56. Timo Saranpää: Ruotsin HD:n ratkaisu näyttökynnyksestä vakuutusasiassa

Johdatus aiheeseen

1. Ruotsin korkein oikeus (högsta domstolen) on 11. heinäkuuta 2017 antanut ratkaisun, jossa otettiin kantaa siihen, millaista näyttökynnystä tuli soveltaa arvioitaessa sitä, oliko vakuutuksenottaja suoriutunut todistustaakastaan. Professori (em.) Jyrki Virolainen on pyytänyt minua kommentoimaan kyseistä tapausta Prosessioikeusblogissa, joten esittelen seuraavaksi tapauksen ja esitän joitakin ajatuksia sen johdosta. Olen tutustunut ratkaisuun högsta domstolenin verkkosivuilla  

http://www.hogstadomstolen.se/Domstolar/hogstadomstolen/Avgoranden/2017/2017-07-11%20T%203950-16%20Dom.pdf) 

sekä maksullisessa InfoTorg Juridik -palvelussa, johon on högsta domstolenin taltiokappaleen lisäksi skannattu alempien tuomioistuinten, eli Tukholman käräjäoikeuden ja Svean hovioikeuden, ratkaisut.

2. Tapauksessa oli kysymys käräjäoikeudessa, kuten hovioikeudessakin, siitä, oliko vakuutustapahtuma sattunut, sekä siitä, mikä siinä tapauksessa oli vakuutuskorvauksen määrä. Jutun prejudikaattikysymys, eli sovellettava näyttökynnys, koski kuitenkin vain vakuutustapahtuman sattumista, joten seuraavassa ei käsitellä korvauksen määrää koskevia kysymyksiä.

Tuomioistuinten ratkaisut pääpiirteissään

3. Riidatonta oli, että kantajana olleella vakuutuksenottajalla (RM) oli väitetyn vakuutustapahtuman sattumisaikaan 4.12.2013 ollut voimassa vastaajana olleen vakuutusyhtiön (GF) myöntämät ajoneuvovakuutus ja kotivakuutus, joihin molempiin oli kuulunut varkausturva. 

4. RM oli 4.12.2013 tehnyt GF:lle vahinkoilmoituksen, jonka mukaan hänen henkilöautonsa oli ryöstetty. Anastus oli RM:n mukaan sattunut hänen asuntonsa viereisen autokatoksen ulkopuolella. RM oli ostanut kyseisen auton vain joitakin viikkoja aikaisemmin. 

5. RM:ltä anastettu henkilöauto löytyi sittemmin, noin vuoden kuluttua anastuksesta, erään sairaalan pysäköintialueelta lukittuna ja ilman rekisterikilpiä. Autossa oli erinäisiä vahinkoja, ja sen valmistenumero oli raaputettu pois. RM myi auton myöhemmin.

6. RM vaati alioikeudessa, että GF velvoitetaan suorittamaan hänelle erinäisiä vakuutuskorvauksia korkoineen. RM vetosi vaatimustensa tueksi siihen, että henkilöauto ja sen mukana anastettu omaisuus olivat olleet vakuutettuina GF:ssä. Koska omaisuutta ei ollut löydetty 30 päivässä, GF oli velvollinen suorittamaan vakuutuskorvauksen. GF vastusti kannetta väittäen, että ajoneuvoa ei ollut anastettu RM:n väittämällä tavalla eikä yhtiö ollut velvollinen suorittamaan RM:lle korvausta, koska hän ei ollut näyttänyt, että vakuutustapahtuma olisi sattunut.

7. Alioikeudessa esitettiin näyttönä RM:n kuuleminen totuusvakuutuksen nojalla sekä kuulusteltiin hänen nimeäminään todistajina hänen naapuriaan, naista, jonka kanssa RM oli väitetyn vakuutustapahtuman sattumisen aikaan keskustellut puhelimessa, rikostutkinnan suorittanutta poliisimiestä sekä RM:n isää ja veljeä. GF kuulusteli todistajana yhtiön työntekijää. Molemmat asianosaiset esittivät lisäksi kirjallista todistelua.

8. Alioikeus katsoi tuomionsa perusteluissa, että RM:llä oli todistustaakka sellaisista seikoista, joiden perusteella hän oli oikeutettu vakuutuskorvaukseen. Asianosaisten näkemykset siitä, millaista näyttökynnystä vakuutustapahtuman sattumisen osalta tuli soveltaa, olivat kuitenkin eronneet toisistaan. RM oli katsonut, että jutussa tuli soveltaa högsta domstolenin ratkaisusta NJA 1984 s. 501 I ja II ilmeneviä oikeusohjeita. GF:n mukaan näyttökynnystä tuli arvioida högsta domstolenin ratkaisusta NJA 2006 s. 721 ilmenevien oikeusohjeiden mukaisesti.

