetty” taikka siitä on tai ei ole esitetty ”luotettavaa selvitystä” tms.

Oikeuskirjallisuudessa on nyttemmin luovuttu täyden näytön käsitteestä, mutta sen tilalle ei ole tullut yhtä vakiintunutta ilmaisua, kuten mietinnön perusteluissakin on todettu (s. 71). Melko suuri yksimielisyys näyttää kuitenkin vallitsevan siitä, että näyttökynnyksen korkeus vaihtelee asian laadun edellyttämällä tavalla eli juttutyypeittäin. Näytölle asetettavaa ”korkeutta” tai vakuuttavuutta määriteltäessä tulee lisäksi kiinnittää huomiota samoihin näkökohtiin kuin todistustaakan jaossakin. Esimerkiksi asianosaisen tosiasialliset mahdollisuudet hankkia näyttöä vaikuttavat paitsi todistustaakan jakoon myös siihen, kuinka korkealle näyttökynnys on syytä asettaa. Tätä tarkoittaen puhutaan toisinaan käsitteestä ”järkevä näyttöenemmyys”, joka riittää näyttökynnyksen ylittymiseen ja jolla tarkoitetaan tietyn oikeustosiseikan puolesta esitetyn näytön laatua verrattuna kyseisen seikan vastakohdasta esitettyyn näyttöön.

Vaikkei näyttökynnystä ole mahdollista määritellä tarkasti, on lakitekstiin silti syytä ottaa mahdollisimman hyvin normaalinäyttökynnystä kuvaava ilmaisu. Myös lakiesityksen perustelut tulisi laatia tältä osin huolellisesti ja mahdollisimman yksiselitteisellä tavalla, sillä kokemus on osoittanut, että kun on kysymys uudesta lainsäädännöstä, tuomioistuimet kiinnittävät väljien oikeussäännösten tulkinnassa erityistä huomiota juuri lain esitöihin.  

Laissa mainitusta normaalista näyttökynnyksestä voidaan tietyissä tapauksissa tuomioistuimen harkinnan mukaan poiketa eli näyttökynnys voi joustaa, jos asian laatu tai esimerkiksi edellä mainittu konkreettinen mahdollisuus näytön esittämiseen sitä edellyttää.

Mietinnössä ehdotetaan (OK 17:2.2), että seikan asettaminen tuomion perustaksi edellyttää näyttövelvollisen asianosaisen esittäneen siitä riittävän näytön. Ilmaisu ”riittävä näyttö” osoittaisi siis normaalin näyttökynnyksen korkeuden. Mainitunlaisen säännöksen perusteella voidaan kuitenkin sanoa vain, että ”riittävä näyttö on käsillä silloin, kun seikasta on esitetty riittävä näyttö”. Säännöksestä ei toisin sanoen ilmene, mitä ilmaisulla ”riittävä näyttö” itse asiassa tarkoitetaan ja mitä näytön riittävyydeltä edellytetään.

Mainitusta ilmaisusta voitaisiin kenties jopa päätellä, että näyttökynnyksen korkeus olisi tarkoitus jättää kokonaan  tuomioistuimen vapaaseen harkintaan. Kun tuomioistuimet eivät käytännössä juuri koskaan perustele näyttökynnyksen korkeutta ja riittävyyttä, olisi tästä todennäköisesti seurauksena, että oikeuskäytäntö muodostuisi epäyhtenäiseksi, jolloin riski näyttöratkaisujen perustumisesta yksinomaan tuomarin intuitioon ja pelkästään jonkinlaiseen yleisnäkemykseen kasvaisi.

Minusta mainittu sanonta (”riittävä näyttö”) ei kelpaa lakitekstiin  normaalinäyttökynnyksen korkeudeksi, sillä se on mainitussa tarkoituksessa valju ja vain kehäpäätelmään johtava mitäänsanomaton ilmaisu. 

Myöskään mietinnön perusteluja ei ole minusta onnistuttu laatimaan tältä osin tyydyttävällä ja selkeällä tavalla (s. 72, ensimmäinen kappale). Vaikka perusteluissa sanotaan, että näytöltä vaadittavaa vahvuutta ei ole tarkoitus muuttaa nykyisestä, voi perusteluista kuitenkin saada toisenlaisen käsityksen. Mainitun kohdan mukaan riita-asioiden näyttökynnyksen voidaan nykyisin katsoa olevan ”korkeampi kuin todennäköiset syyt”. Tämä lause ei vielä ole sinänsä huolestuttava. Sen sijaan perustelujen virke, jonka mukaan ” mainittua näyttökynnystä sovellettaessa ratkaisun perustaksi asetetaan se seikka, josta on esitetty vahvempaa näyttöä kuin sen vastakohdasta”, on minusta problemaattinen. Tuo virke näyttäisi nimittäin merkitsevän, että mietinnön laatijat suosittelevat riita-asian normaaliksi näyttökynnykseksi ns. näyttöenemmyysperiaatteen (ylipainoperiaatteen) mukaista näyttövaatimusta. 

Tämän periaatteen (oikeammin teorian) idea ja lähtökohta on siinä, että tuomioistuin tekee näyttöratkaisunsa lähtökohtaisesti sen mukaan, kumpi vaihtoehto tai seikka on todistusharkinnan perusteella todennäköisempi. Todistustaakkaa ei siten itse asiassa tarvita, sillä pieninkin ajateltavissa oleva näyttöenemmyys suuntaan tai toiseen riittää ratkaisemaan näyttökysymyksen sen vaihtoehdon hyväksi, jonka puolelle ”viisari värähtää”. Näyttöenemmyysperiaatetta sovellettaessa todistustaakkapiste  - tällä tarkoitetaan sitä kohtaa todistus- tai todennäköisyysasteikolla, johon näytön on yllettävä ollakseen riittävä – sijoittuu näyttöenemmyysperiaatteen mukaan siis todistelun kohteena olevaa oikeustosiseikkaa ja sen vastakohtaa kuvaavan todennäköisyysasteikon keskelle.

Mietinnön perustelujen mukaan jää epäselväksi, mitä ehdotuksessa itse asiassa on ajettu takaa. Toisaalta lakiin ehdotetaan yleistä todistustaakkanormia (OK17:2.1), joka on kuitenkin sisällöltään jokseenkin mitäänsanomaton, mutta toisaalta mietinnön em. perustelukohdassa tunnutaan asetuttavan kannattamaan ”modernia” näyttöenemmyysperiaatetta. Perusteluissa ei lausuta ko. yhteydessä mitään edes ”järkevästä näyttöenemmyydestä”, josta puhutaan oikeuskirjallisuudessa (Juha Lappalainen, Siviiliprosessioikeus II) tai kevennetystä todistustaakasta; tähän tosin viitataan ehdotetun pykälän 4 momentissa.

Mietinnössä näyttäisi olevan tältä osin kysymys merkittävästä näyttökynnystä koskevasta linjamuutoksesta, joka ei ole vain akateeminen kysymys, vaan jolla saattaa olla merkittävä vaikutus myös oikeuskäytännön kannanottoihin. Minusta on kuitenkin kyseenalaista, onko mainittuun linjamuutoksen perusteltua aihetta.

Näytön riittävyyskysymyksen suhdetta todistusharkintaan havainnollistetaan oikeuskirjallisuudessa usein edellä jo mainitun todennäköisyysasteikon avulla. Siihen sijoitetaan tavallisesti neljä tai viisi todennäköisyystasoa tai -porrasta sen mukaan, miten vahvaa näyttöä todistelun kohteena olevasta seikasta tai sen vastakohdasta asiassa on tuomarin käsityksen mukaan esitetty (todistusarvopiste) ja mihin kohtaan skaalalla näytön on todistustaakkanormin mukaan yllettävä ollakseen riittävää (todistustaakkapiste tai näyttökynnys). Näistä portaista käytetään sanontoja ”oletettava”, ”todennäköinen”, (”näytetty”) ”ilmeinen” ja ”varma”. Normaalinäyttökynnys (todistustaakkapiste) sijoitetaan skaalalla kohtien todennäköinen ja ilmeinen välille, jos katsotaan, että näyttökynnys on kiinteä. Nykyisin vallalla olevan käsityksen mukaan riittävän näytön vaatimus voi kuitenkin asian laadun mukaan vaihdella (joustava näyttökynnys).

Käsite ”täysi näyttö”  tai ”korkeammanasteen todennäköisyysnäyttö”, jota aiemmin on pidetty oikeuskirjallisuudessa samoin kuin oikeuskäytännössä normaalina näyttökynnyksenä, sijaitsee mainitulla asteikolla kohtien ”todennäköinen” ja ”ilmeinen” välillä, mutta kuitenkin lähempänä viimeksi mainittua porrasta. Näyttövaatimuspiste on siis suhteellisen korkealla, jolloin todistustaakkanormeja joudutaan pakosta soveltamaan verrattain usein. Jos sen sijaan sovelletaan näyttöenemmyysperiaatetta, tuomio voidaan perustaa seikkaan, josta on esitetty vahvuudeltaan esimerkiksi vain 51 prosentin todennäköisyysnäyttö, jolloin siis todistustaakkanormeja ei jouduta soveltamaan. 

