56. Timo Saranpää: Ruotsin HD:n ratkaisu näyttökynnyksestä vakuutusasiassa

Johdatus aiheeseen

1. Ruotsin korkein oikeus (högsta domstolen) on 11. heinäkuuta 2017 antanut ratkaisun, jossa otettiin kantaa siihen, millaista näyttökynnystä tuli soveltaa arvioitaessa sitä, oliko vakuutuksenottaja suoriutunut todistustaakastaan. Professori (em.) Jyrki Virolainen on pyytänyt minua kommentoimaan kyseistä tapausta Prosessioikeusblogissa, joten esittelen seuraavaksi tapauksen ja esitän joitakin ajatuksia sen johdosta. Olen tutustunut ratkaisuun högsta domstolenin verkkosivuilla  

http://www.hogstadomstolen.se/Domstolar/hogstadomstolen/Avgoranden/2017/2017-07-11%20T%203950-16%20Dom.pdf) 

sekä maksullisessa InfoTorg Juridik -palvelussa, johon on högsta domstolenin taltiokappaleen lisäksi skannattu alempien tuomioistuinten, eli Tukholman käräjäoikeuden ja Svean hovioikeuden, ratkaisut.

2. Tapauksessa oli kysymys käräjäoikeudessa, kuten hovioikeudessakin, siitä, oliko vakuutustapahtuma sattunut, sekä siitä, mikä siinä tapauksessa oli vakuutuskorvauksen määrä. Jutun prejudikaattikysymys, eli sovellettava näyttökynnys, koski kuitenkin vain vakuutustapahtuman sattumista, joten seuraavassa ei käsitellä korvauksen määrää koskevia kysymyksiä.

Tuomioistuinten ratkaisut pääpiirteissään

3. Riidatonta oli, että kantajana olleella vakuutuksenottajalla (RM) oli väitetyn vakuutustapahtuman sattumisaikaan 4.12.2013 ollut voimassa vastaajana olleen vakuutusyhtiön (GF) myöntämät ajoneuvovakuutus ja kotivakuutus, joihin molempiin oli kuulunut varkausturva. 

4. RM oli 4.12.2013 tehnyt GF:lle vahinkoilmoituksen, jonka mukaan hänen henkilöautonsa oli ryöstetty. Anastus oli RM:n mukaan sattunut hänen asuntonsa viereisen autokatoksen ulkopuolella. RM oli ostanut kyseisen auton vain joitakin viikkoja aikaisemmin. 

5. RM:ltä anastettu henkilöauto löytyi sittemmin, noin vuoden kuluttua anastuksesta, erään sairaalan pysäköintialueelta lukittuna ja ilman rekisterikilpiä. Autossa oli erinäisiä vahinkoja, ja sen valmistenumero oli raaputettu pois. RM myi auton myöhemmin.

6. RM vaati alioikeudessa, että GF velvoitetaan suorittamaan hänelle erinäisiä vakuutuskorvauksia korkoineen. RM vetosi vaatimustensa tueksi siihen, että henkilöauto ja sen mukana anastettu omaisuus olivat olleet vakuutettuina GF:ssä. Koska omaisuutta ei ollut löydetty 30 päivässä, GF oli velvollinen suorittamaan vakuutuskorvauksen. GF vastusti kannetta väittäen, että ajoneuvoa ei ollut anastettu RM:n väittämällä tavalla eikä yhtiö ollut velvollinen suorittamaan RM:lle korvausta, koska hän ei ollut näyttänyt, että vakuutustapahtuma olisi sattunut.

7. Alioikeudessa esitettiin näyttönä RM:n kuuleminen totuusvakuutuksen nojalla sekä kuulusteltiin hänen nimeäminään todistajina hänen naapuriaan, naista, jonka kanssa RM oli väitetyn vakuutustapahtuman sattumisen aikaan keskustellut puhelimessa, rikostutkinnan suorittanutta poliisimiestä sekä RM:n isää ja veljeä. GF kuulusteli todistajana yhtiön työntekijää. Molemmat asianosaiset esittivät lisäksi kirjallista todistelua.

8. Alioikeus katsoi tuomionsa perusteluissa, että RM:llä oli todistustaakka sellaisista seikoista, joiden perusteella hän oli oikeutettu vakuutuskorvaukseen. Asianosaisten näkemykset siitä, millaista näyttökynnystä vakuutustapahtuman sattumisen osalta tuli soveltaa, olivat kuitenkin eronneet toisistaan. RM oli katsonut, että jutussa tuli soveltaa högsta domstolenin ratkaisusta NJA 1984 s. 501 I ja II ilmeneviä oikeusohjeita. GF:n mukaan näyttökynnystä tuli arvioida högsta domstolenin ratkaisusta NJA 2006 s. 721 ilmenevien oikeusohjeiden mukaisesti.

9. Alioikeuden mukaan ratkaistavana ollut tilanne oli verrattavissa lähinnä vakuutusyhtiön viittaamaan tapaukseen. Siinä, kuten ratkaistavanakin olleessa tapauksessa, vakuutuksenottaja oli itse ollut paikalla väitetyn vakuutustapahtuman sattumisen aikaan, mutta vahingon aiheuttaja oli jäänyt tuntemattomaksi. Tämän vuoksi näyttökynnys tuli arvioida ratkaisun NJA 2006 s. 721 mukaisesti, eli sitä vaihtoehtoa, että vakuutustapahtuma oli sattunut, tuli pitää ”selvästi todennäköisempänä” (ruots. ”klart mer sannolikt”) kuin sitä, että näin ei ole ollut.

10. Alioikeus katsoi näytöstä tekemissään johtopäätöksissä ensinnäkin, että kantajan väittämä tapahtumainkulku – se, että tuntematon mies oli anastanut kantajan auton hänen silmiensä alla – oli epätavallinen, mutta ei mahdoton. Kantajalla ei myöskään ollut erityistä taloudellista vaikutinta väärän vahinkoilmoituksen tekemiseen. Eräät seikat viittasivat kuitenkin siihen, että kantaja, joka oli vähän aikaisemmin yrittänyt myydä kyseistä autoa, oli tosiasiassa halunnut myydä sen innokkaammin kuin hän oli todistelutarkoituksessa kertonut. Kun väitetty vakuutustapahtuma oli sattunut kantajan ollessa paikalla, mutta tapahtumalla ei hänen lisäkseen ollut muita (silminnäkijä)todistajia, kantajan antamien tietojen ja hänen uskottavuutensa arviointi oli alioikeuden mukaan joka tapauksessa jutun kannalta ratkaisevassa asemassa. 

11. Alioikeus kiinnitti kantajan kertomuksen arvioinnissa huomiota siihen, että hänen vakuutustapahtumasta antamansa tiedot olivat muuttuneet useita kertoja. Alioikeuden mukaan eräät pienemmät eroavaisuudet eri kertomusten välillä saattoivat selittyä sillä, että eri tilanteissa tilanteissa eri henkilöt  olivat tehneet tapahtumista  muistiinpanoja RM:n kertoman perusteella. Tällöin voi sattua vähäisiä väärinymmärryksiä ja epäselvyyksiä. RM oli kertonut tapahtumista ”olennaisilta osilta” (”i allt väsentligt”) samalla tavalla esitetyssä selvityksessä ja käräjäoikeudessa. 

12. Lisäksi kantajan kertomusta oli tukenut hänen käyttäytymisestään tapahtuma-aikaan esitetty näyttö. Todistajana kuultu naapuri oli kertonut, että RM oli soittanut hänelle kyseisenä aamuna hyvin kiihtyneessä tilassa. RM oli todistajan mukaan kertonut hänelle ryöstöstä samalla tavalla kuin alioikeudessa. RM oli lisäksi samana päivänä tehnyt rikosilmoituksen ja vahinkoilmoituksen vakuutusyhtiölle sekä vaihdattanut asuntonsa lukot.

13. Alioikeuden mukaan kantajan kannalta raskauttavaa oli kuitenkin se, että hän oli asiaa selvitettäessä, vakuutusyhtiön työntekijän kyseenalaistaessa kantajan antamat tiedot, muuttanut kertomustaan auton hankintahinnasta, autossa olleesta laukusta ja sen arvosta sekä lukkojen vaihdattamisesta hänen asunnossaan ja yhdessä sisarensa kanssa pitämänsä kahvilan tiloissa. Kantajan selityksiä siitä, miksi hän oli muuttanut antamiaan tietoja, ei voitu pitää ”vakuuttavina” (ruots. ”övertygande”), mikä vaikutti hänen uskottavuuteensa negatiivisesti. Lisäksi kantajan kertomus ei alioikeuden mukaan ollut yhdenmukainen sen todistajana kuullun henkilön kanssa, joka oli puhunut kantajan kanssa puhelimessa tapahtuma-aikaan. Kantajalle ei myöskään ollut aiheutunut henkilövahinkoja, vaikka hän oli kertomansa mukaan roikkunut auton kyydissä kymmenisen metriä, kun hän oli yrittänyt estää ryöstön.

14. Mainittuja seikkoja kokonaisuutena arvioidessaan alioikeus päätyi siihen, että RM:n ei voitu katsoa saattaneen auton anastuksen sattumista selvästi todennäköisemmäksi kuin sitä, että anastusta ei ollut sattunut. Alioikeus hylkäsi siten kanteen ja velvoitti RM:n korvaamaan GF:n oikeudenkäyntikulut kohtuulliseksi harkitsemallaan määrällä.

15. Svean hovioikeus, jonne RM valitti, ei toimittanut pääkäsittelyä, mutta otti selon eräistä alioikeuden ääni- ja kuvatallenteista. 

16. Hovioikeus, toisin kuin käräjäoikeus, katsoi ensinnäkin, että näyttökynnyksen osalta tuli soveltaa högsta domstolenin ratkaisun NJA 1984 s. 501 I ja II oikeusohjeita. Kyseisessä tapauksessa oli kysymys kuluttajavakuutuslain (ruots. ”konsumentsförsäkringslagen”) alaisista vakuutuksista. Siinä asetetun näyttökynnyksen mukaan vakuutuksenottajan oli katsottava suoriutuneen todistustaakastaan, ”jos jutussa esitettyjä seikkoja kokonaisuutena arvioitaessa vaikuttaa oletettavammalta, että vakuutustapahtuma on sattunut, kuin että näin ei olisi” (ruots. ”om det vid en helhetsbedömning av samtliga omständigheter framstår som mera antagligt att försäkringsfall föreligger än att så inte är förhållandet”). 