9. Alioikeuden mukaan ratkaistavana ollut tilanne oli verrattavissa lähinnä vakuutusyhtiön viittaamaan tapaukseen. Siinä, kuten ratkaistavanakin olleessa tapauksessa, vakuutuksenottaja oli itse ollut paikalla väitetyn vakuutustapahtuman sattumisen aikaan, mutta vahingon aiheuttaja oli jäänyt tuntemattomaksi. Tämän vuoksi näyttökynnys tuli arvioida ratkaisun NJA 2006 s. 721 mukaisesti, eli sitä vaihtoehtoa, että vakuutustapahtuma oli sattunut, tuli pitää ”selvästi todennäköisempänä” (ruots. ”klart mer sannolikt”) kuin sitä, että näin ei ole ollut.

10. Alioikeus katsoi näytöstä tekemissään johtopäätöksissä ensinnäkin, että kantajan väittämä tapahtumainkulku – se, että tuntematon mies oli anastanut kantajan auton hänen silmiensä alla – oli epätavallinen, mutta ei mahdoton. Kantajalla ei myöskään ollut erityistä taloudellista vaikutinta väärän vahinkoilmoituksen tekemiseen. Eräät seikat viittasivat kuitenkin siihen, että kantaja, joka oli vähän aikaisemmin yrittänyt myydä kyseistä autoa, oli tosiasiassa halunnut myydä sen innokkaammin kuin hän oli todistelutarkoituksessa kertonut. Kun väitetty vakuutustapahtuma oli sattunut kantajan ollessa paikalla, mutta tapahtumalla ei hänen lisäkseen ollut muita (silminnäkijä)todistajia, kantajan antamien tietojen ja hänen uskottavuutensa arviointi oli alioikeuden mukaan joka tapauksessa jutun kannalta ratkaisevassa asemassa. 

11. Alioikeus kiinnitti kantajan kertomuksen arvioinnissa huomiota siihen, että hänen vakuutustapahtumasta antamansa tiedot olivat muuttuneet useita kertoja. Alioikeuden mukaan eräät pienemmät eroavaisuudet eri kertomusten välillä saattoivat selittyä sillä, että eri tilanteissa tilanteissa eri henkilöt  olivat tehneet tapahtumista  muistiinpanoja RM:n kertoman perusteella. Tällöin voi sattua vähäisiä väärinymmärryksiä ja epäselvyyksiä. RM oli kertonut tapahtumista ”olennaisilta osilta” (”i allt väsentligt”) samalla tavalla esitetyssä selvityksessä ja käräjäoikeudessa. 

12. Lisäksi kantajan kertomusta oli tukenut hänen käyttäytymisestään tapahtuma-aikaan esitetty näyttö. Todistajana kuultu naapuri oli kertonut, että RM oli soittanut hänelle kyseisenä aamuna hyvin kiihtyneessä tilassa. RM oli todistajan mukaan kertonut hänelle ryöstöstä samalla tavalla kuin alioikeudessa. RM oli lisäksi samana päivänä tehnyt rikosilmoituksen ja vahinkoilmoituksen vakuutusyhtiölle sekä vaihdattanut asuntonsa lukot.

13. Alioikeuden mukaan kantajan kannalta raskauttavaa oli kuitenkin se, että hän oli asiaa selvitettäessä, vakuutusyhtiön työntekijän kyseenalaistaessa kantajan antamat tiedot, muuttanut kertomustaan auton hankintahinnasta, autossa olleesta laukusta ja sen arvosta sekä lukkojen vaihdattamisesta hänen asunnossaan ja yhdessä sisarensa kanssa pitämänsä kahvilan tiloissa. Kantajan selityksiä siitä, miksi hän oli muuttanut antamiaan tietoja, ei voitu pitää ”vakuuttavina” (ruots. ”övertygande”), mikä vaikutti hänen uskottavuuteensa negatiivisesti. Lisäksi kantajan kertomus ei alioikeuden mukaan ollut yhdenmukainen sen todistajana kuullun henkilön kanssa, joka oli puhunut kantajan kanssa puhelimessa tapahtuma-aikaan. Kantajalle ei myöskään ollut aiheutunut henkilövahinkoja, vaikka hän oli kertomansa mukaan roikkunut auton kyydissä kymmenisen metriä, kun hän oli yrittänyt estää ryöstön.

