1. A oli huutanut asunnossaan tappouhkauksia poliisiksi tietämälleen naapurilleen B:lle. Tämän jälkeen A oli mennyt B:n asunnon ovelle, jolloin B oli avannut oven ja ottanut A:n hallintaotteeseen ja lähtenyt kuljettamaan tätä pois. A oli rimpuillut vastaan, ja B oli saanut vammoja eli reiteensä mustelmia.
2. Syyttäjä vaati Satakunnan käräjäoikeudessa A:lle rangaistusta virkamiehen väkivaltaisesta vastustamisesta (RL 16 luku 1 §). B yhtyi syyttäjän rangaistusvaatimukseen.
3. Käräjäoikeus katsoi tuomiossaan 31.10.2019 A:n syyllistyneen virkamiehen väkivaltaiseen vastustamiseen ja tuomitsi hänet siitä ja kolmesta muusta rikoksestsa yhteiseen 9 kuukauden vankeusrangaitukseen.
4. A valitti tuomiosta Vaasan hovioikeuteen ja vaati syytteen hylkäämistä.
5. Hovioikeus hylkäsi 15.10.2020 antamallaan tuomiolla syytteen virkamiehen väkivaltaisesta vastustamisesta sekä alensi A:lle muista hänen syykseen luetuista rikoksista tuomitun yhteisen vankeusrangaistukseen 30 päivään. Hovioikeus totesi perusteluissaan mm., että B oli ollut vapaalla poliisin virkatehtävistään ja ettei "näissä olosuhteissa" ollut perusteltua syytä katsoa, että A oli B:n hallintaotetta ja kuljetusta vastustaessaan syyllistynyt virkamiehen väkivaltaiseen vastustamiseen.
6. KKO myönsi B:lle valitusluvan. B vaati valituksessaan että A:n syyksi luetaan mainittu virkamiehen väkivaltainen vastustaminen ja että A:lle tuomittua yhteistä rangaistusta korotetaan. A vaati vastauksessaan, että B:n valitus hylätään.
7. KKO katsoi tuomiossaan, että vapaa-aikaansa viettämässä ollut poliisimies B ei ollut suorittanut julkisen vallan käyttöä sisältävää virkatointa; KKO viitasi tässä kohtaa poliisin hallinnosta annetun lain 15 c §:n 3 momenttiin. B:n menettelyä vastustanut A ei ollut siten syyllistynyt virkamiehen väkivaltaiseen vastustamiseen.
KKO:n julkaisema ratkaisuseloste
https://korkeinoikeus.fi/fi/index/ennakkopaatokset/kko202210.html
8. Selvä tapaus. Vapaa-ajalla kotonaan järjestyksen ylläpitoon ryhtynyt poliisi B ei käyttänyt julkista valtaa, joten häntä vastustellut A ei voinut syyllistyä virkamiehen väkivaltaiseen vastustamiseen. B:n ei olisi kannattanut lähteä retuuttamaan oven takana häriköinyttä A:ta pois rappukäytävästä, vaan pysytellä asunnossaan ja soittaa virkatehtävissä ollut poliisipartio paikalle A:ta rauhoittelemaan.
4 kommenttia:
No jos lainsäädännössä on asiasta selvä pykälä, ettei siis poliisimies ole vapaa-ajallaan virantoimituksessa oleva poliisi, niin mitä epäselvää siinä sitten oli? Miksi KKO ylipäänsä myönsi asiassa valitusluvan?
Hyvä kysymys!
Tuo ajatus minullekin tuli aluksi mielen.
Mutta kyllä ratkaisun julkaiseminen ennakkopäätöksenä kuitenkin on hyödyllistä vastaisen varalle, kuten usein käytetty sanonta kuuluu.
Suomessa on paljon poliiseja, joille voi hyvinkin sattua samanlaisia kinkkisiä tilanteita jatkossakin, siis myös vapa-ajallaan.
KKO:n ratkaisu on heille opiksi ja ojennukseksi siitä, että vapaa-aikana ei kannata ryhtyä käyttämään julkista valtaa eli hoitamaan poliisin virkaa. Heidän kannattaa jättää se virkatehtävissä oleville kollegoilleen, kuten blogijuttuni lopussa totesin.
Asia oli selvä, mutta syyte väärä. Pahoinpitelysyyte A:ta vastaan olisi voinut menestyä, jos A aiheutti tahallaan vammoja B:lle. Toissijaisena syytteenä vammantuottamus.
Ratkaisu oli ilmeisesti varsin selvä, kun KKO:n tuomion teksti on verraten lyhyt. Sikäli harmi, että faktoista olisi irronnut aineksia monitahoisempiinkin rajanvetoihin.