17. Hovioikeuden mukaan alioikeuden viittaama högsta domstolenin ratkaisu NJA 2006 s. 721 koski liikennevakuutuksesta maksettavaa korvausta, ja siinä kanteen hyväksymisen edellytykseksi asetettiin se, että on ”selvästi todennäköisempää”, että vahinko on aiheutunut (vakuutuksenottajan sen syyksi väitetystä seikasta) eikä jostakin muusta syystä. Hovioikeuden mukaan högsta domstolen suorittikin tapauksessa lähinnä rinnastuksen sopimuksenulkoiseen vahingonkorvaukseen. Vaikka högsta domstolen kyseisessä ratkaisussa NJA 2006 s. 721 totesi tapauksen eroavan vuoden 1984 tapauksesta siinä, että vahingonkärsijä oli itse paikalla vahingon sattuessa, se huomautti samalla, että korvausta ei vaadittu vahingonkärsijän omasta vakuutuksesta, minkä katsottiin perustelevan näyttökynnyksen asettamista korkeammalle kuin vuoden 1984 tapauksessa. 

18. Hovioikeuden mukaan RM oli ratkaistavana olleessa tapauksessa ollut itse paikalla väitetyn vakuutustapahtuman sattuessa, mutta korvausta vaadittiin hänen omasta vakuutuksestaan ja hänen omassa käytössään olleesta autosta. Hovioikeus katsoikin, että asiassa ei ollut aihetta poiketa vuoden 1984 tapauksen oikeusohjeista ja soveltaa niiden sijasta sopimuksenulkoista vahingonkorvausta ja liikennevakuutuskorvausta koskevaa näyttökynnystä. Näin ollen RM:n oli hovioikeuden mukaan katsottava suoriutuneen todistustaakastaan, jos jutussa esitettyjä seikkoja kokonaisuutena arvioiden vakuutustapahtuman sattuminen vaikuttaisi oletettavammalta kuin se, että vakuutustapahtumaa ei ole sattunut.

19. Näyttöä arvioidessaan hovioikeus katsoi alioikeuden tavoin, että anastus oli epätavanomainen, mutta ei itsessään mahdoton; että RM:llä ei ollut näytetty olleen erityistä taloudellista vaikutinta väärän vahinkoilmoituksen tekemiseen; ja että RM oli asiaa selvitettäessä kuvaillut tapahtumainkulkua olennaisilta osilta samalla tavalla. Hovioikeus, toisin kuin alioikeus, katsoi, että myös toisen todistajan kertomus tuki kantajan kertomaa, kun tämä oli jutun esitutkinnassa kertonut kantajan kanssa käymänsä puhelun sisällöstä eri tavalla kuin alioikeudessa. Hovioikeus arvioi myös kantajan kertomuksen hieman toisin kuin alioikeus ja katsoi vielä, että auton myöhempi löytyminen vahingoittuneena tuki jossakin määrin kantajan kertomusta. 

20. Asiassa esitettyjä seikkoja kokonaisuutena arvioiden hovioikeus katsoikin, että kanteen tueksi esitetty näyttö riitti ylittämään näyttökynnyksen, ja velvoitti vakuutusyhtiön suorittamaan kantajalle osan tämän vaatimista vakuutuskorvauksista sekä puolet tämän oikeudenkäyntikuluista käräjä- ja hovioikeudesta, mitä pidettiin kohtuullisena osavoittotilanteessa. 

21. Högsta domstolen selosti tuomionsa perusteluissa lyhyesti asian taustan ja jutun prejudikaattikysymyksen, joka siis koski sitä, millaista näyttökynnystä sovelletaan, kun arvioidaan sitä, onko vakuutuksenottaja suoriutunut todistustaakastaan (kohdat 1-3).

22. Högsta domstolenin ratkaisusta ilmenee, että Ruotsin oikeuskäytännössä riita-asioissa lähtökohtaisesti noudatettavan näyttökynnyksen mukaan todistustaakan jostakin seikasta kantavan asianosaisen tulee esittää siitä ”täysi näyttö” (ruots. ”full bevisning”), mikä tavataan ilmaista myös niin, että seikan tulee olla ”näytetty” (ruots. ”styrkt”). Täyttä näyttöä koskevaa pääsääntöä on kuitenkin oikeuskäytännössä täydennetty erilaisilla näyttökynnyksen alentamista tarkoittavilla säännöillä (ruots. ”bevislättnadsregler”) (kohta 4).

23. Näyttökynnystä on högsta domstolenin mukaan voitu alentaa esimerkiksi sellaisissa vahingonkorvausasioissa, joissa täyden näytön esittämiseen liittyy erityisiä hankaluuksia. Tällöin syy-yhteyttä on pidetty riittävästi näytettynä silloin, kun kantajan käsitystä vahingon syystä voidaan pitää ”selvästi todennäköisempänä” (ruots. ”klart mer sannolikt”) kuin jotakin hänen vastapuolensa esittämistä syistä. Tämä oikeusohje on todettu muun muassa ratkaisussa NJA 1977 s. 176, mutta se ilmenee myös muista tapauksista. Högsta domstolenin mukaan alioikeus oli ratkaistavana olleessa jutussa soveltanut tätä näyttökynnystä, mutta katsonut, että kantajan näyttö ei ollut lievennyksestä huolimatta riittänyt ylittämään näyttökynnystä (kohta 5). 

24. Vielä tätäkin alhaisempaa näyttökynnystä on voitu soveltaa silloin, kun vakuutuksenottaja on vaatinut vakuutuskorvausta ja väittänyt, että hänen autonsa on varastettu. Tällöin vakuutuksenottajan on katsottu suoriutuneen todistustaakastaan hovioikeuden mainitsemilla edellytyksillä. (Högsta domstolen viittasi tältä osin tapaukseen NJA 1984 s. 501 I ja II ja tapauksiin NJA 1986 s. 3 ja NJA 1986 s. 358 sekä yritysvakuutusta koskevaan tapaukseen NJA 1992 s. 113, jossa näyttökynnys on asetettu toisin.) Näyttökynnyksen alentamista on autovarkaustapauksissa perusteltu muun muassa tyypillisillä näyttövaikeuksilla sekä yksityishenkilön vakuutussuojan tarpeella. Högsta domstolenin mukaan hovioikeus oli soveltanut tätä näyttökynnystä ja katsonut, että RM oli suoriutunut todistustaakastaan (kohta 6).

25. Högsta domstolen pohti seuraavaksi vuoden 1984 tapauksen soveltamisalaa. Siinä kehitetyn säännön soveltaminen edellyttää muun ohessa erityisiä näyttövaikeuksia. Niitä voi liittyä esimerkiksi sellaisiin tilanteisiin, kun auto on varastettu, eikä vahingonkärsijä ole ollut paikalla. Tällöin hän ei tiedä, miten auto on kadonnut. Samanlaisia näyttövaikeuksia voi liittyä myös tilanteisiin, joissa vahingonkärsijä on vahingon tapahtuessa lähettyvillä, mutta joissa hän ei kuitenkaan ole tullut tietämään tapahtumasta sen ollessa käynnissä. Toisaalta sääntö ei välttämättä sovellu, vaikka vahingonkärsijä ei ole ollut paikalla. Koska säännön soveltaminen perustuu näyttövaikeuksiin, jotka liittyvät tapahtumaa koskevien havaintojen puuttumiseen, muutkin seikat kuin vahingonkärsijän omat havainnot voivat johtaa säännön soveltamatta jäämiseen. Tällöin kysymyksen täytyy olla sellaisista seikoista, jotka ovat periaatteessa omiaan johtamaan siihen, että vakuutuksenottajalle muodostuu tapahtumasta yhtä vahva käsitys, kuin jos hän itse olisi ollut paikalla. Vahingonkärsijä voi saada tietoa esimerkiksi auton lainanneelta henkilöltä, jonka on ollut auton kadotessa sen lähettyvillä, taikka naapurilta, joka on tehnyt havaintoja auton poiskuljettamisesta. Se, että auton luvattomasta käyttöön ottamisesta löytyy muuta näyttöä tai tällaista vaihtoehtoa tukevia indisioita, ei sulje pois säännön soveltamista (kohdat 7-9; högsta domstolen viittasi kohdassa 9 myös ratkaisuun NJA 1986 s. 3).

26. Högsta domstolen katsoi, että koska RH oli kertomansa mukaan ollut paikalla ja yrittänyt estää ryöstöä tapahtumasta, asiassa ei ollut syytä soveltaa ”erityistä näyttökynnyksen alentamista koskevaa sääntöä” (ruots. ”den särskilda bevislättnadsregeln”, so. ratkaisussa NJA 1984 s. 501 I ja II omaksuttua näyttökynnystä, TS). Sen asemesta tuli soveltaa sitä alennettua näyttökynnystä, jota syy-yhteyttä arvioitaessa normaalisti noudatetaan. Jotta RH:lla olisi oikeus vakuutuskorvaukseen, hän täytyi siis saattaa selvästi todennäköisemmäksi, että hänen korvausvaatimuksensa perusteeksi vetoama tapahtuma oli sattunut, kuin että näin ei olisi. 

27. Koska hovioikeus ei ollut arvioinut näyttöä tämän jonkin verran korkeamman näyttökynnyksen mukaisesti, högsta domstolen palautti asian hovioikeuteen uudelleen käsiteltäväksi ja velvoitti hovioikeuden antamaan lausunnon myös oikeudenkäyntikuluista.

Eräitä ajatuksia tapauksen johdosta

28. Näyttökynnyksellä tarkoitetaan, kuten tapauksesta voidaan päätellä, sitä todennäköisyyden astetta, joka jostakin oikeustosiseikasta esitetyllä näytöllä tulee olla, jotta tuomioistuin voi ottaa kyseisen seikan tuomion perusteeksi. Näyttökynnys liittyy todistustaakkaan, joka puolestaan määrittelee sen, kumman (tai kenen) asianosaisen vahingoksi jonkin oikeustosiseikan näyttämättä jääminen koituu. Erityisesti Ruotsin oikeuskirjallisuudessa suositun ilmauksen mukaan näyttökynnys ”täsmentää” todistustaakkaa, ja sellaista todistustaakkasäännöstä, joka ei sisällä määräyksiä näyttökynnyksestä, on voitu pitää ”mitäänsanomattomana”.

29. Näyttökynnys ilmentää samalla sitä, millainen riski ollaan valmiita ottamaan siitä, että tuomiosta muodostuu väärä. Näyttökynnystä onkin ruotsalaisessa oikeuskirjallisuudessa osuvasti luonnehdittu todistustaakan ”oikeuspoliittiseksi osaksi”. Tämä ajatus käy hyvin ilmi esimerkiksi rikosprosessissa noudatettavasta tuomitsemiskynnyksestä. Rikosasioissa langettavan tuomion antaminen edellyttää oikeudenkäymiskaaren (OK) 17 luvun 3 §:n 2 momentin mukaisesti sitä, että vastaajan syyllisyydestä ei jää varteenotettavaa epäilyä. Tuomitsemiskynnyksen ylittyminen edellyttää siten varsin vakuuttavaa näyttöä, koska väärää langettavaa tuomiota pidetään eri syiden vuoksi vahingollisempana kuin virheellistä vapauttavaa tuomiota.