14. Mainittuja seikkoja kokonaisuutena arvioidessaan alioikeus päätyi siihen, että RM:n ei voitu katsoa saattaneen auton anastuksen sattumista selvästi todennäköisemmäksi kuin sitä, että anastusta ei ollut sattunut. Alioikeus hylkäsi siten kanteen ja velvoitti RM:n korvaamaan GF:n oikeudenkäyntikulut kohtuulliseksi harkitsemallaan määrällä.

15. Svean hovioikeus, jonne RM valitti, ei toimittanut pääkäsittelyä, mutta otti selon eräistä alioikeuden ääni- ja kuvatallenteista. 

16. Hovioikeus, toisin kuin käräjäoikeus, katsoi ensinnäkin, että näyttökynnyksen osalta tuli soveltaa högsta domstolenin ratkaisun NJA 1984 s. 501 I ja II oikeusohjeita. Kyseisessä tapauksessa oli kysymys kuluttajavakuutuslain (ruots. ”konsumentsförsäkringslagen”) alaisista vakuutuksista. Siinä asetetun näyttökynnyksen mukaan vakuutuksenottajan oli katsottava suoriutuneen todistustaakastaan, ”jos jutussa esitettyjä seikkoja kokonaisuutena arvioitaessa vaikuttaa oletettavammalta, että vakuutustapahtuma on sattunut, kuin että näin ei olisi” (ruots. ”om det vid en helhetsbedömning av samtliga omständigheter framstår som mera antagligt att försäkringsfall föreligger än att så inte är förhållandet”). 

17. Hovioikeuden mukaan alioikeuden viittaama högsta domstolenin ratkaisu NJA 2006 s. 721 koski liikennevakuutuksesta maksettavaa korvausta, ja siinä kanteen hyväksymisen edellytykseksi asetettiin se, että on ”selvästi todennäköisempää”, että vahinko on aiheutunut (vakuutuksenottajan sen syyksi väitetystä seikasta) eikä jostakin muusta syystä. Hovioikeuden mukaan högsta domstolen suorittikin tapauksessa lähinnä rinnastuksen sopimuksenulkoiseen vahingonkorvaukseen. Vaikka högsta domstolen kyseisessä ratkaisussa NJA 2006 s. 721 totesi tapauksen eroavan vuoden 1984 tapauksesta siinä, että vahingonkärsijä oli itse paikalla vahingon sattuessa, se huomautti samalla, että korvausta ei vaadittu vahingonkärsijän omasta vakuutuksesta, minkä katsottiin perustelevan näyttökynnyksen asettamista korkeammalle kuin vuoden 1984 tapauksessa. 

18. Hovioikeuden mukaan RM oli ratkaistavana olleessa tapauksessa ollut itse paikalla väitetyn vakuutustapahtuman sattuessa, mutta korvausta vaadittiin hänen omasta vakuutuksestaan ja hänen omassa käytössään olleesta autosta. Hovioikeus katsoikin, että asiassa ei ollut aihetta poiketa vuoden 1984 tapauksen oikeusohjeista ja soveltaa niiden sijasta sopimuksenulkoista vahingonkorvausta ja liikennevakuutuskorvausta koskevaa näyttökynnystä. Näin ollen RM:n oli hovioikeuden mukaan katsottava suoriutuneen todistustaakastaan, jos jutussa esitettyjä seikkoja kokonaisuutena arvioiden vakuutustapahtuman sattuminen vaikuttaisi oletettavammalta kuin se, että vakuutustapahtumaa ei ole sattunut.

19. Näyttöä arvioidessaan hovioikeus katsoi alioikeuden tavoin, että anastus oli epätavanomainen, mutta ei itsessään mahdoton; että RM:llä ei ollut näytetty olleen erityistä taloudellista vaikutinta väärän vahinkoilmoituksen tekemiseen; ja että RM oli asiaa selvitettäessä kuvaillut tapahtumainkulkua olennaisilta osilta samalla tavalla. Hovioikeus, toisin kuin alioikeus, katsoi, että myös toisen todistajan kertomus tuki kantajan kertomaa, kun tämä oli jutun esitutkinnassa kertonut kantajan kanssa käymänsä puhelun sisällöstä eri tavalla kuin alioikeudessa. Hovioikeus arvioi myös kantajan kertomuksen hieman toisin kuin alioikeus ja katsoi vielä, että auton myöhempi löytyminen vahingoittuneena tuki jossakin määrin kantajan kertomusta. 

20. Asiassa esitettyjä seikkoja kokonaisuutena arvioiden hovioikeus katsoikin, että kanteen tueksi esitetty näyttö riitti ylittämään näyttökynnyksen, ja velvoitti vakuutusyhtiön suorittamaan kantajalle osan tämän vaatimista vakuutuskorvauksista sekä puolet tämän oikeudenkäyntikuluista käräjä- ja hovioikeudesta, mitä pidettiin kohtuullisena osavoittotilanteessa. 

