1. Oikeuden perusteokset -sarjassa on viimeisten 15-20 vuoden aikana ilmestynyt eri oikeudenaloja käsitteleviä laajoja, tekisi mieli sanoa jopa "järkälemäisiä", yleisesityksiä tai käsikirjoja, joihin on koottu tietopaketteja siitä, millainen on esimerkiksi Suomen rikos-, varallisuus-, ympäristö- tai työoikeus. Ensimmäisenä tässä sarjassa ilmestyi muistaakseni Perusoikeudet -niminen kirja vuonna 1999.
2. Prosessioikeutta koskevan perusteoksen ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 2003. Kirjan päätoimittajana oli tuolloin professori Juha Lappalainen ja muina kirjoittajina olivat Dan Frände, Risto Koulu, Johanna Niemi-Kiesiläinen, Jaakko Rautio ja Juha Sihto, jotka edustivat kaikki Helsingin tiedekuntaa, sekä allekirjoittanut. Tulin siis mukaan työhön tavallaan Helsingin ulkopuolelta; olin tosin silloin Helsingin yliopiston dosentti. Kirjoitin kirjaan n. 250 sivua käsittävän Johdatus prosessioikeuteen -nimisen luvun. Kirjan toiseen painokseen, joka ilmestyi 2007, saatiin mukaan kaksi uutta kirjoittajaa eli Erkki Havansi ja Anna Nylund.
3. Prosessioikeus -kirjassa, jonka kustantaja on nykyisin Alma Talent, käsittellään siviili- ja rikosasioiden oikeudenkäyntiä yleisissä tuomioistuimissa koskevia säännöksiä ja periaatteita eli ns. klassista prosessioikeutta. Hallintoprosessioikeus ja hallintotuomioistuimissa tapahtuva hallintolainkäyttö jää kokonaan kirjan ulkopuolelle, mikä johtuu jo siitä, että hallintoprosessioikeutta opetaan Suomessa, ei ihme kyllä prosessioikeuden, vaan historiallisista syistä johtuen hallinto-oikeuden yhteydessä. Tältäkin osin olisi jo korkea aika syytä tehdä muutos, mutta se ei ole Suomessa helppoa. Prosessioikeuteen lajassa mielessä luetaan myös insolvenssi- eli maksukyvyttömyysoikeus, joka käsittää ulosotto- ja konkurssioikeuden sekä yrityssaneerauksen ja yksityishenkilön velkajärjestelyn. Insolvenssioikeutta koskevan perusteoksen ensimäinen painos on vuodelta 2002, tänä vuonna siitä ilmestyy 1300 sivua käsittävä 4. uudistettu painos.
4. Kun Prosessioikeus -kirjan ensimmäisessä painoksen laatimiseen osallistui seitsemän kirjoittajaa, on talvella ilmestyneessä kirjan 5. painoksessa mukana kaikkiaan 13 kirjoittajaa. Päätoimittajana on nyt Dan Frände, ja kirjoittakunnasta ovat poistuneet Juha Sihto ja hieman yllättäen myös Erkki Havansi, joka oli mukana vielä kirjan 4. painoksessa. Juha Lappalainen ja allekirjoittanut ovat luopuneet teoksen aktiivisesta päivittämisestä, meidän kirjoittamia tekstejä ovat päivittäneet Tuomas Hupli, Jaakko Rautio ja Mikko Vuorenpää. Kirjan lukuja ja jaksoja on jouduttu edellisestä painoksesta muokkaamaan etenkin todistusoikeutta koskevan laajan uudistuksen (OK 17 luku) johdosta. Neljä kirjoittajaa on kantanut päävastuun kirjan sisällöstä: Juha Lappalainen siviilijuttujen käsittelyn, tuomio-oppien ja todistusoikeuden, Dan Frände mm. rikosprosessioikeuden, Risto Koulu lähinnä kansainvälisen prosessioikeuden ja Jaakko Rautio esimerkiksi todistusmeenettelyn uudistuksen, KKO-menettelyn ja ylimääräisten muutoksenhakukeinojen osalta.