30. Ruotsissa riita-asioiden lähtökohtainen näyttökynnys – tai normaalinäyttökynnys – on ”täyden näytön” (”full bevisning”) vaatimus, kuten högsta domstolenin ratkaisussa todetaan. ”Täyden näytön” asema pääsääntönä Ruotsin laissa voidaan päätellä jo rättegångsbalkenista, jonka 35 luvun 5 §:ssä säädetään vahingon määrän kohtuusarvioinnista muun ohessa silloin, kun vahingosta ei voida esittää lainkaan täyttä näyttöä tai kun sellaisen näytön esittämiseen liittyy vaikeuksia. Högsta domstolenin ratkaisukäytännössä normaalinäyttökynnyksen on myös muissa ratkaisuissa kuin tarkasteltavana olevassa tapauksessa katsottu edellyttävän sitä, että todistustaakan jostakin seikasta kantava asianosainen ”vahvistaa” tai ”näyttää” (ruots. ”styrka”) kyseisen seikan (ks. esim. NJA 1993 s. 764).

31. Ruotsissa näyttökynnystä on kuitenkin tyypillisesti alennettu sellaisissa tilanteissa, joihin on liittynyt erityisiä todisteluvaikeuksia. Högsta domstolenin oikeuskäytännössä erilaisissa tilanteissa on käytetty erilaisia kynnyksiä. ”Todennäköisempää” (ruots. ”mer sannolikt”) näyttöä on edellytetty silloin, kun kysymys on ollut vakuutustapahtumasta ja vakuutuksenottaja on ollut kuluttaja (ks. tässä tapauksessa viitattu NJA 1984 s. 501 I ja II) sekä työnantajan huolimattomuuden ja työntekijän psyykkisten ja neurologisten oireiden välisestä syy-yhteydestä tilanteessa, jossa kantaja oli tullut työkyvyttömäksi työnantajansa palveluksessa (NJA 1978 s. 281). ”Selvästi todennäköisempää” (ruots. ”klart mer sannolikt”) näyttöä on edellytetty ainakin silloin, kun kysymys on ollut sopimuksenulkoisesta tai sopimusperusteisesta vahingonkorvauksesta, ja asianosaisten välinen riita on kohdistunut vahingon ja sen syyksi väitetyn seikan väliseen syy-yhteyteen (ks. esim. NJA 1977 s. 176, NJA 1981 s. 622, NJA 1982 s. 421 ja NJA 2001 s. 657); tilanteessa, jossa veneenmoottoria oli korjattu kaksi kertaa ja jossa toimeksiantaja kiisti toista korjauskertaa koskevan maksuvelvollisuuden väittäen, että ensimmäinen korjauspalvelu oli suoritettu virheellisesti (ks. NJA 1991 s. 481); vakuutustapahtuman sattumisesta silloin, kun vakuutuksenottaja on ollut elinkeinonharjoittaja (ks. NJA 1992 s. 113).

32. Oikeuskirjallisuudessa on katsottu, että näyttökynnyksen korkeuden lähempi määrittely silloin, kun lakiin sisältyy jokin todennäköisyysilmaus, on varsin vaikeaa jo siksi, että eri henkilöt saattavat mieltää esim. ilmaisun ”todennäköinen” varmuustason eri tavalla. Lisäksi sen, millaista riittävyyskynnystä lainsäätäjä on kulloinkin tavoitellut, on katsottu jäävän pitkälti arvailujen varaan (ks. Juha Lappalainen: Siviiliprosessioikeus II. Helsinki 2001 s. 343). 

33. Tämä näkemys pitää paikkansa, mutta toisaalta tarkasteltavana oleva ratkaisu osoittaa mielestäni sen, että näyttökynnysilmauksilla voi riita-asiassakin olla samanlainen näytön arviointia ja tuomioiden perustelemista ohjaava vaikutus kuin tuomitsemiskynnyksellä rikosasiassa. 

34. Etenkin alempien tuomioistuinten ratkaisujen perusteluista ilmenee, että tuomioistuin on ensin suorittanut todistusharkinnan, jossa on yksilöity vakuutustapahtuman sattumisen puolesta ja sitä vastaan puhuva näyttö sekä se, millainen näyttöarvo jutussa esitetylle todistelulle on annettu, ja mihin näyttöarvo on perustunut. Todistusharkinnan suorittamisen jälkeen tuomioistuin on arvioinut - alioikeus ja hovioikeus tosin eri kynnyksiä soveltaen – sen, riittääkö vakuutustapahtumasta esitetty näyttö tuomion perustamiseen kyseiseen seikkaan. 

35. Vaikka näytön riittävyysarviointi riippuu viime kädessä siitä, miten jutun ratkaisija ymmärtää näyttökynnyksen varmuustason, esimerkiksi ilmaus ”selvästi todennäköisempi” tarkoittaa sitä, että näytön arvioinnissa on verrattava kantajan vetoamasta seikasta esitettyä näyttöä sen kanssa kilpailevista vaihtoehdoista esitettyyn näyttöön – ja jos kantajan vetoama seikka vaikuttaa jutussa esitetyn näytön perusteella ”selvästi todennäköisemmältä” kuin sen kiistämisperusteeksi esitetyt muut vaihtoehdot, ja tämä arvio kyetään myös asianmukaisesti perustelemaan, tuomio on perustettava kyseiseen seikkaan. (Alempien oikeuksien ratkaisut ovat mielestäni hyvä esimerkki siitä, miten näytön arvioinnissa ja tuomioiden perustelemisessa voidaan yhdistää eritelty ja kokonaisvaltainen tarkastelutapa, joita molempia tarvitaan.)

36. Tarkasteltavana oleva tapaus, lähinnä Tukholman käräjäoikeuden ratkaisu, osoittaa myös sen, että vaikka näyttökynnysilmaus ”selvästi todennäköisempi” on tarkoitettu näyttökynnyksen lievennykseksi, kyseisen näyttökynnysilmauksen ylittäminen voi ratkaistavana olevassa yksittäistapauksessa edellyttää melko vakuuttavaa näyttöä. Alioikeushan katsoi, että jutun kannalta ratkaisevassa asemassa oli kantajan oma kertomus, jonka luotettavuuteen liittyviä tekijöitä arvioitiin varsin huolellisesti. Arviointi muistuttaa jossakin määrin Suomen korkeimman oikeuden ennakkopäätöksessään KKO 2013:96 linjaamia oikeusohjeita, jotka koskevat seksuaalirikosasian asianomistajan kertomuksen arviointia (ks. kohdat 5-8). – Ja vaikka hovioikeus sovelsi kynnystä, joka muistuttaa klassista näyttöenemmyyden vaatimusta (”seikasta A on esitetty todennäköisempää näyttöä kuin sen vastakohdasta”), en ainakaan itse katso, että tämäkään näyttökynnys olisi tarkasteltavana olevassa tapauksessa ylittynyt köykäisin perustein.

37. Olisiko tarkasteltavana olevalla tapauksella merkitystä Suomen oikeuden kannalta? Suomessa riita-asian normaalinäyttökynnyksestä säädetään OK 17 luvun 2 §:n 2 momentissa, joka tuli voimaan 1.1.2016 lukien ja jossa näyttökynnykseksi asetetaan ”uskottava näyttö”. Tätä näyttökynnyssäännöstä muutettiin lainvalmistelun aikana, sillä vielä todistelutoimikunnan mietinnössä (Todistelu yleisissä tuomioistuimissa. OMML 69/2012) riita-asian normaalinäyttökynnykseksi ehdotettiin ”riittävää näyttöä”. Mietintöä kohtaan tältä osin esitetty kritiikki johti kuitenkin oletettavasti siihen, että näyttökynnykseksi valikoitui ”uskottava näyttö”. 

38. Sitä, mitä ”uskottavalla näytöllä” tarkoitetaan, on avattu lainvalmisteluaineistossa jonkin verran. Hallituksen esityksestä ensinnäkin ilmenee, että ilmauksella ei tarkoiteta ”täyttä näyttöä”, vaan pikemminkin ”jonkinlaista järkevää näyttöenemmyyttä” (HE 46/2014 vp s. 46, jossa on viitattu Juha Lappalaisen tuotantoon). Lisäksi todistelutoimikunnan sihteerin laatimassa erillisselvityksessä katsotaan, että vaikka Ruotsin tilanne riita-asioiden näyttövaatimuksen suhteen on samanlainen kuin Suomessa, Ruotsin tuomioistuinkäytännössä ehkä edellytetään vahvempaa näyttöä kuin Suomessa (Vertailua eräistä todistusoikeudellisista kysymyksistä Suomessa, Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa. OM:n selvityksiä ja ohjeita 65/2012 s. 16). 

39. Voitaneen sanoa, että Ruotsissa noudatettava normaalinäyttökynnys lienee jonkin verran ankarampi kuin Suomessa, jossa riita-asioiden normaalinäyttökynnksenä on siis ”järkevä näyttöenemmyys”. Sitä, miten ”järkevä” näyttöenemmyys eroaa ”normaalista” näyttöenemmyydestä, johon hallituksen esityksessä toisessa yhteydessä viitataan ilmauksella ”todennäköiset syyt” (s. 82), ei ole lainvalmisteluaineistossa enemmälti pohdittu. 

40. Itse katsoisin, että ”järkevä näyttöenemmyys” liittyy ennen muuta perusteluvelvollisuuteen: tuomioistuimen tulee kyetä perusteella avoimesti ja asianmukaisesti perustelemaan se, miksi jostakin oikeustosiseikasta on (tai ei ole) esitetty ”järkevän näyttöenemmyyden” vaatimuksen täyttävä näyttö. Tämä edellyttää ainakin sen arvioimista, onko kyseisestä oikeustosiseikasta muodostetusta todistusteemasta esitetty näyttö relevanttia ensinkään, ja voidaanko teemaa pitää järkevällä tavalla todennäköisenä vielä senkin jälkeen, kun huomioon otetaan vastapuolen esittämä vastanäyttö. ”Näyttöenemmyyden” ja ”järkevän näyttöenemmyyden” välillä ei kenties olekaan olennaista eroa – etenkin, kun huomioon otetaan vielä se, että näyttöenemmyys ei voine koskaan olla ”järkevämpi” kuin asian ratkaisija.

41. Tarkasteltavana olevalla tapauksella voi olla merkitystä Suomen oikeuden kannalta myös muuten. Todistelulainsäädännön uudistuksen yhteydessä lakiin otettiin säännökset myös riita-asian näyttökynnystä koskevista poikkeussäännöksistä. OK 17 luvun 2 §:n 4 momentin mukaan ”[M]itä 1 ja 2 momentissa säädetään, noudatetaan, jollei todistustaakasta tai näytöltä vaadittavasta vahvuudesta laissa toisin säädetä tai asian laadusta muuta johdu. Mitä 3 momentissa säädetään, noudatetaan, jollei laissa toisin säädetä”. 