21. Högsta domstolen selosti tuomionsa perusteluissa lyhyesti asian taustan ja jutun prejudikaattikysymyksen, joka siis koski sitä, millaista näyttökynnystä sovelletaan, kun arvioidaan sitä, onko vakuutuksenottaja suoriutunut todistustaakastaan (kohdat 1-3).

22. Högsta domstolenin ratkaisusta ilmenee, että Ruotsin oikeuskäytännössä riita-asioissa lähtökohtaisesti noudatettavan näyttökynnyksen mukaan todistustaakan jostakin seikasta kantavan asianosaisen tulee esittää siitä ”täysi näyttö” (ruots. ”full bevisning”), mikä tavataan ilmaista myös niin, että seikan tulee olla ”näytetty” (ruots. ”styrkt”). Täyttä näyttöä koskevaa pääsääntöä on kuitenkin oikeuskäytännössä täydennetty erilaisilla näyttökynnyksen alentamista tarkoittavilla säännöillä (ruots. ”bevislättnadsregler”) (kohta 4).

23. Näyttökynnystä on högsta domstolenin mukaan voitu alentaa esimerkiksi sellaisissa vahingonkorvausasioissa, joissa täyden näytön esittämiseen liittyy erityisiä hankaluuksia. Tällöin syy-yhteyttä on pidetty riittävästi näytettynä silloin, kun kantajan käsitystä vahingon syystä voidaan pitää ”selvästi todennäköisempänä” (ruots. ”klart mer sannolikt”) kuin jotakin hänen vastapuolensa esittämistä syistä. Tämä oikeusohje on todettu muun muassa ratkaisussa NJA 1977 s. 176, mutta se ilmenee myös muista tapauksista. Högsta domstolenin mukaan alioikeus oli ratkaistavana olleessa jutussa soveltanut tätä näyttökynnystä, mutta katsonut, että kantajan näyttö ei ollut lievennyksestä huolimatta riittänyt ylittämään näyttökynnystä (kohta 5). 

24. Vielä tätäkin alhaisempaa näyttökynnystä on voitu soveltaa silloin, kun vakuutuksenottaja on vaatinut vakuutuskorvausta ja väittänyt, että hänen autonsa on varastettu. Tällöin vakuutuksenottajan on katsottu suoriutuneen todistustaakastaan hovioikeuden mainitsemilla edellytyksillä. (Högsta domstolen viittasi tältä osin tapaukseen NJA 1984 s. 501 I ja II ja tapauksiin NJA 1986 s. 3 ja NJA 1986 s. 358 sekä yritysvakuutusta koskevaan tapaukseen NJA 1992 s. 113, jossa näyttökynnys on asetettu toisin.) Näyttökynnyksen alentamista on autovarkaustapauksissa perusteltu muun muassa tyypillisillä näyttövaikeuksilla sekä yksityishenkilön vakuutussuojan tarpeella. Högsta domstolenin mukaan hovioikeus oli soveltanut tätä näyttökynnystä ja katsonut, että RM oli suoriutunut todistustaakastaan (kohta 6).

25. Högsta domstolen pohti seuraavaksi vuoden 1984 tapauksen soveltamisalaa. Siinä kehitetyn säännön soveltaminen edellyttää muun ohessa erityisiä näyttövaikeuksia. Niitä voi liittyä esimerkiksi sellaisiin tilanteisiin, kun auto on varastettu, eikä vahingonkärsijä ole ollut paikalla. Tällöin hän ei tiedä, miten auto on kadonnut. Samanlaisia näyttövaikeuksia voi liittyä myös tilanteisiin, joissa vahingonkärsijä on vahingon tapahtuessa lähettyvillä, mutta joissa hän ei kuitenkaan ole tullut tietämään tapahtumasta sen ollessa käynnissä. Toisaalta sääntö ei välttämättä sovellu, vaikka vahingonkärsijä ei ole ollut paikalla. Koska säännön soveltaminen perustuu näyttövaikeuksiin, jotka liittyvät tapahtumaa koskevien havaintojen puuttumiseen, muutkin seikat kuin vahingonkärsijän omat havainnot voivat johtaa säännön soveltamatta jäämiseen. Tällöin kysymyksen täytyy olla sellaisista seikoista, jotka ovat periaatteessa omiaan johtamaan siihen, että vakuutuksenottajalle muodostuu tapahtumasta yhtä vahva käsitys, kuin jos hän itse olisi ollut paikalla. Vahingonkärsijä voi saada tietoa esimerkiksi auton lainanneelta henkilöltä, jonka on ollut auton kadotessa sen lähettyvillä, taikka naapurilta, joka on tehnyt havaintoja auton poiskuljettamisesta. Se, että auton luvattomasta käyttöön ottamisesta löytyy muuta näyttöä tai tällaista vaihtoehtoa tukevia indisioita, ei sulje pois säännön soveltamista (kohdat 7-9; högsta domstolen viittasi kohdassa 9 myös ratkaisuun NJA 1986 s. 3).

