Lapin yliopiston oikeustieteiden tiedekunta julkaisi helmikuussa 2003 Risto Haaviston toimittaman 500 sivua käsittävä teoksen "Matkalla pohjoiseen, professori Jyrki Virolaisen juhlakirja 26.2.2003". Se sisältää 27 juristin, tuomarin ja professorin kirjoittamaa artikkelia sekä Virolaisen omat pienoismuistelmat otsikolla "Matkalla pohjoiseen" (sivut 467-492). Kirjan lopussa on luettelo Virolaisen kirjallisesta tuotannosta 1972-2003 (sivut 493-502).
Kirja oli tiedekunnalle kannattavaa bisnestä, sillä sitä myytiin varsin hyvin ja yliopiston painatuskeskus sylki kidastaan uusia kappaleita sitä mukaa, kun tilauksia tuli sisään. Kerrotaan, että kirjaa tilattiin nimenomaan Jyrki Virolaisen kirjassa olevien muistelmien takia - tiedä häntä!
Ajattelin, että kun nyt on kulunut 20 vuotta kirjan ilmestymisestä, kannattaa palauttaa mieleen, mitä kerroin muistelmissani. On hyvä laatia muistelmat ajoissa - kun vielä muistaa - jottei tarvitse enää myöhemmin korkeahkossa iässä alkaa kaivella muistiaan ja miettiä, että mitä pirua sitä onkaan tehnyt tehtyä tai jättänyt tekemättä.
Kas tässä, ihastukaa tai vihastukaa, miten vaan!
Matkalla pohjoiseen
Prologi
Juha (Junnu) ”Watt” Vainion kerrotaan kirjoittaneen tunnetun rallinsa ”Matkalla pohjoiseen” Kaamasen tiellä Nuorgamin Jounin kaupalla, jossa Junnun seurue joutui odottelemaan pari päivää kolarissa rikkoutuneen autonsa korjausta. Laulussa pohditaan tiettyyn ikään tulleiden miesten ongelmia tämän kirjoituksen motoksi sopivaan tapaan:
”Mies kun tulee tiettyyn ikään,
eihän sillä pelaa mikään.
Sen näkee peilistä,
on kaikki eilistä,
näin me yhdessä laulettiin”.
Olen itsekin kulkenut Kaamasen tiellä matkalla pohjoiseen, tarkemmin sanottuna Utsjoelle ja Tenolle. Etelän miehelle kuitenkin jo työmatkat junalla Rovaniemelle ovat matkoja ”pohjoiseen”. Tietyn iän lähestyessä matkaajan tunnot ovat usein olleet samanlaisia kuin Junnun laulussa.
Tämän kirjan toimituskunta on pyytänyt minua kertomaan muistojani, ei vain kyseisiltä junamatkoilta, vaan myös urani ja yleensä elämäni vaiheista. Kenties toimituskunta on pelännyt, että kirja jäisi muutoin ohueksi tai kuivaksi. Juhlakirjan kohteen muisteluksien sisällyttäminen kirjaan on tietenkin epätavallista, mutta juuri siksi olenkin suostunut pyyntöön.
Junassa on hauska matkustaa
Matkustan Tampereelta Rovaniemelle ja takaisin aina yöjunalla; autolla en ole tehnyt työmatkojani yhtään kertaa. Junassa on tunnetusti hauska matkustaa, ja kokemuksestani voin sanoa, että tämä koskee myös ja erityisesti yöjunia ja niiden ravintolavaunuja. Nykyisin yleensä piipahdan ravintolavaunussa nauttimassa korkeintaan tuopin tai pari saadakseni unen päästä paremmin kiinni. Alkuvuosina, jolloin matkustamisessa oli uutuuden viehätystä, ravintolavaunussa sen sijaan saattoi hyvässä seurassa viihtyä niin hyvin, että nukkumaan ennätti menomatkalla vasta joskus Oulun jälkeen. Paluumatkalla tuopin ääressä istumisesta saattoi joskus tulla niin väsynyt olo, että vaikka konduktööri oli ilmeisesti yrittänyt herätellä matkustajaa hyvissä ajoin ennen Tamperetta, tämä saattoi jatkaa untaan ja herätä vasta, kun juna oli yllättäen saapunut jo Riihimäelle, tai, jos makuupaikka on sattunut olemaan Turun vaunussa, Urjalan eksoottiselle asemalle.
Paluumatkalla meno on joskus saattanut olla niin riehakasta, että ravintolavaunun henkilökunta on katsonut parhaaksi keskeyttää matkanteon. Oulun asemalaiturilla iloista matkustajaa vastassa olleiden ”Kissalan poikien” autolla tutkijaa ei kuitenkaan kyyditty putkaan vaan hotelli Arinaan; sakoista ei ollut puhettakaan vaan automatkalla keskustelu kosketteli ajankohtaisia teemoja kuten akuuttia poliisivajausta, ruokaperunan huonoa laatua jne. Oulusta matka jatkui sitten yöunien jälkeen seuraavana aamuna kohti Tamperetta.
Kannaksen poikia Vuoksen varrelta
Matkustaminen on minulle jo tuttua varhaisesta lapsuudesta, itse asiassa ensimmäiset muistikuvatkin tästä maailmasta liittyvät juuri junanvaunujen kolinaan. Synnyin Karjalan Kannaksella, tarkemmin sanottuna Vuoksenrannan pitäjän Korpilahden kylässä Oit´niityn talossa. Karjalasta minulla ei ole muistikuvia, sillä perheemme joutui sodan jaloista evakkoon, äitini ja vanhempi veljeni – isä oli rintamalla – jo toista kertaa vuoden 1944 alkukesästä. Olen käynyt kerran eli vuonna 1990 Oit´niityssä. Paikka vaikutti aivan mahtavalta, vesistöjä oli joka puolella ja tuntui siltä, että olin syntynyt ”ison talon” poikana. Rakennuksista oli kuitenkin jäljellä vain kivijalat eikä koko kylässä ollut säilynyt yhtään taloa pystyssä.
Kuulun niihin, joiden mielestä Kannas tulisi palauttaa rauhanomaisella tavalla takaisin Suomelle. Karjalan kysymystä tulee siksi pitää jatkuvasti esillä, vaikka reaaliset mahdollisuudet Karjalan palauttamiseen tuntuvatkin tällä hetkellä vähäisiltä. Neuvostoliiton hajotessa ja kommunismin romahtaessa Suomella oli tuhannen taalan paikka vaatia Karjalan palauttamista, sillä myönsihän presidentti Jeltsinkin avoimesti, että Stalin oli vienyt Karjalan Suomelta oikeudettomasti. Valitettavasti presidentti Mauno Koivisto ja Suomen hallitus olivat aivan hiljaa, Koivisto jopa varoitteli Viroa siitä, ettei sen tulisi vaatia itsenäisyyttä!
Evakkomatkalla
Evakkomatkaa tehtiin junan ”härkävaunussa”, johon oli sullottu myös lähtökiireessä mukaan otetut perheen välttämättömimmät tavarat. Ensimmäiset hyvin hämärät muistikuvani tästä maailmasta liittyivät juuri junan vaunujen kolinaan. Selkeämmiksi kuvat tulevat Töysän pitäjästä, jossa perhe asui isän ollessa vielä rintamalla. Asuinpaikkana oli Mursulan talo, osoite Töysä kk Ritola. Talon ehdoton auktoriteetti oli vanha emäntä, joka kuitenkin oli meitä evakkoja ystävällinen, saimme mm. aterioida talon pöydässä.
Mukavien muistojen lomassa nyt 88-vuotias äitini jaksaa kuitenkin muistella myös yhtä vähemmän mukavaa tapausta, joka – kuinkas muuten – liittyi minuun. Erään kerran kun väki taas oli syömässä talon pirtissä ja vanha emäntä kurkotti ottamaan pöydästä ruokaa, meikäläinen oli hiipinyt emännän taakse. Juuri kun emäntä oli istuutumassa paikalleen, minä olin vetänyt salamanopeasti tuolin hänen altaan, jolloin isokokoinen emäntä oli muiden pöydässä olijoiden suureksi kauhistukseksi romahtanut lautasineen päivineen takamuksilleen lattialle. Emäntä oli kuitenkin noussut tyynesti ylös ja todennut, että ei se ollut lapsen vika, sillä eihän lapsi ymmärtänyt mitä oli tehnyt. – Tämä tapaus on ensimmäinen, josta ilmenee ilmeinen haluni auktoriteettien horjuttamiseen.
Evakkomatka jatkui sitten Pertunmaan pitäjään, jossa asuimme kahdessakin paikassa: Ruorasmäen kylässä lähellä isoa ja kirkasvetistä Suonteen järveä ja Kukkamaan talossa nykyisen 4-tien varrella. Viimeksi mainitussa paikassa taloon pyrki usein mustalaisseurueita, joita vanhempani varoittelivat meitä lapsia päästämästä sisälle ainakaan pimeään aikaan. Minua mustalaiset värikäs pukeutuminen ja kielenkäyttö kiinnosti, ja niinpä eräänä sateisena iltana avasin lukkoon pannun ulko-oven romaanijoukolle, joka työntyi empimättä sisälle taloon ja siunaili lasta ”oikeaksi ihmiseksi”. Kohta iso romaanijoukko hääräili talon pirtissä kuin kotonaan!
Olympiakisat jäivät urheilijapojalta näkemättä
Lopulta evakko- eli siirtolaisperheen matka päättyi Hausjärven kunnan Rutajärven kylään. Täällä aloitin myös koulunkäynnin 6-vuotiaana. Keskikouluun, joka oli Oitin taajamassa, pyrin ja pääsin kahtena eri vuonna - jostakin syystä en lähtenyt sinne ensimmäisellä kerralla.
Kotona osallistuin vanhemman veljeni kanssa etenkin kesäisin ja syksyisin kaikkiin maataloustöihin. Muuten aika kului urheilun merkeissä, olimme veljeni Pertin kanssa todellisia urheiluhulluja. Talvet hiihdettiin ja luisteltiin ja kesällä harrastettiin yleisurheilun kaikkia lajeja. Itse inhosin kuitenkin pitkän matkan juoksua, pisin juoksumatkani kilpailuissa oli 300 metriä ja sekin vain 6-ottelussa. Minusta kehittyi jonkinmoinen tekijä ja siirryin edustamaan naapurikaupungissa toimivaa Riihimäen Kisko -nimistä urheiluseuraa, jonka jäseniin kuului paljon karjalaisia. Voitin 17-vuotiaiden sarjassa vuonna 1960 hyppylajeissa kolme Uudenmaan piirin mestaruutta ja olin 6-ottelussa, jota johdin vielä ennen sitä 300 metrin juoksua, toinen. Samana vuonna hyppäsin 3-loikassa ikäsarjani toiseksi parhaan tuloksen koko maassa, n. 14 metriä, korkeutta hyppäsin samana vuonna 184 cm ja pituutta 630 cm. Lopetin kilpaurheilun kuitenkin jo kahta vuotta myöhemmin, sillä tajusin, että huippu-urheilijaa minusta ei tulisi, kuvaan tulivat lisäksi muut harrastukset.
Harmittavaa oli se, ettemme päässeet seuraamaan vuonna 1952 olympiakisoja Helsinkiin, radiosta kisat kyllä kuunneltiin tarkoin. Kisat sattuivat olemaan hieman sateisen kesän parhaaseen heinäntekoaikaan eikä isä heltynyt poikien pyyntöön päästä kisoja katsomaan, sillä heinien seivästäminen ja latoon korjaaminen oli tärkeämpää. Laiha lohdutus oli, kun isä vei meidät seuraavana vuonna eli v. 1953 seuraamaan elokuun lopulla – heinäntekoaika oli tuolloin mennyt eikä viljankorjuu ollut vielä alkanut – ns. Elokuun kisoja olympiastadionille. Siellä näimme ensimmäisen kerran ilmieläviä mustaihoisia urheilijoita, joita silloin sai vapaasti nimittää neekereiksi.
