202. Ennakkopäätös KKO 2020:62: Hovioikeuden olisi tullut myöntää jatkokäsittelylupa

 1. Hovioikeuksien jatkokäsittelylupaa koskevat kielteiset päätökset työllistävät  korkeinta oikeutta (KKO) todella paljon. Vuosittain KKO:lle tehdään noin 500 valituslupahakemusta asioissa, joisssa hovioikeus ei ole myöntänyt jatkokäsittelylupaa. Vuonna 2015 tapahtunut  jatkokäsittelylupajärjsetelmän laajennus on lisännyt niiden määrää ja osuutta kaikista valituslupahakemuksista eikä tämä kehitys näytä muuttuvan. 

2. Vuonna 2019 tällaisia hakemuksia oli jo yli kolmasosa eli 37 prosenttia kaikista KKO:lle tehdyistä lupahakemuksista, riita-asioiden kohdalla tämä osuus oli peräti 47 prosenttia. KKO myöntää vuosittain  jkl-asioissa parisenkymmentä valituslupaa ja julkaisee kymmenkunta ennakkopäätöstä, joista likipitäen jokainen koskee tapausta, jossa hovioikeuden olisi tullut myöntää käsittelylupa. Suunnilleen saman verran KKO antaa näissä asioissa ns. muita päätöksiä eli muita kuin ennakkopäätöksiä. Asiat, joissa valituslupa on myönnetty, ovat vain murto-osa ja jäävuoren huippu kaikista KKO:een saapuvista jkl-asioista. 

3. Tänä vuonna KKO on antanut kolme jatkokäsittelyluvan myöntämistä koskevaa ennakkopäätöstä ja jo kymmenen muuta päätöstä. Viimeisin ratkaisu annettiin toissa päivänä, jolloin annettiin ennakkopäätös KKO 2020:62. 

 Ratkaisuseloste KKO 2020:62

4. Tapauksessa poliisi oli ottanut A:n kiinni rikoksesta epäiltynä 14.3.2017. Kiinnioton yhteydessä A:lta oli takavarikoitu rahavaroja 4 865 euroa, joista keskusrikospoliisi (KRP) oli oma-aloitteisesti ilmoittanut ulosottoviranomaiselle.  Rahat oli tämän jälkeen ulosmitattu.

5. A vaati Vantaan käräjäoikeudessa Suomen valtiolta vahingonkorvauksena häneltä takavarikoitua rahamäärää eli 4 865 euroa, koska poliisilaissa ei ollut poliisin oma-aloitteiseen ilmoittamiseen oikeuttavaa nimenomaista säännöstä eikä poliisin menettelylle ollut laillista perustetta. Kanteen mukaan valtio oli vahingonkorvauslain nojalla velvollinen korvaamaan hänelle poliisin lainvastaisesta menettelystä aiheutuneen vahingon.

6. Vantaan käräjäoikeus hylkäsi kanteen (tuomio 30.4.206). Käräjäoikeus katsoi, että poliisilain 7 luvun 2 §:n 1 momentissa säädetty vaitiolovelvollisuuden alaisten tietojen antaminen siinä tarkoitetuille tahoille ei edellyttänyt poliisille esitettyä pyyntöä. Lainkohtaa ei sen sanamuoto huomioon ottaen voitu myöskään perustellusti tulkita siten, ettei tietoja olisi saanut antaa oma-aloitteisesti. Lainkohdan esitöissä tietojen oma-aloitteinen antaminen oli nimenomaisesti todettu sallituksi. Käräjäoikeuden mukaan poliisin oma-aloitteinen tietojen antaminen ei ollut myöskään poliisilaissa säädetyn tarkoitussidonnaisuuden periaatteen vastainen, kun poliisilain 1 luvun 1 §:n 2 momentin mukaan poliisi suorittaa myös muut sille laissa erikseen säädetyt tehtävät, jollainen poliisilain 7 luvun 2 §:n 1 momentin säännös oli. Käräjäoikeus on johtopäätöksenään katsonut, että oma-aloitteiselle tietojen antamiselle oli siten ollut eduskunnan säätämään lakiin palautettavissa oleva toimivaltaperuste ja nimenomainen tuki oikeusjärjestyksessä. Varallisuutta koskevat tiedot oli annettu ulosottoviranomaiselle A:ta koskeneessa vireillä olleessa ulosottoasiassa eli poliisilain 7 luvun 2 §:n 1 momentissa edellytetyllä tavalla sille ulosottokaaren mukaisesti kuuluvan tehtävän suorittamiseksi.

7. A valitti tuomiosta Helsingin hovioikeudelle.  Hovioikeus ei myöntänyt A:lle jatkoksittelylupaa (päätös 16.10.2018). KKO:n ratkaisuselosteesta ei ilmene hovioikeuden perusteluja, mikä johtuu siitä, että lain mukaan hovioikeuden ei edes tarvitse perustella kielteistä päätöstään.

8. KKO myönsi A:lle valitusluvan.  A vaati valituksessaan, että alempien oikeuksien ratkaisut kumotaan ja Suomen valtio velvoitetaan suorittamaan hänelle vahingonkorvauksena 4 865 euroa laillisine korkoineen 14.3.2017 lukien. KRP vastasi valitukseen ja vaati sen hylkäämistä. 

9. KKO perusteli päätöstään yksityiskohtaisesti ja totesi tämän jälkeen perustelujen johtopäätösosassa olevan epäselvää, oliko poliisi saanut poliisilain 7 luvun 2 §:n 1 momentin nojalla oma-aloitteisesti ilmoittaa takavarikoiduista varoista ulosottoviranomaiselle ja näin menetellen luovuttaa lähtökohtaisesti salassa pidettäviä tietoja. Tästä oikeuskysymyksestä ei ole KKO:n ennakkopäätöksiä eikä vakiintunutta tuomioistuinten oikeuskäytäntöä. Kyse on siten ollut ennakkopäätösluontoisesta asiasta, jossa lakia on tulkittava sen arvioimiseksi, onko poliisi menetellyt virheellisesti julkista valtaa käyttäessään ja onko tehtävän suorittamiselle kohtuudella asetettavia vaatimuksia noudatettu. KKO katsoi, että asian merkityksen takia on tärkeää, että siinä annetaan laintulkintaa ohjaava ratkaisu.

