1. Tiedotusvälineissä on käyty viime päivinä melko kiivasta keskustelua pääministeri Juha Sipilän mahdollisesta esteellisyydestä (jääviydestä) Terrafamen rahoituspäätöksen yhteydessä. Viittaan Virolainen-blogin numerossa 1049/28.11.-16 julkaistuun kirjoitukseen. Tämän vuoksi on mielenkiintoista hieman vilkkaista, mitä korkein hallinto-oikeus (KHO) on lausunut tänään antamassaan päätöksessä (2016:190) kaupunginhallituksen jäsenen esteellisyyttä koskevassa asiassa.
2. KHO:n päätöksen perustelut ovat merkittäviä sikäli, että niissä viitataan oikeuskirjallisuudessa esteellisyydestä esitettyihin kannanottoihin. Tämä on hyvin harvinaista sekä korkeimman oikeuden (KKO) että KHO:n ratkaisuissa. KHO:n perusteluissa ei juuri koskaan ole viitattu oikeuskirjallisuuteen. Nyt esillä olevassa tapauksessa oikeuskirjallisuus on itse asiassa korotettu (sallitun) oikeuslähteen asemaan, sillä kirjallisuusviittauksia ei luetella ainoastaan ratkaisun perusteluissa, vaan myös "kaikkein pyhimmässä" eli ratkaisuselosteen otsikossa. Perusteluissa kirjallisuudessa esitettyjen kannanottojen sisältö on kirjoitettu reilusti näkyviin.
3. KHO:n ratkaisun tiivistelmä on kirjoitettu ratkaisuselosteen otsikkoon näin:
Kaupunginvaltuusto oli hyväksynyt tuulivoimayleiskaavan Metsähallituksen hallinnoimalle valtionmaalle. Kaavahanke oli käynnistynyt Metsähallituksen Laatumaa-tulosalueen esityksestä. A, joka työskenteli metsurina Metsähallituksen Metsätalous-tulosalueen palveluksessa, oli osallistunut kaava-asian käsittelyyn kaupunginhallituksessa. Metsähallituksella oli odotettavissa erityistä hyötyä tai vahinkoa valmisteltavana olleen kaavahankkeen johdosta. Asiassa oli ratkaistava, oliko A ollut työsuhteensa johdosta esteellinen osallistumaan kaavahankkeen käsittelyyn kaupunginhallituksessa.
Korkein hallinto-oikeus katsoi, että palvelussuhdejääviä koskevaa hallintolain 28 §:n 1 momentin 4 kohtaa ei voida tulkita niin, että palvelussuhde valtioon tai valtion liikelaitokseen ei lähtökohtaisesti voisi muodostaa esteellisyyttä silloin, kun kysymys on valtion tai valtion liikelaitoksen palveluksessa olevan henkilön osallistumisesta hallintoasian käsittelyyn kunnan luottamushenkilönä.
Laatumaa-tulosalue ja Metsätalous-tulosalue olivat kuuluneet samaan Metsähallituksen liiketoiminta-alueeseen. Korkein hallinto-oikeus katsoi, että tässä tilanteessa tulosalueiden erillisyydelle ei voitu antaa ratkaisevaa merkitystä arvioitaessa A:n esteellisyyttä.
Palvelussuhteen perusteella syntyvä esteellisyys ei edellyttänyt, että A olisi saanut asiassa itselleen hyötyä, tai että hänen osallistumisensa asian käsittelyyn olisi vaikuttanut asiassa tehtävään ratkaisuun. Esteellisyyden arvioinnin kannalta ei myöskään ollut merkitystä sillä, oliko A itse kokenut olevansa asiassa esteellinen tai mikä hänen asemansa oli Metsähallituksen liiketoiminta-alueen organisaatiossa.
Kaupunginvaltuuston päätös oli syntynyt A:n esteellisyyden vuoksi virheellisessä järjestyksessä.
Kuntalaki (365/1995) 52 § 1 ja 2 momentti (1034/2003) ja 90 § 2 momentti
Hallintolaki 27 § 1 ja 2 momentti ja 28 § 1 momentti 4 kohta
Olli Mäenpää: Hallinto-oikeus (2013) s. 391, Heikki Harjula – Kari Prättälä: Kuntalaki Tausta ja tulkinnat (2015) s. 670, Matti Niemivuo – Marietta Keravuori-Rusanen – Kirsi Maarit Kuusikko: Hallintolaki (2010) s. 224–225 ja Heikki Kulla: Hallintomenettelyn perusteet (2015) s. 182–183
Päätös KHO 2016:190 kokonaisuudessaan
4. Kuntalain (365/1995) 52 §:n 1momentin mukaan valtuutettu on valtuustossa esteellinen käsittelemään asiaa, joka koskee henkilökohtaisesti häntä taikka hänen hallintolain (434/2003) 28 §:n 2 ja 3 momentissa tarkoitettua läheistään. Milloin valtuutettu ottaa osaa asian käsittelyyn muussa toomielimessä, häneen sovelletaan mitä kyseisen toimielimen jäsenen esteellisyydestä säädetään. Kuntalain 52 §:n 2 momentin mukaan muu luottamushenkilön, tilintarkastajan sekä kunnan viranhaltijan ja työntekijän esteellisyydestä on voimassa, mitä hallintolain 27-30 §:ssä säädetään. Hallintolain 28 §:n 1 momentin 4 kohdan mukaan virkamies on esteellinen, jos hän on palvelussuhteessa tai käsiteltävään asiaan liittyvässä toimeksiantosuhteessa asianosaiseen tai siihen, jolle asian ratkaisusta on odotettavissa erityistä hyötyä tai vahinkoa. Mainitun pykälän 1 momentin 7 kohdan mukaan virkamies on esteellinen, jos luottamus hänen puolueettomuuteensa muusta erityisestä syystä vaarantuu.