42. Riita-asian normaalinäyttökynnyksestä – eli uskottavan näytön vaatimuksesta – voidaan siis poiketa silloin, kun pääasiassa sovellettavaksi tulevaan lakiin sisältyy erityinen näyttökynnyssäännös tai kun ”asian laatu” sitä edellyttää. ”Asian laatu” liittyy hallituksen esityksen mukaan oikeuskäytännössä kehitettyihin normeihin, mutta myös kokemusperäiseen todennäköisyyteen, asianosaisten näyttömahdollisuuksiin sekä sovellettavaksi tulevan aineellisoikeudellisen lainsäädännön toimivuuteen. Näillä kriteereillä on merkitystä myös pohdittaessa sitä, miten todistustaakka jakautuu sääntelemättömässä tilanteessa (HE 46/2014 vp s. 48). (Mainittakoon, että kun normaalinäyttökynnyksen yksityiskohtaisissa perusteluissa viitataan professori Juha Lappalaiseen, olisi tässä yhteydessä voitu viitata edesmenneeseen professori Jouko Halilaan, joka on vuonna 1955 julkaistussa teoksessaan Todistustaakan jaosta silmälläpitäen erityisesti varallisuusoikeudellisia oikeussuhteita ensimmäisenä katsonut, että todistustaakan jakoa sääntelemättömissä tilanteissa on arvioitava juuri em. kriteerien perusteella.)

43. Yhtenä näyttökynnyksen alentamista koskevana tyyppitapauksena on hallituksen esityksessä tuotu esiin rokotteen ja siitä aiheutuneeksi väitetyn sairauden välinen syy-yhteys, jossa näyttömahdollisuuksien ja asian laadun on oikeuskäytännössä katsottu puoltaneen tavanomaista heikompaan näyttöön tyytymistä (ks. HE 46/2014 s. 48, jossa viitataan ennakkopäätökseen KKO 1995:53). Näyttökynnyksen alentamiseen voikin olla perusteltua ryhtyä Suomessakin etenkin sellaisissa tapauksissa, joissa syy-yhteyden todistamiseen liittyy erityisiä todisteluvaikeuksia – ja jos näin toimitaan, vertailukohtaa on luontevaa hakea Ruotsin oikeudesta.

44. Näyttövaikeuksia voi luonnollisesti liittyä myös tilanteisiin, joissa vakuutuksenottaja vaatii korvausta ajoneuvon anastuksen johdosta. Nyt tarkasteltu tapaus – ja etenkin siinä käsitelty ratkaisu NJA 1984 s. 501 I ja II – muistuttaakin muuatta Kouvolan hovioikeuden tapausta (KouHO 2011:1, ks. http://www.finlex.fi/fi/oikeus/ho/2011/kouho20110033), jossa otsikon mukaisesti oli ”[K]ysymys siitä, onko vakuutuksenottaja näyttänyt vakuutustapahtuman tapahtuneen sekä onko hänellä oikeus saada maksamansa vakuutusmaksut takaisin vakuutustapahtumasta tai tätä myöhäisemmästä ajankohdasta lukien”. Kyseisessä ratkaisussa hovioikeuden enemmistö päätyi vaihtoehtoisia tapahtumainkulkuja punnittuaan siihen, että kantajana ollut N ”oli saattanut todennäköisemmäksi”, että vakuutustapahtuma oli sattunut. Eri mieltä ollut jäsen puolestaan katsoi, että vakuutustapahtuman sattumisen osalta edellytetään ”täyttä näyttöä, mikä tarkoittaa sellaista todistusvoimaa, joka saa järkevän ja tunnontarkan henkilön vakuuttuneeksi seikan olemassaolosta”. Eri mieltä ollut jäsen katsoi myös, että kantajan kertomusta, joka oli saanut osaksi tukea kahden todistajan kertomuksesta, ei voitu pitää riittävänä näyttönä vakuutustapahtuman sattumisesta, eikä näyttö muutenkaan osoittanut vakuutustapahtuman sattumisen olleen todennäköisempää kuin vakuutusyhtiön käsitys auton katoamisen syystä.

55. KKO 2017:52. Syyte kunniamurhan valmistelusta hylättiin

                                             Kunniamurhien kärkimaat 

1. Kunniamurha on kunniaväkivallan äärimmäinen muoto, jossa yhteisö, usein suku tai perhe, surmaa jäsenensä tai hyväksyy tämän tappamisen säilyttääkseen kunniansa. Murhan kohteeksi valikoituu henkilö, tavallisesti nainen, jonka katsotaan rikkoneen kunniasääntöjä, minkä puolestaan katsotaan oikeuttavan surmatyön.

2. Kunniamurhat ovat tyypillisiä klaaniyhteiskunnille, muslimeille ja kunniakulttuureille, joissa järjestäytyneen yhteiskunnan ote ihmisistä on vähäinen. YK:n piirissä on arvoitu, että maailmasssa tapahtuu vuoittain noin 5 000 kunniamurhaa. Amnesty International pitää mainittua lukua liian pienenä, sillä se on arvioinut, että yksinomaan Pakistanissa tehdään vuosittain 1 000 kunniamurhaa. Ruotsissa on viimeksi kuluneen 10-20 aikana tapahtunut  joitakin kunniamurhia tai sen valmistelutekoja.

3. Rikosoikeudessa lähtökohtana on perinteisesti ollut, että rangaistusvastuuta ei ole ulotettu rikoksen yritystä aikaisempaan vaiheeseen. Näin sen vuoksi, että suunnittelu- tai valmisteluvaiheessa konkreettinen vaara rikoksen toteuttamisesta on yleensä vähäinen. Muun muassa koulusurmat sekä eräät rahankuljetusryöstöt ovat kuitenkin antaneet myös Suomessa lainsäätäjälle aiheen kriminalisoida tiettyjen törkeiden rikosten valmistelu.

4. Tiettyjen vakavampien rikosten valmistelu on ollut Suomessa rangaistavaa jo aika kauan. Tällaisia rikoksia ovat terroristisessa tarkoituksessa tehtävän rikoksen valmistelu (RL 34 A luvun 2 §) ja huumausainerikosten vamistelu (RL 50 luvun 3a §).

5. Koulusurmat ja kymmenkunta vuotta sitten sattuneen rahanryöstön valmistelun johdosta rikoslakiin päätettiin ottaa säännökset törkeän henkeen tai terveyteen kohdistuvien rikosten valmistelun kriminalisoinnista. Aseistautuneet ryöstäjät yllättivät ensin Suomen Pankin rahankuljetusauton vartijat ja anastivat autosta suuren summan rahaa. Sama rikollisryhmä saatiin myöhemmin 2007 kiinni Liedosta vahvasti aseistautuneena ja ryöstösuunnitelma hallussaan. Jälkimmäisestä teosta ei kuitenkaan voitu tuomita rangaistusta, sillä ryöstön suunnittelu ja valmistelu ei ollut tuolloin rangaistava teko. 

6. Törkeän henkeen tai terveyteen kohdistuvan rikoksen valmistelu on säädetty Suomessa rangaistavaksi 1.8.2013 alkaen. Rikoslain 21 luvun 6 a §:n 1 momentin mukaan törkeän henkeen tai terveyteen kohdistuvan rikoksen valmistelusta tuomitaan muun muassa se, joka mainitun luvun 1 §:ssä tarkoitetun tapon tekemistä varten

1) pitää hallussaan ampuma- tai teräasetta tai muuta niihin rinnastettavaa hengenvaarallista välinettä taikka välinettä, joka soveltuu erityisesti käytettäväksi välineenä rikoksessa,

2) sopii toisen kanssa tai laatii yksityiskohtaisen suunnitelman mainitun rikoksen tekemisestä tai

3) palkkaa, käskee tai muuten yllyttää toista mainitun rikoksen tekemiseen taikka lupautuu tai tarjoutuu tekemään sen.

Rangaistukseksi rikoksesta on säädetty ko. lainkohdassa vankeutta enintään neljä vuotta. Panttivangin ottamisen ja törkeän ryöstön valmistelusta säädetty enimmäisrangaistus on kuitenkin kolme vuotta vankeutta.

7. RL 21 luvun 6a §:n 2 momentin mukaan, jos vaara rikoksen toteuttamisesta on ollut muista kuin satunnaisista syistä vähäinen taikka jos henkilö on vapaaehtoisesti luopunut rikoksen valmistelusta, estänyt sen jatkumisen tai muuten poistanut oman toimintansa merkityksen rikoksen valmistelussa, 1 momentin valmistelun rangaistavuutta koskevaa säännöstä  ei kuitenkaan sovelleta. 

8. Rikoksen valmistelulla tarkoitetaan rikokseen tähtäävää toimintaa, jolla luodaan edellytyksiä rikoksen myöhemmälle toteuttamiselle. Tavoitteena on toteuttaa valmisteltava rikos. Valmistelutoimet ovat yritystä varhaisempia tekoja, joissa rikoksen tekemistä ei ole vielä aloitettu. Rangaistavaa valmistelua voi olla vasta jokin konkreettinen ulkomaailmassa ilmenevä teko eli valmistelutoimi.

9. Korkein oikeus (KKO) on antanut tänään 5.7.2017 ensimmäisen ennakkopäätöksen törkeän henkeen tai tarveyteen kohdistuvan rikoksen valmistelua koskevassa asiassa (KKO 2017:52). KKO ei käytä ratkaisussaan nimenomaan termiä kunniamurha tai sen valmistelu, koska sanaa kunniamurha ei mainita laissa eikä se siten ole virallinen käsite. 

10. Tapauksessa on ollut kysymys tapahtumasarjasta, jossa Irakista Suomeen vuonna 2010 tullut ja Helsingissä asuva mies (A) oli syytteen mukaan toistuvasti uhannut 16-vuotiasta sisartaan (B) tappamisella tai väkivallalla. Tapauksen taustalla ovat olleet perheen sisällä velloneet kiistat, joita B:n käytös oli aiheuttanut. Syyttäjän mukaan A uhkasi B:n henkeä, koska tämä ei noudattanut kulttuuriin ja uskontoon liittyviä sääntöjä. Syytteen mukaan A oli sopinut Irakissa asuvan isänsä kanssa  B:n tappamisesta ja lupautunut isän yllyttämänä tekemään surmateon. 