10. KKO katsoi olevan epäselvää, onko poliisilla ollut lakiin perustuva toimivaltaperuste oma-aloitteisesti ilmoittaa ulosottoviranomaiselle A:lta kiinnioton yhteydessä tietoon saaduista rahavaroista. Kun lainsäädäntö on ratkaistavan oikeuskysymyksen osalta tulkinnanvaraista eikä kysymyksestä ole vakiintunutta soveltamiskäytäntöä, voidaan katsoa, että myös käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta on syytä epäillä muutosperusteen edellyttämällä tavalla.

11. Näillä perusteilla KKO katsoi, että hovioikeuden olisi pitänyt myöntää jatkokäsittelylupa sekä ennakkoratkaisu- että muutosperusteella (OK 25 a luvun 11 §:n 1 momentin 1 ja 3 kohdat). KKO kumosi hovioikeuden päätöksen, myönsi A:lle jatkokäsittelyluvan ja palautti asian hovioikeuteen, jonka tuli jatkaa valituksen käsittelyä. 

12. Selvää on, että hovikeuden olisi tullut ko. asiassa myöntää jatkokäsittelylupa. KKO:n perusteluista ilmenee, ainakin rivien välistä, että käräjäoikeuden ratkaisu on sitä paitsi virheellinen. Miksi  näin ei kuitenkaan tapahtunut ja miksi niin ei tapahdu niissä monissa kymmenissä tai sadoissa asioissa, joista sitten haetaan valituslupaa KKO:lta? Valituslupahakemusten erittäin suuri määrä ja suorastaan hirmuisen suuri osuus kaikista lupahakemuksista osoittaa selvästi, että ihmiset eli oikeusjuttujen asianosaiset eivät luota hovioikeuksien summaariseen tutkintaan ja kielteisiin lupapäätöksiin, joita ei perustella asiallisesti millään tavalla. 

13. Mitä pitäisi tehdä? Onko vika epäkohtiin  jatkokäsitttelylupajärjestelmässä eli lainsäädännössä, eli onko  järjestelmän soveltamisala liian laaja, ovatko luvan myöntämisen edellytykset liian tiukkoja tai onko hovioikeuden menettely sellaista, ettei se ole omiaan herättämään luottamusta jkl-asioiden oikeudenmukaisesta käsittelystä ja ratkaisemisesta?  Tulisiko kielteiset jkl-päätökset perustella? Tarvittaisiinko oikeustieteellistä tutkimusta, jossa selvitettäisiin perinpohjaisesti, mikä jatkokäsittelyasioiden käsittelyssä oikein "mättää" ja onko ko. järjestelmä oikeusvarmuuden kannalta itse asiassa vaarallinen. 

14. Tällaiset kysymkset tulevat väistämättä kriittisen ja oikeusturvasta huolestuneen lukijan mieleen. Olen itse kritisoinut alusta lähtien jatkokäsittelylupajärjestelmän monia kohtia, koska niissä on annettu pääpaino hovioikeuden työn keventämiselle oikeusvarmuuden kustannuksella.

 

201. Oikeudenkäynti - Todistelu - Asianosaisen kuuleminen - Hovioikeuden menettelyvirhe - Jutun palauttaminen

1. Korkein oikeus (KKO) kumosi viime viikon perjantaina 26.6.2020 antamallaan päätöksellä numero 1016 (diaarinumero R2019/500) 24 -vuotiaan miehen  Helsingin hovioikeudesta  26.4.2019 taposta saaman 10 vuoden vankeustuomion ja palautti asian takaisin hovioikeuden käsiteltäväksi. Palauttamisen syynä ovat hovioikeuden tekemät menettelyvirheet, joiden johdosta vastaaja ei ollut saanut oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä.

2. KKO ei ole jostakin syystä julkaissut ratkaisuaan ennakkopäätöksenä, vaan ainoastaan ns. muuna päätöksenä. Tässä tarkoituksessa KKO on julkaissut ratkaisusta nettisivullaan 1,5 rivin pituisen ja täysin mitäänsanomattoman ilmoituksen, joka kuuluu näin;

Kysymys hovioikeuden menettelystä, kun hovioikeuden tuomiossa oli otettu huomioon pääkäsittelyn jälkeen toimitettua aineistoa.

3. Kiinnostuin asian merkittävyyden takia tapauksesta, joten tilasin KKO:n päätöksen ja hovioikeuden tuomion, joka on annettu  26.4.2019 (nro 19/118483). Juttu käsiteltiin ensimmäisenä astena Espoon käräjäoikeudessa, jonka tuomio on annettu 13.6.2018 (nro 125859). Rikos oli tapahtunut Espoossa.


4. Käräjäoikeus tuomitsi syytetyn (H)  ystävänsä (V) törkeästä kuolemantuottamuksesta ja eräistä muista vähäisemmistä rikoksista 4 vuodeksi vankeuteen. Käräjäoikeus perusti syyksilukemisen lähinnä H:n kertomukseen. H oli vedonnut oikeudessa siihen, että V oli yrittänyt asunnossaan käydä häneen käsiksi, jolloin V:n käsi olisi osunut joko H:n kädessä olleeseen Beretta -merkkiseen pistooliin tai H:n käteen, jolloin ase oli lauennut luodin osuessa noin puolen etäisyydellä olleen V:n päähän.

