1. Helsingin käräjäoikeus oli tutkinnanjohtajan vaatimuksesta 10.11.2020 määrännyt A:n vangittavaksi epäiltynä todennäköisin syin törkeästä huumausainerikoksesta.
2. A kanteli käräjäoikeuden päätöksestä hovioikeuteen ja vaati, että hänet vapautetaan välittömästi.
3. Helsingin hovioikeus katsoi päätöksessään 29.12.2020, että rikosepäilylle ei ollut pakkokeinolain (PKL) 2 luvun 11 §:n 1 momentissa edellytettyjä todennäköisiä syitä. Hovioikeus kuitenkin määräsi A:n vangittavaksi pykälän 2 momentin nojalla, koska asiassa oli syytä epäillä A:ta törkeästä huumausainerikoksesta ja asiassa oli odotettavissa tuomioistuimelle lain tarkoittamaa lisäselvitystä.
4. Korkein oikeus (KKO) myönsi A:lle valitusluvan. Valituksessaan A katsoi, ettei hovioikeudella ollut toimivaltaa ja perusteita päättää hänen vangitsemisestaan PKL 2 luvun 11 §:n 2 momentin perusteella.
5. KKO katsoi päätöksesään, ettei vangitsemista ollut vaadittu PKL 2 luvun 11 §:n 2 momentin nojalla, eikä asiassa ollut vedottu siihen, että odotettavissa olisi lisäselvitystä, jonka vuoksi vangitseminen olisi erittäin tärkeää. Hovioikeus ei olisi siten saanut oma-aloitteisesti ottaa tutkittavakseen lisäselvitykseen liittyviä vangitsemisen edellytyksiä.
6. KKO:n ratkaisuselosteesta ilmenee, että A:n vangitsemisasia on käsitelty uudelleen Helsingin käräjäoikeudessa 4.1.2021, jolloin käräjäoikeus on katsonut, että asiassa oli todennäköisiä syitä epäillä A:ta törkeästä huumausainerikoksesta.
https://www.finlex.fi/fi/oikeus/kko/kko/2022/20220004
7. Kuten ratkaiselosteesta ilmenee, hovioikeuden ratkaisukokoonpanoon on kuulunut kaksi oikeustieteen tohtoria, nimittäin Mirjami Paso ja Kaarlo Hakamies.
8. Tapauksesta opimme, että vangitsemisvaatimuksen peruste sitoo tuomioistuinta siten, ettei tuomioistuin voi vangita epäiltyä "on syytä " -perusteella, jos vangitsemista on vaadittu ainoastaan "todennäköisin syin" -perusteella. Periaate maius includit minus ei siis ole tässä tapauksessa voimassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti