252. KKO linjasi: Tuomari ei saa osallistua oikeudenkäyntiin etäyhteydellä

1. Korkein oikeus  (KKO) pohdiskeli tänään antamassaan kahdessa ennakkopäätöksessä (KKO 2021:91 ja 2021:92) samassa kokoonpanossa ho­vioi­keu­den tuo­ma­rin oi­keut­ta osal­lis­tua ri­kos­asian pää­kä­sit­te­lyyn etäyh­teyk­sin. KKO katsoi, että tuo­ma­rin osal­lis­tu­mi­nen kä­sit­te­lyyn vi­deo­yh­tey­del­lä oli kum­mas­sa­kin ta­pauk­ses­sa oi­keu­den­käyn­ti­vir­he. KKO antoi ratkaisuista tiedotteen, johon tämä kirjoitus perustuu.

2. KKO katsoi, ettei tuomari nykyisten säännösten mukaan saa osallistua pääkäsittelyyn teknisen käyttöyhteyden avulla. Näin ollen lähtökohtana on, että tuomarin tulee olla fyysisesti läsnä pääkäsittelyssä.  Käytännölliset syyt eivät oikeuta tuomaria osallistumaan pääkäsitelyyn videoyhteydellä, kun tällaisesta menettelystä ei ole säädetty lailla. Etäyhteydellä osallistuminen ei kuitenkaan KKO:n mukaan merkinnyt poissaoloa käsittelystä, vaan sitä, että osallistumisen tapa oli virheellinen.

3. Turun hovioikeutta koskevassa asiassa (KKO 2021:91) oli kysymys tilanteesta, jossa yksi kokoonpanon kolmesta tuomarista osallistui asian jatkettuun pääkäsittelyyn etäyhteyksin, koska hän oli tuolloin koronakaranteenissa. 

4. Tuomari oli osallistunut videoyhteydellä asian käsittelemiseen vasta välituomion jälkeen pidetyssä jatkokäsittelyssä. Aikaisemmin toimitetussa pääkäsittelyn vaiheessa oli kaikkien kolmen tuomarin läsnä ollen käyty alkukeskustelu, otettu vastaan todistelu ja esitetty loppulausunnot. Jatketussa pääkäsittelyssä hovioikeus oli varannut asianosaisille tilaisuuden lausua mielentilalausunnoista ja esittää loppulausunnot uudelleen. KKO katsoi, ettei jatkokäsittelyssä tapahtuneella menettelyvirheellä ollut loukattu vastaajien osallistumis- ja puolustautumisoikeuksia niin vakavasti, että asia olisi pitänyt palauttaa hovioikeuteen. Asian esittelijä katsoi mieitinnössään, että oikeudenkäyntivirheen takia hovioikeuden välituomio ja tuomio tuli kumota ja asia palauttaa hovioikeuteen uudelleen käsiteltäväksi.

5. Vaasan hovioikeuden tapauksessa (KKO 2021:92) yksi tuomari kolmesta osallistui pääkäsittelyyn etäyhteydellä Satakunnan käräjäoikeudesta Porista yhdessä asianosaisten ja todistajien kanssa. Kaksi jäsentä osallistui pääkäsittelyyn Vaasassa. Hovioikeuden mukaan syynä järjestelyyn oli syyttäjän pyyntö pääkäsittelyn järjestämisestä etäyhteydellä hänen eläkkeelle jäännistään ja muutoinkin aikatauluista johtuneista syistä.

6. KKO katsoi, että Turun tapauksesta poiketen virheelliselle menettelylle ei ollut koronapandemiasta johtunutta terveydellistä tai muuta siihen rinnastuvaa painavaa ja hyväksyttävää syytä. Hovioikeuden menettely näytti aiheuttaneen myös sekavuutta oikeudenkäynnin järjestämisessä ja johtamisessa. Lisäksi videoyhteys oli toiminut huonosti. Oikeudenkäyntivirhe oli siinä määrin vakava, että hovioikeuden tuomio kumottiin ja asia palautettiin hovioikeuteen uudelleen käsiteltäväksi.

7. Turun hovioikeudessa käsitelty asia koski kahta murhaa ja Vaasan hovioikeuden asiassa oli kysymys törkeästä velallisen epärehellisyydestä. 

8. Ratkaisut ovat seikkaperäisesti pro et contra perusteltuja eikä niiden lopputulosta vastaan ole huomauttamista.

9. Twitterissä eräät tuomarit ovat ehdottaneet, että oikeusministeriön tulisi ryhtyä lainsäädännön täydentämiseen siten, että tuomari voisi poikkeustapauksissa osallistua pääkäsittelyyn videoyhteyden välityksellä. KKO:lla on perustuslain mukaan mahdollisuus tehdä valtioneuvostolle esityksiä lainsäädäntötoimeen ryhtymisestä (PL 99.2 §), mutta sellaista aloitetta KKO ei ole tämän asian yhteydessä tehnyt.

10. Tuomarin fyysinen läsnäolo pääkäsittelyssä on prosessin välittömyyden ja koko oikeudenkäynnin luotettavuuden kannalta niin tärkeä asia, että asiaan puuttuminen lakia muuttamalla tuskin on tässä vaiheessa perusteltua.

 

251. Tuomareiden nimet salataan median oikeussalijutuissa

 1. Tytti Yli-Viikarin Helsingin käräjäoikeudessa parhaillaan käynnissä olevan oikeusjutun yhteydessä on jälleen kerran voitu panna merkille suomalaiselle medialle ja oikeustoimittajille sangen  luonteenomainen piirre. 

2. Nimittäin oikeudessa jutun käsittelyä seuraavien ja lähes minuutin tarkkuudella verkossa raportoivien oikeustoimittajien haluttomuus kertoa käräjäoikeuden jäsenten, eli oikeudenkäynnin lopputuloksen kannalta hyvin keskeisessä roolissa olevien tuomareiden nimiä. Tämä koskee, ihme kyllä, myös käsittelyssä usein äänessä olevaa oikeuden puheenjohtajaa ja hänen nimeään.

3. Syyttäjän ja asianosaisten avustajien nimet mediassa kyllä kerrotaan ja niitä myös toistetaan käsittelyn edetessä useaan kertaan. Tiedämme siten, että Yli-Viikarin jutussa syyttäjä toimii erikoissyyttäjä Meri Mattila ja asianomistajana olevan VTV:n asiamiehenä asianajaja Petteri Sotamaa. Tytti Yli-Viikarin avustajana on asianajaja Tuomas Aho.

4. Tähän nähden on outoa, että käräjäoikeuden kokoonpanoin kuuluvien tuomareiden tai edes sen puheenjohtajan nimeä ei mainita edes vahingossa kertaakaan! Jos puheenjohtaja tekee tai sanoo istunnossa jotain "painavaa", hänet mainitaan ilman nimeä esimekiksi tyyliin "puheenjohtaja komensi asianosaiset ulos istuntosalista odottamaan julkisuusasiassa annettavaa päätöstä".

5. Muiden maiden median oikeussalijutuissa mainitaan yleensä aina oikeuden puheenjohtajan nimi, toisinaan kaikkien kokoonpanoon kuuluvien jäsenten nimet. Mistä siis yämä suomalaiskansallinen salaaminen voisi johtua? 

6. Kenties siitä, että suomalaiset ja siten myös oikeustoimittajat on opetettu kunnioittamaan tuomareita niin suuresti, ettei heidän nimiään tohdita kertoa, vaan sitä pidettäisiin ehkä jopa jonkinlaisena loukkauksena tuomareita kohtaan. Ehkä toimittajat muistelevat katekismuksen käskyä, jonka mukaan "meidän tulee peljätä ja rakastaa Jumalaa, niin ettemme hänen nimeään turhaan lausu!° Oikeussalissa tuomari olisi nostettu jumalan asemaaan. Hän ei turhia puhu eikä pukise, vaan lausuu mielipiteensä vasta tuomiossa.

7. Syy voi olla osaksi myös siinä, että tuomareita ei saa istunnon alussa kuvata, kuvaaminen on sallittu vain asianosaisten, käytännössä erilaisilla maskeilla tai hupuilla kasvonsa peittäneiden "suurkonnien" osalta. Tästä on kenties päätelty, ettei myöskään tuomareiden nimien mainitseminen oikeussalijutuissa ole sallittua tai sopivaa. Julkisuuslakien mukaan tuomareiden nimet ovat kuitenkin aina julkista tietoa.

8. Yli-Viikarin jutussa jutussa lehdet ja tv-kanavat ovat kertoneet myös Yli-Vikarin puolustukselle asiantuntijalausunnon antaneen professori Matti Tolvasen nimen, mikä on toki paikallaan. Toimittajat ovat samalla kertoneet, mitä Tolvanen on lausunut tietyistä kysymyksistä. Media käyttää professori Tolvasta usein myös oikeusjuttujen kommentoijana, jolloin häntä haastatellaan mediassa lähes viikottain. No, Yli-Viikarin jutussa Tolvanen lienee jäävi kommentaattoriksi.

9. Mahdollisesti oikeustoimittajien pitävät tuomareiden roolia uutisoinnin kannalta niin vähäisenä, ettei heidän nimiensä kertominen ylitä edes uutiskynnystä. Sama koskee tuomiistuinten ratkaisuja, sillä myöskään silloin tuomareiden nimiä ei lehdistössä kerrota.

10. Median uutiskynnyksen on nyt puheena olevassa oikeudenkäynnissä ylittänyt sen sijaan se, mitä kirjoja Yli-Viikari kulloinkin on tuonut mukanaan käräjäoikeuden istuntoon. Niinpä mm. molemmat iltapäivälehdet ja Yle kertovat verkossa tänään, että Yli-Viikari toi istuntoon Anne Morrow Lindbergin kirjoittaman kirjan "Gift from the Sea", jonka Yli-Viikari pitää kuulemma itselleen tärkeänä. 

11. Lienee turha toivoa, että ns. mediatuomarimme ottaisivat oikeustoimittajien kanssa puheeksi tuomareiden nimien ilmoittamisen oikeussalijutuissa. Heillä kun omasta mielestään lienee tärkeämpiäkin keskustelun aiheita, tosin kukaan ulkopuolinen ei tiedä, mistä he keskustelevat.

12. Helsingin käräjäoikeuden kokoonpanoon Tytti Yli-Viikarin ja Mikko Koirasen jutussa kuuluvat käräjätuomarit Petteri Plosila, puheenjohtajana, sekä Timo Niemi ja Laura Kallioinen.

250. Isyyden vahvistaminen. Haudan avaaminen. Perustuslain etusija. KKO 2021:88

Korkein oikeus (KKO) on antanut tänään merkittävän ennakkopäätöksen, jossa on kysymys perustuslain 106 §:ssä tarkoitetusta perustuslain säännöksen etusijasta sen kanssa ristiriidassa olevaan tavallisen lain säännökseen nähden. 

Ratkaisussa KKO määräsi kuolleen, isäksi oletetun miehen edesmenneiden vanhempien haudan avattavaksi oikeusgeneettisen isyystutkimuksen tekemistä varten. Sanotun tutkimuksen tekeminen jo haudatusta vainajasta on lain mukaan kiellettyä, mutta tässä asiassa KKO antoi etusijan perustuslain 10 §:ssä turvatulle yksityiselämän suojalle.

Taustaa

1. A oli syntynyt avioliiton ulkopuolisena lapsena vuonna 1957. Turun raastuvanoikeus oli vuonna 1958 antamallaan päätöksellä velvoittanut C:n maksamaan elatusapua A:lle.

2. C oli kuollut 2011. C:n vanhemmat olivat kuolleet, D vuonna 1967 ja E vuonna 1984. C oli vanhempiensa ainoa lapsi. C:n avioliitossa syntynyt lapsi oli kuollut lapsettomana.

3. C oli tuhkattu, eikä hänestä, hänen lapsestaan eikä hänen vanhemmistaan ollut saatavissa heidän elinaikanaan otettuja kudosnäytteitä, joiden avulla isyys olisi voitu selvittää.

4. A oli vaatinut isyyden vahvistamista ensimmäisen kerran kanteellaan vuonna 2013. Kanne oli tuolloin hylätty isyyslain voimaanpanosta annetun lain 7 §:n (701/1975) 2 momentin sisältämän kanneaikarajoituksen nojalla.

Käsittely käräjäoikeudessa

5. A vaati Varsinais-Suomen käräjäoikeudessa nostamassaan kanteessa vahvistetavaksi, että  vuonna 1011 kuollut C oli hänen biologinen isänsä. A vetosi Turun raastuvanoikeuden päätökseen C:n elatusvelvollisuudesta ja C:n elatusapujen maksamiseen, A:n ja C:n väliseen yhteydenpitoon, A:n ja C:n sukulaisuussuhdetta tukevaan veriryhmätutkimukseen sekä A:n ja C:n yhdennäköisyyteen. A:n mukaan asiassa ei ollut saatavissa oikeusgeneettistä varmistusta C:n isyyden vahvistamista varten.

6. C:n leski B vaati vastauksessaan kanteen hylkäämistä. C:n isyydestä ei ollut saatavissa oikeusgeneettistä vahvistusta eikä muutakaan näyttöä. A:lla olisi ollut mahdollisuus nostaa isyyden vahvistamiskanne C:n eläessä, jolloin isyys olisi voitu selvittää oikeusgeneettisellä isyystutkimuksella. Elatusvelvollisuuden vahvistamisella ei ollut merkitystä isyyden vahvistamista arvioitaessa. 

7. Varsinais-Suomen käräjäoikeus totesi tuomiossaan 14.12.2017, että asiassa ei ollut mahdollista suorittaa oikeusgeneettistä isyystutkimusta, minkä vuoksi ratkaisu jouduttiin tekemään yksinomaan makaamisnäytön ja muita olosuhteita koskevan näytön perusteella. Käräjäoikeus katsoi asiassa esitettyä näyttöä kokonaisuutena arvioituaan, että raastuvanoikeuden elatusvelvollisuutta koskevasta päätöksestä ilmenevät seikat yhdessä A:n ja C:n kasvonpiirteiden osittaisen samankaltaisuuden sekä C:n yhteydenpidosta A:han ja tämän äitiin esitettyjen seikkojen kanssa eivät muodostaneet riittävää näyttöä C:n isyydestä. Käräjäoikeus hylkäsi kanteen.