5. Syyttäjä, joka oli vaatinut H:lle käräjäoikeudessa rangaistusta ensi sijaisesti taposta, valitti hovioikeuteen. Helsingin hovioikeus katsoi tuomiossaan, että H oli tappanut V:n ja tuomitsi hänet taposta sekä eräistä muista rikoksista 10 vuodeksi vankeuteen. Hovioikeus katsoi, toisin kuin käräjäoikeus, että H oli ampunut V:tä päähän osuneen laukaukseen tahallisesti ja osoittanut nimenomaista tarkoitusta surmata V. H:n kertomus V:n aseen tavoittelusta ei hovioikeuden mukaan saanut tukea muusta todistelusta. Hovioikeuden mukaan V oli ampumishetkellä todennäköisemmin istunut tuolilla kuin seissyt.

6. H valitti hovioikeuden tuomiosta KKO:een, joka myönsi valitusluvan. H vaati valituksessaan, että asia palautetaan hovioikeuteen tai että hänet tuomitaan tapon sijasta törkeästä kuolemantuottamuksesta ja rangaistusta alennetaan.

7. KKO:ssa oli kysymys hovioikeuden todistelussa omaksuman menettelyn oikeellisuuden arvioinnista. Asian esitutkinnassa verijälkiraportin laatinut ja jutussa todistajana kuultu rikostutkija oli nimittäin hovioikeuden helmikuussa 2019 toimittaman pääkäsittelyn päättymisen jälkeen laatinut kaksi kirjelmää, jotka oli toimitettu saman kuun aikana hovioikeudelle; hovioikeus antoi tuomionsa tämän jälkeen huhtikuussa 2019.

8. Kirjelmässä, joka on päivätty 12.2.2019 todistaja oli selittänyt, ettei verijälkitutkimuksilla voitu poissulkea sitä, että uhri olisi ollut seisomassa ampumishetkellä. Kirjelmässä 25.2.2019 todistaja oli todennut, että eräässä poliisin välittömästi rikospaikalle saavuttua ottamassa valokuvassa oli ollut havaittavissa tuolin edessä veriroiske, joka ei tullut tuolin suunnasta. Tämäkin selityksen tarkoituksena oli tukea H:n väitettä siitä, että uhri oli ollut seisomassa, kun ase oli lauennut. Syytetty H:n puolustaja oli toimittanut jälkimmäisen kirjeen hovioikeudelle. Hovioikeus oli hyväksynyt molemmat kirjelmät oikeudenkäyntiaineistoksi menettelyä enemmälti perustelematta.

9. Hovioikeudesta kirjelmät oli toimitettu asianosaisille tiedoksi, mutta hovioikeus ei ollut varannut asianosaisille tilaisuutta  lausua  kirjelmien merkityksestä tai ilmoitettu, että pääkäsittelyä tultaisiin kirjelmien takia täydentämään. Syytetty H oli kuitenkin lausunut kirjelmien johdosta 12. ja 25.2.2019. Hovioikeuden asiakirjoihin ei ollut liitetty H:n ensiksi mainittua lausumaa. Jälkimmäinen lausuma oli ollut saateviesti, jossa H oli esittänyt, että todistajaa kuultaisiin uudelleen ja toisaalta, että todistajan uusi lausuma otettaisiin joka tapauksessa huomioon Hn kertomusta tukevana seikkana. Hovioikeus oli ilmoittanut asianosaisille 8..3.2019 sähköpostitse, että kirjelmät otetaan oikeudenkäyntiaineistoon ja että pääkäsittelyä ei jatketa tai täydennetä.

10. KKO totesi todistajana kuullun rikostutkijan ensimmäisen eli 12.2.2019 päivätyn kirjelmän johdosta, että todistaja oli siinä täydentänyt hovioikeuden pääkäsittelyssä kuultuna antamaansa todistajankertomusta ja esittänyt näkemyksensä johtopäätöksistä, joita hänen kertomuksensa pohjalta voidaan tehdä. KKO totesi, että lain mukaan todistajan tulee esittää kertomuksensa suullisesti (OK 17 luvun 47 §:n  1 mom.) eikä todistaja voi kirjelmöidä asiassa. Näyttöratkaisun tekeminen taas kuuluu tuomioistuimelle. Hovioikeuden olisi siten tullut jättää kirjelmä huomioon ottamatta.

11. Jälkimmäisen eli 25.2.2019 päivätyn kirjelmän osalta KKO totesi, että todistaja oli kertonut havainneensa eräässä poliisin tekopaikalla ottamassa valokuvassa matossa olleen veriroiskeen suunnan. Tätä ei ollut voitu havannoida myöhemmissä tutkimuksissa, koska roiskeen yksityiskohdat olivat maton kuljetuksen aikana hävinneet. Todistaja oli pitänyt roiskeen suuntaa asiassa olennaisena, koska se sijoittaa veren lähteneen tuolin etupuolelle ja tukee sitä, että uhri olisi ollut ampumishetkellä seisomassa. Kirjelmässä oli siten tuotu esiin uusi seikka, joka ei ole ollut hovioikeuden pääkäsittelyn aikana keskustelun kohteena. Uhrin asento ampumishetkellä on liittynyt keskeisesti vastaaja H:n esitämän vaihtoehtoisen tapahtumainkulun arviointiin, joten uusi seikka on koskenut asian ratkaisemisen kannalta olennaista kysymystä. Jotta vastaajan mahdollisuudet puolustautua asianmukaisesti sekä tavoite  aineellisesti oikeasta ratkaisusta voisivat toteutua, hovioikeuden olisi tullut täydentää pääkäsittelyä. KKO:n mukaan asian selvittäminen olisi tässä tapauksessa edellyttänyt pääkäsittelyn jatkamista todistajan kuulemiseksi uudelleen.

12. Johtopäätöksenään KKO on katsonut, että hovioikeus oli menetellyt virheellisesti, kun se on ottanut tuomiossaan huomioon muuta kuin pääkäsittelyssä esitettyä oikeudenkäyntiaineistoa ja jättänyt täydentämättä pääkäsittelyä, vaikka ratkaisuun vaikuttava kysymys on jäänyt oikeudenkäynnissä selvittämättä.