Näyttöenemmyysperiaatteen omaksumisen osalta voidaan toki esittää näkökohtia pro et contra, kuten OTT Timo Saranpään periaatetta koskevasta ansiokkaasta väitöstutkimuksestakin (2010) ilmenee. Kun näitä seikkoja punnitaan keskenään, en ole voinut päätyä kannattamaan sanotun periaatteen asettamista normaaliksi näyttökynnykseksi. Toki se voidaan asian laatu huomioon ottaen hyväksyä tietyissä tilanteissa joko lainsäädännössä tai yksittäisissä tapauksissa tuomioistuimen harkinnan perusteella. 

Minusta on perusteltua syytä ajatella, että näyttöenemmyysperiaatetta sovellettaessa oikeusvarmuus (lainkäytön ennustettavuus) vähenee ja tuomarin intuition merkitys voimistuu entisestään, jolloin oikeuskäytäntö uhkaa muodostua epäyhtenäiseksi.

Näyttökynnyksen ”siirtämistä” (alentamista) kohtaan todennäköiset syyt tai ”jonkin verran sen yläpuolelle” on perusteltu sillä, että korkeampi näyttökynnys ei ”palvelisi” kantajan tarpeita, estäisi ”oikeuksiin pääsyä” tai ”aineellisen oikeuden tai totuuden ”toteutumista, johtaisi ”vääriin lopputuloksiin” jne.

Näyttöenemmyysperiaate saattaisi johtaa riitoihin, joissa kantaja ryhtyy oikeudenkäyntiin ikään kuin ”onnea kokeillakseen” tms. kevytmielisestä syystä.  Korkeampi näyttökynnys hillitsee perusteettomilta tuntuvien kanteiden nostamista ja palvelee siten tavallaan myös kantajan etua, sillä onhan jutun hävinneellä asianosaisella lain mukaan ankara oikeudenkäyntikuluvastuu. Lisäksi on syytä pitää mielessä, että todistustaakka riita-asioissa ei ole yksinomaan kantajalla, vaan joidenkin seikkojen osalta vastaajalla.

Tämän vuoksi on syytä kysyä, haluaako lainsäätäjä todellakin näin ”mullistavanlaatuisen” muutoksen todistusharkintaan, eli lähes tulkoon mitätöidä todistustaakan ja höllentää näyttövaatimusta tai alentaa normaalia näyttökynnystä. Minusta näin merkittävään ja suorastaan radikaaliin linjamuutokseen, mihin mietinnön perustelujen mukaan voitaisiin ajautua, ei ole perustetta. 

Voi toki olla, että lainvalmistelijat eivät ole todellisuudessa itsekään tarkoittaneet näin merkittävää muutosta. Tässä tapauksessa lakiehdotuksen perustelut olisi syytä kirjoittaa uudelleen ja panostaa niiden seikkaperäisyyteen ja selvyyteen enemmän voimavaroja, jottei epäselvyyksiä pääsisi  uutta lakia sovellettaessa syntymään. 

Toki pykälän 4 momentissa säädettäisiin poikkeuksia 2 momentissa esitetystä pääsäännöstä eli normaalista näyttökynnyksestä. Ajatuksena näyttäisi olevan, että jos normaaliksi kynnykseksi riittäisi ”rimaa hipoen” todennäköisyysnäytön ylittyminen, voitaisiin näyttökynnystä tietyissä tapauksissa asian laadun perusteella korottaa. 

Itse sitä vastoin katson, että normaalinäyttökynnys olisi asetettava todennäköisyysnäyttöä korkeammalle tasolle eli kohtaan ”selvitetty” (näytetty), mistä näyttökynnystä voidaan tarvittaessa asian laadun perusteella tai esimerkiksi tosiasialliset näyttömahdollisuudet huomioon ottaen laskea, jolloin esimerkiksi seikan ”saattaminen todennäköiseksi” riittää;  laissa voidaan toki aina asettaa erityisiä näyttökynnyksiä.

Myöskään kriteeri ”selvitetty” ei kyllä ole erityisen hyvä tai informatiivinen, mutta se on kuitenkin selkeämpi kuin ilmaisu ”riittävä näyttö”.

Minusta asian laatuun ja erityissäännöksiin olisi syytä viitata jo pykälän 2 momentissa, sillä jos niihin  viitataan 4 momentissa, saattaa poikkeussääntöjen merkitys unohtua. Mietinnössä  muotoiltua 4 momenttia voitaisiin lukea jopa niin, että  joissakin tapauksissa ”asian laatu” ei edellytä seikasta edes riittävää näyttöä!

Edellä mainituilla perusteilla ehdotan, että OK 17 luvun 2 §:n 2 momentti kirjoitettaisiin näin:

"Jollei näytöltä vaadittavasta vahvuudesta laissa toisin säädetä, seikan asettaminen tuomion perustaksi edellyttää, että sitä on asianosaisen esittämän näytön perusteella pidettävä asian laatu huomioon ottaen selvitettynä."

Jos lakitekstiin halutaan sisällyttää oikeuskirjallisuudessa esitetty idea ”järkevästä näyttöenemmyydestä”, voitaisiin  mainittu 2 momentti muotoilla tähän tapaan: 

”Jollei ….seikan asettaminen tuomion perustaksi edellyttää, ettei siitä asianosaisen esittämän näytön perusteella jää asian laatu huomioon ottaen järkevää epäilyä."

Oikeuskäytännöstä on raportoitu (ks. esim. Virolainen – Martikainen, Tuomion perusteleminen, 2010), että tuomioistuimet eivät juuri milloinkaan perustele todistustaakan jakoa tai näytön riittävyyttä koskevia kannanottojaan tai että sanotut perustelut ovat useimmiten minimaalisia ja luonteeltaan toteavia. Perustelemisvelvollisuutta koskeva OK 24:4 ei nimenomaisesti velvoita tuomaria perustelemaan mainittuja kysymyksiä. Tämän puutteen korjaamiseksi ko. lainkohtaan olisi syytä ottaa asiasta nimenomainen säännös muuttamalla pykälän viimeinen virke kuulumaan näin:

”Perusteluissa on myös selostettava, millä perusteella riitainen seikka on tullut näytetyksi tai jäänyt näyttämättä ja mihin seikkoihin näytön kokonaisarviointi (tai riittävyyden arviointi) perustuu”.


Todistustaakka ja näyttövaatimus rikosasiassa (OK 17:3)

Pykälän 1 momentin säännös syyttäjän todistustaakasta vastaa asiallisesti voimassa olevaa OK 17 luvun 1 §:n  2 momenttia. Lainkohta koskee vain syyttäjän todistustaakkaa ja lähinnä näyttövelvollisuutta syyksilukevan tuomion perustavista seikoista.  Rikosvastuun poistavia seikkoja säännös ei ilmeisesti sellaisenaan koskisi. Käytännössä ongelmia saattaa aiheutua lähinnä silloin, kun syytetty väittää toimineensa hätävarjelutilanteessa. Syyttäjän on tuolloin varauduttava esittämään näyttöä siitä, ettei kyseessä ollut hätävarjelutilanne.

Pykälän 2 momenttiin ehdotettu säännös, jonka mukaan  syylliseksi tuomitseva tuomio edellyttää, ettei vastaajan, oikeastaan syytetyn, syyllisyydestä jää varteenotettavaa epäilyä, vastaa nykyisin vallalla olevaa oikeuskäytäntöön perustuva käsitystä rikosasian näyttökynnyksestä. Sanaa ”varteenotettavaa” (epäilyä) parempi ja ymmärrettävämpi olisi minusta kuitenkin sana ”järkevää” (epäilyä), sillä se ei anna tuomarille niin suurta harkintavaltaa kuin lähinnä arvion tekevän henkilön subjektiiviseen käsitykseen viittaava sana ”varteenotettava”.

Säännöksestä ei ilmene, koskisiko sanottu näyttökynnys vain näytön kokonaisharkintaa, mihin säännöksen sanamuoto näyttäisi viittaavan, vai myös kaikkia seikkoja eli osatekijöitä, joista asianomainen rikostunnusmerkistö usein koostuu. Lainkohtaa voitaisiin tältä osin selventää. 

Ihmetystä herättää, ettei mietinnön perusteluissa ole nähdäkseni (ainakaan yksityiskohtaisissa perusteluissa) täsmennetty, mitä käsitteellä varteenotettava epäily itse asiassa tarkoitetaan. Perusteluissa selostetaan tässä yhteydessä vain lukuisia ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisuja, jotka koskevat lähinnä anonyymiä todistelua, mutta joilla ei näyttäisi olevan välitöntä merkitystä rikosasian näyttökynnyksen kanssa.

On syytä muistuttaa, että tuomioistuimilta edellytetään tuomion perusteluissa kaikissa tapauksissa, joissa näyttö on riitautettu, nimenomaista kannanottoa siitä, mitä oikeus ymmärtää käsitteellä ”järkevä/varteenotettava epäily” ja mihin seikkoihin ja ajatuksenjuoksuun oikeuden päättely siitä, ettei syytetyn syyllisyydestä jää järkevää epäilyä tai että siitä jää epäily, jota ei ole kyetty sulkemaan pois, perustuu. 