Asianomistajan syyteoikeus virkamiehen väkivaltaisesta vastustamisesta lienee selkeästi ratkaistu RL 16 luvun nykyisillä säännöksillä päinvastaiseen suuntaan kuin asia opetettiin 1980-luvulla. Muutenhan asianomistajalla ei olisi ollut puhevaltaa valittaa tämän syytekohdan hylkäävästä asiaratkaisusta - ja nyt puhevaltakysymys ei edes ollut erityisesti esillä. Sinänsä hyvin perusteltua, että suojattuna oikeushyvänä ei enää pidetä ainoastaan viranomaisten auktoriteettia vaan myös virkamiehen henkilökohtaista turvallisuutta suhteessa virkavelvollisuuksista aiheutuviin erityisiin riskeihin, joita hän ei voi väistellä tavallisen kansalaisen tavoin.
KKO:n siteeraamasta hovioikeuden ratkaisusta ilmenee, että asianomistaja ei varoittanut vastaajaa voimankäytöstä. Tästä on lähinnä johdettavissa selviö, jonka mukaan vastaajan tietoisuus asianomistajan virka-asemasta ei sellaisenaan merkitse sitä, että vastaajan edellytettäisiin implisiittisesti ymmärtävän asianomistajan toimivan vapaa-aikana virkamiesominaisuudessaan.
KKO olisi ehkä voinut käyttää tämän tilaisuuden myös ottaakseen kantaa siihen, olisiko voimankäytöstä varoittaminen muuttanut asiaa.
Olisiko voimankäytöllä uhkaaminen riittänyt vai olisiko asianomistajan tullut varoittaa nimenomaan poliisivaltuuksiin sisältyvästä voimankäytöstä? Ja mihin suuntaan tällainen varoitus olisi mahdollisesti muuttanut asiaa? Olisiko virkatoimiin kuulumaton voimankäyttö ollut sellainen ilmeisen lainvastainen virkatoimi, jota vastaan hätävarjelu olisi ollut sallittu? Vai olisiko se ollut virkatoimi ensinkään? Entä virkamiehen esteellisyyden vaikutus hänen oikeuteensa käyttää viranomaisvaltuuksia itsensä ja läheistensä suojaamiseen – varsinkin tilanteessa, jossa ei ole pakottavaa kiireellistä tarvetta pitemmälle meneviin toimivaltuuksiin kuin yleinen (ent. jokamiehen) kiinniotto-oikeus? Tai yleistä kiinniotto-oikeutta käyttävän oikeussuoja vastarinnalta, kun kiinnioton perusteet ilmeisesti täyttyivät (laiton uhkaus max 2 v vank, kotirauhan rikkominen max 6 kk vank) mutta hallintaotteen ja kuljetuksen oma-aloitteinen käyttö oli todennäköisesti pitemmälle menevää voimankäyttöä kuin olisi ollut välttämätöntä pelkästään kiinni otetun luovuttamiseksi työvuorossa olevalle poliisipartiolle.
Vuoden 1994 poliisilakiesityksen perustelut poliisimiehen virkatehtävistä vapaa-aikana ovat ainakin pesäero sitä edeltäneisiin kyläpoliisin perinteisiin toimintamalleihin. Myös vuoden 1994 jälkeinen kehitys on tehnyt entistä selvemmäksi, että poliisitoiminta tapahtuu organisaation osana, yleisjohdon ja kenttäjohdon alaisuudessa, käyttäen organisaation infrastruktuureja ja logistiikkaa myös toimenpiteiden kirjaamiseen sillä tarkkuudella kuin nykyinen lainsäädäntö edellyttää.
Tästä huolimatta vuoden 1994 perusteluissa mainittua esimerkkiä (ilmoituksen tekeminen alueella toimivalle poliisiyksikölle) ei voi pitää tyhjentävänä luettelona oma-aloitteisen toimimisvelvollisuuden sisällöstä vapaa-aikana: ilmoitukseen ei tarvita poliisivaltuuksia, kun taas perusteluissa todetaan virka-aseman mukaisten poliisivaltuuksien voimassaolo vapaa-aikanakin. Voisi hyvin ajatella, että vakavan rikoksen havaitseminen verekseltään edellyttäisi ilmoituksen lisäksi kiireellisinä toimenpiteinä todistajien yhteystietojen ottamista ja ehkä ensitoimia keskeisimmän rikospaikan eristämiseksi nimenomaan poliisivaltuuksia käyttäen.
Olen täysin tietoinen siitä, että ratkaisun lopputulos määräytyy asianosaisten vaatimusten rajoissa (paitsi rikosasiassa joskus ex officio vastaajan eduksi). Niin haluttaessa perusteluissa on kuitenkin ”ei ole väitettykään” –muotoilun avulla mahdollista tehdä paljon pitemmällekin meneviä päätelmiä. Kaikkiin kysymyksiin ei varmaan olisi ollut tarpeen tai mahdollistakaan ottaa kantaa. Silti tässä olisi ollut tilaisuus täsmentää poliisioikeuden sisältöä enemmän kuin KKO tällä kertaa halusi tehdä.
Lähetä kommentti