13. KKO kumosi hovioikeuden tuomion ao. syytekohdan syyksilukemisen sekä rangaistuksen määräämisen osalta ja palautti asian näiltä osin Helsingin hovioikeuteen, jonka tuli omasta aloitteestaan ottaa asia uudelleen käsiteltäväkseen ja huomioon ottaen palauttamisen syyn siinä laillisesti menetellä.

14. Kaikenlaisia jokseenkin alkeellisia virheitä sitä oikeudenkäynnissä voikin yhä edelleen sattua ja tapahta, vieläpä hovioikeusvaiheessa!  Miksi hovioikeus on ottanut vastaan todistajan kirjallisen lausunnon, vaikka se ei lain mukaan ole mahdollista? Miksi hovioikeus ei ollut varannut asianosasille ja etenkin jutun syytetylle asianmukaista tilaisuutta lausua todistajana kuullun rikostutkijan toisesta eli jälkimmäisestä kirjemästä, joka oli toimitettu hovioikeudelle ja jossa tuotiin esiin uusi seikka, jolla saattoi olla ratkaiseva merkitys arvioitaessa, oliko syytetty syyllistynyt tahalliseen tappoon vai ainoastaan törkeään kuolemantuottamukseen? Miksi hovioikeus ei ole välittänyt jatkaa pääkäsittelyä, jossa todistajaa olisi kuultu ja josssa syytetty olisi saanut asianmukaisen tilaisuuden puolustautua ja esittää uuden todisteen johdosta näkemyksensä?

15. Hovioikeus tuntee kyllä lain, mutta kertaalleen jo lopetetun pääkäsittelyn jatkaminen olisi ilmeisesti ollut hovoikeuden mukaan epämukavaa, kiusallista tai tarpeetonta. Tiedotusvälineissä tapauksesta aikanaan kerrottiin, että tapauksessa oli kyse huumerikoksista tuomittujen ja vankilassa toistensa tavanneiden miesten välienselvittelystä. Syytetty H oli mennyt ase mukanan V:n asuntoon, jonne hän oli päässyt parvekkeen kautta. Hovioikeuden jäsenet ovat luultavasti pitäneet teon tahallisuutta niin selvänä asiana, ettei todistajan esiin nostama uusi seikka olisi muuttanut heidän arviotaan, pääkäsittelyn jatkaminen olisi ollut siten turhaa puuhaa.

16. Tässä he olivat väärässä. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on useissa ratkaisuissaan todennut, että riippumatta esimerkiksi käsittelyssä esitetyn uuden lausunnon tai muun kirjallisen aineiston tosiasiallisista vaikutuksista oikeuden ratkaisuun myös ja nimenomaan juuri asianosaisen eikä tuomioistuimen asiana on arvioida, vaatiiko ko. aineisto hänen taholtaan kommentointia tai pyyntöä käsittelyn jatkamiseksi. Myös KKO on monissa ennakkopäätöksissään katsonut kuulemisperiaatetta rikotun, jos tuomioistuin ei ole varannut asianosaiselle asianmukaista tilaisuutta lausua mielipidettään joko oikeuden viran puolesta hankkimasta tai oikeudelle muuta kautta toimitetusta todistusaineistosta. Viittaan Alma Talentin kustantaman Prosessioikeus -kirjan (Oikeuden perusteokset) 5. painokseen (2017) kirjoittamaani kuulemisperiaatetta koskevaan jaksoon ja siinä mainittuihin ratkaisuihin (s.126-131).

17. KKO:n päätös koskee monia oikeduenmukaisen oikeudenkäynnin pääkohtia, joten se olisi tullut ilman muuta julkaista ennakkopäätöksenä, jolloin se olisi huomattu ja sen sisältöön olisi kiinnitetty huomiota. Miksi KKO ei ole näin tehnyt, vaan on "kätkenyt" päätöksen osastoon muut ratkaisut ja julkaissut ainoastaan 1,5 rivin mittaisen ilmoituksen siitä, mistä ratkaisusta on kysymys? En ymmärrä.

200. KKO 2020:51. Syyte - Syytesidonnaisuus - Kavallus

1. Syytesidonnaisuus on periaate tai juridinen käsite, jossa on kysymys siitä, millä tavalla rikosasian ratkaiseva tuomioistuin on sidottu asiassa esitettyyn syytteeseen. Sen mukaan tuomioistuin saa tuomita syytetyn eli rikosasian vastaajan vain siitä teosta, josta häntä on syytetty. 

2. Syytesidonnaisuutta koskeva säännös otettiin lakiin vasta vuonna 1997 rikosprosessiuudistuksen yhteydessä (ROL 11:3). Aikaisemmin sääntöä noudatettiin tavanomaisen oikeuden nojalla, mutta tuomioistuinten normia koskeva tulkintakäytäntö vaihteli melko paljon.

3. ROL 11:3:n mukaan tuomioistuin saa tuomita vain siitä teosta, josta rangaistusta on vaadittu. Teolla tarkoitetaan tässä yhteydessä syytteen teonkuvauksessa yksilöityä tekoa. Sen sijaan tuomioistuin ei ole sidottu syytteessä mainittuun  rikosnimikkeeseen eikä lainkohtaan, jonka nojalla syyttäjä on rangaistusta vaatinut.

4. Korkein oikeus on antanut lukuisia syytesidonnaisuutta koskevia ennakkopäätöksiä, joiden avulla alempien tuomioistuinten ratkaisukäytäntöä on pyritty ohjaamaan. Viimeksi näin tapahtui viime viikolla annetussa korkeimman oikeuden ratkaisussa, joka on julkaistu ennakkopäätöksenä KKO 2020:51.

5. Aikaisemmin ja vielä 1970-luvulla tuomioistuimet noudattivat syytesidonnaisuusnormin tulkinnassa professori Tauno Tirkkosen oppikirjoissaan esittämää kantaa. Sen mukaan tuomioistuimella on oikeus tutkia syyttessä tarkoitettu teko kokonaisuudessaan eli kaikkine syytteessä kuvattuun tekoon liittyvine ja oikeudenkäynnin aikana selvitettyine tunnusmerkistötekijöineen, vaikka syytteessä vm. seikkoihin ei olisikaan nimenomaan vedottu. Ratkaisevaa oli siis syytteessä tarkoitetun teon identiteetti, ei syytteessä esitetty teonkuvaus. 