5. Kirjan rakenteesta toteaisin sen verran, että kun vielä teoksen 2. ja 3. painoksessa kansainvälistä siviiliprosessioikeutta ja kansainvälistä rikosprosessioikeutta käsiteltiin erikseen kirjan viimeisessä luvussa, on nämä osuudet 4. painoksesssa ja nyt myös 5. painoksessa "ympätty" kansallista prosessioikeutta koskevien lukujen yhteyteen. Toki kv. prosessioikeuden merkitys on jatkuvasti ollut korostumassa, mutta silti pidän kirjan alkuperäistä rakennetta, jossa kv. prosessioikeutta käsiteltiin omassa luvussaan, kirjan selkeyden ja luettavuuden kannalta parempana ratkaisuna. Kaikki kv. prosessiokeutta koskevat jaksot eivät sitä paitsi näyttäisi sopivan erityisen hyvin ao. luvun tai jakson yhteyteen. Esimerkkinä voidaan mainita vaikkapa jaksot "Todistelu vieraassa valtiossa" (s. 693-710), joka on liitetty todistuskeinoja koskevaan jaksoon (s. 637-693), sekä aika laaja esitys otsikolla "Suomalaisen rikosprosessin kansainvälisiä ulottuvuuksia" (s. 931-974, joka on sisällytetty esitutkintaa ja pakkokeinoja koskevaan VIII lukuun.
6. Minusta jatkossa kannattaisi harkita vaihtoehtoa, jonka mukaan kansainvälisestä prosessioikeudesta laadittaisiin kokonaan oma perusteos, johon voitaisin mahdollisesti sisällyttää myös kansainvälistä hallintoprosessia ja kansainvälistä insolvenssioikeutta koskevat esitykset.
7. Kirjan jokaisella kirjoittajalla on oma kirjoitustyylinsä ja esitystapansa, mikä ilmenee esimerkiksi erilaisessa tavassa viitata oikeuskirjallisuuden kannanottoihin ja oikeuskäytäntöön, eli lähinnä korkeimman oikeuden ennakkopäätöksiin sekä ihmisoikeustuomioistuimen ja EU-tuomioistuimen ratkaisuihin. Kirjassa selostetaan ja tulkitaan voimassa olevaa oikeutta sellaisenaan ja verrattain "tasapaksulla" tavalla, eli ns. laidasta laitaan kiinittämättä juurikaan huomiota eri säännöstöjen ja sääntöjen periaatteelliseen tai käytännölliseen merkitykseen.
8. Teoreettisiin pohdintoihin ja säännöstöjen historialliseen kehitykseen kirjassa ei juuri ole puututtu; kirjasta olisi tällöin tullut vielä laajempi. Sama koskee myös säännöstöjen tai yksittäisten sääntöjen tai oikeuskäytännön kriittistä tarkastelua ja käytännössä esiintyvien epäkohtien esiintuomista; kriittinen ote ("kriittinen prosessioikeus") jää kirjasta siis yleensä puuttumaan. Myös oikeusvertailu esimerkiksi Ruotsiin puuttuu nähdäkseni lähes tyystin, mitä voidaan pitää puutteena. Itse olen kyllä tuonut johdanto-osassa varovasti esiin myös joitakin kriittisiä näkökohtia. Kirjan ensimmäiseen painokseen sisältyivät kirjoittamani jaksot Suomen prosessioikeuden kehityksestä ja prosessioikeuden tutkimuksesta, mutta nämä jaksot haluttiin, ikävä kyllä, poistaa kirjan seuraavista painoksista.