Selvää on, että ilmaisua ”järkevä epäily” voidaan käyttää tuomion perusteluissa vain jonkinlaisena iskulauseen omaisena ilmaisuna, jolla tuomari pyrkii vakuuttamaan asianosaisille ja yleisölle, että tuomion lopputulos on oikea. Mutta pelkkä iskulause tai tokaisu ei toki riitä, vaan oikeuden tulisi perustella  tarkasti näyttökynnystä koskeva oikeudellinen päättely mahdollisimman tarkasti, jos puolustus on kiistänyt näytön riittävyyden. Koska oikeuskäytännössä (myöskään) rikostuomioissa näyttövaatimusta ja sen ylittymistä ei kuitenkaan yleensä perustella riittävän tarkasti, olisi minusta syytä pyrkiä korjaamaan tilanne ja muuttaa tässä tarkoituksessa ROL 11 luvun 4 §:n kolmas virke kuulumaan näin: 

”Perusteluissa on myös selostettava, millä perusteella riitainen seikka on tullut näytetyksi tai jäänyt näyttämättä ja mihin seikkoihin näyttövaatimusta koskeva kannanotto ( näytön kokonaisarviointi) perustuu”.


Oikeuskysymystä koskeva selvitys (OK 17:4)

Jura novit curia -periaate on sinänsä selvä asia, mutta kuten mietinnön perusteluissakin todetaan, periaate ei nykytulkinnan mukaan sisällä vain sitä, että ”tuomioistuin tuntee lain”, vaan myös sen, että tuomioistuin soveltaa lakia viran puolesta;  asianosaiset eivät toisin sanoen voi valita sovellettavaa lakia tai säännöstä eikä oikeus ole sidottu myöskään  muihin asianosaisten lainsoveltamista tai -tulkintaa koskeviin näkemyksiin, vaan ratkaisee mainitut kysymykset itsenäisesti. 

Toisaalta yhtä selvää on, että asianosainen voi yrittää mielipiteillään lausua oman käsityksensä lain soveltamisesta ja tulkinnasta ja saada niiden avulla tuomioistuimen vakuuttuneeksi omien kannanottojensa oikeellisuudesta. Tässä tarkoituksessa asianosaiset jättävät usein oikeudelle ns. oikeustieteellisiä asiantuntijalausuntoja. Tällaisen lausunnon antajaa ei kuitenkaan pidetä OK 17 luvussa tarkoitettuna asiantuntijana eikä liioin todistajana eikä häntä yleensä kuulla oikeudessa henkilökohtaisesti.

Ehdotuksen mukaan mainitunlainen selvitys voidaan antaa oikeudelle sitä, ”miten lakia olisi asiassa sovellettava”. Kirjoittaisin tämän säännöksen kuitenkin niin, että lausunto koskisi sitä, ”miten lakia olisi sanotunlaisessa asiassa sovellettava”. Oikeustieteellisissä asiantuntijalausunnoissa pyritään ottamaan usein kantaa suoraan siihen, miten  lakia olisi sovellettava nimenomaan vireillä olevassa yksittäistapauksessa. Tämäkin on toki sallittua, mutta yleensä oikeudellisen asiantuntijan tulisi ottaa kantaa lähinnä  lain soveltamista koskeviin kysymyksiin vain yleisellä tasolla, siis menemättä liiaksi konkreettisen tapauksen yksityiskohtiin. Vm. tilanteessa on nimittäin olemassa vaara, että asiantuntija pyrkii ikään kuin ratkaisemaan koko jutun ja ottamaan kantaa myös moniin näyttökysymyksiin, mikä ei kuitenkaan voi olla tarkoitus.

Ehdotuksen mukaan oikeustieteellisen selvityksen antajaa voitaisiin kuulla oikeudenkäynnissä henkilökohtaisesti, jos tuomioistuin pitää sitä soveliaana. Tähän  minulla ei ole huomauttamista. Pykälä on kuitenkin kirjoitettu hieman epäonnistuneella tavalla eli siten, että sen mukaan tuomioistuimen lupa tarvittaisiin myös kirjallisen  selvityksen tai lausunnon antamiseen.  Pykälän 1 momentti tulisi tarkistaa seuraavan sisältöiseksi:

”Tuomioistuin soveltaa lakia viran puolesta. Asianosainen saa antaa oikeudelle kirjallisen selvityksen siitä, miten lakia olisi sanotunlaisessa asiassa sovellettava. Selvityksen laatijaa tai muuta henkilöä voidaan kuulla henkilökohtaisesti, jos tuomioistuin katsoo sen tarpeelliseksi (tai soveliaaksi)”.

Haluaisin kiinnittää tässä yhteydessä huomiota siihen epäkohtaan, että sekä riita-asioissa että rikosjutuissa annetut oikeustieteelliset asiantuntijalausunnot, jotka voivat olla usein sangen perusteellisia ja joskus jopa tutkielman luonteisia, jäävät tuomioistuinten ratkaisuissa aina piiloon muilta kuin asianomaisen oikeusjutun asianosaisilta. Käytäntö on nimittäin sellainen, etteivät tuomioistuimet viittaa perusteluissaan näihin lausuntoihin, vaikka monta kertaa tilanne voi olla niin, että juuri näistä lausunnoista löytyy se punainen lanka, johon tuomioistuimen lain soveltamista koskeva päättely ja joskus jopa ratkaisu paljolti, toisinaan jopa sellaisenaan perustuu. 

Tähän epäkohtaan eli siis perustelujen avoimuuden ja informatiivisuuden puutteeseen on kiinnitetty huomiota teoksessa Virolainen – Martikainen, Tuomion perusteleminen (2010), s. 426-428. Kirjassa on suositeltu, että tuomioistuimet ottaisivat vastaisuudessa rohkeasti kantaa myös mainituissa lausunnoissa esitettyihin kannanottoihin. Se ei olisi millään muotoa ristiriidassa jura novit curia -periaatteen kanssa.

Vielä merkillisemmältä tuntuu, että mainituista oikeustieteellisistä asiantuntijalausunnoista vaietaan käytännössä tyystin myös tuomioon kirjoitettavassa ”sisällysluettelossa” eli siinä kohdassa, jossa kerrotaan, keitä henkilöitä jutussa on kuultu todistajia tai asiantuntijoita ja mitä kirjallisia todisteita asiassa on esitetty, ks. näistä luetteloista OK 24: 7 ja ROL 11:6. 

Tuomiossa on kyllä pakko luetella muun muassa kaikki jutussa todistelutarkoituksessa kuultujen henkilöiden nimet samoin kuin kaikki jutussa esitetyt kirjalliset todisteet. Näin tulee menetellä myös siinä tapauksessa, että jollakulla todistajalla tai asiantuntijalla taikka jollakin kirjallisella todisteella ei olisi ollut jutun ratkaisun kannalta minkäänlaista merkitystä. Sen sijaan tuomiossa ei vallitsevan mielipiteen saisi luetella niiden oikeustieteellisiä asiantuntijalausuntoja antaneiden henkilöiden nimiä, ei edes siinä tapauksessa, että kyseisellä juridisella selvityksellä on ollut tuomion lopputuloksen kannalta ratkaiseva merkitys.

Tämä on tietenkin tuomion ja koko oikeudenkäynnin läpinäkyvyyden ja avoimuuden kannalta valitettava epäkohta. Tämä puute voidaan poistaa muuttamalla OK 24 luvun 7 §:n 1 momenttia ja ROL 11 luvun 6 §:n 1 momenttia siten, että tuomiossa on mainittava myös mietinnössä ehdotetun OK 17 luvun 4 §:n 1 momentissa tarkoitettu muun kuin asianosaisen tai hänen asiamiehensä taikka avustajansa laatima tai oikeudelle antama selvitys.


Tunnustus, kiistämistaakka ym. (OK 17:5)

Tässä pykälässä säädettäisiin ehdotuksen mukaan notorista ja tunnustettua seikkaan koskevan näytön tarpeettomuudesta. Näiltä osin  minulla ei ole huomauttamista, ei myöskään siitä, että nykyisin laissa olevaa säännöstä ns. tuomioistuinnotorisuudesta ei enää otettaisi lakiin. 

Tuomioistuinnotorisuus koskee tietoja, jotka tuomari ”viran puolesta tietää”. Tuomari ei voi hyödyntää näyttönä myöskään yksityisiä tietoja, joita hänellä mahdollisesti on käsiteltävästä asiasta ja joiden oikeellisuutta asianosaiset eivät voi kontrolloida. Vm. tapauksessa tuomari on jäävi ja hänet voidaan nimetä asiassa todistajaksi (ehdotettu OK 17:31.1).  

Voimassa olevassa laissa ei ole kiistämistaakkaa koskevaa säännöstä. Kiistämistaakalla tarkoitetaan sitä, että dispositiivisessa riita-asiassa paitsi tunnustettu myös kiistämättä jätetty tosiseikka katsotaan riidattomaksi ja asetetaan siten sellaisenaan eli ilman näyttöä ratkaisun perustaksi. Kiistämistaakasta on säännös mm. Tanskan ja Saksan siviiliprosessilaissa.

Minusta kiistämistaakasta tulisi ottaa lakiin säännös asiassa, jossa sovinto on sallittu. Käytännössä ei ole kovin harvinaista, että asianosaisen kannanotto vastapuoleen esittämän tosiseikan olemassaoloon jää epäselväksi. Toisin sanoen asianosainen ei ilmoita, tunnustaako hän vastapuolen esittämän seikan vai ei. Jollei käräjäoikeus ole aktiivinen ja käytä kyselyvelvollisuuttaan, voi epäselvyys asian suhteen jatkua tai ilmetä vasta hovioikeudessa tai joskus jopa korkeimmassa oikeudessa.