11. Tapahtumat olivat kärjistyneet 17.4.2015, jolloin B oli jäänyt palaamatta kaupungilta kotiin, jolloin A oli alkanut etsiä siskoaan; B:stä oli 20.4.2015 tehty poliisille katoamisilmoitus. Syyttäjä Eija Velitskin nostaman syytteen mukaan A oli laatinut yksityiskohtaisen suunnitelman ja etsinyt sisartaan usean vuorokauden ajan ja suunnitellut sekä kuvaillut erilaisia B:n surmaamistapoja. A oli lähettänyt B:lle sekä useille muille henkilöille tekstiviestejä, joissa hän oli uhannut eri tavoin sisarensa henkeä tai fyysistä koskemattomuutta. A oli 22..4.2015 saanut ystävältään C:ltä tietää B:n olinpaikan. C oli hakenut B:n Vuosaaresta sijaitsevasta hampurilaisravintolasta ja vienyt tämän veljensä A:n luokse.

12. Helsingin käräjäoikeus (käräjätuomari Petteri Plosila ja lautamiehet) tuomitsi 29.6.2015 A:n a) sisareensa kohdistuvan törkeästä henkeen tai tarveyteen kohdisttuvan rikoksen valmistelusta sekä b) tämän pahoinpitelystä yhteiseen 2 vuoden 1 kuukauden ehdottomaan vankeusrangaistukseen.  

13. A valitti käräjäoikeuden tuomiosta Helsingin hovioikeuteen ja vaati syytteen hylkäämistä. Hovioikeus (laamanni Jukka Heikkilä sekä hovioikeudenneuvokset Seppo Ovaskainen ja Birgitta Lemström) hylkäsi 29.1.2016 antamallaan tuomiolla A:ta vastaan ajetun syytteen rikoksen eli kunniamurhan valmistelun osalta, mutta tuomitsi A:n B:n pahoinpitelystä 6 kuukauden ehdolliseen vankeuteen. Hovioikeus määräsi A:n ehdollisen rangaistuksen tehosteeksi valvontaan. 

14. Syyttäjä valitti tuomiosta KKO:een ja vaati, että A tuomitaan  rangaistukseen myös 17.-22.4.2015 tehdystä törkeän henkeen ja terveyteen kohdistuvan rikoksen valmistelusta. Korkein oikeus myönsi 2.6.2016 syyttäjälle valitusluvan ja toimitti 13.3.2017 asiassa suullisen käsittelyn. 

15. Korkein oikeus (KKO) käsitteli asiaa ainoastaan rikoksen (kunniamurhan) valmistelua koskevan syytteen osalta. KKO lausuu tänään antamansa tuomion perusteluissa (kappale 5) ja laatimansa ratkaisuselosteen otsikossa, että KKO.ssa oli kysymys kunniamurhan valmistelun tunnusmerkistön täyttymisestä siltä osin, oliko vastaajalla (= syytetyllä) ollut tarkoitus tappaa sisarensa ja oliko hän syyllistynyt ko. rikoseen sopimalla isänsä kanssa tai laatimalla yksityiskohtaisen suunnitelman sisarensa B:n tappamisesta tai lupautumalla tekemään teon. 

16. Mutta kuten KKOn perusteluista selkeästi ilmenee, KKO:n käsittelyssä ja ratkaisussa ei ole ollut kysymys vain tunnusmerkistön täyttymistä koskevasta rikosoikeudellisesta kysymyksestä, vaan myös ja jopa ensi sijassa syyttäjän rangaistusvaatimuksen tueksi esittämän näytön arvioinnista ja siitä, ylittyikö langettavan tuomion antamiseen tarvittava näyttökynnys niin, ettei A:n syyllisyydestä jäänyt järkevää epäilyä. Viittaan esimerkiksi ratkaisun perustelukappaleisiin 9, 39 ja 40.

17. KKO:n mukaan asiassa keskeisellä sijalla oli muun muassa se, oliko A syyttäjän väittämin tavoin tietyn ajan sisällä laatinut yksityiskohtaisen suunnitelman henkirikoksesta. Kun asia liittyi konkreettisen teon sijaan sen valmisteluun, on näyttöä KKO:n mukaan arvioitava erityisen huolellisesti. Perusteluissaan KKO lausuu (kappale 9), että  tällaisessa (rikoksen valmistelua koskevassa) tapauksessa myös näytölliset vaikeudet usein korostuvat, minkä vuoksi myös rikosvastuun edellytyksiä on tulkittava "kohtalaisen suppeasti". KKO viittaa tässä kohdin lainvalmisteluasiakirjoihin eli hallituksen esitykseen (HE 141/2012 vp s. 34) ja lakivaliokunnan mietintöön (LaVM 8/2013 vp s.4), joissa on korostettu RL 21 luvun 6 a §:n suppeaa ja sen tarkoituksen mukaista tulkintaa.

18. KKO:n mukaan A:n sisarelleen lähettämistä viesteistä oli nähtävissä uhkausten ja suuttumuksen lisäksi jossain määrin myös huolestuneisuus perheenjäsenistään. Mies oli uhkaillut vakavuudeltaan vastaavan kaltaisilla viesteillä lukuisia muitakin ihmisiä ja sisarensa B:n mukaan häntäkin jo aiemmin. Toisaalta A oli myös useaan otteeseen todennut, ettei sisarelle tapahtuisi mitään, jos hän palaisi kotiin. A oli myös todennut käyttäneensä voimakasta kieltä ja tehneensä siinä virheen.


19. Ottaen huomioon uhkausten vaihteleva laatu ja kohdistumisen useisiin eri tahoihin, viesteistä ei KKO:n mukaan voitu riittävän luotettavasti päätellä, että mies oli päättänyt yksityiskohtaisen suunnitelman turvin tappaa sisarensa. Koska syyte koski nimenomaan tappamisen valmistelua, KKO päätyi  hovioikeuden tavoin hylkäämään syytteen.

20. Loppukaneettinaan KKO lausuu perusteluissaan (kappale 40) näin: 

Punnitessaan vastakkain syytettä tukevaa ja sitä vastaan puhuvaa näyttöä Korkein oikeus toteaa, että A:n sisareensa aikaisemmin kohdistama väkivalta sekä hänen lähettämistään viesteistä ja hänen puheistaan ja käyttäytymisestään ilmenevä aggressiivisuutensa osoittavat yleistä valmiutta käyttää jonkinasteista väkivaltaa sisartaan kohtaan. Yleinen valmius väkivallan käyttöön ei kuitenkaan vielä riitä osoittamaan, että hän olisi tehnyt yksityiskohtaisen suunnitelman sisarensa tappamisesta. Todisteina esitetyt viestitkin osoittavat pikemminkin kiihtymystilassa tapahtunutta uhoamista kuin yksityiskohtaisen surmaamissuunnitelman olemassaoloa. Näillä perusteilla Korkein oikeus päätyy siihen, että A:n ei ole näytetty tehneen yksityiskohtaista suunnitelmaa sisarensa surmaamisesta.

Ratkaisu KKO 2017:52

KKO:n tiedote

21. Voitaisiinko korkeimman oikeuden ratkaisua kritisoida jonkinlaisesta helläkätisyydestä ja syytetyn todella törkeältä vaikuttavan teon vähättelystä? Mahdollisesti, sillä asiassa olisi minusta voitu päätyä myös toisenlaiseen lopputulokseen. Korkeimman oikeuden tuomarit ovat ehkä kiiinnittäneet liiaksi huomiota siihen, miten A selitti menettelyään KKO:ssa maaliskuussa pidetyssä suullisessa käsittelyssä. Minulle jäi ratkaisun lukemisen perusteella vaikutelma, että KKO on tulkinnut RL 21 luvun 6 a §:n 1 momentin säännöksiä liian suppeasti ja tavalla, jonka mukaan valmistelutoimen tulisi edetä lähes rikoksen yritysasteelle, jotta sitä voitaisiin pitää rangaistavana valmisteluna. 

22. Syytetyn siskoa B:tä kuultiin KKO:n suullisessa käsittelyssä videoyhteyden välityksellä, jolloin hän mm. kertoi, että veli oli uhannut leikata hänen päänsä irti. Mutta samaan hengenvetoon tyttö oli todennut, että "mut ei se sitä tarkoittanut" ja että "mä tunnen mun veljen, ei se tekis mitään sellaista". Kuten KKO perusteluissaan toteaa, pian mainittujen uhkailujen jälkeen suoritetussa esitutkinnassa tyttö oli kertonut tilanteen uhkaavuudesta täysin toisella tavalla. Myös todistajina kuullut kaksi poliisimiestä kertoivat KKO:n istunossa, että A oli ollut uhkailuissaan aivan tosissaan. Kenties KKO:n tuomarit ovat ajatelleet, että A:n B:n pahoinpitelystä saama 6 kuukauden ehdollinen vankeusrangaistus oli riittävä rangaistus A:n koko menettelystä.

21. Yle Uutiset on julkaissut nauhoitukseen perustuvan selosteen siitä, mitä A, B ja todistajat kertoivat KKO:n suullisessa käsittelyssä 13.3.2017; lue tästä.

22. Olisiko A:n toistuvat tappo- ja pahoinpitelyuhkaukset voitu lukea hänen syykseen valmistelun asemesta laittomana uhkauksena, josta säädetään rangaistus RL 25 luvun 7 §:ssä, jos siitä olisi vaihtoehtoisesti vaadittu hänelle rangaistusta? Todennäköisesti olisi, sillä A oli uhannut B:tä väkivaltaisilla rikoksella sellaisissa olosuhteissa, että uhatulla on ollut perusteltu syy pelätä henkilökohtaisen turvallisuutensa olevan vakavassa vaarassa. Laittomasta uhkauksesta on säädetty rangaistukseksi sakkoa tai enintään kaksi vuotta vankeutta, joten se on selvästi lievempi rikos kuin RL 21:6a §:ssä kriminalisoitu rikoksen valmistelu, jonka maksimirangaistus on neljä vuotta vankeutta.

23. Kihlakunnansyyttäjä Eija Velitski tunnetaan taitavana, mutta myös aika kunnianhimoisena syyttäjänä, joka on "saalistanut" urallaan vyölleen useita "kovia päänahkoja". Velitski muistetaan esimerkiksi Pikku-Erikan tapauksesta, jossa tytön isä ja tämän naisystävä tuomittiin Velitskin ajaman syytteen mukaisesti murhasta. Velitski on ajanut syytettä myös Tapanilan aseman raiskausjutussa, autoilijan tapposyytettä ns.Töölön pyöräjutussa, Kokkolan koulumurhan valmistelua koskevassa jutussa jne. Nyt esillä olevassa tapauksessa Velitski on myös tavoitellut  "suurta kalaa", sillä hänelle ei riittänyt, että A tuomittaisiin ainoastaan laittomasta uhkauksesta, vaan Velitski on halunnut, että irakilaismiehelle saadaan langettava tuomio ja kunnon rangaistus astetta vakavammasta ja törkeämmästä rikoksesta. Syyttäjän suunnitelma ei jäänyt valmisteluasteelle, vaan eteni yritykseksi. Yritys oli kova ja hyvä, mutta ei aivan onnistunut.



