2.
Jos hovioikeus on toimittanut asiassa pääkäsittelyn eli
istuntokäsittelyn, jossa asianosaisia samoin kuin todistajia kuullaan
henkilökohtaisesti, tuomio on pääsäännön mukaan julistettava heti
pääkäsittelyä seuranneen päätösneuvottelun jälkeen. Päätösneuvottelu
taas on pidettävä heti pääkäsittelyn päätyttyä tai viimeistään
seuraavana arkipäivänä. Jos ratkaisua ei voida julistaa pääkäsittelyä
seuranneen päätösneuvottelun päätyttyä, se annetaan hovioikeuden
kansliassa kansliatuomiona. Kansliassa ratkaisu annetaan myös silloin,
kun asia on ratkaistu esittelystä kirjallisen oikeudenkäyntiaineiston
perusteella.
3. Käytännössä hovioikeudet
antavat tuomiona yleensä aina kansliassa myös silloin, kun asia on
käsitelty suullisessa käsittelyssä. Kansliatuomiosta on siis tullut
pääsääntö ja tuomion julistaminen välittömästi päätösneuvottelun jälkeen
harvinainen poikkeustapaus, vaikka lain sanamuoto viittaakin
toisenlaiseen järjestykseen.
4. Hovioikeuden
tuomio ja lopullinen päätös on annettava 30 päivän kuluessa
pääkäsittelyn päättymispäivästä (OK 24:17.2). Siinä tapauksessa, että
asia ratkaistaan esittelymenettelyssä kirjallisen aineiston perusteella,
laissa ei ole määrätty mitään aikaa, jonka kuluessa tuomio tai päätös
olisi annettava.
4a. Katsotaanpa, mikä on
tilanne sanotun määräajan osalta Ruotsissa. Rättegångsbalkenin mukaan
(RB 30:7.2) tuomio on annettava tai julistettava viimeistään kahden
viikon kuluessa pääkäsittelyn päättymisestä. Tämä määräaika koskee sekä
käräjäoikeutta että hovioikeutta. Jos rikosjutussa syytetty on
vangittuna, on tuomio annettava tai julistettava viimeistään yhden
viikon kuluessa pääkäsittelyn päättymisestä. Ruotsissa edellytetään
tuomareilta siis paljon joutuisampaa käsittelyä kuin Suomessa.
5.
Miksi hovioikeuden on annettava pääkäsittelyssä ratkaisemaa asia
koskeva tuomio viimeistään 30 päivän kuluessa? Tämä perustuu, paitsi jo
perustuslaissa (PL 21.1 §) edellytettyyn oikeudenkäynnin joutuisuuteen,
oikeudenkäyntimenettelyn välittömyyteen, joka on etenkin todistelun ja
todistusaineiston vastaanottamisen kannalta ensiarvoisen tärkeä tavoite.
Laissa omaksuttu vapaa todistusteoria edellyttää todistelun ja
todistusharkinnan välittömyyttä.
6.
Välittömyysperiaate ilmenee siinä, että tuomiossa saadaan ottaa huomioon
vain se oikeudenkäyntiaineisto, joka on esitetty pääkäsittelyssä.
Tärkeää on, että tuomari perustaa etenkin todistusharkintansa
pääkäsittelyssä vastaanotetuista todisteista välittömästi tekemiinsä
havaintoihin. Tällä tavalla hänellä on mahdollisuudet punnita
esimerkiksi asianosaisten todistelutarkoituksessa antamien ja usein
keskenään ristiritaisten lausumien samoin kuin todistajien kertomusten
uskottavuutta ja todistusarvoa. Välittömyys edistää todistelun
luotettavuutta ja oikeusvarmuutta eli oikeaan ratkaisuun pääsemistä.
Oikeudenkäynti ja todistusmenettely ei ole välitöntä, jos tuomari joutuu
perustamaan todistusharkintansa ja näyttökysymystä koskevan ratkaisunsa
välillisesti todistajien ja asianosaisten lausumista, kuten esimerkiksi
pöytäkirjaan tai muistiinpanoihin tehtyihin merkintöihin, tai
muistelemaan vasta pitkän ajan kuluttua, mitä pääkäsittelyssä oli
kerrottu ja lausuttu.
7. Välittömyysperiaate
edellyttää menettelyn suullisuutta ja keskitystä. Todistajia ja
asianosaisia kuullaan oikeudenkäynnissä henkilökohtaisesti. Keskitys
tarkoittaa menettelyn yhtäjaksoisuutta eli sitä, että pääkäsittely
tapahtuu ilman lykkäyksiä. Keskitys edesauttaa menettelyn joutuisuutta
ja toisaalta juuri menettelyn välittömyyttä ja oikeusvarmuutta.
8.