Tuomarin ei tulisi ryhtyä tulkitsemaan asianosaisen po. suhteessa antamia epäselviä lausumia, vaan selvittää epäselvyys materiaalisen prosessinjohdon keinojen avulla. Selvintä kuitenkin  olisi, jos lakiin otettaisiin säännös kiistämistaakasta, sillä silloin asianosaiset ottaisivat asian vakavasti. Tuomioistuimen prosessinjohto voisi silloin rajoittua asianosaisten informointiin siitä, että lain mukaan nimenomaan kiistämättä jäänyt seikka katsotaan tunnustetuksi.


Asianosaisen käyttäytymisen vaikutus todisteena (OK 17:6)

Ehdotetun lainkohdan 1 momentin suhteen minulla ei ole muuta huomautettavaa kuin, että se on kirjoitettu hieman epäselvästi, eli niin, että lainkohdassa mainittu  oikeusseuraamus – asianosaisen menettelyn huomioon ottaminen todisteena - koskisi vain momentin 4 kohdassa mainittua seikkaa. Selvää kuitenkin on, että sama seuraamus liittyy myös momentin kolmessa muussa kohdassa mainittuun asianosaisen laiminlyöntiin tai muunlaiseen menettelyyn.

Pykälän 2 momentin mukaan 1 momentissa tarkoitettu  laiminlyönti saadaan ottaa vastaajan vahingoksi huomioon vain, ”jos se ei loukkaa oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin toteutumista”. Mietinnön perusteluissa ei ole tätä kysymystä tarkemmin käsitelty, vaan niissä rajoitutaan viittaamaan lähinnä vain kahteen EIT:n ratkaisuun. Asia olisi kuitenkin ansainnut hieman perusteellisemman selvityksen. 

Rikosasian vastaajalle, siis syytetyllä, ei ole pääsäännön mukaan minkäänlaista selitystaakkaa. Kysymys on siis tarkemmin sanottuna siitä, voidaanko ja millä edellytyksillä syytetyn kieltäytyminen vastaamasta kysymyksiin tai hänen laiminlyöntinsä antaa häneltä vaadittua selitystä tietystä seikasta, ottaa huomioon hänen syyllisyyttään tukevana näyttönä. 

Minusta viittaaminen ”oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin toteutumiseen” on tässä yhteydessä epäselvä ja aiheuttaa tulkintavaikeuksia. Todistusvaikutuksen edellytykset pitäisi kyetä määrittelemään laissa tarkemmin, ja jollei se ole mahdollista, säännöstä ei ole syytä ottaa lakiin. Ehdotuksessa ei mainita edes sitä, kenen oikeutta  oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin lainkohdassa tarkoitetaan. Vaikuttaa siltä, ettei 2 momentin säännöstä ole loppuun asti harkittu.

Väljyytensä vuoksi säännös olisi käytännössä hyvin tulkinnanvarainen ja sen tarkemman sisällön selvittäminen edellyttäisi perehtymistä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntöön, mihin esimerkiksi käräjäoikeuksilla ei ole suullisessa käsittelyn aikana  juuri milloinkaan mahdollisuutta.

Mainitun todistusvaikutuksen edellytykseksi tulisi asettaa ainakin se, ettei jostakin seikasta ole saatavissa muuta selvitystä ilman syytetyn vastausta tai lausuntoa. Ainakaan syytetyn poisjääntiä tai poistumista kesken kaiken oikeudesta ei minusta voida ottaa missään tapauksessa huomioon syytettä tukevana todisteena. Pykälässä mainittu todistusvaikutus tulisi siis rajoittaa vain tiettyihin tapauksiin, eli se ei koskisi kaikkia pykälän neljässä eri kohdassa mainittua menettelyä sellaisenaan.


Vastuu ja aloiteoikeus todisteiden hankkimisesta (OK 17:7)

Asianosaisilla on päävastuu todisteiden hankkimisesta. Ehdotetun pykälän mukaan tuomioistuin saisi edelleen hankkia ilman rajoituksia todisteita indispositiivisissa riita-asioissa eli asioissa, joissa sovinto ei ole sallittu. Tämä aloiteoikeus koskee, kuten mietinnön perusteluissa todetaan, myös lapsen huoltoa, vaikka asianosaiset voivat tietyin edellytyksin sopia sanotunlaisesta asiasta keskenään ilman oikeudenkäyntiä.

Sen sijaan dispositiivissa riita-asioissa tuomioistuin ei saisi ehdotuksen mukaan enää hankkia omasta aloitteestaan todisteita, miltä osin laki siis muuttuisi. Tätä on perusteltu mietinnössä sillä, että mainitunlaisissa asioissa ei ole kysymys asianosaisten piiriä laajemmalle ulottuvista intresseistä. Voidaan kuitenkin sanoa, yleinen intressi edellyttää, että oikeudenkäynnissä ei jätetä hankkimatta tai huomioon ottamatta sellaista todisteita, joita asianosaiset eivät kenties itse huomaa hankkia tai joiden hankkimiseen heillä ei ole edes käytännössä mahdollisuutta.

Käytännössä tuomioistuin käyttää mainittua aloiteoikeuttaan todisteiden hankkimiseksi vain harvoin. Silloinkin tuomioistuin tyytyy yleensä vain prosessinjohdon keinoin informoimaan asianosaisia tietystä saatavissa kenties olevasta uudesta todisteesta, jolla saattaisi olla jutussa näyttönä merkitystä. Tämän jälkeen asianosaisten harkintaan jää, hankitaanko mainittu todiste juttuun.

En pidä muutosta tarpeellisena saati välttämättömänä. Jos tuomioistuimen nykyinen aloiteoikeus dispositiivisissa riita-asioissa poistetaan, voi käydä niin, että tuomarit ymmärtävät muutoksen niin, ettei heidän ole sallittua enää edes kysely- ja informointivelvollisuutta käyttämällä kiinnittää asianosaisten huomiota uuden todisteen esittämismahdollisuuteen. Tällöin ehdotetulla lainmuutoksella tehtäisiin karhunpalvelus tuomarin aktiiviselle prosessinjohdolle.

Esitän siis, että tuomioistuimella nykyisin OK 17:18:ssä säädetty aloiteoikeus uusien todisteiden hankkimiseksi dispositiivissa riita-asioissa säilytettäisiin. On huomattava, ettei tuomari ei saa nykyisinkään käyttää sanottua aloiteoikeuttaan uuden  todistajan kuulemiseksi tai asiakirjan esittämiseksi vastoin asianosaisten yhteistä tahtoa.

Nykyisin sallitun tuomioistuimen aloiteoikeuden säilyttämistä puoltaa myös mietinnön 8 §:n 4 kohta, jonka mukaan asianosaisen tarjoama todiste tulee evätä, jos se voidaan korvata olennaisesti luotettavammalla todisteella. Jos tuomioistuimella ei olisi aloiteoikeutta todisteiden hankkimiseksi, se ei saisi määrätä 8 §:n 4 kohdassa tarkoitetulla tavalla omasta aloitteestaan sopivamman todisteen esittämisestä.


Todisteiden epääminen ja rajoittaminen (OK 17:8)

Ehdotettu pykälä vastaa pääpiirteittäin voimassa olevan OK 17:7:n säännöksiä tuomioistuimella olevasta todisteiden epäämisoikeudesta. Säännös on perusteltu ja sen 2 kohta tarpeettoman todistelun epäämisestä soveltuu, kuten mietinnön perusteluissa (s. 82) todetaan, myös tilanteeseen, jossa asianosaisen tarjoamalla todisteella ei ilmeisesti ole näyttöarvoa samoin kuin silloin, jos asianosainen tarjoaa suorastaan ylenpalttisesti todisteita. Varsinkin jälkimmäinen tilanne aktualisoituu käytännössä aika usein. Sen vuoksi saattaisi olla paikallaan, että ainakin tästä tilanteesta otettaisiin pykälään, tarkemmin sanottuna sen 2 kohtaan,  nimenomainen maininta. 

Käytännössä tulisi pyrkiä siihen, ettei tuomioistuin prosessinjohtovaltuuksiaan käyttämällä huomauttaa ensin asianosista esimerkiksi tarpeettomasta tai asiaan vaikuttamattomasta todisteesta, jolloin asianosainen saa tilaisuuden selvittää, miksi hän haluaa todisteen esittää. Vasta tämän jälkeen tuomari tekee tarvittaessa päätöksen todisteen epäämisestä.


Asianomistaja todistajana (OK 17:17.3)

Asianosaisen läheisen oikeudesta kieltäytyä todistamasta säädetään  nykyisin OK 17 luvun 20 §:ssä. Toimikunnan ehdotuksessa tästä säädettäisiin OK 17 luvun 17 §:ssä. 

Läheisen henkilön vaitiolo-oikeuden tarkoituksena on suojella asianosaisen ja hänen läheisensä luottamuksellisia ja läheisiä suhteita. Ne voisivat vaarantua, jos toinen osapuoli olisi velvollinen kertomaan hänelle luottamuksellisesti uskottuja tai perhe-elämässä saatuja arkaluonteisia tai toiselle haitallisia tietoja. Todistamisvelvollisuus asettaisi osapuolen vaikean ristiriitatilanteeseen, jos hänen pitäisi valita valehtelemisen ja toiselle mahdollisesti haitallisten totuudenvastaisten kertomisen välillä. Tällaisessa tapauksessa myös  kertomuksen luotettavuus voidaan asettaa kyseenalaiseksi.