26. Högsta domstolen katsoi, että koska RH oli kertomansa mukaan ollut paikalla ja yrittänyt estää ryöstöä tapahtumasta, asiassa ei ollut syytä soveltaa ”erityistä näyttökynnyksen alentamista koskevaa sääntöä” (ruots. ”den särskilda bevislättnadsregeln”, so. ratkaisussa NJA 1984 s. 501 I ja II omaksuttua näyttökynnystä, TS). Sen asemesta tuli soveltaa sitä alennettua näyttökynnystä, jota syy-yhteyttä arvioitaessa normaalisti noudatetaan. Jotta RH:lla olisi oikeus vakuutuskorvaukseen, hän täytyi siis saattaa selvästi todennäköisemmäksi, että hänen korvausvaatimuksensa perusteeksi vetoama tapahtuma oli sattunut, kuin että näin ei olisi. 

27. Koska hovioikeus ei ollut arvioinut näyttöä tämän jonkin verran korkeamman näyttökynnyksen mukaisesti, högsta domstolen palautti asian hovioikeuteen uudelleen käsiteltäväksi ja velvoitti hovioikeuden antamaan lausunnon myös oikeudenkäyntikuluista.

Eräitä ajatuksia tapauksen johdosta

28. Näyttökynnyksellä tarkoitetaan, kuten tapauksesta voidaan päätellä, sitä todennäköisyyden astetta, joka jostakin oikeustosiseikasta esitetyllä näytöllä tulee olla, jotta tuomioistuin voi ottaa kyseisen seikan tuomion perusteeksi. Näyttökynnys liittyy todistustaakkaan, joka puolestaan määrittelee sen, kumman (tai kenen) asianosaisen vahingoksi jonkin oikeustosiseikan näyttämättä jääminen koituu. Erityisesti Ruotsin oikeuskirjallisuudessa suositun ilmauksen mukaan näyttökynnys ”täsmentää” todistustaakkaa, ja sellaista todistustaakkasäännöstä, joka ei sisällä määräyksiä näyttökynnyksestä, on voitu pitää ”mitäänsanomattomana”.

29. Näyttökynnys ilmentää samalla sitä, millainen riski ollaan valmiita ottamaan siitä, että tuomiosta muodostuu väärä. Näyttökynnystä onkin ruotsalaisessa oikeuskirjallisuudessa osuvasti luonnehdittu todistustaakan ”oikeuspoliittiseksi osaksi”. Tämä ajatus käy hyvin ilmi esimerkiksi rikosprosessissa noudatettavasta tuomitsemiskynnyksestä. Rikosasioissa langettavan tuomion antaminen edellyttää oikeudenkäymiskaaren (OK) 17 luvun 3 §:n 2 momentin mukaisesti sitä, että vastaajan syyllisyydestä ei jää varteenotettavaa epäilyä. Tuomitsemiskynnyksen ylittyminen edellyttää siten varsin vakuuttavaa näyttöä, koska väärää langettavaa tuomiota pidetään eri syiden vuoksi vahingollisempana kuin virheellistä vapauttavaa tuomiota.

30. Ruotsissa riita-asioiden lähtökohtainen näyttökynnys – tai normaalinäyttökynnys – on ”täyden näytön” (”full bevisning”) vaatimus, kuten högsta domstolenin ratkaisussa todetaan. ”Täyden näytön” asema pääsääntönä Ruotsin laissa voidaan päätellä jo rättegångsbalkenista, jonka 35 luvun 5 §:ssä säädetään vahingon määrän kohtuusarvioinnista muun ohessa silloin, kun vahingosta ei voida esittää lainkaan täyttä näyttöä tai kun sellaisen näytön esittämiseen liittyy vaikeuksia. Högsta domstolenin ratkaisukäytännössä normaalinäyttökynnyksen on myös muissa ratkaisuissa kuin tarkasteltavana olevassa tapauksessa katsottu edellyttävän sitä, että todistustaakan jostakin seikasta kantava asianosainen ”vahvistaa” tai ”näyttää” (ruots. ”styrka”) kyseisen seikan (ks. esim. NJA 1993 s. 764).