5. Pohjois-Suomen hallinto-oikeus katsoi 14.10.2015 antamassaan päätöksessä, ettei Pudasjärven kaupunginhallituksen puheenjohtaja A ollut hallintolain 28 §:n 1 momentin 4 kohdan perusteella esteellinen. KHO sen sijaan oli, oikeuskirjallisuudessa esitettyjen kannanottojen mukaisesti, toisella kannalla katsoen muun muassa, ettei palvelussuhteeseen perusteella syntyvä esteellisyys edellyttänyt, että A olisi saanut itselleen hyötyä tai että hänen osallistumisensa asian käsittelyyn olisi vaikuttanut asiassa tehtävään ratkaisuun. Se, oliko A itse kokenut olevansa esteellinen tai mikä hänen asemansa oli Metsähallituksen liiketoiminta-alueen organisaatiossa, ei ollut esteellisyyden arvioinnissa merkityksellinen seikka.
6. Viittaamalla ja referoimalla oikeuskirjallisuudessa esitettyjä kannanottoja korkein hallinto-oikeus teki itse asiassa oikeushistoriaa. Aikaisemmin KHO nimittäin ei ole näin menetellyt. Pidän KHO:n päätöstä merkittävänä myös siksi, että olen itse 20-30 vuoden ajan patistellut tuomioistuimia viittaamaan perusteluissaan oikeuskirjallisuuteen. Ks. esimerkiksi Virolainen, Tuomion perustelemisesta, Lakimies 1986, s. 898-899, Virolainen - Martikainen, Tuomion perusteleminen (2010) s. 422-450 ja Virolainen, Oikeuskirjallisuus oikeuslähteenä ja tuomioistuimen perusteluissa, Lakimies 2012, s. 3-32. Käräjäoikeus ja hovioikeus ovat ottaneet neuvoistani vaarin viittaamalla aika usein oikeuskirjallisuuteen, mutta KKO ja KHO sen sijaan tekevät näin vain ani harvoin. Vm. käytäntö on kansainvälisessä vertailussa poikkeuksellista, sillä muiden maiden ylimmät tuomioistuimet viittaavat usein tai säännönmukaisesti oikeuskirjallisuuden kannanottoihin ja toisinaan myös avoimesti pohtivat niiden painoarvoa.
tiistai 29. marraskuuta 2016
15. KHO 2016:187. Rääkkylän pakkoliitospäätös kumottiin
1. Valtioneuvosto oli yleisistunnossaan 20.5.2016 päättänyt, että erityisen vaikeassa taloudellisessa asemassa oleva Rääkkylän kunta lakkaa ja yhdistyy Kiteen kaupunkiin vuoden 2017 alussa, vaikka Rääkkylän kunnan valtuusto oli vastustanut kuntajaon muutosta. Päätös on julkaistu 30.5.2015 Suomen säädöskokoelmassa numerolla 396/2016.
2. Asiassa oli ratkaistavana muun ohella, oliko kuntajaon muutos välttämätön Rääkkylän kunnan asukkaiden lakisääteisten palvelujen turvaamiseksi laissa edellytetyllä tavalla. Kuntarakennelain 18 §:n 3 momentin mukaan valtioneuvosto voi päättää kunnan yhdistymisestä vastoin valtuuston tahtoa, jos muutos on välttämätön kunnan asukkaiden lakisääteisten palvelujen turvaamiseksi ja laissa säädetyt kuntajaon muuttamisen edellytykset täyttyvät.
3. Korkein hallinto-oikeus (KHO) katsoi, että Rääkkylän kunnan kykyä turvata asukkaidensa lakisääteiset palvelut ei tullut arvioida vain voimassa olevan lainsäädännön kannalta, vaan myös sote- ja maakuntauudistuksen kannalta, joka valtioneuvoston linjausten mukaan tulee voimaan vuoden 2019 alussa. Asiassa ei saadun selvityksen perusteella ollut riittävällä varmuudella todettavissa, että Rääkkylän kunta ei sote- ja maakuntauudistuksen toteutuessa kykenisi turvaamaan asukkaidensa lakisääteisiä palveluja. Tämän vuoksi valtioneuvoston päätös oli kunnan valituksesta kumottava. Sovelletut lainkohdat: Suomen perustuslaki 121 § 1 momentti ja 122 § 2 momentti, Kuntarakennelaki 2 §, 4 § 1 momentti sekä 18 § 3 momentti.
4. KHO:n päätös syntyi tiukan 3-2 -äänestyksen jälkeen. Enemmistöön kuuluivat hallintoneuvokset Niilo Jääskinen. Matti Halén ja Outi Suviranta, vähemmistöön hallintoneuvokset Anne Nenonen ja Alice Guimaraes-Purokoski. Vähemmistö katsoi, että Rääkkylän kunnan valitus oli hylättävä, koska valtioneuvosto oli voinut sille kuuluvan toimivallan nojalla ja sen rajoissa päättää Rääkkylän kunnan ja Kiteen kaupungin yhdistymisestä.