Asian käsittely hovioikeudessa

8. Valituksessaan Turun hovioikeudelle A toisti vaatimuksensa isyyden vahvistamisesta. Lisäksi A vaati, että hovioikeus määrää oikeusgeneettisen isyystutkimuksen tehtäväksi C:n vanhemmista. Perusteinaan A esitti, että hänellä oli perustuslakiin ja Euroopan ihmisoikeussopimukseen perustuva oikeus saada selvitettyä isänsä henkilöllisyys. Lakiin sisältyvä kielto, jonka mukaan tutkimusta ei voitu määrätä tehtäväksi jo haudatusta vainajasta, oli jätettävä soveltamatta, koska se oli ilmeisessä ristiriidassa perustuslain kanssa. - B vaati, että valitus hylätään.

9. Hovioikeus katsoi, että hautarauhan kunnioittaminen yhdessä vainajien omaisten yksityis- ja perhe-elämän suojan kanssa merkitsi sitä, että A:n oikeuden rajoittamiselle oli tässä soveltamistilanteessa riittävät perusteet. Oikeusgeneettisestä isyystutkimuksesta annetun lain 5 §:n 2 momentin soveltaminen, ottaen huomioon perustuslakivaliokunnan suhtautuminen vallitsevasta lainsäädännöstä aiheutuviin rajoituksiin biologisen isyyden selvittämiseksi, ei johtanut ilmeiseen ristiriitaan perustuslain kanssa. Hovioikeus hylkäsi A:n oikeusgeneettistä isyystutkimusta koskevan vaatimuksen. Isyyden vahvistamisen osalta hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota. 

  

KKO:n käsittely

9. A vaati valituksessaan KKO:lle, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja että KKO määrää C:n vanhempien D:n ja E:n haudan avattavaksi oikeusgeneettisen isyystutkimuksen tekemistä varten. B vaati C:n leskenä ja ainoana oikeudenomistajana vastauksessaan, että valitus hylätään.

10. Korkein oikeus pyysi oikeusgeneettisestä isyystutkimuksesta annetun lain 11 §:n nojalla Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselta lausunnon. Lausunnon mukaan, jos D:stä ja E:stä saatavat näytteet ovat riittävän hyväkuntoisia ja jos A:n äidin, F:n näyte on mukana tutkimuksessa, on todennäköistä, että tutkimuksessa pystytään selvittämään, onko C A:n biologinen isä. A:n äidin näytteen puuttuminen heikentää tutkimuksen informatiivisuutta, joten on erittäin tärkeää sisällyttää hänestä otettava näyte tutkimukseen. Tutkittaessa mahdollisen isän sijasta hänen sukulaisiaan voi A:n äidin näytteellä olla ratkaiseva merkitys luotettavan tutkimustuloksen saamiseksi.

11. Itä-Suomen aluehallintovirasto totesi korkeimman oikeuden siltä pyytämässä lausumassaan, ettei haudan avaamiseen ole hautaustoimilaista johtuvaa estettä, kunhan haudan avaaminen tehdään hautaustoimilain 2 §:n 2 momentin tarkoittamalla arvokkaalla ja vainajan muistoa kunnioittavalla tavalla.

12. Messukylän seurakunta totesi korkeimman oikeuden siltä pyytämässä lausumassaan, että hauta on mahdollista avata näytteen ottamista varten ja että haudan avaamisesta ja sen peittämisestä vastaa seurakunta.

13. Pirkanmaan sairaanhoitopiiri totesi korkeimman oikeuden siltä pyytämässä lausunnossaan, että patologian erikoislääkäri voi huolehtia näytteenotosta.

14. KKO varasi A:lle ja F:lle tilaisuuden lausuman antamiseen heidän määräämisestään oikeusgeneettiseen isyystutkimukseen. A ilmoitti suostuvansa siihen, että hänet määrätään mainittuun isyystutkimukseen. A:n äiti F ei käyttänyt hänelle varattua tilaisuutta lausua oikeusgeneettiseen isyystutkimukseen määräämisestä.

15. Korkein oikeus päätyi asiaa laajasti perusteltuaa katsomaan, että oikeusgeneettisestä isyystutkimuksesta annetun lain 5 §:n 2 momentin mukaan isyystutkimusta ei saa tehdä haudatusta vainajasta, mikä olisi estänyt biologisen isyyden selvittämisen. KKO katsoi myös vastasyitä punnittuaan, että säännöksen soveltaminen tässä tapauksessa oli ilmeisessä ristiriidassa perustuslain 10 §:ssä ja ihmisoikeussopimuksen 8 artiklassa turvatun yksityiselämän suojan kanssa. Kyseinen rajoitussäännös jätettiin perustuslain 106 §:n nojalla soveltamatta. KKO katsoi jääneen näyttämättä, että kuolleen miehen vanhemmat eivät olisi antaneet suostumustaan tutkimuksen tekemiseen. 

16.  Korkein oikeus totesi, että yksityiselämän suojaan kuuluu olennaisesti se, että yksilöllä on oikeus tuntea biologinen syntyperänsä. Tämä oikeus voi jäädä toteutumatta, mikäli laki ei salli oikeusgeneettisen isyystutkimuksen tekemistä riittävän laajasti. Oikeusgeneettisestä isyystutkimuksesta annetun lain 5 §:n  2momentin mukaan isyystutkimusta ei saa tehdä haudatusta vainajasta. Korkein oikeus katsoi kuitenkin myös vastasyitä punnittuaan, että näytteiden ottamista koskevan vaatimuksen hylkääminen olisi tässä asiassa ilmeisessä ristiriidassa perustuslain 10 §:ssä ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklassa turvatun yksityiselämän suojan kanssa.

17. Korkein oikeus kumosi hovioikeuden ja käräjäoikeuden tuomiot, määräsi isäksi oletetun miehen (C) vanhempien haudan avattavaksi ja oikeusgeneettisen isyystutkimuksen tehtäväksi vainajista otettavista kudosnäytteistä sekä palautti isyyden vahvistamisasian Varsinais-Suomen käräjäoikeuden käsiteltäväksi.

Kommentti

18. Oikeus toteutui. KKO:n on omaksunut perusteluissaan oikeustieteelliselle tutkimukselle ominaisen perustelumetodin. KKO ei ole unohtanut perusteluissaan vastasyitä, jotka puhuisivat ko. tarkoituksessa tapahtuvaa haudan avaamista vastaan. Argumentaatiossa on siis sovellettu myös pro et contra -metodia. Tästä olisi voitu ottaa maininta eli asiasana myös ennakkopäätöksen otsikkoon.

 

249. Apulaisoikeuskansleri antoi poliisilaitokselle moitteet pakkokeinoasioiden käsittelystä

 

1. Apulaisoikeuskansleri otti omasta aloitteestaan tutkittavaksi poliisin menettelyn pakkokeinoasioiden käsittelyssä. Asia tuli apulaisoikeuskanslerin tietoon hovioikeudelta. Apulaisoikeuskansleri Mikko Puumalainen antoi asiassa päätöksen 5.11.2021  (OKV/420/70/2020). 

OKa-viraston päätöksen johdosta annetussa tiedotteessa lausutaan seuraavaa:

2. Poliisilaitoksen tutkinnanjohtaja oli kertonut tutkinnanjohtajien välttelevän erään käräjätuomarin istuntoihin joutumista. Poliisihallitukselle antamassaan selvityksessä tutkinnanjohtaja totesi, että välttely johtuu käräjätuomarin epäasiallisesta käytöksestä. Hovioikeudelle tutkinnanjohtaja oli kuitenkin kertonut käräjätuomarin käytöksen lisäksi siitä, miten käräjätuomari käsittelee pakkokeinoasioita ja arvioi niissä esitettyä näyttöä. Apulaisoikeuskanslerin mukaan selvityksistä saattoi saada vaikutelman, ettei tutkinnanjohtaja vältellyt käräjätuomarin istuntoja vain tämän käytöksen vuoksi, vaan myös asiassa odotettavissa olevan ratkaisun vuoksi.

3. Perustuslaissa turvatun oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin perusteisiin kuuluu olennaisesti tuomioistuinten ja tuomarin riippumattomuus. Tuomareiden riippumattomuutta turvaa se, että asianosainen tai kukaan muukaan ulkopuolinen ei voi vaikuttaa siihen, miten asiat jakautuvat valmisteltaviksi ja ratkaistaviksi eri tuomareille. Asioiden jakamisella ei saa myöskään pyrkiä vaikuttamaan asiassa tehtävän ratkaisun sisältöön.

4. Apulaisoikeuskansleri totesi ratkaisussaan, että tutkinnanjohtajan kertomat ohjailu- ja välttelypyrkimykset olivat jo sinällään omiaan vaarantamaan perustuslaissa turvattua oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin perusteisiin kuuluvaa tuomioistuinten ja tuomarin riippumattomuutta. Saadun selvityksen perusteella jäi kuitenkin epäselväksi, oliko pakkokeinoasioiden forumiin yksittäistapauksissakaan vaikutettu tosiasiassa epäasiallisesti. Mahdollisissakaan ohjailu- ja välttelypyrkimyksissä ei kuitenkaan ollut kysymys laajemmasta ilmiöstä tai yleisemmästä käytännöstä.

5. Apulaisoikeuskansleri katsoi riittäväksi toimenpiteeksi saattaa esittämänsä näkemyksensä Poliisihallituksen tietoon. - Poliisihallituksen tuli toimitta tieto päätöksestä ao. poliisilaitokselle.

Apulaisoikeuskanslerin päätös

6. Polisilaitoksen ko. menettelyssä voidaan sanoa olevan kysymys eräänlaisesta forum shopping -ilmiöstä, jossa asinosainen tai hakija pyrkii vaikuttamaan siihen, että saisi itselleen sopivan tuomioistuimen tai  kokoonpanon asian käsittelyssä; tässä tapauksessa välttämään käsityksensä mukaan "vähemmän sopivan" pakkokeinotuomarin osallistumisen hakemuksen käsittelyyn. Tällaista toimintaa ei toki voida pitää hyväksyttävänä.

7. Päätöksestä ei ilmene, minkä käräjäoikeuden tuomarista on ollut kysymys, eikä myöskään hovoikeutta, jolta lausunto asiassa on pyydetty, ole haluttu kertoa; poliisilaitoksen nimeä ei liioin mainita päätöksessä.

8. Oikeuskanslerivirasto oli saanut asiasta tiedon jo kaksi vuotta sitten eli 22.10.2019 ja Poliisihallitus oli antanut siltä pyydtyn selvityksen ja lausunnon on jo  puolitoista vuotta sitten 28.4.2020. Minkäänlaista kiirettä asian ratkaisemisessa ei siten ole pidetty.

248. Komission oikeusvaltioraportti: Suomen oikeusvaltiotilanne on erinomaisen hyvä

 

1. Suomessa on viime aikoina keskusteltu todella vilkkaasti oikeusvaltiosta ja sen tehtävistä sekä oikeusvaltiota mahdollisesti uhkaavista tai vaarantavista tekijöistä. Tällöin on viitattu  aina Puolan ja Unkarin huonontuneeseen tilanteeseen ja etenkin Puolan hallituksen toimenpiteisiin, joilla tuomioistuinten ja tuomareiden riippumattumuutta ja sen takeita on vakavasti  loukattu. 

2. Suomessa on sunnitteilla selvittämishanke, jonka tarkoituksena on kartoittaa oikeusvaltion tilannetta ja pohtia, mitä esimerkiksi tuomioistunten riippumattomuuden vahvistamiseksi voitaisiin lainsäädäntöä muuttamalla tehdä. Kulunut viikko on ollut tässä suhteessa todellinen oikeusvaltioviikko, sillä nyt meillä on lähes joka päivä on kirjoitettu ja puhuttu oikeusvaltiosta erilaisissa seminaareissa samoin kuin tiedotusvälineissä.

3. Mutta millaisissa kantimissa Suomen oikeusvaltio oikeastaan on, jos asiaa tarkastellaan oikeusvertaillen ja puolueettomien arvioitsijoiden näkövinkkelistä? Tähän saamme vastauksen Euroopan komission julkaisemasta oikeusvaltioraportista.

4. Euroopan komissio julkaisi viime heinäkuussa järjestyksessä toisen raportin (kertomuksen) oikeusvaltiotilanteesta Euroopan unionissa. Siinä tarkastellaan, paitsi  EU:n tilannetta kokonaisuudessaan, myös erikseen jokaisen jäsenmaan tilannetta. 

5. Yleisesti ottaen jäsenmaissa on raportin mukaan  nähtävissä paljon myönteistä kehitystä, mm. vuoden 2020 vastaavassa raportissa todettuihin  haasteisiin puuttumisen osalta. Huolenaiheita on kuitenkin edelleen paljon ja joissakin jäsenmaissa epäkohdat ovat jopa lisääntyneet. Tämä koskee erityisesti  oikeuslaitoksen riippumattomuutta ja tiedotusvälineiden tilannetta.

6. Raportin mukaan Suomen oikeusvaltiotilanne on hyvällä ja jopa erinomaisella tolalla. Niinpä meidän tuomioistuimia ja oikeuslaitosta yleensä pidetään edelleen hyvin riippumattomina. Raportissa käsitellään myös vuoden 2020 alussa toimintansa aloittanutta Tuomioistuinvirastoa ja syyttäjälaitosta, eikä niidenkään osalta näytä olevan moitteen sijaa. 

https://ec.europa.eu/info/sites/default/files/2021_rolr_country_chapter_finland_fi.pdf

7. Raportin mukaan Suomea pidetään edelleen yhtenä EU:n ja koko maailman vähiten korruptoituneista maista. Tältä osin raportissa viitataan mm. siihen, että valtioneuvosto hyväksyi kesäkuussa 2021 kattavan korruptionvastaisen strategian. Toimittajien ja media-alan ammattilaisten toimintaympäristö on Suomessa yleisesti ottaen vapaa ja suojattu. Raportissa viitataan myös siihen, että hallitus on hyväksynyt paremman sääntelyn toimintaohjelman, jonka tavoittena on parantaa lainsäädännön laatua, suunnittelua ja läpinäkyvyyttä.

8. Kaiken kaikkiaan Suomen oikeusvaltiotilanne on  komission raoprtin perusteella eurooppalaista huippuluokkaa, Suomi on oikeusvaltioiden aatelia.

9. Seuraavassa blogijutussa minulla on tarkoitus käsitellä lähemmin, mitä Suomessa on esitetty etenkin tuomioistuinten riippumattomuudesta ja sen vahvistamisesta "pahan päivän" varalta.