31. Ruotsissa näyttökynnystä on kuitenkin tyypillisesti alennettu sellaisissa tilanteissa, joihin on liittynyt erityisiä todisteluvaikeuksia. Högsta domstolenin oikeuskäytännössä erilaisissa tilanteissa on käytetty erilaisia kynnyksiä. ”Todennäköisempää” (ruots. ”mer sannolikt”) näyttöä on edellytetty silloin, kun kysymys on ollut vakuutustapahtumasta ja vakuutuksenottaja on ollut kuluttaja (ks. tässä tapauksessa viitattu NJA 1984 s. 501 I ja II) sekä työnantajan huolimattomuuden ja työntekijän psyykkisten ja neurologisten oireiden välisestä syy-yhteydestä tilanteessa, jossa kantaja oli tullut työkyvyttömäksi työnantajansa palveluksessa (NJA 1978 s. 281). ”Selvästi todennäköisempää” (ruots. ”klart mer sannolikt”) näyttöä on edellytetty ainakin silloin, kun kysymys on ollut sopimuksenulkoisesta tai sopimusperusteisesta vahingonkorvauksesta, ja asianosaisten välinen riita on kohdistunut vahingon ja sen syyksi väitetyn seikan väliseen syy-yhteyteen (ks. esim. NJA 1977 s. 176, NJA 1981 s. 622, NJA 1982 s. 421 ja NJA 2001 s. 657); tilanteessa, jossa veneenmoottoria oli korjattu kaksi kertaa ja jossa toimeksiantaja kiisti toista korjauskertaa koskevan maksuvelvollisuuden väittäen, että ensimmäinen korjauspalvelu oli suoritettu virheellisesti (ks. NJA 1991 s. 481); vakuutustapahtuman sattumisesta silloin, kun vakuutuksenottaja on ollut elinkeinonharjoittaja (ks. NJA 1992 s. 113).

32. Oikeuskirjallisuudessa on katsottu, että näyttökynnyksen korkeuden lähempi määrittely silloin, kun lakiin sisältyy jokin todennäköisyysilmaus, on varsin vaikeaa jo siksi, että eri henkilöt saattavat mieltää esim. ilmaisun ”todennäköinen” varmuustason eri tavalla. Lisäksi sen, millaista riittävyyskynnystä lainsäätäjä on kulloinkin tavoitellut, on katsottu jäävän pitkälti arvailujen varaan (ks. Juha Lappalainen: Siviiliprosessioikeus II. Helsinki 2001 s. 343). 

33. Tämä näkemys pitää paikkansa, mutta toisaalta tarkasteltavana oleva ratkaisu osoittaa mielestäni sen, että näyttökynnysilmauksilla voi riita-asiassakin olla samanlainen näytön arviointia ja tuomioiden perustelemista ohjaava vaikutus kuin tuomitsemiskynnyksellä rikosasiassa. 

34. Etenkin alempien tuomioistuinten ratkaisujen perusteluista ilmenee, että tuomioistuin on ensin suorittanut todistusharkinnan, jossa on yksilöity vakuutustapahtuman sattumisen puolesta ja sitä vastaan puhuva näyttö sekä se, millainen näyttöarvo jutussa esitetylle todistelulle on annettu, ja mihin näyttöarvo on perustunut. Todistusharkinnan suorittamisen jälkeen tuomioistuin on arvioinut - alioikeus ja hovioikeus tosin eri kynnyksiä soveltaen – sen, riittääkö vakuutustapahtumasta esitetty näyttö tuomion perustamiseen kyseiseen seikkaan. 

35. Vaikka näytön riittävyysarviointi riippuu viime kädessä siitä, miten jutun ratkaisija ymmärtää näyttökynnyksen varmuustason, esimerkiksi ilmaus ”selvästi todennäköisempi” tarkoittaa sitä, että näytön arvioinnissa on verrattava kantajan vetoamasta seikasta esitettyä näyttöä sen kanssa kilpailevista vaihtoehdoista esitettyyn näyttöön – ja jos kantajan vetoama seikka vaikuttaa jutussa esitetyn näytön perusteella ”selvästi todennäköisemmältä” kuin sen kiistämisperusteeksi esitetyt muut vaihtoehdot, ja tämä arvio kyetään myös asianmukaisesti perustelemaan, tuomio on perustettava kyseiseen seikkaan. (Alempien oikeuksien ratkaisut ovat mielestäni hyvä esimerkki siitä, miten näytön arvioinnissa ja tuomioiden perustelemisessa voidaan yhdistää eritelty ja kokonaisvaltainen tarkastelutapa, joita molempia tarvitaan.)