5. Poikkeuksellista KHO:n päätöksessä on se, että ratkaisua perusteltiin tulevalla lainsäädänöllä eli sote- ja maakuntauudistuksella. Kuntaliiton mukaan KHO ei ole aiemmin tehnyt päätöstä, joka olisi näin vahvasti perustunut lainsäädännön tuleviin uudistuksiin, jotka eivät edes ole vielä olleet eduskunnan käsiteltävinä.
perjantai 18. marraskuuta 2016
14. Käräjäoikeus ei tuntenut lakia
1. Apulaisoikeuskansleri antoi 4.11.2016 Oulun käräjäoikeudelle huomautuksen julkisuuslain ja henkilötietolain vastaisesta menettelystä. Käräjäoikeus oli luovuttanut eräälle asianajotoimistolle laajan rikosasian julkiset diaaritiedot, jotka sisälsivät yli 200 asianomistajan henkilö- ja osoitetietoja.
2. Asianajotoimisto oli perustellut tietopyyntöään sillä, että se edusti jo entuudestaan useita asianomistajia ja että sillä oli siten kokemusta kyseisen rikosasian asianomistajien avustamisesta. Tiedot käräjäoikeudelta saatuaan asianajotoimisto oli lähestynyt asianomistajia kirjeitse markkinoiden palveluitaan sellaisille asianosaisille, joilla ei vielä ollut ko. asiassa käräjäoikeuden diaaritietoihin merkittyä avustajaa. Asia tuli ilmi oikeuskanslerille tehdyn kantelun tutkinnan yhteydessä. Kantelija oli saanut asianajotoimistolta kirjeen, jossa toimisto markkinoi ko. palveluitaan hänelle.
3. Asian käsittelyssä hankittiin lausunnot Oulun käräjäoikeuden laamannilta, asianomaiselta käräjätuomarilta sekä tietosuojavaltuutetttu Reijo Aarniolta. Tietosuojavaltuutettu katsoi, että mainittuja diaaritietoja oli niiden käyttötarkoitus huomioon ottaen pyydetty suoramarkkinointitarkoituksessa. Julkisuuslain 16 §:n 3 momentissa on kuitenkin nimenomaisesti säädetty, että suoramarkkinointia varten henkilötietoja voidaan luovuttaa viranomaisen henkilörekisteristä ainoastaan henkilön suostumuksella tai jos niin on erikseen erityislainsäädännössä säädetty.
4. Apulaisoikeuskansleri yhtyi päätöksessään tietosuojavaltuutetun näkemykseen. Oikeudenkäyntiä koskevat perustiedot ovat lähtökohtaisesti julkisia, mutta henkilörekisterilainsäädäntö rajoittaa henkilötietojen luovuttamista. Päätöksen mukaan käräjäoikeudella oli henkilörekisterin pitäjänä ollut epäselvyyttä henkilötietojen luovutukseen sovellettavasta lainsäädännöstä. Loppukaneettinaan apulaisoikeuskansleri totesi, että itse asiassa käräjäoikeus oli jättänyt henkilötietolain säännökset kokonaan huomioon ottamatta. Rikosasian asianomistajien tietoja käräjäoikeuden henkilörekisteristä ei olisi saanut luovuttaa. Apulaisoikeuskansleri antoi käräjäoikeudelle huomautuksen lainvastaisesta menettelystä.
5. Edellä mainittu kantelija oli asianajotoimiston yhteydenoton jälkeen itse pyytänyt käräjäoikeudelta kopiot asiakirjoista, joiden mukana hänen tietonsa olivat päätyneet asianajotoimistolle. Käräjäoikeus luovutti hänelle kuitenkin vain osan pyydetystä aineistosta, sillä se katsoi, ettei ole soveliasta toimittaa useiden henkilöiden tarkkoja osoitetietoja ja henkilötunnuksia edes jutun asianomistajalle.
6. Apulaisoikeuskansleri totesi tältä osin, ettei käräjäoikeus ollut menetellyt julkisuuslain mukaisesti. Päätöksessä kiinnitettiin käräjäoikeuden huomiota julkisuuslain 14 §:n 3 momentissa säädettyihin velvoitteisiin ilmoittaa asiakirjan pyytäjälle kieltäytymisen syy, antaa hänelle tieto siitä, että asia voidaan saattaa viranomaisen ratkaistavaksi sekä antaa asiakirjapyyntöön tarvittaessa valituskelpoinen päätös. Käräjäoikeuden menettelyn moitittavuutta kantelijaan nähden korosti päätöksen mukaan se, että asianajotoimiston omia tarkoituksiaan varten tekemään vastaavanlaiseen tietopyyntöön käräjäoikeus oli suostunut.
7. Tapauksen valossa näyttää siltä, että käräjäoikeuksilla on julkisuuslainsäädännön tiimoilta vielä aika paljon opiskeltavaa, vaikka laki viranomaisten toiminnan julkisuudesta (621/1999) on ollut voimassa lähes parikymmentä vuotta ja laki oikeudenkäynnin julkisuudesta yleisissä tuomioistuimissa (370/2007) melkein 10 vuotta. Mutta ehkä tilanne ainakin Oulussa korjautuu pian, sillä siellä käräjäoikeuden uudeksi laamanniksi nimitettiin muutama kuukausi sitten Antti Savela, joka on kuulunut oikeudenkäynnin julkisuutta koskevan lainsäädännön keskeisiin valmistelijoihin.
Apulaisoikeuskanslerin päätös 4.11.2016
2. Asianajotoimisto oli perustellut tietopyyntöään sillä, että se edusti jo entuudestaan useita asianomistajia ja että sillä oli siten kokemusta kyseisen rikosasian asianomistajien avustamisesta. Tiedot käräjäoikeudelta saatuaan asianajotoimisto oli lähestynyt asianomistajia kirjeitse markkinoiden palveluitaan sellaisille asianosaisille, joilla ei vielä ollut ko. asiassa käräjäoikeuden diaaritietoihin merkittyä avustajaa. Asia tuli ilmi oikeuskanslerille tehdyn kantelun tutkinnan yhteydessä. Kantelija oli saanut asianajotoimistolta kirjeen, jossa toimisto markkinoi ko. palveluitaan hänelle.