247. KKO myönsi rajoitetun valitusluvan KIttilän virkarikosjutussa

1. Kor­kein oi­keus (KKO) myönsi viime maanantaina 1.12. 2021 syyt­tä­jil­le va­li­tus­lu­van Kit­ti­län kun­nan luot­ta­mus­hen­ki­löi­tä kos­ke­vas­sa vir­ka­ri­kos­asias­sa eli nin sanotussa Kittilän virkarikosjutussa. Va­li­tus­lu­pa myön­net­tiin ra­joi­tet­tu­na kos­ke­maan sitä, oli­vat­ko kun­nan luot­ta­mus­hen­ki­löt rik­ko­neet vir­ka­vel­vol­li­suu­ten­sa hank­kiak­seen hyö­tyä kun­ta­kon­ser­niin kuu­lu­van his­siyh­tiön en­ti­sel­le toi­mi­tus­joh­ta­jal­le.

2. KKO:n kotisivuille ja Finlexiin valitusluparatkaisu on ladittu anonyymisti näin:

"C oli X:n kunnan kunnanjohtajana tehnyt tutkintapyynnön kuntakonserniin kuuluvan Y Oy:n entisestä toimitusjohtajasta Z:stä. Kunnanhallituksen jäsenet ja varajäsenet A1-A8 päättivät kunnanhallituksen kokouksessa 16.12.2013 peruuttaa tutkintapyynnön ja antaa kunnan yhtiökokousedustajille omistajaohjauksen Z:n palauttamiseksi Y Oy:n toimitusjohtajan toimeen. Kysymys siitä, olivatko A1-A8 rikkoneet virkavelvollisuuttaan hankkiakseen Z:lle hyötyä".　

3. KKO:n antamassa tiedotteessa asia kerrotaan näin:

"Syyttäjät olivat vaatineet kunnanhallituksen jäsenille ja varajäsenille rangaistusta ensisijaisesti virka-aseman väärinkäyttämisestä sillä perusteella, että he olivat päättäneet peruuttaa kunnan nimissä tehdyn tutkintapyynnön hissiyhtiön entisestä toimitusjohtajasta. He olivat myös ilmoittaneet kunnan edustajille omistajaohjauksena kunnan kannaksi, että entinen toimitusjohtaja nauttii edelleen kunnan luottamusta ja että hänet on kutsuttava takaisin yhtiön toimitusjohtajaksi. Syyttäjien mukaan luottamushenkilöt olivat näin rikkoneet virkavelvollisuutensa.

Lapin käräjäoikeus ja Rovaniemen hovioikeus olivat hylänneet syytteen." 

4. Kittilä-tapausta on käsitelty eri instansseissa vuosikausia. Lapin käräjäoikeus hylkäsi kaikki syytteet jo vuonna 2019, Rovaniemen hovioikeden tuomio on annettu 3.5.20121. Kittilän erotettu kunnanjohtajalle Anna Mäkelälle KKO ei myöntänyt valituslupaa.

 

246. Oikeuskansleri taipui julkisuuskiistassa

 1. Korkein hallinto-oikeus antoi eilen päätöksen (KHO 2021:152), jossa katsottiin, ettei oikeuskanslerinviraston olisi tullut olla luovuttamatta hänen ja ministeri Anne Bernerin sähköpostiviestejä helmikuussa 2019 Yle Uutisten toimittajalle sillä perusteella, että noissa viesteissä olisi kyse valtioneuvoston ja OKa -viraston sisäisistä tulposteista ja asiakirjoista, joihin julkisuuslakia ei voitaisi soveltaa.

2. Selostin ja kommentoin eilen blogissa KHO:n sanottua ratkaisua, joka on julkaistu vuosikirjapäätöksenä eli ennakkopäätöksenä. 

3. Kirjoitukseni lopussa suosittelin oikeuskansleria taipumaan ja luovuttamaan pyydetyt sähköpostit viipymättä, koska muutoin hän olisi vaarassa menettää "kasvonsa" eli arvovaltansa maan ylimpänä laillisuusvalvojana. Uhkana nimittäin oli, että oikeuskansleri jatkaisi vetkutteluaan ja keksisi uusia perusteita ja syitä, joilla asiakirjojen julkistaminen voitaisiin estää. Silloin dessä oli ollut uusi valituskierros KHO:een asti.

4. Tänään sitten tapahtui juuri niin kun olin eilen oikeuskanslerille suositellut: OKa-virasto on luovuttanut pyydetyt viestit Ylelle! Asiasta on uutisoitu eri tiedotusvälineissä ja viestien sisältöä on ryhdytty analusoimaan ja kommentoimaan. 

5. Nonni, hyvä juttu! Tästä voidaan päätellä, että kyllä maan ylimpiin päättäjiinkin voidaan vaikuttaa kunhan toimeen tartutaan!

245. Oikeudenkäyntikulujen korvaaminen. Kuluttajansuoja. EU-oikeus. I-SHO 2021:8

1. Perintäyhtiö vaati kanteessaan Pohjois-Karjalan käräjäoikeudessa A:lta maksamatonta kuluttajaluottoa korkoineen kohta 1), erinäisiä korkosaatavia ja luottokustannuksia (kohdat 2-10) sekä perintä- ja oikeudenkäyntikuluja (11-12). 

2. A myönsi osan luoton pääomasta, mutta kiisti kanteen muilta osin.

3. Käräjäoikeus velvoitti lainvoimaiseksi tulleella tuomiollaan A:n suorittamaan myönnetyn pääoman määrän korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine korkoineen. Muilta osin käräjäoikeus hylkäsi kanteen. Kulut kuitattiin OK  21 luvun 3 §:n 2 momentin nojalla.

4. A valitti tuomiosta Itä-Suomen hovioikeuteen. Siellä oli kyse ainoastaan oikeudenkäyntikulujen korvaamista koskevasta asiasta.

5. Hovioikeus katsoi tuomiossaan 14.10.2021, ettei Euroopan unionin kuluttajasopimusten kohtuuttomista ehdoista annetun neuvoston direktiivin 93/13/ETY 6 ja 7 artiklan soveltamista koskeva oikeuskäytäntö - hovioikeus on viitannut EU-tuomioistuimen 16.7.2020 antamaan ennakkoratkaisuun yhdessä käsitellyissä asioissa C-224/19 ja C-259/19 - edellyttänyt perintäyhtiön velvoittamista korvaamaan A:n oikeudenkäyntikulut käräjäoikeudessa kokonaisuudessaan. 

6. Hovioikeuden tuomiossa tarkemmin selostetuilla perusteilla perintäyhtiö velvoitettiin korvaamaan osittain A:n oikeudenkäyntikulut käräjäoikeudessa. Kohtuullisena osakorvauksena hovioikeus piti neljää viidesosaa A:lle aiheutuneista, tarpeellisista kohtuullisista oikeudenkäyntikuluista. Perintäyhtiö joutui korvaamaan A:n oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa.

https://oikeus.fi/hovioikeudet/ita-suomenhovioikeus/fi/index/hovioikeudenratkaisuja/i-sho20218.html

244. Kiista sähköpostiviestin julkistamisesta päättyi oikeuskanslerin tappioon. KHO 2021:152.

 1. Tämänpäiväinen oikeudellinen pääuutinen on epäilemättä  korkeimman hallinto-oikeuden  (KHO) antama ennakkopäätös (vuosikirjapäätös) KHO  2021:162, joka koskee oikeuskanslerin (Tuomas pöystin) ja ministerin (Anna Bernerin) välisen sähköpostiviestinnän julksuutta. Katsotaanpa, mistä tapauksessa on kysymys.

2. Yle Uutisten toimittaja A (Merja Niilola)  oli 22.2.2019 pyytänyt saada oikeuskanslerinvirastolta oikeuskanslerin sähköpostit ja kirjalliset ohjeet, jotka liittyvät liikenne- ja viestintäministeri Anne Bernerin siirtymiseen Skandinaviska Enskilda Bankenin (SEB) hallitukseen. Jos oli olemassa muita ohjeita, asiakirjoja tai sähköposteja, jotka liittyvät SEB:iin ja ministeri Berneriin, A on pyytänyt nähtäväksi myös ne. Erikseen asiakirjapyynnössä on mainittu ministeri Bernerin 19.2.2019 lähettämä sähköposti oikeuskanslerille ja siihen liittyvät muut mahdolliset sähköpostiviestit koskien ministerin siirtymistä SEB:n hallitukseen, oikeuskanslerin antama kirjallinen ohje pääministeri Sipilälle sekä ministeri Bernerin oikeuskanslerille toimittamat lisätiedot siirtymisestään SEB:n hallitukseen ja oikeuskanslerin vastaus ministerille tähän liittyen.

 Oikeuskanslerin päätös 28.2.2019

3. Oikeuskanslerinvirasto, käytännössä oikeuskansleri Tuomas Pöysti,  on päätöksellään 28.2.2019 hylännyt A:n asiakirjapyynnön. Esittämillään perusteilla oikeuskansleri Tuomas Pöysti katsoi, että perustuslain 69 §:n 1 momenttiin ja 108 §:n 2 momenttiin perustuvien sähköpostikeskustelujen viestit ovat viranomaisten toiminnan julkisuudesta annetun lain 5 §:n 4 momentin mukaisesti viranomaisten sisäistä työskentelyä varten laadittuja, eikä niitä liitetä arkistoon. Oikeuskanslerinvirasto ei siten anna A:lle hänen pyytämiään sähköpostiviestejä.

 Helsingin hallinto-oikeuden päätös 15.9.2020

4.  A valitti oikeuskasnlerinviraston päätöksestä Helsingin hallinto-oikeuteen. Hallinto-oikeus ratkaisi valituksen 15.9.2020 antamallaan päätöksellä. Se kumosi oikeuskanslerinviraston pätöksen ja palautti asian sille uudelleen käsiteltävksi.

5. Perusteluissaan hallinto-oikeus lausui muun muassa, että kyseiset sähköpostiviestit koskevat liikenne- ja viestintäministerin siirtymistä SEB:n hallitukseen ja sen vaikutusta ministerin tehtävien hoitamiseen. Sähköpostiviesteissä ei ole kysymys pelkästään mielipiteen- tai tietojenvaihdosta, vaan viesteissä oikeuskansleri on ottanut kantaa liikenne- ja viestintäministerin edellytyksiin jatkaa ministerin tehtävässä uudessa tilanteessa. Sähköpostiviestit liittyvät siten liikenne- ja viestintäministerin tehtävässään käyttämään julkiseen valtaan, minkä johdosta niitä voidaan pitää julkisuusperiaatteen toteutumisen kannalta keskeisinä asiakirjoina. Julkisuuslain 5 §:n 4 momentissa julkisuusperiaatteesta säädetty poikkeus voi lain perustelujen mukaan ja asian perusoikeuskytkennän vuoksi koskea ainoastaan julkisuusperiaatteen kannalta toisarvoisia sisäisen viestinnän ja mielipiteiden vaihdon asiakirjoja ja eräitä muita vähämerkityksellisiä asiakirjoja. Hallinto-oikeus katsoo, ettei kysymyksessä olevia sähköpostiviestejä edellä todetun perusteella voida pitää julkisuuslain 5 §:n 4 momentissa tarkoitettuina vain pelkästään viranomaisen sisäistä työskentelyä varten laadittuina asiakirjoina eivätkä ne siten jää julkisuuslain soveltamisalan ulkopuolelle. Oikeuskanslerinvirasto ei siten ole voinut hylätä A:n asiakirjapyyntöä julkisuuslain 5 §:n 4 momentin perusteella.

6. Hallinto-oikeus lausui vielä, että oikeuskanslerinvirasto on lausunnossaan hallinto-oikeudelle todennut, että sähköpostiviestit ovat viranomaisen tehtäväksi säädettyyn valvontatoimeen liittyvinä kokonaisuudessaan salassa pidettäviä julkisuuslain 24 §:n 1 momentin 15 kohdan nojalla ja ne sisältävät myös 20 kohdan nojalla salassa pidettäviä yksityistä elinkeinotoimintaa koskevia tietoja. Oikeuskanslerinvirasto ei ollut kuitenkaan valituksenalaisessa päätöksessään viitannut näihin salassapitoperusteisiin. Tämän vuoksi hallinto-oikeus ei ottanut ratkaistavakseen, miltä osin sähköpostit mahdollisesti ovat näillä salassapitoperusteilla salassa pidettäviä. Oikeuskanslerinviraston päätös on tästä syystä kumottava ja asia palautettava virastolle uudelleen käsiteltäväksi.

Kirjelmien vaihto KHO:ssa

7. Oikeuskansleri Tuomas Pöysti ei kuitenkaan hellittänyt, vaan jatkoi  taistelua, jotta hänen työviestejään ruotsalaiseen liikepankkiin loikanneelle ministeri Anne Bernerille ei määrättäisi julkisiksi. Hän laati KHO:lle monisivuisen valituslupahakemuksen ja valituskirjelmän, jota on selostettu KHO:n tänään antamassa päätöksessä yksityiskohtaisesti. Oikeuskansleri vetosi muun muassa KHO:n  Talvivaaran tapauksessa antamaan ennakkopäätökseen KHO 2017:57.

8. A antoi oikeuskanslerin valituksen johdosta selityksen, jossa hän vaati valituksen hylkäämistä. 

9. A:n mukaan ratkaisu KHO 2017:157 on johtanut tilanteeseen, jossa viranomaiset ovat ryhtyneet laajasti hyödyntämään ratkaisuun sisältynnyttä oikeusohjetta, jonka mukaan niin sanotut sisäiset asiakirjat jäävät julkisuuslain soveltamisalan ulkopuolelle. Tällöin kuitenkin kierretään sitä, ettei laista löydy oikeudellisesti kestävää salassapitoperustetta.

10. Oikeuskanslerinviraston mukaan pyydetyt asiakirjat ovat syntyneet osana oikeuskanslerin valvontatehtävää. Jos asiakirjat ovat osa valvontaa, ne ovat A:n mukaan nimenomaan julkisuuslain piiriin kuuluvia. Oikeuskanslerinviraston olisi pitänyt kirjata asiakirjat ja tehdä niistä päätökset. Muutoin oikeuskanslerin virkatoimien valvonta ei ole mahdollista.

11. Oikeuskanslerinvirasto oli vedonnut siihen, että kyse olisi ollut epävirallisista tai alustavista kannanotoista. An mukaan kyse on kuitenkin ollut oikeuskanslerille perustuslaissa säädetyn tehtävän toteuttamisesta. Oikeuskansleri on kertonut käsityksensä siitä, mikä on voimassa olevaa oikeutta. On outoa, että tätä pidettäisiin salassa pidettävänä, epävirallisena tai alustavana kantana. Jos oikeuskanslerin antama ohjeistus ei ole julkisuusperiaatteen piirissä, neuvojen asianmukaisuutta on mahdoton arvioida.