Kotiin tilattiin aina urheilulehtiä, SVUL:n Suomen Urheilulehden lisäksi monena vuonna myös Työväen Urheilulehti. Lukioaikana tilasin itselleni kielitaitoa kohentaakseni pari ruotsalaista sekä ainakin yhden englanninkielisen ja yhden saksankielisen urheilulehden. Oitin rautatieasemalla sijainneelta lehtikioskilta, jonne oli kotoa matkaa 7 km, kävimme vilkkaimpina urheilupäivien jälkeen ostamassa Hufvudstadsbladet-lehden; kyseinen asema ja kioski sen mukana lakkautettiin sittemmin 1960-luvulla.
Urheilutiedot 1950-luvulta ja 1960-luvun alkupuolelta ovatkin säilyneet muistissani hyvin aina näihin aikoihin saakka, ja olen voinut hyödyntää niitä mm. pohjoisen junamatkoilla pikku visailujen merkeissä. Eräänlaisena bravuurinumeroita ovat olleet huippu-urheilijoiden lempinimet: kuka oli esimerkiksi Pampaksen Härkä, Kanneljärven Paimenpoika, Ruskea Pomminheittäjä jne. Toisena erikoisuutena voisin mainita suomalaisten paikkakuntien urheiluseurojen nimet; esim. Viipurin Sudet, Ylämaan Pyrkijät, Toivakan Rivakka jne).
Nuori vihainen mies jo koulussa
Hausjärven Yhteiskoulun historian ensimmäiset ylioppilaskirjoitukset pidettiin keväällä 1962. Niihin osallistui kahdeksan tyttöä ja allekirjoittanut ainoana poikana. Vielä lukion toisella luokalla poikia oli kaksi, minun lisäkseni toinen karjalaispoika eli Olkinuoran Yrjö, joka kuitenkin päätti käydä toisen luokan kahteen kertaan kohentaakseen matematiikan osaamistaan.
Minä sen sijaan pidin pääasiana saada koulunkäynti päätökseen mahdollisimman pian, sillä en tuntenut oloani koulussa oikein kotoiseksi koko lukioaikana. Olin hiljainen poika ja useimpien luokkatovereiden mielestä epäsosiaalinen ja sopeutumaton tyyppi, ja se piti varmaankin paikkansa. Sen verran osoitin mieltäni koululaitoksesta, että minut passitettiin rehtorin toimesta pari kertaa muutamaksi päiväksi kotiin miettimään koulunkäynnin jatkamista.
Lukion opettajakunta suhtautui ymmärrettävästi pelolla koulun ensimmäisiin ylioppilaskirjoituksiin, ja paikkakunnalla oli runsaasti myös muita epäileviä tuomaita. Mutta niin vain kävi, että kukaan meistä ei reputtanut, vaan kaikki läpäisivät kirjoitukset, useat sitä paitsi erinomaisin arvosanoin. Meikäläinenkin suoriutui kirjoituksista kaikkien yllätykseksi yleisarvosanalla laudatur.
Lakia lukemaan ja sotaväkeen
Minulla ei ollut lukiossa mitään tiettyä opiskelupaikkaa kiikarissa. Pertti-veljeni oli sotaväen jälkeen lähtenyt poliisiksi Helsinkiin ja hän suositteli minulle lain lukemista. Ratkaisevin sysäys opiskelupaikan valintaan taisi kuitenkin olla se, että oikeustieteelliseen pääsi vuonna 1962 viimeisen kerran ilman pääsykoetta, jos ylioppilaskirjoitusten yleisarvosana oli laudatur. Se minulla oli enkä luultavasti olisi muihin tiedekuntiin hakenutkaan. Olisinko koskaan läpäissyt valintakoetta, jää ikuiseksi arvoitukseksi.
Helsingin Yliopiston rehtorilla Edwin Linkomiehellä oli tapana kätellä kansliassaan kaikki yliopistoon tulevat uudet ylioppilaat. Itse jouduin paiskaamaan tuon entisen sodanaikaisen pääministerin ja oikeistopoliitikon kanssa kättä vasurilla. Olin nimittäin Helsinkiin tulopäivää edeltäneenä iltana joutunut Riihimäen rautatieasemalla pieneen tappeluun, jolloin oikea suorani sattui osumaan vastapuolta hampaaseen, jonka seurauksena nyrkki turposi ja käsi oli pantava kantositeeseen.
Syyslukukauden opintojen jälkeen lähdin helmikuussa asepalvelukseen eli, kuten tuolloin sanottiin, sotaväkeen, Hämeen Jääkäripataljoonaan Linnan kasarmille Hämeenlinnaan. Aliupseerikoulun kävin Parolannummella. Tuohon aikaan simputus oli sotaväessä yleistä ja hyväksyttyä. Simputukseen, johon osallistui AUK:n varusmiessantsarien ohella myös osa kantahenkilökuntaa, oli aivan hirveätä: ruokalaan menokin saattoi kestää tunnin verran aivan älyttömien syöksy- yms. komentojen johdosta, ja illalla sama peli toistui kasarmilla, jossa joitakin oppilaita voitiin juoksuttaa ja höykyttää pitkin käytäviä tuntikausia. Inhoni moista ”koulutusta” kohtaan ei liene jäänyt kouluttajilta huomaamatta, joten ei ollut mikään yllätys ollut, että RUK:hon minua ei lähetetty.
Loppukuukaudet olin taas Linnan Kasarmilla, josta pääsi iltaisin kätevästi kaupungin huvipaikkoihin. Kerran kärähdin, kun palasin iltalomalta komppaniaan myöhästyneenä ja hieman juovuksissa. Komppanianpäällikkö antoi kuitenkin valita arestirangaistuksen asemesta tietyn tuntimäärän ylimääräistä palvelua, jonka suoritin iltaisin varsinaisen palvelun päätyttyä Padasjoella pidetyn viikon pituisen leirin aikana.
Olen kuullut ihmisiltä kysyttävän, missä he olivat olleet kuullessaan uutisen presidentti John. F. Kennedyn murhasta 22.11.1963. Minulla on asiasta selkeä muistikuva. Uutisen kuullessani olin HämJP:n ampumaleirillä Padasjoella, oli kirpeä ja kuutamoinen pakkasilta. Kun toiset kömpivät telttoihinsa kaminan lämpöön, otti meikäläinen esiin kenttälapion ja lähti suorittamaan rangaistustaan eli kaivamaan lähistöllä olleeseen rinteeseen onkaloa armeijan kuormureille.
Opiskeluajoista
Sotaväestä palasin alikersanttina ilman yp:tä säädetyn 11 kk:n kuluttua palveluksen aloittamisesta. Sen jälkeen päätin ryhdistäytyä opiskeluissani ja valmistautua mahdollisimman nopeasti. Tähän oli tavallaan pakkokin, sillä tuohon aikaan ei tunnettu opintolainoja, joten vanhempani joutuivat rahoittamaan opintoni. Vastikkeeksi tein kesäisin ja syksyisin maatilan töitä sen minkä jaksoin. Sain OTK-tutkinnon valmiiksi kahdessa vuodessa sotaväestä pääsyn jälkeen, joten netto-opiskeluaikaa käytin opiskeluun kaikkiaan kaksi ja puoli vuotta. Paljon nopeammin tutkintoa ei olisi voinut suorittaakaan, sillä tuolloin ei tunnettu vielä kesätenttejä. Suoritin kaikki tentit ensimmäisellä yrityksellä lukuun ottamatta työoikeuden tenttiä, jonka läpäisin vasta toisella yrittämällä. Joistakin tenteistä onnistuin saamaan arvosanaksi jopa erinomaiset tiedot, ja ajattelin jo tuolloin, että vaikka nyt satsaan opinnoissa vain nopeuteen, syvennän opintojani myöhemmin lisensiaatin tutkinnolla. Cum laude -tentin suoritin ja siihen kuuluneen tutkielman tein siviilioikeuden yleisessä osassa professori Jouko Halilalle. Tutkielman teema oli ”Sopimussakon kohtuullistaminen”.
Prosessioikeus kiinnosti minua jo tuolloin ja sainkin prosessin kirjallisesta tentistä erinomaisia tietoja vastaavan pistemäärään. Tuolloin tenttiin kuului myös suullinen kuulustelu, jonka jouduin suorittamaan ankaran tentaattorin maineessa olevalle professori Tauno Tirkkoselle. Niinhän siinä sitten kävi, että kun kirjallisesta tentistä oli kulunut jo 2-3 viikkoa ja olin sen jälkeen keskittynyt jo muihin tentteihin, Tirkkonen saattoi lakonisesti todeta, että ”ettehän Te tiedä paljon mitään” ja alensi arvosanan hyviin tietoihin. Päätin silloin näyttää myöhemmin Tirkkoselle ja muillekin, että kyllä sitä jotakin osataan prosessioikeudestakin.
Opiskelijarientoihin osallistuminen jäi minun osaltani tiukasta opiskelusta johtuen vähäiseksi. Olin liittynyt Viipurilaisen osakuntaan, mutta sielläkään en ehtinyt juuri käydä. Opiskelijakapakoista Vanha ja Bottan Manala tulivat sentään tutuksi ja sen ajan kuuluisuuksista sekä Pentti Saarikoski että Arvo Salo tuli nähtyä kapakassa ihan ilmielävinä. Kävin kuitenkin useimmiten ns. kansankapakoissa, jossa saattoi seurata tavallisten ihmisten seurustelua ja puheita.
Valmistuin kandiksi 22-vuotiaana joulukuussa 1965 ja sen jälkeen oli edessä työnhaku. Auskultointia ei kannattanut tuossa vaiheessa vielä ajatella, sillä käräjien istumiseen vaadittiin 25 vuoden ikä. Ensimmäisen työpaikka löytyi pian Turun ja Porin lääninhallituksesta, mutta jo Vapun jälkeen muutin takaisin Helsinkiin, jossa olin lyhyitä aikoja esittelijänä parissa valtion virastossa. Pitempiaikainen työpaikka löytyi silloisen Helsingin maalaiskunnan eli nykyisen Vantaan kaupungin rakennusvirastosta, jossa tein lakimiehen töitä kahden vuoden ajan. Maaltamuutto oli 1960-lopulla pääkaupunkiseudulle todella vilkasta, joten myös maalaiskunnan väkiluku kasvoin erittäin nopeasti. Asuntojen ja kunnallistekniikan rakentamiseksi kunta solmi monia merkittäviä aluerakentamissopimuksia suurten rakennusfirmojen kanssa ja maalaiskunnan metsiköt alkoivat täyttyä asumalähiöistä.
Olin kuitenkin tehnyt toisenlaisen uravalinnan. Päätin pyrkiä tuomioistuinlaitoksen palvelukseen ja aloittaa samalla lisensiaatin tutkinnon suorittamiseen tarvittavat opinnot, pääaineeksi valitsin prosessioikeuden.