9. Muutama esimerkki asíoista, joissa kritiikkiä olisi voitu esittää. Kirjassa selostetaan ryhmäkannetta (s. 1288-1297), jota koskeva laki tuli voimaan 1.10.2007. Sivulla 1290 mainitaan kainosti yhdessä virkkeessä, että "yhtään ryhmäkannetta ei Suomessa ole vielä (lokakuun 2016 mennessä) nostettu". Ei ole mainitun ajankohdan jälkeenkään nostettu ja ilmeisesti ei tulla jatkossakaan nostamaan, ellei lakia muuteta. Ryhmäkannelaista on tullut desuetudo. Tämä johtuu siitä, että laki sallii ainoastaan viranomaisen eli kuluttaja-asiamiehen nostaman ryhmäkanteen; ryhmään kuluvilla kuluttajilla ei le sanottua oikeutta.Tätä olisi voitu kirjassa kritisoida pontevasti ja esittää ne keinot, joiden avulla ryhmäkannelaki saataisiin myös käytännössä toimimaan. Lainsäätäjään olisi voitu kohdistaa kritiikkiä myös mm. hovioikeuden jatkokäsittelyluvan soveltamisalan "hirmuisen" laajennuksen osalta, sillä se on omiaan kaventamaan merkittävästi valittajien oikeusturvaa, ja oikeuskäytäntöön puolestaan esimerkiksi hovioikeuksien sitkeään tapaan laiminlyödä pääkäsittelyn toimittaminen, vaikka korkein oikeus on vuosien saatossa lukuisilla ennakkopäätöksillän yrittänyt kiinnittää epäkohtaan hovioikeuksienhuomiota.
10. Prosessioikeus -kirja, samoin kuin kaikki muutkin Oikeuden perusteokset -sarjaan kuuluvat teokset, on kirjoitettu, ei maallikoille tai suurelle yleisölle, vaan selvästi lakimiehille eli lähinnä yleisissä tuomioistuimissa työskenteleville tuomareille, asianajajille ja syyttäjille sekä tutkijoille ja oikeustieteen opiskelijoille. Kirja on kuulunut ensimmäisen painoksen ilmestymisestä lähtien prosessioikeuden (tai lainkäytön) tutkintovaatimuksiin Helsingin ja Lapin yliopistojen oikeustieteellisissä tiedekunnissa. Koska kirjan kirjoittajakuntaan ei ole kuulunut yhtään "turkulaista", kirja ei ole sitä vastoin sisältynyt Turun yliopiston prosessioikeuden tenttivaatimuksiin. Itä-Suomen yliopiston prosessioikeuden tutkintovaatimuksista minulla ei ole tietoa.
11. Prosessioikeus -kirja on paisunut 1500 sivun mitttaiseksi eli inhimillisesti katsoen ainakin opiskelijoille aivan liian laajaksi mm. kansainvälisen prosessioikeuden kattavan selostamisen takia. Minusta jatkossa voitaisiin tehdä niin, prosessioikeudesta laadittaisiin viisi eri perusteosta, joista yksi käsittelisi siviiliprosessioikeutta, toinen rikosprosessioikeutta, kolmas hallinto-prosessioikeutta, neljäs insolvenssioikeutta ja viides kansainvälistä prosessioikeutta.
12 kommenttia:
Tuota massiivista prosessijärkälettä ahmiessa kului melkoinen määrä kahvia ja muita piristeitä. Prosessioikeus oli minusta yksi työläimpiä tenttejä. Ei siis mitään ihan kevyttä kesälukemista. Kuitenkin erinomainen hakuteos ja käsikirja ollut myös tentin jälkeenkin.
Kuinka paljon tässä uudessa painoksessa on käsitelty vaihtoehtoisia riidanratkaisukeinoja? Toinen kysymys: Onko kirjassa otettu kriittisesti kantaa paisuneisiin oikeudenkäyntikulukorvauksiin, jotka käytännössä estävät yksityisiä viemästä monia siviiliriitojaan käräjille.
Kirjaan sisältyy kyllä vaihtoehtoista riidanratkaisua koskeva jakso (s. 1334-1343), samoin sovittelua eli ns. tuomioistuinsovittelua koskeva aika laaja esitys (s. 1344-1359), niin myös sopimusperusteisia lautakuntia koskeva jakso (s. 1359-1363).