3. Asian käsittelyssä hankittiin lausunnot Oulun käräjäoikeuden laamannilta, asianomaiselta käräjätuomarilta sekä tietosuojavaltuutetttu Reijo Aarniolta. Tietosuojavaltuutettu katsoi, että mainittuja diaaritietoja oli niiden käyttötarkoitus huomioon ottaen pyydetty suoramarkkinointitarkoituksessa. Julkisuuslain 16 §:n 3 momentissa on kuitenkin nimenomaisesti säädetty, että suoramarkkinointia varten henkilötietoja voidaan luovuttaa viranomaisen henkilörekisteristä ainoastaan henkilön suostumuksella tai jos niin on erikseen erityislainsäädännössä säädetty.
4. Apulaisoikeuskansleri yhtyi päätöksessään tietosuojavaltuutetun näkemykseen. Oikeudenkäyntiä koskevat perustiedot ovat lähtökohtaisesti julkisia, mutta henkilörekisterilainsäädäntö rajoittaa henkilötietojen luovuttamista. Päätöksen mukaan käräjäoikeudella oli henkilörekisterin pitäjänä ollut epäselvyyttä henkilötietojen luovutukseen sovellettavasta lainsäädännöstä. Loppukaneettinaan apulaisoikeuskansleri totesi, että itse asiassa käräjäoikeus oli jättänyt henkilötietolain säännökset kokonaan huomioon ottamatta. Rikosasian asianomistajien tietoja käräjäoikeuden henkilörekisteristä ei olisi saanut luovuttaa. Apulaisoikeuskansleri antoi käräjäoikeudelle huomautuksen lainvastaisesta menettelystä.
5. Edellä mainittu kantelija oli asianajotoimiston yhteydenoton jälkeen itse pyytänyt käräjäoikeudelta kopiot asiakirjoista, joiden mukana hänen tietonsa olivat päätyneet asianajotoimistolle. Käräjäoikeus luovutti hänelle kuitenkin vain osan pyydetystä aineistosta, sillä se katsoi, ettei ole soveliasta toimittaa useiden henkilöiden tarkkoja osoitetietoja ja henkilötunnuksia edes jutun asianomistajalle.
6. Apulaisoikeuskansleri totesi tältä osin, ettei käräjäoikeus ollut menetellyt julkisuuslain mukaisesti. Päätöksessä kiinnitettiin käräjäoikeuden huomiota julkisuuslain 14 §:n 3 momentissa säädettyihin velvoitteisiin ilmoittaa asiakirjan pyytäjälle kieltäytymisen syy, antaa hänelle tieto siitä, että asia voidaan saattaa viranomaisen ratkaistavaksi sekä antaa asiakirjapyyntöön tarvittaessa valituskelpoinen päätös. Käräjäoikeuden menettelyn moitittavuutta kantelijaan nähden korosti päätöksen mukaan se, että asianajotoimiston omia tarkoituksiaan varten tekemään vastaavanlaiseen tietopyyntöön käräjäoikeus oli suostunut.
7. Tapauksen valossa näyttää siltä, että käräjäoikeuksilla on julkisuuslainsäädännön tiimoilta vielä aika paljon opiskeltavaa, vaikka laki viranomaisten toiminnan julkisuudesta (621/1999) on ollut voimassa lähes parikymmentä vuotta ja laki oikeudenkäynnin julkisuudesta yleisissä tuomioistuimissa (370/2007) melkein 10 vuotta. Mutta ehkä tilanne ainakin Oulussa korjautuu pian, sillä siellä käräjäoikeuden uudeksi laamanniksi nimitettiin muutama kuukausi sitten Antti Savela, joka on kuulunut oikeudenkäynnin julkisuutta koskevan lainsäädännön keskeisiin valmistelijoihin.
Apulaisoikeuskanslerin päätös 4.11.2016
13. KKO 2016:81. Reformatio in peius -kielto
1. Reformatio in peius -kielto on normi, joka sääntelee muutoksenhakutuomioistuimen tutkimisvallan rajoja. Kiellon mukaan muutoksenhaussa, siis valitusmenettelyssä, on voimassa pääsääntönä, että valituksenalaista tuomiota ei saa muuttaa valittajan vahingoksi eikä vastapuolen eduksi, jos viimeksi mainittu ei ole hakenut muutosta.
2. Oikeuskirjallisuudessa kiellosta käytetään toisinaan nimikettä huonontamiskielto, joka on suora käännös saksankielisestä ilmaisusta Verschlecterungsvebot; itse en pidä termiä huonontamiskielto kovin onnistuneena. Tätä nimikettä myös korkein oikeus (KKO) käyttää alla selostetussa tuomiossaan; puhun tässä yksinkertaisesti vain peius -kiellosta. Sen vastakohta on reformatio in melius -kielto, jonka mukaan tuomiota ei ole lupa muuttaa valittajan eduksi enemmälti tai muilta osin kuin tämä on vaatinut.
3. Peius -kieltoa sovellettaessa yksin valittava osapuoli voi luottaa siihen, ettei tuomio tulisi muuttumaan hänen vahingokseen, jolloin hän voi ilman mainittua vaaraa valittaa ja katsoa, saisiko hän ylemmästä instanssista aiempaa edullisemman tuomion. Siinä tapauksessa, että myös vastapuoli valittaa tai tekee vastavalituksen, reformatio in peius -kielto ei ole voimassa.