12. A lausui selityksessään, että oikeuskanslerinvirasto on pyrkinyt hämärtämään asiakirjajulkisuutta vetoamalla arkistolainsäädäntöön sekä siihen, että julkisen vallan käyttö voisi aktualisoitua vasta myöhemmin. On kysyttävä, onko arkistolaitos tehnyt päätöstä siitä, ettei kyse ole arkistoitavista asiakirjoista. Oikeuskanslerinvirasto ei itse voi päättää, milloin on kyse asiakirjoista, jotka todennäköisesti kiinnostavat myös muun muassa tieteellistä tutkimusta.

13. A piti outona, että perusoikeuksia valvova viranomainen pyrkii poikkeuksellisen voimakkaasti synnyttämään tilanteen, jossa viraston johdon perustuslakiin perustuvan velvollisuuden nojalla esittämiä tulkintoja voimassa olevasta oikeudesta ei pidettäisi julkisuusperiaatteen piiriin kuuluvana.

14. Oikeuskansleri antoi A:n selityksen johdosta laajan vastaselityksen, jota on myös referoitu KHO:n päätöksen perusteluissa.

15. Oikeuskanslerin mukaan oikeuskanslerin toiminnassa ajauduttaisiin käytännössä kestämättömään tilanteeseen, jos julkisuuslain 5 §:n 4 momentin soveltamisessa omaksuttaisiin hallinto-oikeuden päätöksessä esitetty tulkinta. Ennakollisen, epävirallisen ja alustavan oikeudellisen neuvonnan julkisuutta ei voida käytännössä ryhtyä arvioimaan yksittäistapauksittain sisällöllisesti ja noudattamaan näiltä osin erilaisia menettelytapoja asianhallintajärjestelmässä, asioiden kirjaamisessa ja tietojen julkisuudessa.

16. KHO varasi vielä A:lle tilaisuuden lisäselvityksen antamiseen oikeuskanslerinviraston selityksen johdosta, jonka A myös antoi.

17. Voidaan siten todeta, että asiaan osalliset ovat lausuneet KHO:ssa kaksi kertaa siitä, mistä heidän mielestään asiassa oli kyse ja miten tapaus tulisi ratkaista. 

18. Vähemmällä vaivalla ja kirjelmien vaihdolla olisi päästy, jos KHO olisi toimittanut asiassa napakan suullisen käsityksen, jossa oikeuskansleri ja A avustajineen olisivat esittäneet perustellut näkemyksensä asiasta. Tällöin KHO:n jäsenet olisivat voineet esittää heille tarvittavat lisäkysymykset asian selvittämiseksi.

 19. KHO ratkaisi siis asian tänään päätöksellä, jota koskeva seloste on julkaistu KHO:n kotisivulla ja otetaan myös Finlex-hakemistoon. Kysymyksessä on vuosikirjapäätös eli selkokiellä ilmaistuna ennakkopäätös, jolla halutaan ohjata tulevaa hallintolainkäyttöä vastaavanlaisissa kysymyksissä.

20. Tiivistelmä KHO:n ratkaisun perusteluista sisältyy ratkaisuselosteen otsikkoon, joka kuuluu näin:

Oikeuskanslerinvirastolle esitetty asiakirjapyyntö oli koskenut oikeuskanslerin ja liikenne- ja viestintäministerin välistä sähköpostiviestintää, joka oli liittynyt ministerin mahdolliseen valintaan erään rahoituslaitoksen hallitukseen. Asiassa oli ratkaistavana, sovellettiinko kysymyksessä oleviin sähköpostiviesteihin julkisuuslakia vai jäivätkö ne viranomaisten sisäistä työskentelyä varten laadittuina sanotun lain soveltamisalan ulkopuolelle.

Viestinnässä oli ollut kysymys oikeuskanslerille perustuslain mukaan kuuluvasta tehtävästä antaa pyydettäessä presidentille, valtioneuvostolle ja ministeriöille tietoja ja lausuntoja oikeudellisista kysymyksistä. Merkityksellistä oli myös, että eräissä viesteissään oikeuskansleri oli ottanut kantaa liikenne- ja viestintäministerin edellytyksiin toimia ja jatkaa ministerin tehtävässä, jos ministeri oli ehdolla tai valitaan rahoituslaitoksen hallitukseen.

Sähköpostiviesteissä ei niiden sisältö ja tarkoitus huomioon ottaen ollut kysymys neuvotteluja, yhteydenpitoa ja muuta niihin verrattavaa viranomaisten sisäistä työskentelyä varten laadituista, julkisuusperiaatteen kannalta toisarvoisista asiakirjoista vaan oikeuskanslerin nimenomaisista kannanotoista ja näkemyksistä liikenne- ja viestintäministerin asemaa ja toimintaa koskeviin, julkisen vallankäytön kannalta merkittäviin kysymyksiin. Tämän vuoksi ja kun lisäksi otettiin huomioon, että oikeuskansleria oli suhteessa valtioneuvostoon ja ministeriöihin nähden pidettävä julkisuuslaissa tarkoitetussa mielessä eri viranomaisena, kysymyksessä olevia sähköpostiviestejä ei voitu pitää julkisuuslain 5 §:n 4 momentissa tarkoitettuina viranomaisen sisäistä työskentelyä varten laadittuina asiakirjoina, vaan asiakirjoina, joihin sovelletaan julkisuuslakia.

Hallinto-oikeudessa ja korkeimmassa hallinto-oikeudessa ei tullut ensi asteena ratkaistavaksi, olivatko nämä sähköpostiviestit julkisia asiakirjoja vai sisälsivätkö ne salassa pidettäviä tietoja.

Suomen perustuslaki 12 § 2 momentti ja 108 § 2 momentti

Laki viranomaisten toiminnan julkisuudesta (julkisuuslaki) 1 § 1 momentti, 3 §, 4 § 1 momentti 1 kohta, 5 § 2 ja 4 momentit ja 17 § 1 momentti

Ks. KHO 2015:171; ks. ja vrt. KHO 2017:157

 Arviointia

21. KHO:n ennakkopäätös on merkittävä ja tervetullut kannanotto epäselvään tilanteeseen. Asiasta oli tarpeen saada KHO:n arvovaltainen ratkaisu myös siksi, että joidenkin viranomaisten asiakirjajulkisuutta koskevat päätökset ylipäätään ovat herättäneet närää ja kritiikkiä oikeusyhteisön piirissä; salaamismentaliteetti näyttää voittavan alaa eikä perustuslaissa korostettua julkisuusperiaatetta ole aina haluttu kunnioittaa. 

22. KHO:n nyt antama ratkaisu saattaa joidenkin mielestä ehkä olla joltakin osin risitiriidassa KHO:n Talvivaara-asiassa antaman ratkaisun KHO 2017:157 kanssa; tämän vuoksi maininta siitä on otettu KHO:n ratkaisuselosteen otsikkoon vrt -maininnalla. Tapaukset eivät kuitenkaan ole samanlaisia. 

23. Oikeuskanslerinvirastoa ja tietenkin oikeuskansleri Tuomas Pöystiä voidaan kritisoida myös siitä, että hän ei ole maininnut toimittajan vaatimuksen johdosta antamassaan päätöksessä kaikkia perusteita, joiden nojalla pyyntö on hylätty. Julkisuudessa on jopa väitetty, että kanslerinvirasto olisi keksinyt uusia salaamisperusteita vasta hallinto-oikeudelle esittämässään valituksessa. Valituskirjelmässä vedottiin näet myös siihen, että sähköpostiviestien julkistaminen vaikeuttaisi oikeuskanslerin valvontatoimintaa ja että ko. viestit sisältäisivät myös salassa pidettäviä yksityistä elinkeinotoimintaa koskevia tietoja. Kun kanslerinvirasto ei ollut toimittajalle antamassaan päätöksessä tuonut näitä salausperusteita esiin, hallinto-oikeus ja KHO eivät voineet ottaa niihin kantaa eli lausua, ovatko ne sellaisia perusteita, joilla toimittajan asiakirjapyyntö olisi voitu hylätä.

24. Nyt jäädään odottamaan, julkistaako oikeuskansleri mainiut sähköpostiviestit vai aikooko hän jatkaa taissteluaan ja tehdä uuden kielteisen päätöksen uusilla perusteilla.  On selvää, ettei oikeuskansleri voi kasvojaan ja arvovaltaansa menettämättä kovin montaa kertaa kiemurrella asiassa. Reilu ylin laillisuusvalvoja myöntäisi virheen ja julkistaisi kaikki pyydetyt sähköpostiviestit heti.

243. Avunanto huumausainerikokseen. KKO 2021:80

 

1. Korkeimman oikeuden (KKO) tänään antama ennakkopäätös ( KKO 2021:80) koski tapausta, jossa syytetty A oli kuljettanut seurustelukumppaninsa B:n autolla postiin ja sieltä takaisin, vaikka hän oli tiennyt tai ainakin pitänyt varsin todennäköisenä, että B:n postista noutama lähetys sisälsi huumausaineita. Kysymyksessä oli ollut 50 grammaa kide- tai jauhemaista MDMA:ta.

2. Itä-Uudenmaan käräjäoikeus katsoi tuomiossaan 27.3.2019 B:n menettelyllään syyllistyneen törkeään huumausainerikokseen, kun hän oli laittomasti tuonut postitse maahan, pitänyt hallussaan sekä myynyt tai muuten levittänyt huumausainetta. A:n syyksi käräjäoikeus luki avunannon B:n mainittuun törkeään huumausainerikokseen.

3. Helsingin hovioikeus totesi 6.5.2020 antamassaan tuomiossa jääneen näyttämättä, että A olisi hallinnut huumausainetta yhdessä B:n kanssa tai että hänellä olisi ollut tosiasiallinen mahdollisuus määrätä huumausaineesta. A oli kuitenkin kuljettamalla B:tä tietoisena tämän toiminnasta syyllistynyt avunantoon törkeään huumausainerikokseen. Hovioikeus harkitsi oikeudenmukaiseksi rangaitukseksi A:lle tältä osin 6 kuukautta vankeutta. Hovioikeudessa äänestys, yksi jäsen olisi hylännyt A:ta vastaan ajetun syytteen.

4. KKO, jonne A valitti,  katsoi että A oli menettelyllään syyllistynyt avunantoon B:n törkeään huumausainerikokseen vain huumausaineiden hallussapidon osalta. KKO totesi, että A:n menettely ei ole  sellaisenan lisännyt huumausaineen maahantuonnin toteutumisen todennäköisyyttä tai siinä määrin edistänyt huumausaineen myyntiä, että A olisi näiltä osin syyllistynyt avunantoon törkeään huumausainerikokseen. KKO kuitenkin pysytti hovioikeuden A:lle tältä osin tuomitseman 6 kuukauden vankeusrangaistuksen.

242. Antti Tapanilan kirja Siviiliprosessi - uusi yleisesitys riita-asian oikeudenkäynnistä

 

1. Suomalaisen Lakimiesyhdistyksen kustantamana on juuri ilmestynyt Antti Tapanilan kirjoittama teos Siviiliprosessi (B-sarja N:o 203). Kirja on laaja yleisesitys riita-asian oikeudenkäynnistä yleisessä tuomioistuimessa. Kirjassa on hieman yli 700 sivua.

2. Antti Tapanila on 44-vuotias tamperelainen käräjätuomari, oikeustieteen tohtori vm. 2007 ja Lapin yliopiston prosessioikeuden dosentti. Hän on toiminut kymmenkunta vuotta tuomarina Pirkanmaan käräjäoikeudessa. Aiemmin hän on työskennellyt vakuutusoikeudessa, lyhyen aikaa hovioikeudenneuvoksena sekä paikallisyyttäjänä. Tapanila on julkaissut useita prosessioikeutta, todistusoikeutta ja prosessioikeudellisia ihmisoikeussopimuksia käsitteleviä kirjoja sekä oikeustieteellisiä artikkeleja, lähes kaikki oman työnsä ohessa. 

3. Teoksessa käsitellään, kuten kirjan takakannessa kerrotaan, riita-asian käsittelyä kanteen vireilletulosta aina valitusluvan hakemiseen korkeimmalta oikeudelta asti. Keskeisiä tarkastelun kohteita ovat siviiliprosessin periaatteet, asiaan osalliset ja heidän avustajansa, riita-asian vireillepano käräjäoikeudessa, kirjallinen ja suullinen valmistelu sekä todistelukysymykset. Lisäksi kirjassa tarkastellaan muun muassa oikeudenkäyntikuluja, tuomioistuimen ratkaisua ja oikeusvoimaa sekä muutoksenhakumenettelyä hovioikeudessa.

4. Kirjan takakannen esittelyssä korostetaan, että teos on kirjoitettu riita-asioita hoitavan tuomarin näkökulmasta, koska tuomarin oikeudenkäynnin aikana tekemillä valinnoilla ja käsittelyratkaisuilla on huomattava merkitys prosessin kulkuun. Teksessa sivutaan siviiliprosessia koskevia yleisiä periaatteita, mutta sen pääpaino on kuitenkin on oikeudenkäynnin käytännönläheisessä tarkastelussa. Tavoitteena on ollut arvioida, millaisin menettelyin  siviiliprosessi on mahdollista järjestää joutuisasti ja kohtuullisin kustannuksin. KKO:n ratkaisujen analysointi näyttää olevan kirjassa keskeisessä asemassa.

5. Antti Tapanila on joutuisa tutkija ja julkaisija. Häneltä ilmestyi vuonna 2019 kirja  Kontradiktorisuus syytetyn oikeutena ja vuonna 2020 teos Itsekriminointisuoja. Uutta Siviiliprosessi-kirjaa hän on tiettävästi kirjoittanut vain reilut kaksi vuotta, oman työnsä ohessa siis.

6. Itse en ole kirjaa vielä lukenut, ainoastaan jonkin verran selaillut. Antti Tapanilaa jonkin verran tuntien voin sanoa, että teos tulee olemaan hyödyllinen opus riitajuttuja tuomioistuimessa hoitaville asianajajajille ja lupalakimiehile sekä tuomareille. Sitä voitaneen käyttää myös oppi- tai käsikirjana.

7. Antti Tapanilan teos tuskin kilpailee Juha Lappalaisen tunnetun Siviiliprosessioikeus-teoksen kanssa, josta on tähän mennessä ilmestynyt kaksi osaa, ensimmäinen jo vuonna 1995 ja toinen osa vuonna 2001. Tiettävästi Lappalaisen teossarjaa ollaan parhaillan päivittämässä ja sen myötä sarja tulee täydentymään kahdella uudella osalla.