Se, että hovioikeuden on annettava pääkäsittelyssä käsiteltyä asiaa
koskeva ratkaisunsa 30 päivän kuluessa pääkäsittelyn päättymisestä,
palvelee ennen muuta menettelyn ja todistelun välittömyyttä. Jos tuomio
annettaisiin vasta parin kolmen kuukauden tai vielä pitemmän ajan
kuluttua pääkäsittelyn päättymisestä, ei se, mitä asianosaiset ja
todistajat ovat pääkäsittelyssä kertoneet ja millaisia havaintoja
tuomarit ovat mainituista kertomuksista tehneet, olisi enää riittävän
tarkoin ja yksityiskohtia myöten tuomareiden muistissa, vaikka
päätösneuvottelu onkin pidetty välittömästi pääkäsittelyn jälkeen.
Menettelyn välittömyys ei toteutuisi, koska tuomarit joutuisivat
perustamaan ratkaisunsa asianosaisten, todistajien ja asiantuntijoiden
kertomuksista tehtyihin kirjallisiin muistiinpanoihin, pöytäkirjoihin
tms. tallenteisiin.
9. Lainsäätäjä on pitänyt
juuri välittömyyden toteutumisen takia sanottua 30 päivän aikaa
enimmäisaikana, jonka kuluessa hovioikeuden tuomio on annettava. Sanottu
määräaika ei ole kuitenkaan ehdoton, sillä lain mukaan mainittu 30
päivän määräaika saadaan ylittää, jos siihen on erityinen syy; erityistä
syytä ei ole laissa (OK 24:17.2) tarkemmin määritelty. Jos tuomiota ei
voida "erityisestä syystä" antaa 30 päivän määräajassa, se on lain
mukaan annettava "niin pian kuin mahdollista." Lainvalmistelutöiden
mukaan tällainen erityinen syy on kysymyksessä silloin, kun tuomiota
esimerkiksi asian laajuuden vuoksi voida laatia valmiiksi 30 päivän
kuluessa (HE 33/1997 s. 47 ja KM 1992:20 s. 99-100). Hovioikeuden ei
tarvitse käsittelyn päättyessä ilmoittaa asianosaisille, milloin tuomio
asiassa annetaan.
10. Samoista syistä eli
menettelyn joutuisuuden ja välittömyyden turvaamiseksi takia myös
käräjäoikeuden on annettava kansliatuomion lyhyehkössä määräajassa
pääkäsittelyn päättymisestä. Käräjäoikeuden on annettava tuomionsa
puolta lyhyemmässä ajassa eli 14 päivän kuluessa käsittelyn
päättymisestä (OK 24:8.2 ja ROL 11: 7.2). Jos tuomiota ei voida
erityisestä syystä antaa sanotussa määräajassa, se on annettava niin
pian kuin mahdollista. Käsittelyn päättyessä käräjäoikeuden on em.
säännösten ilmoitettava saapuvilla oleville asianosaisille tuomion
antamispäivä; tässäkin suhteessa menettely eroaa hovioikeusmenettelystä
eli hovioikeuksien toiminta on po. suhteessa jostakin syystä helpotettu
11.
Miksi hovioikeudelle on varattu laissa puolta eli kaksi viikkoa pidempi
aika kansliatuomion antamiseen kuin käräjäoikeudelle? Hyvä kysymys,
josta ei lain esitöistä saada vastausta. Itse asiassa hovioikeudella ei
olisi useinkaan tarvetta saada kansliatuomion antamiseen pitempää aikaa
kuin käräjäoikeudellakaan. Asiat tulevat käräjäoikeuden käsittelyyn
raaempina, jos tilannetta vertaa hovioikeuden pääkäsittelyyn.
Hovioikeudessa esille tuleva juttu on nimittäin jo käsitelty
käräjäoikeudessa ja asiasta on olemassa käräjäoikeuden tuomio, josta
valitetaan. Hovioikeus voi lisäksi hyödyntää käsittelyssä ja tuomiota
tehdessään valituskirjelmää ja siihen annettua vastausta. Asia on siis
selväpiirteisempi kuin käräjäoikeuden pääkäsittelyssä, jolloin siitä on
myös helpompi antaa tuomio. Lisäksi hovioikeuteen tehtävä valitus ei
kohdistu useinkaan koko asiaan ja käräjäoikeuden tuomioon, vaan valitus
rajoitetaan yleensä vain osaan käräjäoikeuden tuomiota. Kaikki nämä
seikat keventävät hovioikeuden työtä, jos sitä verrataan käräjäoikeuden
työmäärään.
11a. Kuten edellä mainitsin,
Ruotsissa hovioikeuksia ja hovioikeustuomareita ei ole haluttu po.
suhteessa millään lailla "paapoa", vaan siellä tuomion antamiselle
säädetty määräaika on sama sekä käräjäoikeudessa että hovioikeudessa.
Mikä tärkeintä: kyseinen määräaika on Ruotsissa kaksi viikkoa (vangitun
jutussa vieläpä yksi viikko), kun se on Suomessa hovioikeuden osalta
venytetty 30 päivään.