4. Peius -kiellosta ei ole Suomen laissa - vieläkään - yleistä nimenomaista säännöstä, mutta sitä noudatetaan vakiintuneen oikeuskäytännön perusteella eräin poikkeuksin sekä siviili- että rikosprosessissa. Olen kirjoittanut refomatio in peius -kiellon soveltamista käsittelevän väitöskirjan, joka ilmestyi 1977. Kirjan alaotsikon mukaan kysymyksessä on tutkimus tuomioistuimen tutkimisvallan laajuudesta yksipuolisessa muutoksenhaussa erityisesti rikosprosessia silmällä pitäen.
5. Rikosasiassa reformatio in peius -kiellolla on valituksen tekemistä harkitsevan ja langettavasta tuomiosta yksin valittavan syytetyn oikeusturvan kannalta tärkeä merkitys. Kielto ei koske virallisen syyttäjän tekemää valitusta, sillä tuolloin ylempi oikeus voi muuttaa alemman tuomioistuimen tuomiota rangaistusvaatimuksen osalta syytetyn eduksi (OK 26:2.2). Syytetyn yksin valittaessa syyttäjä voi kuitenkin vastavalitusoikeutta käyttämällä estää peius -kiellon soveltamisen. Rikosasiassa on hovioikeusprosessin osalta tavallista, että syytetty valittaa rangaistuksen mittaamisesta, jolloin syyttäjä voi katsoa tarpeelliseksi saattaa myös rangaistuksen koventamista puoltavat seikat ylemmän oikeuden tutkittavaksi ja vaatia rangaistuksen muuttamista. Tähän hänelle tarjoutuu mahdollisuus vastavalituksen avulla.
6. Riita-asiassa peius -kiellon katsotaan perustuvan oikeusturvaseikkojen ohella asianosaisten määräämisperiaatteeseen, jonka mukaan tuomioistuin on sidottu asianosaisten esittämiin vaatimuksiin. Kiellolla on käytännössä merkitystä osavoittotilanteessa, jolloin asianosaiset ovat voittaneet ja hävinneet asian osittain ja heistä vain toinen hakee tuomioon muutosta.
7. Korkein oikeus antoi toissa päivänä pitkästä aikaa reformatio in peius -kieltoa riita-asiassa koskevan ennakkopäätöksen (KKO 2016:81). Ratkaisu koskee kiellon soveltamista osakeyhtiön hallituksen jäsenen korvausvelvollisuutta koskevassa asiassa, jossa käräjäoikeuden tuomiosta valitti hovioikeuteen ainoastaan korvausvelvolliseksi tuomittu vastaaja A.
8. Konkurssipesä vaati käräjäoikeudessa, että A velvoitetaan yhteisvastuullisesti toisen henkilön kanssa suorittamaan konkurssipesälle 41 121,21 euroa korkoineen. Kanteen mukaan A oli yhtiön hallituksen jäsenenä vastuussa siitä, että yhtiön kirjanpito oli ollut asianmukaisesti hoidettu ja että yhtiön varoja oli käytetty liiketaloudellisten perusteiden mukaisesti. A oli vastoin osakeyhtiölain säännöksiä myötävaikuttanut siihen, että yhtiöstä oli jaettu varoja yhtiön vahingoksi. Kysymys oli yhtiön erityistilintarkastuksen selvittelytilille kirjatuista, pääosin luottokorttiveloituksista koostuvista eristä, joiden osalta kirjanpitoon ei ollut ollut liitetty selvitystä menojen yhteydestä liiketoimintaan.
9. A kiisti kanteen ja totesi menojen kohdistuneen yhtiön liiketoimintaan. Hän oli toiminut hallituksen jäsenenä huolellisesti. A:n mukaan vahingonkorvausta tuli joka tapauksessa sovitella.
2. Oikeuskirjallisuudessa kiellosta käytetään toisinaan nimikettä huonontamiskielto, joka on suora käännös saksankielisestä ilmaisusta Verschlecterungsvebot; itse en pidä termiä huonontamiskielto kovin onnistuneena. Tätä nimikettä myös korkein oikeus (KKO) käyttää alla selostetussa tuomiossaan; puhun tässä yksinkertaisesti vain peius -kiellosta. Sen vastakohta on reformatio in melius -kielto, jonka mukaan tuomiota ei ole lupa muuttaa valittajan eduksi enemmälti tai muilta osin kuin tämä on vaatinut.
3. Peius -kieltoa sovellettaessa yksin valittava osapuoli voi luottaa siihen, ettei tuomio tulisi muuttumaan hänen vahingokseen, jolloin hän voi ilman mainittua vaaraa valittaa ja katsoa, saisiko hän ylemmästä instanssista aiempaa edullisemman tuomion. Siinä tapauksessa, että myös vastapuoli valittaa tai tekee vastavalituksen, reformatio in peius -kielto ei ole voimassa.
4. Peius -kiellosta ei ole Suomen laissa - vieläkään - yleistä nimenomaista säännöstä, mutta sitä noudatetaan vakiintuneen oikeuskäytännön perusteella eräin poikkeuksin sekä siviili- että rikosprosessissa. Olen kirjoittanut refomatio in peius -kiellon soveltamista käsittelevän väitöskirjan, joka ilmestyi 1977. Kirjan alaotsikon mukaan kysymyksessä on tutkimus tuomioistuimen tutkimisvallan laajuudesta yksipuolisessa muutoksenhaussa erityisesti rikosprosessia silmällä pitäen.