Punnitessaan vastakkain syytettä tukevaa ja sitä vastaan puhuvaa näyttöä Korkein oikeus toteaa, että A:n sisareensa aikaisemmin kohdistama väkivalta sekä hänen lähettämistään viesteistä ja hänen puheistaan ja käyttäytymisestään ilmenevä aggressiivisuutensa osoittavat yleistä valmiutta käyttää jonkinasteista väkivaltaa sisartaan kohtaan. Yleinen valmius väkivallan käyttöön ei kuitenkaan vielä riitä osoittamaan, että hän olisi tehnyt yksityiskohtaisen suunnitelman sisarensa tappamisesta. Todisteina esitetyt viestitkin osoittavat pikemminkin kiihtymystilassa tapahtunutta uhoamista kuin yksityiskohtaisen surmaamissuunnitelman olemassaoloa. Näillä perusteilla Korkein oikeus päätyy siihen, että A:n ei ole näytetty tehneen yksityiskohtaista suunnitelmaa sisarensa surmaamisesta.

54. Espoon Kultalampi ei tuonut oscareita, tuli 5 vuotta vankeutta

1. Kultalampi (On Golden Pond) on vuonna 1981 valmistunut yhdysvaltalainen draamaelokuva, joka pohjautuu Ernest Thompsonin kirjoittamaan saman nimiseen Broadway-näytelmään. Elokuvan on ohjannut Mark Rydell ja sen on oman näytelmänsä pohjalta käsikirjoittanut Ernest Thompson.

2. Henry Fonda (1905-1982) esittää viimeiseksi jääneessä elokuvaroolissaan 80-vuotiasta Normania, joka on kärttyisä professori - emeritusprofessorit ovat toki myös elävässä elämässä usein äreitä, pahantuulisia, kiukkuisia, kärsimättömiä, siis kärttyisiä. Norman ei suostu vanhenemaan, vaan lähtee Uuden-Englannin syrjäseudulla olevalle Kultalampi -nimiselle kesäasunnolleen kuten aina ennenkin vaimonsa Ethelin kanssa; Etheliä näyttelee Katharine Hepburn (1907-2002). Vanhempiaan Kultalammelle saapuu tapaamaan Jane Fondan esittämä neuroottinen tytär Chelsea mukanaan uusi sulhasensa ja tämän 13-vuotias poika, minkä jälkeen asiat alkavat kärjistyä.

3. Kultalampi-filmi voitti kolme Oscar -palkintoa: Henry Fonda sai Oscarin parhaasta miespääosasta ja Katharine Hepburn jo neljännen Oscarinsa parhaasta naispääosasta. Ernest Thompson palkittiin parhaasta käsikirjoituksesta. Henry Fonda ja Thompson saivat elokuvasta myös Golden Globe -palkinnon. 

4. Kultalampi, ah mikä ihana nimi ja romanttinen paikka! Ei ole ihme, että tuonnimisiä paikkakuntia, rakennuksia, taloja, kesämökkejä, asuntoyhtiöitä, projekteja ja ties mitä kaikkia asioita ja hankkeita esiintyy myös suomen kielessä ja Suomen maassa. Kultalampi on eri paikka kuin Kultaranta. Naantalin Kultarannan rakennutti kesäasunnokseen liiketoimillaan rikastunut Alfred Kordelin (1868-1917). Hän oli poikamies, mutta ehti viettää Kultarannassa vain yhden kesän, sillä hänet surmattiin sisällissodan pyörteissä 7. marraskuuta 1917 Hausjärven Mommilassa, jossa Kordelinilla oli iso kartano. Käsittelen tässä jutussa erästä Kultalampea, jonka tarina ei päättynyt yhtä hyvin kuin oscareita kahminut samanniminen amerikkalainen elokuva. Tapaus tunnetaan Kultalampi-jutun nimellä.

5. Länsi-Uudenmaan poliisi sai heinäkuussa 2013 valmiiksi useita vuosia kestäneen ko. tapauksen eli laajan ja monimutkaisen talousrikosasian esitutkinnan. Asiassa oli alun perin parikymmentä epäiltyjä ja asinomistajiakin toistakymmentä. Epäillyt talousrikokset olivat tapahtuneet pääosin jo vuosina 2007 ja 2008. Tapauksen polttopisteessä oli kauppakeskus Sellon naapurissa Espoon Leppävaarasssa sijainnut Kultalampi-niminen asunto-osakeyhtiö. Kultalammesta piti tulla korkeatasoinen palvelu- eli senioritalo - talon asukkaiden tuli olla vähintään 55-vuoden ikäisiä - mutta hanke ei koskaan toteutunut. Palvelutalo oli ollut Sampo Pankki Oyj:n rahoittama RS-kohde. As Oy Espoon Leppävaaran Kultalammen rakennuttajayhtiönä oli toiminut IdeaPro Oy.

6. Senioritaloon oli määrä tulla 110 palveluasuntoa ja talon alakertaan mm. ravintola, fysioterapiapalveluja ja kampaamo. Rakennustyöt alkoivat keväällä 2007 ja talon oli tarkoitus valmistua 2008, mutta työt eivät sujuneet aikataulussaan, vaan keskeytyivät jo alkuvaiheessa keväällä 2007. Rakennusfirma haettiin konkurssiin helmikuussa 2009 ja As Oy Kultalampi puolta vuotta myöhemmin. Tuolloin hieman yli puolet asunnoista oli saatu valmiksi ja suurin osa niistä oli myyty ja ostajien etukäteen maksamat rahat oli käytetty. Konkurssipesä myi keskeneräisen rakennuksen suurimmalle velkojalle Sampo Pankille ja samassa yhteydessä asunnot muutettiin tavallisiksi asuinhuoneistoiksi. As Oy:n nimi on nykyisin Leppävaaran Aurinkopiha - ei toki hassumpi nimi sekään.

6. Esitutkinnan mukaan Kultalammesta ja sen rakennuttajayhtiö IdeaProsta siirrettiin miljoonia euroja rakennushankkeen ulkopuolelle. Osittain tämän seurauksena yhtiöt ajautuivat vaikeuksiin ja viimein konkurssiin. Molemmissa yhtiössä keskeisessä roolissa oli entinen espoolainen kokoomusvaikuttaja, kiinteistöyrittäjä Ilkka J. Kari. Hän oli myös yksi pääepäillyistä. Nykyisin 65-vuotias Ilkka J. Kari on koulutukseltaan insinööri. Hän on toiminut viimeksi kiinteistöalalla ja ollut  kahdeksan vuotta Espoo kaupunginhallituksen puheenjohtajana. Kari on vihreiden kansanedustajan Emma Karin isä.

7. Esitutkinnan mukaan hankkeeseen tarkoitettuja rahoja käytettiin epäonnistuneisiin sijoituksiin Yhdysvalloissa. Varoja ei koskaan pystytty kotiuttamaan ja käyttämään alkuperäiseen käyttötarkoitukseensa eli Kultalammen rakentamiseen. Yhdysvaltoihin sijoitettiin poliisin mukaan vuosina 2007–2008 yli yhdeksän miljoonaa euroa, joista Kultalampi-hankkeen rahoja oli vajaa puolet. Esitutkinnassa on selvitelty myös Kultalammen asuntojen myyntiä ja niiden luototuksia. Epäiltyjen epäiltiin syyllistyneen törkeään rahanpesuun, törkeään petokseen, törkeään velallisen epärehellisyyteen, törkeään kirjanpitorikokseen, törkeään velallisen petokseen ja törkeään väärennykseen. Esitutkinta-aineistoa yli 10 000 sivua. 

8. Esitutkinnasta asia siirtyi syyteharkintaan ja siitä edelleen Helsingin käräjäoikeudessa toimitettuun rikosoikeudenkäyntiin, jossa juttu tuli vireille 3.2.2014. Jutun laajuutta ja vaikeusastetta kuvaa osin se, että käräjäoikeudessa syytettä ajoi kolme syyttäjää, nimittäin kihlakunnansyyttäjät Matleena Laakso, Timo Haikonen ja Tommi Hietanen. Käräjäoikeus ei istunut juttua, kuten on yleensä tapana tämän suuruusluokan talousrikosjutuissa, kolmen ammattituomarin kokoonpanossa, vaan kokoonpanossa 2+3, jolloin oikeudessa siis on kaksi tuomaria ja kolme lautamiestä. Oikeuden puheenjohtajana Kultalampi-jutussa toimi käräjätuomari Sanna Mänttäri (55) ja toisena lakimimiesjäsenenä käräjätuomari Marko Lepistö (52). Lautamiehinä jutussa olivat Erkki Laukkanen, Väinö Leinonen ja Susanna Patrikainen.

9. Käräjäoikeudessa asiasta kehkeytyi "hirmuinen prosessi", kuten Aleksis Kivi olisi tapausta todennäköisesti luonnehtinut. Juttu tuli vireille käräjäoikeudessa 3.2.2014, jolloin aloitettiin valmisteluvaihe. Pääkäsittelyssä pidettiin luultavasti noin 30 istuntoa, ellei enemmänkin. Jutussa oli yhdeksän syytettyä ja 13 asianomistajaa, syytekohtia oli lähes 30. Käräjäoikeus antoi kansliatuomion 1.10.2015.  Käräjäokeus on perustellut ratkaisuaan kaikkien syytekohtien perusteellisesti. Tuomio, joka alkaa sisällysluettelolla, on "pitkä kuin nälkävuosi" - ainakin ulkopuollisen lukijan kannalta tarkastellen - sillä siinä on kaikkiaan 172 sivua.

10. Mutta aikamoinen  yllätys oli, että asiaa perustellisesti harkittuaan ja perusteltuaan käräjäoikeus päätyi lopputulemanaan siihen, että syyte oli jokaisen syytekohdan osalta hylättävä. Tuomio oli kerrassaan ja kaikilta osin vapauttava.  Mm. kaikille pääsyytetyille, joita jutussa oli viisi, oli määrätty puolustaja, jolle käräjäoikeus määräsi maksettavaksi valtion varoista varsin mojovat palkkiot, jotka vaihtelivat arvonlisäveroineen  noin 52 000 eurosta aina 87 000 euroon.

11. Syyttäjät ja eräät asianomistajat, joista suurimmat korvausvaatimukset syytetyille olivat käräjäoikeudessa esittäneet  As Oy Kultalammen ja IdeaPro Oy:n konkurssipesät sekä Danske Bank Oyj ja Svenska Handelsbanken AB, eivät luovuttaneet, vaan valittivat tuomiosta Helsingin hovioikeuteen. Ja katso, hovioikeudessa aloitettiin alusta eli uudelleen  sama rumba eli oikeuskäsittely kuuden syytetyn osalta lähes koko laajuudessaan. Käräjäoikeudessa esitetty todistusaineisto esitettiin uudelleen hovioikeudelle ja lisäksi uutta ja osin ilmeisesti vasta käräjäoikeuden ratkaisun jälkeen tietoon tullutta aineistoa. Hovioikeuden pääkäsittely kesti 25 istuntopäivää.