Auskultointiajoista
Auskultoin vuosina 1967-68 Janakkalan tuomiokunnassa, jonka kanslia sijaitsi Riihimäellä. Ukko- eli kihlakunnantuomarina oli Niilo Lahti, joka oli hieman omalaatuisen tuomarin maineessa mm. nuukuutensa takia. Tuolloin elettiin sportteliaikaa, joten oli sinänsä ymmärrettävää, että ukkotuomarit pyrkivät minimoimaan tuomiokunnan hoidosta aiheutuvia kustannuksia. Tuomiokunnassa oli vain 2 kanslistia, joten myös notaarit joutuivat tekemään lainhuudatus- ja kiinnitysasioiden kokoonpanotöitä. Ensimmäiset valokopiokoneet saatiin onneksi käyttöön juuri tuohon aikaan, mutta muuten ukkotuomari pyrki säästämään toimistotarvikkeissa kaiken mahdollisen ja keräsi talteen lyijykynän pätkätkin.
Tuomarina Niilo Lahti oli äärimmäisen tarkka ja hän oli ainoita virkasyytteiltä säästyneitä kihlakunnantuomareita; virkasyytteen sai tuohon aikaan hyvin herkästi pienemmistäkin virheestä.
Käräjillä Lahti saneli pöytäkirjan suoraan konekirjoittajalle, kun sitä vastoin notaarit joutuivat pitämään itse käsin memoriaalia ja kirjoittamaan sen perusteella koneella kantapöytäkirjan vasta käräjien jälkeen. Niilo Lahti oli kansanmies, joka ei pukeutumisellaan tai käytöstavoillaan juuri kruusaillut. Tuomarina Lahti oli kuitenkin taitava ja hän perehtyi asioihin perusteellisesti. Ei ollut siten mikään ihme, etteivät Lahden ratkaisemat jutut juuri koskaan muuttuneet hovioikeudessa tai korkeimmassa oikeudessakaan. Käräjiä istuessaan Lahti ruoti ja pohti lautamiesten kanssa ratkaisuja pitkään. Ukkotuomarin kirjasto oli yllättävän laaja ja hän myös luki kirjat ja juridiset aikakausilehdet hyvin tarkkaan, mitä jo julkaisuihin erivärisillä kynillä tehdyt lukuisat alleviivaukset osoittivat. Niilo Lahti teki virkahuoneessaan usein töitä myös sunnuntaisin.
Notaarit joutuivat tuolloin istumaan käräjiä 30 päivää ja he saivat istuttavakseen yhtä vaikeita juttuja kuin ukkotuomarikin. Riihimäen käräjäkunnassa oli paljon rikosjuttuja, sillä Riihimäki oli risteysasema, jonne Helsingistä ja muualtakin kotoisin olevilla rikollisilla oli, kuten Niilo Lahti narisevalla äänellään usein valitteli, tapana tulla rötöstelemään. Jälkeenpäin minua on oikein hirvittänyt, kuinka vakavia ja vaikeita rikos- ja riitajuttujakin jouduin tuolloin sangen vähäisellä kokemuksella istumaan ja ratkaisemaan; rikosjuttuihin sisältyi ryöstöjä ja väkisinmakaamisia varkauksista ja törkeistä pahoinpitelyistä puhumattakaan. Muistan, kuinka heti ensimmäisen käräjäpäivän toisessa jutussa määräsin syytetyn mielentilatutkimukseen.
Istuin lopuksi kahden ja puolen viikon käräjät yhteen menoon; tuolloin käräjiä istuttiin myös lauantaisin. Todella rankaksi näiden käräjien istuminen tuli loppuvaiheessa, sillä sairastuin tuolloin angiinaan. Kävin lääkärissä, joka käski minun keskeyttää käräjien istuminen välittömästi. Ukkotuomari säikähti tästä, sillä se olisi merkinnyt, että hän olisi joutunut itse remmiin. Lahti ei taipunutkaan lääkärin käskyyn, mutta yritti helpottaa minun asemaani kutsumalla seuraavaksi käräjäpäiväksi Helsingistä apulaisen käräjille. Tuo apulainen oli Lahden veljenpoika, minua muutaman vuoden nuorempi, mutta jo tuolloin väitöskirjaansa tekevä oikeustieteen lisensiaatti Raimo Lahti, josta myöhemmin tuli Helsingin Yliopiston rikosoikeuden professori. Angiina helpotti sitten lääkkeillä sen verran että sain nuo pitkät käräjät jotenkuten istuttua. Varatuomarin titteli tuli hovioikeudesta joulukuussa 1968, jolloin olin 25-vuotias.
Tuomioistuinuralle ja assistentiksi yliopistoon
Minut otettiin vuonna 1969 ylimääräiseksi virkamieheksi korkeimpaan oikeuteen. Ylimääräisen virkamiehen tehtävä oli sivutoimi ilman esittelyvelvollisuutta. Toimenkuvaan kuului ainoastaan käydä kerran viikossa KKO:n kirjaamossa ”kollaamassa”. Kyse oli asianosaisille annettavien toimituskirjojen ja erilaisten ilmoitusten tarkistamisesta vertaamalla niitä alkuperäiseen taltioihin siten, että tavallisesti ylimääräinen virkamies luki ääneen ja jutun esittelijä seurasi tekstiä. Ideana lienee ollut, että tällä tavoin esittelijöiksi pyrkivät nuoret lakimiehet voitiin perehdyttää KKO:n kirjoitustapaan ja asiakirjarutiineihin.
Tuomioistuinurani alkoi kuitenkin varsinaisesti vuoden 1970 alusta, jolloin minut määrättiin Helsingin hovioikeuden vt. ylimääräiseksi viskaaliksi. Se oli päätoimi ja tehtävänä oli valitusasioiden esitteleminen. Kun viskaalin palkka oli tuolloin vielä paljon pienempi kuin nykyisin, hain ja pääsin vuoden 1970 alusta myös Helsingin kaupungin metrotoimiston lakimieheksi. Viskaalilla ei ollut virka-aikaa, mutta hovioikeudessa piti käydä lähes joka päivä. Metrotoimistossa taas noudatettiin normaalia virka-aikaa. Selitin metrotoimistossa, että viskaalin virka oli osa-aikainen, ja hovioikeudessa taas, että metrotoimiston homma oli tilapäinen sivutoimi, vaikka tosiasiallisesti kumpikin työpaikka oli päätoiminen. Hovioikeus sijaitsi tuolloin Kaivopuistossa ns. Marmoritalossa ja Metrotoimisto taas Ensimmäisellä linjalla. Niinpä sukkuloin lähes päivittäin raitiovaunulla Kaivopuiston ja Kallion väliä noin puolentoista vuodenajan..
Hovioikeuden esittelijän työ oli opettavaista, sillä siinä näki tasoltaan sangen kirjavia alioikeuksien ratkaisuja ja oppi koko ajan lisää juridiikkaa. Puute oli se, ettei hovioikeuskaan tuohon aikaan juuri perustellut ratkaisujaan, näyttökysymyksiä ratkaistiin vain katsomalla jotakin selvitetyksi tai selvittämättä jääneeksi. Erilaisiin fraaseihin ja pitkiin virkkeisiin sekä polveileviin lauserakenteisiin perustuva hovioikeuden resiitin ja päätöksen kirjoitustavan opetteleminen oli hovioikeudessa kaikki kaikessa; jäsenet korjasivat jutun kierrolla kärsivällisesti aloittelevan esittelijän tekemiä virheitä. Liitepäätösjärjestelmää ei vielä käytetty, joten hovioikeus joutui kirjoittamaan päätökseensä myös alemmassa oikeudessa esitetyt vaatimukset ja lyhyesi niiden perusteet tai ns. lyhyen mallin mukaisissa ratkaisuissa ainakin alioikeuden ratkaisun. Nuoresta esittelijästä tuntui hieman oudolta, että hovioikeus tavallaan ”väärensi” alioikeuden tuomion, sillä tuomiota ei kirjoitettu siten kuin alioikeus oli sen kirjoittanut vaan se kirjoitettiin sellaiseen muotoon, johon alioikeuden hovioikeuden mielestä olisi tullut päätöksensä kirjoittaa.
Hovioikeuden presidenttinä oli hovioikeuden 1952 tapahtuneesta perustamisesta alkaen toiminut tunnettu sivilisti Y.J. Hakulinen. Olin lukenut Hakulisen tunnetun oppikirjan Velvoiteoikeus I siviilioikeuden yleisen osan tenttiä varten moneen kertaan ja silloin tuo saksalaiseen käsitelainoppiin pitkälti nojautuva teos tuntui opiskelijasta tavattoman vaikealta mutta kuitenkin mielenkiintoiselta. Hakulinen oli hyvien tietoinen maineestaan ja asemastaan maan eturivin oikeustieteilijänä. Hakulinen tunnettiin siitä, että hän oli yleensä aina eri mieltä kuin muut kirjoittajat ja korkein oikeus; tästä perustui oikeuskirjallisuudessa syntynyt jonkinlainen lentävä lause: ”vrt. kuitenkin Hakulinen”. Hakulinen ei tyytynyt edes virallisiin lakikirjoihin vaan hän laati oman lakikirjansa, jossa viitattiin KKO:n ratkaisujen lisäksi myös Helsingin HO:n ratkaisuihin.
Mikään hallintomies Hakulinen ei ollut, joten hän delegoi suurimman osan hovioikeuden hallintoasioista hovioikeuden sihteerille. Sen sijaan lainkäyttö kiinnosti Hakulista ja hän luki tarkasti kaikki hovioikeuden ratkaisutaltiot ennen kuin niistä tehtiin asianosaisille annettavat toimituskirjat. Jos hovioikeuden jaoston tekemä ratkaisu ei tyydyttänyt Hakulista, hän määräsi jutun esiteltäväksi uudelleen johtamassaan viisijäsenisessä jaostossa, johon hän valitsi itse kaksi lisäjäsentä. Tämä ei ollut mitenkään harvinaista, muistan itsekin esitelleeni Hakulisen johtamalle viisijäseniselle jaostolle kaksi juttua, vaikka ehdin olla hovioikeudessa vain vajaat kaksi vuotta.
Toinen viisijäseniselle jaostolle esittelemäni juttu koski kysymystä jatketun rikoksen oikeusvoimasta, joka oli ratkaistu aiemmin KKO:ssa plenum-päätöksellä. KKO:n ratkaisu ja siihen perustuva hovioikeuden jaoston tekemä päätös ei kuitenkaan tyydyttänyt Hakulista, joka määräsi asian esiteltäväksi uudelleen viisijäsenisessä jaostossa. Laadin tuota esittelyä varten laajan, lähes 50-sivuisen muistion, jossa kannatin KKO:n vähemmistön po. kysymyksen suhteen omaksumaa kantaa. Tällä kannalla oli myös Hakulinen ja luonnollista oli, että tuo kanta tuli myös hovioikeuden päätökseksi. Muistan miten esittelyssä rohkenin hieman kritisoida KKO:n enemmistön kantaa, jolloin Hakulinen tuhahti vieressään istuvalle hovioikeudenneuvokselle hieman halveksivaan sävyyn: ”Tästäkin nyt näkee, millainen korkein oikeus meillä oikein on”!
Hovioikeudesta yliopistoon
Olin aloitellut lisensiaatin tutkintoon tähtääviä jatko-opintoja kohta auskultointiajan päätyttyä. Kun olin päivisin kahdessa eri työpaikassa, jäi lisensiaattitutkimuksen ja silloin vielä vaaditun erillisen laudaturkirjoituksen tekeminen ilta- ja viikonlopputöiden varaan. Perhekin vaati oman aikansa, sillä olin mennyt naimisiin vuonna -66 ja avioliitosta syntyi vuosikymmenen loppuun mennessä kolme lasta, poika ja kaksostytöt. Vuoden 1970 syksyllä sain OTL- tutkinnon valmiiksi. Maksamismääräysmenettelyä käsitelevän lisensiaattitutkimuksen tein professori Tauno Ellilälle.