Voimassa olevan oikeuden mukaan rikosasian asianomistajaan ei sovelleta todistajaa vaan asianosaista koskevia säännöksiä. Asianomistajalla ei ole oikeudenkäynnissä oma-aloitteista ilmaisuvelvollisuutta eli hänellä on oikeus vaieta eikä hänen tarvitse vastata  hänelle esitettyihin kysymyksiin. Jos asianomistaja kuitenkin haluaa kertoa, hänen on pysyttävä totuudessa. Tätä asianomistajan  ns. negatiivista totuusvelvollisuutta ei ole kuitenkaan laissa sanktioitu. Nämä samat säännökset pätevät asianomistajaan myös silloin, kun hän ei esitä jutussa mitään vaatimuksia. 

Jos asianomistaja, jolla ei ole asiassa vaatimuksia, on antanut lausumansa (kertomuksensa) esitutkinnassa, mutta haluaa vaieta oikeudenkäynnissä, hänen esitutkintakertomuksensa voidaan korkeimman oikeuden vuonna 2000 antaman ennakkopäätöksen (KKO 2000:71) mukaan lukea oikeudessa eli siis hyödyntää todisteena. Sanotussa ratkaisussa ei annettu merkitystä sille, että asianomistaja oli syytettyyn nähden sellaisessa suhteessa (syytetyn kihlattu), että hänellä todistajana olisi ollut läheissuojan vuoksi oikeus kieltäytyä todistamasta. Jos tällainen läheinen on todistajan asemassa, ei hänen esitutkintakertomustaan saa hyödyntää todisteena, jos hän oikeudenkäynnissä kieltäytyy todistamasta (KKO 1995:66).

Olen kritisoinut ennakkopäätöstä KKO 2000:71 oikeustapauskommentissani,  ks. Defensor Legis 2000, s.  669-678. Korkein oikeus on lähinnä muodollisin perustein asettanut lähiomaisasianomistajan huonompaan asemaan lähiomaistodistajaan verrattuna. Ne edellä mainitut perusteet, joiden nojalla asianosaisen OK 17:20:ssä mainituilla lähiomaisilla on oikeus kieltäytyä todistamasta, pätevät kuitenkin yhtä hyvin myös sanotussa lähisuhteessa syytettyyn olevaan asianomistajaan, jolla ei jutussa vaatimuksia, mutta jota haluttaisiin kuulla oikeudenkäynnissä todistelutarkoituksessa. Mainitussa tarkoituksessa kuultavaksi kutsuttua henkilöä ei voida pakottaa kertomaan lähiomaisensa asiassa, olipa henkilö asianomistajan tai todistajan roolissa. Tällöin minusta on selvää – toisin kuin ratkaisussa KKO 2000:71 on muodollisilla perusteilla katsottu - ettei myöskään asianomistajan  esitutkinnassa antamaa kertomusta ole lupa hyödyntää oikeudessa todisteena, jos hän haluaa vedota sanottuun vaitiolo-oikeuteensa.

Edustamani kanta on saanut oikeuskirjallisuudessa kannatusta. Todistelutoimikunnan mietintöön liittyvässä vertailevassa selvityksessä  ilmenee (s. 41), että asiasta mielipiteensä ilmaisseista  tutkijoista valtaosa on ollut samalla kannalla kuin minä, kun sitä vastoin KKO:n tulkinnan kannalla on ollut vain kolme tutkijaa. Oikeuskäytännöstä on löydettävissä hovioikeuksien ja käräjäoikeuksien ratkaisuja, joissa KKO:n ratkaisusta 2000:71 ilmenevää kantaa ei ole hyväksytty. 

Mietinnössä omaksutun kannan mukaan asianomistajaa, jolla ei asiassa vaatimuksia, pidetään todistajana. Tästä ei esitetä kuitenkaan otettavaksi nimenomaista mainintaa lakitekstiin, vaan asia, joka poikkeaa voimassa olevan oikeuden mukaisesta kannasta, todettaisiin ainoastaan lakiesityksen perusteluissa; tätä on pidettävä puutteena. Toimikunnan olisi tullut lähemmin pohtia, onko sanotunlaiseen muutokseen olemassa asiaperusteita. 

Se, että asianomistajan vaitiolo-oikeuden olemassaolo riippuisi siitä, onko asianomistaja esittänyt asiassa vaatimuksia, ja missä oikeudenkäynnin vaiheessa näin on tapahtunut, vaikuttaa epäjohdonmukaiselta.  ROL:n mukaan asianomistajalla on oikeus hakea muutosta myös siinä tapauksessa, ettei hän ole käyttänyt käräjäoikeudessa asianomistajan puhevaltaa. (ROL 1:14.3).Voisiko asianomistaja, joka ehdotetun lainsäädännön mukaan ”muuttuu” todistajaksi, jollei hän esitä vaatimuksia, käräjäoikeuden tuomion jälkeen palata takaisin asianomistajan rooliin, jos hän on tyytymätön käräjäoikeuden tuomioon ja haluaisi valittaa siitä?

Toisaalta mietinnössä esitetään, että OK 17:17.1:ssa tarkoitetulla läheisasianomistajalla ei olisi asianosaisen läheiselle muutoin todistajana kuuluvaa vaitiolo-oikeutta, eli läheisasianomistajan vaitiolo-oikeus väistyisi silloin, kun rikoksen uhrina on syytetyn läheinen (OK 17:17.3). Mainittu lainkohta syrjäyttäisi ko. edellytyksin myös ehdotetussa OK 17:18:ssä säädetyn läheiskriminointisuojan. 

Asianomistajaa, jolla ei ole vaatimuksia, ei voitaisi kuitenkaan velvoittaa pakkokeinojen avulla todistamaan, vaikka vaitiolo-oikeutta ei olisi. Tässä tapauksessa tuomioistuin voisi mietinnön mukaan ottaa asianomaisen henkilön käyttäytymiseen huomioon todisteena. Edelleen, jos kyseinen henkilö on  antanut kertomuksensa esitutkinnassa, sitä voitaisiin käyttää asiassa todisteena (OK 17:47.2). Ehdotuksen mukaan olisi  myös mahdollista kuulla todistajana asiaa tutkinutta poliisimiestä siitä, mitä asianomistaja on esitutkinnassa tai muuten, esimeriksi häntä alustavasti puhuteltaessa, kertonut.

Mietinnön esitetyt perusteet siitä, miksi asianomistajalla ei olisi edellä mainitussa tilanteessa vaitiolo-oikeutta (s. 108), ovat jokseenkin yksipuolisia eivätkä muutenkaan vakuuta. On toki tilanteita, joissa esimerkiksi parisuhteessa pahoinpitelyyn syyllistynyt puoliso pakottaa uhrin luopumaan vaatimasta tekijälle rangaistusta. Toisin kuin mietinnön perusteluissa annetaan ymmärtää, uhrin vaikeneminen ei kuitenkaan johdu suinkaan aina tekijän häneen kohdistamasta painostuksesta, vaan on myös tilanteita, joissa vaikeneminen johtuu siitä, että puolisot ovat aidosti sopineet lievän pahoinpitelyn tms. teon keskenään, jolloin siis uhri ei halua, että asia etenisi oikeuteen tai että hänen esitutkinnassa antamaansa kertomusta hyödynnettäisiin asiassa todisteena. 

Mietinnössä lähdetään hieman yllättäen siitä, että tuomioistuimelle annettu valta määrätä  tekijän läheisasianomistaja todistamaan ehkäisisi yleensä aina epäasiallisia toimia asianomistajan pakottamiseksi vaikenemaan. Tämä on on usein kuitenkin puhdasta spekulaatiota, sillä  on olemassa myös tilanteita, joissa uhrin pakottaminen todistamaan saattaa päinvastoin johtaa mietinnössä mainittujen ”epäasiallisten toimien” eli käytännössä yleensä väkivallan jatkumiseen ja kenties jopa raaistumiseen. Rikoksen uhri osaa yleensä itse  parhaiten arvioida, miten hänen on sanotussa järkevää menetellä. Esimerkiksi perhe- tai parisuhdeväkivaltatapauksissa poliisin on pyrittävä selvittämään väitetty rikos mahdollisimman perusteellisesti eikä luotettava siihen, että uhrin kertomus on asiassa tärkein todiste ja sellaisenaan riittävä näyttö.

Asianomistaja ei ole esitutkintakuulustelussa aina tietoinen vaitiolo-oikeudestaan, eikä kuulustelijan tarvitse häntä siitä erikseen informoida. Tähänkin nähden olisi kohtuutonta, jos uhrin esitutkinnassa antamaa kertomusta voitaisiin hyödyntää oikeudenkäynnissä vastoin hänen tahtoaan.

OK 17:17.3:ssa ehdotettua säännöstä voitaisiin lisäksi helposti kiertää siten, että rikoksen uhri, joka ei halua todistaa läheisensä asiassa, esittää ainoastaan todistamisvelvollisuudesta vapautuakseen rikoksen perusteella muodollisen eli esimerkiksi muutaman euron suuruisen korvausvaatimuksen. Tällöin hän  pääsee oikeudenkäynnissä vaitiolo-oikeutetun ”aidon asianomistajan” asemaan.