Oikudenkäyntikulujen kasvun lisääntyminen maintaan kirjassa vain ohimeneen petiitillä painetussa tekstissä (s.813). Asian voimakkaampi korostaminen olisi varmaan ollutpaikallaan. Mutta pitää toisaalta muisaa, että kirja ja sen eri jaksot ovat normatiivista esitystä eli siinä kerrotaan lähinnä vain siitä, "mitä laki sanoo" ja esitetään runsaasti lain tulkintaa koskevia suosituksia. Kirja ei sisällä juurikaan oikeuspoliittisia kannanottoja tai kriittisiä näkemyksiä lain vaikutuksista tai oikeuskäytännön ratkaisuista eikä sitä ole sellaiseksi edes tarkoitettu.
Eivätkö Niemi ja Hupli ole turkulaisia?
Eivät ole, kyllä molemmet ovat hesalaisia. Ovat tosin nyt toimineet proffana Turun yliopistossa, mutta vasta sen jälkeen kun Antti Jokela jäi 2013 eläkkeelle. Tarkoitin sitä paitsi blogitekstissä sitä aikaa, jolloin Prosessioikeus -kirjan ensimmäinen painos 2003 ilmestyi.
Pienenä puutteena pitäisin sitä, ettei kirjassa ole käsitelty oikeastaan lainkaan OK 8 luvussa säänneltyä hakemuslainkäyttöä. Johdanto-osassa toki mainitsen siitä yhdessä kappaleessa (s. 64), mutta odotin, että hakemuslainkäyttöä käsitellään perusteellisesti omana lukunaan tai erityisten prosessilajien yhteydessä. Näin ei kuitenkaan tapahtunut.
Kirjan sivulla 1260 Juha Lappalainen mainitsee hakemuslainkäytön vain lyhyesti ohimennen ja toteaa, että hakemuslainkäyttö on perinteisesti luokiteltu sijoittuvaksi siviiliprosessin ulkopuolelle. Lappalainen viitaa samalla vrt. huomautuksella allekirjoittaneen s. 64 olevaan esitykseen, jossa olen todennut, että hakemusasioiden käsittely eli hakemuslainkäytö kuuluu käsitteen laajassa mielessä siviiliprosessiin.
Nyttemmin mm. Tuula Linna on katsonut hyvin kantaansa perustellen, että hakemuslainkäyttö kuuluu siviiliprosessiin. Näin Linna 300-sivuisessa kirjassaaan Hakemuslainkäyttö (2009) s.15 ja kirjassaan Prosessioikeuden oppikirja (2012, s. 4-5).
Todettakoon, että Prosessioikeus -kirjassa ei mainita Tuula Linnan kumpaakaan em. kirjaa, ei edes lähdeluettelossa. Selvä puute minusta.
On lähinnä akateeminen kysymys, kuuluuko hakemuslainkäyttö siviiliprosessiin vai ei. Joka tapauksessa se on prosessia eli tarkemmin sanottuna hakemusasioiden käsittelyä, josta säädetään prosessioikeuden perussäädöksessä eli oikeudenkäymiskaaressa. Tämän vuoksi hakemuslainkäyttöä tulisi selostaa Prosessioikeus -kirjassa.
Hakemuslainkäytön lukee siviiliprosessiin myös OTT, käräjätuomari Matti Kuuliala. Ks. Kuulialan väitöskirjaa, Edunvalvontaan esitetyn kuuleminen alioikeudesa (2011) s. 75.
"Minusta jatkossa voitaisiin tehdä niin, prosessioikeudesta laadittaisiin viisi eri perusteosta, joista yksi käsittelisi siviiliprosessioikeutta, toinen rikosprosessioikeutta, kolmas hallinto-prosessioikeutta, neljäs insolvenssioikeutta ja viides kansainvälistä prosessioikeutta."
Ei missään nimessä. WSOY:n kirjasarjan ehdoton etu ammattikäyttäjän näkökulmasta on se, että siinä on yksien kansien välissä esitetty koko prosessioikeus suhteellisen kompaktissa (=salkuun menevässä) muodossa - lukuunottamatta hakemuslainkäyttöä, mitä pidän blogistin tavoin suurena puutteena, koska käytännön juristin työn kannalta merkittäviä asiaryhmiä - esimerkiksi perheasiat - käsitellään tuossa prosessilajissa. Jos syynä oli tilamaksimi kansainvälisisen prosessioikeuden olisi voinut heivata. En tiedä ketään käytännön juristia, joka olisi sitä tarvinnut.