241. Väittämistaakka ja tuomarin prosessinjohto. KKO 2016:47

 

1. Väittämistaakka, josta käytetään myös nimikettä vetoamiesvelvollisuus - näin esimerkiksi Antti Tapanila uudessa kirjassaan Siviiliprosessi, joka ilmestyy tämän kuun loppupuolella - on normi, jota on aiheellisesti pidetty siviiliprosessin eräänä kulmakivenä tai peruspilarina. Sitä täydentää tuomarin aineellinen eli materiaalinen prosessinjohto, jolla voidaa vaikuttaa merkittävällä tavalla riita-asian oikeudenkäynnin kulkuun ja onnistumiseen.

 

2. Väittämistaakasta säädetään oikeudenkäymiskaaren (OK) 24 luvun 3 §:n 2 momentissa. Sen mukaan asiassa, jossa sovinto on sallittu (ns. dispositiivinen asia),  tuomiota ei saa perustaa seikkaan, johon asianosainen ei ole vaatimuksensa tai vastustamisensa tueksi vedonnut. Väittämistaakka koskee sekä kantajan että vastaajan vetoamia seikkoja. Hovioikeudessa asianosainen ei prekluusiota koskevan säännöksen mukaan saa pääsäännön mukaan vedota muihin seikkoihin kuin niihin joihin hän on vedonnut jo käräjäoikeudessa (OK 25:17.1).

 

3. OK 24:3.1.ssa tarkoitetaan seikalla (tosiseikalla) oikeusseuraamuksen kannalta välittömästi ratkaisuun vaikuttavaa tosiasiaa eli niin sanottua oikeustosiseikkaa. Seikkaan vetoamisella tarkoitetaan puolestaan sitä, että asianosainen tuo seikan esiin nimenomaan tarkoituksin saada se ratkaisun perusteeksi; vetoamisessa on siten kyse vaatimuksen kaltaisesta prosessitoimesta. Jos tällaiseen seikkaan ei vedota, tuomioistuin ei voi (saa) perustaa tuomiotaan siihen siinäkään tapauksessa, että seikka muutoin - esimerkiksi asianosaisen suorittamassa asiaesittelyssä tai todistelun aikana - tulisi esille tai olisi mutoin tuomioistuimen tiedossa. Tuomari ei saa perustaa ratkaisua tosiseikkoja koskeviin yksityisiin tietoihinsa.

 

4. Väittämistaakka koskee vain oikeustosiseikkoja, mutta se ei kohdistu niin sanottuihin todistustosiseikkoihin tai aputosiseikkoihin, jotka ovat vaaditun seuraamuksen kannalta ainoastaan välillisesti relevantteja tosiseikkoja. Todistustosiseikkojen huomioon ottaminen ei edellytä, että asianosainen olisi vedonnut tällaisen seikan olemassaoloon. Todistelua arvioidessaan tuomioistuimen on viran puolesta otettava huomioon kaikki asiassa esitetty selvitys riippumatta siitä, kumpi asianosainen sen on esittänyt. Väittämistaakka ei myöskään koske oikeustosiseikkojen oikeudellista arviointia; ks. tästä esimerkiksi ennakkopäätöstä KKO 1997:90.

 

5. Tarkastelen seuraavaksi väittämistaakan soveltamista KKO:n vuonna 2016 antaman ennakkopäätöksen 2016:47 valossa.  Aineellisoikeudellisesti tapauksessa on kysymys kiinteistön kaupan purusta ym.   

  

https://www.finlex.fi/fi/oikeus/kko/kko/2016/20160047

 

6. Ennakkopäätöksessä selostetussa asiassa kiinteistön kaupan purkukanne on perustunut siihen, että kiinteistöllä olleen talon alapohjassa oli ollut laajoina kosteus- ja homevaurioina ilmennyt laatuvirhe, joka on kanteen mukaan aiheutunut siitä, että maakosteus oli päässyt liian hienon perustushiekan vuoksi kapillaarisesti nousemaan betonilaatan läpi lattiapinnoitteeseen. 

7. Etelä-Karjalan käräjäoikeus (käräjätuomari Turunen) hylkäsi purkuvaatimuksen, mutta velvoitti myyjät suorittamaan ostajille hinnanalennusta. 

 

8. Kouvolan hovioikeus (hovioikeudeneuvokset Yli-Kokkila, Tamminen ja Jutila) puolestaan hyväksyi purkuvaatimuksen sillä perusteella, että laatuvirhe oli keittiön lattiaan puhkaistu maaperään ulottuva aukko, josta aiheutui terveyshaittana pidettävää mikrobirasitusta huoneilmaan. Hovioikeuden tuomio syntyi 2-1 -äänestyksen jälkeen. KKO:n ratkaisuselosteessa ei kerrota, mihin seikkoihin eri mieltä olleen tuomari Jutilan kanta perustui. 

 

9. KKO myönsi vastaajille valitusluvan siitä kysymyksestä, oliko hovioikeus voinut kanneperuste ja OK 24 luvun 3 §:n ja 26 luvun 1 §:n säännökset huomioon ottaen hyväksyä kanteen mainitsemillaan perusteilla. KKO (oikeusneuvokset  Kitunen, Rautio, Sippo, Koponen ja Littunen) päätyi ratkaisuun, jonka mukaan hovioikeus oli toiminut väittämistaakkanormin vastaisesti. Hovioikeus ei olisi saanut perustaa ratkaisuaan mainitsemiinsa seikkoihin, joihin kantajat eivät olleet vedonneet kanteensa tueksi nimenomaan oikeustosiseikkoina. 

10. Kuten prosessioikeudellisessa kirjallisuudessa on jo vanhastaan todettu, minkä käsityksen KKO ratkaisun perusteluissa (kohta 20) jakaa - oikeuskirjallisuuteen tosin viittaamatta - väittämistaakkaa koskeva säännös ilmentää riita-asiain oikeudenkäynnissä noudatettavaa (asianosaisen) määräämisperiaatetta (disposiviista periaatetta).  Se tarkoittaa muun muassa sitä, että asianosaiset määräävät tuomioistuinta sitovasti oikeudenkäynnin kohteesta. 

 

11. Tässä kohdin voidaan kuitenkin tehdä, jos nimittäin tarkkoja ollaan, pieni huomautus. Väittämistaakka ilmentää määräämisperiaatetta silloin, kun asiaa eli tosiseikkojen sitovuutta tarkastellaan tuomioistuimen kannalta. Tämä käy ilmi myös OK 24:3.1:n sanamuodosta, jossa todetaan, että "tuomioistuin ei saa" perustaa tuomiota sellaiseen seikkaan, johon asianosainen ei ole vedonnut. Jos väittämistaakkaa sitä vastoin tarkastellaan asianosaisen kannalta, voidaan sanoa, että väittämistaakka ei ole ensi sijassa määräämisperiaatteen, vaan dispositiivissa riita-asioissa vallalla olevan käsittelymenetelmän (käsittelymenetelmän periaatteen) ilmaus. Käsittelymenetelmä (förhandlingsprincipen) merkitsee asianosaisille kuuluvaa aktiivista roolia, paitsi prosessin eteenpäin viemisessä, myös oikeudenkäyntiaineiston hankinnassa ja siten myös oikeustosiseikkoihin vetoamisessa.

 

12. Väittämistaakka asettaa asianosaisille tietyn toimimisvelvollisuuden, jolloin olisi johdonmukaista puhua väittämistaakan sijasta mieluummin edellä mainitusta vetoamisvelvollisuudesta. Kantajan asiana on riita-asiassa esittää ne kanteensa välittöminä perusteina olevat seikat (konkreettiset tosiseikat), joista kantaja katsoo vaatimansa oikeusseuraamuksen suoraan seuraavan. Tuomioistuimen kannalta väittämistaakkaa koskevasta säännöksestä puolestaan seuraa, että oikeus voi perustaa ratkaisunsa ainoastaan ko. seikkoihin, ei sen sijaan asiassa mahdollisesti ilmitulleisiin muihin seikkoihin, kuten esimerkiksi juuri todistustosiseikkoihin, joihin kantaja on vedonnut ainoastaan todistelutarkoituksessa eli osoittaakseen varsinaisen kanneperusteena olevan oikeustosiseikan olemassaolon.

 

13. Väittämistaakka on subjektivinen, mikä tarkoittaa sitä, että sen asianosaisen, jonka eduksi tietty oikeustosiseikka koituisi, on vedottava mainittuun seikkaan. Väittämistaakan täyttämiseksi ei siten riitä, että vetoamisvelvollisen asianosaisen vastapuoli vetoaa mainittuun seikkaan tai sen vastakohtaan oman vaatimuksensa perusteena.Tämä kanta ilmenee esimerkiksi ratkaisusta KKO 2006:54: Koska pankin kanne ei ollut perustunut vastaajien antamien takausten voimassaoloon, vaan takausvastuun lakkaamisesta aiheutuvan edun perusteettomuuteen, käräjäoikeus ei olisi saanut perustaa  kanteen hyväksyvää tuomiota  siihen, että vastaajat olivat velvollisia kanteessa vaadittuun suoritukseen antamiensa takausten perusteella.

 

14. Kommentoitavassa tapauksessa kiinteistön myyjät (HN ja KN) ovat KKO:ssa katsoneet, että ostajat (MP ja LL) eivät olleet vedonneet allaskaapin alla lattiassa olleeseen aukkoon tai sen merkitykseen mikrobivaurioiden aiheuttajana kanteensa perusteena eli oikeustosiseikkana. Heidän mukaansa hovioikeus oli siten ratkaissut asian perusteella, johon ei ollut asianmukaisesti vedottu. - Ratkaisuselosteen perusteluissa on minusta tarpeettomasti toistettu koko ajan asianosaisten nimikirjaimia HN ja KN ja toisaalta MP ja LL. Selvempää olisi ollut, jos perustelujen alussa olisi kirjoitettu, että "HN ja KN, jäljempänä myyjät" ja "MP ja LL, jäljempänä ostajat".

 

15. Ostajat ovat puolestaan katsoneet, ettei heidän ollut tarvinnut erikseen vedota allaskaapin alla olleeseen aukkoon. Aukon olemassaolo oli ilmennyt asiassa esitetystä todistelusta, eivätkä myyjät olleet tätä seikkaa kiistäneet. Oikeustosiseikkana asiassa oli ollut kosteus- ja homevaurioiden olemassaolo. Vaurioiden syy oli todistustosiseikka vaurioiden olemassaolosta, ja hovioikeus oli siten voinut ottaa sen huomioon ratkaisussaan.

 

16. En ryhdy tässä käsittelemään asiaa enemmälti, vaan totean, että KKO on perusteellisesti - ehkä turhankin seikkaperäisesti  - aivan oikein katsonut, että ostajat eivät olleet asianmukaisella ja OK 24:3.2:ssa edellytetyllä tavalla selkeästi vedonneet allaskaapin alla olleeseen aukkoon ja sen merkitykseen mikrobivaurioiden aiheuttajana oikeustosiseikkoina, vaan tuoneet ko. seikat esiin ainoastaan todistustosiseikkoina eli näyttönä kosteus- ja homevaurioista. Sillä hovioikeuden mainitsemilla seikoilla, että ko. aukko oli riidaton fakta tai että siitä otetut mikrobinäytteet olivat olleet osa todistelua (KKO:n perustelujen kohta 10), eivät ole väittämistaakan täyttämisen kannalta relevantteja. 

17. Hovioikeuden loppukaneetti, jonka mukaan "aukko on niin läheisessä yhteydessä kanteen muuhun perusteeseen", että asiassa voitiin tutkia myös aukon merkitys väitetyn mikrobivaurion aiheuttajana ilman nimenomaista siihen vetoamista, on epämääräinen ja osoittaa liian lepsua suhtautumista väittämistaakan merkitykseen. 

18. Myös ostajien (MP ja LL) - käytännössä heidän asianajajansa - käsitys, jonka mukaan heidän ei ole tarvinnut erikseen vedota allaskaapin alla olleeseen aukkoon oikeustosiseikkana (KKO:n perustelujen kohta 19), on virheellinen. Toisin kuin ostajat ovat katsoneet, oikeustoiseikkana asiassa ei ole ollut vain väitettyjen kosteus- ja homevaurioiden olemassaolo, vaan välittömästi relevantteja seikkoja ovat olleet myös ne rakenne- ja laatuvirheet, joista kosteus- ja homevauriot ovat aiheutuneet. Ostajat ovat kanteessaan tosin maineet allaskaapin aukon ja siinä todetun sienikasvuston, mutta he ovat, kuten KKO on perustelussaan todennut, tuoneet mainitut seikat esiin vain todistosiseikkoina eli todisteina kanneperusteeksi esitetystä kosteus- ja homevaurioista, eivät vedonneet niihin kanneperusteen konstituoivina oikeustosiseikkoina (perustelujen kohdat 24 ja 25). 

19. Voidaan ehkä väittää, että KKO:n perusteluissa olisi kyse vain turhasta hiustenhalkomisesta. Kun allaskaapin alapuolella oleva aukko samoin kuin siinä havaittu sienikasvusto on selvä ja riidaton fakta, niin eikö olisi ollut kohtuullista tulkita kannetta niin, että siinä olisi vedottu oikeustoiseikkoina myös ko. seikkoihin? Aukosta ja mainitusta sienirihmastosta on asianosaisten välillä keskusteltu käräjäoikeudessa ja hovioikeudessa luultavasti vilkkaasti. 

20. Itse olen kannattanut ja kannatan edelleen väittämistaakan tiukkaa soveltamista, ja tyydytyksellä olen pannut merkille, että korkeimmalla oikeudella on ollut tapauksessa samanlainen kanta. Kun väittämistaakka on koko siviiliprosessin eli riita-asian oikeudenkäynnin yksi kulmakivi tai peruspilari, johon oikeudenkäynti olennaisilta osin perustuu, on syytä edellyttää, että periaate lepää vankalla pohjalla eikä merkitystä pyritä vähättelemään löysillä tulkinnoilla ja epämääräisillä kohtuusnäkökohdilla. Jokaisen asianajajien pitää oikeudenkäyntiin valmistautuessaan huolelellisesti harkita, mitkä seikat ovat kulloinkin konkreettisessa asiasa oikeustosiseikkojen asemassa, millä faktoilla puolestaan on vain todistustosiseikkojen status ja mitä oikeustosiseikkaan vetoamiselta edellytetään. Vastaavasti tuomioistuinten pitää olla tarkoin selvillä väittämistaakan sisällöstä ja KKO:n väittämistaakasta antamista monista ennakkopäätöksistä.