Asianomistajaa, jolla ei ole asiassa vaatimuksia, ei mietinnön mukaan voitaisi kuitenkaan pakkokeinojen avulla velvoittaa todistamaan, vaikka hänellä ei olisikaan vaitiolo-oikeutta (OK 17:64.1). Siinä tapauksessa, ettei tällainen henkilö tuomioistuimen päätöksestä huolimatta suostuisi todistamaan, tuomioistuin voi sen sijaan ottaa asianomaisen henkilön käyttäytymisen huomioon todisteena huomioon. Mikä tärkeintä, mainitun henkilön esitutkinnassa antamaa kertomusta voitaisiin käyttää todisteena (OK 17:47.2). Mietinnön mukaan estettä ei olisi myöskään sille, että tässä tapauksessa kuultaisiin todistajana asiaa tutkinutta poliisimiestä siitä, mitä asianomistaja on esitutkinnassa, vaikkapa vain alustavassa puhuttelussa, tai muuten kertonut.

Näyttää siltä, että kyseisen konstruktion ja varsin monimutkaiselta vaikuttavan sääntelyn päätavoitteena on se, että vaikenevan asianomistajan, jolla ei ole jutussa vaatimuksia, kirjallista esitutkintakertomusta voitaisiin hyödyntää sellaisenaan todisteena. Tällöin olisi myös mahdollista, toisin kuin todistajan osalta on ennakkopäätöksessä KKO 1995:66 kuulopuheen sallittavuuden osalta linjattu, kuulla todistajana poliisia siitä, mitä uhri tai sellaiseksi ounasteltu henkilö on tuoreeltaan ja siis esimerkiksi alustavassa puhuttelussa poliisille kertonut. 

Mietintöön eriävän mielipiteen tältä osin jättänyt asianajaja Markku Fredman on epäillyt, että mainitunlaiselta asianomistaja-todistajalta ei käytännössä kenties edes odotettaisi todistajankertomuksen antamista oikeudessa, vaan sääntelyn ensisijaisena tarkoituksena olisi saada mainitunlaisten asianomistajien poliisille esitutkinnan aikana antamat kertomukset hyödynnettäväksi sellaisenaan oikeudenkäyntiaineistona. Tämä olisi omiaan helpottamaan poliisin työtä, mutta  mainitunlaista muutosta ja kehitystä ei voida toki pitää suotavana. Tällainen muutos, jota voidaan luonnehtia ”kafkamaiseksi”, olisi omiaan vaarantamaan tai jopa romuttamaan rikoksesta epäillyn ja syytetyn puolustukselle kuuluvan vastakuulusteluoikeuden toteutumisen.

Markku Fredman on esittänyt, että asianomistaja, jolla ei ole asiassa vaatimuksia, voitaisiin tarvittaessa velvoittaa todistamaan pakkokeinoja käyttäen, jotta puolustuksen vastakuulusteluoikeus. Voitaisiin varmistaa. Ehdotetussa OK 17:17.3:ssa tarkoitetun asianomistajan kannalta tämä olisi kuitenkin kohtuutonta. Minusta mietinnössä tältä osin ehdotettua monimutkaista ja vaikeaselkoista konstruktiota ei tule hyväksyä, vaan ongelma  ratkaistaan yksinkertaisesti siten, että lakiin ei oteta edellä mainittua läheisasianomistajaa koskevaa poikkeussäännöstä. 


Yksityisluonteinen kirjallinen todistajankertomus riita-asiassa (OK 17:24.1, 3 k)

Voimassa olevan oikeuden mukaan asianosaiset eivät voi tuomioistuinta sitovasti sopia, että todistajan kuuleminen korvataan ottamalla vastaan  todisteena hänen oikeudenkäyntiä varten antamansa yksityisluonteinen kirjallinen kertomus. Tämä sääntö on parhaan todistusaineiston periaatteen mukainen ja turvaa samalla todistelun välittömyyttä, joka on yksi todistelumenettelyn kolmesta perusperiaatteesta (”johtotähdestä”).

OK 17: 8 §:n 4 kohdassa toimikunta korostaa parhaan todistusaineiston periaatetta. Mutta OK 17 luvun 24 §:n 1 momentin 3 kohdassa siitä tehtäisiin mietinnön mukaan poikkeus, joka ei voimassa olevan oikeuden mukaan ole sallittua. Mietinnössä nimittäin ehdotetaan, että todistajan etukäteen oikeudenkäynnin varalta antama yksityisluonteinen kirjallinen kertomus saadaan ottaa vastaan todisteena dispositiivisessa  riita-asiassa, jos asianosaiset sopivat siitä tai suostuvat sen käyttämisestä todisteena. Tuomioistuin ei siis saisi evätä sanotunlaisen todisteen vastaanottamista eikä määrätä kertomuksen antaja kuultavaksi.

En kannata ehdotusta, koska se merkitsisi poikkeusta edellä mainitusta parhaan todistusaineiston periaatteesta ja välittömyysperiaatteesta eivätkä mietinnössä esitetyt perustelut ole tässä kohdin vakuuttavia. Mietinnössä uudistusta perustellaan itse asiassa yksinomaan toteamuksella, jonka mukaan ”välimiesmenettelyssä turvaudutaan laajasti kirjallisiin todistajankertomuksiin”.

Omat kokemukseni käytännön välimiesmenettelystä eivät kuitenkaan tue sanottua väitettä. Päinvastoin välimiesmenettelyssä asianosaiset haluavat usein kuulla todistajia nimenomaan henkilökohtaisesti, vaikka nämä voisivat antaa välimiehille lausumansa myös kirjallisena. Lisäksi on otettava huomioon, että välimiesmenettelyssä, joka ei ole siviiliprosessin tavoin edes lähtökohtaisesti suullista ja julkista, voidaan monessa muussakin suhteessa sopia laista poikkeavista menettelytavoista. Riita-asioissa asianosaisilla ei sen sijaan ole yhtä laajaa asian käsittelyjärjestystä koskevaa sopimusvapautta.  

Viittaus välimiesmenettelyyn ja siinä mahdollisesti noudatettavaan käytäntöön, mistä ei esitetä mietinnössä tarkempaa selvitystä, ei siis riitä perustelemaan ehdotetun säännöksen ottamista lakiin. Myöskään  ”asianosaisille aiheutuvien rasitusten vähentäminen” tai  ”oikeudenkäynnin joustavuus” eivät ole kovin vakuuttavia perusteita. Jos asianosaiset eivät halua kuulla todistajaa oikeudessa henkilökohtaisesti, voidaan lähteä yleensä siitä, ettei niillä seikoilla, joista todistaja kertoisi, ole asiassa usein merkitystä eikä todisteen esittäminen siten ole tarpeen. 

Tuomioistuimelle tulisi joka tapauksessa jättää mainitussa tilanteessa oikeus määrätä, että kirjallisen lausuman antajaa kuullaan oikeudessa henkilökohtaisesti.

Joissakin muissakin kohdin mietinnössä ilmenee halua tai taipumusta ”luistaa” todistelun välittömyydestä tai/ja parhaan todistusaineiston periaatteesta.  Näistä todistelun perusperiaatteista olisi kuitenkin syytä pitää myös jatkossa kiinni eikä esittää niihin poikkeuksia kovin kevyentuntuisilla perusteilla. Jos ”pahalle” eli mainittujen periaatteiden vastakohdalla antaisi jossakin kohdin ”pikkusormensa”, niin tämä saattaa olla omiaan johtamaan ”koko käden” menettämiseen.


Seksuaalirikoksen uhrin kuuleminen vain esitutkinnassa (OK 17:24.2, 2k)

Edellä mainittua tarpeetonta ja perusteetonta lipsumista todistelumenettelyn ja koko rikosprosessin perusperiaatteista ilmenee myös otsikossa mainitussa lainkohdassa. Sen mukaan seksuaalirikoksen uhrin ei tarvitsisi vasten tahtoaan saapua pääkäsittelyyn, vaan hänen esitutkinnassa antamaansa kirjallista kertomusta voitaisiin hyödyntää sellaisenaan todisteena. Edellytykseksi tälle asetettaisiin, että uhrin kertomus on tallennettu videolle ja rikoksesta epäillylle on varattu asianmukainen tilaisuus vastakuulusteluun eli kysymysten esittämiseen uhrille.

Ehdotus merkitsisi toteutuessaan merkittävää poikkeusta nykykäytäntöön. Minusta ehdotus ei ole perusteltu, yksityiskohtien osalta viittaan Markku Fredmanin eriävässä lausumassa esitettyihin seikkoihin. Suomessa lainsäätäjän ei tulisi mennä tässä(kään) tilanteessa EIT:n ”selän taakse” eli vedota sellaiseen EIT:n ratkaisuun, jossa ei ole todettu ihmisoikeusloukkausta. EIS asettaa rikosasian käsittelyn laadulle ainoastaan tietyt minimivaatimukset, joihin jäsenvaltion lainkäytössä ei ole toki pakko eikä tarpeenkaan tyytyä.