12. Miten hovioikeudet
ovat selviytyneet edellä mainitusta 30 päivän määräajasta? Lyhyesti
sanottuna huonosti. Asianosaiset ja heidän asianajajansa tai muut
asiamiehensä tietävät kokemuksesta, että tuomion antaminen laissa
säädetyssä 30 päivän määräajasta, joka on siis selkeä pääsääntö, on
käytännössä tullut poikkeus. Varsin yleistä on, että hovioikeudet
antavat tuomionsa vasta sanotun määräajan jälkeen ja usein vasta kahden
tai kolmen kuukauden tai jopa sitä pidemmän ajan kuluessa.
13.
Hovioikeuksien on käytännössä vaivatonta ylittää sanottu määräaika,
sillä a) hovioikeuden ei tarvitse käsittelyn päätyttyä ilmoittaa
asianosaisille, milloin tuomio annettaan, ja b) määräajan ylittämiseen
riittää mitäänsanomaton peruste eli laissa mainittu "erityinen syy",
jota hovioikeudet eivät vaivaudu asianosaisille tarkemmin
perustelemaan. Käytännössä on ilmennyt monia tapauksia, joissa
hovioikeudet eivät välitä edes ilmoittaa asianosaisille, jos ne eivät
ehdi antaa tuomiotaan 30 päivän määräajassa. Asianosaiset ja heidän
asianajajansa joutuvat soittelemaan hovioikeuden kirjaamoon ja
kyselemään, missä tuomio oikein viipyy.
14.
Hovioikeudet siis vähät välittävät käsittelyn joutuisuuden vaatimuksesta
tai edellä kappaleissa kerrotusta välittömyysperiaatteesta. Kun tätä on
ihmetelty, hovioikeustuomarit tyytyvät yleensä vain toteamaan, että
juttuja on niin paljon tai että ratkaisut asiat ovat niin vaikeita,
ettei sanottua 30 päivän määräaikaa vain yksinkertaisesti voida
noudattaa. Selittelyt eivät kuitenkaan vakuuta kun otetaan huomioon,
että käräjäoikeudet joutuvat lain mukaan antamaan ratkaisunsa samoissa
asioissa puolta lyhyemmässä ajassa. Kuten edellä kappaleessa 11 totesin,
hovioikeuksien työ on itse asiassa helpompaa kuin käräjäoikeuden. Tähän
voidaan lisätä vielä se, että ratkaisukokoonpanoon kuuluvan kolmen
hovioikeustuomarin lisäksi hovioikeudessa on jokaisessa jutussa kokenut
lakimiesesittelijä, joka valmistelee jutut pääkäsittelyä varten ja
kirjoittaa myös luonnoksen hovioikeuden tuomioksi. Käräjäoikeudessa ei
sen sijaan ole esittelijöitä.
15. Ylimmille
laillisuusvalvojille eli oikeuskanslerille ja eduskunnan
oikeusasiamiehelle on kanneltu hovioikeuksien sanotusta menettelystä.
Kanteluihin annetuissa ratkaisuissa on todettu, että sanottu 30 päivän
määräaika on ylitetty monessa tapauksessa huomattavasti ilman, että
ylittämiseen olisi voitu esittää laissa mainittua erityistä syytä. Tämä
ilmenee esimerkiksi eduskunnan oikeusasiamiehen 31.12.2009 antamasta
ratkaisusta (1763/4/08), joka koski Itä-Suomen hovioikeuden tuomion
viipymistä.
16. Viime vuoden lopulla
oikeusasiamies Petri Jääskeläinen näyttää kyllästyneen asiasta
tehtyihin kanteluihin. Hän on esittänyt oikeusministeriölle hovioikeuden
ratkaisun antoajankohtaa koskevan oikeudenkäymiskaaren säännöksen (OK
24:17.2) "kehittämistä". Oikeusasiamiehen esitys, jossa viitataan edellä
mainitun Itä-Suomen HO:n tapauksen ohella pariin muuhun tapaukseen, on
päivätty 9.12.2010 ja asian diaarinumero on 4361/2/10.
17.
Kuten ratkaisuista ilmenee, hovioikeuksilla näyttää olevan taipumus
ylittää 30 päivän määräaika useilla kuukausilla. Oikeusasiamies ja
oikeuskansleri ovat katsoneet, ettei määräajan ylittämistä voida
perustella "tuomioistuimien työjärjestelyihin liittyvillä seikoilla,"
kuten esimerkiksi hovioikeuden jäsenten vuosilomilla, tai ratkaistujen
asioiden vaikeudella tai laajuudella. - Tapauksia, joissa 30 päivänä
määräaika on tullut ylitetyksi ilman erityistä syytä, ilmenee kaikissa
kuudessa hovioikeudessa, ei siis ainoastaan ratkaisuissa mainituissa
Helsingin ja Itä-Suomen hovioikeuksissa.
18.
Mitä asiantilan korjaamiseksi olisi tehtävä? Minusta oikeusasiamiehen
esitys on yllättävä, sillä hän tuntuu vain ikään kuin siirtävän
ongelman ja sen myötä myös vastuun hovioikeuksien jatkuvista
lainrikkomisista tai ainakin epätyydyttävästä käytännöstä
oikeusministeriölle ja edelleen lainsäätäjälle. Ratkaisun
antamisajankohta perustuu kuitenkin eduskunnan jo vahvistamaan lakin.