6. Klassinen esimerkkitapaus. Jos vastaajaa syytetään varkaudesta, saa tuomioistuin Tirkkosen ja aiemman oikeuskäytännön mukaan tuomita hänet varastetun tavaran kätkemisestä, jos anastustekoa ei ole näytetty toteen, mutta anastettu omaisuus on tavattu syytetyn hallusta. Vaasan hovioikeuden presidenttinä tuomarin uransa päättänyt Paavo Alkio oli samoilla linjoilla kuin Tirkkonen (Näkökohtia syytteestä, LM 1964).

7. Vuonna 1974 Lakimies -lehteen kirjoittamani artikkeli Ne eat judex ultra petita partium (LM 1974 s. 25-43) on luultavasti ensimmäinen syytesidonnaisuutta käsittelevä esitys, jossa Tauno Tirkkosen edustama ja tuomioistuinten noudattama tulkinta todettiin erityisesti syytetyn puolustusintressiä ajatellen kohtuutomaksi ja virheelliseksi. Kannatin kirjoituksessa tulkintaa, jonka mukaan tuomioistuin on ratkaisua tehdessään sidottu syytteessä esitettyyn teonkuvaukseen, eli niihin oikeustosiseikkojen asemassa oleviin ja rikoksen objektiiviisia ja subjektiivisia tunnusmerkistötekijöitä vastaaviin konkreettisiin tosiseikkoihin, joihin syyttäjä on rangaistusvaatimuksensa tueksi vedonnut. Teolla, johon tuomioistuin on sidottu, tarkoitetaan siten syytteessä esitettyä ja oikeudenkäynnissä vedottua teonkuvausta. Vaikka teon identiteetti ei muuttuisi, tuomioistuin ei voi perustaa ratkaisuaan sellaiseen tosiseikkaan, johon syyttäjä (tai asianomistaja) ei ole vedonnut.

8. Artikkelini julkaisemisen aikoina kuvittelin, että nyt tämä melko "simppeli" asia on sitten tällä selvä, eli tuskinpa asiasta enää edes ennakkopäätöksiä juuri tarvitaan. Mutta toisin kävi, sillä tämän jälkeen syytesidonnaisuusta koskevia ennakkopäätöksiä vasta alettiinkin antaa!.Oikeuskäytäntö alkoi vähitellen muuttua edustamani syytesidonnaisuusnormin tiukan tulkinnan mukaiseksi. Toisaalta erilaisia ylilyöntejä ja virheellisiä ratkaisuja annettiin aina korkeinta oikeutta myöten. Tuomarit olivat opiskeluaikanaan päntänneet päähänsä "Tirkkosen oppeja" eivätkä olleet seuranneet, mitä oikeuskirjallisuudessa oli Tirkkosen kirjojen jälkeen esitetty.

9. Selkeä virhe tapahtui vuonna1984, jolloin korkein oikeus antoi ennakkopäätöksen edellä kohdassa 5 mainitusta klassisesta tapauksesta. Ratkaisussa KKO 1984 II 154 korkein oikeus hyväksyi (ään. 4-1) hovioikeuden kannan, jonka mukaan varkaussyytteen perusteella syytetty voitiin tuomita syytteessä mainitun ja syytetyn hallusta tavatun anastetun esineen (pistoolin) kätkemisestä, vaikka näyttöä siitä, että syytetty olisi itse esineen anastanut, ei ollut, mutta hänellä aseen kertomallaan tavalla tuntemattomalta mieheltä ostaessaan oli ollut syytä varoa aseen saantoa laittomaksi. Ratkaisu, jonka tekemiseen osallistui mm. presidentti Curt Olsson,  on selkeästi syytesidonnaisuusnormin vastainen, sillä mainittujen rikosten tekotavat ovat erilaiset eikä syytteessä vastaajalle vaadittu toissijaisesti rangaistusta kätkemisrikoksen tai -rikkomuksen perusteella. Kommentoin KKO:n ratkaisua kriittisesti eri yhteyksissä (ks. esim. LM 1985 s. 247-251 ja kirjassani Materiaalinen prosessinjohto, 1988, s. 385-388).

10. Vuonna 1993 korkein oikeus vihdoin myönsi virheellisen tulkintansa ja muutti  kantaansa katsoen, että koska varkaussyyte ei sisältänyt kätkemisrikoksen tunnusmerkistöön kuuluvia tekijöitä eikä syytetyllä ollut siten aihetta lausua mahdollisesta syyllistymisestään kätkemisrikokseen, häntä ei voitu tuomita varkaussyyteen perusteella kätkemisrikoksesta (KKO 1993:98, vahvennettu eli seitsemän jäsenen jaosto). Kommentoin ratkaisua tuoreeltaan hyväksyvässä mielessä (DL 1993), vaikka oudoksuin hieman perustelujen niukkuuttaa ja sitä, ettei perusteluissa viitattu lainkaan KKO:n aiempaan eli vuonna 1984 antamaan täysin erilaiseen ennakkopäätökseen, kuten olisi tietenkin pitänyt tehdä.