Jollei yli 15-vuotiaan seksuaalirikoksen uhrin kuulustelua esitutkinnassa koskeviin säännöksiin tehdä Markku Fredmanin lausunnossa ehdottamia oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin edellyttämiä tarkistuksia ja muutoksia, ei  ehdotettua OK 17 luvun 24 §:n 2 momentin 2 kohdan säännöstä tulisi ottaa lakiin.


Todisteen hyödyntämiskielto (OK 17:25)

Hyödyntämiskieltoa koskevan yleissäännösten ottaminen lakiin on perusteltua. Ehdottomasti kiellettyä olisi mietinnön mukaan kuitenkin ainoastaan kiduttamalla saadun todisteen käyttäminen (1 mom.).  Muuten olisi pääsääntönä (2 mom.), että  todisteet olisivat hyödynnettävissä, vaikka ne olisi hankittu lainvastaisesti. Hyödyntämiskielto koskisi vain sellaisia todisteita, joiden hyödyntämättä jättämiseen olisi olemassa painavia syitä huomioon ottaen asian laatu, todisteen hankkimistapaan liittyvä oikeudenloukkauksen vakavuus, hankkimistavan merkitys todisteen luotettavuudelle, todisteen merkitys asian ratkaisemisen kannalta ja muut olosuhteet.

Toisin sanoen hyödyntämiskielto olisi poikkeus, vaikka todiste olisi hankittu todistamiskieltoa rikkomalla tai muuten lainvastaisesti. Tämä näyttää perustuvan yksinomaan vapaan todistelun periaatteeseen. Vapaan todistelun periaate sallii minusta kuitenkin vain laillisesti hankittujen todisteiden hyödyntämiseen, muttei koske lainvastaisesti hankittuja tai saatuja todisteita.   

Pykälä tulisi kirjoittaa 2 momentin osalta niin, että todistamiskieltoon liittyisi lähtökohtaisesti samalla hyödyntämiskielto, josta voitaisiin tietyin, ehdotetun 17 luvun. 25 §:n  2 momentissa mainituilla tai niihin rinnastettavissa olevilla perusteilla poiketa, jos ”erityisten (tai painavien) syiden” katsottaisiin puoltavan lainvastaisesti hankitun todisteen hyödyntämistä. Toinen vaihtoehto tiukentaa hyödyntämiskieltoa on se, että laissa mainittaisiin kidutuksen ohella joitakin muitakin tapauksia, joita hyödyntämiskielto koskisi.

Jos lainkohta kirjoitetaan mietinnössä ehdotetulla tavalla, johtaisi käytäntö tietenkin siihen, ettei lakiin kirjatuilla todistamiskielloilla olisi kovin suurta merkitystä, koska todistamiskiellon vastaisesti hankittu tai saatu todiste olisi aina selkeän pääsäännön mukaan hyödynnettävissä. Hyödyntämiskielloilla tulisi pyrkiä siihen, että todistamiskiellot otettaisiin  vakavasti eli niitä noudatettaisiin käytännössä.


Itsekriminointisuojaan perustuva hyödyntämiskielto  (OK 17:25.3)

Samoin kuin  OK 17:25.1:n säännös yleissäännön todisteiden hyödyntämiskiellosta, myös saman pykälän 2 momentissa ehdotetut säännökset itsekriminointisuojaan loukkaukseen perustuvasta hyödyntämiskiellosta vaikuttavat ainakin ensi lukemalta aika monimutkaisilta ja vaikeaselkoisilta eikä säännösehdotuksen perusteluitakaan ole onnistettu laatimaan riittävän selkeällä tavalla.

OK 17:25.3:een ehdotettu hyödyntämiskielto koskisi tietoja, jotka henkilö velvoitetaan antamaan muussa viranomaismenettelyssä  esitutkinnan  vireillä ollessa tai silloin, kun henkilö on rikoksesta epäilty. Säännöksen ulkopuolelle jäisivät siten tilanteet, joissa rikosepäily syntyy vasta hallinnollista pakkoa sisältävän hallintomenettelyn jälkeen. Ihmisoikeustuomioistuin on kuitenkin katsonut, että itsekriminointisuoja ulottuu paitsi vireillä oleviin esitutkintatilanteisiin, myös tapauksin, joissa esitutkinta ei ole hallinnollisen pakon käytön aikana vielä vireillä, mutta kuitenkin odotettavissa. Mietinnön perusteluissa ei ole tältä osin selostettu tai viitattu kaikkiin EIT:n ko. asiassa antamiin ratkaisuihin. Ko. itsekriminointisuojan soveltamisalaa ei olisi syytä rajata mietinnössä ehdotetulla tavalla ainoastaan vireilläolotapauksiin, vaan säännöksessä tulisi mahdollistaa tuomioistuimen harkintaan perustuva tapauskohtainen joustavuus, jolloin suoja voisi ulottua koskemaan myös ajallisesti jonkin verran toisistaan erillään olevia tilanteita.


Anonyymi todistelu

Mietinnössä ehdotettu mahdollisuus anonyymin todisteluun olisi täysin uusi ja oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin periaatteiden kannalta sangen ongelmallinen todistajansuojelukeino, vaikka mainitunlainen todistelu olisi sallittua vain todella törkeitä rikoksia koskevissa jutuissa.  Oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin johtotähtiin kuuluva  todistelun ja koko menettelyn kontradiktorisuus eli asianosaisten oikeus lausua oikeudenkäyntiaineistosta ja saattaa sen uskottavuus ja riittävyys kyseenalaiseksi, ei toteutuisi parhaalla mahdollisella tavalla, jos todistajan henkilöllisyys pidetään rikosasian vastaajalta salassa. Sitä paitsi on todennäköistä, että todistajan anonymiteetistä ei olisi läheskään aina  hyötyä, sillä  monissa tapauksissa syytetty ja todistajat tuntevat toisensa jo entuudestaan, jolloin todistajan kertomus paljastaisi  yleensä helposti hänen henkilöllisyytensä.

Toimikunnan esityksen mukaan todistajan kuulemisesta anonyymisti päätettäisiin  oikeudessa eri kokoonpanossa kuin pääkäsittelyssä. Tämä on toki perusteltua, mutta samalla ehdotetaan, että  pääkäsittelyssä oikeuden kokoonpanoon kuuluvat tuomarit eivät saisi tietää anonyymisti kuultavan todistajan henkilöllisyyttä. Tämä vaikuttaa oudolta, paitsi muuta, myös siihen nähden, että ihmisoikeustuomioistuin, jonka linjanvetoja mietinnössä on muutoin yleensä seurattu, ei ole anonyymiä todistelua koskevissa ratkaisuissaan tätä välttämättä edellyttänyt. Ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisuissa on päinvastoin katsottu, että anonyymi todistelu edellyttää syytetyn oikeussuojan kompensoimista, mistä on yhtenä keinona mainittu nimenomaan pääasian ratkaisevan tuomarin tietoisuus todistajan henkilöllisyydestä.

Vaikka asiasta voidaan esittää näkökohtia pro et contra, katsoisin, että  ne näkökohdat, jotka edellyttävät pääasian ratkaisukokoonpanoon kuuluvien oikeuden jäsenten saavan tiedon anonyymin todistajan henkilöllisyydestä, painavat punninnassa vastakkaista vaihtoehtoa enemmän. Jos anonyymin todistajan henkilöllisyys salataan pääasian ratkaisevilta tuomareilta, on olemassa vaara, ettei ratkaisukokoonpanolla ole tarvittavaa näkemystä anonyymin todistelun painoarvosta ja merkityksestä näytön arvioinnissa. Tässä kohdin on otettavaa huomioon myös se, että käytännössä ne vakavat rikosasiat, joissa anonyymi todistelu tulisi kysymykseen, käsitellään käytännössä useimmiten kolmen ammattituomarin kokoonpanossa. 

Anonyymin todistelun merkitystä rajoittaisi ihmisoikeustuomioistuimen vakiintunut ratkaisukäytäntö, jonka mukaan anonyymi todistelu ei saa olla syylliseksi tuomitsevan ainoa tai edes pääasiallinen näyttö. Tämä johtuu osin siitä, että anonyymi todistelun todistusarvo on omalla nimellä kuultavan todistajan kertomukseen verrattuna heikompi. Tästä olisi lähdettävä myös kansallisessa lainsäädännössä ja lainkäytössä. Toisaalta tämä lähtökohta olisi ristiriidassa vapaan todistusharkinnan periaatteen kanssa. 

Asianajaja Markku Fredman toteaa eriävässä  mielipiteessään, että toimikunnan  kuulemat asiantuntijat ei voineet kertoa  sellaisista konkreettisista tapauksista, joissa toimikunnan enemmistön esittämänkaltaista anonyymia todistelua olisi todella tarvittu tai siitä olisi ollut apua tai jossa syyte on päätetty jättää nostamatta sen vuoksi, että jonkun avaintodistajan kuuleminen olisi onnistunut vain anonyymisti. Toimikunnan kuulemat asiantuntijat – ilmeisesti poliiseja ja/tai syyttäjiä – eivät olleet voineet kertoa toimikunnalle yhdestäkään konkreettisesta tapauksesta, jolloin omalla nimellään todistaneeseen sivulliseen henkilöön olisi kohdistettu vakavaa väkivaltaa todistamisensa jälkeen; kerrotut tapaukset koskivat rikosjengien sisäisiä välienselvittelyjä. 