Oikeusasiamiehen ja oikeuskanslerin tehtäviin kuuluu valvoa, että
tuomioistuimet ja muut viranomaiset noudattavat lakia. Heidän käytössään
on keinoja, jota käyttämällä lainrikkomukset saataisiin kuriin, niiden
johdosta ei tarvitse välttämättä muuttaa lakia. Edellä mainituissa
ratkaisuissa oikeusasiamies tai oikeuskansleri ovat ainoastaan tyytyneet
toteamaan, että määräaika on ylitetty huomattavasti ja ettei tähän ole
ollut laissa tarkoitettua erityistä syytä. Jääskeläisen toteamus ei ole
johtanut siis edes huomautuksen antamiseen.
18.
Järein oikeusasiamiehen ja oikeuskanslerin käytettävissä olevista
keinoista puuttua lainrikkomuksiin on virkasyytteen nostaminen, mutta
siihen ylimmät laillisuusvalvojat eivät juuri koskaan turvaudu.
Esimerkiksi vuonna 2009 oikeusasiamies ei määrännyt nostettavaksi
yhtään yhtään virkasyytettä; käsiteltyjä kanteluja ja muita tapauksia
oli kyseisenä vuonna muutama tuhat.
19.
Oikeusasiamies Jääskeläisen esitys oikeusministeriölle on yllättävä myös
sen vuoksi, ettei siinä oteta kantaa siihen, onko sanottu lainkohta eli
OK 24:17.2 nykymuodossaan "hyvä" vai ei, toisin sanoen, onko laissa
asetetulle 30 päivän määräajalle olemassa järkevät ja hyväksyttävät
perusteet. Oikeusasiamies viittaa kyllä perustuslaissa mainittuun
viivytyksettömän oikeudenkäynnin vaatimukseen, muttei sitä vastoin
lainkaan edellä kappaleissa 5-9 mainittuun välittömyysperiaatteeseen.
20.
Oikeusasiamiehen esityksen pontimena näyttäisikin olevan yksinomaan
halu päästä eroon sanotun 30 päivän määräajan rikkomisten johdosta
tehdyistä kanteluista. Hovioikeudet ovat saaneet eräissä muissakin
kysymyksissä oikeusministeriön ja lainsäätäjän muuttamaan lakia lähinnä
vain työn keventämistarkoituksessa. Esimerkkinä tästä mainittakoon
vaikkapa seulontamenettely ja sen korvannut ja tämän vuoden alussa
voimaan tullut valituslupajärjestelmä sekä pääkäsittelyjen määrän
vähentämiseen tähdänneet lainmuutokset. Luultavaa on, että Jääskeläisen
esityksen johdosta hovioikeudet tulevat vaatimaan lainmuutosta eli OK
24:17.2:n muuttamista siten, että sanotusta 30 päivän määräajasta
luovutaan kokonaan. Tämän seurauksena ratkaisun antoajat tulevat
pitenemään vielä entisestään pitenemään, mikä pitkittää edelleen myös
oikeudenkäynnin kokonaiskestoa. Määräajan poistaminen tai pidentäminen
tulee vähentämään myös oikeusvarmuutta, koska oikeudenkäynnin ja ennen
muuta todistelun välittömyys ei enää toteutuisi. Mutta tästä
Jääskeläinen, hovioikeudet ja oikeusministeriö eivät tunnu kantavan
lainkaan huolta.
21. Minusta oikeusasiamiehen
olisi tullut ajatella myös hieman oikeudenkäynnin välittömyyttä ja
oikeusvarmuutta. Mutta hänelle tuntuu riittävän, että lainmuutos on
sellainen, hovioikeudet suostuvat noudattamaan lakia ja
oikeusasiamiehelle tehtävien kantelujen määrä vähenee, olkoonpa tuo
esityksen jälkeen tehtävä lainmuutos asiallisesti miten lepsu ja huono
tahansa.
21a. Kun Suomen tilannetta verrataan
Ruotsiin, näyttäytyy suomalainen käytäntö todella lepsulta ja
suomalaiset hovioikeustuomarit suorastaan vetelyksiltä. Ruotsin
hovioikeuksissa tuomio on annettava jo kahden viikon kuluessa - vangitun
jutussa jo viikossa - eikä siellä ole tiettävästi esiintynyt po.
suhteessa sellaisia räikeitä määräaikojen ylityksiä kuin Suomessa.
Mainittakoon vielä myös, että silloin, kun asia ratkaistaan Ruotsin
hovioikeuksissa esittelystä eli kirjallisen aineiston perusteella,
tuomio on annettava kuuden viikon kuluessa esittelypäivästä lukien.
Suomen laissa ei sen sijaan ole tässä tapauksessa asetettu mitään
määräaikaa. Joidenkin hovioikeuksien työjärjestysten mukaan tuomio on
tässä tapauksessa annettava kahden kuukauden kuluessa.
22.