Lisensiaatin tutkinto antoi mahdollisuuden hakeutua yliopiston tutkijaksi ja sen myötä tilaisuuden väitöskirjatyön aloittamiseen. Professori Jouko Halila, joka oli seurannut Tauno Tirkkosta prosessioikeuden toiseksi professoriksi, otti minut assistentikseen loppuvuodesta 1971. Ehdin siten toimia hovioikeuden esittelijänä vuoden ja kymmenen kuukautta. Aika ei ole kovin pitkä, mutta olin silloin ja olen edelleen sitä mieltä, että kaksi vuotta on aivan riittävä aika oppia hovioikeuden työtavat ja hovioikeusprosessin ”metkut”.
Väitöskirjan aiheeksi valitsin reformatio pejus -kiellon, josta ei ollut laissa mitään säännöksiä, mutta jonka soveltamisessa ilmeneviin vaikeuksiin olin törmännyt hovioikeuden esittelijänä monta kertaa. Hovioikeus samoin kuin KKO pyrki noudattamaan kieltoa tiukasti Tauno Tirkkosen melko puhtaasti muodollisiin kriteereihin perustuvien oppien mukaisesti, mutta ne eivät kuitenkaan aina tuntuneet realististen näkökohtien kannalta järkeviltä. Väitöskirjaa varten perehdyin runsaaseen hovioikeudesta ja erityisesti korkeimmasta oikeudesta esille kaivamaani oikeustapausaineistoon. Jatkoin nimittäin myös assistenttina kahta viranhoitoa, sillä olin vielä hovioikeudessa ollessani ”edennyt” korkeimmassa oikeudessa ylimääräisestä virkamiehestä ylimääräiseksi esittelijäksi.
Yliopistolla tutustuin lähemmin myös toiseen prosessioikeuden professoriin eli Tauno Ellilään. Hän oli veljensä rikosoikeuden professori Reino Ellilän tavoin vilkas savolainen, jolla oli värikäs kielenkäyttö ja ehtymättömältä tuntuva kaskuvarasto; puoliruokottomien vitsien kertojana Reino oli kuitenkin lyömätön. Kerran Tauno Ellilä kutsui koko prosessioikeuden laitoksen piskuisen joukon iltapalle Töölöntorin varrella sijaitsevaan kotiinsa, jossa rouva Ellilä tarjoili meille toinen toistaan maukkaampia ruokalajeja. Vieraiden ei tarvinnut illan aikana käyttää suutaan juuri keskusteluun, sillä Tauno-isäntä piti huolen puhumisesta; muistelen hänen olleen äänessä lähes koko 3-4 tuntia, minkä ajan tilaisuus kesti. Tauno Ellilä oli 1930-luvulla nuorena juristina työskennellyt pari vuotta Viipurin hovioikeudessa ja etenkin niiltä ajoilta hänellä riitti juttua yllin kyllin.
Yliopistolta korkeimpaan oikeuteen
Assistentin toimen ohella toimin siis myös esittelijänä KKO:ssa. Viihdyin tuossa hommassa erittäin hyvin, sillä jutut olivat mielenkiintoisempia kuin hovioikeudessa ja KKO:n jäsenten ammattitaito oli korkeampi kuin hovioikeuden jäsenten. Muistan vieläkin elävästi ensimmäisen esittelyni KKO:ssa. Ensimmäinen juttu koski Muhoksella sijainneesta poikakodista karannutta nuorukaista, jota syytettiin pakomatkansa aikana tapahtuneesta nuoren tytön väkisinmakaamisesta ja jonka hovioikeus oli tuominnut. Selostin muistiossani paitsi suomalaisen myös ruotsalaisen tieteisopin käsityksiä po. Rikoksesta ja yrityksen ja täytetyn rikoksen välisestä rajanvedosta. KKO:n esittelyssä mielipiteet hajosivat kolmeen eri leiriin, mutta enemmistöksi kannaksi tuli mielipide, jota olin muistiossani kannattanut.
KKO:n oikeusneuvoksissa oli mielenkiintoisia tyyppejä ja erilaisia tuomaripersoonia. Viking Modeen, joka laati lappunsa täydellisen hienostuneella kaunokirjoitustyylillä, saattoi joskus esittelyssä havahtua syvistä mietteistään kysymään, että missä jutussa nyt oikein mahdetaan olla. Åke Kuhlefelt puolestaan laati lappunsa aina pieneen ruutuvihkoon askeettisella ja paksulla käsialalla. Sakari Sohlberg, tunnetun teollisuussuvun edustaja, esiintyi jaoston puheenjohtajana tehtaan patruunan elkein eikä tuntunut aina jaksavan syventyä pikkutarkasti kaikkiin kysymyksiin. Bertel Schwindt, joka oli Viipurin hovioikeuden kasvatteja, työskenteli KKO:n usein iltamyöhään käytyään iltapäivisin virka-ajan jälkeen nauttimassa pari lasillista punaviiniä ravintola Patarouvassa. Curt Olsson, tunnettu siviilioikeuden professori, oli nimitetty 70-luvun alussa oikeusneuvokseksi Ruotsalaisen Kauppakorkeakoulun rehtorin virasta, edusti yhdessä Martti Miettisen ja Johannes Leivosen ohella selvästi muita analyyttisempaa linjaa halliten siviilijutut suvereenisesti. Rikosjutuissa Olssonilla tuntui sitä vastoin olevan joskus hienoisia vaikeuksia. Myös presidentti Antti Hannikainen oli väitellyt 50-luvulla siviilioikeudesta, mutta hänellä tuntui olevan juridiikassa paljon maanläheisempi ajattelutapa kuin analyyttisen oikeusteorian edustajilla. Olavi Heinonen oli nimitetty vuonna 1970 ainoastaan 32-vuoden ikäisenä oikeusneuvoksen virkaan vastoin KKO:n yksimielistä virkaesitystä. Nimittäjänä toiminut presidentti Urho Kekkonen halusi nimityksellään näpäyttää julkisuudessa vanhoilliseksi haukkumaansa KKO:ta.
Oikeusneuvos Johannes Leivonen, jonka muistan luennoineen yliopistolla ensimmäisellä lukukaudella kumealla äänellä suomen kieltä, oli KKO:ssa tunnettu loogisesta ja suorastaan matemaattisen tarkasta ajattelutavastaan. Kun hän kaiken lisäksi esitti kantansa esittelyssä selkeästi artikuloiden, sai hän useimmiten muut jäsenet helposti mielipiteidensä taakse. Varreltaan lyhyenläntä presidentti Hannikainen oli Leivosen vastakohta, sillä hän puhui esittelyssä hiljaisella äänellä eikä hänen muminoistaan, joita hän usein ryyditti vielä aidolla Savon murteella, saanut kovin helposti selvää. Hannikaista Leivosen logiikka ei aina vakuuttanut, vaan hän yritti panna tälle kampoihin omalla tavallaan.
Niinpä erään kerran Hannikainen tokaisi esittelyssä Leivosen vakuuttavan tuntuisen esityksen kuultuaan, että ”kyllähän sie Johannes matikkoo ossoot, mut´ ku tää juridiikka ei kuule oo mittee matematiikkoo”. Erään toisen kerran kun oikeusneuvos Leivonen oli omassa puheenvuorossaan tyrmännyt logiikallaan esittelijän jostakin prosessuaalisesta kysymyksestä muistiossaan esittämän kannan, presidentti Hannikainen tuli esittelijän avuksi ja mutisi, että ”kuule Johannes, tää on nyt niin vaikia asija et siit´ Sie et ymmärrä mittee”. Kun joku oikeusneuvoksista ilmoitti pitävänsä jotakin juttua tai kyysmystä ”aika yksinkertaisena”, loihe Hannikainen verkkaiseen ttyyliinsä lausumaan: ”Mie oon kuule olluna yli 30 vuotta tuomarin hommissa eikä miun kohallein ou vielä kertaakaa sattunna helppova juttuva”. Hannikainen esitti kuitenkin aina lausahduksensa hyväntahtoisesti myhäillen, eikä Leivonenkaan tuntunut panevan niitä pahakseen.
Oltuani puolisentoista vuotta assistenttina hain KKO:ssa avoinna ollutta nuoremman oikeussihteerin vakinaista virkaa, johon minut sitten myös nimitettiin keväällä 1973. Minun jälkeeni assistentiksi tuli Juha Lappalainen. OTL Gustaf Möller, joka oli ollut minun edelläni sekä hovioikeuden että KKO:n esittelijärangissa, jätti yllättäen viranhaun tuolla kerralla väliin ja haki vasta vuoden kuluttua toista oikeussihteerin virkaa. Ohitin siis tuolloin rangijärjestyksessä Möllerin, mutta sittemminhän ”Kustu” eteni oikeusneuvokseksi. Väitöskirja jäi Kustulta kuitenkin tekemättä, vaikka hänet nähtiin vielä 1970-luvun loppupuolella usein Porthanian käytävillä ja kirjastossa väitöskirjaa työstämässä.
Oikeussihteerin viran ohella toimin Helsingin raastuvanoikeudessa parisen vuotta apujäsenenä ja rikosasiainnotaarina. Siihen kuului yksi istuntopäivä viikossa, joko pöytäkirjanpitäjänä tai luetteloiden pitäjänä. Tässä työssä säilytti tuntuman rikosjuttujen käsittelyyn ja oppi tuntemaan raastuvanoikeuden työtapoja, jotka erosivat monessa kohden kihlakunnanoikeuden menettelytavoista.
Oikeussihteerin virka oli ja on edelleen tuomarin virka, jolle on ominaista erityinen virassapysymisoikeus eli käytännössä erottamattomuus, vaikka oikeussihteeri ei osalistu asioiden ratkaisemiseen vaan toimii ainoastaan esittelijänä. KKO:ssa hoidettavaksi ulosottoasian rootelin, mutta ulosottovalitusten ohella esittelin usein myös riita- ja rikosjuttuja. Työ oli mielenkiintoista, vaikka KKO:ssa ei edelleenkään perusteltu edes ennakkopäätöksiä kovin yksityiskohtaisesti. Myös ratkaisujen kirjoittamistyyli oli entisenlainen pitkine jättiläisvirkkeineen ja monipolvisine lauserakenteineen. Perustelujen ydin ilmeni oikeastaan ennakkopäätöksen otsikoista, joiden sisällöstä esittelijä laati ensin oman ehdotuksensa. Minäkin kehityin tässä puuhassa niin taitavaksi, ettei oikeusneuvoksilla ollut useinkaan aihetta muuttaa ehdottomani otsikon sisältöä.
Käytäntönä oli, etteivät alemmat tuomioistuimet perustelleet rikosjutun näyttökysymystä edes silloin, kun syyte oli kiistetty. KKO alkoi kiinnittää tähän epäkohtaan huomiota 1970-luvun alkupuolella. Yksi tällainen tapaus oli tappoa koskeva ratkaisu KKO 1973 II 49, jota koskevassa jutussa toimin esittelijänä. Ehdotin mietinnössäni, että koska alioikeus ja hovioikeus eivät olleet perustelleet näyttökysymystä, asiassa oli tapahtunut oikeudenkäyntivirhe, jonka perusteella juttu olisi palautettava hovioikeuteen uudelleen käsiteltäväksi. Tähän ei kuitenkaan kukaan jäsenistä yhtynyt, vaan KKO perusteli itse ensimmäisenä asteena näyttökysymyksen. Vasta 1980-luvun puolivälissä KKO alkoi palauttaa juttuja näytön perustelemattomuuden vuoksi (ks. KKO 1984 II 114).