11. 90-luvulla korkein oikeus antoi syytesidonnaisuudesta - sanaa syytesidonnaisuus ei tosin aina mainittu ratkaisun otsikossa tai perusteluissa -  ainakin viisi muuta ennakkopäätöstä. Sama tahti on jatkunut myös 2000-luvulla, jolloin asiasta on annettu toistakymmentä ennakkopäätöstä; ks. esim. KKO 2011:103, 2014:81, 2015:67 ja 2017:7. Olen kommentoinut ratkaisua KKO 2014:81 Virolainen -blogissa 3.11.2014 numero 891 ja ennakkopäätöstä KKO 2017:7 Rule of law -blogissa

12.Syytesidonnaisuuden tulkinnassa noudatetaan nykyisin, kuten oikein onkin, tiukkaa linjaa, eli ko. normia (RL 11:3) tulkitaan tavalla, jota suosittelin ja kehoitin vuonna 1974 tuomioistumia noudattamaan. Tuomioistuinta sitoo syytteessä esitetty rikoksen objektiivisia ja subjektiivisia tunnusmerkistötekijöitä vastaava konkreettinen teonkuvaus, jonka ulkopuolelle tuomiossa ei ole lupa mennä. Syyttäjällä on rangaistusvaatimuksen perusteita koskeva väittämistaakka. Syyttäjän tehtävää helpottaa se, että hän voi jo alun perin haastehakemuksessaan vedota rangaistusvaatimuksen tueksi vaihtoehtoisiin teonkuvauksiin (vaihtoehtoinen syyte) sekä tarkistaa oikeudenkäynnin aikana syytettä ROL 5:17.2:ssa mainitulla tavalla. Jos teonkuvaus on ilmaistu syytteessä epäselvästi tai puutteellisesti, tuomarilla on oikeus prosessinjohdon eli kyselyoikeuden avulla pyrkiä selventämään asiaa (ROL 6 luv. 5 §:n 2 momentti).

13. Tämän "esipuheen" jälkeen muutama sana KKO:n viime torstaina eli 25. kesäkuuta antamasta ratkaisusta KKO 2020:51, jonka yksityiskohtaista selostamista ja kommentointia en pidä tässä yhteydessä aiheellisena. 

14.  Syyttäjä vaati Pirkanmaan käräjäoikeudessa A:lle rangaistusta RL  28 luvun 4 §:n 1 momentin nojalla kavalluksesta 11.11.2015–15.5.2016. Syytteen teonkuvauksen mukaan A oli anastanut hallussaan olevia varoja käyttämällä tilillään olevia asianomistaja B:n rahoja omiin tarkoituksiinsa. B oli siirtänyt A:n tilille 10 000 euroa. B:n pyytäessä rahojaan takaisin A oli palauttanut niitä yhteensä noin 3 000 euroa, mutta enempää A ei ollut pyynnöstä huolimatta B:n varoja palauttanut. Syytteen mukaan A oli anastanut haltuunsa saamia B:n varoja yhteensä noin 7 000 euroa käyttäen varat omiin tarkoituksiinsa.

15. A kiisti syytteen ja sen, että hänen hallussaan olleet varat olivat olleet B:n. A:n mukaan asianosaiset olivat sopineet siitä, etteivät varat olleet enää B:n tämän pyrkiessä välttämään mahdollista tasingonmaksuvelvollisuuttaan avioerossa. Kysymys ei ollut lainan antamisesta A:lle.

16. Käräjäoikeus katsoi 22.5.2017 tuomiossaan että rahat olivat olleet B:n omaisuutta, vaikka ne olivat olleet A:n pankkitilillä. Käräjäoikeus on lukenut A:n syyksi sen kavalluksen, mistä syyttäjä hänelle oli vaatinut rangaistusta.

17. A valitti Turun hovioikeuteen vaatien syytteen hylkäämistä. Valituksessaan A kiisti anastaneensa B:n omaisuutta ja väittänyt tehneensä B:n kanssa sopimuksen rahojen luovuttamisesta A:lle. A oli tämän jälkeen palauttanut B:lle osan rahoista, koska B oli irtisanonut kyseisen sopimuksen tai koska A oli tehnyt B:n kanssa uuden sopimuksen rahojen palauttamisesta. B oli irtisanonut sopimuksen myös 6 800 euron osalta, mitä määrää A ei ollut pystynyt palauttamaan B:lle.

18.  Syyttäjä ei ollut oikeudenkäynnissä tarkistanut syytettä tai esittänyt vaihtoehtoista rangaistusvaatimusta. Hovioikeuden pääkäsittelyn pöytäkirjan mukaan syyttäjä on jättänyt hovioikeuden harkintaan, onko asiassa kysymys rikoslain 28 luvun 4 §:n 1 vai 3 momentissa tarkoitetusta kavalluksesta.

19.  Hovioikeus katsoi 21.6.2018 antamasssaan tuomiossa, että varat olivat A:n tilillä sekoittuneet A:n varoihin ja menettäneet siten yksilöitävyytensä. Varat olivat näin ollen siviilioikeudellisesti muuttuneet A:n omaisuudeksi, eikä A ollut siten voinut varat käyttäessään syyllistyä rikoslain 28 luvun 4 §:n 1 momentissa tarkoitettuun kavallukseen. Hovioikeus katsoi kuitenkin A:n ja B:n sopineen, että A:lla ei ollut oikeutta käyttää hänen tililleen talletettuja varoja ja että A:n oli B:n pyynnöstä tilitettävä varojen arvo takaisin B:lle. Koska A oli oikeudettomasti varat käyttänyt eikä ollut B:n pyytäessä pystynyt tilittämään B:lle varojen arvoa, hovioikeus katsoi A:n syyllistyneen rikoslain 28 luvun 4 §:n 3 momentin mukaiseen kavallukseen.

20. Korkein oikeus myönsi A:lle valitusluvan.  KKO:ssa oli kysymys siitä, onko hovioikeus tuominnut A:n muusta teosta kuin siitä, mistä hänelle on vaadittu rangaistusta, ts. oliko ROL 11:3:ssä säädettyä syytesidonnaisuutta rikottu. 