5. Rikosasiassa reformatio in peius -kiellolla on valituksen tekemistä harkitsevan ja langettavasta tuomiosta yksin valittavan syytetyn oikeusturvan kannalta tärkeä merkitys. Kielto ei koske virallisen syyttäjän tekemää valitusta, sillä tuolloin ylempi oikeus voi muuttaa alemman tuomioistuimen tuomiota rangaistusvaatimuksen osalta syytetyn eduksi (OK 26:2.2). Syytetyn yksin valittaessa syyttäjä voi kuitenkin vastavalitusoikeutta käyttämällä estää peius -kiellon soveltamisen. Rikosasiassa on hovioikeusprosessin osalta tavallista, että syytetty valittaa rangaistuksen mittaamisesta, jolloin syyttäjä voi katsoa tarpeelliseksi saattaa myös rangaistuksen koventamista puoltavat seikat ylemmän oikeuden tutkittavaksi ja vaatia rangaistuksen muuttamista. Tähän hänelle tarjoutuu mahdollisuus vastavalituksen avulla.
6. Riita-asiassa peius -kiellon katsotaan perustuvan oikeusturvaseikkojen ohella asianosaisten määräämisperiaatteeseen, jonka mukaan tuomioistuin on sidottu asianosaisten esittämiin vaatimuksiin. Kiellolla on käytännössä merkitystä osavoittotilanteessa, jolloin asianosaiset ovat voittaneet ja hävinneet asian osittain ja heistä vain toinen hakee tuomioon muutosta.
7. Korkein oikeus antoi toissa päivänä pitkästä aikaa reformatio in peius -kieltoa riita-asiassa koskevan ennakkopäätöksen (KKO 2016:81). Ratkaisu koskee kiellon soveltamista osakeyhtiön hallituksen jäsenen korvausvelvollisuutta koskevassa asiassa, jossa käräjäoikeuden tuomiosta valitti hovioikeuteen ainoastaan korvausvelvolliseksi tuomittu vastaaja A.
8. Konkurssipesä vaati käräjäoikeudessa, että A velvoitetaan yhteisvastuullisesti toisen henkilön kanssa suorittamaan konkurssipesälle 41 121,21 euroa korkoineen. Kanteen mukaan A oli yhtiön hallituksen jäsenenä vastuussa siitä, että yhtiön kirjanpito oli ollut asianmukaisesti hoidettu ja että yhtiön varoja oli käytetty liiketaloudellisten perusteiden mukaisesti. A oli vastoin osakeyhtiölain säännöksiä myötävaikuttanut siihen, että yhtiöstä oli jaettu varoja yhtiön vahingoksi. Kysymys oli yhtiön erityistilintarkastuksen selvittelytilille kirjatuista, pääosin luottokorttiveloituksista koostuvista eristä, joiden osalta kirjanpitoon ei ollut ollut liitetty selvitystä menojen yhteydestä liiketoimintaan.
9. A kiisti kanteen ja totesi menojen kohdistuneen yhtiön liiketoimintaan. Hän oli toiminut hallituksen jäsenenä huolellisesti. A:n mukaan vahingonkorvausta tuli joka tapauksessa sovitella.
10. Helsingin käräjäoikeus totesi tuomiossaan A:n toimineen hallituksen jäsenenä tuottamuksellisesti. Vaaditusta korvaussummasta eli 41.121,21 eurosta 5.000 euron suuruinen luottokorttiveloituksiin liittyvä määrä oli käräjäoikeuden arvion mukaan kuitenkin liittynyt yhtiön liiketoimintaan. Muilta osin selvittelytilillä mainitut varat oli nostettu vastoin osakeyhtiölain säännöksiä. Korvauksen sovittelulle ei ollut perustetta. Käräjäoikeus velvoitti A:n suorittamaan asiassa aikaisemmin korvausvelvolliseksi tuomitun henkilön kanssa yhteisvastuullisesti konkurssipesälle 36 121,21 euroa korkoineen.
11. A valitti yksin tuomiosta hovioikeuteen ja vaati, että käräjäoikeuden tuomio kumotaan ja konkurssipesän kanne hylätään 2 634 euroa ylittävältä osalta. Hänen mukaansa kaikki selvittelytilin menot 2 634 euron erää lukuun ottamatta olivat olleet liiketoimintaan liittyneitä kuluja.
12. Konkurssipesä ei valittanut käräjäoikeuden tuomiosta. Vastauksessaan se vaati valituksen hylkäämistä ja totesi hyväksyneensä käräjäoikeuden ratkaisun siltä osin kuin 5 000 euron oli katsottu liittyneen yhtiön liiketoimintaan. Konkurssipesä katsoi tämän riittävän vastuun rajoittamiseksi.
13. Helsingin hovioikeus katsoi 27.3.2105 antamassaan tuomiossa, että asiassa oli kysymys siitä, onko A velvollinen maksamaan konkurssipesälle yhtiön varoista käytetyt 41 121,21 euroa yhteisvastuullisesti aikaisemmin maksuvelvolliseksi velvoitetun toisen hallituksen jäsenen kanssa. Vaadittu määrä koostui hovioikeuden mukaan A:n ja muiden kortinhaltijoiden luottokorttiveloituksista sekä kolmesta "Sampo-kuittaukset", "052009 ei tositetta" ja "Smart" -nimisestä erästä.