Paluu maalle
Perheemme muutti kesällä 1973 Helsingin Pakilasta Janakkalan kunnan Punkan kylään, josta olimme edellisen syksynä ostaneet entisen kansakoulukiinteistön. Työmatkat Helsinkiin tein Riihimäeltä junalla, mikä sopi hyvin, sillä KKO:n esittelyt alkoivat tuolloin vasta klo 11, joten millään ruuhkajunalla ei pääkaupunkiin tarvinnut matkustaa. Elämä maalla oli mukavaa, vaikka erilaiset remonttihommat työllistivätkin. Koulukiinteistö oli pinta-alaltaan 2 ha:n suurinen, ja innostuin pitämään tilalla useana vuonna lampaita. Parhaimmillaan lammaskatrasta taisi olla toistakymmentä päätä, joista syksyisin aina teurastettiin muutama talven varaksi.
Väitöskirjaa kirjoittelin sen minkä muilta töiltä ennätin. Suomen Kulttuurirahastolta väitöskirjatyötä varten saamani 4 000 mk:n suuruinen apuraha meni Kankkulan kaivoon sikäli, että rahat käytettiin tilan porakaivon tekemiseen. Mutta tarvitsihan tutkija, hänen perheensä sekä lammaskatraansa toki riittävästi raikasta vettä!
Urakierto jatkuu
Tuossa vaiheessa olin kallistumassa siihen, että minusta tulisi isona tuomari. Rohkeimmissa haaveissa alkoi olla jopa KKO:n jäsenyys, sillä koska olin mielestäni pärjännyt hyvin oikeussihteerinä, niin miksen sitten voisi menestyä myös KKO:n jäsenenä. Tuohon aikaan useimmat oikeusneuvokset olivat toimineet jossakin vaiheessa esittelijänä KKO:ssa, moni heistä oli nimitetty virkaan suoraan KKO:n esittelijäneuvoksen paikalta; esimerkkeinä Martti Miettinen ja Johannes Leivonen. Itse ajattelin pätevöityä kuitenkin ”todellisessa” tuomarin tehtävissä alioikeudessa ja hovioikeudessa.
Tuomiokunnat alkoivat 1970-luvun puolivälissä siirtyä kokonaispalkkaukseen, jolloin niihin perustettiin käräjätuomarin virkoja. Toijalan tuomiokunta oli ensimmäisiä tällaisia alioikeuksia ja kun se oli tunnin junamatkan päässä Riihimäeltä, päätin hakea sinne. Minut nimitettiinkin käräjätuomariksi Toijalaan 1.6.1973. Toijalassa pyrittiin kehittämään uudenlaisia työskentelytapoja, joista mieleen jäi se, että oikeuden puheenjohtaja saneli pöytäkirjan suoraan viereisessä huoneessa istuvalle kirjoittajalle. Pöytäkirjan pito vei kuitenkin edelleen liian suuren huomion oikeuden työstä, käsittelyn välittömyyteen, keskitykseen ja suullisuuteen ei pyritty eikä huomiota kiinnitetty myöskään ratkaisujen perustelemiseen.
Ehdin olla Toijalassa faktisesti vain reilut puoli vuotta, sillä minut määrättiin vuodeksi 1976 oikeusministeriön lainvalmistelukunnan jäseneksi eli lainsäädäntöneuvokseksi. Vaikka olin mielestäni prosessualisti – olin jatkanut artikkelien kirjoittamista – minua ei huolittu prosessioikeuden jaostoon, vaan sain tehtäväkseni osallistua eräiden rikosoikeudellisten lakien ja lainmuutosten valmisteluun. Prosessipuolella oli aloitettu oikeudenkäyntilaitoksen ja -menettelyn uudistukset ja niiden valmistelijoiksi oli valikoitu ”luottomiehiä”, jotka olivat sitoutuneet Olavi Heinosen johtaman vuoden 1972 oikeuslaitostoimikunnan mietinnön hengen mukaisiin uudistuksiin.
Sen jälkeen minut nimitettiin joulukuun 1976 alusta lukien Vaasan hovioikeuden ap. (= alemman palkkausluokan) hovioikeudenneuvoksen virkaan. Olin siis 33-vuotias ja tiettävästi nuorimpana Suomen itsenäisyyden aikana virkaan nimitetty hovioikeuden jäsen. Uralla etenemiseni olikin ollut nopeata, sillä olinhan aloittanut tuomioistuinlaitoksen palveluksessa vasta vuoden 1970 alusta. Urakiertoni tarjoaisi mielestäni hyvän mallin siitä, mihin nykyisin tuomarinuraa kehittäessä olisi syytä pyrkiä. Pääasia ei voi olla tuomioistuinkokemuksen pituus vaan tehtävien monipuolisuus.
Työ Vaasassa oli mielenkiintoista, mutta koska halusin edetä uralla, hakeuduin jo parin vuoden jälkeen Kauhajoen tuomiokunnassa avoinna olleeseen kihlakunnantuomarin virkaan, jossa työssä aloitin joulukuussa 1978, siis 35-vuotiaana. Vaasassa ja Kauhajoella ollessani hoidin pari lukukautta Helsingin yliopistossa avoinna ollutta prosessioikeuden professorin virkaa. Olin nimittäin saanut väitöskirjani valmiiksi ja väittelin toukokuussa 1977. Väitöskirja, josta sain arvosanaksi magna cum lauden, ei saanut yliopistolla erityisen innostunutta vastaanottoa, mutta käytännössä tuomioistuimet alkoivat kuitenkin pikkuhiljaa yhtyä useimpiin siinä esitettyihin käsityksiin.
Väitöskirjojen ns. tieteellisyyden osoittamiseksi tarvittiin tuohon aikaan, että väitöskirjaan sisältyi laaja metodiluku, jossa väittelijä esitteli senaikaisia oikeusteorioita sekä käsityksiä ”oikeasta” metodista. Sellaista minä en ”käytännön miehenä” väitöskirjaani kirjoittanut enkä juuri nähnyt tarvetta esitellä omaa metodiani. Tutkimusotteeni oli kyllä analyyttinen sikäli, sillä erittelin reformatio in pejus-kiellon soveltamista eri ”henkilörelaatioissa” , niin kuin vallalla olevan analyyttisen metodin mukaan oli muotia asia ilmaista. Lisäksi yritin soveltaa tutkimuksessani Per Olof Ekelöfin teleologista metodia, mutta koska tuo tulkintatapa oli tuolloin Suomen prosessioikeuden ”tirkkoslaisella” kaudella tuntematonta, ei siihenkään kukaan kriitikko kiinnittänyt huomiota.
Väitöskirjaprosessi vahvisti käsitystäni siitä, että uravalintani kallistuisi jatkossakin tuomarin tehtäviin eikä yliopistollisiin virkoihin. Kauhajoelta hakeuduin etelämmäksi eli Ikaalisten tuomiokunnan kihlakunnantuomariksi vuoden 1982 alusta lukien. Ikaalisten tuomiokunta oli siirtynyt sporttelijärjestelmästä kokonaispalkkaukseen vuonna 1975, jolloin Martti Rautiala toimi vielä kihlakunnantuomarina. Edeltäjäni Ukko Kiviharju, hänkin oli toiminut aiemmin KKO:n oikeussihteerinä, oli pannut tuomiokunnan hyvään kuntoon.
Välikohtaus korkeimmassa oikeudessa
Korkeimpaan oikeuteen oli 1970-luvun loppupuolelta lähtien otettu vuosittain muutamia ylimääräisiä oikeusneuvoksia, jotta oikeuden jutturuuhkaa olisi saatu puretuksi. Tehtävään otettiin lähinnä hovioikeus- ja alioikeustuomareita. Rohkenin itsekin ilmoittautua ylimääräisen oikeusneuvoksen virkaan, sillä olihan KKO:n työ minulle tuttua jo esittelijäajoiltani ja lisäksi olin työskennellyt tuomarina hovioikeudessa ja kolmessa alioikeudessa, ollut lainsäädäntöneuvoksena sekä kirjoittanut prosessioikeutta ja nimenomaan muutoksenhakuoikeutta käsittelevän väitöskirjan. Minut nimitettiinkin KKO:n ylimääräiseksi jäseneksi loppuvuodeksi 1983.
Olen aina pitänyt tuomarin tehtävistä, erityisesti laintulkintakysymysten pohtimisesta sekä ratkaisujen perustelemisesta ja kirjoittamisesta. Oikeusneuvoksen työssä nämä asiat ovat etusijalla. Tein kovasti töitä, yritin perehtyä esittelijöiden muistioiden perusteella asioihin huolella, esittelyjen jälkeen kirjoittelin iltaisin innolla muistioita eli ns. ”lappuja” kokoonpanon muille jäsenille sekä muokkasin ratkaisujen perusteluja ja päätöstekstejä moneen kertaan. Mielestäni omaksuin nopeasti ja yllättävän helpon tuntuisesti uuden tehtävän edellyttämän vaatimukset ja välillä tuntui siltä, että juuri tällaista olin aina halunnut tehdä ja että tämähän on itse asiassa helppoa kun sen vain osaa. Olin havaitsevani, että useat KKO:n vakinaisista jäsenistä alkoivat arvostaa työtäni eivätkä panneet pahakseen sitä, että jätin ratkaisuihin oman eriävän mielipiteen luultavasti jonkin verran useammin kuin mikä oli tavallista.
Sanotaan, että raskaat työt vaativat raskaat huvit. Oikeusneuvoksen työ ei ollut henkisesti erityisen raskas, mutta tein töitä ikään kuin taitelija rankimman luomisprosessin aikana. Tämän vastapainoksi aloin käyttää alkoholia tavallista runsaammin. Työntekoa se ei häirinnyt, sillä pyrin noudattamaan sääntöä: ensin työt, sitten vasta huvit. Asuin tuolloin vuokra-asunnossa Riihimäellä ja läksin kapakkaan vasta saatuani kaikki päivän työt tehdyksi. Alkoholin käyttö muuttui kuitenkin yhä runsaammaksi ja pari kertaa sattui sellaisia läheltä piti -tilanteita, jolloin hälytyskellojen olisi jo pitänyt soida ja juominen lopettaa.
Joulukuun ensimmäisellä viikolla 1983 perjantaipäivänä KKO:ssa järjestettiin kokopäivän tilaisuus, johon oli KKO:n oman väen lisäksi kutsuttu tuomareita eri hovioikeuksista, siis jonkinlainen hovioikeuspäivä. Illalla KKO:n tiloissa pidettiin presidentti Curt Olssonin isännöimä vastaanotto. Tuossa vaiheessa kurkkua oli alkanut jo kuivaa, kun kokopäivä oli joutunut kuuntelemaan hieman kuivahkoja alustuksia ja keskustelupuheenvuoroja. Viikonloppu oli tulossa, ja minulla oli sitä paitsi itse asiassa syytä juhlia, sillä päivä tai pari aikaisemmin KKO oli plenumissaan päättänyt esittää valtioneuvostolle, että minä olin yksi niistä kolmesta ylimääräisestä oikeusneuvoksesta, jotka vielä vuoden 1984 puolella tehtävissään jatkaisivat tehtävissään. Jos hoitaisin jatkopestinkin hyvin, minulla oli käsittääkseni hyvät mahdollisuudet tulla nimitetyksi joskus lähivuosina KKO:n vakinaiseksi jäseneksi.