Miten asiassa olisi pitänyt edetä? Jos itse olisin ollut
oikeusasiamies Jääskeläisen asemassa, niin olisin ensiksi pyytänyt
jokaiselta hovioikeudelta niiden kaikista esimerkiksi yhden vuoden
aikana pääkäsittelyn jälkeen antamia tuomioita koskevan selvityksen,
josta ilmenee kunkin ratkaisun antoajankohta ja selitys siitä, miksi
sanottu 30 päivän määräaika on ylitetty. Tämän selvityksen pohjalta
olisin tehnyt kaikkien hovioikeuksien presidenteille selväksi, ettei
"tällainen peli" eli 30 päivän määräajan lähes säännönmukainen
ylittäminen vetele. Olisin tässä "myllykirjeessäni" edellyttänyt, että
hovioikeudet korjaavat toimintatapojaan ja ilmoittanut, että palaan
asiaan uudelleen esimerkiksi puolen vuoden kuluttua katsoakseni, onko
parannusta tapahtunut. Rivien välissä olisin antanut ymmärtää, että
jollei asiassa tapahdu kohennusta, tulisin ottamaan käyttöön järeämpiä
keinoja asiantilan kuntoon saattamiseksi.
23.
Olisin myös perustellen kertonut, että oikeudenkäynnin joutuisuuden ja
erityisesti välittömyysperiaatteen takia sanottua 30 päivän määräaikaa
ei ole mitään syytä lainmuutoksella pidentää. Samalla olisin viitannut
siihen, että käräjäoikeudet joutuvat lain mukaan antamaan tuomionsa 14
päivän kuluessa pääkäsittelyn päättymisestä. Olen varma siitä, että
näillä toimenpiteillä hovioikeudet olisi saatu asiassa niin sanotusti
"kuriin ja herran nuhteeseen."
24. Lain mukaan
hovioikeuden presidentin tulee valvoa muun muassa asetettujen
tulostavoitteiden toteutumista ja oikeusperiaatteiden soveltamista
hovioikeuden ratkaisuissa. Menettelyn joutuisuus ja viivytyksettömyys
samoin kuin välittömyysperiaate kuuluvat sanottuihin
oikeusperiaatteisiin. Tämän vuoksi jokaisen hovioikeuden presidentin
tulisi valvoa, että sanottua 30 päivän määräaikaa ratkaisuja annettaessa
käytännössä noudatetaan. Jos ja kun hovioikeudet laiminlyövät
jatkuvasti noudattaa sanottua määräaikaa, on ilmeistä, etteivät
hovioikeuden presidentit ole välittäneet valvoa lain eli OK 24:17.2:n
noudattamista.
25. Tiedetään, etteivät myöskään
kaikki käräjäoikeudet, erityisesti kaikkein suurimmat niistä, läheskään
aina noudata puheena olevassa suhteessa lakia ja anna tuomioitaan ja
päätöksiään laissa määrätyssä 14 päivän määräajassa, vaikkei mitään
erityistä syytä määräajan ylittämiseen olisi olemassa. Käräjäoikeudessa
oikeuden päällikkötuomarin eli laamannin tulisi valvoa, että lakia tässä
suhteessa noudatettaisiin. Lain mukaan myös hovioikeus valvoo
alaistensa käräjäoikeuksien toimintaa. Hovioikeusasetuksen mukaan
hovioikeuden presidentin tulee huolehtia siitä, että "hovioikeus
asianmukaisesti valvoo alaisiaan tuomioistuimiaan."
26.
Hovioikeuden presidentillä on siis kaksinkertainen
valvontavelvollisuus, sillä hänen on valvottava sekä hovioikeuden että
sen alaisten käräjäoikeuksien toimintaa ja siten myös sanottujen
määräaikojen asianmukaista noudattamista. Mutta onko hovioikeuksilla
edes "kanttia" valvoa ja huomauttaa käräjäoikeuksia lain noudattamisen
laiminlyönneistä, jos hovioikeudet kerran näyttävät käräjäoikeuksille
huonoa esimerkkiä eivätkä välität itsekään noudattaa lakia?
27.
Olen lanseerannut termin "paaterointi", jolla tarkoitan
poliisiylijohtajan tapaa alati puolustella alaistensa poliisimiesten
toimintaa ja jopa puuttua epäasiallisella tavalla poliisien tekemiksi
epäiltyjen virka-ja muiden rikosten esitutkintaan. Näin tehdessään
poliisipäällikkö näyttää unohtavan, että häntä ei ole valittu virkaansa
miksikään poliisien pääluottamusmiehesi, vaan että hänen tehtävänään on
huolehtia kaikkien kansalaisten turvallisuuden ylläpitämisestä.
28.
Samanlaista paaterointia näyttää esiintyvän myös tuomioistuimissa ja
erityisesti hovioikeuksien päällikkötuomareiden toiminnassa.