Todettakoon tässä yhteydessä, että Markku Fredmanin mainitsemat, samoin kuin muutkin mahdolliset asiantuntijat, näyttävät tulleen  kuulluksi toimikunnassa tavallaan anonyymisti, sillä mietinnön luovutuskirjelmässä ei mainita nimeltä toimikunnan asiantuntijoina kuulemia henkilöä. Yleensä työryhmissä, toimikunnissa tai komiteoissa kuultujen asiantuntijoiden nimet mainitaan asianomaisessa mietinnössä.

Anonyymin todistelun soveltamisala olisi toimikunnan ehdotuksen mukaan kapea, sillä se koskisi ainoastaan  sellaisia rikoksia, joista säädetty ankarin rangaistus on vähintään kahdeksan vuotta vankeutta sekä tämän lisäksi ihmiskauppaa ja törkeää paritusta. Kun vielä otetaan huomioon, että pohjoismaista Ruotsissa anonyymiä todistelua koskevien säännösten ottamisesta lakiin on ainakin toistaiseksi luovuttu ja että Norjassa anonyymia todistelua on käytetty tähän mennessä ainoastaan yhdessä tapauksessa, näyttää ilmeiseltä, ettei anonyymin todisteluun ole myöskään Suomessa todellista tarvetta. 

Käytännössä todistaja voi tehdä aloitteen ja vaatia tulla kuulluksi anonyymisti, vaikkei edellytyksiä siihen olisi olemassa. Luultavaa on, että ainakin alkuvaiheessa todistajien puolesta tehtäisiin todennäköisesti suuri määrä anonyymiä todistelua koskevia hakemuksia, joilla ei ole menestymisen mahdollisuutta. Tämä rasittaisi  rikoslainkäytön järjestelmää tarpeettomasti. Jotta anonyymitodistelulla olisi käyttöä, tapahtuisi ilmeisesti niin – kuten on tapahtunut myös salaisten pakkokeinojen soveltamisalan laajenemisen kohdalla  - että jo vuoden tai parin kuluttua uuden lainsäädännön voimaantulosta poliisi ja syyttäjistö esittäisi järjestelmän soveltamisalan ulottamista rikoksiin, joista säädetty ankarin rangaistus on vähintään kuusi vuotta vankeutta ja sen jälkeen taas parin vuoden kuluttua rikoksiin, joista säädetty ankarin rangaistus on vähintään neljä vuotta vankeutta jne. 

Selvyyden vuoksi on syytä todeta, että kannatan toki todistajansuojelua ”varsinaisessa mielessä” eli todistajien suojaamista konkreettisten turvaamistoimenpiteiden avulla sekä tarvittaessa kokonaan uuden henkilöllisyyden luomista henkilölle tai kokonaisvaltaista elämänmuutosta vaikkapa uudessa valtiossa.  Ruotsissa, jossa on, kuten edellä mainitsin, luovuttu ainakin toistaiseksi anonyymistä todistelusta, on jo säädetty  todistajansuojelua koskevia lakeja, samoin Virossa.

Suomessa sisäasianministeriön on käynnistänyt vuonna 2012 todistajansuojeluohjelman valmistelun, joka tähtään ensi vaiheessa tarvittaviin lainsäädäntömuutoksiin todistajansuojeluohjelman käyttöönottamiseksi. Laissa määriteltäisiin yleisellä tasolla, mitä toimenpiteitä henkilön suojelemiseksi voidaan toteuttaa. Todistajansuojelua koskeva lainsäädännön puuttuminen ei kuitenkaan estä viranomaisia ryhtymästä jo nyt todistajana tai asianomistajana kuultavan tai jo kuullun henkilön suojelemiseksi tiettyihin turvaamistoimenpiteisiin, jos tämä antaa siihen suostumuksensa. Tällaista suojelua on käytännössä tiettävästi myös annettu. Todistajan ja hänen läheisenä turvallisuus voidaan siis taata,  vaikkei lakiin otettaisi nyt ehdotettuja säännöksiä anonyymistä todistelusta.


Asiakirjan esittämisvelvollisuus (editio, OK 17:40) 

Toimikunnalta olisi kohtuudella voinut odottaa perusteellisempaa paneutumista  editiota koskevaan sääntelyyn. Toimikunnan mietinnössä ei tuoda esiin asiallisesti oikeastaan mitään uutta, vaikka käytännöstä tiedämme, että asiakirjan esittäminen ei toimi käytännössä läheskään aina siten kuin olisi asianmukainen todistelu edellyttäisi.   

Oikeuskirjallisuudessa esimerkiksi Tatu Leppänen on väitöskirjassaan (Riita-asian valmistelu, 1997) esittänyt varteenotettavia näkökohtia siitä, millä tavoin editiota koskevia säännöksiä voitaisiin kehittää. Toimikunta, jonka jäsenenä Leppänen on ollut, ei ole kuitenkaan mietinnön perusteluista päätellen edes harkinnut mainittuja näkökohtia ja editiovelvollisuutta koskevien säännösten uudistamista niiden edellyttämällä tavalla. Editio ei selvästikään kuulunut toimikunnan asialistalla uudistusehdotuksen keskeisiin kysymyksiin, mistä voidaan olla eri mieltä.

Käytännössä asiakirjan esittämisvaatimus hylätään usein sillä perustella, ettei vaatimuksen esittäjä kykene yksilöimään riittävän tarkasti sitä asiakirjamateriaalia, jonka hän haluaisi saada todisteeksi. Asianosainen ei saisi kuitenkaan välttyä esittämästä hallussaan olevaan asiakirja-aineistoa yksin sanotulla perusteella. Laissa olevaa tiukkaa yksilöintivaatimusta olisi lievennettävä niin, että asiakirjatyypin ilmoittaminen ja sen liittyminen tiettyyn asianosaisten väliseen oikeussuhteeseen tai asiakokonaisuuteen riittäisi eikä asiakirjan tarkasta laatimisajankohdasta tulisi vaatia kovin tarkkaa selvitystä. Lisäksi olisi syytä pohtia, tulisiko velvollisuutta asiakirjatodisteiden ilmoittamiseen tiukentaa – tästä säädetään riita-asioiden osalta OK 5 luvun 20 §:n 2 momentissa – ja voitaisiinko  asiakirja- ja muunkin todistusaineiston saamiseksi oikeudenkäyntiin ottaa käyttöön discovery-instituution mukainen pakkokeinojärjestelmä; OK 5:20:2:ssa säädetyn ilmoitusvelvollisuuden laiminlyönnistä ei ole nykyisin säädetty mitään erillistä sanktiota.

Toimikunnan mukaan laista poistettaisiin OK 17:13:n säännös ns.  materiaalisesta editiovelvollisuudesta; tästä mainitaan ohimennen mietinnön sivulla 134 OK 17 luvun 38 §:n perustelujen yhteydessä. En kannata tätä, sillä materiaalista editiovelvollisuutta koskevasta säännöksestä ei ole ollut eikä ole vastaisuudessakaan mitään haittaa, vaan se päinvastoin täydentää editiota koskevaa sääntelyä.


Kirjallisten todisteiden eritteleminen rikosasiassa (ROK 5:4) 

Oikeuskäytännössä on esiintynyt epäselvyyttä siitä, voiko tuomioistuin määrätä, millä tavalla ja missä muodossa syyttäjän on toimitettava ROL 5:4:ssä tarkoitettu aineisto tuomioistuimelle. Tätä kysymystä on pohdittu esimerkiksi Helsingin hovioikeuden kesäkuussa 2012 antamassa Finlex-ratkaisussa (HelHO 2012:11). 

Olen kommentoinut sanottua hovioikeuden päätöstä osin kriittisesti blogissani n:o 603/4.6.2012 (http://jyrkivirolainen.blogspot.com). Hovioikeudelta näyttää jääneen ratkaisussaan huomaamatta, että tuomioistuin voi sille voimassa olevan lain mukaan kuuluvan muodollisen prosessinjohtovaltansa nojalla velvoittaa syyttäjän toimimaan ko. asiassa tarkoituksenmukaiseksi katsomallaan tavalla (ks. ROL 6:5, joka soveltuu mutatis mutandis myös rikosasian valmisteluun). Todettakoon, että aivan samalla tavalla tuomari voi myös riita-asian valmistelussa ja pääkäsittelyssä määrätä, millä tavalla ja muodossa todisteet on oikeudelle esitettävä, jollei tältä osin laissa ole erikseen toisin säädetty.

Kun asiassa on esitetty jatkuvasti erisuuntaisia käsityksiä, kuten mietintöön jätetystä valtionsyyttäjä Mika Illmanin eriävästä mielipiteestä voidaan havaita, on asiasta syytä säätää laissa. Minusta mietinnössä ehdotettu säännös on hyvin perusteltu. Vaikuttaa sangen oudolta, että syyttäjät ja tuomarit ovat joutuneet tällaisessa teknisessä yksityiskohdassa ”tukkanuottasille” keskenään. Mainittu pikkuseikka näyttää muodostuneen osalle syyttäjiä tavallaan koko uudistuksen pääasiaksi! Tämä ei anna kovin mairittelevaa kuvaa syyttäjistön valmiudesta kehittää oikeudenkäyntimenettelyä järkevään suuntaan.

19.2.2013


Jyrki Virolainen
professori (emeritus)