Mutta niinhän siinä sitten kävi, että kun viinaa oli kekkereissä ruhtinaallisesti tarjolla, sitä myös tuli juotua oikein olan takaa. Muistikuvani loppuillan tapahtumista ovat hyvin hatarat - muistini alkoi itse asiassa palata pätkittäin vasta paria päivää myöhemmin – mutta jossakin vaiheessa olin alkanut käyttäytyä sopimattomasti joitakuita tilaisuuden naispuolisia osanottajia kohtaan. Tällöin KKO:n paikalla olleet kaksi vahtimestaria, jotka olivat illan kuluessa kaadelleet minulle tupla- tai tripla-annoksia, olivat saaneet määräyksen poistaa minut juhlapaikalta, sillä en ollut kuulemma noudattanut poistumiskehotusta. Vastustin poistamisyrityksiä ja välikohtauksen seurauksena toisen vahtimestarin paita repesi ja toinen sai mustan silmän. Lopulta olin suostunut poistumaan ja minut oli saatettu kahden kollegani toimesta taksiin. Taksissa oli vielä sattunut jotain hässäkkää, josta nuori naispuolinen taksikuski oli säikähtänyt ja tehnyt hälytyksen. Paikalle ajoi joukko muita takseja, mutta tilanne rauhoittui, sillä mukanani olleet kollegat saivat kuljettajan vakuuttuneeksi siitä, että kysymys oli väärinkäsityksestä.
Putkaan en joutunut eikä tapauksesta tullut mitään poliisitutkintaakaan. Maksoin vahtimestareille heidän pyytämänsä korvaukset ja asia oli sillä sovittu. Minulle oli kuitenkin täydellinen shokki, kun maanantaina töihin palatessani sain kuulla, miten raskaasti olin juhlissa töppäillyt. Käsitin, että oli parasta että en jatka vuoden alusta KKO:ssa, sillä jos tapaus tulisi julkisuuteen, se olisi erittäin kiusallista sekä minulle että KKO:lle. Laadin sen vuoksi vielä samana päivänä paperin, jossa pyysin KKO:ta peruuttamaan tekemänsä minua koskevan virkaesityksen; todellista syytä en maininnut.
Presidentti Curt Olsson kutsui minut huoneeseensa, jossa esitin hänelle anteeksipyyntöni törmäilystäni. Olssonkin pahoitteli tapausta, mutta tuntui toisaalta olevan helpottunut, kun olin pyytänyt peruuttamaan KKO:n tekemän virkaesityksen. Olsson totesi, että hänen mielestään olin tehnyt työni hyvin ja että hänen tietääkseen muutkin KKO:n jäsenet olivat olleet työhöni tyytyväisiä. Olsson mainitsi vielä, että lähtöni KKO:sta ei välttämättä tarvitse olla lopullinen vaan että minulla olisi joskus tulevaisuudessa mahdollista yrittää paluuta.
Jatkoin ylimääräisen oikeusneuvoksen tehtävässä vuoden 1983 loppuun. Sen jälkeen palasin Ikaalisiin ja ryhdyin taas hoitamaan kihlakunnantuomarin virkaa. Tapaus oli kova kolaus, mutta toivuin siitä yllättävän nopeasti. Ajattelin, että se mitä oli tapahtunut, oli vain elämää, ja että elävässä elämässä sattuu joka päivä lukemattomille ihmisille paljon pahempiakin asioita. Ei siis kannattanut jäädä murehtimaan vaan täytyi vain yrittää jaksaa eteenpäin.
Prosessiuudistuksia ilman lainmuutosta
Kun vireillä oleva alioikeuden menettelyuudistuksen valmistelu tuntui junnaavaan vuodesta toiseen paikallaan, päätin ryhtyä kehittämään tarvittavia menettelyuudistuksia omassa tuomiokunnassani ilman lainsäännöksiä. Yleisesti oli tiedossa, että tuleva alioikeusprosessi tulisi olemaan suullinen, välitön ja keskitetty menettely. Jotta todistelussa olisi päästy vapaan todistusharkinnan edellyttämään välittömyyteen ja keskitykseen ilman juttujenlykkäämisistä, tuli oikeudenkäyntikirjelmiin perustuvasta prosessista päästä eroon, sillä juuri kirjelmät olivat syynä juttujen lykkäyksiin ja siitä johtuvaan välittömyydenpuutteeseen. Tätä varten Ikaalisten tuomiokunnassa annettiin juttuja ajaville asianajajille ja muille lakimiehille ohjeet siitä, miten erityisesti riita-asioiden käsittelyä kehitettäisiin.
Haastehakemus oli laadittava entistä yksityiskohtaisemmaksi ja sen tuli sisältää mm. tiedot niistä todisteista, jotka kantaja tulisi jutussa esittämään. Vastaajaa kehotettiin antamaan ennen oikeudenkäyntiä oikeuden kansliaan kirjallinen vastaus, jonka sisällön tuli olla yhtä yksityiskohtainen kuin haastehakemuksen. Tämän enempää kirjelmien vaihtoa ei sallittu. Tällä pyrittiin ja päästiinkin useimmissa tapauksissa siihen, että juttu voitiin ratkaista ilman lykkäystä heti ensimmäisellä käsittelykerralla. Tämän ansiosta oikeudenkäyntikulut alenivat tuntuvasti aiemmasta tasostaan. Asianajajat eivät kuitenkaan katselleet uudistusta kovin suopeasti, sillä sehän merkitsi sitä, että he joutuivat perehtymään juttuun jo ennen oikeudenkäyntiä todella huolellisesti, mutta toisaalta heidän aikalaskutukseen perustuvat palkkionsa vähenivät tuntuvasti, koska lykkäyksiä ei enää myönnetty.
Ikaalisissa käyttöön ottamani ”uusi prosessi” levisi eräisiin muihinkin edistyksellisiin tuomiokuntiin, mm. Gustaf Möllerin johtamaan Toijalan tuomiokuntaan ja Markku Arposen Rovaniemen tuomiokuntaan. Lehdistössä puhuttiin ”Ikaalisten mallista” ja sen omaksumisesta. Järjestelystä käytetty nimike ”kirjelmäkielto” ei sen sijaan ollut oikeaan osuvan, sillä onhan haastehakemus kantajan kirjelmä ja uutuus oli nimenomaan se, että vastaaja sai jättää oman kirjelmänsä jo ennen oikeudenkäyntiä.
Kiinnitin tuomiokunnan sisäisissä ”paimenkirjeissäni” käräjätuomareiden ja notaareiden huomiota lisäksi mm. sekä muodollisen että ennen kaikkea materiaalisen prosessinjohdon tärkeyteen, ratkaisujen perustelemiseen ja asianosaisten kunnioittavaan kohteluun. Ikaalisissa omaksuttiin mm. tapa, että asianosaiset ja heidän avustajansa saivat istua käsittelyssä myös puheenvuoroja käyttäessään, myöskään todistajia ei seisotettu niin kuin useimmissa käräjäoikeuksissa kuulemma edelleen tehdään.
Ikaalisten ”kokeilulla”, joksi järjestelyä myös kutsuttiin, oli tietenkin myös se tavoite, että sen kautta ajettiin voitiin ajaa jo etukäteen sisään tulossa olevat lakiin perustuvia menettelyuudistukset. Uuteen, vuonna 1993 voimaan tulleeseen prosessiin oli Ikaalisissa ja muissa kokeilutuomiokunnissa helppo siirtyä, koska sitä oli käytännössä sovellettu jo reilut viisi vuotta. Niissä alioikeuksissa (mm. Helsingin raastuvanoikeudessa), joissa sitkeästi noudatettu lykkäyksiin ja kirjelmiin perustuvaa menettelyä, uuden lain voimaantulo sitä vastoin oli, kuten tiedetään, melkoinen shokki.
Vuoden 1993 uutta prosessilakia on julkisuudessa arvosteltu voimakkaasti mm. sen vuoksi, että säännökset olisivat liian ehdottomia ja joustamattomia. Lain on väitetty olleen täysin epäonnistunut ja johtaneen vain asioiden käsittelyn hidastumiseen, oikeudenkäyntikulujen kasvuun ja sen myötä prosessikynnyksen korottumiseen. Tosiasiassa uusi laki on kuitenkin erittäin joustava, kenties liiankin joustava, sillä se on mahdollistanut juuri sellaisen käytännön, josta etukäteen varoittelin useaan otteeseen. Kävi nimittäin niin, että vaikka pääkäsittelyä ei enää ole mahdollista lykätä, lykkäykset siirtyivät de facto valmisteluun, joka alkaa kirjallisena käsittäen lukuisia kirjelmien vaihtoja ja jatkuu sen jälkeen vielä monilla valmisteluistunnoilla. Jokainen ymmärtää, että juuri valmistelun pitkittyminen hidastaa oikeudenkäynnin kokonaiskestoa ja lisää oikeudenkäyntikuluja. Valmistelun hidastuminen ja prosessin kallistuminen ei suinkaan ollut lainsäätäjän tarkoitus.
Se, että näin kävi johtui kahdesta inhimillisestä tekijästä. Ensiksikin Suomen Asianajajaliitto, joka ei ollut jostakin syystä saanut edustajaa uudistusta valmistelleisiin työryhmiin, ja joka sen vuoksi vastusti koko menettelyuudistusta, päätti torpedoida käytännössä menettelyuudistusta. Siinä se onnistui erityisesti niissä alioikeuksissa, joissa ei oltu valmistauduttu uuteen prosessiin ja joiden prosessinjohto on yleisesti ottaen aivan liian passiivista ellei suorastaan olematonta. Kun riita-asian valmistelu tapahtuu tuomarin johdolla ja vastuulla, johon kuuluu mm. valmistelun joutuisuudesta huolehtiminen, ei valmistelu tietenkään toimi, jos tuomari on prosessinjohdossaan lepsu antaen käytännössä asianajajien johtaa valmistelua. Tämä on nähty monen monituista kertaa.
On totta, että uusi prosessi on ollut hidasta ja kallista, mutta olisi todella tärkeätä havaita, että tämä ei ole suinkaan johdu, vaikka niin on aivan yleisesti väitetty, lain heikkouksista. Kuten jo ennen uudistuksen voimaantuloa varoittelin – minä kyllä tunnen pappenheimilaiseni (!) - uudistuksen onnistumiseksi ei riitä hyvä laki, sillä huonot tuomarit voivat vesittää ja romuttaa lain tavoitteet. Ja niinhän siinä sitten kävikin. Uuden lain tavoitteiden toteutuminen olisi edellyttänyt tuomareilta ja asianajajilta aktiivista prosessinjohtoa ja yleensä korkeata ammattitaitoa ja -etiikkaa, mutta sitä ei löytynyt kaikissa käräjäoikeuksissa läheskään riittävästi, eräin paikoin oli päätetty suorastaan ”näyttää”, ettei uusi laki voi toimia toivotulla tavalla.
Olen myös professorin virassa yrittänyt ”saarnata” sitä, että lainkäytössä ilmenevät epäkohdat ja puutteet eivät suinkaan läheskään aina johdu, päinvastoin kuin esimerkiksi useat korkeat tuomarinviran haltijat jatkuvasti väittävät, huonosta laista vaan heikoista ja passiivisista tuomareista ja muista lainkäyttäjistä. Tuomareiden riittämätön ammattitaito- ja etiikka ilmenee käytännössä jatkuvasti prosessin epäkohtina. Viittaan tässä kirjassa olevasta kirjallisuusluettelosta ilmeneviin eri teemoja koskeviin lehtikirjoituksiini. Tässä tuntuu riittävän työmaata yhä edelleen. Toki viime aikoina on myös tuomari- ja myös asianajajakunnan keskuudessa alettu myöntää, että riita-asioiden käsittelyssä esiintyvien epäkohtien syyt eivät ole ensisijaisesti tai ainakaan yksinomaan prosessilainsäädännössä, vaan syitä on myös lainkäyttäjissä ja asianajajissa.