12. Hovioikeuden tuomiopäivä koitti eilen maanantaina. Silloin selvisi, että koko tapaus oli kääntynyt valitusvaiheessa liki täysin päälaelleen. Kahden syytetyn osalta hovioikeus tosin pysytti käräjäoikeuden vapauttavan tuomion. Mutta neljän pääsyytetyn oslta hovioikeus kumosi käräjäoikeuden vapauttavan tuomion ja tuomitsi jokaisen heistä varsin tuntuvaan ehdottomaan vankeusrangaistukseen ja mittaviin vahingonkorvauksiin asianomistajille.

13.  Hovioikeus hyväksyi syyttäjän Harri Bergströmiä, Matti Hyvöstä, Ilkka J. Karia ja Petri Temisevää vastaan ajetut rangaistusvaatimukset kahdesta törkeästä kirjanpitorikoksesta ja kahdesta törkeästä velallisen epärehellisyydestä sekä Bergströmiä, Hyvöstä ja Karia vastaan ajetun syytteen törkeästä velallisen petoksesta ja lisäksi Karia vastaan ajetun syytteen törkeästä petoksesta. 

14. Ilkka J. Kari tuomittiin vankeuteen 5 vuodeksi, Bergström 4 vuodeksi 6 kuukaudeksi, Hyvönen 4 vuodeksi 9 kuukaudeksi ja Temisevä 4 vuodeksi 7 kuukaudeksi. Lisäksi heidät tuomittiin usean miljoonan euron korvausvastuuseen edellä mainituille kahdelle konkurssipesälle. 

15. Hovioikeus katsoi tuomittujen käyttäneen  määräysvaltaa sekä As Oy Kultalammessa että rakennusyhtiö IdeaPro Oy:ssä. Hovioikeus katsoi, että Bergström, Hyvönen, Kari ja Temisevä olivat keinotekoisella järjestelyllä merkinneet IdeaPro Oy:n ja asunto-osakeyhtiön kirjanpitoihin vääriä tietoja. Vastaajat olivat optiokaupan ja minuuttirahasiirtojen avulla luoneet IdeaPro Oy:n ja asunto-osakeyhtiön sekä vastaajien muiden yhtiöiden välille te- kaistuja velkasuhteita, joiden perusteella vastaajat olivat siirtäneet varoja rakennushank- keen ulkopuolelle. Tästä oli aiheutunut yhtiöiden maksukyvyttömyys. IdeaPro Oy oli asetettu konkurssiin helmikuussa ja asunto-osakeyhtiö heinäkuussa 2009. Yhtiöistä oli 4.7.2006 – 3.12.2008 ilman hyväksyttävää syytä siirretty rakennushankkeen ulkopuolelle noin 6,6 miljoonaa euroa. Bergströmin, Hyvösen ja Karin syyksi luettu törkeä velallisen petos liittyi eräiden perusteettomiksi katsottujen velkojen ilmoittamiseen IdeaPro Oy:n pesäluettelossa.

16. Vastaajat olivat syytettyinä myös useista törkeistä petoksista. Syyttäjä oli katsonut heidän erehdyttäneen yksityishenkilöitä ostamaan arvottomia asunto-osakkeita ja Svenska Handelsbanken AB:tä luotottamaan asunnon ostajia sekä Sampo Pankki Oyj:n muun muassa myöntämään kohteeseen 17 miljoonan euron rakennusluoton. Hovioikeus pysytti näiltä osin käräjäoikeuden tuomion syytteen hylkäävän lopputuloksen. Karin syyksi luettiin kuitenkin yksi törkeä petos, joka oli kohdistunut asunnon ostaneeseen yksityishenkilöön. Syytteet asiakasvastuuhenkilönä toiminutta pankinjohtajaa ja lähinnä asuntojen myyntiin osallistunutta henkilöä vastaan hylättiin.

17. Hovioikeus määräsi Bergströmin, Hyvösen ja Karin liiketoimintakieltoon, joka alkaa 3.7.2017 ja päättyy 2.7.2021. Hyvösen, Karin ja Temisevän sotilasarvo tuomittiin menetetyksi.

18. Hovioikeus määräsi maksettavaksi edellä mainittujen tuomittujen puolustajille valtion varoista palkkioksi, joiden määrät vaihtelevat arvonlisäveroinen 35 000 eurosta 54 000 euroon. Tuomitut velvoitettiin korvaaman valtiolle ko. palkkioista kukin puolet.

19. Hovioikeuden ratkaisu on yksimielinen. Hovioikeuden kokoonpanoon kuuluivat hovioikeudenneuvokset Juha  Saarenvirta, Taina Tuohino ja Kari Heikkonen, asian valmistelijana toimi esittelijä Matti Pyöriä.

20. Hovioikeuden tuomio on vielä piempi kuin käräjäoikeuden ratkaisu, sillä sen kokonaispituus on  249 sivua. Valittajien vaatimusten ja niiden perusteiden sekä annettujen vastineiden selostukset käsittävät jo 79 sivua, tuomiolauselmat 17 sivua ja loput 153 ovat ratkaisun perusteluja. Ratkaisun asiasisältöön ei ole tässä mahdollisuutta puuttua, mutta tuomion selailusta saa vaikutelman, että ratkaisu on yksityiskohtia myöten huolellisesti ja asianmukaisella tavalla perusteltu; se on tässä suhteessa parempi kuin käräjäoikeuden tuomio. Perustelujen lukemista helpottavat useat väliotsakkeet ja eri syytekohtien yhteyteen kirjoitetut tiiviit yhteenvetokappaleet. 

21. Kuten Helsingin hovoikeudella näyttää nykyisin olevan tapana, hovioikeus on julkaissut kotisivullaan myös tästä ratkaisusta tiedotteen. 

Hovioikeuden tiedote

22. Tuomitut tulevat varmuudella valittamaan tuomiosta korkeimpaan oikeuteen ja pyytämään siinä tarkoituksessa valituslupaa. Luulisin, ettei korkein oikeus halua kovin mielellään ottaa ainakaan koko juttua tutkittavakseen, vaan jos valituslupa myönnetään, se rajoitetaan koskemaan tiettyjä syytekohtia tai yksinomaan rangaistuksen mittaamista. Hovioikeuden tuomitsemat rangaistukset vaikuttavat päälisin puolin aika kovilta, joten on mahdollista, että korkein oikeus saattaa jonkin verran alentaa niitä.

23. Joudutaan tietenkin kysymään, miten on ylipäätään mahdollista, että käräjäoikeus ja hovioikeus ovat voineet päätyä asiassa pääsyytettyjen osalta täysin päinvastaiseen lopputulookseen. Hyvä kysymys, johon ei ole yksiselittäistä vastausta. On mahdollista, että syyttäjät ovat käräjäoikeuden tuomioon perusteella kyenneet entistä paremmin terävöittämään ja perustelemaan vaatimuksiaan. Asiaan on saatu hovioikeudessa jonkin verran uutta aineistoa, mikä myös on saattanut vaikuttaa asiaan. Paljon riippuu myös tuomareiden osaamisesta ja pätevyydestä eli heidän ammattitaidostaan ja kokemuksestaan talousrikosjutuissa. Lainkäyttö on inhimillistä toimintaa, jolloin on paljon kiinni myös tuomareiden näkemyseroista sekä kyvystä ja/tai halusta hahmottaa ja analysoida asiassa eteen tulevia aineellis- ja todistusoikeudellisia kysymyksiä ja ongelmia. 

53. KKO 2017:43. Käräjäoikeuden päätösvaltaisuus. Käräjänotaarin toimivalta

                   Hän ei auskultoinut, ja kuinkas siinä sitten kävikään...

1. Korkein oikeus antoi viime perjantaina ennakkopäätöksen 2017:43, joka koski käräjäoikeuden päätösvaltaisuutta riita-asiassa, jossa käräjäoikeuden kokoonpanoon kuului yksin laamannin antaman määräyksen perusteella tuomioistuinharjoittelua suorittava käräjänotaari.

KKO 2017:43

2. Käsiteltävänä ollut asia koski työoikeudellista riita-asiaa, jossa ratkaisua ei voinut perustaa lakiin ja sen esitöihin eikä oikeuskäytäntöön. Korkein oikeus katsoi, että koska asia oli laatunsa vuoksi vaikea ratkaista, käräjäoikeus ei ollut päätösvaltainen. Ts. laamanni ei olisi saanut määrätä notaaria toimimaan asiassa puheenjohtajana ja samalla oikeuden ainoana jäsenenä.

3. Kysymys tuomioistuin päätösvaltaisuudesta on ehdoton prosessinedellytys, joten myös hovioikeus, jonne käräjäoikeuden tuomiosta on valitettu, on velvollinen ottamaan sen huomioon omasta aloitteestaan, vaikkei asianosainen eli valittaja ole tehnyt (prosessi)väitettä käräjäoikeuden päätösvaltaosuuden puuttumisesta. 

4. Ko. tapauksessa käräjäoikeuden tuomiosta oli valitettu Itä-Suomeen hovioikeuteen, mutta hovioikeus ei - ihme kyllä - ollut kiinnittänyt minkäänlaista huomiota käräjäoikeuden kokoonpanoon, päätösvaltaisuuteen ja notaarin toimivaltaan. Vasta korkein oikeus, jonne hovioikeuden tuomiosta valitettiin, otti tämän kysymyksen esille. 

5. Korkein oikeus pyysi ennen asian ratkaisemista käräjäoikeuden laamannilta käräjäoikeuden päätösvaltaisuutta koskevan lauusman.  Määräyksen käräjänotaarille toimia puheenjohtajana ko. asiassa oli vuonna 2014 antanut käräjäoikeuden silloinen laamanni Satu Salmi.

6 Tapahtuma-aikana eli vuonna 2014 oli voimassa käräjäoikeuslaki, jonka 17 §:n 3 momentissa säädettiin, että käräjänotaaria ei saanut  määrätä käsittelemään yksin tai käräjäoikeuden puheenjohtajana asiaa, jota laatunsa tai laajuutensa vuoksi on pidettävä vaikeana ratkaista. Käräjäoikeuslaki on kumottu vuoden 2017 alusta, jolloin voimaan tuli tuomioistuinlaki (673/2016) ja käräjänotaarin toimivaltaa koskevat säännökset on siirretty niin ikään 1.1.2017 voimaan tulleeseen tuomioistuinharjoittelusta annettuun lakiin (674/2016). Lain 16 §:n 3 momentissa on säännös, jossa kielletään määräämästä käräjänotaaria käsittelemään vaikeana pidettävää asiaa.