21. KKO on perustellut ratkaisuaan seikkaperäisesti monelta eri kantilta, kuten asiaan kuuluukin. Tyydyn tässä yhteydessä viittaamaan vain perustelukappaleeseen 25, joka sisältää perustelujen yhteenvedon:

Syytesidonnaisuuden tarkoituksena on erityisesti turvata vastaajan puolustautumismahdollisuudet oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin edellyttämällä tavalla. Tältä osin on huomattava, että asianosaisilla on edellä todetulla tavalla ollut mahdollisuus lausua siitä, onko teonkuvauksen mukaisessa menettelyssä kysymys rikoslain 28 luvun 4 §:n 1 vai 3 momentin mukaisesta kavalluksesta. A on lisäksi oikeudenkäynnin aikana ottanut kantaa 3 momentissa säädettyihin tunnusmerkistötekijöihin, jolloin hän on muun muassa todennut, että hänellä on ollut velvollisuus palauttaa tilille siirretyt varat mutta ei ollut kyennyt palauttamaan loppuosaa. Korkein oikeus katsoo, että A:n menettelyn oikeudellinen arviointi 3 momentin mukaisena saatavan kavalluksena ei ole ollut yllätyksellistä eikä se ole vaarantanut hänen puolustusmahdollisuuksiaan. Teonkuvauksen ja oikeudenkäynnissä esitetyn perusteella A ei ole voinut puolustuksessaan lähteä siitä, että hänen menettelyään ei voitaisi tuomioistuimessa tutkia myös rikoslain 28 luvun 4 §:n 3 momentin mukaisena saatavan kavalluksena.

22. Näillä perusteilla KKO katsoi, että se teko, mistä A on tuomittu, on ollut asianmukaisesti oikeudenkäynnin kohteena. Oikeudenkäyntimenettelyä kokonaisuutena arvioiden A:n syytesidonnaisuuden suojaamaa puolustautumismahdollisuutta ei ole loukattu. A:lla on ollut tilaisuus lausua kaikista hovioikeuden hänen syykseen lukeman teon tunnusmerkistön täyttymisen kannalta olennaisista seikoista, jotka ovat riittävällä täsmällisyydellä ilmenneet syytteen teonkuvauksesta. A:ta ei siten ollut tuomittu muusta teosta kuin mistä rangaistusta on vaadittu. KKO pysytti hovioikeuden tuomion lopputuloksen.

Ratkaisuseloste KKO 2020:51 

23. KKO:n ratkaisu on perusteltu. Ko. tapauksessa hovioikeus ei ollut mennyt syytteessä esitetyn teonkuvauksen ulkopuolelle, vaan kyse oli siitä, että hovioikeus oli arvioinut tekoa juridisesti hieman toisin ja eri lainkohdan nojalla kuin syytteessä oli tehty. 

24. KKO:n ratkaisuselosteessa ei mainita rangaistusta, johon A oli tuomittu. Näin siksi, että KKO:ssa oli kysymys vain teon syyksilukemisesta. Minusta olisi kyllä selvyyden vuoksi paikallaan, että ratkaisuselosteessa mainittaisiin myös tuomittu rangaistus, vaikka siitä ei olekaan KKO:ssa ollut suoranaisesti kysymys. 

25. KKO:n perusteluissa mainitaan ne seikat ja juridiset näkökohdat, joihin syytesidonnaisuus perustuu ja jotka on myös prosessioikeudellisessa kirjallisuudessa asiaa käsiteltäessä tuotu esiin. KKO:n kokoonpanoon kuulunut oikeusneuvos Pekka Koponen on kirjoittanut syytesidonnaisuudesta mm. kahdessa Lakimies -lehdessä julkaistussa artikkelissaan (LM 1997 s. 255--290 ja LM 2003 s.183-200 ja 375-397).

199. KKO 2020:39. Avustaja määrättiin perheväkivallan asianomistajalle

1. Oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin perusedellytyksiin kuuluu, että oikeusjutun asianosaisille taataan varallisuudestaan ja oikeudellisesta osaamisestaan riippumatta tosiasiallisesti tasavertaiset mahdollisuudet osallistua asian käsittelyyn. Rikosasioissa tämä koskee epäillyn ja syytetyn ohella myös rikoksen uhria eli asianomistajaa. Tässä tarkoituksessa tuomioistuin voi rikosoikeudenkäyntilain (ROL) 2 luvun 1a §:n nojalla määrätä asianomistajalle esitutkintaa tai oikeudenkäyntiä varten oikeudenkäyntiavustajan, jonka palkkio maksetaan julkisista eli valtion varoista.

2. Korkein oikeus (KKO) antoi tänään ennakkopäätöksen, jossa on kyse siitä, voitiinko asianomistajalle määrätä oikeudenkäyntiavustaja lähinnä esitutkintaa varten pahoinpitelyä koskevassa asiassa (KKO 2020:39). Katsotaanpa hieman tarkemmin, mistä asiassa on kysymys.

3. A on 8.4.2019 tehnyt poliisille pahoinpitelyäs koskevan rikosilmoituksen. Sen mukaan mukaan A:n aviopuoliso B - ilmeisesti aviomies - oli  paria päivää aiemmin eli 6.4.2019 raivostuneena läpsäissyt A:ta avokämmenellä vasemmalle poskelle siten, että tämä oli menettänyt hetkeksi ymmärryksensä, mutta ei ollut mennyt tajuttomaksi. Tämä oli tapahtunut heidän yhteisessä kodissaan perheen kahden alaikäisen lapsen ollessa kotona.

4. A on Kymenlaakson käräjäoikeuteen 20.5.2019 toimittamassaan hakemuksessa pyytänyt, että oikeustieteen maisteri Y määrätään hänen oikeudenkäyntiavustajakseen 15.5.2019 lukien ROL:n säännösten nojalla. Hän on perustellut hakemustaan sillä, että hän on perheväkivallan uhri ja asianomistajana pahoinpitelyasian esitutkinnassa. A on käräjäoikeuden kehotuksesta sittemmin täydentänyt ilmoittamalla muunmuassa, että B oli ammatiltaan poliisi.

5. Käräjäoikeus, jonka puheenjohtajana toimi käräjänotaari,  hylkäsi 14.6.2019 antamallaan päätöksellä A:n hakemuksen. Käräjäoikeuden mukaan pelkkä lähisuhdeväkivallan uhrina oleminen ja osapuolten väliseen suhteeseen vetoaminen ei riitä, vaan lisäksi edellytetään, että avustajan määräämistä on tapauskohtaisen harkinnan nojalla pidettävä perusteltuna. A ei ole näyttänyt olevansa selvästi heikommassa tai erityisen alisteisessa asemassa suhteessa rikoksesta epäiltyyn B:hen.