Hovioikeuksien presidentit esiintyvät julkisuudessa voivottelemassa
hovioikeuksien juttumääriä ja "tarpeettomia" valituksia ja vaatimassa
erilaisia lainmuutoksia, joilla hovioikeuksien työmäärä voitaisiin
alentaa ja työtä muutenkin keventää. Tätä vuosikausia, itse asiassa
vuosikymmeniä, jatkunutta narinaa ja valittelua kuunnellessani on tullut
usein mieleen, että ovatkohan nämä päällikkötuomarit oikein tehtäviensä
tasalla ja ajattelevatko he koskaan sitä, miksi hovioikeudet ja
käräjäoikeudet ovat olemassa ja minkälaisia arvoja ja tavoitteita heidän
tulisi tuomioistuinten johtavina tuomareina ensisijaisesti ajaa ja
edustaa. Tuomioistuimet eivät ole tuomareita varten vaan ihmisten
oikeusturvan takaamista ja toteuttamista varten.
29.
Hovioikeuksien työtä ja tehtäviä on kevennetty viime aikoinakin monin
eri tavoin. Tämän vuoden alussa hovioikeuksissa tuli voimaan
jatkokäsittelylupajärjestelmä, jolla itse asiassa rajoitettiin
valitusoikeutta niin sanotuissa vähäisissä asioissa. Vielä merkittävämpi
uudistus oli itse asiassa pääkäsittelyn toimittamisvelvollisuutta
koskeva muutos, jonka perusteella hovioikeuksien pääkäsittelyjä tullaan
pitämään entistä harvemmin. Näillä muutoksilla on siis jälleen kerran
kevennetty hovioikeuksien työtä, mutta samalla unohdettu se tosiasia,
että kyseiset muutokset nakertavat oikeusturvaa niissä asioissa, joissa
valituslupaa ei myönnetä tai joissa ei enää toimiteta suullista
pääkäsittelyä.
30. Hovioikeuksien työtä on siis
hovioikeuksien kannalta katsottuna kevennetty ja "mukavoitettu," mutta
lainmuutos tuskin naurattaa hovioikeuksilta oikeusturvaa hakevia
ihmisiä. Seuraavaksi ilmeisesti tullaan esittämään - tähän
oikeusasiamies Petri Jääskeläisen edellä kerrottu esitys todennäköisesti
tähtää - OK 24:17:n muuttamista siten, että laissa ei mainittaisi enää
mitään tiettyä määräaika, jonka kuluessa hovioikeuden tuomio on
annettava. Tilanne olisi silloin sama kuin korkeimmassa oikeudessa,
jonka ratkaisujen osalta laissa ei ole määrätty mitään määräaikaa.
Esimerkiksi Pääministerin morsian -jutun tuomiota saatiin odottaa
puolisen vuotta KKO:ssa pidetyn suullisen käsittelyn jälkeen. Myös
tapauksissa KKO 2011:1 ja 2011:5, joita olen blogissani kommentoinut,
ratkaisu annettiin vasta 3-4 kuukautta suullisen istunnon jälkeen.
31. Miten helppoa ja miten mukavaa! Olisi kuitenkin syytä pitää mielessä, että oikeuslaitos ei ole mikään mukavuuslaitos.
32.
Hovioikeuden samoin kuin käräjäoikeuden käsittelyä viivyttää usein myös
se, että käsittely päästään aloittamaan tai halutaan aloittaa vasta
pitkän ajan, usein muutaman kuukauden kuluttua asian vireilletulosta.
Osin tämä johtuu johtuu asioiden lukumäärästä, mutta on vaikea uskoa,
että tämä olisi ainoa tekijä. Noin viikko sitten kirjoitin Ilkka
Kanervan saamasta lahjussyytteestä ja sitä koskevan oikeudenkäynnin
verkkaisesta aloittamista. Asia tuli vireille Helsingin käräjäoikeudessa
tammikuun lopulla, jolloin syyttäjä eli AVKS Jorma Kalske jätti
haastehakemuksen käräjäoikeudelle. Tässä vaiheessa käsittelyn
aloittamisesta ei kuitenkaan ole vielä muuta tietoa kuin Kalskeen
lakoninen ilmoitus, jonka mukaan käräjäoikeus alkaa käsitellä juttua
vasta myöhemmin, "ehkä joskus syksyllä."
------
36. Mikä
tässä kohdin on tilanne naapurimaan lain mukaan? Ruotsin lain
(rättegångsbalk) mukaan hovioikeuden on aloitettava pääkäsittely
viimeistään neljän viikon kuluessa siitä, kun valituksen johdosta
annettavan vastausten antamiselle säädetty määräaika on päättynyt.
Ruotsissa valitusaika valitettaessa käräjäoikeuden tuomiosta
hovioikeuteen on lyhyempi kuin Suomessa (Suomessa 30 päivää, Ruotsissa
kolme viikkoa) samoin kuin vastavalituksen tekemiselle säädetty aika
(Ruotsissa viikko, Suomessa 14 päivää). Jos Auerin juttua käsiteltäisiin
Ruotsin lain mukaan, olisi pääkäsittely siis aloitettu jo tammikuun
lopulla. Suomessa sitä vastoin hovioikeus on vasta helmikuun
ensimmäisellä viikolla ilmoittanut, että pääkäsittely alkaa toisella
viikolla!