Myös KKO:n epäkohdat esiin
Aloin tarkastella kriittisesti myös monia muita oikeuslaitoksen piirissä ilmenneitä epäkohtia, joista ei totisesti ole ollut puutetta. Olin jo vuonna 1976 esittänyt kritiikkiä tuomioistuinlaitoksen ja oikeuskäyntimenettelyn uudistamisessa ilmenevään hitauteen ja etenemisjärjestykseen. Asioiden kriittinen tarkastelu toi väistämättä esiin myös KKO:n toimintaan liittyvät lukuisat epäkohdat, jotka vaativat julkista keskustelua. KKO-prosessi oli yksinomaan kirjallista, ennakkopäätösten perusteleminen oli puutteellista, KKO:n jäsenten rekrytoinnissa suosittiin talon omia esittelijöitä - esiin nousi suorastaan nepotismiin viittaavia piirteitä - ja koko nimitysmenettely oli salamyhkäistä ja ajastaan jälkeenjäänyttä. Myöhemmin kiinnitin huomiota mm. KKO:n jäsenten runsaisiin välimiestehtäviin, en suinkaan niiden ”rahakkuuden” vuoksi enkä myöskään ensisijaisesti niiden vaatiman työpanoksen vuoksi, vaan ennen muuta välimiestehtävistä ja muista vastaavista sivutoimista välttämättä aiheutuvien sidonnaisuuksien vuoksi, jotka väistämättä vaaransivat ylimmän tuomioistuimen ja sen myötä koko tuomioistuinlaitoksen riippumattomuuskuvaa. Sanottuihin epäkohtiin kuului myös vakuutusyhtiö Apollon tapaus puhumattakaan erästä oikeusneuvosta koskevista veropetosepäilystä ja sen syyteharkinnasta, joista olen kertonut yksityiskohtaisesti kirjassani Korkein oikeus kriisissä (1997).
Kun ilmeni, että Lakimiesliiton silloinen puheenjohtaja, joka sattui olemaan tuohon aikaan ylimääräisenä oikeusneuvoksena ja joka oli sitä paitsi osallistunut liiton laatimien lakimiesten eettisten ohjeiden laadintaan, oli ottanut vastaan erään välimiesoikeuden puheenjohtajan tehtävät selvästi esteellisenä, erosin vastalauseena välittömästi Lakimiesliitosta. Lisäksi kantelin oikeusasiamiehelle tuomareiden esteellisyydestä vapaamuurariveljeyden perusteella ja katsoin, että tuomarit eivät saisi kuulua lainkaan vapaamuurarijärjestöön. Oikeusasiamies totesi esteellisyyden yksittäistapauksessa, mutta ei pettymyksesi nähnyt estettä tuomareiden kuulemiselle ”rappariveliporukkaan”, esimerkiksi Italiassa tuomari saa sakot, jos hän paljastuu vapaamuurariksi. Puutuin julkisuudessa myös vastaperustetun valtakunnansyyttäjänviraston haparointiin, joka ilmeni mm. tapaus Jukka Tammen ja Nostokonepalvelu Oy:n johdon syyteharkinnassa jne.
Jotkut ovat arvelleet, että minulla olisi ollut jonkinlainen missio tai ristiretki KKO:ta vastaan ja että tämä johtuisi edellä kertomastani vuoden 1983 välikohtauksesta. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Ensiksikin minua ei vuonna 1983 painostettu KKO:n toimesta peruuttamaan suostumustani virkakauden jatkamiseen KKO.ssa vaan lähdin KKO:sta omasta aloitteestani ja yksinomaan oman mokani seurauksena. Minulla ei ole muutoinkaan jäänyt mitään henkilökohtaista hampaankoloon KKO:ta tai sen silloisia taikka nykyisiä jäseniä kohtaan.
Toiseksi olen kyllä valmis myöntämään KKO:ssa tapahtuneet positiiviset muutokset, kuten esimerkiksi ennakkopäätösten perustelujen selvän kohentumisen, jossa presidentti Olavi Heinosella on merkittävä rooli. Toisaalta olen katsonut lainkäytön professorina suoranaiseksi velvollisuudekseni tuoda esiin myös KKO:ta rasittaneet ja yhä edelleen rasittavat epäkohdat. Kyllähän monet muutkin tutkijat ja tuomarit ovat kahdenkeskisissä keskusteluissa olleet usein sanotuista epäkohdista kanssani samaa mieltä, mutta he eivät ole halunneet lähteä omalla nimellään asioista kertomaan. En ole halunnut kritiikilläni ravistella niinkään ”perheen pienempiä”, kuten esimerkiksi alioikeuksia tai alisyyttäjiä, vaan olen ”jahdannut”, jos tätä termiä halutaan käyttää, isompia pamppuja ja korkeampia päättäjiä. Olen halunnut asioista julkista keskustelua, jotta asioiden tilaan voitaisiin saada parannusta. Joltakin osin olen mielestäni onnistunut, mutta monissa kohdin uudistukset, joita on tehty, ovat jääneet pahasti puolitiehen.
Uranvaihto yliopistolle
Omaksumastani kriitikon ja ”ylimääräisen laillisuusvalvojan” roolista johtuen minulla ei ole tietenkään ollut enää mahdollisuuksia pyrkiä KKO:een. Tuomarin ura näytti kohdaltani pysähtyvän alioikeustasolle, sillä hovioikeuteen palaaminen ei enää kiinnostanut. Päätin sen vuoksi yrittää uranvaihtoa tuomarista tutkijaksi.
Lapin korkeakouluun oli 1970-luvun lopulla perustella kolmas oikeustieteellinen tiedekunta ja muuta vuosi sen jälkeen sinne perustettiin lainkäytön professorin virka. Hoidin sanottua virkaa lukuvuonna 1986-87 vt:nä saatuani virkavaputta tuomarin virasta. Seuraavat kaksi lukuvuotta hoidin professuuria tuomarinvirkani ohella niin, että minulle kuului viranhoidosta 60 % ja Markku Arposelle 40 %. Tuo aika oli siinäkin mielessä hauskaa, että korkeakoulu maksoi junamatkani ja sen lisäksi vielä hotelliyöpymiseni Rovaniemelle; silloin olisi totisesti kannattanut käydä ”koululla” useammin!
Sen jälkeen kun olin vihdoin ja viimein saanut respiittikirjani ”Materiaalinen prosessinjohto” (1988) valmiiksi, minut nimitettiin professorinviran vakinaiseksi haltijaksi elokuusta 1990 alkaen. Tällä pohjoisen tiellä olen sen jälkeen ollut ja tulen olemaan eläkeikääni asti. Yliopistolla minuun ”käytännön miehenä” on suhtauduttu ihan mukavasti ja olen saanut keskittyä niihin asioihin, jotka ovat minua kiinnostaneet, siis lähinnä tutkimiseen ja oppikirjojen kirjoittamiseen. Luennoiminen ei tunnetusti kuulu lempitöihini, mutta kyllä esimerkiksi oikeustapausharjoitusten vetäminen on ollut ihan kivaa puuhaa. Sitä vastoin en ole ollut oikein innostu perinteisestä luentotyyppisestä opetuksesta, jossa yksi mies paasaa tuntikausia kuulijoiden istuessa hiljaa ja yrittäessä kirjoittaa kaiken kuulemansa. Sellainen ”opettaminen” vaikuttaa melkein yhtä typerältä kuin aiempi oikeudenkäyntikirjelmien sisälukuun ja pikkutarkkaan pöytäkirjan pitämisen keskittyvä alioikeuskäsittely. Olen alkanut pyrkiä amerikkalaistyyppiseen opetukseen, jossa opettaja toimii ikään kuin alustajana ja puheenjohtajana ja jossa opiskelijat joutuvat perehtymään teemaan tarkasti etukäteen, väittelemään keskenään sekä vastaamaan opettajan esittämiin kysymyksiin.
Hallintotehtävät olen mieluusti jättänyt toisten harteille. Kuuluin tosin vuosina 1991-92 yliopiston hallitukseen oikeustieteiden tiedekunnan edustajana. Kahden vuoden aikana ehdin osallistua ainoastaan kahteen hallituksen kokoukseen. Tämän jälkeen olen saanut olla hallintohommilta rauhassa.
Prosessioikeus pysyy ja paranee
Prosessioikeuden merkitys itsenäisenä oppiaineena on selvästi kasvanut Euroopan ihmisoikeussopimuksen ja perusoikeusuudistuksen myötä. Kuten tiedämme, oikeudenmukainen oikeudenkäynti on ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännössä ylivoimaisesti useimmiten esillä oleva ihmisoikeus niin Suomen kuin muidenkin jäsenvaltioiden osalta. Perustuslakiin oikeudenmukainen oikeudenkäyntiä ja sen tärkeimpiä elementtejä koskevat säännökset otettiin ensi kerran vasta vuoden 1995 perusoikeusuudistuksen yhteydessä. Nykyisin lähes jokaisessa oppiaineessa, jopa niin kapitalisessa ja materiaalisessa aineessa kuin varallisuusoikeus, on alettu korostaa ihmis- ja perusoikeuksien merkitystä ja perusoikeusmyönteistä argumentointitapaa. Prosessioikeuden edustajat eivät ole oikein joko osanneet tai katsoneet aiheelliseksi pitää suurempaa ”haloota” ihmis- ja perusoikeuksien merkityksestä lainkäytössä.
Vasta viime vuosina prosessioikeudessa on alettu korostaa, että prosessin tulee olla paitsi varma, nopea ja halpa, ennen muuta oikeudenmukainen, ja että nimenomaan tuomarin velvollisuutena on huolehtia oikeudenmukaisuuden toteutumisesta oikeudenkäynnissä, kuten esimerkiksi asianosaisten kuulemisesta, prosessin asianmukaisesta julkisuudesta sekä tietenkin tuomion yksityiskohtaisesta ja ymmärrettävästä perustelemisesta. Nämä ovat sellaisia oikeusperiaatteita, jotka avaavat prosessijärjestelmää eettisten arvojen ja moraalisten näkökohtien suuntaan. Rikosprosessissa halutaan edelleen korostaa, tuomioistuinkäsittelyn osalta ehkä liikaakin, aineellista totuutta ja rikosvastuun toteutumisen intressiä. Punnintatilanteissa syytetyn oikeusturvaintressi saattaa kuitenkin painaa rikosvastuun toteutumistavoitetta enemmän. Lisäksi rikosvastuun toteutumisen tähtäävät perusoikeudet voivat joutua väistymään, jos ne joutuvat törmäyskurssille esimerkiksi yksityisyyden suojan tai sananvapauden kanssa. Ihmis- ja perusoikeuksien kunnioittaminen oikeudenkäynnissä ja esitutkinnassa samoin kuin ulosotossa on otettava vakavasti.
Juristien puututtava Kiinan ihmisoikeusrikkomuksiin
Lakimiesten tulisi yleensäkin ottaa kantaa ihmisoikeuksien loukkauksiin sekä kotimaassa että maailmalla. Itse olen monen vuoden ajan hämmästyneenä seurannut virallisen Suomen suhtautumista Kiinan lukuisiin ja räikeisiin ihmisoikeusrikoksiin. Kiinassa syyllistytään monien kansainvälisten raporttien mukaan useammin ihmisoikeusrikkomuksiin kuin missään muualla maailmassa, siellä mm. on teloitettu enemmän ihmisiä kuin muualla maailmassa yhteensä. On todella masentavaa, miten suomalaiset poliitikot aina tasavallan presidenttiä myöten kauppapoliittisista syistä ummistavat silmänsä kiinalaisten ihmisoikeusrikkomuksilta.