14. Hovioikeus arvioi A:n itse käyttämän luottokortin veloitusten osalta hänen vastuutaan osakeyhtiölain varojenjakoa ja -palautusvelvollisuutta koskevien säännösten pohjalta ja katsoi hänen olevan velvollinen palauttamaan maksut. Muiden henkilöiden hallussa olleiden luottokorttien veloitusten osalta hovioikeus katsoi, että A on hallituksen jäsenenä velvollinen korvaamaan huolimattomasta menettelystään aiheutuneen vahingon. Perustetta korvauksen sovittelulle ei ollut. Muiden, yhteensä 9 620,78 euron suuruisten erien osalta ei ollut esitetty selvitystä siitä, että A olisi laiminlyönyt huolellisuusvelvoitteensa. Näillä perusteilla hovioikeus alensi A:n maksettavaksi tuomitun määrän 31 890,61 euroksi korkoineen.
15. A vaati KKO:ssa, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja kanne hylätään 26 500,43 euron ylittävältä osalta. A:n mukaan käräjäoikeuden hylkäämä 5.000 euron määrä on koskenut nimenomaisesti yhtiön liiketoimintaan liittyneitä luottokorttilaskuja. Sen sijaan hovioikeudessa hylätyksi tullut 9.620,78 euron määrä on liittynyt muihin kuin luottokorttiveloituksiin. A:n mukaan hovioikeuden olisi tullut vähentää mainittu summa käräjäoikeuden tuomitsemasta määrästä eikä alkuperäisen kanteen tarkoittamasta määrästä. A:n mielestä hovioikeuden menettely on ollut selvästi virheellistä ja johtanut huonontamiskiellon, siis reformatio in peius -kiellon, vastaiseen lopputulokseen.
16. Vastauksessaan konkurssipesä vaati, että valitus tuli hylätä. Pesä katsoi, että hovioikeuden vähentämään määrään ovat sisältyneet käräjäoikeuden vähentämät 5 000 euroa. Hovioikeuden ratkaisu ei pesän mukaan ollut huonontamiskiellon vastainen.
17. KKO päätyi katsomaan, että konkurssipesän kanteessa ei ollut kyse useammasta itsenäisestä kannevaatimuksesta, vaan ainoastaan yhdestä kannevaatimuksesta. Lähinnä tällä perustella se katsoi, ettei hovioikeus ollut rikkonut huonontamiskieltoa tuomiossaan, joka oli kokonaisuutena arvioiden ollut A:lle lopputulokseltaan käräjäoikeuden tuomiota edullisempi. Hovioikeuden tuomiota ei muutettu.
Ratkaisu KKO 2016:81
18. Asiassa oli siis kysymys siitä, oliko käräjäoikeuden hylkäämää 5 000 euron suuruista erää pidettävä siten itsenäisenä, että peius -kieltoa tulisi arvioida sen osalta erikseen riippumatta siitä, että hovioikeuden ratkaisu on kokonaisuudessaan ollut A:lle edullisempi.
19. KKO:n jäsenistö katsoi, että kun mainittua käräjäoikeuden hylkäämää 5 000 euron erää ei ollut pesän kanteessa vaadittu erikseen, vaan se oli sisältynyt muiden korvauserien tavoin vaadittuun noin 41 000 euron "könttäsummaan", hovioikeus ei ollut rikkonut peius -kieltoa sillä perusteella, että se alensi A:n maksettavaksi tuomitun kokonaiskorvauksen määrää.
20. KKO:n kantaa ei voida suoranaisesti moittia virheelliseksi, vaikka asiassa olisi aivan hyvin voitu päätyä myös vastakkaiselle kannalle. Tämä käy ilmi esittelijä Ilkka Lahtisen seikkaperäisestä ja hyvin perustellusta mietinnöstä. KKO:n jäsenistön perustelut ovat suppeat ja sisältävät minusta lähinnä muodollisia näkökohtia, joita ei voida reformatio in peius -kiellon soveltamisen kannalta pitää kovin merkityksellisinä. Perusteluissa korostetaan pariin otteeseen sitä, että asiassa on ollut kysymys siitä, onko A rikkonut OYL:n säännöksiä vai onko hänen katsottava toimineen kyseisen lain velvoitteiden mukaisesti. Näin jutussa toki on ollut asian laita vaatimusten perusteiden osalta, mutta peius -kiellon soveltamisen kannalta mainituilla perusteilla ei nähdäkseni ole ratkaisevaa merkitystä silloin, kun kysymys on korvauserien määristä ja niiden muuttamisesta.
21. Vaikka kanteessa on muodollisesti ollut kysymys vain yhdestä vaatimuksesta, tuo vaatimus olisi voitu aika helposti jakaa tai erotella itsenäisiin vaatimuksiin, jotka ovat myös perustuneet useampaan itsenäiseen oikeustosisekastoon. Vaikka tätä erottelua ei tehty kanteessa, käräjäoikeus on itse asiassa menetellyt näin poimiessaan selvittelytileiltä erilleen 5 000 euron suuruisen erän, joka oli liittynyt edustuskuluina yhtiön liiketoimintaan. Sitä muodollista näkökohtaa, miten pesä oli korvausvaatimuksen kanteessa yksilöinyt tai jättänyt yksilöimättä, ei minusta voida, vaikka KKO on näin tehnyt, pitää reformatio in peius -kiellon soveltamisen kannalta ratkaiseva kriteerinä. Mainittua 5 000 euron erää ei ollut saatettu asianmukaisella tavalla hovioikeuden tutkittavaksi, vaan pesä oli päin vastoin vastauksessaan lausunut, että se hyväksyy ko. osin käräjäoikeuden ratkaisun. Näin ollen hovioikeus ei olisi saanut ottaa ko. erän osalta asiaa tutkittavaksi eikä katsoa, että A oli sen osalta korvausvelvollinen. Reformatio in peius -kieltoa voidaan siten perustellusti väittää rikotun, vaikka hovioikeus onkin kompensoinut A:n kärsimän "erätappion" alentamalla kokonaiskorvauksen määrää.