Esimerkiksi asianajajan, joka on lähdössä oikeuteen ajamaan riita-asiaa, ei tarvitsisi toki ottaa "salkkuunsa" tai yleensä mukaansa kaikkia viittä prosessioikeuden perusteosta, sillä yksi eli siviiliprosessioikeutta koskeva teos riittäisi tuossa tilanteessa oikein hyvin.
Olisi hyvä, että prosessioikeuden perusteoksessa otettaisiin huomioon mm. kaikki meillä julkaistut prosessioikeudelliset väitöskirjat ja monografiat. Ne voitaisiin mainita ainakin kirjan lähdeluetelossa. Tässä suhteessa Prosessioikeus -kirjan uusimmassa painoksessa on joitakin puutteita. Viimeaikaisia väitöskirjoja, joita teoksessa ei mainita, ovat mm. seuraavat kirjat:
- Mirjami Paso, Viimeisellä tuomiolla. Suomen korkeimman oikeuden ja Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen ennakkopäätösten retoriikka (2009). Kirjassa käsitellään laajasti tuomion perustekemista.
- Anna-Liisa Autio, Lainkäyttö yritysten riidanratkaisussa (2014).
- Jarkko Männistö, Theory of Preclusion (2013); tutkimuksessa tarkastellaan siviiliprosessuaalista oikeusvoimaoppia.
- Pekka Määttä, Rikosasian joutuisa käsittely (2013). Tässä lähes 700-sivuisessa väitöskirjassa käsitellään laajasti tuomarin prosessinjohtoa ja monia muita rikosprosessioikeuden keskeisiä kysymyksiä.
- Jari Vaitoja, Väittämistaakka, tuomarin kyselyvelvollisuus ja pakottavaan yksityisoikeudelliseen sääntelyyn perustuvien vaatimusten tutkiminen siviiliprosessissa (2014). Tämä yli 500-sivuinen tutkimus on parhaita viime aikoina julkaistuja prosessioikeudellisia väitöstutkimuksia, jossa ksitellään laajasti eli n. 100 sivun verran myös prosessioikeudellista prekluusiota.
Tuula Linnan kahden kirjan puuttumisesta oli jo eilisessä kommentissani puhetta. Kirjassa ei mainita myökään Linnan Lakimies -lehdessä 2015 julkaistua sangen mielenkiintoista artikkelia "Kanteenmuutoskielto, prekluusio ja oikeusvoima - prosessioikeudellisia klassikkoja" (s. 339-366). Artikkelissa on mm. vertailtu pro et contra -hengessä laajaa ja suppeaa oikeusvoimaoppia, siinä ehdotetaan perinteisen formaalisen oikeusvoimaopin sijaan tilanneherkän oikeusvoimaopin omaksumista. Linnan ko. tutkimus palkittin Lakimiehen parhaana artikkelina 2015.
hteen yksityiskohtaan haluaisin kiinnittää kirjan uudessa painoksessa huomiota.
Kirjan sivulla 2007 kosketellaan lainsoveltamiseen liittyvää tuomarin prosessinjohtoa (kyselyvelvollisuutta). Kirjoitin kirjan edelliseen eli 4. painokseen tältä osin mm. seuraavan virkkeen: "Korkein oikeus on lisäksi katsonut, että tuomioistuimen tulee tarvittaessa informoida dispositiivisessa riita-asiassa asianosaisia myös siitä, kummmalla osapuolella on todistustaakka tietystä seikasta (KKO 2007:52)".
Maintussa ratkaisun perusteluissa KKO lausui näin: "Silloin, kun asiassa merkitykselliset seikat ovat tuomioistuimen tieten jäämässä selvittämättä pelkästään siitä syystä, että asianosaiset ovat eri mieltä siitä, kummalle näyttövelvollisuus mainittujen seikkojen suhteen kuuluu, asianmukainen prosessinjohto edellyttää, että asianosisille ilmoitetaan tuomioistuimen käsitys siitä, miten näyttövelvollisuus asiassa jakautuu, ja varataan tilaisuus kanteen ja vastauksen täydentämiseen".