Kiinassa kidutetaan ja teloitetaan toisajattelijoita jatkuvasti ja rikotaan muutenkin lähes kaikkia niitä kansalaisoikeuksia ja perusvapauksia, jotka meillä on kirjattu perustuslain 2 lukuun. Suomalaiset poliitikot ja heitä myötäilevät korkeat tuomarit, syyttäjät ja muut virkamiehet suhtautuvat sinisilmäisen optimisesti Kiinan kehittymiseen oikeusvaltioksi. He kehuvat estetoitta Suomen Kinan kanssa tekemää oikeudellista yhteistyötä, joka on kuitenkin käytännössä tarkoittaa vain seminaareja, virkamiesten matkoja ja paperia ja joka ei ole käytännössä johtanut minkäänlaisiin parannuksiin Kiinassa. Päinvastoin, koko sen ajan, jolloin Suomi on tehnyt sanottua oikeusyhteistyötä Kiinan kanssa, Kiinan ihmisoikeustilanne on huonontumistaan huonontunut, kuten Amnesty Internationalin raporteista on saatu jatkuvasti lukea.
Kiinan propagandakoneisto käyttää suomalaisten sinisilmäisyyttä ja heidän Kiinaa ymmärtäviä ja jopa suorastaan ylistäviä lausuntojaan häikäilemättä hyväkseen. Viimeisin osoitus tästä oli tasavallan presidentti Tarja Halosen marraskuussa 2002 Kiinan vierailun yhteydessä antama lausunto, jossa hän kertoi Suomen olevan iloinen nähdessään Kiinan suuret saavutukset mm. demokratiassa, oikeusjärjestelmässä ja ihmisoikeuksissa. Lausunto oli masentava ja osoitti, miten pitkälle kiinalaisten viranomaisten nöyristelyssä voidaan kauppapoliittisista syistä mennä.
Asiaa ei yhtään auttanut, että presidentti Halonen halusi kahta kuukautta myöhemmin korjata lausuntoaan sikäli, että hän olisi pitänyt mainita myös se, että ”totta kai täällä Kiinassa on paljon korjattavaa”. Presidentin kardinaalivirhe oli kuitenkin siinä, että hän meni ylistämään kiinalaisten saavutuksia ihmisoikeusasioissa, vaikka tiedossa oli, että mitään edistystä ei todellisuudessa ole tapahtunut. Presidentti tuli näin pahemman kerran aliarvioineeksi suomalaisten arvostelukykyä.
Ihmisoikeuksia rikotaan totta kai enemmän tai vähemmän kaikkialla maailmassa. Se, että itse olen puuttunut kirjoituksissani nimenomaan Kiinan ihmisoikeusrikkomuksiin, johtuu siitä härskistä tavasta, jolla suomalaiset poliitikot ja lakimiehet eivät vain ummista silmiään näiltä rikoksilta, vaan ovat valmiit kauppapoliittisista syistä kertomaan muunnettua totuutta asiasta. Suomen hallituksen ja oikeusviranomaisten Kiinan kanssa harjoittama oikeudellinen yhteistyö on itse asiassa omiaan välillisesti vain mahdollistamaan ja edistämään ihmisoikeuksien loukkausten jatkumista Kiinassa. Hämmästelen suuresti suomalaisten lakimiesten moraalin puutetta tässä asiassa. He ovat valmiit osallistumaan seminaareihin, matkustamaan Kiinan ja vielä kehumaan oikeusyhteistyön hedelmällisyyttä. Nimenomaan tuomareiden ja muiden lakimiesten tulisi puuttua ihmisoikeusrikkomuksiin ja tuomita ne. Miksi lakimiehemme eivät kirjoita asiasta vaan vaikenevat? Ilmeisesti he odottavat, milloin taas tulee heidän vuoronsa päästä seminaarimatkalle Kiinaan.
Prosessualistina totean, että Kiinan vuonna 1997 voimaan tulleeseen uuteen rikosprosessilakiin asetettiin länsimaissa paljon toiveita. Paperilla laki nimittäin näyttää melko edistykselliseltä. Käytäntö on kuitenkin osoittanut, kuten ihmisoikeusjärjestön Human Rights in China (HRIC) raporteista vuodelta 2001 ilmenee, että laki on jäänyt vain joukoksi tyhjiä lupauksia. Raportin mukaan rikoksesta epäiltyjen asema ja kohtelu olisi päinvastoin eräin osin jopa huonontunut. Kiinassa epäillyllä ei esimerkiksi ole oikeutta vaieta, van hänen on vastattava kaikkiin kuulustelijoiden kysymyksiin. Tunnustuksen saamiseksi epäillyn kiduttaminen on raportin mukaan yhä yleistä. Puolustusasianajajia häiritään eivätkä he usein kykene tekemään työtään kunnolla, koska heille ei suoda lain takaamaa aikaa ja puitteita tavata asiakkaitaan ja valmistella puolustusta. Epäillyn ja puolustajan tapaamisia tarkkaillaan ja jopa nauhoitetaan. Monia oikeudenkäyntejä leimaa poliittisuus ja etenkin toisinajattelijoiden oikeusturva on heikko. Raportin mukaan Kiinan kommunistisen puolueen valta estää käytännössä oikeusjärjestelmää kehittämästä todella itsenäistä roolia. Tuomioistuimet eivät ole Kiinassa riippumattomia puoluekoneistosta.
Muun muassa mainittu raportti osoittavat perättömiksi suomalaisten Kiinan matkaajien väitteet siitä, että oikeusyhteistyö Kiinan kanssa olisi ollut onnistunutta. Hedelmällistä kyseinen yhteistyö se on ollut vain Kiinassa toistuvasti reissanneiden suomalaisten tuomareiden, syyttäjien ja muiden virkamiesten kannalta, mutta se ei kai liene oikeusyhteistyön tarkoitus.
Todettakoon vielä, että kesti kymmenkunta vuotta ennen kuin Kiina saatiin vihdoin 1990-luvun puolivälin paikkeilla allekirjoittamaan YK:n kansalaisvapauksia ja poliittisia oikeuksia koskeva yleissopimus eli ns. KP-sopimus. Tämän jälkeen Kiinaa on taivuteltu ratifioimaan sanottu sopimus, mutta siinä ei ole toistaiseksi onnistuttu. Suomi ei ole kuulunut taivuttelijoihin, vaan viranomaisemme ovat tässäkin kohdin ilmoittaneet ”ymmärtävänsä” Kiinan erityisaseman.
Harrastuksista
Kuten edellä olevasta ilmenee, professorinikaan ei ole aina helppo olla, jos esimerkiksi poliitikkojen tai virkamiesten lausunnot tai tekemiset ihmisoikeusrintamalla tai muissa asioissa alkavat masentaa tai ahdistaa. Pitäisi olla jokin harrastus, johon voisi paeta ”paha maailmaa”. En kuitenkaan todellisuudessa ota ahdistavia asioita niin vakavasti kuin mitä edellä mainituista saarnoista voisi kenties päätellä. Tieteen tekeminen, mitä se sitten lieneekin, tai kirjoittaminen ei ole minulle mikään kutsumus tai elämäntapa. Kirjoitan vain siksi, että haluan kirjoittaa. Elämällä ei yleensäkään voine olla mitään suurta tarkoitusta, elämä on episodi, jolla on alkunsa ja loppunsa, ja sen mukaisesti kannattaa elää ottamatta turhia murheita tai paineita muiden tekemisistä.
Eräs nyt jo edesmennyt professori ilmoitti harrastuksekseen ylevän joutilaisuuden. Siihen kannattaisi varmasti pyrkiä, mutta omalla kohdallani jo joutilaisuuden tavoittelu, sen ylevyydestä puhumattakaan, tuottaa tiettyjä vaikeuksia. Asumme Ikaalisissa neljännesvuosisataa vanhassa kolmikerroksissa omakotitalossa, jonka talonmiehen työt ruohonleikkuusta ja lumenluonnista alkaen vievät suurimman osan ajastani; tätä juttua kirjoittaessani pihalle näyttää sataneen parikymmentä senttiä uutta lunta, joka odottaa poislykkijäänsä.
Läheisiä ystäviä minulla ei ole, mutta satun kyllä kuulumaan täkäläiseen irrotteluhaluiseen kaveriporukkaan, jonka kanssa tulee tehdyksi tennismatkoja Agadiriin tai muihin eksoottisiin paikkoihin, Tallinnan matkoja muuten vain sekä hiihtomatkoja Lappiin. Erityisesti on mainittava toinen, entisen oppilaani Aimo Guttormin vetämä toinen seurue, jonka mukana olen päässyt Tenolle kokeilemaan lohen soutua. Tenojoen ja Utsjoen kanjonien näkeminen rauhoittaa kummasti etelän miehen mieltä ja sinne on päästävä kerran kesässä. Hiihtokilometrien määrä, tenniksen pelaaminen tai edes lohen saanti ei ole kovin tärkeää, vaan hurtti huumori ja reissuihin kuuluvat oheistoiminnot ovat pääasia. Kesäisin Ikaalisissa, Suomen vanhimmassa, pienimmässä ja kauneimmassa kauppalassa, voi viiletellä moottoriveneellä pitkin Kyrösjärveä, pistäytyä mökillä ja käväistä vaikka Kylpylän terassilla.
Ikaalisissa olen osallistunut kunnallis- ja yhteiskunnallispoliittiseen keskusteluun. Kaupungin taloudenpito ja muiden asioiden hoito on antanut minulle aiheen vuosien varrella lukuisiin, tietenkin kriittisiin kirjoituksiin paikallislehden eli Pohjois-Satakunnan palstoilla. En ole itse lähtenyt mukaan kunnallispolitiikkaan, vaikka joskus on pyydetty. Viime kunnallisvaaleissa sain suostuteltua vaimoni valtuustoehdokkaaksi ja yllätykseni hän tuli valituksi sitoutumattomana ehdokkaana vihreiden listalta. Vaimo on kuitenkin niin itsenäinen, että hänen kauttaan en voinut vaikuttaa päätöksentekoon. Toisaalta vaimon mukanaolo valtuustossa ei ole estänyt minua jatkamasta kaupungin asioihin puuttumista paikallislehdessä.
Epilogi
Juha Watt Vainio alussa mainitun rallin viimeisessä värssyssä yritetään lohduttaa tiettyä ikään lähestyvää miestä: ”Mies, kun tulet tiettyyn ikään/älä ole milläsikään”. Junnun perusteluja en tähän kirjoita, koska ne eivät oikein sovellu minun tapaukseeni.
Tätä juttua tammikuun alussa 2003 kirjoittaessani näyttää olevan tulossa runsasluminen talvi, hiihtämään pääsee hyvin jo kotiportiltakin. Lapin hangille pääsyä huhtikuun lopulla kannattaa odotella toivorikkain mielin. Agadirin tennismatkakin on tilattuna, ja sokerina pohjalla on kesä-heinäkuun vaihteessa edessä oleva tosi matka pohjoiseen Tenon maisemiin. Myös kirjavuodesta 2003 näyttä tulevan pitkästä aikaa kunnollinen.
Ei siis kannata olla millänsäkään, ei tähän ikään tuleminen ainakaan mitenkään kauhealta tunnu!
Jyrki Virolainen