36. Tarkasteltavana oleva tapaus, lähinnä Tukholman käräjäoikeuden ratkaisu, osoittaa myös sen, että vaikka näyttökynnysilmaus ”selvästi todennäköisempi” on tarkoitettu näyttökynnyksen lievennykseksi, kyseisen näyttökynnysilmauksen ylittäminen voi ratkaistavana olevassa yksittäistapauksessa edellyttää melko vakuuttavaa näyttöä. Alioikeushan katsoi, että jutun kannalta ratkaisevassa asemassa oli kantajan oma kertomus, jonka luotettavuuteen liittyviä tekijöitä arvioitiin varsin huolellisesti. Arviointi muistuttaa jossakin määrin Suomen korkeimman oikeuden ennakkopäätöksessään KKO 2013:96 linjaamia oikeusohjeita, jotka koskevat seksuaalirikosasian asianomistajan kertomuksen arviointia (ks. kohdat 5-8). – Ja vaikka hovioikeus sovelsi kynnystä, joka muistuttaa klassista näyttöenemmyyden vaatimusta (”seikasta A on esitetty todennäköisempää näyttöä kuin sen vastakohdasta”), en ainakaan itse katso, että tämäkään näyttökynnys olisi tarkasteltavana olevassa tapauksessa ylittynyt köykäisin perustein.

37. Olisiko tarkasteltavana olevalla tapauksella merkitystä Suomen oikeuden kannalta? Suomessa riita-asian normaalinäyttökynnyksestä säädetään OK 17 luvun 2 §:n 2 momentissa, joka tuli voimaan 1.1.2016 lukien ja jossa näyttökynnykseksi asetetaan ”uskottava näyttö”. Tätä näyttökynnyssäännöstä muutettiin lainvalmistelun aikana, sillä vielä todistelutoimikunnan mietinnössä (Todistelu yleisissä tuomioistuimissa. OMML 69/2012) riita-asian normaalinäyttökynnykseksi ehdotettiin ”riittävää näyttöä”. Mietintöä kohtaan tältä osin esitetty kritiikki johti kuitenkin oletettavasti siihen, että näyttökynnykseksi valikoitui ”uskottava näyttö”. 

38. Sitä, mitä ”uskottavalla näytöllä” tarkoitetaan, on avattu lainvalmisteluaineistossa jonkin verran. Hallituksen esityksestä ensinnäkin ilmenee, että ilmauksella ei tarkoiteta ”täyttä näyttöä”, vaan pikemminkin ”jonkinlaista järkevää näyttöenemmyyttä” (HE 46/2014 vp s. 46, jossa on viitattu Juha Lappalaisen tuotantoon). Lisäksi todistelutoimikunnan sihteerin laatimassa erillisselvityksessä katsotaan, että vaikka Ruotsin tilanne riita-asioiden näyttövaatimuksen suhteen on samanlainen kuin Suomessa, Ruotsin tuomioistuinkäytännössä ehkä edellytetään vahvempaa näyttöä kuin Suomessa (Vertailua eräistä todistusoikeudellisista kysymyksistä Suomessa, Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa. OM:n selvityksiä ja ohjeita 65/2012 s. 16). 

39. Voitaneen sanoa, että Ruotsissa noudatettava normaalinäyttökynnys lienee jonkin verran ankarampi kuin Suomessa, jossa riita-asioiden normaalinäyttökynnksenä on siis ”järkevä näyttöenemmyys”. Sitä, miten ”järkevä” näyttöenemmyys eroaa ”normaalista” näyttöenemmyydestä, johon hallituksen esityksessä toisessa yhteydessä viitataan ilmauksella ”todennäköiset syyt” (s. 82), ei ole lainvalmisteluaineistossa enemmälti pohdittu. 

40. Itse katsoisin, että ”järkevä näyttöenemmyys” liittyy ennen muuta perusteluvelvollisuuteen: tuomioistuimen tulee kyetä perusteella avoimesti ja asianmukaisesti perustelemaan se, miksi jostakin oikeustosiseikasta on (tai ei ole) esitetty ”järkevän näyttöenemmyyden” vaatimuksen täyttävä näyttö. Tämä edellyttää ainakin sen arvioimista, onko kyseisestä oikeustosiseikasta muodostetusta todistusteemasta esitetty näyttö relevanttia ensinkään, ja voidaanko teemaa pitää järkevällä tavalla todennäköisenä vielä senkin jälkeen, kun huomioon otetaan vastapuolen esittämä vastanäyttö. ”Näyttöenemmyyden” ja ”järkevän näyttöenemmyyden” välillä ei kenties olekaan olennaista eroa – etenkin, kun huomioon otetaan vielä se, että näyttöenemmyys ei voine koskaan olla ”järkevämpi” kuin asian ratkaisija.

