357. Ennakkopäätös tuotevastuulain soveltamisesta. Kahvinkeitin. KKO 2023:8

 

1. Vakuutusyhtiö Fennia oli korvannut kotivakuutuksesta kuluttajalle asunnossa syttyneestä tulipalosta aiheutuneen vahingon. Palokunnan onnettomuusselosteessa on arvioitu, että tulipalo oli aiheutunut kahvinkeittimestä, jonka kuluttaja oli ostanut edellisenä päivänä. Kahvinkeitin oli varustettu A:lle rekisteröidyillä tavaramerkeillä Philips ja Saeco ja sen oli valmistanut A:n romanialainen tytäryhtiö. Vakuutusyhtiö on vaatinut Helsingin käräjäoikeudessa A:lta korvausta kahvinkeittimen aiheuttamasta tuotevahingosta.

2. Käräjäoikeus katsoi tuomiossaan 13.4.2018, että A oli markkinoinut sen tavaramerkillä varustettua kahvinkeitintä Suomessa ja että se oli vastuussa tuotteen puutteellisesta turvallisuudesta aiheutuneesta vahingosta. 

3. A valitti tuomiosta Helsingin hovioikeuteen. Hovioikeus katsoi tuomiossaan 20.12.2019 jääneen näyttämättä, että A olisi markkinoinut kahvinkeitintä omanaan. A ei siten hovioikeuden mukaan ollut vastuussa tuotevahingosta.

4. KKO myönsi vakuutusyhtiölle valitusluvan. Yhtiö vaati valituksessaan, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja A velvoitetaan suorittamaan sille kanteessa vaaditut 58 879,10 euroa korkoineen. A vaati vastauksessaan valituksen hylkäämistä.

5. KKO:ssa oli ratkaistavana kysymys siitä, onko A markkinoinut sen tavaramerkeillä varustettua kahvinkeitintä omanaan tuotevastuulaissa tarkoitetulla tavalla.

6. Tuotevastuulain 5 §:n 1 momentin mukaan tuotevastuulain mukainen vahingonkorvausvelvollisuus on ensinnäkin sillä, joka on valmistanut tai tuottanut vahinkoa aiheuttaneen tuotteen (1 kohta). Lisäksi korvausvelvollisuus on muun muassa sillä, joka on markkinoinut vahinkoa aiheuttanutta tuotetta omanaan, jos tuote on varustettu hänen nimellään, tavaramerkillään tai muulla erottuvalla tunnuksellaan (4 kohta).

7. KKO on katsonut olevan tulkinnanvaraista, mitä tuotevastuudirektiivin 3 artiklan 1 kohdassa tarkoitetaan sillä, että tuotteen nimellään, tavaramerkillään tai muulla erottuvalla tunnuksellaan varustanut taho esiintyy tuotteen valmistajana. Kysymys on siitä, edellytetäänkö tavaramerkillä varustamisen ohella joitakin muita kriteerejä, jotta tavaramerkin haltijan katsotaan esiintyneen tuotteen valmistajana. Jos tällaisia lisäkriteerejä edellytetään, tulkintaa tarvitaan myös niiden sisällöstä ja arviointitavasta.

8. Tämän vuoksi Korkein oikeus on esittänyt 22.4.2021 unionin tuomioistuimelle seuraavan ennakkoratkaisukysymyksen:

”Edellyttääkö tuotevastuudirektiivin 3 artiklan 1 kohdassa säädetty valmistajan määritelmä sitä, että se, joka on varustanut tuotteen tai sallinut sen varustamisen nimellään, tavaramerkillään tai muulla erottuvalla tunnuksellaan, myös jollakin muulla tavalla esiintyy tuotteen valmistajana?”

9. Unionin tuomioistuin on vastannut Korkeimman oikeuden ennakkoratkaisupyyntöön tuomiollaan 7.7.2022, Keskinäinen Vakuutusyhtiö Fennia, C-264/21, EU:C:2022:536, seuraavasti:

”Tuotevastuuta koskevien jäsenvaltioiden lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten lähentämisestä 25.7.1985 annetun neuvoston direktiivin 85/374/ETY, sellaisena kuin se on muutettuna 10.5.1999 annetulla Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivillä 1999/34/EY, 3 artiklan 1 kohtaa on tulkittava siten, että siinä tarkoitettu valmistajan käsite ei edellytä, että se, joka on varustanut tuotteen tai sallinut sen varustamisen nimellään, tavaramerkillään tai muulla erottuvalla tunnuksellaan, myös jollakin muulla tavalla esiintyy tuotteen valmistajana.”

10. KKO totesi arvioinnissaan, että A:n mukaan tuotevastuulain säännökset eroavat tuotevastuudirektiivistä siltä osin kuin on kysymys tuotteen tavaramerkillään varustaneen vastuusta tuotevahingosta, sillä tuotevastuulain mukaan vahingonkorvausvastuun edellytyksenä on, että tavaramerkin haltija on myös markkinoinut tuotetta. Unionin tuomioistuimen tuomioon perustuva tuotevastuulain tulkinta, jonka mukaan tuotteen tavaramerkillään varustaneen ei edellytetä myös markkinoineen tuotetta, johtaisi A:n mukaan tuotevastuulain sanamuodon vastaiseen tulkintaan.