Vuoden 2011 blogikirjoitus kokonaisuudessaan:
Olen kirjoittanut samasta asiasta myös blogijutussa 3.12.2018 otsikolla "Kansliatuomioista Suomessa ja Ruotsissa
7 kommenttia:
Siis voiko hovioikeuden ratkaistu tai päätös olla ylipäänsä lainvoimainen, jos sitä ei ole annettu lain säätämässä määräajassa; ts se on annettu rikkomalla lakia? Juristeriaan perehtymättömän maallikon mielestä ei voi.
Apulaisoikeusasiamiehen päätöksessä viitataan Tuomioistuinviraston asiassa antamaan lausuntoon: "Tuomioistuinvirasto on lausunnossaan toistanut näkemyksensä siitä, että työtapa, jossa ratkaisuluonnos kiertää vuorollaan kullakin kokoonpanon jäsenellä, on ainakin osaksi syynä siihen, ettei 30 päivän määräaikaa voida noudattaa". Tähän ei apulaisoikeusasiamies näytä tarkemmin tarttuneen, mutta olisiko siinä avain ongelman ratkaisemiseen. Oikeudenkäymiskaaressa ei ole säännöstä, jonka mukaan kaikki kolme hovioikeuden jäsentä laativat yhdessä tuomion perustelut. Sen sijaan siellä on säännös tuomion antamisesta 30 päivässä. Se, että vähintään kolme tuomaria osallistuu tuomion perusteluiden kirjoittamiseen ei siis ole lainsäätäjän ilmaisema tahto eikä ehkä sellaista ylellisyyttä, johon yleisesti on varaa ja joihin hovioikeuksien resurssit on mitoitettu. Jotta siis 30 päivän määräaikaa tuomion antamsielle voitaisin noudattaa, olisi mahdollista siirtyä järjestelmään, jossa heti pääkäsitelyn jälkeen pidettävässä päätösneuvottelussa jäsenet ilmaisevat kantansa ja sen jälkeen vain yksi kokoonpanon jäsenistä laatii tuomion perustelut. Samalla tavalla kuin lautamieskokoonpanossa käräjäoikeudessa. Erimieltä olevat jäsenet voivat kirjoittaa eriävän mielipiteensä samaan aikaan kun enemmistön kannan mukaiset perustelut ovat työn alla. Tuomio on valmis kun 30 päivää pääkäsittelyn päättymisestä on kulunut - näinhän se on valituksenkin kanssa. Valitusta voi viilata vaikka kuinka paljon, mutta 30 päivän valitusajan lopussa se on valmis lähetettäväksi.
Toki noin voitaisiin ja olisi syytäkin menetellä.
Käytännössä tuo kierto on kuitenkin iskonut vahvasti käytäntöön ja hovioikeuden työtapoihin, joten siitä olisi hyvä säätää laissa tai ainakin hovioikeuden työjärjestyksessä.
Nykyinen ho-menettely pääkäsittelyn jälkeen asiakirjojen kiertoineen korvaa itse asiassa esittelyn, joka pidettäisiin vielä pääkäsittelyn jälkeen; tämän laki estää. Näin menetellään kuitenkin edelleen KKO:ssa, eli suullisen käsittelyn jälkeen pidetään vielä esittely, jossa asia vasta ratkaistaan! Toisin Ruotsin HD:ssa, jossa esittelyä ei pääkäsittelyyn jälkeen ei voida pitää. Suomesssa KKO ei toimita pääkäsittelyä, vaan "ainoastaan" suullisen käsittelyn.
Asia, mitä tässä yhteydessä ei ole käsitelty, on ratkaisukokoonpanon muut jutut, jotka pyörivät samaan aikaan ennen pääkäsittelyä ja heti sen jälkeen: romahduttamatta ratkaistujen juttujen määriä ei ole mahdollista rauhoittaa pääkäsittelyn jälkeistä aikaa pelkästään tuon tuomion kirjoittamista varten. Jos sitten puhutaan isojen juttujen, joiden pääkäsittely on kestänyt viikkoja ellei kuukausia tuntuu kohtuuttomalta ajatukselta, että tuomio - aikakin jos käräjäoikeuden päätöstä pitäisi muuttaa - pitäisi pusertaa 30 päivässä ilman ajatuksia kirkastavaa mietintätaukoa. Asia olisi tietenkin toinen, jos oikeusyhteisö hyväksyisi, että hovioikeuden tuomio kuuluisi:
"Hovioikeus on kuullut näytön ja siitä tuntuu käytettävissä ajan puitteissa, ettei sillä ole rahkeita muuttaa käräjäoikeuden ratkaisua" tms kuriaalityylillä kirjoitettuna. Itse en kansalaisena haluaisi tuollaista näennäismuutoksenhakutulmioistuinta.
Fredman ei näytä ymmärtävän kollegisen tuomioistuimen ideaa, joka on se, että kaikki jäsenet vastaavat paitsi lopputuloksesta myös perusteluista, joiden sisältöön kaikilla jäsenillä on oikeus vaikuttaa. Eriävän mielipiteen perusteluista voi kirjoittaa vasta kun on nähnyt ne perustelut verraten lopullisessa muodossaan, joihin enemmistö on päätynyt.