41. Tarkasteltavana olevalla tapauksella voi olla merkitystä Suomen oikeuden kannalta myös muuten. Todistelulainsäädännön uudistuksen yhteydessä lakiin otettiin säännökset myös riita-asian näyttökynnystä koskevista poikkeussäännöksistä. OK 17 luvun 2 §:n 4 momentin mukaan ”[M]itä 1 ja 2 momentissa säädetään, noudatetaan, jollei todistustaakasta tai näytöltä vaadittavasta vahvuudesta laissa toisin säädetä tai asian laadusta muuta johdu. Mitä 3 momentissa säädetään, noudatetaan, jollei laissa toisin säädetä”. 

42. Riita-asian normaalinäyttökynnyksestä – eli uskottavan näytön vaatimuksesta – voidaan siis poiketa silloin, kun pääasiassa sovellettavaksi tulevaan lakiin sisältyy erityinen näyttökynnyssäännös tai kun ”asian laatu” sitä edellyttää. ”Asian laatu” liittyy hallituksen esityksen mukaan oikeuskäytännössä kehitettyihin normeihin, mutta myös kokemusperäiseen todennäköisyyteen, asianosaisten näyttömahdollisuuksiin sekä sovellettavaksi tulevan aineellisoikeudellisen lainsäädännön toimivuuteen. Näillä kriteereillä on merkitystä myös pohdittaessa sitä, miten todistustaakka jakautuu sääntelemättömässä tilanteessa (HE 46/2014 vp s. 48). (Mainittakoon, että kun normaalinäyttökynnyksen yksityiskohtaisissa perusteluissa viitataan professori Juha Lappalaiseen, olisi tässä yhteydessä voitu viitata edesmenneeseen professori Jouko Halilaan, joka on vuonna 1955 julkaistussa teoksessaan Todistustaakan jaosta silmälläpitäen erityisesti varallisuusoikeudellisia oikeussuhteita ensimmäisenä katsonut, että todistustaakan jakoa sääntelemättömissä tilanteissa on arvioitava juuri em. kriteerien perusteella.)

43. Yhtenä näyttökynnyksen alentamista koskevana tyyppitapauksena on hallituksen esityksessä tuotu esiin rokotteen ja siitä aiheutuneeksi väitetyn sairauden välinen syy-yhteys, jossa näyttömahdollisuuksien ja asian laadun on oikeuskäytännössä katsottu puoltaneen tavanomaista heikompaan näyttöön tyytymistä (ks. HE 46/2014 s. 48, jossa viitataan ennakkopäätökseen KKO 1995:53). Näyttökynnyksen alentamiseen voikin olla perusteltua ryhtyä Suomessakin etenkin sellaisissa tapauksissa, joissa syy-yhteyden todistamiseen liittyy erityisiä todisteluvaikeuksia – ja jos näin toimitaan, vertailukohtaa on luontevaa hakea Ruotsin oikeudesta.

44. Näyttövaikeuksia voi luonnollisesti liittyä myös tilanteisiin, joissa vakuutuksenottaja vaatii korvausta ajoneuvon anastuksen johdosta. Nyt tarkasteltu tapaus – ja etenkin siinä käsitelty ratkaisu NJA 1984 s. 501 I ja II – muistuttaakin muuatta Kouvolan hovioikeuden tapausta (KouHO 2011:1, ks. http://www.finlex.fi/fi/oikeus/ho/2011/kouho20110033), jossa otsikon mukaisesti oli ”[K]ysymys siitä, onko vakuutuksenottaja näyttänyt vakuutustapahtuman tapahtuneen sekä onko hänellä oikeus saada maksamansa vakuutusmaksut takaisin vakuutustapahtumasta tai tätä myöhäisemmästä ajankohdasta lukien”. Kyseisessä ratkaisussa hovioikeuden enemmistö päätyi vaihtoehtoisia tapahtumainkulkuja punnittuaan siihen, että kantajana ollut N ”oli saattanut todennäköisemmäksi”, että vakuutustapahtuma oli sattunut. Eri mieltä ollut jäsen puolestaan katsoi, että vakuutustapahtuman sattumisen osalta edellytetään ”täyttä näyttöä, mikä tarkoittaa sellaista todistusvoimaa, joka saa järkevän ja tunnontarkan henkilön vakuuttuneeksi seikan olemassaolosta”. Eri mieltä ollut jäsen katsoi myös, että kantajan kertomusta, joka oli saanut osaksi tukea kahden todistajan kertomuksesta, ei voitu pitää riittävänä näyttönä vakuutustapahtuman sattumisesta, eikä näyttö muutenkaan osoittanut vakuutustapahtuman sattumisen olleen todennäköisempää kuin vakuutusyhtiön käsitys auton katoamisen syystä.