15. A vaati KKO:ssa, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja kanne hylätään 26 500,43 euron ylittävältä osalta. A:n mukaan käräjäoikeuden hylkäämä 5.000 euron määrä on koskenut nimenomaisesti yhtiön liiketoimintaan liittyneitä luottokorttilaskuja. Sen sijaan hovioikeudessa hylätyksi tullut 9.620,78 euron määrä on liittynyt muihin kuin luottokorttiveloituksiin. A:n mukaan hovioikeuden olisi tullut vähentää mainittu summa käräjäoikeuden tuomitsemasta määrästä eikä alkuperäisen kanteen tarkoittamasta määrästä. A:n mielestä hovioikeuden menettely on ollut selvästi virheellistä ja johtanut huonontamiskiellon, siis reformatio in peius -kiellon, vastaiseen lopputulokseen.
16. Vastauksessaan konkurssipesä vaati, että valitus tuli hylätä. Pesä katsoi, että hovioikeuden vähentämään määrään ovat sisältyneet käräjäoikeuden vähentämät 5 000 euroa. Hovioikeuden ratkaisu ei pesän mukaan ollut huonontamiskiellon vastainen.
17. KKO päätyi katsomaan, että konkurssipesän kanteessa ei ollut kyse useammasta itsenäisestä kannevaatimuksesta, vaan ainoastaan yhdestä kannevaatimuksesta. Lähinnä tällä perustella se katsoi, ettei hovioikeus ollut rikkonut huonontamiskieltoa tuomiossaan, joka oli kokonaisuutena arvioiden ollut A:lle lopputulokseltaan käräjäoikeuden tuomiota edullisempi. Hovioikeuden tuomiota ei muutettu.
Ratkaisu KKO 2016:81
18. Asiassa oli siis kysymys siitä, oliko käräjäoikeuden hylkäämää 5 000 euron suuruista erää pidettävä siten itsenäisenä, että peius -kieltoa tulisi arvioida sen osalta erikseen riippumatta siitä, että hovioikeuden ratkaisu on kokonaisuudessaan ollut A:lle edullisempi.
19. KKO:n jäsenistö katsoi, että kun mainittua käräjäoikeuden hylkäämää 5 000 euron erää ei ollut pesän kanteessa vaadittu erikseen, vaan se oli sisältynyt muiden korvauserien tavoin vaadittuun noin 41 000 euron "könttäsummaan", hovioikeus ei ollut rikkonut peius -kieltoa sillä perusteella, että se alensi A:n maksettavaksi tuomitun kokonaiskorvauksen määrää.
20. KKO:n kantaa ei voida suoranaisesti moittia virheelliseksi, vaikka asiassa olisi aivan hyvin voitu päätyä myös vastakkaiselle kannalle. Tämä käy ilmi esittelijä Ilkka Lahtisen seikkaperäisestä ja hyvin perustellusta mietinnöstä. KKO:n jäsenistön perustelut ovat suppeat ja sisältävät minusta lähinnä muodollisia näkökohtia, joita ei voida reformatio in peius -kiellon soveltamisen kannalta pitää kovin merkityksellisinä. Perusteluissa korostetaan pariin otteeseen sitä, että asiassa on ollut kysymys siitä, onko A rikkonut OYL:n säännöksiä vai onko hänen katsottava toimineen kyseisen lain velvoitteiden mukaisesti. Näin jutussa toki on ollut asian laita vaatimusten perusteiden osalta, mutta peius -kiellon soveltamisen kannalta mainituilla perusteilla ei nähdäkseni ole ratkaisevaa merkitystä silloin, kun kysymys on korvauserien määristä ja niiden muuttamisesta.
21. Vaikka kanteessa on muodollisesti ollut kysymys vain yhdestä vaatimuksesta, tuo vaatimus olisi voitu aika helposti jakaa tai erotella itsenäisiin vaatimuksiin, jotka ovat myös perustuneet useampaan itsenäiseen oikeustosisekastoon. Vaikka tätä erottelua ei tehty kanteessa, käräjäoikeus on itse asiassa menetellyt näin poimiessaan selvittelytileiltä erilleen 5 000 euron suuruisen erän, joka oli liittynyt edustuskuluina yhtiön liiketoimintaan. Sitä muodollista näkökohtaa, miten pesä oli korvausvaatimuksen kanteessa yksilöinyt tai jättänyt yksilöimättä, ei minusta voida, vaikka KKO on näin tehnyt, pitää reformatio in peius -kiellon soveltamisen kannalta ratkaiseva kriteerinä. Mainittua 5 000 euron erää ei ollut saatettu asianmukaisella tavalla hovioikeuden tutkittavaksi, vaan pesä oli päin vastoin vastauksessaan lausunut, että se hyväksyy ko. osin käräjäoikeuden ratkaisun. Näin ollen hovioikeus ei olisi saanut ottaa ko. erän osalta asiaa tutkittavaksi eikä katsoa, että A oli sen osalta korvausvelvollinen. Reformatio in peius -kieltoa voidaan siten perustellusti väittää rikotun, vaikka hovioikeus onkin kompensoinut A:n kärsimän "erätappion" alentamalla kokonaiskorvauksen määrää.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)