Lain (OK 27:17) mukaan kyseinen 30 päivän määräaika saadaan toki laajoisa jutuissa ylittää, jos siihen "erityistä syytä".
Ongelma onkin siinä,että hovoikeudet ylittävät tuon määräajan - ja vielpä kirkkaasti - myös tavanomaisissa jutuissa, joissa siihen ei ole minkäänlaista syytä tai perustetta! Hovioikeudet eivät tiettävästi koskaan ratkaisussaan tai käsittelyn kuluessa mainitse, mikä on se erityinen syy, jonka takia ne ylittävät 30 päivän määräajan.
Mitä tulee äänestyslausuman eli eriävän mielipiteen jättäneen jäsenen perusteluihin - Fredman vastannee tähän omalta osaltaan - totean vain, ettei niitä kirjoiteta tietenkään vastauksena enemmistön perusteluille, vaan kyseessä on ao. jäsenen omista perusteluista, joissa ei tarvitse ottaa, eikä käytännössä myöskään juuri koskaan oteta, kantaa enemmistön perusteluihin.
Pääkäsittelyn jälkeen pidettävässä päätösneuvottelussa tulisi luonnollisesti sopia myös ratkaisun pääperusteluista, jolloin eri mieltä oleva jäsenen saa tiedon enemmistön perusteluista.
Asia kulmioituu välittömyysperiatteeseen ja miten se ymmärretään. Blogistin mukaan:
"6. Välittömyysperiaate ilmenee siinä, että tuomiossa saadaan ottaa huomioon vain se oikeudenkäyntiaineisto, joka on esitetty pääkäsittelyssä. Tärkeää on, että tuomari perustaa etenkin todistusharkintansa pääkäsittelyssä vastaanotetuista todisteista välittömästi tekemiinsä havaintoihin. Tällä tavalla hänellä on mahdollisuudet punnita esimerkiksi asianosaisten todistelutarkoituksessa antamien ja usein keskenään ristiritaisten lausumien samoin kuin todistajien kertomusten uskottavuutta ja todistusarvoa. Välittömyys edistää todistelun luotettavuutta ja oikeusvarmuutta eli oikeaan ratkaisuun pääsemistä. Oikeudenkäynti ja todistusmenettely ei ole välitöntä, jos tuomari joutuu perustamaan todistusharkintansa ja näyttökysymystä koskevan ratkaisunsa välillisesti todistajien ja asianosaisten lausumista, kuten esimerkiksi pöytäkirjaan tai muistiinpanoihin tehtyihin merkintöihin, tai muistelemaan vasta pitkän ajan kuluttua, mitä pääkäsittelyssä oli kerrottu ja lausuttu."
Kyseenalaistan voidaanko välittömyysperiaate ymmärtää niin tiukasti, ettei tuomari saa perustaa ratkaisuaan OMIIN muistinpanoihinsa. Asiaan liittyy se inhimillinen piirre, että ihmisten kuulomuisti vaihtelee: toisten on vain lähes mahdotonta vähänkään monimutkaisissa asioissa (esim rakennusjutut) muistaa edes pääkäsittelyn jälkeen, mitä joku yksittäinen todistaja on TARKASTI sanonut. Kuitenkin tuomioistuimen ratkaisutoiminnan tulisi perustua huolelliseen analyysiin sitä, mitä on todella sanottu ja millä kertomukseen sisältöön perustuvalla seikalla ristiriitaisen todistelun tilanteessa tiettyä todistajaa uskotaan ja toista ei. Jos tällaista analyysiä ei tehdä, näytön arviointi perustuisi ylimalkaisiin yleisvaikutelmiin ja ehkä jopa todistajan yleiseen habitukseen perustuviin mielleyhtymiin.
Lisäksi on huomattava, että vaikeissa jutuissa todistelua vastaanotettaessa on vielä vaikea hahmottaa, millä todistajan kertomalla yksityiskohdalla on lopullisessa harkinnassa merkitystä ja millä ei vaan tämä selviää vasta tuomiota kirjoitettaessa. Näin ollen kaikki mahdollisesti relevantti on merkittävä muistiin, jotta se on tuomiota laadittaessa käytettävissä.
On huomattava, että esimerkiksi suullisen ja välittömän prosessin omaksuneissa anglosaksisissa maissa todistajan lausumat kirjataan sanatarkasti pikakirjoituksella ja ovat siten tuomioistuimen käytettävissä.
Todistajankertomuksia ei merkitä pöytäkirjaan, ne nauhoitetaan. Jos tuomari ei muista, mitä todistaja on kertonut, hän voi kuunnella nauhoituksen. Muisitinpanoja tuomari voi tehdä, mutta se on varsin työlästä, jos jutussa on paljon todistajia. Muistiinpanoihin ratkaisua ei voida perustaa, mutta tuomari voi toki tarkistaa muistiinpanoista, mitä todistaja on kertonut.
Lähetä kommentti