21. Väittämistaakan oikeuspoliittisena perustana on asianosaisten prosessiautonomian periaate, joka vastaa dispositiivisssa asioissa siviilioikeuden puolella vallalla olevaa sopimusvapauden periaatetta. Väittämistaakan tueksi voidaan vedota myös  prosessiekonomian periaatteeseen: kun asianosaiset itse vastaavat oikeudenkäyntikuluista, pitää heidän saada itse myös ratkaista, mikä on se fakta- ja todistusaineisto, johon oikeudenkäynnissä vedotaan ja johon tuomio saadaan perustaa. Asianosainen saattaa kustannussyistä tai näyttövaikeuksien takia taikka jostakin muusta syystä jättää tiettyyn seikkaan vetoamatta. Jos seikkaan ei vedota erehdyksen, osaamattomuuden tai taitamattomuuden takia, tuomioistuin ei voi "rientää" asianosaisen avuksi ja ottaa oikeustosiseikkoina huomioon myös sellaisia faktoja, joihin asianosainen ei ole itse vedonnut.

22. Väittämistaakan yhtenä tärkeänä funktiona on syytä mainita asianosaisen kuulemisperiaate ja sen asianmukainen toteutuminen oikeudenkäynnissä. Jos tuomioistuin voisi perustaa ratkaisun myös sellaiseen seikkaan, johon vetoamisvelvollinen asianosainen ei ole vaatimuksensa tueksi nimenomaan vedonnut, tulisi oikeuden ratkaisu asianosaisille ja erityisesti jutun hävinneelle osapuolelle yllätyksenä. Jos tämä olisi sallittua, ei ko. asianosaisen vastapuoli saisi tilaisuutta esittää seikkaa koskevia omia vastaväitteitään ja todisteitaan, vaan tuomio tulisi hänelle täydellisenä yllätyksenä. Tämä vaarantaisi oikeusvarmuuden ja oikean lopputuloksen saavuttamisen. Kuulemisperiaate eli kontradiktorinen periaate edellyttää väittämistaakkanormin tiukkaa soveltamista. Väittämistaakka edistää osaltaan oikeudenmukaisen ja reilun oikeudenkäynnin toteutumista.   

23. Väittämistaakan tiukasta tulkinnasta ja soveltamisesta saattaa kyllä toisinaan seurata, että asiassa annettava tuomio ei vastaa faktojen osalta materiaalista eli aineellista totuutta vaan johtaa oikeudenmenetyksiin. Tätä vaaraa voidaan tuntuvasti vähentää tuomarin aktiivisen prosessinjohdon avulla. Riita-asiassa tuomarin velvollisuuksiin kuuluu etenkin valmisteluvaiheessa puuttua asianosaisten epäselviin lausumiin ja selvittää, mitä asianosaiset haluavat itse asiassa vaatia ja mihin seikkoihin vaatimuksensa perustaa (OK 5:21). Tuomari voi siten esimerkiksi tiedustella, missä tarkoituksessa kantaja tai vastaaja on maininnut  tietyn seikan, eli onko hänen tarkoituksenaan kenties vedota seikkaan oikeustosiseikkana vain ainoastaan todisteena tai jonkinlaisena taustaseikkana.

24. Jos käräjäoikeuden tuomari olisi ko.tapauksessa harjoittanut asian valmistelussa aktiivista materiaalista prosessinjohtoa ja kyselyoikeuttaan, olisi nyt epäselväksi jäänyt kysymys siitä, missä tarkoituksessa kantajat toivat allaskaapin aukon esille voitu helposti selvittää eikä ongelmia väittämistaakan suhteen olisi ilmennyt. Olen korostanut aina materiaalisen prosessinjohdon merkitystä väittämistaakan soveltamisen yhteydessä. Mutta käytännössä putkahtaa tuon tuostakin esille tapauksia, joissa tuomarit eivät ole välittäneet huolehtia aktiivisesta prosessinjohdosta, mikä sitten on johtanut ongelmiin esimerkiksi juuri väittämistaakan osalta.

240. KHO 2021:140. Ylioppilaskunnan pakkojäsenyys. Yliopistolaki. Perustuslaki. Perustuslain etusija (PL 106 §). Negatiivinen yhdistymisvapaus

1. Turun yliopistossa opiskeleva A pyysi 28.10.2018, että hänelle myönnetään ero Turun yliopiston ylioppilakunnasta ilman, että hän menettää opiskeluoikeutensa yliopistossa. A vaati myös  jäsenmaksun palauttamista tietyltä ajalta. A:n mukaan yliopistolaissa säädetty pakkojäsenyys ylioppilaskunnassa on il 1meisesti ristiriidassa perustuslain kanssa.

2. Turun ylioppilaskunnan hallitus hylkäsi 15.11.2018 A:n pyynnön, samoin 29.11.2018 A:n päätöksestä tekemän oikaisuvaatimuksen.

3. A valitti valitti oikaisuvaatimukseen annetusta päätöksestä Turun hallinto-oikeuteen.

4. Hallinto-oikeus tutki A:n esittämät vaatimukset hallintoriita-asiana ja hylkäsi 3.11.2020 antamallaan päätöksellö hakemuksen. - Asian käsittely hallinto-oikeudessa kesti siis noin kaksi vuotta.

5. Korkein hallinto-oikeus (KHO), jonne A valitti hallinto-oikeuden päätöksestä, totesi aluksi, että asiassa oli kyse siitä, oliko ylioppilaskunnan pakkojäsenyyttä koskeva yliopistolain 46 §:n säännös jätettävä soveltamatta sen vuoksi, että sen soveltaminen olisi perustuslain 106 §:ssä tarkoitetulla tavalla ilmeisessä ristiriidassa perustuslain 13 §:n 2 momentissa turvatun yhdistymisvapauden kanssa tilanteessa, jossa muutoksenhakija on ilmoittanut haluavansa erota ylioppilaskunnasta ja vaatinut jäsenmaksun ylioppilaskuntaosuuden palauttamista. - Tässä selostetaan KHO:n ratkaisuselosteen yhteenvedon sisältöä.

6. KHO kiinnitti huomiota siihen, että perustuslain esitöiden mukaan sen 106 §:ssä ilmaistun ilmeisyysvaatimuksen oli katsottu edellyttävän, että ristiriita lain ja perustuslain välillä on selvä ja riidaton. Lain soveltamisen ja perustuslain ristiriitaa ei esitöiden mukaan voida pitää ilmeisenä, jos perustuslakivaliokunta on ottanut siihen kantaa lain säätämisvaiheessa ja katsonut, ettei ristiriitaa ole olemassa. KHO totesi, että myös myöhemmillä tulkinnoilla voi kuitenkin olla merkitystä arvioitaessa perustuslakivaliokunnan lainsäädäntövaiheessa esittämän nimenomaisen kannanoton painoarvoa.

7. KHO totesi edelleen, että perustuslakivaliokunta oli lausunnossaan PeVL 11/2009 vp katsonut, ettei ylioppilaskunnan pakkojäsenyys ollut perustuslain 13 §:n 2 momentin vastainen. KHO:n mukaan valiokunnan käytännössä oli mainitun lausunnon jälkeen esitetty muita lakeja arvioitaessa kannanottoja, joiden perusteella valiokunnan suhtautumista myös ylioppilaskunnan pakkojäsenyyteen yhdistymisvapauden rajoituksena voitiin nyttemmin pitää ainakin jossain määrin kriittisempänä. KHO:n mukaan niissä ei kuitenkaan ollut suoraan arvioitu ylioppilaskunnan pakkojäsenyyttä koskevan  sääntelyn perustuslainmukaisuutta eikä niistä ollut johdettavissa tältä osin valiokunnan kannan muutosta.

8. Perustuslakivaliokunnan myöhemmissä lausunnoissa oli sen sijaan edelleen tuotu esiin, että aiemmassa lausuntokäytännössä ylioppilaskunnan pakkojäsenyyden oli katsottu olevan, ammattikorkeakoulujen opiskelijakunnista poiketen, hyväksyttävissä etenkin sen vuoksi, että ylioppilaskuntaa oli vanhastaan pidettävä osana itsehallinnon omaavaa yliopistoa. Pelkästään ylioppilaskunnan tehtävissä tapahtuneet lainsäädännölliset muutokset eivät antaneet aihetta katsoa, että ylioppilaskunnan pakkojäsenyyttä koskevan sääntelyn soveltamista tuli pitää selvästi ja riidattomasti negatiivisen yhdistymisvapauden vastaisena. Yliopiston opiskelijoiden erilaiselle kohtelulle ammattikorkeakoulujen opiskelijoihin verrattuna oli puolestaan katsottava olevan yliopistojen perustuslaissa turvattuun itsehallintoon palautuvia hyväksyttäviä perusteita.

9. Johtopäätöksenään KHO päätyi katsomaan, että yliopistolain 46 §:n soveltaminen ei käsillä olevassa tilanteessa ollut perustuslain 106 §:ssä tarkoitetulla tavalla ilmeisessä ristiriidassa perustuslain kanssa.

10. KHO hylkäsi A:n valituksen. Lainkohdat: Yliopistolaki 46 §, Suomen perustuslaki 6 § 1 ja 2 momentti, 13 § 2 ja 3 momentti, 106 ja 123 § 1 momentti. Muina oikeusohjeina PeVL 11/2009 vp, PeVL 24/2014 vp ja PeVL 33/2018 vp.

11. KHO:n kokoonpanoon kuuluivat jäsenet Suviranta, Helander, Lavapuro, Wirén ja Siimes. Lavapuro ja ma. oikeusneuvos Wirén olivat eri mieltä perusteluista. Heidän mukaansa yliopistolain 46 § ei ollut edes ristiriidassa - saati sitten ilmeisessä ristiriidassa (!) - perustuslain 13 §:n yhdistymisvapauden kanssa.

 -----

12. Ylioppilaskunnan pakkojäsenyys on ehtinyt herättää paljon porua etenkin sen jälkeen, kun ammattikorkeakoulujen opiskelijoille ei ole säädetty vastaavanlaista pakkoa kuulua jäsenenä korkeakoulun oppilaskuntaan ja maksaa jäsenmaksua, joka ylioppilaskunnissa vaihtelee 42 ja 68 euron vuosimaksun välillä.

13. Minusta  KHO:n omaksuma kanta pitäytyä ratkaisussa tiukasti yliopistolain sanamuotoon osoittaa, ettei tuomioistuin ei ole halunnut ottaa oikeutta kehittävää roolia,johon prejudikaattituomioistuimella toki olisi mahdollisuus ja oikeus. Tämä olisi edellyttänyt irtaantumista jo aikansa eläneistä vanhoista näkemyksistä ja kannanoton perustamista lähinnä vain siihen, että ylioppilaskuntaa on "vanhastaan" pidetty osana itsehallinnon omaavaa yliopistoa. Yliopiston autonomia ei olisi toki ollut uhattuna, jos KHO olisi päätynyt toisenlaiseen lopputulokseen.

14. KHO:n perustelutapaa ei voida pitää pro et contra -tyyppisenä puntarointina, jossa annetaan tilaa ja painoarvoa myös valittua lopputulosta vastaan puhuville seikoille ja näkökohdille, vaan ratkaisussa on, niin minusta näyttää, voittopuolisesti korostettu yksinomaan hakemusta vastaan puhuvia muodollisia seikkoja ja pitäytymistä lain sanamuodon ohella tiukasti myös lain esitöiden perusteluihin ja perustuslakivaliokunnan lausuntoihin. Riiippumattomalta ylimmältä hallinto-oikeudelta voitaisiin kuitenkin kohtuudella edellyttää hieman itsenäisempää otetta, jossa pannaan painoa myös realistisille ja tässä tapauksessa opiskelijoiden oikeusturvaa korostaville näkökohdille. Pakkojäsenyys sopii nykyiseen yliopistomaailmaan ja yhteiskuntaan huonosti.

15. KHO:n edustama käsitys, jonka mukaan lain soveltamisen ja perustuslain ristiriitaa (PL 106 §) ei voida pitää ilmeisenä, jos perustuslakivaliokunta on jo ottanut siihen kantaa lain säämisvaihesssa ja katsonut, ettei ristiriitaa ole olemassa. Tässäkin kysymyksessä KHO nojautuu lähinnä vain perustuslain esitöissä esitettyyn näkemykseen. Asiasta voidaan perustellusti olla erimieltä, muistamani mukaan mainittua kriteeriä ei ole oikeuskirjallisuudessa yksimielisesti hyväksytty.

16. KHO ei nojaudu ratkaisujensa perusteluissa juuri koskaan oikeuskirjallisuudessa esitettyihin kannanottoihin - tässä suhteessa korkein oikeus (KKO) on sitä vastoin osoittanut viime aikoina ilahduttavasti toisenlaista otetta. Ylioppilaskunnan pakkojäsenyyttä on tarkastellut äskettäin kriittisesti esimerkiksi Itä-Suomen yliopiston julkisoikeuden dosentti Matti Muukkonen (Edilex 2021:2). Hän pitää pakkojäsenyyttä ongelmallisena, mahdollisesti jopa perustuslain vastaisena.

17. KHO näyttää siis katsoneen, ettei sen tehtäviin ja rooliin kuulu oikeuden kehittäminen järkevillä ja oikeudenmukaisilla tulkinnoilla, vaan kyseinen epäkohta eli ylioppilaskunnan pakkojäsenyyden poistaminen edellyttää lainsäätäjän puuttumista asiaan.

18. Kansanedustaja Heikki Vestman on äskettäin jättänyt ylioppilaskunnan pakkojäsenyyden poistamista koskevan lakialoitteen, jossa hän viittaa mm.  Matti Muukkosen edellä mainittuun artikkeliin. Vestmanin mukaan sanottu automaatio- tai pakkojäsenyys on muinaisjäännös, jolla ei ole enää perusteita.

19. Mutta vastarinta on sitkeää! Tätä osoittaa se, että opetus- ja kulttuuriministeriön asiaa pohtimaan asettama  selvitystyöryhmä edellyttää edelleen pakkojäsenyyden säilyttämistä. Pääperusteena ryhmä vetoaa yhä siihen, että ylioppilaskuntaa on vanhastaan pidetty osana itsehallinnon omaavaa yliopistoa. Kestämätön ja sangen yksipuolinen peruste, mutta sekin näköjään tuntuu yhä kelpaavan.

20. Sanotun selvitysryhmän puheenjohtajana toimi, kukapas muu kuin KHO:n entinen presidentti Pekka Hallberg. Ei siis mikään kovin suuri ihme, että KHO seurasi tänään annetulla päätöksellään perässä!