7. Korkein oikeus on ennakkoratkaisussaan KKO 2002:12 katsonut, ettei notaaria yleensä ollut syytä määrätä käsittelemään työturvallisuusrikosasiaa, koska näissä asioissa oli usein vaikeita näyttö- ja oikeuskysymyksiä ja koska niiden vähäinen lukumäärä teki niistä tavallista vaikeampia käsitellä ja ratkaista. Ennakkoratkaisussa KKO 2002:75 puolestaan korkein oikeus on toisaalta katsonut, ettei riitainen yksityishenkilön velkajärjestelyä koskeva asia ollut aina käräjäoikeuslain 17 §:n 3 momentissa tarkoitetulla tavalla vaikea, vaikka yksityishenkilön velkajärjestelystä annetussa laissa oli useita avoimia säännöksiä, jotka jättivät tuomioistuimelle harkintavaltaa, ja vaikka laki velvoitti tuomioistuimen myös oma-aloitteisesti selvittämään asiaa. Korkein oikeus perusteli ratkaisuaan sillä, että velkajärjestelyn keskeisistä laintulkintakysymyksistä, kuten edellytyksistä ja esteistä, oli annettu useita oikeuskäytäntöä ohjaavia ennakkoratkaisuja.

8. Nyt esillä olevassa tapauksessa KKO totesi ensiksi, että asia ei ollut laaja eikä siten laajuutensa perusteella vaikea. Ratkaisevaa oli siten se, onko asia ollut laatunsa puolesta liian vaikea käräjänotaarin ratkaistavaksi.

9. Kantajayhtiö oli kanteessaan vaatinut, että vastaaja A velvoitetaan maksamaan yhtiölle takaisin siltä saamansa irtisanomisajan palkka. A:n vastustettua kannetta asiassa on ollut kysymys siitä, onko vähintään 200 päivää lomautettuna olleella työntekijällä oikeus saada työsopimuslain 5 luvun 7 §:n 3 momentin nojalla irtisanomisajan palkkaa vastaava korvaus, jos työntekijä on irtisanonut työsopimuksensa vasta sen jälkeen, kun hänelle oli myönnetty täysi työkyvyttömyyseläke. Asiassa on siten kysymys työoikeudellisesta riita-asiasta.

10. KKO totesi, että työsopimuslaissa (TSL) ei ole säännöksiä työsopimuksen raukeamisesta. Asian arvioinnissa oli näin ollen syytä ottaa huomioon yleiset sopimusoikeudelliset periaatteet ja arvioida niiden soveltuvuutta käsillä olevassa työsuhdeturvaa koskevassa tilanteessa. TSL 5 luvun 7 §:n 3 momentin sanamuodosta tai esitöistä ei voida päätellä, onko säännöstä tarkoitettu sovellettavaksi myös silloin, kun vähintään 200 päivää lomautettuna olleelle työntekijälle myönnetyn eläkkeen johdosta työsopimus on rauennut ennen työsopimuksen irtisanomisilmoitusta. Huomioon ottaen myös sen, että ratkaistavana olevasta oikeuskysymyksestä ei ole annettu ohjaavaa ennakkoratkaisua, KKO katsoi, että kysymys on oikeudellisesti selvästi tavanomaista vaikeammasta työoikeudellisesta riita-asiasta.

11. Johtopäätöksenään korkein oikeus totesi, että asia on ollut käräjäoikeuslain 17 §:n 3 momentissa tarkoitetulla tavalla vaikea ratkaista sen laadun vuoksi. Käräjänotaaria ei sen vuoksi olisi saanut määrätä toimimaan siinä puheenjohtajana. Koska käräjäoikeus ei ole ollut asian ratkaistessaan päätösvaltainen, KKO poisti käräjäoikeuden ja hovioikeuden tuomiot ja määräsi, että  asia palautetaan käräjäoikeuteen, jonka tuli omasta aloitteestaan ottaa asia uudelleen käsiteltäväkseen ja, huomioon ottaen palauttamisen syy, siinä laillisesti menetellä.

12. KKO:n ratkaisu on perusteltu ja oikeuskäytännön ohjaamiseksi tarpeellinen. On hyvä, että käräjänotaarin kelpoisuuteen toimia käräjäoikeuden puheenjohtajana juridisesti vaikeissa asioissa on kiinnitetty maan ylimmän tuomioistuimen toimesta huomiota. Toivottavasti käräjäoikeudet ja niiden päällikkötuomarit eli laamannit ottavat ratkaisusta opikseen ja myös hovioikeudet hoksaavat jatkossa valvoa, ettei tuomioistuinharjoittelua suorittaville notaareille anneta ratkaistaviksi laajuutensa tai laadunsa vuoksi vaikeita asioita.

13. Oikeuskäytännöstä voidaan mainita myös Helsingin hovioikeuden päätös vuodelta 2015, jossa katsottiin, että käräjänotaari ei voinut ratkaista tavanomaista hankalampaa velkomusasiaa (HelHO 2015:12). Hovioikeus katsoi, että kyseisen asian näytön arviointiin ja tapauksen oikeudelliseen arvioon on liittynyt sellaisia seikkoja, joiden vuoksi kyseistä asiaa on ollut käräjäoikeuslain 17 §:n 3 momentin mukaan pidettävä käräjänotaarille laatunsa vuoksi vaikeana ratkaista. Asian asianmukainen käsittely käräjäoikeudessa olisi tässä tapauksessa edellyttänyt, että oikeuden puheenjohtajana olisi toiminut ammattituomari. Käräjäoikeus ei näin ollen ole ollut asiaa käsitellessään ja ratkaistessaan päätösvaltainen käräjänotaarin puheenjohdolla. Koska asiaa ei ole käsitelty käräjäoikeudessa laillisessa kokoonpanossa, käräjäoikeuden ratkaisu on kumottava ja asian käsittelyä jatkettava käräjäoikeudessa valmisteluvaiheesta.

14. Toista se oli ennen eli ns. vanhoina hyvinä aikoina. Nykyisin käräjänotaarit toimivat käräjäoikeuden puheenjohtajana  aika harvoin, sillä laissa ei ole määräyksiä siitä, kuinka usein notaarin on toimittava käräjäoikeuden puheenjohtajana. Tuomioistuinharjoittelussa kiinnitetään nykyisin paljon enemmän huomiota koulutuksellisiin näkökohtiin kuin vaikkapa 20-30 vuotta sitten, jolloin notaareita käytettiin lähinnä alioikeuksien lisätyövoimana. 

15. Itse suoritin tuomioistuinharjoittelun 1967-68 Janakkalan tuomiokunnassa Riihimäellä. Olin ensin päätoimisena apulaisena yhden kuukauden ja sen jälkeen seitsemän kuukautta notaarina. Notaarilla oli tuolloin kelpoisuus istua käräjiä vasta notaarikauden päätyttyä ja vasta sen jälkeen, kun hän oli täyttänyt  25 vuotta. Ukkotuomarin esityksestä hovioikeus antoi notaarille määräyksen toimia kihlakunnanoikeuden puheenjohtajana joko tietyn yleisen istunnon ajan tai toimittamaan kiireellisissä tapauksissa eli vangittujen jutuissa tarvittavat välikäräjät. Jokaisena istuntopäivänä käsiteltiin yleensä kymmenkunta juttua tai enemmän. Tuomioistuinharjoitteluun kuului notaareiden kohdalla myös tuomiokunnan hoito eli velvollisuus toimia kihlakunnantuomarin kesäloman aikana kolme viikkoa tämän sijaisena. Käsitettä "vaikeana pidettävä asia" ei tunnettu, vaan notaarit istuivat kaikenlaisia juttuja laidasta laitaan, helppoja ja vaikeita, eli samalla tavalla kuin kihlakunnantuomarikin. Istuntopäiviä tuli saada kasaan 30 ennen kuin hovioikeus saattoi myöntää notaarile varatuomarin arvon. Sportteliaikana notaarit istuivat keskimäärin noin 60 prosenttia  kihlakunnanoikeuksien jutuista, joskus enemmänkin.

16. Istuin notaarina käräjäni 1968 lähinnä kahdessa pitkässä jaksossa, joista toinen kesti putkeen 2,5 viikkoa. Tuolloin kihlakunnanoikeus istui myös lauantaisin. Mainitun 2,5 viikon aikana sairastuin angiina niin, ettei ääni enää paljon pihissyt. Marssin lääkäri Pekka Rikkosen vastaanotolle, jolloin tämä sanoi muitta mutkitta, että käräjien istuminen oli lopetettava heti. Kerroin tohtorin terveiset ukkotuomari Niilo Lahdelle, mutta tämä vähätteli asiaa ja totesi, että kyllähän sinä pystyt istumaan. Niilo soitti veljenpojalleen Raimo Lahdelle Helsinkiin ja pyysi tätä tulemaan seuraavana päivänä käräjille memorialistiksi. Jos olisin noudattanut lääkärin määräystä, olisi Niilo Lahti joutunut itse puheenjohtajaksi, mutta sitä hän ei missään nimessä halunnut tehdä. Niin päätin purra hammasta, otin lääkärin määräämät antibioottipillerit ja jatkoin seuraavana päivänä käräjien istumista vierelläni Raimo Lahti, joka oli suorittanut edellisenä vuonna 21-vuotiaana OTL-tutkinnon ja josta tuli vähän yli 30-vuotiaana rikosoikeuden professori. Hän avusti minua yhden päivän, sen jälkeen jatkoin yksin käräjien istumista.

17. Minun ensimmäisen käräjäpäiväni ensimmäisenä juttuna käsiteltiin asia, joka koski murhapolttoa ym. Murhapoltto oli yleisvaarallinen rikos, josta oli säädetty ankara vapausrangaistus, jonka minimi taisi olla kaksi vuotta ja maksimi 10 vuotta kuritushuonetta. Murhapolton soveltamisala oli laaja, sillä sen kohteena oli yleensä asunnoksi kelpaava rakennus, vaikka siinä ei tekohetkellä kukaan asunutkaan, eikä teon rangaistavuus edellyttänyt, että teko olisi ollut omiaan aiheutamaan hengen tai terveyden vaaraa. Nimike murhapoltto poistettiin rikoslaista vuonna 1995 ja korvattiin tuhotyö -nimisellä rikoksella. (RL 34:1). Ko. tapauksessa tuleen oli sytetty syrjäinen varastorakennus tai vastaava vaatimaton rakennelma, joka syytteen mukaan oli asunnoksi kelpaava, mutta jossa kukaan ei ollut aikoihin asustellut. Selvisin asian käsittelystä määräämällä syytetyn mielentilatutkimukseen.  Ei siinä hötäkässä ehtinyt asiaa kovin paljon ihmettelemään tai pohtimaan, sillä juttulistalla oli kymmenkunta muutakin juttua.