11.KKO toteasi, että tuotevastuulakia on tulkittava ja sovellettava huomioon ottaen tuotevastuudirektiivi ja sitä koskeva unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntö. Kansallinen tuomioistuin on velvollinen tulkitsemaan kansallista lainsäädäntöä mahdollisimman pitkälle direktiivin sanamuodon ja tarkoituksen mukaisesti, jotta direktiivissä tarkoitettu tulos saavutetaan.

12. Unionin tuomioistuin on kuitenkin katsonut, että periaatteella, jonka mukaan kansallista oikeutta on tulkittava unionin oikeuden mukaisesti, on tietyt rajat. Sen mukaan kansallisen tuomioistuimen velvollisuutta tukeutua unionin oikeuteen, kun se tulkitsee ja soveltaa asiaan liittyviä kansallisen oikeuden säännöksiä, rajoittavat yleiset oikeusperiaatteet, eikä kyseinen velvollisuus voi olla perustana kansallisen oikeuden contra legem -tulkinnalle. Direktiiviin ei voida vedota yksityisten välisessä riita-asiassa jäsenvaltion sellaisen lainsäädännön sivuuttamiseksi, joka on ristiriidassa kyseisen direktiivin kanssa (esim. tuomio 7.8.2018, Smith, C-122/17, EU:C:2018:631, 40 ja 44 kohta).

13. KKO laussui perusteluissaan, että tulkittavana olevan tuotevastuulain 5 §:n 1 momentin 4 kohdan mukaan vahingonkorvausvelvollisuus on sillä, joka on markkinoinut vahinkoa aiheuttanutta tuotetta omanaan, jos tuote on varustettu hänen nimellään, tavaramerkillään tai muulla erottuvalla tunnuksellaan. Markkinoinnin käsite on merkityssisällöltään laaja. Sillä tarkoitetaan erilaisia toimenpiteitä, joilla yritykset pyrkivät edistämään tuotteidensa tai palveluidensa myyntiä. Kun otetaan huomioon, että tavaramerkin nimenomaisena tarkoituksena on ilmaista elinkeinotoiminnassa tuotteen tai palvelun alkuperä ja erottaa markkinoilla tietyn tavaramerkin haltijan tuotteet tai palvelut muiden vastaavista, tuotteen varustamista yleisesti tunnetulla tavaramerkillä on jo sellaisenaan pidettävä markkinointina. Kysymyksessä olevaa lainkohtaa voidaan siten perustellusti tulkita sen sanamuodon perusteella niin, että tuotteen varustaminen tällaisella tavaramerkillä täyttää säännöksen mukaisen vahingonkorvausvelvollisuuden edellytyksen myös tuotteen omana markkinoimisen osalta, KKO lausui.

14. KKO jatkoi, että tuotevastuudirektiivi on saatettu kansallisesti voimaan tuotevastuulailla direktiivin mukaisena, eräin vähäisin ja tässä vailla merkitystä olevin poikkeuksin. Unionin tuomioistuimen asiassa antaman ennakkoratkaisun mukaan tuotevastuudirektiivin 3 artiklan 1 kohtaa on tulkittava siten, että siinä tarkoitetun valmistajan ei edellytetä esiintyvän jollakin muulla tavalla valmistajana sen lisäksi, että se on varustanut tuotteen nimellään, tavaramerkillään tai muulla erottuvalla tunnuksellaan. Kansallisen tuomioistuimen on tulkittava kansallista lakia mahdollisimman pitkälle yhdenmukaisesti unionin oikeuden kanssa. Tuotevastuulain 5 §:n 1 momentin 4 kohdan säännöstä on siten tulkittava niin, että tuotteen varustaminen yleisesti tunnetulla tavaramerkillä täyttää kohdassa säädetyn vahingonkorvausvelvollisuuden edellytyksen.

15. Johtopäätöksenään edellä lausutusta KKO totesi, että nyt kysymyksessä oleva kahvinkeitin oli varustettu A:n tavaramerkeillä Philips ja Saeco. A on siten markkinoinut tuotevahingon aiheuttanutta kahvinkeitintä omanaan. A on näin ollen tuotevastuulain 5 §:n 1 momentin 4 kohdan nojalla vastuussa vakuutusyhtiölle aiheutuneesta vahingosta, jos muut korvausvastuun edellytykset täyttyvät.

16. Kun hovioikeus on hylännyt kanteen sillä perusteella, että tuotevastuulain 5 §:n 1 momentin 4 kohdan mukainen vastuuperuste ei ole täyttynyt, se ei ole lausunut siitä, onko A tuotevastuulain 7 §:n 2 momentissa tarkoitetulla tavalla saattanut todennäköiseksi, ettei tuotteen turvallisuudessa ollut ollut vahingon aiheuttanutta puutetta sen liikkeellelaskuhetkellä. KKO lausi, että oikeusastejärjestys huomioon ottaen asia on tältä osin palautettava hovioikeuteen.

17.  KKO kumosi Helsingin hovioikeuden tuomion ja palautti asian hovioikeuteen, jonka tulee ottaa asia viipymättä käsiteltäväksi.

Ratkaisuseloste KKO 2023:8

18. KKO:n päätöslauselmassa oleva maininta siitä, että hovioikeuden tulee ottaa asia viipymättä uudelleen käsiteltäväkseen, on sangen perusteltu myös sen johdosta, että asiaa, joka on tullut vireille käräjäoikeudessa vuonna  2017, on  käsitelty eri instansseissa todella kauan. Tässä tapauksessa pitkä käsittelyaika selittyy osin sillä, että KKO pyysi ennakkoratkaisun EU-tuomioistuimelta. Mutta silti.