21. Viime aikoina on täysin perustellusti esitetty, että perustuslain 106 §:n säännöstä, joka siis koskee perustuslain etusijaa lakiin verrattuna, olisi syytä muuttaa siten, että lainkohdasta poistettaisiin kriteeri,  jonka mukaan ristiriidan on oltava ilmeinen, jotta perustuslaki syrjäyttää lain säännöksen. Tämä muutos antaisi tuomioistuimille nykyistä selvästi paremmat mahdollisuudet valvoa sovellettavien lakien perustuslainmukaisuutta.

239. HIV-positiivisen miehen harjoittama suojaamaton seksi ei ollut HIV-lääkitystä käytettäessä rikos. KKO 2021:64.

1. Syytetty A oli tietoisena HIV-infektiostaan ollut joulukuussa 2016 kerran suojaamattomassa sukupuoliyhteydessä B:n kanssa. HIV-infektio ei ollut tarttunut B:hen.

2. Pohjanmaan käräjäoikeus vuonna 2019 ja Vaasan hovioikeus vuonna 2020 tuomitsivat A:n törkeän pahoinpitelyn yrityksestä ehdottomaan kahden vuoden vankeusrangaistukseen.

3. A valitti korkeimpaan oikeuteen. Korkein oikeus katsoi eilen 15.9. antamassaan tuomiossa, joka on julkaistu ennakkopäätöksenä (KKO 2021:64), että A:n käyttämä HIV-lääkitys ja hänen verensä alhainen viruspitoisuus sekä teko-olosuhteet huomioon ottaen HIV:n tarttuminen oli ollut siinä määrin epätodennäköistä, että rikoslain 5 luvun 1 §:n 2 momentin vaatimus rikoksen täyttymisen vaarasta ei ollut toteutunut. Syyte törkeän pahoinpitelyn yrityksestä hylättiin. KKO viittasi perusteluissaan mm. ennakkopäätökseensä KKO 2015:84.

4. KKO:n mukaan A ei ollut menettelyllään aiheuttanut myöskään konkrettista vakavaa vaaraa B:n hengelle tai terveydelle, joten myös syyttäjän esittämä vaihtoehtoinen syyte vaaran aiheuttamisesta hylättiin. KKO viittasi tältä osin ennakkopäätökseensä KKO 2015:83. 

5. KKO hankki käsittelyn aikana Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselta (THL) sekä Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin asiantuntijaryhmältä asiantuntijalausunnot; viimeksi mainitun puolesta lausunnon antoi osastonylilääkäri X. Lausuntojen sisältöjä  on selostettu seikkaperäisesti KKO:n tuomion perustelukohdissa 9-14. Lausuntojen mukaan tartuntariski arvioitiin joulukuussa 2016 erittäin pieneksi. HIV-infektion tartuntariski on lausuntojen mukaan ollut korkeintaan 1:1 250 ja A:n käyttämän lääkityksen ansiosta todennäköisesti vieläkin alhaisempi tai jopa poissuljettu.

6. A oli kertomansa mukaan käyttänyt viruslääkitystä jo vuosia. Kesällä 2016 hänellä oli kuitenkin jostakin syystä ollut lääkityksessä  usemman kuukauden pituinen tauko. Hän oli alkanut lääkityksen käyttämisen jälleen lokakuussa 2016.

7.  KKO:n nyt antamaa ratkaisua koskevista lehtiuutisista ilmenee, että A on tuomittu vuonna 2009 Rovaniemen hovioikeuden tuomiolla törkeistä pahoinpitelyistä, kun hänen katsottiin vuosien 1999-2007 välisenä aikana tahallaan tartuttaneen  HIV-infektion viiteen naiseen, joista yksi oli hänen silloinen vaimonsa. A tuomittiin tuolloin 12 vuodeksi vankeuteen  ja maksamaan asianomistajille vahingonkorvauksia yhteensä hieman yli 300 000 euroa. A oli vaihtanut tuomion jälkeen nimensä.

8. KKO totesi perusteluissaan, etä ko. oloissa tartunta oli ollut siinä määrin epätodennäköistä, että se ei täyttänyt RL 5 luvun 1 §:n 2 momentin vaatimusta rikoksen täyttymisen vaarasta. Syyte törkeästä pahoinpitelystä oli siten hylättävä. Vaaran aiheuttamista koskevan toissijaisen syytevaatimuksen osalta KKO totesi, että sanotusta rikoksesta ei voida tuomita teoreettisen tai hyvin epätodennäköisen seurauksen takia, vaikka itse seuraus olisikin vakava.

9. KKO kumosi  hovioikeuden langettavan tuomion. Syytteet hylättiin ja A vapautettiin tuomitusta  rangaistuksesta ja korvausvelvollisuudesta  asianomistaja B:lle.

 https://www.finlex.fi/fi/oikeus/kko/kko/2021/20210064

10. Ratkaisun oikeeellisuus ei herätä epäilyjä. Hovioikeus oli katsonut, että kun A oli pitänyt kesällä 2016 tauon HIV-lääkityksestään, hänen on täytynyt pitää viruksen tarttumisen mahdollisuutta todennäköisenä. Pointti on sinänsä kyllä ymmärrettävä, mutta jos hovioikeus olisi hankkinut nyt vasta KKO:een hankitut asiantuntijalausunnot, olisi hovioikeuden tuomiokin luultavasti ollut vapauttava.

11. KKO:n ratkaisua on uutisoitu näkyvästi lähes kaikissa tiedotusvälineissä, Helsingin Sanomisssa sekä eilen että tänään.

12. Myös Iltalehti on raportoinut KKO:n ratkaisusta kahdesti, eilen ja uudelleen tänään torstaina, jolloin toimittaja Joonas Alanne oli haastatellut rikos- ja prosessioikeuden professori Matti Tolvasta. Huomio kiinnittyy siihen, että toimittaja mainitsee kummassakin jutussa A:n nimen ja myös hänen aikaisemman nimensä ja että jutuissa puhutaan hieman raflaavaan sävyyn "takavuosien tunnetusta HIV-tartuttajasta"  ja "tunnetusta HIV-levittäjästä". 

 https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/0aa34508-bbc8-4147-b482-1676af8da1a3

13. Hieman rauhallisempi tyyli ja "lööppivapaa" otsikointi olisi ollut paikallaan.

237. Heikki Kemppisen väitöstilaisuus

 

1. Heikki Kemppisen väitöskirjan ja -tilaisuuden analysointi on aloitettu viime perjantaina blogikirjoituksessa numero 236. 

Seurasin Heikki Kemppisen väitöstilaisuutta verkossa. Se pidettiin melko pieneltä näyttävässä luentosalissa, jossa väittelijä, virallinen vastaväittäjä ja kustos istuivat lähellä toisiaan - kahden metrin turvaväliä toki noudattaen. Tilaisuus ei (onneksi) vaikuttanut erityisen juhlalliselta, kankealta tai pönäkältä, vaan kyseessä oli pikemminkin leppoisa keskustelutilaisuus. Herrat eivät olleet pukeutuneet frakkiin, vaan ihka tavalliseen pukuun, solmion kaikki olivat muistaneet sitoa kaulaansa.

2. Väittelijä avasi tilaisuuden lukemalla alkupuheenvuoronsa, jossa hän kosketteli tutkimuksensa tavoitteita, dispositiota ynnä muita perusasioita. Hän esiintyi takin napitus auki vapaasti ja turhia jänittämättä. Sen jälkeen vastaväittäjä esitteli - myös seisten - omat alkukommentinsa, minkä jälkeen herrat istuutuivat ja varsinainen tarkastustyö alkoi. Kuten jo totesin, tilaisuus oli rennnonoloista jutustelua tai rupattelua, jossa kunnostautui varsinkin vastaväittäjä professori Matti Tolvanen leppoisalla pohjoiskarjalaisella tyylillään. Ilmeni, että kaikki kolme ovat tunteneet toisensa jo entuudestaan, joten muodolliset sinunkaupat tehtiin heti tilaisuuden alussa.

3. Tilaisuudessa hymyiltiin usein ja leveästi. Tässä kunnostautui myös kustoksena toiminut professori Dan Frände, joka ei muuten roolinsa mukaisesti voinut ottaa osaa keskusteluun. Jo väittelijän alkupuheenvuorossaan esittämä toinen virke, jossa hän siteerasi lyhyesti rangaistuksen mittaamisesta vuonna 1961 väitelleen kihlakunnantuomari Tapio Nousiaisen tekstiä, sai hymyn nousemaan kustoksen ja vastaväittäjänkin kasvoille.

4. Minusta vaikutti siltä, että vastaväittäjä Tolvanen oli äänessä enemmän kuin väittelijä, ehkä suhteessa 60 - 40; väittelijäkään ei toki tuppisuuksi jäänyt. Tyylilleen uskollisena Tolvanen heitteli huomioitaan ja kommenttejaan puolihuolimattomasti pilke toisessa silmäkulmassa, usein melko pitkään rupatellen kysäisemällä lopuksi väitteljältä, että "eikö niin"! Väittelijä oli tietenkin useimmiten samaa mieltä, mutta lisäsi myös omia kommenttejaan. Muutamat vastaväittäjän huomautukset näyttivät tulleen väittelijälle hieman yllättäen, jolloin hän hän aloitti vastauksensa sanoilla "hyvä kysymys"! Kaikkiin huomautuksiin ja kysymyksiin saatiin väittelijältä kuitenkin perusteltu vastaus, jolloin vastaväittäjäkin tyytyi lopuksi toteamaan, että "niinhän se varmaan onkin". Suurin piirtein tällaiseen leppoisaan tyyliin tilaisuus eteni kohti päätöstään, kahvitaukoa ei pidetty. Itse lopetin tilaisuuden seuraamisen noin puoli tuntia ennen sen loppua, sillä oli perjantai, jolloin minulla sattui olemaan muutakin tekemistä. Epäilemättä vastaväittäjä äityi loppupuheenvuorossaan kehumaan väitöstutkimuksen laatua ja esitti tiedekunnalle mielihyvin sen hyväksymistä.

5. Minun pitää näköjään kirjoittaa väitöskirjasta vielä kolmaskin blogikirjoitus, sillä vasta siinä pääsen itse asiaan. Tässä yhteydessä tyydyn toteamaan, että väitöstilaisuudessa keskusteltiin enemmän rangaistuksen määräämiseen ja mittaamiseen liittyvistä rikosoikeudellisista kysymyksistä, ei sen sijaan kovinkaan paljon niiden perustelemistavasta ja -metodeista. Kirjassakin perustelemista koskeviin kysymyksiin päästään käsiksi vasta sivulla 115. Vastaväittäjä Tolvanen tosin kertoi tilaisuuden alussa, että tarkoituksen ei olisi keskustella rangaistuksen mittaamisesta sinänsä, mutta kyllä siihen puututtiin varsin usein.

6. Mitään "suuren luokan kysymyksiä" väitöstilaisuudessa ei otettu esille. Kuvaavaa tässä suhteessa on, että vastaväittäjä aloitti yksityiskohtaisen tarkastuksen hieman yllättäen puuttumalla erilaisiin rangaistuksen määräämisestä ja mittaamisesta annettuihin viranomaisselvityksiin tai ohjeisiin sekä niiden asemaan oikeuslähteinä. Kohta tämän jälkeen vastaväittäjä otti puheeksi ns. peukalosäännöt, joita väittelijä on kirjassaan esittänyt; peukalosääntöjä esitetään myös Mika Huovilan väitöskirjassa Periaatteet ja perustelut vuonna 2003. Tolvanen viittasi myös kustos Dan Fränden väitöskirjassaan esittämiin peukalosääntöihin (tumregler). - Ennen vanhaan oltiin "karskimpia" ja puhuttiin nyrkkisäännöistä.

 

236 a. Heikki Kemppisen väitöskirjan yksityiskohtaista tarkastelua

1. Tuomion perusteleminen ja perustelut voidaan jakaa kolmeen osaan sen mukaan, mitä osaa ratkaisusta perusteellaan. Tässä tarkoituksessa puhutaan 1) faktaperusteluista eli näytön tai näyttökysymysten taikka todistusharkinnan)perustelemisesta, 2) normiperusteluista eli lain soveltamista koskevien kysymysten perustelemisesta sekä 3) seuraamusperusteluista eli seuraamusharkinnan perustelemisesta; riksrosessissa etenkin rangaistuksen määräämisen ja mittaamisen perusteluista. Kaikista osakysymyksistä on prosessioikeudessa kirjoitettu jo varsin paljon, eniten kuitenkin näytön perustelemisesta varsinkin rikosjuttujen osalta. Normi- ja seuraamusperusteluista on kirjoitettu vähemmän. Oikeuskäyntöä eli eri tuomioistuinten julkaistuja ratkaisuja on kertynyt runsaasti kaikista osa-alueista, eniten faktaperusteluista ja rangaistuksen perustelemisesta. 

2. Tuomion perustelelemista koskeva tutkimus voidaan, jos niin halutaan, jakaa toereettiseen ja toisaalta empiiriseen eli perustelukäytäntöä koskevaan tutkimukseen. Rajanveto on varsin häilyvä, kuten asian laita on lainkäyttöä ja tuomioituinten toimintaa koskevien tutkimusten kohdalla yleensäkin.  Empiirinen tutkimus ei ole mahdollista ilman perustelmisen problematiikkaa koskevien teorettisten näkökohtien selvittämistä, eikä teorettinen tutikmus puolestaan ilman tiivistä perehtymistä tuomioistuinten perustelemiskäytäntöihin. 

3. Perustelemisen teoriaa ja faktaperusteluja prosessiperiaatteiden valossa on Suomessa selvittänyt etenkin Mika Huovila vuonna 2003 ilmestyneessä väitöskirjassaan Periaatteet ja perustelut. Itse olen yhdessä entisen oppilaani OTL Petri Martikaisen kanssa tutkinut laajasti perustelujen teoreettisia kysymyksiä oikeusperiaatteiden, oikeushistorian ja oikeusvertaiun valossa vuonna 2003 julkaistussa kirjassa Pro et contra. Tumion perustelemisen keskeisiä kysymyksiä; lanseerasimme kirjassa pro et contra -perustelumetodin, joka on sittemin saanut ilahduttavasti jalansijaa myös muissa teoksissa ja artikkeleissa samoin kuin oikeuskäytännössäkin. Laajemmin olemme Martikaisen kanssa syventyneet tuomion perustelemiseen sekä siviili. että rikosasioissa vuonna 2010 ilmestyneessä kirjassamme Tuomion perusteleminen. Rikosjuttujen osalta kirjassa selvitetään kaikkia kolmea edellä mainittua osa-aluetta, siis näytön perustelemista, normiperuteluja ja tuomittujen rangaistusten perustelua.