6. A valitti käräjäoikeuden päätöksestä Itä-Suomen hovioikeuteen  ja pyysi, että asianajaja X määrätään hänen oikeudenkäyntiavustajakseen 28.5.2019 lukien. Hän on valituksessaan todennut B:n pahoinpidelleen häntä perheen yhteisessä kodissa ja viitannut myös siihen, että henkinen ja fyysinen väkivalta on ollut jatkuvaa. Hän on ilmoittanut kertovansa esitutkinnassa tarkemmin myös aikaisemmasta väkivallasta ja aikovansa esittää asiassa myös vahingonkorvausvaatimuksia. Hän on todennut olevansa B:hen nähden selvästi heikommassa asemassa muun ohessa taloudellisen riippuvuutensa johdosta.

7. Hovioikeus, jonka kokoonpanoon kuului kolme naispuolista tuomaria, hylkäsi A:n valituksen, hovioikeuden päätös on annettu 26.7.2019. Hovioikeus totesi, että valitukseen liitetyn tutkintailmoituksen mukaan epäiltynä tekona on rikoslain 21 luvun 5 §:ssä tarkoitettu pahoinpitely 6.4.2019. Hovioikeus katsoi, ettei tutkintailmoituksen sisältö tue käsitystä oikeudenkäyntiavustajan määräämisen tarpeesta.

8. KKO myönsi A:lle valitusluvan. Valituksessaan A vaati, että hovioikeuden päätös kumotaan ja asianajaja X määrätään hänen avustajakseen esitutkintaa ja mahdollista oikeduenkäyntiä varten.

9. KKO totesi, että ROL 2 luvun 1 a §:n 2 kohdan mukaan asianomistajalle voidaan määrätä oikeudenkäyntiavustaja muun muassa rikoslain 21 luvun 5 §:ssä tarkoitetussa pahoinpitelyssä, jota koskevasta rikosepäilystä nyt on kysymys. Avustajan määrääminen edellyttää mainitun 2 kohdan mukaan lisäksi, että määräämistä on pidettävä perusteltuna huomioon ottaen asianomistajan ja rikoksesta epäillyn välinen suhde. KKO katsooi että A:n ja B:n väliseen suhteeseen liittyvät seikat puoltavat oikeudenkäyntiavustajan määräämistä rikosoikeudenkäyntilain 2 luvun 1 a §:n 2 kohdan nojalla.

10. Oikeudenkäyntiavustajan määräämisessä ROL  2 luvun 1 a §:n nojalla on pitkälti kysymys tapauskohtaisesta harkinnasta, mikä ilmenee myös lainkohdan sanamuodosta. Harkittaessa avustajan määräämistä pykälän 2 kohdan nojalla voidaan siten ottaa huomioon muitakin seikkoja kuin asianomistajan ja rikoksesta epäillyn välinen suhde. Huomioon voidaan tällöin ottaa myös sellaisia seikkoja, joilla voidaan perustella avustajan määräämistä mainitun pykälän 3 kohdan nojalla henkeen, terveyteen ja vapauteen kohdistuvaa rikosta koskevissa asioissa. Mainitun 3 kohdan säätämisen tarkoituksena on ollut laajentaa asianomistajan oikeudenkäyntiavustajan määräämisen edellytyksiä sen takia, että väkivaltarikoksen uhri voi olla tavallista heikommassa asemassa myös muusta syystä kuin hänen ja epäillyn välisen suhteen vuoksi.

11. KKO lausui perusteluissaan, että B on ammatiltaan poliisi, jolle esitutkinnan ja rikosoikeudenkäynnin kulku ja käytännöt sekä asianosaisten oikeudet ovat jo lähtökohtaisesti tutummat kuin niitä ennestään tuntemattomalle henkilölle. Oikeudenkäyntiavustajan määräämistä A:lle puoltaa siten osaltaan myös tarve varmistaa asianosaisten yhdenvertaisuus oikeudenkäynnissä.

12. KKO lausui johtopäätöksenään, että A:n ja B:n välinen suhde samassa taloudessa asuvina aviopuolisoina sekä muut edellä kuvatut asian harkintaan vaikuttavat seikat huomioon ottaen oikeudenkäyntiavustajan määrääminen A:lle on ROL 2 luvun 1 a §:n 2 kohdan nojalla perusteltua. Se kumosi hovioikeuden päätöksen ja määräsi asianajaja X:n A:n oikeudenkäyntiavustajaksi esitutkintaa ja mahdollista oikeudenkäyntiä varten.

Ratkaisuseloste KKO 2020:39 

13. Mitäpä tuohoon oikeastaan olisi lisäämistä, perusteltu ratkaisu. Kenties käräjäoikeus ja hovioikeus ovat hieman vähätelleet B:n väitetyn pahoinpitelyn eli "läpsäisyn" laatua ja sen vuoksi katsoneet, ettei avustajaa ollut tarpeen määrätä. Kuitenkin kyse on ollut perheväkivallasta, jota ei ole syytä koskaan vähätellä.

12. Väitetystä pahoinpitelystä on kulunut nyt. aikaa jo hieman yli vuosi ja hovoikeuden päätöksestäkin reilu 10 kuukautta. Toivokaamme, että B olisi pyytänyt A:lta anteeksi käytöstään ja että asianosaiset olisivat sopineet asian ja elelesivät nyt kaikessa sovussa ja rauhassa.

13. Vaikka näin olisikin, KKO:n ennakkopäätös ei kuitenkaan ole turha ja tarpeeton. KKO antaa ennakkopäätöksiä eli prejudikaatteja vastaisen oikeuskäytännön ohjaamisen tarkoituksessa, ts. ennakkopäätökset antavat suuntaa tulevaisuudessa samanlaisten siviili-. rikos- ja prosessioikeudellisten kysymysten ratkaisemiseksi.