Olen komentoinut KKO:n sanottua ratkaisua erittäin hyväksyvässä mielessä kirjassa Pekka Timonen (toim.) KKO:n ratkaisut kommentein I/2007 s. 342-346. Itse asiassa olen ollut KKO:n mainitsemalla eli tuomarin prosessinjohtoa korostavalla kannalla ko. tilanteessa jo lähes 20 vuotta aikaisemmin kirjassani Materiaalinen prosessinjohto (1988) s. 304. Ko. kanta on sittemin hyväksytty oikeuskirjallisuudessa yleisesti, ks. tästä esim. Jukka Sippo - Asko Välimaa, Siviiliprosessin muutetut säännökset (2003) s. 43, Timo Saranpää, Näyttöenemmyysperiaate riita-asiassa (2010) s.97-98 ja Timo Saranpää, Siviiliprosessuaalista todistustaakkaa koskeva aineellinen prosessinjohto, Lakimies 2011 s. 504-526.
Nyt kirjan uusimmassa eli 5. painokseen Mikko Vuorenpää, Lapin yliopistosta, on mennyt panemaan ko. sivulle 207 oman puumerkkinsä. Hän on nimittäin lisännyt sulkeissa olevan ratkaisun numeron (KKO 2007:52) jälkeen omana kommenttinaan lauseen "ratkaisua voidaan myös kritisoida, ks. kritiikistä Vuorenpää 2007a, s. 14." Mainittu MV:n kirjoitus löytyy Oikeustieto -nimisestä Turun yliopiston oikeusieteellisen tiedekunnan julkaisemasta lehdestä.
Eri käsityskantoja ja ratkaisuja voidaan toki aina periaatteessa kritisoida. Mutta kokonaan eri asia on, onko kritiikki perusteltua ja kannatettavaa. Kaikella kunnioituksella Mikko Vuorenpäätä kohtaan sanoisin, että hänen krittiikinsä ei sellaista ole, vaan herättää vain ihmetystä.
Timo Saranpää em. Lakimies-lehden artikkelissaan minusta suorastaan "rutannut" Mikko Vuorenpään ratkaisua KKO 2007:52 kohtaan esittämän kritiikin (ks. mainittu kirjoitus s. 520-524). Yhdyn Saarenpään esitykseen.
KKO.n em. ratkaisua 2007:52 on kritisoinut myös "toinen turkulainen" eli Turun yliopiston siviilioikeuden professori Ari Saarnilehto artikkelissaan "Todistustaakasta vahingonkorvausasioissa", teoksessa Ari Saarnilehto (toim.): Ehdon sovittelusta, todistelusta ja vahingonkorvauksesta (2010) s.56-57 ja 96.
Timo Saranpää on Lakimies-lehdesn artikkelissaan 2011 s. 520-524 torjunut perustellusti myös Saarnilehdon puolueettomuusargumentilla ja asianosaistoimintoisuutta korostavalla argumenilla esittämän kritiikin. Olen tältäkin osin samaa mieltä kuin Saranpää.
Saarnilehdon argumentit ovat tavallaan "vanhaa perua", sillä sellaisia näkökohtia tuotiin esiin jo "Tauno Tirkkosen valtakaudella" 1960- ja 1970 -luvuilla. Nykyisin sen sijaan katsotaan, ettei tuomarilta edellytettävä puolueettomuus tai asianosaisen määräämisperiaate eli dispositiivinen periaate, ei myöskään käsittelymenetelmä, estä tuomarin aktiivisen prosessinjohdon käyttämistä.
Korkein oikeus on myös ratkaisussaan KKO 205:69 katsonut, että tuomioistuimen olisi pitänyt informoida asianosaisia olisi siitä, kuika todistustaakka tuomioistuimen käsityksen mukaan jakautui.
Timo Saranpää tavoin myös Jari Vaitoja torjuu väitöskirjassaan Mikko Vuorenpään ratkaisua KKO 2007:52 vastaan esittämän kritiikin. Ks. Vaitoja, Väittämistaakka jne. (2014) s, 374.
Lähetä kommentti