4. Heikki Kemppisen väitöskirjan laajuus on sopiva, sillä siinä on kaikkiaan 327 sivua, joista varsinaisen tekstiosan pituus on 297 sivua. Nykyisin oikeustieteelliset väitöskirjat ovat varsin laajoja, usein 500-700 sivua käsittäviä tiiliskiviä, joita kukaan - virallista vastaväittäjää kenties lukuun ottamatta - ei yleensä jaksa kahlata kokonaan läpi. Prosessioikeuden osalta tällaisista mammuttimaisista väitöskirjoista tulevat mieleen esimerkiksi Erkki Havansin väitöskirja vuodelta 1975, jossa on lähes tuhat sivua - ilmankos se on jo aikoja sitten kadonnut kirjahyllystäni - ja viimeksi Jorma Rudangon tämän vuoden tammikuussa tarkastettu väitöskirja "Näkökohtia todistusharkinnasta", jossa on 750 sivua; tekijä lienee kirjoittanut  tutkimusta vähitellen  20-30 vuoden kuluessa.

5. Väitöskirjan asiahakemistossa Kemppinen ei ole päässyt lähimainkaan "erkkihavansimaiseen" tarkkuuteen, sillä se käsittää vain kolme sivua. Kun lukija haluaa tietää, onko jotain häntä kiinnostavaa asiaa käsitelty teoksessa, hän alkaa yleensä ensiksi silmäillä, löytysikö kyseinen asia asiahakemiston avulla. Kemppisen asiahakemistosta puuttuvat monia merkittäviä kysymyksiä koskevat sanat.

6. Heikki Kemppisen kirjan lähdekirjallisuutta koskeva luettelo näyttää päällisin puolin riittävältä, sillä se käsittää alun toistakymmentä sivua (s. 299-312). Luettelossa on suunnilleen yhtä paljon rikos- ja prosessioikeudellisia lähteitä, rikosoikeudellisia ehkä enemmän.  Prosessioikeudelliset lähteet koskevat tuomion perusteluja, ennakkopäätösproblematiikkaa ja prosessioikeutta yleensä. Jokainen itse samasta tematiikasta kirjoittanut tutkija tietenkin toivoisi, että väitöskirjassa olisi huomioitu lähteinä hänen omia teoksiaan tai artikkelejaan. 

7. Minulla ei ole tässä suhteessa juuri valittamista. Esimerkiksi molemmat yhdessä Petri Martikaisen kanssa tuomion perustelemisesta kirjoittamani teokset löytyvät luettelosta; tosin Pro et contra -kirjaan on viitattu aika harvoin, vaikka siinä on käsitelty monia Kemppisen  esille ottamia kysymyksiä. Materiaalisen prosessinjohdon sijasta olisin nähnyt luettelossa kirjani Lainkäyttö (1995) sekä yhdessä Pasi Pölösen kanssa  rikosprosessioikeudesta kirjoittamaani kaksi yleisesitystä (Rikosprosessin perusteet ja Rikoprosessin osalliset), sillä niissäkin on pohdittu jonkin verran ratkaisujen perustelemista. Kirjoitin ensimmäisen artikkelin tuomion perustelemisesta Lakimieheen vuonna 1986, mutta tätä artikkelia ei mainita lähdeluettelossa. Luettelossa ei mainita myöskään Erkki Rintalan juhlakirjaan vuonna 2015 kirjoittamaani artikkelia, joka käsittelee kysymystä käräjäoikeuden rikostuomion kirjallisista perusteluista luopumista silloin, kun asianosaiset eivät ole ilmoittaneet tyytymättömyyttä tuomioon. Vastustin tuossa artikkelisssa kyseistä lainsäädäntöhanketta eikä sitä onneksi olekaan toteutettu, vaikka eräät käytännön tuomarit, kuten esimerkiksi Itä-Suomen hovioikeuden presidenttinä nykyisin toimiva laamanni Antti Savela sitä pontevasti ehdottivat. Väitöskirjassa käsitellään mainittua kysymystä sivuilla 162-164; väittelijä näyttää olevan asiasta samalla kannalla kuin minäkin.

8. Mikä on väitöskirjan oikeudenala? Aiemmin ja vielä 1990-luvulla prosessioikeudellisissa väitöskirjoissa oli tapana mainita jopa väitöskirjan nimen alaotsikossa, että kyseessä on nimenomaan prosessioikeudellinen tutkimus. Näin esimerkiksi Juha Lappalaisen (1986), Sakari Laukkasen (1995) ja Tatu Leppäsen (1998) väitöskirjojen nimissä. Jouko Halila väitöskirjan Tunnustamisesta (1950) nimeen on liitetty alaotsikko "Siviiliprosessessuaalinen tutkimus", mikä onkin tarpeen, sillä tunnustamista esiintyy myös ja ennen muuta rikosprosessissa. Ko. tapa esiintyi myös rikosoikeudellisissa väitöskirjoissa, sillä esimerkiksi Pekka Koskisen väitöskirjassa (1973) mainitaan, että kyseessä on rikosoikeudellinen tutkimus. 

9. Toki jo väitöskirjan nimestä ilmenee, että kysymyksessä on yhtäältä rikosoikeudellinen, toisaalta taas prosessioikeudellinen tutkimus, sillä rangaistuksen määrääminen (ja mittaaminen) käsittelee edellistä ja ratkaisun perusteleminen puolestaan prosessioikeutta. Tämä todetaan kirjan sivulla 4 niin, että tutkimus kohdistuu oikeudenalajaottelussa "rikos- ja prosessioikeudellisen tutkimuksen yhtymäkohtaan". Kirjan luonnehtiminen rikosprosessioikeudelliseksi ei kuulostaisi kovin onnistuneelta. Muuten sekä vastaväittäjän että kustoksenkin virkanimikkeenä on väitöskirjaan nähden sopivasti rikos- ja prosessioikeuden professori.

10. Väitöskirjan nimenä on siis Rangaistuksen määräämisen perusteleminen. Väittelijä selvittelee asianmukaisesti, miksi hän ei ole käyttänyt nimikettä rangaistuksen mittaaminen; pääsyynä on se, että rangaistuksen määrääminen sisältää rangaistuksen suuruudesta (määrästä) päättämisen ohella myös rangaistuslajin valintaa koskevan kysymyksen. Myös vuonna 1961 teemasta väitellyt kihlakunnantuomari Tapio Nousiainen ja vuonna 1987 samasta asiasta väitellyt Tapio Lappi-Seppälä käyttävät termiä rangaistuksen määrääminen ja tälle kannalle on vuodesta 2006 lähtien asettunut myös korkein oikeus. Minua kuitenkin hieman "tympii" tässä yhteydessä sana määrääminen, minkä vuoksi olisin itse käyttänyt yksinkertaisesti nimikettä rangaistuksen perusteleminen. Jos oikein pikkutarkkoja haluttaan olla, niin voitaisiin sanoa, että rangaistus tuomitaan eikä määrätä.

11. Rikosoikeus ja prosessioikeudelliset aspektit kietoutuvat väitöskirjassa tiiviisti yhteen. Mutta kummalla osa-alueella on tutkimuksessa  etusija? Teoksen sisällysluetteloa ja asiasanahakemistoakin tarkastelemalla voidaan päätyä siihen, että aineellisella rikosoikeudella näyttää olevan tutkimuksessa tietty etulyöntiasema. Tämä on johdonmukaista myös tuomarin toimintaa riosprosessissa ajatellen, sillä ensiksi tuomari päättää, mikä on syyksiluetusta rikoksesta oikea rangaistuksen laji ja suruus ja vasta tämän jälkeen sen, miten (laajasti ja ymmerrettävällä tavalla) "löydetyn" lopputuloksen perusteet (argumentit) on syytä tuomioon kirjoittaa. Ennakkopäätöksiä työnsä puolesta seuraavat ja niistä johtoa hakevat tuomarit, syyttäjät ja rikosasianajajat etsivät ratkaisuista ensisijaisesti vastausta siihen, mitkä tekijät ja kriteerit ovat erityyppisissä rikoksissa vaikuttaneet KKO:n tuomioissa rangaistuksen määräämiseen ja mittaamisen. Tuomarit hakevat ennakkopäätöksistä johtoa ja mallia myös siihen, miten rangaistuksen määräämistä ja mittaamista olisi syytä perustella.

12. Jos tarkastellaan tutkimuksessa mainittuja KKO:n rangaistuksen määräämisestä ja mittaamisesta annettuja ennakkopäätöksiä, niin asia- tai hakusanoina lähes kaikissa - viitattuja KKO:n ratkaisuja on kirjassa kaikkiaan 119 -  mainitaan ainoastaan rangaistuksen määrääminen tai mittaaminen ja vain parissa ratkaisussa lisäksi ratkaisun perusteleminen. Tällaisia ratkaisuja näyttäisivät olevan vain KKO 2009:77 ja KKO 2017:60; niissä molemmissa KKO on todennut hovioikeuden menetelleen perustelujen laatimisessa virheellisesti. Rangaistuksen määräämis- ja mittaamisasioissa on siis KKO:ssa ollut selkeästi kyse ensisijaisesti väljien säännösten rikosoikeudellisesta tulkinnasta. Perustelemiskysymys ilmene ko. ennakkopäätöksissä vain ikään kuin sivutuotteena, jonka käytännöllistä merkitystä ei kuitenkaan ole tyytä väheksyä. Jos esimerkiksi käräjätuomari haluaa perehtyä siihen, miten rangaistuslajin valintaa tai rangaistuksen mittaamista olisi syytä perustella, hänen kannattaa ilman muuta perehtyä KKO:n ko. ennakkopäätöksiin, vaikkei niiden otsikoissa mainitakaan termiä tuomion perusteleminen.

13. Perustellusta tuomiosta tai päätöksestä puhuttaessa voidaan itse asiassa tarkoittaa kahta eri asiaa. Ensinnäkin sitä, onko ratkaisun lopputulos, tässä tapauksessa siis rangistusseuraamus, mm. teon laatu ja tekijän syyllisyys huomioon ottaen oikea (oikeudenmukainen) ja kohtuullinen. Tämän rikosoikeudellisen tarkastelun lisäksi voidaan ja olisi myös syytä elvittää sitä, miten onnistuneella tavalla rangaistuksen määrämiseen ja mittaamiseen vaikuttaneet syyt ja niitä koskeva oikeudellinen päättely on ratkaisuun kirjoitettu. Rangaistus voi olla sinänsä hyväksyttävä ja oikea, vaikka sitä on perusteltu hyvin niukasti tai ei lainkaan, toisaalta seikkaperäisesti perusteltu rangaistuksen määrääminen ei välttämättä kaikissa tapauksissa herätä luottamusta sen oikeellisuudesta.

14. Tutkimuksen teoreettisen osan metodi on odotetusti lainopillinen, eli säännösten tulkintaa ja systematisointia. Tämä on tuttu metodi kaikille prosessioikeudesta ja yleensäkin oikeustieteestä väitelleille tutkijoille. Lainopillisen metodin synonyymina on käytetty usein ilmaisua oikeusdogmaattinen metodi, mutta sitä Kemppinen ei näytä tekevän. Tutkimukseen sisältyy myös empiirinen katsaus tai analyysi, jossa on tutkittu käräjä- ja hovioikeuksien tuomitsemien rangaistusten perustelujen käytäntöä ja sitä, miten hyvin alemmat oikeudet ovat omaksuneet KKO:n ennakkopäätöksistä ilmenevät tulkinnat ja perustelutavat (s. 259- 283). Kohteena ovat olleet 163 käräjäoikeuden ja 108 hovioikeuden vuosina 2017 ja 2018 antamaa julkaisematonta ja sattumanvaraisesti poimittua ratkaisua hovioikeuksista KKO:een saapuneiden juttujen joukosta.

15. Kyseisen luvun tarkoituksena on ollut selvittää, missä määrin rangaistuksia perustellaan ja missä määrin ne jätetään perustelematta tai perustellaan ainoastaan fraasimaisesti. Suhtaudun empiiriseen tutkimusmetodiin toki myönteisesti, mutta tässä tapauksessa minusta selvitys on jäänyt tuloksiltaan aika laihaksi, näin rohkenisin väittää; toiset voivat olla tästä toki toista mieltä. Tulokset ovat täysin odotetunkaltaisia. Tilastotietoja siitä, kuina paljon alemmat tuomioistuimet perustelevat rangaistusta fraasimaisesti ja ei-fraasimaisesti, toki esitetään, mutta jaksossa ei referoida edes esimerkinomaisesti yhdenkään käräjä- tai hovioikeuden tuomion perusteluja,  ei hyvin tai huonosti perusteltua ratkaisua, vaan viittaukset tuomioistuinten ratkaisuihin ovat varsin yleisluonteisia. Väittelijä kertoo esimerkiksi, mihin oikeuslähteisiin perusteluissa on viitattu, esiintyykö perusteluissa normaalirangaistusajattelua tai kuinka monessa tapauksessa on sovellettu rikoksen uusimista koskevaa koventamisperustetta. 

16. Hovioikeudet ovat julkaisseet Finlexissä kymmeniä rangaistuksen määräämistä tai mittaamista koskevia ratkaisuja; rangaistuksen määräämisestä löytyy 93 hakuosumaa ja rangaistuksen mittaamisesta puolestaan 84 osumaa. Yllätyin suuresti havaitessani, että väitöskirjassa mainitaan vain kaksi hovioikeuden Finlexissä julkaistua ratkaisua, ne ovat kumpikin Itä-Suomen hovoikeudesta, toinen on vuodelta 2019 (I-SHO 2019:3) ja toinen vuodelta 2016 (I-SHO 2016:8); jälkimmäinen ratkaisu on sittemmin poistettu Finlexistä. Julkaistujen hovioikeusratkaisujen jättäminen tutkimuksen ulkopuolelle on minusta selkeä puute, vaikkei niillä olekaan ennakkopäätösarvoa, sillä jäääväthän rangaistukset valtaosassa tapauksista hovioikeuden ratkaisun varaan. 

17. Minusta julkaistut hovioikeusratkaisut ovat tavallaan arvokkaampia kuin julkaisematta jääneet. Lisäksi ne ovat ratkaisuista ja tässä tapauksessa rangaistuksen määräämisesta ja mittaamisesta kiinnostuneiden ulkopuolisten henkilöiden luettavissa ja kontrolloitavissa. Mutta kuten sanottu, väittelijä nähnyt vaivaa "kaivaa" esille suuren määrän julkaisemattomia hovoikeuden ja käräjäoikeuden ratkaisuja mutta sivuuttanut tyystin julkistut hovioikeusratkaisut. Tätä ei ole väitöskirjassa nähdäkseni perusteltu.

jatkuu